ILO-sopimus – mitä se on?

Tänään vähän kansainvälisen työjärjestö ILO:n yleissopimus 169:n sisällöstä. Lisäksi joitain ”alan ihmisten”  näkemyksiä vuosien varrelta sekä jokunen sana kirjoittajalta:

Sopimus on vuodelta 1989, jolloin se korvasi vuodelta 1957 olleen alkuperäiskansasopimuksen.

Artiklan 1 mukaan sopimus koskee ”a) niitä itsenäisissä maissa eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan; b) niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.

Määriteltäessä ryhmät, joihin tämän yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan, on olennaisena perusteena pidettävä sitä, että kansa itse pitää itseänsä alkuperäis- tai heimokansana.”

Artiklan2 mukaan ”hallituksille kuuluu vastuu kysymyksessä olevien kansojen oikeuksia puolustavien ja heidän koskemattomuutensa takaavien yhteen sovitettujen ja järjestelmällisten toimien kehittämisestä yhteistyössä näiden kansojen kanssa.

Näihin toimiin tulee sisältyä hankkeita, joiden avulla a) näiden kansojen jäsenille varmistetaan pääsy yhdenvertaisesti osallisiksi maan lainsäädännön muille väestöryhmille myöntämistä oikeuksista ja mahdollisuuksista; b) edistetään näiden kansojen sosiaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen oikeuksien täysimääräistä toteutumista, kunnioittaen niiden sosiaalista ja kulttuuri-identiteettiä, niiden tapoja, perinteitä ja instituutioita; c) autetaan näiden kansojen jäseniä kaventamaan alkuperäisväestön ja muun väestön välillä mahdollisesti vallitsevia sosiaalis-taloudellisia eroja mainittujen kansojen pyrkimysten ja elintapojen kanssa yhteensopivilla tavoilla.”

Artiklan 3 mukaan ”alkuperäis- ja heimokansojen tulee voida nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista ja perusvapauksista ilman rajoituksia ja syrjintää. Tämän sopimuksen määräyksiä sovelletaan tasapuolisesti mainittujen kansojen mies- ja naispuolisiin jäseniin. Näiden kansojen ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, mukaan lukien tässä yleissopimuksessa mainitut oikeudet, ei saa loukata minkäänlaisin voima- tai pakkokeinoin.”

Artiklan 4 mukaan ”mainittujen kansojen jäsenten, instituutioiden, omaisuuden, työvoiman, kulttuurin ja ympäristön suojelemiseksi on tarvittaessa ryhdyttävä erityistoimenpiteisiin.”

Se ILO-kansan määrittelystä. Siis heimoaste, erottautuminen selvästi muusta väestöstä sosiaalisten ja taloudellisten olojen puolesta, polveutuminen aluetta ikiajat asuttaneesta väestöstä, kulttuuriset instituutiot, tarve päästä yhdenvertaiseen asemaan muuhun väestöön nähden.

ILO-kansan oikeudesta maahan Artikla 14. lausuu näin:  ”Kyseisille kansoille on tunnustettava omistus- ja hallintaoikeus niihin maihin, joilla ne perinteisesti asuvat. Soveltuvissa tapauksissa on lisäksi turvattava asianmukaisilla toimenpiteillä näiden kansojen oikeudet käyttää alueita, jotka eivät ole niiden yksinomaista asuinaluetta, mutta joita ne ovat perinteisesti voineet käyttää toimeentulonsa hankkimista ja perinteisiä toimiaan varten. Tässä suhteessa on kiinnitettävä erityistä huomiota paimentolaiskansojen ja kiertävien viljelijöiden tilanteeseen. Hallitusten on tarpeellisin toimenpitein määriteltävä kysymyksessä olevien kansojen perinteisesti asuttamat maat ja taattava tehokas suoja niiden omistus- ja hallintaoikeudelle. Kansalliseen oikeusjärjestykseen on sisällytettävä tarkoituksenmukainen menettely kysymyksessä olevien kansojen maahan liittyvien vaatimusten ratkaisemiseksi.”

Artikla on yhtenevä tekeillä olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen luonnoksen kanssa.

Sopimuksen Artikla 15. lausuu ILO-kansan maiden luonnonvaroista ja niiden käytöstä: ”Kysymyksessä olevien kansojen oikeuksia maittensa luonnonvaroihin on erityisesti suojeltava. Näihin oikeuksiin sisältyy kansojen oikeus osallistua näiden luonnonvarojen käyttöön, hallintaan ja suojeluun. Tapauksissa, joissa valtio säilyttää omistusoikeuden mineraalivaroihin tai maanalaisiin luonnonvaroihin tai oikeudet muihin maahan liittyviin luonnonvaroihin, hallitusten on luotava tai ylläpidettävä menettelytapoja varmistaakseen, että mitään kysymyksessä olevien kansojen maahan kohdistuvaa tutkimus- tai hyödyntämisohjelmaa ei aloiteta tai sitä koskevaa lupaa ei myönnetä, ennen kuin kansojen kanssa on neuvoteltu siitä, vaikuttaisiko ohjelma haitallisesti niiden etuihin ja missä määrin. Näiden kansojen on mahdollisuuksien mukaan päästävä osallisiksi tällaisten toimintojen tuottamasta hyödystä ja saatava oikeudenmukainen korvaus kaikesta vahingosta, jota tällainen toiminta voi niille aiheuttaa.”

ILO-sopimuksen merkityksestä maiden ja vesien sekä niillä harjoitettavien elinkeinojen omistukseen on väitelty kymmenet vuodet.

Tohtori Kaisa Korpijaakko (myöhemmin Korpijaakko-Labba) totesi vuonna 1997 saamelaismääritelmään liittyvässä selvityksessään maaherra Hannele Pokan johtamalle saamelaisasiain neuvottelukunnalle:

”Mielestäni on osittain harhauttavaa väittää – kuten toistuvasti tehdään – ettei nyt kysymyksessä olevalla lainsäädäntöuudistuksella ja maaoikeuskysymyksellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tämänhetkisessä tilanteessa asia kyllä voidaan tulkita näin, mutta se muuttuu välittömästi sen jälkeen, jos ILO-sopimus ratifioidaan Suomessa.” Korpijaakon mukaan ILO-sopimukseen ei voida tehdä maanomistukseen liittyviä varaumia, vaan omistusoikeus on tunnustettava juuri kyseisille kansoille, ei muille.

Tutkimusprofessori Timo Koivurova kirjoitti viime vuonna Arctic Finland –foorumilla ILO-sopimuksesta: ”Lehtikirjoittelussa näytetään olettavan, että ILO sopimuksen ratifioinnilla saamelaiset saisivat jonkun määrittelemättömän omistusoikeuden Lapin maihin tai ainakin kotiseutualueensa maihin. On totta, että kun artiklan 14 lukee, vaikuttaa siltä, että maanomistus Lapissa pitää pistää uusiksi. Näin ei näytä käyneen Norjassa, jossa on erittäin vaikutusvaltainen saamelaisväestö. Norja ratifioi sopimuksen ensimmäisenä valtiona maailmassa vuonna 1990 mutta toteutti sopimuksen maaoikeusartiklan hyvin kiireettömästi 15 vuoden prosessin aikana. Pelkästään ILO sopimus ei siirrä kenenkään omaisuutta toiselle. Maanomistus ja -käyttöasiat ovat kansallisen oikeusjärjestyksen ydintä ja ne menevät Suomessa lopulta riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaistaviksi.”

Juuri ILO-sopimuksesta väitellyt Tanja Joona näkee suurimpana ongelmana sopimuksen vaatimuksen omistus- ja hallintaoikeuden tunnustamisesta alkuperäiskansojen perinteisesti asuttamille alueille. Ratifioinut Norja on rajannut sopimusalueeksi toistaiseksi vain osan saamelaisaluettaan eli Finnmarkin, kun ratifioinnista pidättynyt Ruotsi näkisi sopimuksen käsittävän maan koko poronhoitoalueen.

Joona näkee Suomen tilanteen pitkälti samana kuin Ruotsissa. Ja lisäksi, että saamelaiskäräjien vaaliluettelossa saattaa olla henkiöitä, jotka eivät maaoikeuksien osalta täytä kriteereitä eli heidän suhteensa maahan on katkennut.

Voinenkohan olla oikeassa jos väitän, että mikäli ILO-sopimus nyt ratifioitaisiin oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (r.) lupaamalla tavalla, ilman lisäselvityksiä ja näköjään myös ilman että sen käytäntöä kansalle avataan, edessä olisi kymmenien vuosien uusi paini ja käräjöinti.

Veikko

Jk. Tuli pitkä kirjoitus. Ainakaan toimittajat eivät jaksa tällaisia lukea loppuun asti, sen olen saanut jo näistä blogikirjoituksistani kuulla. Koska myös ILO-sopimuksen ymmärtäminen on kuulemma kovin vaikeaa, on se ollut parempi jättää lukematta ja tyytyä vain kaipailemaan tuon varmasti niin hyvän paperin allekirjoittamista.