Suomalainen saamelaismääritelmä

YK:n rotusyrjinnän poistamista käsittelevä komitea on vuosina 2003 ja 2009 huomauttanut Suomelle, että saamelaisen määritelmä, johon saamelaisia koskeva lainsäädäntö perustuu, on liian suppea.

Tuollaiseen tietoon törmäsin viime syksynä saamelaiskäräjävaalien edellä, kun korkein hallinto-oikeus (KHO) kumosi saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hylkäävät päätökset neljän vaalien äänioikeusluetteloon hakeneen henkilön osalta.

Noista neljästä äänioikeutta hakeneesta tuli siis oikeuden päätöksellä saamelaisia, vaikka jotkut saamelaispoliitikot käräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi mukaan lukien olivat tulkinnasta kauhuissaan. Pelättiin polveutumiseen perustavien ”suomalaisten” rynnistystä saamelaisluetteloon murentamaan kulttuuria sekä osille pian ratifioitavan ILO-alkuperäiskansasopimuksen suomasta mannasta.

KHO:n päätöksen perusteluissa mainittu YK:n puuttuminen jopa kahteen otteeseen suomalaiseen saamelaismääritelmään oli minulle uusi asia. Niin, vaikka olen varsin tiiviisti seurannut vuosikymmenten ajan saamelaispolitiikkaa sekä saamelaisten oikeuksista käytyä kamppailua rintamien molemmilla puolilla.

Kovin oli moinen tieto jäänyt tai jätetty valtionkin suunnasta, esimerkiksi oikeusministeriöltä, katveeseen, vaikka samaan aikaan siltäkin taholta on painettu viimeksi ministeri Tuija Braxin (vihr.) ja nyt parhaillaan Anna-Maja Henrikssonin (r.) voimin ILO-sopimuksen ratifiointia. Sillä halutaan tuolle tiedetylle, liian suppeasti määritellylle etniselle ryhmälle määräysvalta ylisen Lapin valtionmaiden hallintaan sekä niin sanottuihin saamelaiselinkeinoihin kuten poronhoitoon.

En muuten vielä tiedä mitä hyvää ILO-sopimus toisi niille yli 60 prosentille saamelaisista, jotka asuvat kolmen pohjoisimman kunnan ja Lapin paliskunnan ulkopuolella. Enkä sitäkään, mitä hyvää kyseisellä saamelaisalueella asuvillekaan, jos sattuu olemaan  yrittäjä-, virkamies- tai vaikkapa metsurisaamelainen. Enemmistö saamelaistahan on muita kuin perinteisten elinkeinojen harjoittajia.

Tulee väkisinkin mieleen juontuuko ILO-paine suurelta osin Suomen valtion halusta paistatella maailmalle mallioppilaana etnisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien takaajana. Ettei vain olisi jokin YK:n merkittävä mandaatti kiikarissa jollekin ex-presidentille tai muulle suvaitsijalle, tapelkoot sitten siellä Ylä-Lapissa miten jaksavat?

Kirjoitin blogissani aiemmin saamen kielten tilanteesta kuinka vähemmistökielten asiantuntija, tohtori  Tove Skutnabb-Kangas ihmetteli saamelaisten torailua kieltensä käyttämisen ja kulttuurinsa oikeuksista.

Skutnabb-Kangas totesi, kuinka monien pienten alkuperäiskansojen kielten tulevaisuus riippuu pitkälle siitä, miten suvaitsevaisia ollaan ottamaan vastaan uusia puhujia.

Jostain samanlaisesta lyhytnäköisestä ja oikeudellisesti kestämättömästä torailusta näyttää olevan kyse myös saamelaisuuden määrittelyssä, kun siinä kansainvälisesti keskeisin alkuperäiskansan määrittelyn peruste eli polveutuminen on haluttu tiettyjen saamelaispoliitikkojen ja heitä neuvovien vaikuttajien toimesta kiistää ja ainakin tarkoin rajata vuotta 1875 uudempaan aikaan.

Tuolla vuosiluvulla on haluttu estää nykyisen Suomen valtion pohjoisosia kautta historian asuttaneista lappalaisista polveutuvien henkilöiden pääsy saamelaisiksi, koska heidän väitetään jo menettäneen ”elävän yhteytensä” kieleen ja yhteisön hyväksyntään nojaavaan nykysaamelaisuuteen. Sitä taas hallinnoivat pääosin 1850-luvun tienoilla Suomeen lännestä muuttaneet ja tänne asettuneet  tunturi- eli pohjoissaamelaiset, joilla on ollut saamelaisvaltuuskunnassa ja nykyisin saamelaiskäräjillä enemmistö ja joihin kapeaa saamelaismääritelmää rajusti puolustava puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvikin kuuluu.

Minulle hänen politiikkansa on ymmärrettävää ”viimeistä taistoa” historian totuuksien pikkuhiljaa uusien tutkimusten ja ILO-tulkintojen myötä paljastuttua.

Monille saamelaispolitiikan vaikuttajille nykyisen saamelaismääritelmän ja –politiikan puolustamisessa on kyse myös elämäntyön, usein omien tutkimusten ja niillä hankitun professuurin tai muun aseman puolustamisesta. Senkin toisaalta ymmärtää ja mieleen tulevat silloin aikanaan Neuvostoliittoa ihannoineet ja sen tekemisiä kynsin hampain puolustaneet kommunistit, joilta sitten vedettiin karusti matto alta.

Nämä ei-saamelaiset neuvonantajat ovat olleet kiivaampia kuin saamelaispoliitikot konsanaan.  Niinpä heidän ansiotaan on paljolti saamelaisiin iskostunut pelko siitä, kuinka saamelaismääritelmän laajentaminen johtaa suomalaiseen invaasioon, joka lopullisesti tuhoaa saamelaiskulttuurin sulauttaen sen suomalaisuuteen.

Ansioituneimmat pelottelijat ovat tehneet selvityksen siitäkin, että saamelaismääritelmän laajentaminen johtaisi jopa 100 000 suomalaisen rynnistykseen saamelaisiksi, joita nykyisen määritelmän mukaan on Suomessa enimmillään ehkä 9 000.

Suomessa polveutumiseen perustavia saamelaisten vaaliluetteloon hakijoita on ollut 1990-luvulla runsaat 1 000 henkilöä. Esimerkiksi Norjassa, jossa saamelaisia katsotaan olevan jopa kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa ja jossa saamelaisilla on laajemmat oikeudet kuin Suomessa, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on hakeutunut ainoastaan vajaat 14 000 henkilöä. Norjassa on jopa mietitty keinoja miten saamensukuisia saataisiin enemmän mukaan saamelaisluetteloon ja sitä kautta vahvistamaan saamelaiskulttuurin äänen kuulumista.

Veikko

Jk.

Pelottelusta vielä sen verran, että se on kuulunut vuosikymmenten varrella keinona myös vaientaa saamelaispolitiikkaan ja asenteelliseen saamelaistutkimukseen kohdistuvaa kritiikkiä.

Olen saanut tuntea tuon pelottelun omissa nahoissani pohjoisessa pitkään toimineena toimittajana, joka ei ole osannut miellyttää radikaalin saamelaispolitiikan tekijöitä.

Syytökset rasismista ovat olleet löysässä ja niiden pelossa hyvin moni kollega on valinnut saamelaispolitiikasta kirjoittaessaan helpon ja turvallisen sopeutumisen tien.

Tyypillisin keino yrittää päästä käsiksi ikävän toimittajan kirjoituksiin on väittää hänen leimaavan saamelaisia kansanryhmänä ja jopa syyllistyvän kiihotukseen kansanryhmää kohtaan.  Olen saanut kuulla ja lukeakin julkisuudesta, kuinka minunkin kirjoituksiani on toimitettu valtakunnansyyttäjälle edellä mainitun kiihottamisen toteamiseksi ja syytteiden nostamiseksi.

Syytteitä ei ole toistaiseksi kuulunut eikä voi kuuluakaan, jos sanomiseni ja kirjoittamiseni kuullaan ja luetaan ilman vainoharhoja. Kun kirjoitan kriittisesti saamelaismääritelmistä, saamelaiskiistoista, saamelaiskulttuurista ja saamelaisuudesta, on peruslähtökohtana yhteiskunnan huomattavalla tuella harjoitettu saamelaispolitiikka ja sen julkiset tekijät ja tukijat.

Saamelaiset kansanryhmänä, kuntalaisina, kyläläisinä ja ihmisinä ovat aivan eri asia. Pidän tavallisia saamelaisia rauhallisina ja sopuisina kansalaisina, joiden kanssa on ollut hyvä elää rinnakkain täällä Lapin perukoilla ja joita hyvin monia olen oppinut syvästi kunnioittamaan.

Ja jos arvioisi saamelaisten suhtautumista kansanryhmänä heitä varten laadittuun ja vaadittuun saamelaispolitiikkaan, on tuo suhtautuminen hyvinkin vaihtelevaa. Täydellisestä hyväksymisestä täydelliseen torjumiseen