Maanomistajaksi kasvamalla, ei polveutumalla?

Eilinen ILO-kirjoitukseni saa jatkoa, kun törmäsin netissä Enontekiön Sanomissa olleeseen lappilaisen kansanedustajan Heikki Autton (kok.) vetoomukseen, jossa hän toivoi sopuratkaisua pohjoisessa jo vuosikymmenet velloneeseen alkuperäiskansa- ja maaoikeuskiistaan.

ILO-alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi on ollut keskeinen asia kiistassa ja tällä hetkellä jälleen hyvin ajankohtainen.

”Lapin alkuperäisen väestön oikeuksien turvaaminen pitäisi olla meitä enontekiöläisiä yhdistävä, ei jakava tekijä, kirjoittaa Autto. Hän toivoo, että Enontekiön saamelaisten perherekisterikortistosta olisi apua tässä asiassa.
Autto viittaa edellisviikolla Enontekiön Sanomissa kerrottuun enontekiöläisten saamelaisten perherekisterikortistoon, joka kattaa ajanjakson 1700-luvun alusta 1900-luvun alkupuolelle ja jollainen on olemassa myös Inarin ja Utsjoen tuon ajan saamelaisperheistä.

Kirkonkirjoihin perustuva rekisteri on kaiketi Lapin Sivistysseuran kokoama ja Suomen sukuhistoriallisen seuran sähköiseen arkistoon alun perin Oulun maakunta-arkistossa tehtyjen kortistokuvausten kautta kulkeutunut. Rekisteri vastaa aikansa tietoa saamelais- eli lappalaisperheistä ja näyttäisi kattavan sukujen eli polveutumisen puolesta saamelaisväestön nykyistä saamelaiskäräjien vaaliluetteloa laajempana. Toisaalta kortistosta voidaan nähdä joidenkin ”julkisaamelaisten” sukujen myöhäinen saapuminen alueelle, tai peräti puuttuminen. Myös nimien ja sukujen kehitystä on mielenkiintoista seurata.

Autto vetoaa, että nyt olisi hyvä tutkia, voidaanko löytyneiden tietojen pohjalta olla luomassa kestävämpää pohjaa paikallisen alkuperäisen väestön määrittelylle.
”Ja siten, että kaikki alueen todelliset alkuperäiset asukkaat pääsisivät tasapuolisesta niiden oikeuksien piiriin, joita alkuperäiselle väestölle katsotaan kuuluvan”, hän esittää.

Autto muistuttaa, että ILO-sopimuksen ratifiointi on oikeusministeriön toimesta valmistelussa ja siksi on tärkeää perehtyä kaikkiin seikkoihin, jotka vaikuttavat siihen keitä ILO-sopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa Suomessa tarkoittaa.

Mutta mitä vastaa samassa lehdessä saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi?

Hänen mielestään vanhalla rekisterillä ei ole mitään tekemistä saamelaisten oikeuksien (siis maa- ja elinkeino-oikeuksien) kanssa. Näkkäläjärven mukaan perherekisteri ei ole nykyisen saamelaisten vaaliluettelon lähtökohta.

”Saamelaiskäräjät ei huomioi sukujen omia sukumatrikkeleita eikä sukututkimuksia. Saamelaiskäräjien kannalta tilanne ei muutu miksikään. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloa voidaan täydentää lain mukaa seuraavan kerran vuonna 2015 saamelaiskäräjien vaalien valmistelun yhteydessä”, Näkkäläjärvi torjuu. Hän painottaa, ettei Suomessa ole olemassakaan mitään saamelaisrekisteriä.
Hänen mukaansa Oulun maakunta-arkisto on kuitenkin laatinut Lapin Sivistysseuran aloitteesta tilastoja Suomen saamelaisista vuodesta 1945 lähtien.
”Ensimmäinen systemaattinen ja kenttätöihin perustuva kartoitus saamelaisista on Saamelaisneuvoston vuonna 1962 aloittama väestötieteellinen tutkimus saamelaisista. Tutkimuksen perustana olivat Oulun maakunta-arkiston tilastot, mutta primääri aineisto kerättiin lähinnä saamelaisopiskelijoiden kenttätöinä Suomen pohjoisosissa vuonna 1962. Väestötieteellinen analyysi valmistui tilastotieteen opinnäytetyönä vuonna 1968. Saamelaisuuden kriteerinä oli saamen kieli äidinkielenä joko henkilön itsensä, jommankumman vanhemman tai jonkun hänen isovanhempiensa puhumana. Toisena kriteerinä oli itseidentifikaatio eli henkilön oma näkemys siitä katsoiko hän itsensä saamelaiseksi” Näkkäläjärvi selvittää Suomen kieliperustein valikoivan saamelaismääritelmän kehitystä.

Näkkäläjärvi siis sanoo, ettei vanha rekisteri liity mitenkään nykysaamelaisten oikeuksiin, heidän määräänsä tai oikeuteen päästä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

Näkkäläjärven mukaan kulttuuri ei siirry verenperintönä vaan kulttuuriin kasvetaan.

”Saamelaiskulttuuriin kuuluvat saamen kielet, perinteiset elinkeinot, joiku- ja käsityöperinne saamen pukuineen, oma tietämysjärjestelmänsä sekä kulttuurin historia, arvot ja perinteet”, listaa saamelaiskäräjien puheenjohtaja.

Hän sijoittaa kielten ja joikaamisen väliin elinkeinot, joiden on korostettu kuuluvan saamelaiskulttuuriin koko saamelaisten kulttuuri-itsehallintolain voimassaolon ajan. Eikä ILO-sopimusta olla suinkaan ajamassa lapintakkien ompelijoita tai joikaajia varten, vaan sillä saamelaiskäräjät pyrkii ja on jo vuosikymmenet pyrkinyt päästä hallinnoimaan Ylä-Lapin valtionmaita.

Jo vuonna 1990 yritettiin saattaa voimaan saamelaislaki, jolla pohjoisissa kunnissa olisi synnytetty historiaan perustumaton, paliskunnittain rajattu lapinkyläjärjestelmä hallitsemaan valtionmaita ja hyödyntämään niiden luonnonvaroja. Kun laki kaatui omaan mahdottomuuteensa, kehiteltiin silloisen oikeusministeri Hannele Pokan (kesk.) tuella saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaki.

Sitä markkinoitiin ”pelkkänä kulttuurilakina”, johon eivät sisältyisi kiistellyt maaoikeudet.

Kirjoitin tuolloin jutun, jonka otsikko ”Kulttuurilaki vai Troijan puuhevonen” on jäänyt elämään ylälappilaisten huulille. Epäilin, että kulttuurilain nojalla perustettava saamelaiskäräjät jatkaisi edeltäneen saamelaisvaltuuskunnan tavoin pohjoisen valtionmaiden havittelua. Ja olen ollut oikeassa: saamelaiskäräjien toiminta on 1990-luvulta lähtien keskittynyt varmaan vähintään 90-prosenttisesti maaoikeuksien pyörittämiseen milloin minkinlaisten pää- ja sivuraiteiden kautta.

Se muu kulttuuri on ollut käräjien toimintaa aktiivisesti seuranneen toimittajan näkökulmasta ajoittain hyvinkin heikolla hoidolla.

Klemetti Näkkäläjärven logiikalla maiden omistajaksi ja hallinnoijaksi ei siis voida tulla polveutumisen eli perimyksen kautta, vaan kasvamalla.

Kun katsoo vanhaa kortistoa, saamelaiskäräjien puheenjohtajan näkemyksen voi ymmärtää.

Veikko