Saamelaiskulttuurin perustana suuri kupla

Saamelaiskäräjien tuottamassa informaatiossa on kerrottu pitkin aikaa kuinka poronhoito on saamelaiskulttuurin perusta. Vielä vuosikymmen pari sitten tuota valta- eli pohjoissaamelaisen saamelaispolitiikan hokemaa viljeltiin hyvinkin yksioikoisesti. Sen tuloksena jopa Suomessa suuri eteläinen yleisö, ulkomaalaisista turisteista tai EU-poliitikoista puhumattakaan, kokee mielikuvaa siitä, että kaikki saamelaiset ovat poronhoitajia.

Nykyisin saamelaiskäräjien ”virallinen” kerronta on hieman tarkentunut:

”Poronhoito on näkyvin osa saamelaiskulttuuria. Kaikki saamelaiset eivät saa elantoaan poronhoidosta, mutta sen yhteisöllinen ja kulttuurinen merkitys on edelleen suurta. Poronhoidon vuotuistapahtumiin, kesäisiin vasanmerkityksiin ja talvisiin poroerotuksiin, osallistuu yleensä koko suku. Se on ainoa perinteinen saamelaiselinkeino, joka on yksistään kannattava. Poronhoidon tuloista noin 14 prosenttia muodostuu valtiollisista ja EU-tuista. Moni saamelainen harjoittaa poronhoidon yhteydessä pienimuotoista matkailu- tai jalostustoimintaa. Saamelaisten kotiseutualue kuuluu erityiseen poronhoitoalueeseen, jossa poroilla on vapaa laidunnusoikeus. Kotiseutualueella on 13 paliskuntaa ja noin 1250 poronomistajaa, mikä on noin 27 % koko Suomen poronomistajista. Eloporoja on noin 40 % (78 307) koko Suomen eloporoista ja vajaa 80 % Lapin eloporoista...”

Niinpä. Kaikki saamelaiset eivät todellakaan saa elantoaan poronhoidosta! Sanailu edistää kuitenkin mielikuvaa siitä, että hyvin suuri joukko saamelaisista elää poroilla. Jos haluttaisiin kertoa oikea totuus, tekstin pitäisi kuulua tyyliin: vain muutama hullu prosentti saamelaisista oikeasti elää poronhoidosta.

Jospa kuplan sisältö jäisikin vain tähän. Jokainenhan saa vapaassa maassa ja maailmassa hakea itselleen identiteetin tai erikoisuuden jatketta ja rakennusainetta miten haluaa. Tällaisen voi rinnastaa vaikkapa uskonnonvapauteen.

Saamelaiseen poronhoitokulttuurin käsitteeseen on kuitenkin ujutettu äärimmäisen harhaanjohtava mielikuva sen kestävyydestä luonnon kannalta. Tuon mielikuvan mukaan saamelaiset poronhoitajat elävät sopusoinnussa ja suoranaisessa harmoniassa Äiti maan kanssa, vaalien sen säilymistä tuleville sukupolvilleen. Ja tuo mielikuva tuntuu läpäisseen Suomen poliittisen päätöksenteon, toki tilanteesta aivan kuutamolla olevien ministeriöiden vedättämänä.

Kuuluessani taannoiseen metsähallituslain saamelaispykäliä kehitelleeseen Pentti Lähteenojan työryhmään, näin ihan lähietäisyydeltä kuinka pihalla vaikkapa ympäristöministeriössä ja oikeusministeriössäkin nykypäivän saamelaiskulttuurista suhteessa luontoon ollaan. Maa- ja metsätalousministeriössä tietoa ehkä olisi, mutta siellä asialle suljetaan silmät. Surkein tapaus on tietenkin lakiaan sekä luonnonkäytön ohjauslakeja käytäntöön tulkitseva ja soveltava Metsähallitus. Sen voisi sanoa suorastaan osallistuvan nuoleskelevalla, lakiin tai asetukseen perustumattomalla Akwe:Kon -vöyhötyksellään tuon suuren kuplan paisuttamiseen.

Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtajana pitkän päivätyön tehnyt professori Antero Järvinen on nostanut useammankin kerran esille nykyisen saamelaisen tehoporonhoidon vaikutuksia. Järvinen on näin tietenkin nostattanut takajaloilleen paitsi tuon toiminnan harjoittajia, myös heidän aljujaan, todellisuutta romantisoivia tai nöyristeleviä tiedeyhteisön edustajia. Järvisen tavoin myös toinen tilanteen perin pohjin tunteva ja sen rehellisesti esiin nostanut Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, nykyisen Luonnonvarakeskuksen, tutkimuspäällikkö tohtori Mauri Nieminen on saanut tuta imperiumin vastaiskuja.

Järvinen ja Nieminen ovat todenneet suoraan nykyisen tehoporonhoidon synnyttämän tuhon tien. Nieminen on tarkastellut tilannetta saamelaisaluetta laajemminkin kun taas Järvinen on keskittynyt enemmän hänen työsarkaansa kuuluneeseen Käsivarteen. Järvisen viimeisimmät ulostulot liittyvät Tapio Nykäsen ja Leena Valkeapään äsken julkaistun kirjan ”Kilpisjärven poliittinen luonto” arviointiin. Siinä hän harmittelee todellisuuden käärimistä raadollisten poliittisten taka-ajatusten silkkipaperiin ja vaatii suorin sanoin puuttumista porojen ylilaidunnukseen. Se tuhoaa ja on jo suurelta osin tuhonnut suurtuntureiden luonnon - ja myös sen saamelaiskulttuurin.

Näin Järvinen kirjoittaa (Lapin Kansa 31.8.2016):

"Ylilaidunnukseen puututtava heti
Kirja ´Kilpisjärven poliittinen luonto´ (Lapin Kansa/Pohjolan Sanomat 25.8. ja 26.8.) avasti Pandoran lippaan , josta ponnahti esiin maankäyttökysymys ja ylilaidunnus. Onko oikein ja kohtuullista, että koko Käsivarsi, jossa sijaitsevat maamme ainoat suurtunturit ja niiden omaleimainen luonto kasveineen ja eläimineen, uhrataan tehoporotaloudelle? Kuuluuko alkuperäiskansankin kunnioittaa Äiti maata?
Minulla on ollut suru seurata Käsivarren saamelaiskulttuurin alamäkeä yli 40 vuotta.
Merkittävä tekijä tuhon tiellä on ollut porojen ylilaidunnus, eettinen, ekologinen ja ekonominen ongelma, jonka saamelaiset ovat itse aiheuttaneet, mutta jonka ratkaisemiseen he eivät ole toistaiseksi halunneet osallistua. Nyt alkaa olla viimeinen hetki tehdä jotain.
Saamelaisten on otettava ohjat omiin käsiinsä ja ensitöikseen karistettava hartioiltaan etelän hyväntahtoiset hölmöt, jotka sanovat, että poro kuuluu tunturiluontoon, mutta eivät tiedä, että paliskunnan porotiheys on satakertainen luonnontilaan verrattuna.
Vuosituhansien kuluessa tunturiluonto on kokenut monenlaisia luonnollisia muutoksia, joiden kanssa se on sopeutunut elämään.
Koskaan aikaisemmin se ei ole joutunut tehoporotalouden pahoinpitelemäksi. Se on puolustuskyvötön.
Pakon sanelemana Kilpisjärven biologiselle asemalle on langennut epämiellyttävä tehtävä toistuvasti varoittaa ylilaidunnuksen kielteisistä luonto- ja kulttuurivaikutuksista, koska lukuisat tahot, joille asia olisi oikeasti kuulunut ja joilla olisi mahdollisuus siihen puuttua, eivät ole hoitaneet tehtäviään 25 vuoteen, vaan ovat antaneet ongelman kärjistyä.
Kaikkialla maailmassa ollaan luopumassa ekologisesti kestämättömistä maankäyttömuodoista ja panostetaan vastuulliseen ruuantuotantoon.
Helsingin yliopistossa aloittaa 2017 toimintansa uusi kestävän kehityksen tutkimus- ja koulutuslaitos, Helsinki Sustainability Science Center.
Toivon, että sekin kantaisi kortensa kekoon Käsivarren kriittisen ekologisen tilan pikaiseksi parantamiseksi.
Ilman saamelaisten osallistumista talkoisiin porot tappavat sekä tunturiluonnon että -kulttuurin.
ILO-sopimukseen tai ikivanhoihin valtakunnanrajoihin vetoaminen on kohtalokasta harhaanjohtamista, koska se ei millään tavalla auta ongelman ratkaisemista."

Noin siis Antero Järvinen ja toivon hänen tavoin, että viimeistään Helsingin yliopistosta löytyisi sellaista tosiasioihin rohkeasti katsovaa ja tilanteesta suoraan sanovaa tutkimusmoraalia, jota valitettavasti näyttää nykyisellään vaikkapa Luonnonvarakeskuksesta ja Lapin yliopiston Arktisesta keskuksesta puuttuvan.

Ja sen päivän haluaisin nähdä kun jokin saamelaiskäräjien Metsähallituksen pyynnöstä sen luonnonkäyttösuunnitelmien tekoon nimittämä Akwe:Kon -työryhmä toteaa poronhoidon aiheuttaman luonnon köyhtymisen ja tuhoutumisen olevan uhkana perinteisen saamelaiskulttuurin harjoittamiselle ja säilymiselle.
Noiden Akwe:Kon -ryhmien kun pitäisi tuoda nykyaikaiseen maiden ja vesien käytön suunnitteluun luonnon monimuotoisuutta säilyttävää ja edistävää alkuperäiskansan ”perinteistä tietoa” raadollisen ja rahallisen edunvalvonnan sijasta.

Kesätokan jälkeä Käsivarren kärjen maisemassa.

 Sammallahden fb-sivuilla mainostettu, poroilta aidattu Tirronkangas.

Suomen ja Norjan rajaa Kaldoaivin paliskunnan alueella vuodelta 2007. Jäkälää ei "luonnollisesti" näy ja suurin huomio kiinnittyy raja-aitaan asettuvaan tunturikoivun "puurajaan". Kuvassa nähdään mm. se miten tunturikoivikko on elpynyt Norjan puolella taannoisen tunturimittarituhon jäljiltä.

Lapin Kansa toivoo maa- ja metsätalousministeriöltä työryhmää ylilaidunnusongelman äärelle. Jo poromäärien tarkistaminen parikymmentä vuotta sitten olisi ollut jotain, mutta silloin se jäi ja on sittemminkin jäänyt.

Puolueellisen saamentutkimuksen puolustuspuhe

Arktisen keskuksen johtaja, tutkimusprofessori Timo Koivurova julkaisi Lapin Kansassa (LK31.5.2016) mielestäni huteran ja samalla paljastavan alakertakirjoituksensa ”Saamentutkimuksen puolueellisuudesta”. Se oli selkeästi yhdenlainen puolustuspuhe, jolla oli tarkoitus perustella miksi saamentutkimus on sellaista kuin on – siis puolueellista.

Koivurova haluaa viestittää, ettei ”ihmistieteessä”, johon hän saamentutkimuksen karsinoi, ole esimerkiksi luonnontieteisiin verrattuna jotain yhtä totuutta. Minulle tuo selitys ontuu heti kertalukemalla, sillä juurihan saamentutkimuksessa on hyvin laajalti ja myös kritiikittömästi hyväksytty tuota yhtä totuutta. Ne harvemmat kriittiset tutkijat, joita aihepiiriin on uskaltautunut, on pyritty lyttäämään varsin härskistikin eli heidän osaamisensa kyseenalaistaen.

Sen sijaan ”oikean saamentutkimuksen” tutkimukset ja väitöksetkin ovat läpäisseet osin todella helposti – olivat ne sitten millaisia hillasuo- tai nomaditarinoita tahansa.

Koivurova kirjoittaa:

”Ei siis ole mitään yhtä Arktisen keskuksen tai Lapin yliopiston saamentutkimusta. On olemassa kasvava joukko tutkijoita, sekä saamelaisia että muita, jotka työskentelevät aiheen parissa ja ovat keskenään erimielisiä. Tämä johtaa parempiin ja parempiin ja peremmin perusteltuihin tutkimuksiin, mikä on tieteellisen kehityksen näkökulmasta ideaalitila.”

Onhan se näkökulma tuokin, mutta ei minusta vastaa sitä odotusarvoa, joka yliopistoissa tapahtuvalle tutkimukselle voidaan asettaa. Minusta yliopiston ja Arktisen keskuksen ei kuuluisi olla mikään tupperwarekerho tai politikoivien aktivistien suojatyöpaikka. Laitoksen johdon luulisi ensimmäisenä edellyttävän, että taloissa tehtävällä tutkimuksella on reaalimaailmassa ymmärrettävä todellisuus- ja totuuspohja. Ja ihan senkin takia, että kyse on yliopistojen arvostuksesta ja sitä kautta jopa tarpeellisuuden arvioimisesta.

Kun Koivurova väittää yhteisön sisäisen kritiikin johtavan parempiin ja paremmin perusteltuihin tutkimuksiin, on sitä Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen saamentutkimuksen kohdalla vaikea havaita. Minua ihmetyttää se ”lähdekritiikittömyys”, jota nimenomaan saamentutkimuksen kohdalla on tapahtunut. Sen kyllä vielä jotenkin käsittää, että Koivurovan mainitsemat saamelaiset tutkijat pitkälti politisoituneina voivat värittää ja valikoida aineistojaan, mutta että samaan sortuvat myös niin sanotut ulkopuoliset.

Kun viitataan vaikkapa johonkin Erkki Pääkköseen, ei voi kuin hänen paikoin mielipidekirjoitukseksi luokittuvaa väitöstyötään lukeneena ihmetellä missä mahtaa lymyillä viittaajien kriittisyys.

Yleensäkin saamentutkimuksen suuri ongelma näyttää olevan haastamisen väistäminen. Lähdetään mieluummin sovittamaan tutkimus vallinneeseen saamelaispolitiikkaan, sen luomaan alkuperäiskansakäsitykseen sekä jopa saamelaispolitiikan tekijöiden kirjoittamaan tee-se-itsehistoriaan. On huomattu, että tuolla tavalla päästään matalimmalta aidan ylitse – tai paikoin ettei aitaa ole ollenkaan. Jos heittäydyt kriittiseksi tai peräti objektiiviseksi, saat kimppuusi elämäntyönsä saamelaispolitiikan varaan rakentaneiden tai sitä politiikkaa luomassa olleiden vanhojen emeritusten kerhon ja pahimmillaan otsaasi rasistin leiman.

Toki Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen ”oikeaoppiselle” saamentutkimukselle löytyy tilaustakin. Näitä kestotilaajia näyttäisi löytyvän saamelaispolitiikan tekijöiden ohella muun muassa oikeusministeriöstä, mikäli sen virkamieskunnan tai taannoisten ministerien toiminta voidaan saamelaispolitiikan teosta erottaa. Jos tilattu tutkimus ei jostain syystä ole istunut ajettuun politiikkaan, se on koetettu vaieta tai vähätellen lytätä. Ja vaatimukset tarpeellisista lisätutkimuksista on jyrkästi torjuttu, esimerkkinä edellinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson.

Ihme ja kumma - tai ei todellakaan mikään ihme - ettei Henriksson ole nyt ehättänyt torjumaan kun saamelaisasioissa hänen aisaparinaan oikeusministeriön virkamieskunnassa toiminut Camilla Busk-Nilsen tilasi Lapin yliopiston tutkijaryhmältä uuden ”vertailevan” alkuperäiskansatutkimuksen tukemaan pyrkimyksiä ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseksi sekä pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseksi.

Alkuperäiskansa-asiassa todellinen ja moneen kertaan eri yhteyksissä vaadittu tarve Suomessa olisi riippumattomasta, vallitsevaan todellisuuteen perustuvasta ja myös todelliseen historiaan nojaavasta olosuhdetutkimuksesta. Ennen sellaisen tekemistä ei ole mitään kestävää pohjaa edes harkita ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin tarvetta saati vielä vähemmän jonkin pohjoismaisen sopimuksen hyväksymistä.

Saa vain pohtia mistä yliopistosta moinen rohkea tutkija tai tutkijaryhmä löytyisi - ja tietenkin sen tutkimuksen tilaaja ja rahoittaja.

Pääministeri Sipilälle vakavaa postia Inarista

Inarissa 15.5.2016 vieraillut pääministeri Juha Sipilä vastaanotti Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen ja Inarinsaamelaiset ry:n kannanotot, joissa tuotiin esille ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyviä esteitä sekä saamelaiskäräjien harjoittaman politiikan synnyttämää tilannetta Suomen alkuperäisen saamelaisväestön, inarinsaamelaisten, kannalta.

Julkaisen tässä molemmat kannanotot kokonaisuudessaan.

Inarinmaan Lapinkyläyhdistys ry: 

                                 

ILO- sopimuksen ratifiointivaatimuksiin Suomessa liittyviä näkökohtia, separatismin varjossa, sopua etsien

Tulkintaerimielisyydet mm. siitä, kuka on Suomessa saamelainen ja keitä ILO- sopimus koskisi, ovat olleet Suomen saamelaispolitiikan keskiössä. ILO- sopimukseen liittyvät maanhallinta- ja omistusta koskevat seuraamukset ovat olleet suurin pelonaihe ja este sopimuksen ratifioinnille. Saamelaiskäräjät tarjoaa kansainvälisille foorumeille vain omaa, yksipuolista olosuhdekuvaansa vaatien sopimuksen välitöntä ratifiointia ilman ennakkoehtoja tai selvityksiä siitä, kenelle maaoikeudet saamelaisalueella ovat kuuluneet ja miten saamelaisten oikeudet Suomessa ovat toteutuneet.

Erityisen kuumaksi näiden selvitysten torjuminen saamelaiskäräjien nykyhallinnon toimesta tulee silloin, kun keskusteluun nousee saamelaishallinnon itsensä harjoittama syrjintä omia vähemmistöjään, niitä Inarin lappalaisten ja metsälappalaisten jälkeläisiä kohtaan, joita saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt äänioikeusluetteloonsa (nykyisin näitäkin ryhmiä nimitetään inarinsaamelaisiksi, metsäsaamelaisiksi tai nk. statuksettomiksi saamelaisiksi).

Aivan oma lukunsa on joidenkin, etupäässä nuorten saamelaisaktivistien, muun muassa saamelaisparlamentaarikko Aslak Holmbergin, viime aikoina tavaksi tulleet ja myös virallisissa yhteyksissä esittämät separatistiset ilmaisut.

”Se on suomen laki, saamelaisilla on oma laki”, tai ”Suomi ei ole minun isänmaani, minun isänmaani on Sapmi” (lähinnä Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisten muodostama oma valtio). Myös sellainen kuin ”Suomi on rasistinen valtio” on kuultu joidenkin nuorten aktivistien lausumana. Nämä ovat käsittämättömiä ja vaarallisia lausumia tulevaisuuden kannalta ja kun ottaa huomioon kaiken sen mitä Suomen valtio on viimeisten vuosien aikana saamelaisten hyväksi ja saamelaiskulttuurin edistämiseksi tehnyt ja tekee parhaillaankin valtiontalouden vaikeasta tilanteesta huolimatta.

Luettelemme seuraavassa joukon ongelmia, asioita ja avoimia kysymyksiä, joiden vuoksi ILO- sopimusta ei voida, eikä sitä tule ratifioida. Ei ainakaan saamelaiskäräjien ajamalta nopealla aikataululla ja vaaditulta kapea-alaiselta pohjalta, jossa osa Suomen alkuperäiskansasta olisi suuressa uhassa jäädä sopimuksesta ja sen luomista oikeuksista osattomaksi ja joka repisi pahasti kahtia pohjoisen ihmisryhmän - joka on satojen vuosien ajan yhdessä rakentanut aluettaan.

1.     Alueen isojako on vietävä loppuun:

Mikäli ratifiointi aiotaan tehdä, ennen nk. saamelaisalueen isojaon loppuun viemistä, siitä seuraa laaja kiinteistöoikeudellinen kiista.  Inarissa, Enontekiöllä ja Utsjoella on yhteensä lähes 300 alueen kantalappalaisten, tai veromaasaamelaisten, pääosin 1800 luvulla oikeuksiensa turvaksi perustamaa, nk. vanhaa tilaa. Näiden tilojen perustamisasiakirjoihin on nykyiseen valtion maahan ja sitä rasittamaan merkitty laajoja omistajahallintaan rinnastettavia käyttöoikeuksia kalastukseen, metsästykseen, poronhoitoon ja jäkälän, sekä maa-ainesten ja puun ottoon. Nämä oikeudet ovat kaikki jääneet alueen isojaossa käsittelemättä. On vain merkintä, ne käsitellään myöhemmin. Isojako on tältä osin alueella edelleen keskeneräinen, päinvastoin kuin muualla maassa.

Mikäli ILO- sopimus ratifioitaisiin, ennen isojaon suorittamista ja ilman sen selvittämistä kenelle nykyisen valtionmaan luontaiselinkeinojen käyttöoikeudet kuuluvat, syntyisi kaksi oikeudellista perustetta maankäyttöoikeudesta: asiakirjanäyttöön perustuva historiallinen oikeus lappalaisten, (nyk. veromaasaamelaisten) perustamien tilojen valtion maiden omistusoikeuteen rinnastettavasta käyttö- ja hallintaoikeudesta (Juhani Wirilander 2001), vastaan ratifioitava ILO- sopimus ja sen alkuperäiskansalle antamat oikeudet maankäyttöön (14 artikla).

Mitään uusia maankäyttöoikeuksia ei kuitenkaan voi perustaa aikaisemmin perustettujen päälle, aiemmin perustettujen maankäyttöoikeuksien käyttöä rasittamaan ja kaventamaan. Nämä oikeudet ovat osa näiden, pääosin 1800 luvulla perustettujen tilojen, ulottuvuutta ja ne ovat osa niiden varallisuutta. Omaisuudella on perustuslain suoja.

Jos ratifiointi aiotaan tehdä ilman maanomistusolojen selvittämistä, jää edelleen jäljelle maaoikeuksien selvittämistarve myöhemmin. Tällöin syntysi kaksi oikeudellista perustetta: historiallinen selvitys lappalaisten ja veromaasaamelaisten valtion maiden omistajahallintaan rinnastettavista, tilakirjoihin merkityistä oikeuksista vastaan ILO:n yleissopimus. Viimeksi mainitun perusteella ei käyttöoikeuksia voi laajentaa omistusoikeuksiksi ilman perustuslain muutosta. Joten saamelaiskäräjien vaatimusten esittäminen YK:ssa on tältä osin ennenaikainen.

Tähän mennessä ei ole pyritty arvioimaan asiakirjojen perusteella kenelle saamelaisten kotiseutualueella oleviin maihin ja vesiin liittyvien oikeuksien eri vuosisadoilta katkeamattomana historiallisena tapahtumaketjuna ja jatkuvana käytäntönä tulisi kuulua. Tämä keskeinen kysymys on sivuutettu siten, että on keskitytty perustelemaan lukuisia muutosesityksiä eri lakeihin ainoastaan alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa ILO-sopimusta tulkiten, ikään kuin kysymys olisi kansasta jolta puuttuu kirjoitettu historia. Selvyyden vuoksi on mainittava, että saamelaisten lisäksi porotaloutta ja muita lappalaiselinkeinoja ovat harjoittaneet perinteisesti myös alueella asuneet ns. veromaalappalaisten kirkon suomenkielisiksi muuttamat jälkeläiset, joita saamelaiskäräjät eivät ole hyväksynyt saamelaisrekisteriin. Norjasta on lähinnä 1800-luvun puolivälin aikoihin saapunut porosaamelaisia Inarin, Sodankylä ja Enontekiön kuntien pohjoisosiin, alueille joita he ovat ryhtyneet asuttamaan, asiakirjojen mukaan yhdessä siellä ennestään asuneiden veromaasaamelaisten kanssa ja myös alueelle saapuneiden suomalaisten kanssa.

Saamelaiskäräjien vaatimuksiin sisältyy, kuten on jo sanottu, erittäin merkittävä päätösvallan siirto paikalliselta alkuperäiseltä väestöltä ja maan- sekä käyttöoikeudenomistajilta ensinnäkin Metsähallitukselle ja sitä kautta sitten saamelaiskäräjille. Käräjät pääsisi näin päättämään ja ohjaamaan kaikkia keskeisiä Metsähallituksen toimia sekä sen päätäntävaltaan kuuluvia asioita. Näin on siitä huolimatta, että laissa on jo kuntakohtaiset neuvottelukunnat, jotka käsittelevät esimerkiksi kalastusoikeudellisia kysymyksiä.

2.     Kuka on saamelainen?:

Nykyinen saamelaismääritelmä on liiaksi tulkinnanvarainen. Se poikkeaa myös pohjoismaisesta käytännöstä. Erityisen ongelmallinen tästä tulee sen vuoksi, kun suomessa siitä johdetaan myös kuuluminen alkuperäiskansaan.

Kummallista olisi se, jos Norjan puolelta 1850-luvun jälkeen tulleiden saamelaisten jälkeläisille annettaisiin vahvemmat erityisoikeudet valtion maahan ja veteen kuin Suomea aikaisemmin asuttaneille lappalaisten jälkeläisille, veromaasaamelaisille ja esimerkiksi nykyisille inarin- ja metsäsaamelaisille?

Alue johon ulkomailta Suomeen muuttaneet porosaamelaiset asettuivat asumaan, oli ennestään lappalaisten, veromaasaamelaisten asuttamaa. Juuri nämä vanhimpaan Lapin väestöryhmään kuuluvat ihmiset rajattiin saamelaismääritelmään perustuvan kieliperusteen nojalla saamelaisuuden ulkopuolelle. Asuivathan he ”kulkuväylien” varrelle, jonne myös kirkon ja hallitsijan virkamiehet olivat kulkunsa suunnanneet ja jo pian vuosisadan ajan heitä suomenkielistäneet.

3.     Muu paikallinen väestö:

Muulle paikalliselle väestölle koituvien seurausten vuoksi vaatimukset ovat monelta osaltaan ristiriidassa perustuslain ja Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten kanssa. Erityisesti vaatimukset ovat ristiriidassa perustuslain ja Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten lappalaisten jälkeläisille turvaamien omistajahallintaan rinnastettavien nykyisen valtionmaan laajojen käyttöoikeuksien kanssa. Vaatimukset ovat ristiriidassa valtioneuvoston asettamien perusvaatimusten kanssa ja lähtökohdiltaan myös eduskunnan eri yhteyksissä antamien lausumien kanssa paikallisen väestön valtion alueiden käytön oikeuksista.

Maastrichtin sopimuksen F-artiklassa, jonka Suomi on hyväksynyt, EU ja sen toimielimet tunnustavat loukkaamattomiksi kansalliset perusoikeudet ja niiden nojalla turvatut oikeudet ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen turvaamat oikeudet. Siten näiden perus- ja ihmisoikeuksien suoraan suojaamat paikallisen väestön oikeudet ovat sellaisenaan turvattuja; niihin ei voida puuttua esimerkiksi viittaamalla alkuperäiskansasopimukseen. Tässä suhteessa esitetyt vaatimukset, ja se pätee, ovat täysin suojattuja eikä Suomen valtio voi ryhtyä alkuperäiskansasopimukseen vetoamalla muuttamaan paikallisen väestön oikeuksia ja siirtämään puhevallan käyttöä niiden suhteen kolmannelle osapuolelle, jolla ei niihin ole osoittaa mitään historiallista, juridista tai lainsäädännöllistä perustetta.

Voimassa olevan lain mukaan ei ole mahdollista, että asianosailta riistetään puhevallankäyttö omaisuuteensa tai oikeuksiinsa ja annetaan se poliittisille päättäjille. Niitä ei voida muuttaa myöskään vetoamalla yhdenvertaisuusperiaatteeseen; siitähän paikallisen väestön oikeuksien turvaamisesta on ensisijaisesti kysymys. Tässä yhteydessä todettakoon myös se, että lähes kaikilla maanomistajilla on tunnustettuja nautinta- ja rasiteoikeuksia valtion omanaan hallinnoimaan maahan, joten puhevallan siirto loukkaa myös heidän perustuslain suojaamaa omistusoikeuttaan.

4.     Riippumaton tutkimus:

On kysyttävä, miksi käräjät vastustaa riippumatonta, tieteellistä, asiakirjoihin perustuva tutkimusta, joka otettaisiin perustaksi jatkovalmistelussa, koska vain siten voidaan vaikuttaa ryhmien välisen sovun syntyyn, valmistelun lähtökohtiin ja sisältöön?

Tässä tilanteessa tulisi välttää tiedossa olevia vuosien ja vuosien kestoisia oikeudenkäyntejä, joita saamelaiskäräjien vaatimukset oikeuksien sääntelyineen nostaisi

Minkäänlaisia muutoksia nykytilanteeseen ei voida tehdä ennen kuin tilanne ja olosuhdeselvitys on tehty. Tutkimus jossa selvitetään nykypäivään ulottuvat alkuperäiskulttuurin harjoittajat, oikeudenomistajat ja oikeuksien laajuudet on saatettava loppuun, ennen kuin lainvalmistelua jatketaan. On kysyttävä, miksi tällaisen selvityksen tekemistä vastustetaan?

Suomen valtion on ensin tutkimuksin selvitettävä ja luetteloitava ne asianosaiset, joiden perustuslaillisia oikeuksia ehdotuksessa sivutaan ja vasta sitten sovittava näiden asiaosaisten kanssa tulevista ratkaisuista. Jo nyt on Inarissa ja Utsjoella haettu laajoja maanmittaustoimituksia tämän epäselvän tilanteen takia, joten on käsittämätöntä, että Suomessa ensin luotaisiin perusteettomasti uusi asianosaisryhmittymä ja sitten vasta alettaisiin tutkia onko kyseessä edes asianosaiset. Nyt kun tiedetään, että Enontekiöllä on vireillä vastaavat maanmittaustoimitukset, ajauduttaisiin tilanteeseen, että jälkikäteen jouduttaisiin mahdollisesti purkamaan lainsäädäntöä, tai vaihtamaan asianosaisia päätöksenteossa. Tällainen tilanne johtaisi hallitsemattomaan kaaokseen ja vaikeuttaisi entisestään pysyvän sovun löytämistä.

YK:n alkuperäiskansafoorumille tulee kertoa, että Eduskunnan perustuslakivaliokunnan edellyttämät tutkimukset osoittavat, että saamelaisilla ei ryhmänä ole ollut sellaisia kollektiivisia oikeuksia, jotka heille olisi joskus otettu pois ja jotka heille tulisi palauttaa.

5.     Saamelaiselinkeinot:
Saamelaisten perinteisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista toteuttaa siten, että saamelaisiakin vanhemman väestön – lappalaisiin – kuuluvien vastaavanalaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita kavennettaisiin. Alueen yhteiskuntarauhan ja tasa-arvoperiaatteen vuoksi ei ole mitään perusteita asettaa ulkomailta Suomeen vuoden 1852 jälkeen muuttaneiden porosaamelaisten jälkeläisiä sen enempää parempaan kuin huonompaan asemaan aluetta ikiajat asuttaneisiin lappalaisiin nähden. Lappalaisten jälkeläiset ja saamelaiset ovat asuneet ja harjoittaneet elinkeinoja vain pienin vivahde- eroin elinkeinotoimintojaan. Mahdollisissa maankäytön järjestelyissä on kaikin tavoin vältettävä epäonnistuneen saamelaismääritelmän nojalla paikalliseen väestöön kuuluvien saamelaisten ja lappalaisten erilaiseen asemaan asettamista.

Maa- ja metsätalousministeriön lausunnossa vuodelta 2000 todetaan: "– – – voidaan kysyä,  mitä ILO- sopimuksen ratifioinnilla vielä saavutetaan tai on tarkoitus saavuttaa. Mikäli ratifiointihanketta kuitenkin jatketaan, tulee ensin selvittää ratifioinnin vaikutukset saamelaisten ja muiden yksityisten ja juridisten henkilöiden asemaan sekä se, millä tavalla kompensoidaan sopimuksen täytäntöönpanosta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Selvitystyön tekijäksi tulisi nimetä joko asiantuntijatyöryhmä tai työ voitaisiin antaa jonkin tutkimuslaitoksen tehtäväksi. Tässä työssä olisi erityisesti otettava huomioon se, että valtio ei voi sivuuttaa muiden väestöryhmien oikeuksia yhden väestöryhmän kustannuksella ja että Suomen valtiota sitovien kansainvälisten sopimusten sekä EU-jäsenyyden asettamat velvoitteet otetaan selvitystyössä huomioon. Vasta tämän perusteellisen selvityksen jälkeen on mahdollista päättää ILO- sopimuksen ratifioinnista".

On pidettävä arveluttavana sitä, että maahan ja veteen liittyvät oikeudet pyritään järjestämään uusiksi pelkän ILO- sopimuksen nojalla, joko ottamatta lainkaan huomioon olemassa olevia lappalaisten, veromaasaamelaisten omistamien tilojen asiakirjanäyttöjä, tai rajaamalla niiden merkitys kieltäytymällä palaamasta selvityksissä pitemmälle kuin kolmen sukupolven päähän. Tällaisen mukaan toisilta rajoitettaisiin elinkeino-oikeuksia ja toisille annettaisiin sellaisia oikeuksia, joita heillä ei koskaan ole ollut, kuten maa- ja metsätalousministeriö lausunnossaan toteaa. Ja tämä jaon perusteena olisi vain pelkkä kieli, eivät historialliset oikeudet eikä yhtäjaksoinen polveutuminen. Tällainen ei sovi oikeusvaltioon.

Saamelaisten luontaiselinkeinojen harjoittamisen suojaamista ja maankäytön edistämistä ei kuitenkaan voitane eikä olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa siten, että saamelaisia vanhempaan lappalaisväestöön kuuluvien vastaavanlaisia mahdollisuuksia hyödyntää valtion omistamia alueita kavennettaisiin. Ei ole perusteita asettaa saamelaisia ja lappalaisten jälkeläisiä eri asemaan erityisesti sen vuoksi, että isojakoa edeltävänä historiallisella ajanjaksolla lappalaiset ja saamelaiset ovat asuneet ja harjoittaneet samalla tavoin eri elinkeinotoimintaa. Lapin vanhojen veromaiden perillisten kannalta esitetty malli siirtäisi omistajalle kuuluvan puhevallan kokonaan muulle ryhmälle.

6.     Lappalainen ja saamelainen:

Voidaan sanoa, että lappalainen ja saamelainen ovat kaksi eri vähemmistökansanryhmää Suomessa. Lappalaiset ovat Suomen Lapinmaan alkuperäiskansaa todistettavasti jo kirjallisen tiedon alusta saakka, 1500-luvulta ja sitä ennen. Inarin alueella he ovat puhuneet inarinlappia, kieltä, jota nykyisin nimitetään inarinsaameksi. Inarin eteläpuolella kieli on ollut metsälappia, eli kieltä joka nykyisin on jo osin kadonnut, mutta jota pyritään elvyttämään.

Saamelaiset puolestaan ovat suurelta osin noin 160–130 vuotta sitten siirtolaisina Suomeen tulleita, alueelle vieraan elinkeinon (suurporonhoidon) ja alueelle vieraan kielen (pohjoissaamen) mukanaan tuomia ihmisiä.  Esimerkkinä tästä on muun muassa Vuotson kylän asukkaita, Sodankylän kunnan pohjoisosissa, joissa on paljon heidän jälkeläisiään. Näillä siirtolaisilla, nykyisillä saamelaiskäräjävaaliluetteloon merkityillä ihmisillä, ryhmänä ei pitäisi historiankaan mukaan olla mitään alkuperäiskansa-asemaa todellisen lappalaisen alkuperäiskansan asuinalueella. ILO- sopimuksen mukaan alkuperäiskansaa on kansa, joka on asuttanut alueitaan jo ennen valtionrajojen syntymistä. Porosaamelaiset muuttivat Suomeen vahvistettujen valtionrajojen yli. Suomessa sekoitetaan tahallisesti lappalainen ja saamelainen kansa, jotta voidaan hyväksikäyttää lappalaisten kulttuuria, perinteisiä lappalaiselinkeinoja ja historiaa. Nykyinen saamelaiskäräjävaaliluetteloon merkitty ryhmä ihmisiä on varsin epämääräisin perustein muodostettu, siihen otetaan ja siitä poistetaan ihmisiä ilman perusteltua syytä. On myös esimerkkejä, että sisaruksista toiset hyväksytään, toisia ei. Voidaankin kysyä miten tällainen ryhmä voi olla alkuperäiskansa?

Kieliperuste alkuperäiskansan määritelmänä on kyseenalainen. ILO- sopimuksen alkuperäiskansan kriteereihin ei kuulu kieli. Suomen Lapinmaan alkuperäiset kielet ovat lappia, jota on puhuttu vielä vajaa sata vuotta sitten, muun muassa 1920- luvulla Keminkylässä ja Sompiossa ( T. I. Itkonen, Suomen Lappalaiset – v. 1948, Petkulan kylähistoria – v. 1997, Korvasen suvun sukukirja ”Me Sompiosta” – v. 2002.). Kirkonmiesten toimesta ja koulujärjestelmän myötä lappia kiellettiin puhumasta; kieli silti elää Keminkylässä ja Sompiossa jokapäiväisessä elämässä alueen paikannimissä, ajatusilmaisuissa, poronhoito-, metsästys- ja kalastussanastoissa sekä uskomuksissa.

7.     Kollektiivinen maanomistus:

Saamelaisten kollektiivisista maaoikeuksista Juhani Wirilander (2001) on selkeästi todennut, että saamelaisilla ei ryhmänä ole ollut näitä oikeuksia. Hän toteaa: ”Lähinnä käräjäpöytäkirjoihin perustuvaa näyttöä on siitä, että kylissä asuvilla perheillä on sekä yksin että yhdessä muiden kanssa ollut kylän rajojen sisäpuolella kalavesiä ja kalastuspaikkoja, riistanpyyntipaikkoja ja laidunalueita asumuksen pihapiiriksi katsottavien alueiden lisäksi ja että ne on otettu huomioon kylälle pantua lapinveroa sen osakkaiden (perheiden päämiesten) kesken jaettaessa (ns. veromaat, skatteland)” (Wirilander 2001, s.59–60).

Eduskunnan kannanotto vuodelta 2004, missä selkeästi todetaan, että valtiolla ei ole omistajahallintaan rinnastettavaa puhevaltaa maastoliikenteeseen, kalastukseen ja metsästykseen. Jos kerran valtio ei omista näitä oikeuksia, vaan niiden omistus kuuluu alueen yksityisille ihmisille, miten voi olla mahdollista, että saamelaiskäräjät on näitä yksittäisten ihmisten omistukseen verrattavia oikeuksia siirtämässä itselleen ilman perustuslaillista käsittelyä?

Kun perustuslakivaliokunta totesi Metsähallituslain käsittelyn yhteydessä (2004), että valtio ei omista elinkeino-oikeuksia, niin miten voi olla mahdollista, että näitä oikeuksia ja oikeuksista päättäminen yritetään siirtää toiselle, pelkästään saamelaisille. Varallisuusoikeudellisen perusperiaatteen mukaan kukaan ei voi antaa toiselle parempaa oikeutta, kuin mikä hänellä itsellään on.

Inarinmaan Lapinkyläyhdistys ry

Liite 1.

Muita Huomioita:

• Kummallista olisi se, jos Norjan puolelta 1850-luvun jälkeen tulleiden saamelaisten jälkeläisille annettaisiin vahvemmat erityisoikeudet valtion maahan ja veteen kuin Suomea aikaisemmin asuttaneille lappalaisten jälkeläisille, esim. nykyisille inarin- ja metsäsaamelaisille?

• Saamelaiselinkeinoista puhuttaessa on todettava, että näitä elinkeinoja harjoittavat alueella paitsi saamelaiset, myös muut alueen asukkaat. Suomen osalta sopimuksen soveltaminen Eero J. Aarnion ehdottamalla tavalla sulkisi ulkopuolelle sen väestön, joka on aluetta asuttanut ikimuistoisista ajoista lähtien. Alueellaan saamelaisilla on enemmistö vain Utsjoen kunnassa, Inarin, Enontekiön ja Sodankylän kunnissa suomalaisilla on selvä enemmistö. KHO:n 1999 antaman tuomion jälkeen kveenit on tunnustettu Ruotsissa 1999 ja Norjassa omaksi vähemmistökseen.

• Voidaanko esityksiä omistusoikeuden siirrosta toteuttaa jättämällä Inarissa noin tuhat henkilöä ilman lapinkyliin sisältyvää ”omistusoikeuteen rinnastettavaa” (Wirilander 2001) maankäytön perintöoikeutta?

• Selvitetään katkeamattoman polveutumisen ja perintöoikeuden perusteella vanhojen lapinkylien nykyiset saamen- ja suomenkieliset oikeudenomistajat.

• Neuvotteluprosessi voisi olla monin verroin parempi ja joustavampi tie päästä tarkoituksenmukaiseen lopputulokseen kuin nyt esitytetyn kaltainen maankäyttöneuvoston perustaminen. Neuvottelussa lappalaisoikeuksisen oikeat haltijat, riippumatta kuuluvatko he käräjien vaaliluetteloon tai ei, pääsisivät vuorovaikutteiseen mukanaoloon päättämään entisten lapinkylien alueiden käytöstä. Tätä puoltaa sekin, että Wirilanderin lausunnossa esitetyt oikeustapaukset ovat niin kattavia ja osuvia, että valtiolla Suomen perustuslainkin mukaan on velvollisuus edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamista. Siksi ennen lopullisten hallintomallien kehittämistä on ehdottomasti selvitettävä lappalaisoikeuksien luonne, niiden laatu ja laajuus.

• Tilakohtaisia erityisperusteisia oikeuksia, (nyk. erityisiä etuuksia) on jo varsin laajasti vahvistettu kalastuksen osalta valtion vesiin. Kun otetaan vielä huomioon, että Wirilanderin mukaan lappalaisilla on henkilökohtaiset oikeudet edelleenkin kylänsä alueeseen, herää kysymys, miksi niiden käyttöä pitäisi nyt alkaa säädellä täysin lappalaisoikeuksista irrallaan olevan neuvoston toimesta, tai ILO- sopimuksen avulla?

• Erityisperusteisten oikeuksien perusteella syntyvien tulojen käytöstä ei voida päättää neuvostossa, se on ennen kaikkea oikeuksienhaltijoiden oma asia.

• Kuntien edustajien mukana olo neuvostossa ei poista sitä ristiriitaa mikä tulee eteen kuntien pyrkimyksissä kehittää asukkaittensa elinoloja. Nyt astutaan monta askelta taaksepäin. Pitäisikin pohtia missä asioissa tarvitaan neuvoston asiantuntemusta vai onko tarvetta ollenkaan?

• Ratifiointi ei voi muuttaa mitään kansallisesti perustuslailla suojattua omistusoikeutta

• Yhteiskunnallisten olosuhteiden analyysi on tekemättä. Ilman sitä ei voi lähteä tekemään kaavamaisia eri väestöryhmiin kohdistuvia ratkaisuja.

• ILO- sopimuksen voimaansaattamista ei ole tarkasteltu siinä valossa miten eri väestöryhmät voivat toimia kunnan alueella ja millaisin oikeuksin.

• Ihmisoikeussopimuksia ei ole tarkasteltu omaisuudensuojan kannalta

• ILO- sopimuksen kansallista täytäntöön panon kannalta on täysin selvittämättä se, vähentääkö se tai rajoittaako se saamelaisten, lappalaisten ja paikallisten asukkaiden perustuslain turvaamia oikeuksia. Missä määrin suojattuihin oikeuksiin voidaan puutua yleissopimuksella?

• Voidaanko elinkeinovapautta ylipäätään, ja jos voidaan, missä määrin rajoittaa pelkästään yleissopimuksen tai etnopoliittisten seikkojen ja etnonationalistisen ideologian nojalla?

• Maaoikeusasiassa kohderyhmä on auki. Juridinen ja poliittinen peruste ovat kaksi eri asiaa. Hyödynsaajiksi tulisi Wirilanderin lausunnossa esiin tulleiden seikkojen nojalla katsoa osin saamelaiskäräjien vaaliluettelossa olevat saamelaiset ja samoin oikeushistoriallisella perusteella lappalaissukujen jälkeläiset, ovathan heidän sukunsa ikiajat asuttaneet saamaa aluetta.

• Riittävää huomiota ei ole kiinnitetty kysymykseen, miten saamelaisalueelta pysyvästi pois muuttaneiden saamelaisten ja lappalaisten maihin, vesiin ja muihin luonnonvaroihin kohdistuvat oikeudet järjestettäisiin. Miltä pohjalta ja miten järjestettäisiin heidän käyttöoikeutensa? Miltä pohjalta ja miten järjestettäisiin heidän mahdollinen osallistumisensa maita, vesiä ja muita luonnonvaroja koskevaan päätöksentekoon? Miltä perusteelta, mitä kautta ja miten laskien järjestettäisiin heidän mahdollinen osallisuutensa alueen vesistä, maista ja muista luonnonvaroista saaduista tuloista?

• Maa- ja metsätalousministeriön lausunnossa vuodelta 2000 todetaan: "– – – voidaan kysyä, mitä ILO- sopimuksen ratifioinnilla vielä saavutetaan tai on tarkoitus saavuttaa. Mikäli ratifiointihanketta kuitenkin jatketaan, tulee ensin selvittää ratifioinnin vaikutukset saamelaisten ja muiden yksityisten ja juridisten henkilöiden asemaan sekä se, millä tavalla kompensoidaan sopimuksen täytäntöönpanosta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Selvitystyön tekijäksi tulisi nimetä joko asiantuntijatyöryhmä tai työ voitaisiin antaa jonkin tutkimuslaitoksen tehtäväksi. Tässä työssä olisi erityisesti otettava huomioon se, että valtio ei voi sivuuttaa muiden väestöryhmien oikeuksia yhden väestöryhmän kustannuksella ja että Suomen valtiota sitovien kansainvälisten sopimusten sekä EU-jäsenyyden asettamat velvoitteet otetaan selvitystyössä huomioon. Vasta tämän perusteellisen selvityksen jälkeen on mahdollista päättää ILO- sopimuksen ratifioinnista".

Inarinsaamelaiset ry esittää ajankohtaisista saamelaisasioista seuraavaa:

Saamelaiskäräjälain ja ILO-sopimuksen ratifioinnin osalta haluamme saattaa tietoonne näkemyksemme ko. laeista ja nykyisestä saamelaiskäräjien toiminnasta. Olemme kiitollisia, että olemme päässeet eri valiokunta kuulemisiin edellisten lakien valmistelun yhteydessä.

SAAMELAISKÄRÄJIEN LEGITIMITEETTI JA EDUSTAVUUS

Olemme joutuneet kyseenalaistamaan vakavasti saamelaiskäräjien legitimiteetin koska saamelaiskäräjälaki ei enää nykyisellään vastaa saamelaisten alueellista ja demokraattista edustavuutta, siten kuin oikeusvaltion periaatteet edellyttävät. Lain mukaan saamelaiskäräjien katsotaan edustavan kaikkia saamelaisia heitä koskevissa asioissa. Saamelaiskäräjien jatkuvasti vahventunut asema maankäytön suunnittelussa ja yleisessä osallisuudessa edellyttää tilannetta, jossa kaikki saamelaisten kotiseutualueella olevat saamelaiset voivat osallistua vaaleihin yhdenvertaisesti ja alueellinen edustavuus ja osallisuus muodostetaan oikeudenmukaisesti.

Inarinsaamelaiset ry ei tue saamelaiskäräjien näkemyksiä kirjelmöidä YK:lle niiden viime syksynä äänioikeuden saaneiden 93 henkilön osalta, jossa saamelaiskäräjät ei pidä näitä henkilöitä saamelaisina. Itsemääräämisoikeus ei voi tarkoittaa pitkäkestoista syrjintää ja kiusaamista osaa saamelaisväestöä kohtaan. Saamelaiskäräjät ei siten voi edustaa väestöä jota se ei hyväksy kokonaisuudessaan.   

Nykyinen saamelaiskäräjät ja eri lait eivät turvaa inarinsaamelaisten osallisuutta ja oikeuksia, siten kuin esimerkiksi kolttalaki kolttasaamelaisille. Saamelaiskäräjien kautta osallisuus on satunnaista ja edustajia valikoivaa.

SAAMELAISKÄRÄJÄLAIN KÄSITTELYSSÄ HUOMIOITAVA

Saamelaiskäräjien kokoonpano:

Saamelaiskäräjälain tullessa uuteen käsittelyyn tulee saamelaiskäräjien  kokoonpano muodostaa siten kuin demokraattiset vaalit oikeusvaltiossa järjestetään. Nyt kuntakiintiöpaikat eivät vastaa äänioikeutettujen suhteellista ja alueellista edustavuutta. Saamelaiskäräjälakityöryhmä ei myöskään esittänyt kuntakiintiöihin riittävää korjausta. Enontekiön, Utsjoen ja Sodankylän Lapin paliskunnan alueelle 973 äänioikeutettua kohden 9 kiintiöpaikkaa, Inarin alueella, jossa on 1511 äänioikeutettua, tulee vain  3 kiintiöpaikkaa.

Käydyissä vaaleissa Lapin paliskunnan alueelta oli vain kaksi ehdokasta ja pelkästään itseä äänestämällä olisi voinut päästä saamelaiskäräjien jäseneksi, nyt kuntakiintiöpaikkaa ei voitu edes täyttää.  Laki on siltä osin myös vanhentunut. 

Saamelaismääritelmän muutosesityksellä on aie heikentää inarinsaamelaisten asemaa.

Saamelaismääritelmä tulee säilyttää ennallaan. Saamelaiskäräjät esitti saamelaiskäräjälakiin pykälän 1 momentin 2 kohdan muutosesitys polveutumis-perusteen poistamisesta heikentää sellaisten saamelaista sukua olevien syntyperäisten inarilaisten tilannetta, jotka eivät ole saamelaiskäräjien vaaliluettelossa

Valitusoikeus ja muutoksenhaku:

Inarinsaamelaiset ry korostaa, että saamelaiskäräjiä tulee koskea muutoksenhaku siten kuin hallinnossa yleisesti ja äänioikeushakemuksia koskien valitusoikeus tulee säilyä nykyisen lain mukaan riippumattomalla oikeuslaitoksella.

ILO-SOPIMUS 169 RATIFIOINNIN ESTEET

Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt käräjien vaaliluetteloon kaikkia niitä inarilaista alkuperäiskansaa olevia henkilöitä, jotka katsovat olevansa saamelaisia.

ILO-sopimuksen alkuperäiskansa riteereihin ei kuulu kieli. Suomen saamelaiskäräjät painottaa kieliperustaista kriteeriä. 

Inarinsaamelaiset on alkuperäiskansa ja ILO-sopimus koskee nimenomaan alkuperäiskansaa. On syntynyt erikoinen tilanne, jossa saamelaiskäräjät ei hyväksy osaa Inarin alueen alkuperäiskansasta saamelaisiksi.

Pitkään jatkunut kiista saamelaisuudesta jakaa eri väestöryhmiä alueella. Saamelaiskäräjien toiminta on osaa inarinsaamelaisia kohtaan syrjivää.

Inarin alueella on isojakotoimitus loppuunsaattamatta. Useilla inarinsaamelaisilla on tilaperustaisia oikeuksia valtion maa-ja vesialueilla. Nämä oikeudet nauttivat omaisuuden suojaa ja niitä ei voi selvittämättä siirtää kollektiivisen päätöksenteon piiriin. Etenkin kuin saamelaiskäräjille valitaan kiintiöedustajia enemmistö muualta kuin Inarin alueelta ja muut kuin alueen alkuperäiskansa päättäisi alueen luonnonvarojen käytöstä.

ILO 169 -sopimusta ei tule ratifioida ennen kuin Suomessa on selvitetty pitkään jatkunut saamelaiskiista oikeudenmukaisesti.

Valtioneuvosto (oikeusministeriö) on hiljattain tilannut ja kilpailuttanut tutkimuksen koskien ILO 169 -sopimusta ja saamelaisten oikeuksia. Tutkimukseen on rekrytoitu tutkija, joka julkisesti on ottanut voimakkaasti kantaa ILO 169 -sopimuksen puolesta ja toinen tutkija joka pitää äänioikeuden hakijoita etnopoliittisina yrittäjinä. Käsityksemme tutkijoiden objektiivisuudesta on negatiivinen.

 

INARINSAAMELAISTEN ASEMA

Inarinsaamelaisilta ei ole voitu alkuperäiskansana viedä puheoikeutta omissa asioissa kokonaan toiselle saamelaisryhmälle ja muilta alueita tuleville saamelaiskäräjien jäsenille. Inarinsaamelaisilla alkuperäiskansana tulee olla itseä koskevissa asioissa osallisuus kuten muillakin saamelaisryhmillä ja samoin itse ryhmänä päättää asioistaan.

Inarin alueelle on tullut eri aikoina, eri syistä historiallisesti  muita saamelaisryhmiä. 1800-luvulla porokarjaa paimentavat porosaamelaiset ja lähihistoriassa sodan jälkeen asutettiin kolttasaamelaiset. Inarinsaamelaiset ovat kautta historian ottaneet tulijat vastaan ja tulleet hyvin toimeen kaikkien väestöryhmien kanssa. Kaikille tulijoille on osoitettu maa-alueita perinteisesti inarinsaamelaisten käyttämiltä alueilta.

Osittain inarinsaamelaisten alueille on muodostettu laillaan koltta-alue. Rinnakkaiselo on sujunut näihin saakka. Nyt ILO-sopimuksen käsittelyn yhteydessä ja kärjistyneen saamelaiskiistan myötä tilanne on sosiaalisesti kestämätön. Näiden eri aikoina Inarin alueelle tulleiden saamelaisryhmien jälkeläisistä osa kiistää alueen alkuperäiskansan identiteetin ja osallistumismahdollisuudet. Näin ei voi jatkua.

Olemme olleet yhteydessä ihmisoikeuskeskukseen, Ihmisoikeusliittoon, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon jne. saamatta apua. Valtionhallinnossa ei uskalleta ottaa juurikaan kantaa saamelaiskäräjien asioihin koska selvästikin pelätään ”saamelaisvastaiseksi” leimautumista.

Saamelaiskäräjien toiminta järjestäytymiskokouksessa myös osoitti, että inarinsaamelaisten edustajista eniten ääniä saaneita henkilöitä ei valittu hallitukseen, eikä mihinkään toimielimiin. Saamelaiskäräjien enemmistö ”valitsee” inarinsaamelaisista heille sopivimmat henkilöt jotka ovat valmiita tukemaan syrjivää politiikkaa.

Inarinsaamelaisten vaaleilla valittuja edustajia ei siis hyväksytty toimielimiin, sen sijaan he nimittivät saamelaiskäräjien jäsenten perheenjäseniä ja sukulaisiaan toimielimiin.

Yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti ei ole kestävää, että vaaleilla valitut ulkoistetaan osallisuudesta ja päätöksenteosta. Saamelaiskäräjillä ei toimi puolueet ja ehdokkaitten valinnassa ei ole listoja ja siten henkilökohtaisesti henkilöiden asettaminen oppositioon on nähtävä vakavana syrjintänä ja lisäksi vaaleissa äänestäneiden henkilöiden loukkauksena.

INARINSAAMELAISLAKI

Inarinsaamelaisilla samankokoisena vähemmistönä kuin kolttasaamelaiset tulee olla samantasoinen laki kuin kolttalaki ja oma instituutio. Lain tasoisilla maininnoilla tulee inarinsaamelaisten saada automaattisesti kuulemismahdollisuus kuin kolttalain mukaan kolttia kuullaan.

Esitämme selvitettäväksi inarinsaamelaislain,  jossa turvataan oikeudet maan ja veden käytössä, kalastuksessa ja  luonnonvarojen hyödyntämisessä kolttalain kaltaisesti. inarinsaamelaisten tulee samalla tavalla saada valtion rahoittama instituutio mikä nyt koskee kolttia.

(allekirjoitukset)

Tuleeko olosuhdeselvityksestä rajatiedon olosuhdevesitys?

Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) hallitusten aikana, kun esillä oli ILO:n yleissopimuksen 169 kiireellinen ratifioiminen, jarruttelijat esittivät ja vaativat riippumatonta olosuhdeselvitystä saamelaisten todellisesta asemasta suomalaisen, oikeusvaltioon perustuvan yhteiskunnan kansalaisina. Myös alkuperäiskansan määritys oli mukana noissa vaatimuksissa, joita perusteltiin sillä, että selvitykset joka tapauksessa tarvittaisiin kyseisen sopimuksen soveltamiseksi.

ILO-ratifioinnin kiirettä kovasti rakennellut oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) toisti toistamistaan, ettei mitään uusia selvityksiä tarvittu eli että sopimus voitiin ja tuli vahvistaa käytännössä blankkona saamelaiskäräjien johdon vaatimalla tavalla.

Järki voitti ja ratifiointi hyllytettiin. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ohjelmaan sitä ei kirjattu missään muodossa, mutta tokihan osattiin odottaa asian nousevan tavalla tai toisella jälleen esille. Oikeusministeriön kolonnan arvattiin jatkavan kulkuaan, jota uusi ja toki edeltäjäänsä ryhdikkäämmäksi arveltu oikeusministeri Jari Lindström (ps.) tuskin pystyisi pysäyttämään.

Lindströmiä ei voi julistaa vielä myydyksi mieheksi, mutta tokihan Yle Sápmi on kertonut hänen taannoisella Inarin visiitillään, saamelaiskäräjien johtoa tavatessaan, luvanneen ILO-ratifioinnin käsittelyn etenevän syksyn aikana. Myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmisteluun lienee jotain liikahdusta lupailtu.

Hieman sekavia ovat hallituksen ja eduskunnan suunnasta tulleet ILO-puheet - ainakin uutisten mukaan - olleet ja onpa niitä saatu sovitettua jo pikakäynnillä Inarissa piipahtaneen pääministerinkin suuhun. Lisää sovittamista varmaan yritetään kun Sipilä tulee toukokuun puolivälissä ihan virallisemmalle vierailulle Inariin.

Riippumaton olosuhdeselvitys on ollut sekin esillä kuluvalla Sipilän hallituskaudella. Nyt onkin käynnistymässä ”Saamelaisten oikeuksien toteutuminen: Kansainvälinen oikeusvertaileva tutkimus”, josta ei näyttäisi alkutietojen valossa mitään toivottua selvitystä syntyvän. Toki riippuu varmasti toivojasta, sillä merkille pantavaa on, ettei mitään uusia selvityksiä vastustavaa huutoa ole vielä kuulunut saamelaiskäräjien johdon tai sitä tukevan Yle Sápminkaan tahoilta. Aivan toinen oli tilanne silloin kun oikeusministeriö käynnisti edellisen, Lapin maaoikeuksia selvittäneen tutkimuksensa (2007).

Ongelmana tuolloin täytyi olla silloisen tutkimusryhmän, Juha Joonan, Matti Enbusken, Mauno Hiltusen, Tarja Nahkiaisojan ja Jouko Vahtolan, liiallinen riippumattomuus.  Nyt sitä rasitetta ei alkavaa tutkimushanketta vetävän Leena Heinämäen kohdalla näyttäisi hänen aiempia, poliittisia kannanottojaan arvioiden olevan. Taitaapa tutkimusryhmästäkin löytyvän saamelaisjohtoa riittävän lähellä olevia henkilöitä.

Mielenkiintoista tutkimuksesta puhuttaessa on sekin, että Heinämäen tutkimusryhmä lähteen liikkeelle poliittisesta lainvalmistelusta tutummalla kansalaisten ja sidosryhmien kuulemisella. Sellainen järjestetään Inarissa 27.4., johon aikaan paikkakunnalla on käymässä myös eduskunnan perustuslakivaliokunta.

Tutkimusryhmä haluaa ilmoituksensa mukaan ”kuulla mahdollisimman kattavasti selvityksen kannalta oleellisia sidosryhmiä asian riittävän monipuolisen tarkastelun varmistamiseksi”. Sinällään ei mikään huono asia, kunhan tuo kattavuus vielä nähdään.

Tutkimushankkeen tavoitteena on tekijäin mukaan ”tukea kansallista päätöksentekoa ja antaa suosituksia saamelaisten oikeuksien edistämiseksi Suomessa. Tutkimus tuottaa tietoa, joka on hyödynnettävissä sekä ILO sopimuksen numero 169 ratifioinnissa että muissa saamelaisten oikeuksiin liittyvissä kysymyksissä, mukaan lukien valmisteilla olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen eteenpäin viemiseen liittyvät kysymykset”.

Hankkeen luvataan tuottavan vuoden 2016 lopussa ”oikeusvertailevan tutkimusraportin, joka Suomen tilanteen sekä maakohtaisen oikeusvertailun lisäksi sisältää selvityksen kansainvälisistä alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvistä instrumenteista ja tuoreimmasta oikeuskäytännöstä ja niiden vaikutuksista saamelaisten oikeuksiin Suomessa”.

Hankesuunnitelman (VNK/2040/48/2015) mukaan hankkeella haetaan kansainvälisten kokemusten kautta tietoa alkuperäiskansa-asioista. Laajemman tarkastelun kohteiksi mainitaan erityisesti Pohjoismaat sekä alkuperäiskansojen maaoikeuksien kannalta keskeisten valtioiden oikeudellisia sitoumuksia ja käytäntöjä. Näitä esimerkkimaita tulevat olemaan Kanada, Uusi-Seelanti, Australia sekä ILO-sopimuksen ratifioineista maista Latinalaisen Amerikan valtioita. Tarkoitus on ”realistisesti” tarkastella missä määrin mainittujen valtioiden käytäntöjä voidaan soveltaa Suomessa.

Tutkimushankkeella halutaan myös ”vahvistaa Suomen valtion tosiasiallista asemaa ihmisoikeuksien ja alkuperäiskansojen oikeuksien edistäjänä”. Tästä lienee aiheellista suunnata katse tutkimuksen johtajan eli Leena Heinämäen kompetenssiin tuottaa ”tosiasiallista”, värittymätöntä oikeustietoa.

Heinämäki on nimittäin leimannut itsensä ulos tutkijan objektiivisuudesta asettumalla poliittisin ja selkeän asenteellisin mielipitein tukemaan nykyisen saamelaisjohdon poliittisia vaatimuksia. Esimerkiksi voi ottaa Heinämäen Heta Heiskasen kanssa laatiman ja 21.10.2015 julkaistun artikkelin, jossa he ottavat kantaa silloiseen metsähallituslain valmisteluun.

Tutkijat hiillostavat Juha Sipilän hallitusta kirjoittamalla muun muassa näin:
”Jos nykyinen hallitus ei sisällytä (metsähallituslaki-) esitykseen edellisen hallituksen esittämiä muutoksia, lainsäädäntö ei ole vastedeskään linjassa alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169 -sopimuksen kanssa. Valmisteilla olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen osaltakin on odotettavissa yhteensovittamisongelmia. Saamelaisten oikeuksien kehitys voi Suomessa pahimmillaan pysähtyä.

Odotettavissa on myös kielteistä kansainvälistä huomiota. Suomi on saanut YK:n kansainvälisiltä sopimusvalvontaelimiltä lukuisia suosituksia ratifioida ILO:n yleissopimus. Nuhteita on luvassa tulevaisuudessakin, koska yleissopimus on ainoa sitoutumista varten avoinna oleva monenvälinen alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva valtiosopimus. YK:ssa sen määräyksiä pidetään alkuperäiskansojen oikeuksien vähimmäistasona.

Ei ole vielä liian myöhäistä korjata metsähallituslain valmistelua oikeaan, perus- ja ihmisoikeusmyönteisempään suuntaan. Olemassa olevien saamelaispykälien palauttaminen hoituu copy-paste toiminnolla”.

Selkeää näkemysten lukitsemista, saamelaispolitiikasta hyvin tuttua syyllistämistä ja alentuvaa neuvomista miten vaaditut pykälät voidaan lisätä lakiin. Näilläkö nyt mennään tekemään riippumatonta olosuhdeselvitystä Suomen yhä levällään olevassa alkuperäiskansa-asiassa, jossa oleellista on selvittää aluksi mikä on kyseeseen tuleva alkuperäiskansa?

Voi vain kuvitella miten Leena Heinämäki ryhmineen pyrkii ohittamaan vaikkapa Kanadan taannoisen alkuperäiskansaratkaisun. Siellä korkein oikeus vahvisti 650 000 statuksettoman intiaanin ja metiskansan alkuperäiskansaoikeudet. Inarinsaamelaisten ja metsälappalaisten piirissä tätä asiaa ehkä seurataan ihan mielenkiinnolla, onhan statuksettomien aseman korjaaminen suorastaan avain haluttaessa avata ovea edes raolleen ILO-ratifiointiin ja myös johonkin saamelaissopimukseen.

Kun kyse on ihmisiä syvästi koskevan konkreettisen ja objektiivisen sekä vielä sovellettavaksi tarkoitetun tiedon tuottamisesta, on kai luonnollista katsoa millaisin opillisin, näkemyksellisin ja henkisinkin voimavaroin tuota tietoa kootaan.
Tässäpä muuan vinkki:  http://www.rajatieto.fi/52014.html

Pahat aseet ja hyvät aseet - paha vihapuhe ja hyvä vihapuhe?

Lueskelin vanhasta lehdestä Lapin Kansan verkkotuottajan, Eero Leppäsen, kolumnin ”Konepistooli soppatykin vartijana” (LK13.4.2016). Journalisti oli muodikkaasti seurannut tarkkana Rovaniemellä järjestettyä ”Rajat kiinni” -mielenosoitusta, josta tuli tietenkin löytää jotain negatiivista, vihapuhetta ja väkivaltaan viittaamista.

Ja johan sitä löytyikin.

Rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu jakoi mielenosoituksessa soppatykistä kansalle hernekeittoa sotamuseosta tilatussa upseeriunivormussa ja samoin museoesineeksi deaktivoitu Suomi-konepistooli lisärekvisiittanaan.

Eero Leppäsen mukaan sotilasase mielenosoituksessa oli selkeä viesti. Hänen mukaansa aseet eivät kuulu mielenosoituksiin, eivät edes museoaseet.

Ehkä kirjoittajan kanssa voisi olla samaa mieltä, ja etenkin, jos hän ja hänen edustamansa media osoittaisivat tässä näkemyksessään johdonmukaista linjaa. Näin ei taida kuitenkaan olla ja siksi en voi olla hänen tai Lapin Kansan kanssa samaa mieltä siitä, että esimerkiksi Kalashnikov-rynnäkkökivääri on Suomi-konepistoolia suotavampi tai ei ainakaan nyt kirjoitetun kaltaisia negatiivisia väristyksiä aiheuttava kapine mielenosoituksen tehostimena.

Koska Leppänen on nimenomaan verkkotuottaja, en voi epäillä etteikö hän olisi nähnyt siellä paljon uhkaavampiakin kotoisia aseellisia mielenilmauksia, joiden viestiä hänen olisi ollut mahdollista nyt esittämineen kriteerein arvioida.

Mutta niinhän se on, että jo taannoisen stalinismin aikaan, silloin kun nallewahlroosit, martinscheininit ja muut ”edistykselliset” paransivat maailmaamme, olivat toiset aseet rauhan aseita ja toiset sen uhkia. Olisiko Leppäsen ajatusmaailma vielä nostalgista jäännettä tuosta ajasta?

Viittaan kalashnikoveilla avoimen separatistiseen Suohpanterror-liikkeeseen, joka selittää julmia viestejään taiteeksi.

On irvokasta, että tuollaiseen joukkoon kuuluvat voivat harjoittaa vihanpitoaan ilman että siihen juurikaan kukaan puuttuisi eli lähinnä julkisesti kyseenalaistaisi tai peräti tuomitsisi. Ensimmäisenä, jolta odottaisi kannanottoa moisten ääri-ihmisten toilauksiin olisi saamelaiskäräjät. Olisi todella tarpeen ja mielenkiintoista nähdä sanoutuisiko se irti suopunkiterroristeista vai asettuisiko se tukemaan heidän ”taidettaan”. Tuo ”taidehan” kyseenalaistaa väkivallan symbolein paitsi valtion, myös sen tekijöille epämieluiset paikallisemmat tahot ja ihmiset. Ehkäpä saamelaiskäräjät – tai sen valtaa pitävä enemmistö – kaikessa hiljaisuudessa hyväksyy tällaisen toiminnan?

Suomessa toimiva, suomalaisten pakkoverolla kustantama saamelainen media sen näyttää suoranaisen selvästi hyväksyvän ja sitä myös tukevan. Yle Sápmi on muutenkin harvinaisen yksisilmäinen väline, josta journalismia saa turhaan hakea.

Yhteistä sekä suopunkiterroristeille että sitä tukeville tai ymmärtäville aktiiveille ja medialle on esiintyminen saamelaisten nimissä. On siis otettu haltuun saamelaisen kansanryhmän ääni ja mielipide, en vain pysty todentamaan millä valtuutuksella tai kannatuksella.

Samaiset aggressiiviset ja suvaitsemattomat toimijat tuovat jatkuvasti esiin myös niin sanotun vihapuheen. Heille vihapuhetta lienee kaikki se mikä ei myötäile heidän mielipiteitään ja uskaltautuu jopa niitä kritisoimaan. Tällainen vihapuheen määrittämisen monopolisoiminen liittyy kiinteästi siihen syyllistämisen politiikkaan, jolla saamelaiseliitti on politiikkaansa ajanut ihan virallisestikin ja jonka se on tunnustanut hyvin toimineen. Sama kyykyttäminen on toiminut myös mediaan, osoituksena tällaiset leppäset, jotka vaihtavat journalismin silmälasit hitsauslaseihin kun katse pitää kääntää saamelaispolitiikkaan ja siinä ehkä esiin nouseviin vääristymiin tai tuon politiikan liepeissä tapahtuviin ihmisten elämään ja identiteettiin kohdistuviin loukkauksiin.

Ihan tuoreena esimerkkinä sopii ottaa esille saamelaiskäräjien viimeisimmän yleiskokouksen alun tapahtumat. Niitä ei ole pahemmin julkisuudessa kuvailtu, vaikka kaiketipa toimittajia kokousta seurasi.

Kokouksen laillisuutta ja päätösvaltaisuutta käsiteltäessä Aslak Holmberg esitti, kuten käräjien avauksessa helmikuussa, ettei kokous ole laillinen ja päätösvaltainen. Hänen mielestään siksi, että lantalaiset ovat käyttäneet saamelaisille kuuluvaa päätösvaltaa. Separatistisilla kirjoituksillaan muun muassa valtakunnallisessa mediassa kunnostautunut Holmberg viittasi Kari Kyröön, joka on saamelaiskäräjille suurella äänimäärällä nousseita inarinsaamelaisia, mutta jonka äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden joutui aiemmin toteamaan Suomen valtion korkein hallinto-oikeus (KHO). Tämän takia Suomen korkeakouluttama ja ”lantalaisjuurinen” Holmberg ei kirjoitustensa mukaan tunnusta enää Suomea isänmaakseen.

Kyrön mukaan lantalainen-sanan tuominen saamelaiskäräjien viralliseen kokoukseen on jo sinänsä vihapuhetta, ja aivan erityisesti sana on vihapuhetta kun saamelainen tarkoittaa sillä toista saamelaista. Hänestä Holmbergin kokousesitys oli selvä viittaus KHO:n päätösten mitätöimisyritykseen. Laillisuusyhteiskunnan korkeimman tuomioasteen päätösten julistaminen virallisessa kokouksessa laittomaksi edustaa Kyrön mielestä separatismia.  Pitkään saamelaispolitiikkaa seuranneena voi todeta, että Holmbergin ja hänen viiteryhmänsä puheissa kaikuu 1970-luvun vasemmistolaisuudella ja vihalla ryydytettyjen aktivistien Saamenmaa-uho.

Saamelaistenko ja saamelaisuuden eduksi, sitä sopinee kysyä.

Uusi metsähallituslaki läpi kuten piti – intohimot seuraavaksi asetuksessa ja metsäriitelyssä

Eduskunta sääti uuden metsähallituslain muotoon, josta kiitän ja kumarran taannoisen Pentti Lähteenojan työryhmän jäsenenä. Jätin tuon työryhmän mietinnöstä eriävän mielipiteen, jota työryhmään neljän muun saamelaisedustajan kanssa kuulunut Klemetti Näkkäläjärvi päivitteli muun muassa pitemmäksi kuin itse mietintö. En tiedä miten pituus asiaan liittyi, mutta koetinpahan vain kuvata mielipiteelläni mitä metsähallituslakiin ehdotetut uudet ”saamelaispykälät” olisivat saaneet käytännössä aikaan.

Eivät hyvää yleisesti saamelaisillekaan, vaan ainoastaan saamelaiskäräjien johdolle lisääntyvän vallan ja etenkin mielivallan käytön mahdollisuutena.

Entinen ja uusi metsähallituslaki sisältävät ilman vetopykäliäkin tukevan saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon sekä mielestäni myös riittävän saamelaiskäräjien kuulemiskäytännön kun tarkoitetaan enää pienen saamelaisten osan harjoittamia perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Lisäksi tulevat poronhoidon turvaksi kirjatut kohdat, jotka nekin istuvat varmasti käräjäjohdon kovin yksisilmäiseen, käytännössä vain poronhoidon etuihin ja oikeuksiin maiden käytössä keskittyvään kulttuurikäsitykseen.

Pohjoisten kuntien muu väestö, nykyajan elinkeinoissa ja ammateissa elävät saamelaiset mukaan lukien, ovat saaneet tähän asti ja saavat jatkossakin tulla toimeen Metsähallituksen kanssa ilman sen kummempaa kulttuurisuojaa ja Akwé: Kon erityiskohtelua eli tulla kuulluksi mutta eivät ehkä niinkään huomioiduiksi.

Jotain toivoa voidaan ehkä asettaa uuteen metsähallituslakiin säädetyille pohjoisten kuntien kuntakohtaisille neuvottelukunnille, joita Klemetti Näkkäläjärven joukko niin kovasti vastusti Lähteenojan työryhmässä ja onnistuikin ne pitkälti vesittämään työryhmän mietinnössä. Näissä neuvottelukunnissa on nimittäin nyt mahdollisuus, että myös muiden kuntalaisten ja muidenkin saamelaisten kuin poronhoitajien näkemykset ja tarpeet pääsevät esiin ja ehkä jopa huomioiduiksi.

Mutta eihän tämä tyydytä saamelaisjohtoa, eihän?

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio on ehättänyt jo antamaan lausuntonsa metsähallituslakia neuvottelukuntien osalta soveltavan asetuksen sisällöstä. Virallisesti lausuntoja tulevasta asetuksesta ei ole vielä kaiketi pyydettykään, mutta käräjien johto viittaa metsähallituslain valmisteluun edellisen eduskunnan aikana liittyneeseen johonkin lausuntopyyntöön (Maa- ja metsätalousministeriön lausuntopyyntö MMM004:00/2014) ja päätti kaiketi yrittää nyt etulyöntiä.

Sanila-Aikion allekirjoittamassa lausunnossa keskitytään ainoastaan yhteen ”kulttuuriseen” asiaan, poronhoidon edunvalvontaan. Uuden metsähallituslain mukaan kuntakohtaisten neuvottelukuntien tehtävänä on käsitellä valtion maa- ja vesialueiden sekä niihin kuuluvien luonnonvarojen kestävää käyttöä ja hoitoa. Maa- ja metsätalousministeriö on katsonut, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnissa tulee olla Metsähallituksen, saamelaiskäräjien, kunnan, paliskuntien, kalatalousalueen, valtion metsätalousosakeyhtiön, elinkeinoelämän ja kaupallisten kalastajien edustus. Inarin kuntaan asetettavassa neuvottelukunnassa tulee olla myös kolttien kyläkokouksen edustaja. Siis varsin hyvältä vaikuttava pohja tuleville yhteistyöelimille kunhan mukaan lisätään vielä kunnissa valtionmaihin ja - vesiin kohdistuvien erityisten etuuksien omistajien edustus. He muuten ovat yleisesti saamelaisia.

Mutta mitä siis kirjoittaa Tiina? Hänen mielestään edellä mainitulla tavalla saamelaiset olisivat saamelaiskäräjien kautta edustettuina neuvottelukunnissa ainoastaan 1/8 tai 2/9 osuudella koko neuvottelukunnan kokoonpanosta. Ja kun neuvottelukunnat antaisivat lausuntojaan enemmistöpäätöksillä, ei saamelaiskäräjillä olisi käytännön vaikutusvaltaa alueen maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä.

”Saamelaisten ja saamelaiskäräjien perustuslailla turvattu asema on neuvottelukuntien kokoonpanon yhteydessä rinnastettu elinkeinoelämän etujärjestötason kanssa, mikä ei ole hyväksyttävää”, kirjoittaa Sanila-Aikio.

Lisäksi hänen mukaansa kokonaan neuvottelukuntien ulkopuolelle jäisi saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluva Lapin paliskunnan alue, tullaanhan neuvottelukunnat perustamaan vain nk. saamelaisalueeseen kokonaan kuuluviin kuntiin.

Sanila-Aikion mukaan saamelaiskäräjät ei voi missään tapauksessa hyväksyä moista esitystä (toisaalta saamelaiskäräjät ei ole sitä mitenkään käsitellytkään). Käräjien nimissä Tiina esittääkin, että ”alueen saamelaisilla on oltava neuvottelukuntien kautta tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa alueen maankäytön suunnitteluun. Lisäksi alueiden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden perusteella Lapin paliskunnan aluetta varten on perustettava oma neuvottelukuntansa ottaen huomioon perustuslaissa turvattu ihmisten ja alueiden yhdenvertaisen kohtelun periaate”.

Ja edelleen: ”Mikäli taas saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia ei ole tässä yhteydessä tarkoituskaan ottaa huomioon, on maa- ja metsätalousministeriön oikaistava lainvalmisteluaineistosta ilmenevä, julkisuuteenkin annettu harhaanjohtava tieto siitä, että nyt käsiteltävällä lailla ja asetuksella esitetyssä muodossaan neuvottelukuntien myötä parannettaisiin saamelaisten asemaa, sillä näin ei asia ole”.

Sanila-Aikio edellyttää, että asetuksella neuvottelukunnat velvoitettaisiin huomioimaan toiminnassaan, ettei saamelaiskulttuurin harjoittamisedellytyksiä saamelaisten kotiseutualueella heikennetä. Miten tuo velvoitteen täyttyminen todettaisiin, se jäisi ehkä Tiinan ja kumppaneiden harkittavaksi.

Sanila-Aikio muistuttaa, että ”Metsähallitus on jo soveltanut saamelaisten kotiseutualueelle sijoittuvissa hankkeissaan niin sanottua Akwé: Kon -menettelyä paikallisen saamelaisväestön osallistamiseksi kulloinkin kyseessä olevan hankkeen suunnittelu- ja vaikutustenarviointiprosessiin. Menettelyä sovellettiin ensimmäisen kerran Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelman valmistelun yhteydessä ja menettelystä on tähän asti saatu sekä saamelaiskäräjien että Metsähallituksen näkemyksen mukaan positiivisia kokemuksia”. Sanila-Aikion mukaan ”sama hyväksi ja toimivaksi käytännössä osoitettu toimintamalli sopisi hyvin saamelaisväestön osallistamiseen myös metsähallitusasetuksen tarkoittamissa tehtävissä”. Hän esittääkin, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnat muodostettaisiin vastaavalla tavalla kuin Akwé: Kon -menettelyssä tähän asti toimineet työryhmät. ”Näin siis määräaikaisten Akwé: Kon -työryhmien (ts. neuvottelukuntien) muodostamisen yhteydessä Saamelaiskäräjät nimeäisi työryhmään tai neuvottelukuntaan saamelaisten edustajat. Muiden mainittujen intressiryhmien osallistaminen voitaisiin hoitaa vastaavasti kuin kunnallisten ja maakunnallisten kaavoitusprosessien yhteydessä tähänkin asti, erikseen omana menettelynään”.

Mikäli Akwé: Kon -menettelyä ei voitaisi hyväksyä kunnallisten neuvottelukuntien kokoonpanon pohjaksi, esittää Sanila-Aikio joka tapauksessa saamelaisten edustajien määrän kasvattamista kolmeen edustajaan kussakin kunnallisessa neuvottelukunnassa, minkä lisäksi tulisi jokaisesta neuvottelukunnan toimialueella sijaitsevasta paliskunnasta olla neuvottelukunnassa oma edustajansa.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan esitys lähtee siis siitä, että saamelaiskäräjien johdolle annettaisiin oikeus valita kuntien neuvottelukuntiin tulevat saamelaisedustajat. Lisäksi poronhoidon vahva asema tulisi varmistaa vielä paliskuntien suhteettomuuteen menevällä edustuksella; Inarissakin esitys tarkoittaisi seitsemää paliskuntien edustajaa. Muista saamelaiskulttuurien tai nykyaikaisen saamelaisen elämänmuodon intresseistä lausunnossa ei erikseen mainita.

Vielä Tiina Sanila-Aikio muistuttaa, ettei neuvottelukuntajärjestelmä missään tilanteissa korvaa saamelaiskäräjälain 9 §:n mukaisten neuvottelujen merkitystä saamelaisten näkemysten huomioon ottamisessa.

Edustavuusvajetta poteva saamelaiskäräjät - tai paremminkin sen vielä kapea-alaisempi johto - haluaa siis pitää kaikki mahdolliset saamelaisia koskevat langat käsissään ja käyttää yksinvaltaisesti heidän ääntään.

Metsähallituslaki oli saamelaiskäräjien johdolle varmasti karvas pettymys, pidettiinhän sen kimpussa yllä sellaista mediamylläkkää, että oudompi saattoi luulla kyseessä olevan jonkin saamelaislain laatiminen. Todellisuuteen joutui julkisuudessa palauttelemaan jopa eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä. Toisaalta käräjäjohdon jyvä on ollut kaiken aikaa säädettynä myös pitemmälle eli ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen synnyttämiseen. Mellakka ei siis olisi loppunut vaikka Lähteenojan pykälät metsähallituslakiin olisi saatukin.

Nyt hälinää pyritään pitämään yllä metsähallituslain lämpimiltä tuomalla julkisuuteen lain syynä ja seurauksena alkavia metsänhakkuita. Täytyy sanoa, että kovinpa hätäisiä ovat nämä ulostulot olleet, mutta viime aikojen somekeskusteluja seuranneena täytyy myös myöntää, että helposti näyttää mikä tahansa tällainen pöty sopivaan maaperään uppoavan.

Aiemmin blogissani on joku kommentoija jo kertonut kuinka Greenpeacen maajohtaja on ollut pohjoisessa päivittämässä metsätilannetta saamelaisaktivistien ja mahdollisesti joidenkin paliskuntien edustajien kanssa. Ehkäpä Muddusjärven paliskunta on seuraava, jota tarvitaan kassarana joidenkin saamelaisjohtajien vihjaamissa uusissa metsäriidoissa.

Sikäli jos ja kun noita uusia kiistoja nostatellaan, on minusta aika laajentaa esimerkiksi Akwé: Kon -ajattelun taustana olevaa, alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon nojaavaa luonnon kestävän käytön ja monimuotoisuuden edistämisen tarkastelua ”porometsistä” yleisemmin porolaitumiin ja sitä kautta poronhoidon kestävyyteen. Olen odottanut mielenkiinnolla Akwé: Kon -työryhmiltä ensimmäistä luonnon monimuotoisuuden edistämiseen laaja-alaisesti tähtäävää esitystä, mutta toistaiseksi nuo esitykset ovat painottuneet enemmän elinkeinolliseen edunvalvontaan.

Uusi metsähallituslaki vanhan lain tavoin mahdollistaa Metsähallitusta vaalimaan ja edistämään valtionmailla ja -vesillä luonnon monimuotoisuutta, mutta onko se toiminut lain edellyttämällä tavalla? Liittoutumalla johonkin Akwé: Kon -ohjeistukseen, Metsähallitus näyttää itse asiassa ajautuneen yhdenlaisen utilismin takuumieheksi.

Kuntakohtaiset neuvottelukunnat laajapohjaisina eivät vie tilannetta nykyisestä ainakaan huonompaan suuntaan.

Uutiset saamelaisista ruokkivat stereotypiaa ja separatismia

Toimittajana en voi olla jatkuvasti ihmettelemättä sitä suomalaisen median pinnallisuutta, kritiikittömyyttä ja linjattomuutta, joka joissain ”pyhissä” aihepiireissä elää ja elää vaikka aineistoa kyseenalaistavaan ja ainakin todellisuutta paremmin hahmottavaan lähdekritiikkiin olisi runsaasti olemassa.

Olen joissain yhteyksissä kollegoita nälvinyt toteamalla suomalaisen, toisaalla niin kriittisen ja suorastaan hyökkäävänkin journalistin muuttuvan tyystin vietäväksi kolmen kovan ässän edessä.

Nuo ovat suojelu, saasteet ja saamelaiset.

Tänään kun tätä kirjoitan, vietetään saamelaisten kansallispäivää. Ylen valtakunnanuutisissa kerrotaan kuinka se tapahtuu ”ilmapiirissä, joka ei juuri osoita kunnioitusta Euroopan ainoaa alkuperäiskansaa kohtaan”. Ylen uutisingressin mukaan saamelaisten asemaa vahvistavat lait ovat olleet vastatuulessa ja jopa YK on näpäyttänyt Suomea saamelaisten asemasta.

Ylen laiska uutisointi toistaa suoraan saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion sanomisia. Ei taustoittamista eikä minkäänlaista kritiikin häivää. Netistä löytyvää juttua on ingressin jälkeen kuvitettu yleläisen Raimo Torikan kuvalla joltain poroaidalta. Kuva ja teksti neljän valtakunnan alueella asuvista saamelaisista, joiden kulttuurin olennainen osa on poronhoito, ruokkii tahallisesti tai tahtomattaan sitkeästi elävää stereotypiaa siellä jossain Pohjolan perukoilla poroja paimentavasta, metsänhakkuiden, tekoaltaiden ja kaivosten ahdistamasta Suomen syrjimästä nomadikansasta.

Olisiko mediankin aika pikkuhiljaa ruveta tutkimaan onko noin ja keiden intressiä mahdollinen todellisuusvajeinen mielikuva edistää?

Moniko saamelainen harjoittaa tänä päivänä siitä puhtaasti elääkseen poronhoitoa? Moniko saamelainen yleensä asuu niin kutsutulla saamelaisalueella tai edes puoli Suomea käsittävällä poronhoitoalueella? Kuinka monelle saamelaiselle poronhoito on entinenkään kulttuurin ”oleellinen” osa? Onko suurporonhoito Suomessa alun perinkään mikään saamelainen elinkeino tai kulttuurimuoto? Kysymyksiä olisi paljon, mutta kysyjiä vielä vähän.

Ylen uutisen lyhyeen ingressiin ehtii mahtua jo monta virhettä (jos vältän puhumasta valheista). En Ylä-Lapissa kaksi kolmasosaa elämästäni asuneena tiedosta enkä siis myöskään hyväksy näkemystä, etteikö saamelaisia kunnioitettaisi. He ansaitsevat kansanryhmänä muiden suomalaisten täyden kunnioituksen maan asuttajina, rakentajina ja vanhimmat myös maan sinnikkäinä puolustajina, demokraattisen maan yhdenvertaisina kansalaisina. Väitän, ettei missään maailman maassa minkään toisen alkuperäiskansan asema ole yhtä hyvä kuin Suomessa saamelaisten. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Suomen alkuperäiskansapolitiikka olisi esimerkiksi historiallisessa kontekstissa vielä kohdillaan.

Ja mikä fakta löytyy hokeman ”Euroopan ainoa alkuperäiskansa” pohjaksi. Kyse on tässäkin mielikuvan luomisesta sillä eihän asia ihan kunnolla perehtyen näin ole. Se, että Suomi on sisällyttänyt poliittisella päätöksellä perustuslakiinsa maininnan saamelaisista alkuperäiskansasta nykyistä etnistä saamelaisväestöä tarkoittaen, ja että Ruotsissa heidät on kirjoitettu sikäläisessä perustuslaissa kansalliseksi vähemmistöksi, ei tee saamelaisista kirjaimellisesti Euroopan ainoaa alkuperäiskansaa. Löytyy ihan virallisen näköisissä yhteyksissä viittauksia, joiden mukaan Euroopan unioni on saamelaiset ainoaksi alkuperäiskansakseen tunnustanut, mutta tuntuisi, että tuo tunnustus esiintyisi lainauksena hyvinkin monissa yhteyksissä saamelaisten alkuperäiskansa-asemasta keskusteltaessa. Itse en ole tuollaista tunnustusta tähän päivään mennessä nähnyt – vaikka on kai sitä tullut joskus perättyäkin.

Ja sitten ne Ylen kertomat ”saamelaisten asemaa vahvistavat lait”, jotka ovat olleet vastatuulessa ja saaneet jopa YK:n näpäyttämään Suomea saamelaisten asemasta. Kuinkakohan hyvin Sanila-Aikion Yle-jutussa viittaama filippiiniläinen YK:n alkuperäiskansojen erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz on perillä Suomen saamelaisten asemasta suomalaisessa demokratiassa? Sen lisäksi, että saamelaiset Suomessa nauttivat yleisesti tasavertaisina kansalaisoikeuksista, saamelaiskäräjien omien verkkosivujen mukaan ”Saamelaisista ja saamelaiskäräjistä löytyy mainintoja useasta laista. Saamelaiskulttuuri, saamen kieli tai saamelaiskäräjät on mainittu 122 eri laissa ja asetuksessa. Saamelaiskäräjät on mainittu 11 laissa ja asetuksessa”.

Tauli-Corpuz ei tietenkään ole mikään YK:n virallinen kanta, vaikkakin asemassaan voi tällaisia kannanottoja esittää. Hänen tulilinjallaan oli saamelaisjohdon ruokkimana (ennen lehtimieskäytössä ollut lobbaukseen viittaava käsite) parhaillaan eduskuntakäsittelyssä oleva metsähallituslain uudistus. Tauli-Corpuz näyttää saaneen käsityksen, jonka mukaan saamelaisten asemaa oltaisiin tuolla lakiuudistuksella heikentämässä tai että heidät olisi siinä kokonaan syrjäytetty. Tosiasiahan on, että kaikki saamelaisia ja erikseen poronhoitoa koskevat Metsähallitusta ohjaavat erityismaininnat ovat tulossa lakiin siinä missä ne ovat nykyisessäkin laissa. Se, että laista ollaan jättämässä ulos Pentti Lähteenojan erimielisen työryhmän esittämät, saamelaiskäräjien asemaa äärimmäisyyksiin vahvistamaan pyrkineet pykälät, palvelee pohjoisten kuntien muun väestön - myös enemmistön saamelaisista - elinmahdollisuuksia. Valtaa haluavalle saamelaisjohdolle sekä pienelle osalle ”oleellisen saamelaiskulttuurin” harjoittajia nuo veto-pykälät olisivat olleet todellinen lottovoitto. Sen kertoo metsähallituslakiin nähden vaikutusmahdollisuuksiltaan suppeamman kaivoslain soveltaminen - ja vaikka tuossa laissa saamelaiskäräjien asema vahvistui jopa lievemmin kuin miten olisi tapahtunut metsähallituslaissa Lähteenojan työryhmän esittämänä.

Ylen kansallispäiväjutussa Sanila-Aikio huomauttaa vielä, etteivät metsähallituslain haaveillut pykälätkään ”vielä korvaisi kansainvälistä YK:n työjärjestön ILO:n sopimusta 169, joka suojaa alkuperäiskansojen kulttuuria paljon laajemmalti kuin vain maankäytössä”. Ylen jutussa muuten puhutaan Lähteenojan työryhmän esittäneen metsähallituslakiin Metsähallitusta saamelaiskäräjiin nähden sitovaa neuvotteluvelvoitetta. Sellainen toki on ollut jo useampaakin julkista tahoa koskien, mutta nyt oltiin esittämässä paljon pitemmälle menevää yhteistyövelvoitetta ja päälle vielä mahdollisen erimielisyyden saamelaiskäräjien viimeiseksi sanaksi muuttavaa kulttuurin heikentämiskieltopykälää. Tuota yhteistyövelvoitetta olisi pitänyt soveltaa myös kolttien kyläkokouksen kanssa toimittaessa.

Ylen kansallispäiväjuttuun on ilman herääviä lisäkysymyksiä kirjautunut Tiina Sanila-Aikion lausahtamana ihan separatististakin ajattelua. ”Saamelaisia ei jostain syystä mielletä suvereeniksi kansaksi, joka osaisi itse päättää, mikä sille on parhaaksi”, sanoo saamelaiskäräjien puheenjohtaja kansallispäivän aattona.

Jos lainaan sinällään ei niin virallista lähdettä, Wikipediaa: ”Suvereniteetti tarkoittaa täydellisen, ehdottoman ja riippumattoman vallan omaamista jollain maantieteellisellä alueella. Suvereeni on toisin sanoen taho: joko konkreettinen (kuten ”keisari”) tai abstrakti, (kuten ”valtio”), jolla on ehdoton valta päättää alueen laista ja hallinnosta. Ulkoinen suvereniteetti tarkoittaa valtion riippumattomuutta toisista valtioista ja sisäinen suvereniteetti oikeutta käyttää omaa valtiovaltaa omalla alueellaan. Kansainvälisessä oikeudessa on olemassa kaksi suvereniteetin käsitettä: todelliseen valtaan viittaava de facto -suvereniteetti ja de jure -suvereniteetti, mikä viittaa tämän vallan oikeutukseen. Suvereniteetti de jure on jotain, minkä valtio voi myöntää toiselle tunnustamalla sen itsenäisyyden mutta yhtä hyvin kiistää sen. Suvereniteetti tässä merkityksessä on vain symbolista. De facto kytkeytyy oleellisesti väkivallan monopoliasemaan, sekä sotilaalliseen että taloudelliseen valtaan. Valtiollinen suvereniteetti on de jure kansainvälisen oikeuden näkökulmasta suhteellista, sillä sitä rajoittavat kaikkia valtioita sitovat yleiset kansainvälisen oikeuden normit sekä valtion käyttämä sopimuksenteko-oikeus. De facto -suvereniteetti ei kuitenkaan voi olla suhteellista, vaan suvereniteetin voi de facto kyseenalaistaa vain toinen sen sijalle asettuva suvereeni valta”.

Kun Sanila-Aikio lienee lakiakin joskus lukenut, ja kun tuo hänen terminologiansa liippaa hieman sinne päin, jään mielenkiinnolla odottamaan mahdollisia lisäavauksia.

En tätä kirjoittaessa tiedä vielä millaisen kansallispäivän puheen saamelaiskäräjien puheenjohtaja mahdollisesti pitää, mutta tuo Ylen juttu antaa kaikkine ”suvereeneineen” odottaa välttymistä aivan hurjimmilta ääri-ilmauksilta. Joskus on käräjien puheenjohtaja viestittänyt maailmalle Suomen harjoittavan saamelaisiin kohdistuvaa kulttuurista kansanmurhaa ja edellinen käräjien puheenjohtaja teki Suomesta kylmästi rasistisen valtion.

Suomen kansan itsenäisyyspäiväjuhlaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön vieraaksi kutsuttu 169-kolttataiteilija Pauliina Feodoroff kertoi äskettäisessä Yle Puheen haastattelussa saamelaisjohdon harjoittaneen Suomen valtioon päin ”häpeäpolitiikkaa”. Juuri sitähän se on äänekkäästi ja faktat alle polkien ollut ja onhan se politiikka sinisilmäiseen valtakansaan ja sen poliitikkoihin tepsinytkin. Sen myös jokainen yksittäinenkin - minäkin - kokee omalla kohdallaan kun jos menee kriittisiä havaintojaan saamelaispolitiikasta julki kirjoittamaan. Rasistin ja vihakirjoittajan leima tulee että pläjähtää. Kun on katsonut saamelaispolitiikan tantereelle astuneen nuoremman joukon - toki myös osan vanhempien - kirjoittelua verkossa, joutuu kysymään koskeekohan vihakirjoittelun tuomittavuus ollenkaan heitä.

Selkeän syyttävästä, harhauttavasta ja yhä enemmän myös suoran separatistisesta saamelaispoliittisesta sanailusta on tullut saamelaisjohdolle ja sen tukijoille arkikieltä, johon tunnutaan vielä mediassa ja miksei poliittisessa päätöksenteossakin katsovan hellän suvaitsevaisesti alaspäin.

Näin kun mennään, ei syytöksistä ja niillä vauhditetuista vaatimuksista tule loppua.