Asuntola-aikaan ulottuva totuus- ja sovintokomissio?

Marraskuun puolivälissä uutisoitiin valtioneuvoston kanslian ilmoituksesta, jonka mukaan saamelaisten totuus- ja sovintokomission perustaminen on edennyt. Ylen uutiskuvissa asian äärelle oli kokoontunut silloisen pääministeri Antti Rinteen kyljille saamelaiskäräjien koko puheenjohtajisto tukenaan pari muutakin käräjäedustajaa. Joukosta ”luonnollisesti” puuttuivat inarinsaamelaisten kärkihahmot Anu Avaskari ja/tai Kari Kyrö sekä statuksettomien kalastaja- ja metsäsaamelaisten edustus.

Noista statuksettomista tässä heti sen verran, että valtioneuvoston kokoamassa yli 300-sivuisessa sovintokomission pohjaraportissa oli heihin uhrattu vajaat kymmenen sivua.

Uutisissa kerrottiin kuinka saamelaisten totuus- ja sovintokokouksen mandaatti oli käsitelty hallituksen iltakoulussa ja katsottu, että asiassa voitiin edetä nimeämisprosessiin. Tarkoituksena oli asettaa viisijäseninen komissio, joka olisi toiminnassaan itsenäinen ja riippumaton tavoitteenaan käydä läpi historian tapahtumat ja oppia niistä.

Komission mandaattia kerrottiin valmistellun vuoden 2019 aikana saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen kanssa. Näiden toimielinten oli tarkoitus käsitellä mandaatti osaltaan ja komissaarien nimeäminen tapahtuisi näiden nyt joulukuulle ajoitettujen käsittelyjen jälkeen.

Vajaat neljä vuotta sitten silloisen pääministerin Juha Sipilän ideoiman komissiohankkeen etenemistä lähes finaaliin iloitsivat saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, kolttien luottamusmies Veikko Feodoroff sekä sisäministeri Maria Ohisalo. Viimeksi mainittu kertoi hallituksen iltakoulun jälkeen tyytyväisyydestään facebookissa todeten Suomen kantavan näin vastuutaan saamelaisten tilanteesta.

”Saamelaisten asema Suomessa on ollut monella tapaa heikko. Suomen valtio ei ole esimerkiksi kunnioittanut saamelaisten maaoikeuksia ja aina 1970-luvulle asti saamelaisia pakkosuomalaistettiin asuntolakouluissa. Suomi on saanut kansainvälisiä moitteita saamelaisten kohtelusta vielä viime vuosinakin”, julisti Ohisalo.

Tässä kohdassa päästään otsikossa esiin nostamaani asiaan. Eli siihen, mistä tässä etenkin Kanadan alkuperäiskansojen sovittelua matkivassa ja siellä päin vaikuttaneen saamelaisprofessorin markkinoimassa hankkeessa on ollut kaiken aikaa kyse. On puhuttu vain nykyisen, suomalaista hyvinvointia ja tukea nauttineen keski-ikäisen ”asuntolasukupolven” ja heistä ammentavien nuorempien ”historiasta”. On ollut jäätävää havaita miten pinnallisesti tämä asia halutaan Suomen päättäjille myydä ja miten helposti he sen ostavat. Tämä Ohisalokin on jokin ihan tohtoritason ihminen!

Jos Suomi haluaa vakavissaan katsoa mitä kaikkea pahaa se tai sitä edeltänyt valtionhallinto on tehnyt saamelaisille, silloin tunnetuille lappalaisille, ei 1950- ja -60-lukujen asuntola-aika todellakaan ole mikään keskeisin pakkosuomalaistamisen historiapylväs. On mentävä aikaan, jolloin ”sivistys” tuotiin Lapinmaahan ja herrat papit ja maallisen vallan virkamiehet karsivat lappalaisilta heidän luonnonuskontonsa, yhteisölliset käytäntönsä ja vielä kielensäkin. En usko, että viime vuosina Sipilän ”sovittelijoille” ulisseita saamelaispoliitikkoja olisi istutettu jalkapuissa, pieksetty raipoilla tai heiltä viety samassa mitassa maittensa ja vesiensä käyttöoikeuksia, kuin vietiin Kemin Lapin metsälappalaisilta ja Inarin kalastajalappalaisilta. Sittemmin heiltä - siis myös osalta inarinsaamelaisia - on haluttu evätä saamelaisstatuskin kuin pisteenä suomalaiselle ja valtasaamelaiselle kolonialismille. Suomihan tässä sorrossa on ollut valtiona tukena vuoroin passiivisesti, vuoroin tietoisen aktiivisesti.

Jos valtion toimintaa ajattelee jotenkin tietoisena, eikä joidenkin ohisalojen perehtymättömyytenä tai sinisilmäisenä hyvesignalointina, voisi totuus- ja sovintoprosessin ymmärtää halvaksi ratkaisuksi hoitaa saamelaisten sulauttamisen aiheuttama tunnontuska pois kuleksimasta. Vaikka muutama ja muutamia vuosia istuva komissaariksi palkattu saamelaispoliitikko tuleekin kohtuulisen kalliiksi, ja vaikka sovintotyön tuloksena joitain sopivia pankkitilejä tai hankkeita kartutettaisiinkin sievoisilla summilla, jää kokonaiskustannus valtion mitoissa siedettäväksi. Verrattuna siihen jos taas lähdettäisiin menemään pitemmälle historiaan ja tarkastelemaan näin aiheutettua kielen ja kulttuurin murhaa (käytän tässä saamelaispolitiikassa niin tutuksi tullutta ja siten ilmeisen toimivaa ilmaisua). Ja etenkin halvaksi verrattuna jos mukaan  tulisi liitettää maa- ja vesioikeuksien osittainenkaan palauttaminen koko lapinmaiden mitassa.

Kanadassa vuonna 2008 perustettu totuusprosessi koski 150 000 alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä ja työn tuloksena yli 80 000 heistä on saanut korvauksia fyysisistä ja psyykkisistä kärsimyksistä ja 30 000 henkilöä seksuaalisista hyväksikäytöistä. Ja Kanadassa tuo prosessi käsitteli nähdäkseni vain tai pääosin sikäläistä asuntolakoulujen aikaa. Komissio löysi rahakorvausten lisäksi myös lähes sata parannusehdotusta alkuperäiskansojen tilanteeseen.

Norjassa saamelaisten ja kveenien totuuskomissio on toiminut vuodesta 2017 ja siellä siis myös kveenit on hyväksytty mukaan kertomaan traumoistaan norjalaistamisen ajalta.

Jotenkin vaikuttaa siltä, ettei tässä Juha Silpilän alun perin liikkeelle polkaisemassa totuus- ja sovintoprosessissa aiota kaiken pohjaselvittelyn jälkeenkään paneutua Suomen saamelaiskysymysten ytimeen. Jo aiemmin tämä laistaminen tuli karulla tavalla esille kun Sipilän kiirehtimisen tuotoksena kehiteltiin niin sanottu Markus Lohen ”kompromissi”, jossa statuksettomat kalastaja- ja metsäsaamelaiset haluttiin heittää saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvan saamelaisten ryhmän ulkopuolelle. He saivat olla Lohen mukaan saamelaisia jos niin halusivat, mutta saamelaiskäräjien ulkopuolella ja käytännössä ulkopuolella myös käräjäsaamelaisuuden tuomista hyvistä. Tiedän tarkoin tuon vaiheen, koskapa tuota kahden kerroksen saamelaisuutta markkinoitiin myös minun tietooni ennen sen julkituloa. Nyt sitten olen nähnyt somesta senkin, että Lohen ”kompromissia” esitellyt Mikko Kärnä syyttää minua hänen luottamuksensa pettämisestä kun asia tuli julki politiikan pelimiesten kannalta liian varhain. Tosiasia kylläkin on, että sen taisi ”vuotaa” julki ihan joku muu ja minä päädyin – harvinaista kyllä – nostamaan kuprun esille vasta kun näin sen jo tulleen keskusteluihin.

Ihmettelen muuten kuriositeettina sitä, miksi kansalaisten kuuluisi nauttia edustajiensa luottamusta eikä päinvastoin?

Oli miten oli, näyttäisi lapinpuolustajilla ja myös puolustettavilla olevan edelleen töitä tämän totuus- ja sovintokomissioasiankin tiimoilla. Vai näinköhän on, että Suomen alkuperäisimmän alkuperäiskansan - johon kyllä kuuluu myös näitä ”käräjäsaamelaisia” - suomalaistamishistoria kuitataan sen kipeimmiltä ajoilta lumeen? Historia on kyllä monesti voittajien historiaa, mutta totuus ei välttämättä siihen liity.

 Jk. Ohessa linkki Suomen saamelaisten sovintoprosessin kuulemisraporttiin:

https://vnk.fi/julkaisut/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-287-673-7

Sortoprofessori purkaa kiukkua vaalitappiostaan

Juuri pidettyjen saamelaiskäräjävaalien voittajista on uutisoitu ja pohdittu joko käräjillä osattaisiin pikkuhiljaa – vaalien tulosta kunnioittaen – edetä kohti sovinnollista ja kaikkia saamelaisia palvelevaa yhteistyötä. Kymmenien vuosien kokemuksella jouduin olemaan epäilevä.

Ihmisoikeusprofessorin tittelin alla patsasteleva firenzeläinen Martin Scheinin todisti viimeistään paikallislehti Inarilaisessa (30.10.2019) kaunaisella kirjoituksellaan, ettei sopu taida hänelle millään kelvata. Tämä statuksettomien inarin- ja metsäsaamelaisten sortoon paneutunut Lapin yliopiston statusta kiillottamaan pestattu proffa oli näköjään käräjävaalien suurin ja samalla huonoin häviäjä.

Scheinin vihjaa kirjoituksessaan mutkan kautta joukoilleen, että ”selvällä enemmistöllä on demokratiassa oikeus toteuttaa omaa linjaansa”. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että tuo oma linja pitäisi toteuttaa ”kaikkien kuulemisen ja rehellisen päätöksenteon kautta”, mutta sen ei tarkoittavan, ”että yksi kolmannes äänestäjistä tai heidän edustajiksi itsensä julistautuvat voisivat sanella saamelaiskäräjien politiikan, varsinkin kun tuo sinänsä merkittävä kannatus ei ole tullut puhtain keinoin”.

Scheinin ei siis tunnusta suomalaista oikeusvaltiota eikä siten käräjävaalien oikeellisuutta, ja ehkäpä hän on joidenkin vaaleista tehtyjen kantelujenkin takapiruna. Hän leimaa näköjään surutta voittajia ”inarinsaamelaisten hienon identiteetin” varastajiksi ja riidankylväjiksi. Hän nostaa yhden voittajan, Kari Kyrön, nimeä esille, mutta joutuu silti tunnustamaan, että monet muutkin kuin korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) vaaliluetteloon nostamat henkilöt ovat Kyröä äänestäneet. Koska KHO:n päätökset loukkasivat Scheininin mielestä saamelaisten itsemääräämisoikeutta, hän ei suostu näkemään Kyrön suosiossa itse korostamaansa ryhmähyväksyntää, vaan kiertää yhä sekavaa sorron kehäänsä.

Kun viime aikoina on saamelaisuuteen liittyen puhuttu paljon alistamisesta, kiusaamisesta, häirinnästä, vähättelystä ja syrjinnästä, onko niin, että tällaisella stalinistisen mallin retoriikalla peitetään todellista syrjintää ja vähättelyä, jota statuksettomiin saamelaisiin ikään kuin saamelaisuuden sisällä Scheininin kaltaisten mestareiden johdolla harjoitetaan. Kun siihen päälle vielä vaaditaan Suomen valtiota syyllistäen jotain asuntola-aikoihin rajattua sovintoprosessia, ollaan lähellä absurdiuden lakipistettä.

Tuossa edellä mainitsemassani Inarilaisen numerossa päätoimittaja Jaakko Peltomaa kirjoitti myös statuksettomien inarinsaamelaisten asemasta. ”He polveutuvat Inarin alkuperäisväestöstä, Inarin kanta-asukkaista. Eikä sukunimen vaihtuminen vienyt ihmisen alkuperää, identiteettiä, inarinsaamelaista elämäntapaa tai maankäyttöoikeuksia. Ihmisoikeusjuristi Martin Scheinin ja hänen hengenheimolaisensa jaksavat väheksyä statuksettomien inarinsaamelaisten identiteettiä. Scheininistä tulee mieleen Lenin, joka aikoinaan puhui lämmöllä hyödyllisistä idiooteista. He olivat länsimaista akateemista älymystöä, joka kannatti sokeasti neuvostovaltaa.”

Niinpä niin. Näitä leninejä ja heidän hyödyllisiä idioottejaan on riittänyt selittämään ja väittelemään saamelaisasioiden ja erityisesti kollektiivisen, joskus ihan konkreettista valtiotakin tarkoittaneen, historiaan perustumattoman Saamenmaan ympärillä. Kun näkee ja kuuntelee tätä scheininiläistä kehän kiertämistä, joutuu kerta toisensa jälkeen kysymään, olisiko nykyaikaa eläville saamelaisille jo järkevää skipata tuo heitä ylhäältä yliopistokuplastaan katseleva joukkio ja rakentaa itse omaa elämäänsä heitä ja heidän elämäntapaansa arvostavassa oikeusvaltiossa?

Kari Kyröä lainaten: ”Tosiasioihin ja alueemme runsaaseen, kirjattuun viralliseen historiantutkimukseen perustuva keskustelu johtaa paremmin eteenpäin ongelmien ratkaisemisessa. Vastuullisten tahojen on nojattava siihen. Pelkkien mielikuvien perusteella asioita ei voi ratkaista, sellaisesta jäisi kolisevia luurankoja kaappeihin. Kestävään sovinnon tekoon kuuluu sekä virheiden tunnustuksia, että anteeksiantoa.”

Scheininin tokka hupenee – merkki kohta omassa korvassa?

Kun seurasi käydyn saamelaiskäräjävaalin tuoksinaa kaikkine vaaliluettelokupruineen, jäi tuntuma, että yksi sen aktiivisin ja samalla hätääntynein propagoija oli firenzeläinen professori. Hän yritti kaikkensa erotellakseen tokastaan vieromerkit, mutta jo ikääntyneeltä ja huonojalkaiseksi käyneeltä paimenelta tuo ei onnistunut. Päinvastoin, osa tokastaan mastautui noiden vieraiden mukaan ja suurin osa, yli puolet, minne lienee hajonnut tai kuruihinsa lumettunut.

Vaikka Martin Scheinin piiskasi raitionsa saamelaiskäräjien vaalilautakunnassa ja hallituksessa nousemaan jopa Suomen korkeinta hallinto-oikeutta (KHO) vastaan, ja vaikka hän itse väänsi ja tulkitsi mediassa kansainvälisiä alkuperäiskansamääritelmiä omaan muottiin, kuluttaen siinä omaa ihmisoikeusjuristin auktoriteettiaan, ei se auttanut. Inarin kalastajasaamelainen Kari Kyrö nousi omalla sataluvullaan vaalien ääniharavaksi ja perässä kakkoseksi tuli niin ikään selkeästi toinen Scheininin raitioiden inhoama inarinsaamelainen Anu Avaskari. Kaikkineen saamelaiskäräjien ”oppositio” vahvistui muutenkin ja oli yhteisen äänimääränsä osalta vaalin voittaja.

Scheinin vähätteli mediassa kansainvälisissä alkuperäiskansamääritelmissä olevaa polveutumista koettaen osoittaa sen tarkoittavan ”ei verenperimää” tai ”geenejä”, vaan enemmän ”kulttuurista jatkuvuutta”. Hänestä ratkaisevaan asemaan jäi henkilön alkuperäiskansalta saama ”ryhmähyväksyntä”. Toisin sanoen, hyväksyisikö Suomen tilanteessa kapea saamelaisjohto Kari Kyrön tai muita inarinsaamelaisia koltta- ja pohjoissaamelaista kulttuurijatkumoa – enemmän tai vähemmän – edustavaan ryhmäänsä .

Nyt vaalin jälkeen voisi arvioida Scheininilläkin olevan vaikeaa, mikäli hän pyrkii edelleen väittämään, ettei Kari Kyröllä ole saamelaisten antamaa vahvaa ryhmähyväksyntää. Ehkä tulemme jonkin kiemuran silti vielä kuulemaan, onhan professorilta kuultu vuosikymmenten varrella mitä kummallisempia ”lainopillisia” kommentteja, muun muassa eri elinkeinoissa elävien saamelaisten eriarvoisista ihmisoikeuksista.

Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota siihen kuinka Scheinin ja myös hänen oppilaansa saamelaisista sekä oppeihinsa sitoutuneista tutkijoista muistavat edelleen puhua yleistäen saamelaisista. Saamelaiset sitä ja saamelaiset tätä, aivan kuin saamelaiset olisivat jopa ajatteluun asti ulottuva, yksiääninen homogeeninen joukko. Näin ei ole koskaan ollut eikä esimerkiksi ja etenkään nyt käydyn käräjävaalin perusteella. Kun katsotaan Kyrön ja muiden saamelaisuutta avarammin näkevien saamelaisten yhteistä vaalitulosta sekä vielä yleensä saamelaiskäräjävaalin jälleen kerran heikkoa äänestysaktiivisuutta, ei yksien esiintymiselle kaikkien saamelaisten nimissä löydy järin kummoista legimiteettiä.

Minusta saamelaiskäräjäjillä vahvan valtuutuksen turvin jatkavat jäsenet Anu Avaskari, Pigga Keskitalo ja Kari Kyrö kirjoittavat aivan oikein 9.10.2019 Inarilaisessa, että Suomen ”valtionhallinto ja ulkoministeriö voivat halutessaan käyttää vaalitulosta vuoropuhelussaan ja vastineessaan YK:n ihmisoikeuskomitealle” – siis juuri Scheininin laatimiin ja masioimiin kanteluihin.

Täytyy myös toivoa, että kirjoittajien peräänkuuluttama kaikkien saamelaisten ja saamelaiselinkeinojen yhdenvertaisuuden ja oikeuksien puolustaminen - sekä historiaan että nykyaikaan sopeutuen - saisi jalansijaa tulevilla saamelaiskäräjillä. Tähän mennessä saamelaispolitiikkaa ovat ohjailleet liikaa yhä 1960- ja1970-lukujen kolhoosiunelmissaan elävät agitaattorit pioneerikasvatteineen.

Millainen olisi saamelainen kieli- ja kulttuurivaltio?

Saamelaiskäräjävaalit ovat uutistenkin mukaan virallisesti alkaneet. Tosin vielä eilen tapasin muutaman saamelaisen, joka ihmetteli kun mitään vaaleihin liittyvää äänestysmateriaalia ei ollut hänelle eikä muutamalle tuttavalleenkaan tullut.

”Ehkä ovat ruksanneet meikäläisetkin pois vaaliluettelosta – ne kaikki saamelaiset tuntevat siellä lautakunnassa?” hän pohdiskeli.

No, joka tapauksessa saamelaiskäräjävaalit on ilmoitettu toimitettavaksi 2.9.–30.9.2019. Jos viittaisi aiempiin kokemuksiin noista vaaleista, kaikkine saunakamariin unohtuneine Enontekiön vaaliuurnineen ja viime aikojen ennakkosekoiluineen, voisi lyödä melkoisen veikan jälkipelejä ja ehkä ihan virallisia kantelujakin jälkikäteen nähtävän.

Ja mistä saamelaiskäräjävaaleissa äänestetään tai millaisia linjauksia ehdokkailta odotetaan, sitä kaiketi osaltaan kuvastaa Yle Sápmin julkaisema vaalikone? Kiinnitin monen muun ohella huomiota kysymykseen ”Saamelaisalueelle tulee perustaa yksi saamelaisvaltio, joka vahvistaa neljän maan saamelaisten kieltä ja kulttuuria”. Kuulin, että moinen kysymys on selitetty vaalikonetta laatineen konsultin aivoitukseksi. Niinköhän joku konsultti meni moisen kysymyksen ihan itse keksimään?

No, joka tapauksessa moinen kysymys ehdokkaiden pohdittavaksi osoittaa ainakin sen, että 1970-luvun vasemmistohuuruissa syntynyt hallusinaatio kollektiivisesta saamelaisvaltiosta häilyy vieläkin joidenkin nykyistenkin etnonationalistien kalloissa. Se osoittaa siis millaiselle tavallisten saamealaisten elämästä etääntyneelle epärealismille saamelaispolitiikkaa rakennellaan.

Tarkkaan kysymystä lukiessa kiinnittyy huomiota haaveillun valtion tehtävään eli kielen ja kulttuurin vahvistamiseen. Siitäkö se valtio syntyisi? Mistä se rakentuisi materiaalisesti, siis millä se vaikkapa rahoittaisi pönäkän hallintonsa ja joka torpasta löytyvät taitelijansa, tavallisten kansalaisten perus- ja hyvinvointipalveluista puhumattakaan? Ja mitä sanoisivat ne nykyiset kansallisvaltiot, joista tuo ”neljän maan saamelaisten” eldorado muodostettaisiin? Erityisesti olisi mielenkiintoista katsoa kärpäsenä katosta mitä Vladimir sanoo kun saamelaisvaltion itsenäisyysjulistus tipahtaa hänen pöydälleen. Se nyt ei niin arvuuteltavaa olekaan kuinka Anna Maja Henriksson ja Martin Scheinin pyörähtelisivät hilpeinä tuon julistuksen tultua ”Morsgrisar”-laululeikkiään.

No joo, tottahan tuollaisia voin ilkamoida, mutta eivätköhän nämä saamelaisvaltion jo harmaantuneet radikaalit olleet haaveissaan ihan tosissaan ja ehkäpä sitä on tämä heidän historiaa tuntematon jälkikasvunsakin. Kiinnostuin tuosta haaveilusta nuorena toimittajana 1970-luvun jälkipuoliskolla Hetan hotellin saunassa, jossa satuin meneillään olleen porotilojen perustamiskierroksen aikana lauteille yhtä aikaa siellä kovasti huuruissa olleen saamelaiskolmikon kanssa. Kolmikkoon kuuluivat pitkään saamelaismediassa vaikuttanut toimittaja sekä sittemmin saamelaisvaltuuskunnassa ja –käräjillä keskeisesti vaikuttaneet – silloin nousevat – poliitikot. He valistivat minua, ettei Suomen valtion yritys asuttaa maattomia saamelaisia porotiloille tulisi riittämään. Kohta kun oli tulossa sellainen laki, että pohjoisen maat julistettaisiin saamelaisten kollektiiviseksi omaisuudeksi, ja kun vielä perään syntyisi oma saamelaisvaltio, pantaisiin lantalaisille kepit hihoihin ja laitettaisiin heidät kävelemään kohti etelää.

Olikohan Pekka Aikio vai ken se johtava saamelaispoliitikko, joka vuosia myöhemmin kertoi jossain haastattelussa, etteivät saamelaiset olleet oikeasti haluamassa omaa valtiota. Jo siitäkään yksinkertaisesta syystä, että siinä menisi saman tien kaikin puolin antoisa vähemmistö- ja alkuperäiskansa-asema. Sen sijaan Pekkakin taisi olla ideoimassa ja ainakin kannattamassa myöhempää ajatusta Saamenmaan tietullista Vuotsoon. Sitä kaivattiin lähinnä matkailun Saamenmaalle aiheuttamien haittojen lievikkeeksi. Hupailin silloin ilkeästi ajatuksella kuinka Pekka istuisi puomivahtina Vuotson hirsisen portin kupeessa, peltinen kassalipas vieressään.

No taas mennään, Väänänen! Oikeasti kyllä arvostan Aikion Pekkaa saamelaispoliitikkona, vaikkakin hänen toimintansa on pääosin keskittynyt – nykyisen hallitsevan saamelaisjohdon tavoin – yhden saamelaisryhmän ja -elinkeinon etujen ajamiseen.

Saamelaiskäräjävaaleista vielä se, että taisin jo hyvissä ajoin ennen kuultuja ehdokkuusratkaisuja ennustaa kuinka seuraavien saamelaiskäräjien johdossa ei nähtäisi enää kolttaa. Nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio oli omiaan ja hyödyllinenkin rypemään Klemetti Näkkäläjärven eksoduksen jälkeisen mutapainin, mutta sitten hän saisikin jo mennä. Ja niin hän päätti ihan itse myös tehdä. Veikkasin tuolloin samalla, että saamelaiskäräjien johtoon tarvittiin jälleen joku Näkkäläjärvi ja taisinpa mainita nimenkin – Piritan.

Hänen kuningatartietään petailemaan näyttivät äskettäin lähtevän ihan julkisen sanan neuvosto JSN ja Lapin Kansa, jotka kutsuivat Faktalaavu-blogin perustajiin ja ylläpitäjiin kuuluvan ”A resilient advocate of Sámi rights” – aktiivin asiantuntijaksi saamelaisia vaientavaa vihakirjoittelua pohtivaan paneeliinsa. Ja olihan siinä asiantuntijoina pari muutakin ”objektiivista” tutkijaa. En seurannut keskustelua, mutta varmaan jo pelkästään Piritan kapoiseen tutkimukseen nojaten tuota hiljentävää vihakirjoittelua todettiin esiintyvän.

Ehkä JSN:n ja Lapin Kansan olisi kannattanut nostaa paneelinsa pöydälle tuon mainitsemani Faktalaavun, jossa viimeksi näin Piritan lämmitelleen jonkin 1990-luvun – nykyisin jo edesmenneen henkilön – kirjoituksen. Tuossa kirjoituksessa ei paljon faktoilla tai lähteillä pelattu, mutta vihaa siihen kyllä sisältyi senkin edestä.

Moinen kirjoitus sai erään saamelaisen tuttavani toteamaan, että juuri suomalaiset ”kaiken maailman samofiilit” ovat olleet kiivaimpia ruokkimaan syyllistämisellä ja uhriutumisella ratsastavaa saamelaispolitiikkaa.

”Mitä riukumpi, sen kiukumpi”, kiteytyi hänen analyysinsa.

Olisiko jo YK-kantelujen aika?

Korkein hallinto-oikeus (KHO) torjui saamelaiskäräjien hallituksen vaatimukset peruuttaa joukolta käräjien äänioikeutettuja heidän äänioikeutensa eli viedä heiltä käytännössä saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon osallisuuden identiteetti. Näin siitä huolimatta, että nuo ”väärät saamelaiset” täyttivät Suomen saamelaiskäräjälain saamelaisuuden määritelmät, mutta eivät nauttineet kapea-alaisen saamelaisjohdon ”ryhmähyväksyntää”. Oman kulttuurisen saamelaisryhmän hyväksyntä ei näille kieltäjille riittänyt, eikä varmaan edelleenkään riitä.

On mielenkiintoista havaita kuinka saamelaiskäräjien hallituksen ja sen tueksi jälkikäteen haalitun yleiskokouksen enemmistön toiminta on alettu tunnistaa härskiksi syrjinnäksi jo niin sanotun suuren yleisönkin piirissä. Aiemmin kun saamelaisjohto on voinut luottaa suomalaisten tietämättömyyteen saamelaisista ja tuohon joukkoon on voitu liittää myös maan päättäjien enemmistö. Tilanne on siis vihdoin muuttumassa – siitä huolimatta, että saamelaiskäräjien valtaryhmällä on käytössään valtion tukema vaikuttamisorganisaatio venyvine määrärahoineen.

Se on sanottava, että tokihan virheellistä mielikuvaa ja tietoa saamelaisista edelleenkin on paljon. Yhtenä, yksimielisenä mutta niin sorrettuna poronhoitajakansana, joka tarvitsee valtaväestön intellektuellien alentuvaa ymmärtämistä ja avustamista?

Myös saamelaisten sisäisen sorron arvostelijoiden parissa esiintyy erilaisia väärinymmärryksiä. Luin muutama päivä sitten (5.7.) vantaalaisen Ion Mittlerin Uuden Suomen kolumnin, jossa hän katsoi KHO:n torjuneen ”saamelaiskäräjien vaatimukset rotuerottelun tyyppisten kriteerien tiukentamisesta saamelaisen kansan ja äänioikeuden määrittelyssä”.

Mittlerin mukaan ”saamelaiskäräjien agenda on ollut jo pitemmän aikaa tiukentaa rotuopillista puhtautta saamelaisen kansan määrittelemisessä”. Hänestä ”Suomen valtio on edustanut asiassa maalaisjärkeä, ja jossain määrin ehkä yhtenäistä linjaa verrattuna siihen miten esim. suomalaisuus määritellään”.

Mittler kirjoittaa kuinka ”Suomen valtio aikoinaan määräsi, vastoin saamelaiskäräjien enemmistön tahtoa, että vaaliluetteloihin pitää hyväksyä muutamia kymmeniä sinne hakeutuneita, jotka osaavat saamen kieltä tai joiden isovanhemmat ovat etnisiä saamelaisia, mutta joiden isä ja/tai äiti ovat suomalaista kantaväestöä”.

Se että YK:n ihmisoikeuskomitea asettui tukemaan saamelaiskäräjien vaatimuksia ja katsoi Suomen valtion rikkoneen saamelaisten ihmisoikeuksia, oli Mittlerin mukaan linjauksena absurdi: ”…että rotuerottelu on rikos ihmisoikeuksia kohtaan, mutta alkuperäiskansoilla on oikeus määritellä itse keitä he ovat, tarvittaessa myös rotuerottelun keinoin.”

Minusta rotupuhtauden osalta hakoteillä oleva Mittler heitti kuitenkin kolumninsa lopuksi mainion kysymyksen: ”Kumpi oli ensin, muna vai kana? Jos saamelaisilla on oikeus itse päättää keitä he ovat, niin kuka sitä ennen päätti keitä he ovat, joille annetaan tämä oikeus päättää keitä he ovat?”

Jos Suomen saamelaismääritelmä lähtisi kansainvälisestä, polveutumista painottavasta alkuperäiskansamääritelmästä - eikä kielestä -, ja jos saamelaiskäräjien johdon ajamassa ihmisten identiteetin kieltämisessä olisi kyse jostain ”rotupuhtaudesta”, ei käräjien äänestäjäluettelo olisi laisinkaan pitkä. Siitä tippuisivat ensimmäisenä useimmat sen johtajat.  Niinpä kyse onkin vain nykyisen valtaa pitävän ryhmän etujen turvaamisesta taannoisen saamelaisvaltuuskunnassa kuullun palopuheen mukaisesti: ”Meille on tulossa kohta laki, joka antaa meille paljon hyvää. Ei siis ole mitään järkeä ruveta kasvattamaan joukkoamme.”

Huhtikuussa 2014 uutisoitiin kuinka Kanadan korkein oikeus päätti yksimielisesti, että Kanadan statuksettomat intiaanit ja métis-kansaan kuuluvat ihmiset pitää lukea intiaaneiksi, kun määritellään minkä tason perusteella hallituksen tulee järjestää heidän julkiset palvelunsa. Suomalaistaustainen saamelaisprofessori Rauna Kuokkanen Toronton yliopistosta ehätti kertomaan, ettei Kanadan päätöksellä ollut mitään heijastavaa merkitystä Suomen saamelaismääritelmälle.

Kanadassa statukseton intiaani on juridinen termi, jolla tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, joita ei pidetä intiaanilain (Indian Act) mukaisina intiaaneina.

”Termi statukseton intiaani koskee vain Kanadaa. Se on valtion intiaanilain kolonialistinen sivutuote. Intiaanilaki loi statusintiaanin juridisen kategorian. Tavoitteena oli tehokkaasti rajata valtion velvollisuuksia ja rahoitusta alkuperäiskansojen terveydenhoidon ja koulutuksen suhteen”, Kuokkanen selosti Ylen uutisessa.

Métis-nimityksellä tarkoitetaan tavallisesti ihmisiä, jotka ovat alkuperäiskansoihin kuuluvien naisten ja ranskalaisten tai englantilaisten miesten jälkeläisiä. Uutisessa tuomari Rosalie Abella perusteli Kanadan korkeimman oikeuden linjausta alkuperäiskansaan kuulumisella: ”He ovat kaikki intiaaneja, koska he kaikki kuuluvat alkuperäiskansaan.”

Suomessa on tunnettu jo pitkään tohtori Erika Sarivaaran esille nostama käsite statuksettomat saamelaiset. Heillä tarkoitetaan käytännössä Suomen vanhimmista saamelais – tai lappalaisryhmistä – polveutuvia ja ikiaikaisilla asuinsijoillaan eläviä inarin- ja metsäsaamelaisia. Inarinsaamelaisista osa on saanut saamelaisstatuksen ja on näin hyväksytty saamelaiskäräjien äänioikeutetuiksi.

Olisiko – vaikkapa osittain Kanadan esimerkkiinkin viitaten – aika näiden kiistatta Suomen alueen alkuperäiskansaan kuuluvien saamelaisten kannella YK:n rotusyrjintää vastustavalle komitealle (CERD) tai ihmisoikeuskomitealle kokemastaan ja vuosikymmeniä jatkuneesta sisäisestä syrjinnästä ja Suomen valtion passiivisuudesta lopettaa tuo syrjintä. Eli onko saamelaiskäräjälaki valtion kolonialistinen sivutuote, jonka tavoitteena on ollut tehokkaasti rajata valtion velvollisuuksia ja rahoitusta?

Henkilökohtaisesti en luota lainkaan siihen joidenkin kansanedustajien suusta kuultuun ilosanomaan, jonka mukaan maan uuden hallituksen ohjelmassa on päätetty edistää kaikkien saamelaisryhmien asemaa ja oikeuksia. Sikäli kun tuo hallitus pysyy yleensäkään pitkään koossa, tulokset alkuperäiskansa-asiassa saattavat muodostua peräti negatiivisiksi.

Odottamalla, luottamalla tai luovuttamalla ei alkuperäisten asia edisty.

Kuuroksi ja sokeaksi tekeytyvä oikeusvaltio Suomi?

Ei voi olla totta, etteivät Suomen päättäjät eduskunnassa ja hallituksessa, tai virkamiehet ministeriöissä tiedä mikä on todellisuus Suomen alkuperäiskansakysymyksessä. Tarinan ja toden on täytynyt erottua jo ajat sitten läpi nykysaamelaisuudesta irrallaan leijuvasta saamelaispolitiikan kulttuurikuplasta. Kuka täysijärkinen päättäjä tai virkamies on enää uskonut vakavissaan mitä Hotelli Vaakunassa kulttuuripynttäytyneet Tiina Sanila-Aikio ja Klemetti Näkkäläjärvi tulevat heille tarinoimaan? Silti he tekeytyvät kerta toisensa jälkeen kuuroiksi ja sokeiksi tuota tarinointia kyseenalaistavalle tiedolle.

Miksi on näin? Miksi huokaillaan myötäillen kun kapoinen saamelaiskäräjäjohto tai perinteistä saamelaiskulttuuria vain kuvista nähnyt cityradikaali julistavat meneillään olevasta kulttuurisesta kansanmurhasta, mutta vain vaivaudutaan jos entinen kokenut saamelaispoliitikko Jouni Kitti tai joku nykyisistä saamelaiskäräjien vähemmistöjäsenistä viittaa saamelaisten kesken käynnissä olevaan kulttuuriseen ja sukuperusteiseen etniseen puhdistukseen?

Ehkä kyseessä on vain ”varas huutaa, ottakaa varas kiinni” -ilmiö? Ehkä sittenkin Suomen valtion lihavasti rahoittaman saamelaiskäräjähallinnon mahdollisuudet propagoida ovat suvereenit verrattuna tuosta hallinnosta syrjään jätettyjen, puhumattakaan statuksettomien saamelaisten, mahdollisuuksista tuoda asioitaan esille? Vaikea tuotakin vain kovemman äänen vaikutusta on uskoa.

Jos lähdetään siitä optimismista, että Suomen päättäjillä ja virkamiehillä on oikeaa tietoa, tullaan kysymykseen, miksi pitkän ja jäytävän konfliktin annetaan vain jatkua? Miksi esimerkiksi vaadittua olosuhdeselvitystä ei ole haluttu tai vain saatu aikaan? Miksi on lähdetty vain puuhastelemaan jonkin asuntolatraumoista lähtevän, puoliuskonnollisen sovintoprosessin kanssa jättämällä inarin- ja metsäsaamelaisten vanhempi sulauttamishistoria ulos? Kysymyksiä nousee kaiken aikaa lisää hänelle, joka vähänkään vaivautuu peilaamaan historiaa 1950-lukua pitemmälle.

Yksi vastaus mielestäni on kyvyttömyys päättää. Kyvyttömyys nostaa faktat pöydälle ja sanoa, että katsotaan keillä ne pitävät. Toinen vastaus voi olla - ja varmaan onkin - pelko. Muutaman ihmisen ammattikantelijajoukosta on muodostunut kansainvälisesti kiusallinen kulttuurimafia, joka kyltymättä kiristää oikeusvaltiona paistattelevaa Suomea sen maineen menetyksellä. On helpompaa haudata voimavaroiltaan hiljaisempi, vaikka alkuperäisempi osa Suomen alkuperäiskansasta kuin lähteä todistamaan maailmalle Suomen tehneen jo näistä kantelijoista yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti eliittiä.

Vastausta Suomen kuurouteen ja sokeuteen voisi hakea tietenkin myös erilaisin salaliittoteorioin. On vihjailtu muun muassa Suomen tietoisesta halusta rajata alkuperäiskansansa ja sen alue mahdollisimman pieneksi ihan valtion maanomistuksen ja -hallinnan intressistä. Olihan se Urho Kekkonenkin jonkin tiedon mukaan myymässä pohjoisimman Lapin Neuvostoliitolle saadakseen maalle merkityksellisemmän Karjalan vaihtokaupassa. Itse olen ainakin kerran ja ihan suorasanaisesti kuullut kohtalaisen korkeassa asemassa olevan valtion virkamiehen sanovan, ettei saamelaisuutta ja saamelaisaluetta pidä laajentaa keskiseen eikä itäiseen Lappiin, eikä Kuusamoon, koska se veisi liian suuren siivun valtiolta ja etenkin (silloiselta) metsähallinnolta taloudellista päätösvaltaa. Virkamies kyllä tiesi, että valtionmaihin nykyisen saamelaisalueen eteläpuolella kohdistui toteen näytettäviä maiden ja vesien käytön oikeuksia.

Yhdenlainen Suomea syövä Saamenmaa-politiikka voisi juontaa myös 1960-luvulta ja sen jälkeiseltä vasemmistolaisen liikehdinnän ajalta, jolla erilainen kollektiivisten, parempien yhteiskuntien ihannointi ja tavoittelukin veti nuorisoa puoleensa. Tuolloin 1970-luvun lopulla sain itsekin kuulla kuinka Suomi oli sortovaltio ja että kohta siitä irrottuisi vapaa ja kollektiivinen Saamenmaa. Tuollainen ajattelu sai ehkä hyvinkin tukea etelämpää, vaikkapa joidenkin suomenruotsalaisten vasemmistoradikaalien taholta. Muistan lukeneeni erään tällaisen, sittemmin ihmisoikeusasioissa nostetta saaneen henkilön alentuvia kirjoituksia suomalaisista ja suomalaisuudesta. Voisihan olla tietenkin mahdollista, että moinen ajattelu olisi ollut kantamassa tiettyjä poliittisia tavoitteita ihan näihin päiviin.

Mutta tähän päivään.

Meneillään on jälleen arvoton ”oikeuskamppailu”, jossa erästä näkemääni kirjoitusta lainaten ”kun valtaa käyttävät kokevat kansalaiset uhkakseen, on vaihdettava kansa”.

Kyse on siis lähestyvien saamelaiskäräjävaalien käräjäjohdossa aiheuttamasta paniikista, joka on saanut sen vaatimaan vaalien lykkäämistä. Esityksen vaalien siirrosta on siis tehnyt saamelaiskäräjien hallitus ilman käräjien yleiskokouksen käsittelyä. Saadun tiedon mukaan käräjäjohto tavoittelee itsellensä noin kahden vuoden lisäaikaa, jossa ajassa se toivoo oikeusministeriön valmistelevan ja Suomen hallituksen päättävän saamelaiskäräjälain muuttamisesta saamelaisuuden määrittelyn osalta.

Saamelaiskäräjien johto siis haluaa puhdistaa käräjävaalien äänioikeutettujen luettelon itselleen epämieluisista äänestäjistä ennen kuin vaalit voidaan pitää. Järkyttävintä tilanteessa on se, että oikeusministeriössä näytetään panneen tuulemaan tämän käräjäjohdon vaatimuksen toteuttamiseksi - heti Antti Rinteen hallituksen aloitettua työnsä.

Oikeusministeriö perustaa aktiivisuutensa Tiina Sanila-Aikion ja Klemetti Näkkäläjärven yksityisesti ja kaikkien saamelaisten nimissä, Martin Scheininin avustamana, YK:n ihmisoikeuskomitealle tekemään valitukseen, johon komitealta saatiin saamelaisten itsemääräämisoikeutta tukeva suositus. Sitä haluttaisiin nyt soveltaa myös käräjävaalien äänioikeutettuja valitessa. Muutama vuosi sitten oikeusministeriö ei ollut yhtä vauhdissa kun YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevan sopimuksen valvomista koskeva komitea huomautti Suomea liian kapeasta saamelaismääritelmästä.

Oikeusministeriö pyrkii nyt ehkä toimivaltuuksiaan ylittäen esittämään saamelaiskäräjävaalien siirtämistä. Se on melko suoraan kannanotto korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) suuntaan, kuuluuhan saamelaismääritelmän viime käden ratkaisu valtiosäännön mukaan tälle oikeusasteelle, jonka edelle ministeriö näin koettaa ehättää. KHO:lle on tehty edellä mainittuun YK-suositukseen vedoten vaatimus purkaa aiemmat ”vääriä” henkilöitä vaaliluetteloon päästäneet päätöksensä.

Saamelaiskäräjävaalien lain mukaista järjestämistä syyskuussa kannattavat saamelaiskäräjien jäsenet ja käräjien äänioikeutta hakeneet ovat vedonneet saamelaisten oikeuteen paremmasta hallinnosta. Nykyisen he näkevät syrjivän, haastavan riitaa ja mustaavan oman etunsa ajamiseksi maailmalla Suomen mainetta. Myös valtiolta saatujen varojen käytössä, eräänä esillä olleena esimerkkinä varapuheenjohtajiston kuukausipalkkaus, nähdään kyseenalaisuutta. Vetoajat toivovat oikeusministeriön toteuttavan Suomen uuden hallituksen kirjausta, jonka mukaan se tulee kunnioittamaan kaikkien saamelaisten kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia.

Sen kun vielä näkisi.

Saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hylkäyslinjan laillisuutta epäillään

Saamelaiskäräjien ensi syksyn vaalien äänestäjäluetteloon oli hakeutumassa 550 uutta henkilöä, joista käräjien vaalilautakunta hyväksyi vain 207. Hylätyille on sittemmin tippunut postitse ilmoituksia, joiden mukaan henkilöitä ”ei tunnistettu saamelaisiksi” ja lisäperusteluna on voinut olla myös että heidän hakemuksensa on aiemminkin hylätty.

Äänioikeushakemuksen mahdollinen täydentyminen aiemmasta kerrasta ei siis ollut vaikuttanut uuteen hylkäämiseen?

Ulkopuolelta hakuprosessia seuranneena on voinut kuulla muutamia erikoisia asioita siihen liittyen. Niin sanotusti kentällä käräjien vaalilautakunnan työhön osallistuneita puhuteltaessa on selitetty, että oikeastaan lautakunnassa ei niin kovin hakemuksia edes enää luettu. Näin siksi, että lautakunnan päätöksiä olivat valmistelleet jotkut ”lakimiehet”, joiden esityön pohjalta päätökset itse kenenkin identiteetistä sitten nuijittiin. Kyselijöille oli jopa pahoiteltu, että tämän mitä perustelluin saamelaisuus oli sitten tainnut jäädä huomioimatta.

Kasvokkain on ollut vaikeampi sanoa ihmisestä toisin kuin selän takana?

Erityisen ihmeissään jotkut hakeneet ovat olleet siitä, että jälleen perheiden jäseniä on eroteltu ei-saamelasiksi. Näin on käynyt perheissä, joissa vanhempi tai vanhemmat ja joku lapsista on hyväksytty aiemmin äänioikeusluetteloon, mutta nyt äänestysikään varttunut nuorempi jälkeläinen hylätty. Syystäkin saamelaiskäräjien vaalilautakunnan päätösten laillisuutta epäillään.

Siellä kentällä kasvokkain on myös selitetty, että pyrkimyksenä on yrittää päästä ”niistä KHO-saamelaisista eroon”. Onko lakimiesten pohjatyötä ehkä linjattu tuolla tavalla vai onko tavoitteesta turistu vain vaalilautakunnan taukokahveilla? Joka tapauksessa pelin henki haisee.

Jos pitäisi kuultujen perusteella jotain arvioida, kyseessä lienee joka tapauksessa jonkinlainen koeponnistus korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) suuntaan. Kun YK:n ihmisoikeuskomitea saatiin yksipuolisesti myötäämään saamelaiskäräjien valtaväen näkemystä ”väärien saamelaisten” hyväksymisestä äänioikeusluetteloon ja huomauttamaan siitä Suomen valtiota, käräjäjohto päätti protestoida myös KHO:lle sen päätöksistä ja vaatia niiden purkamista. Ehkä nyt ajatellaan, että tuo vaatiminen ainakin pehmitti oikeutta peruuttamaan aiemmasta linjauksestaan.

Poliittista selkänojaa lautakunnan yritykselle antaa vielä surullisen kuuluisa ”Lohen kompromissi”, jolla oltiin jo melkein saamassa sellainen saamelaiskäräjälaki, jolla polveutumiseen perustuva äänioikeus olisi lyhyellä siirtymäajalla nollattu. Nyt poliittisellakin saralla voitaneen kohta edetä, kunhan maahan saadaan Sipilän keskustavetoista hallitusta vieläkin ”saamelaismyönteisempi” kansanrintamahallitus? Ehkäpä sitä jo ennakoiden, vielä parempaan uskoen, saamelaiskäräjien enemmistö hylkäsi Lohen lakimallin.

VALITUSAIKA PÄÄTÖKSIIN UMPEUTUU 12.4.2019

Saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hylkäysten suuren määrän ja niiden laissa tuntemattomin perustelujen vuoksi on siis syntynyt käsitys laittomista päätöksistä. Saamelaiskäräjälain rikosvastuun edelleen puuttuessa mielivallan käyttö mahdollistuu ja epäilijöiden mukaan myös kasvaa.

Kun vaalilautakunta on kirjannut hylkäyksen perusteeksi, ettei se tunnista henkilöä saamelaiseksi tai että henkilön hakemus on aiemminkin hylätty, eivät perustelut ole hylättyjen hakijoiden mielestä lailliset. Ja etenkään, jos hakija on esittänyt polveutumistodistuksensa, jonka mukaan hän kiistatta täyttää saamelaiskäräjälain 3§ toisen kohdan polveutumisen kriteerin saamelaisuudestaan. Ja edelleen, jos sisaruksista toiset on hyväksytty, toiset hylätty. Myös muita saman perheen sisällä eri tavoin kohdeltuja on lukuisia.

Valitusaika saamelaiskäräjien vaalilautakunnan päätöksistä umpeutuu 12.4.2019. Inarinsaamelaiset-yhdistyksen ja Inarinmaan lapinkyläyhdistyksen tahoilla onkin yhteistyössä päätetty, että väärää kohtelua kokeneille hakijoille annetaan neuvontaa KHO-valitusten tekoon. Yhdistysten taholta kannustetaan, että laittomilla perusteilla hylättyjen on ehdottomasti syytä valittaa vääristä päätöksistä.

Neuvontaa annetaan Ivalon helluntaiseurakunnan kirpputorirakennuksessa torstaina 28.3. kello 17 - 20 ja tiistaina 2.4. kello 7 – 20 sekä lauantaina 6.4. kello 14 -17 ja tiistaina 9.4. kello 17 - 20. Tiedusteluja asiasta voi tehdä numeroista 040 700 6484, 0400 398 984 ja 0400 446 156.

Saamelaiskäräjien vaalilautakunta kirjasi hyväksymäänsä vaaliluetteloon 5844 äänioikeutettua. Edellisten saamelaiskäräjävaalien aikaan vuonna 2015 vaaliluetteloon haki lähes 800 henkilöä, joista äänioikeutetuiksi hyväksyttiin 576, heistä 93 KHO:n päätöksellä.