Tuleeko olosuhdeselvityksestä rajatiedon olosuhdevesitys?

Jyrki Kataisen (kok.) ja Alexander Stubbin (kok.) hallitusten aikana, kun esillä oli ILO:n yleissopimuksen 169 kiireellinen ratifioiminen, jarruttelijat esittivät ja vaativat riippumatonta olosuhdeselvitystä saamelaisten todellisesta asemasta suomalaisen, oikeusvaltioon perustuvan yhteiskunnan kansalaisina. Myös alkuperäiskansan määritys oli mukana noissa vaatimuksissa, joita perusteltiin sillä, että selvitykset joka tapauksessa tarvittaisiin kyseisen sopimuksen soveltamiseksi.

ILO-ratifioinnin kiirettä kovasti rakennellut oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) toisti toistamistaan, ettei mitään uusia selvityksiä tarvittu eli että sopimus voitiin ja tuli vahvistaa käytännössä blankkona saamelaiskäräjien johdon vaatimalla tavalla.

Järki voitti ja ratifiointi hyllytettiin. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ohjelmaan sitä ei kirjattu missään muodossa, mutta tokihan osattiin odottaa asian nousevan tavalla tai toisella jälleen esille. Oikeusministeriön kolonnan arvattiin jatkavan kulkuaan, jota uusi ja toki edeltäjäänsä ryhdikkäämmäksi arveltu oikeusministeri Jari Lindström (ps.) tuskin pystyisi pysäyttämään.

Lindströmiä ei voi julistaa vielä myydyksi mieheksi, mutta tokihan Yle Sápmi on kertonut hänen taannoisella Inarin visiitillään, saamelaiskäräjien johtoa tavatessaan, luvanneen ILO-ratifioinnin käsittelyn etenevän syksyn aikana. Myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmisteluun lienee jotain liikahdusta lupailtu.

Hieman sekavia ovat hallituksen ja eduskunnan suunnasta tulleet ILO-puheet - ainakin uutisten mukaan - olleet ja onpa niitä saatu sovitettua jo pikakäynnillä Inarissa piipahtaneen pääministerinkin suuhun. Lisää sovittamista varmaan yritetään kun Sipilä tulee toukokuun puolivälissä ihan virallisemmalle vierailulle Inariin.

Riippumaton olosuhdeselvitys on ollut sekin esillä kuluvalla Sipilän hallituskaudella. Nyt onkin käynnistymässä ”Saamelaisten oikeuksien toteutuminen: Kansainvälinen oikeusvertaileva tutkimus”, josta ei näyttäisi alkutietojen valossa mitään toivottua selvitystä syntyvän. Toki riippuu varmasti toivojasta, sillä merkille pantavaa on, ettei mitään uusia selvityksiä vastustavaa huutoa ole vielä kuulunut saamelaiskäräjien johdon tai sitä tukevan Yle Sápminkaan tahoilta. Aivan toinen oli tilanne silloin kun oikeusministeriö käynnisti edellisen, Lapin maaoikeuksia selvittäneen tutkimuksensa (2007).

Ongelmana tuolloin täytyi olla silloisen tutkimusryhmän, Juha Joonan, Matti Enbusken, Mauno Hiltusen, Tarja Nahkiaisojan ja Jouko Vahtolan, liiallinen riippumattomuus.  Nyt sitä rasitetta ei alkavaa tutkimushanketta vetävän Leena Heinämäen kohdalla näyttäisi hänen aiempia, poliittisia kannanottojaan arvioiden olevan. Taitaapa tutkimusryhmästäkin löytyvän saamelaisjohtoa riittävän lähellä olevia henkilöitä.

Mielenkiintoista tutkimuksesta puhuttaessa on sekin, että Heinämäen tutkimusryhmä lähteen liikkeelle poliittisesta lainvalmistelusta tutummalla kansalaisten ja sidosryhmien kuulemisella. Sellainen järjestetään Inarissa 27.4., johon aikaan paikkakunnalla on käymässä myös eduskunnan perustuslakivaliokunta.

Tutkimusryhmä haluaa ilmoituksensa mukaan ”kuulla mahdollisimman kattavasti selvityksen kannalta oleellisia sidosryhmiä asian riittävän monipuolisen tarkastelun varmistamiseksi”. Sinällään ei mikään huono asia, kunhan tuo kattavuus vielä nähdään.

Tutkimushankkeen tavoitteena on tekijäin mukaan ”tukea kansallista päätöksentekoa ja antaa suosituksia saamelaisten oikeuksien edistämiseksi Suomessa. Tutkimus tuottaa tietoa, joka on hyödynnettävissä sekä ILO sopimuksen numero 169 ratifioinnissa että muissa saamelaisten oikeuksiin liittyvissä kysymyksissä, mukaan lukien valmisteilla olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen eteenpäin viemiseen liittyvät kysymykset”.

Hankkeen luvataan tuottavan vuoden 2016 lopussa ”oikeusvertailevan tutkimusraportin, joka Suomen tilanteen sekä maakohtaisen oikeusvertailun lisäksi sisältää selvityksen kansainvälisistä alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvistä instrumenteista ja tuoreimmasta oikeuskäytännöstä ja niiden vaikutuksista saamelaisten oikeuksiin Suomessa”.

Hankesuunnitelman (VNK/2040/48/2015) mukaan hankkeella haetaan kansainvälisten kokemusten kautta tietoa alkuperäiskansa-asioista. Laajemman tarkastelun kohteiksi mainitaan erityisesti Pohjoismaat sekä alkuperäiskansojen maaoikeuksien kannalta keskeisten valtioiden oikeudellisia sitoumuksia ja käytäntöjä. Näitä esimerkkimaita tulevat olemaan Kanada, Uusi-Seelanti, Australia sekä ILO-sopimuksen ratifioineista maista Latinalaisen Amerikan valtioita. Tarkoitus on ”realistisesti” tarkastella missä määrin mainittujen valtioiden käytäntöjä voidaan soveltaa Suomessa.

Tutkimushankkeella halutaan myös ”vahvistaa Suomen valtion tosiasiallista asemaa ihmisoikeuksien ja alkuperäiskansojen oikeuksien edistäjänä”. Tästä lienee aiheellista suunnata katse tutkimuksen johtajan eli Leena Heinämäen kompetenssiin tuottaa ”tosiasiallista”, värittymätöntä oikeustietoa.

Heinämäki on nimittäin leimannut itsensä ulos tutkijan objektiivisuudesta asettumalla poliittisin ja selkeän asenteellisin mielipitein tukemaan nykyisen saamelaisjohdon poliittisia vaatimuksia. Esimerkiksi voi ottaa Heinämäen Heta Heiskasen kanssa laatiman ja 21.10.2015 julkaistun artikkelin, jossa he ottavat kantaa silloiseen metsähallituslain valmisteluun.

Tutkijat hiillostavat Juha Sipilän hallitusta kirjoittamalla muun muassa näin:
”Jos nykyinen hallitus ei sisällytä (metsähallituslaki-) esitykseen edellisen hallituksen esittämiä muutoksia, lainsäädäntö ei ole vastedeskään linjassa alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan ILO 169 -sopimuksen kanssa. Valmisteilla olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen osaltakin on odotettavissa yhteensovittamisongelmia. Saamelaisten oikeuksien kehitys voi Suomessa pahimmillaan pysähtyä.

Odotettavissa on myös kielteistä kansainvälistä huomiota. Suomi on saanut YK:n kansainvälisiltä sopimusvalvontaelimiltä lukuisia suosituksia ratifioida ILO:n yleissopimus. Nuhteita on luvassa tulevaisuudessakin, koska yleissopimus on ainoa sitoutumista varten avoinna oleva monenvälinen alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva valtiosopimus. YK:ssa sen määräyksiä pidetään alkuperäiskansojen oikeuksien vähimmäistasona.

Ei ole vielä liian myöhäistä korjata metsähallituslain valmistelua oikeaan, perus- ja ihmisoikeusmyönteisempään suuntaan. Olemassa olevien saamelaispykälien palauttaminen hoituu copy-paste toiminnolla”.

Selkeää näkemysten lukitsemista, saamelaispolitiikasta hyvin tuttua syyllistämistä ja alentuvaa neuvomista miten vaaditut pykälät voidaan lisätä lakiin. Näilläkö nyt mennään tekemään riippumatonta olosuhdeselvitystä Suomen yhä levällään olevassa alkuperäiskansa-asiassa, jossa oleellista on selvittää aluksi mikä on kyseeseen tuleva alkuperäiskansa?

Voi vain kuvitella miten Leena Heinämäki ryhmineen pyrkii ohittamaan vaikkapa Kanadan taannoisen alkuperäiskansaratkaisun. Siellä korkein oikeus vahvisti 650 000 statuksettoman intiaanin ja metiskansan alkuperäiskansaoikeudet. Inarinsaamelaisten ja metsälappalaisten piirissä tätä asiaa ehkä seurataan ihan mielenkiinnolla, onhan statuksettomien aseman korjaaminen suorastaan avain haluttaessa avata ovea edes raolleen ILO-ratifiointiin ja myös johonkin saamelaissopimukseen.

Kun kyse on ihmisiä syvästi koskevan konkreettisen ja objektiivisen sekä vielä sovellettavaksi tarkoitetun tiedon tuottamisesta, on kai luonnollista katsoa millaisin opillisin, näkemyksellisin ja henkisinkin voimavaroin tuota tietoa kootaan.
Tässäpä muuan vinkki:  http://www.rajatieto.fi/52014.html

Pahat aseet ja hyvät aseet - paha vihapuhe ja hyvä vihapuhe?

Lueskelin vanhasta lehdestä Lapin Kansan verkkotuottajan, Eero Leppäsen, kolumnin ”Konepistooli soppatykin vartijana” (LK13.4.2016). Journalisti oli muodikkaasti seurannut tarkkana Rovaniemellä järjestettyä ”Rajat kiinni” -mielenosoitusta, josta tuli tietenkin löytää jotain negatiivista, vihapuhetta ja väkivaltaan viittaamista.

Ja johan sitä löytyikin.

Rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu jakoi mielenosoituksessa soppatykistä kansalle hernekeittoa sotamuseosta tilatussa upseeriunivormussa ja samoin museoesineeksi deaktivoitu Suomi-konepistooli lisärekvisiittanaan.

Eero Leppäsen mukaan sotilasase mielenosoituksessa oli selkeä viesti. Hänen mukaansa aseet eivät kuulu mielenosoituksiin, eivät edes museoaseet.

Ehkä kirjoittajan kanssa voisi olla samaa mieltä, ja etenkin, jos hän ja hänen edustamansa media osoittaisivat tässä näkemyksessään johdonmukaista linjaa. Näin ei taida kuitenkaan olla ja siksi en voi olla hänen tai Lapin Kansan kanssa samaa mieltä siitä, että esimerkiksi Kalashnikov-rynnäkkökivääri on Suomi-konepistoolia suotavampi tai ei ainakaan nyt kirjoitetun kaltaisia negatiivisia väristyksiä aiheuttava kapine mielenosoituksen tehostimena.

Koska Leppänen on nimenomaan verkkotuottaja, en voi epäillä etteikö hän olisi nähnyt siellä paljon uhkaavampiakin kotoisia aseellisia mielenilmauksia, joiden viestiä hänen olisi ollut mahdollista nyt esittämineen kriteerein arvioida.

Mutta niinhän se on, että jo taannoisen stalinismin aikaan, silloin kun nallewahlroosit, martinscheininit ja muut ”edistykselliset” paransivat maailmaamme, olivat toiset aseet rauhan aseita ja toiset sen uhkia. Olisiko Leppäsen ajatusmaailma vielä nostalgista jäännettä tuosta ajasta?

Viittaan kalashnikoveilla avoimen separatistiseen Suohpanterror-liikkeeseen, joka selittää julmia viestejään taiteeksi.

On irvokasta, että tuollaiseen joukkoon kuuluvat voivat harjoittaa vihanpitoaan ilman että siihen juurikaan kukaan puuttuisi eli lähinnä julkisesti kyseenalaistaisi tai peräti tuomitsisi. Ensimmäisenä, jolta odottaisi kannanottoa moisten ääri-ihmisten toilauksiin olisi saamelaiskäräjät. Olisi todella tarpeen ja mielenkiintoista nähdä sanoutuisiko se irti suopunkiterroristeista vai asettuisiko se tukemaan heidän ”taidettaan”. Tuo ”taidehan” kyseenalaistaa väkivallan symbolein paitsi valtion, myös sen tekijöille epämieluiset paikallisemmat tahot ja ihmiset. Ehkäpä saamelaiskäräjät – tai sen valtaa pitävä enemmistö – kaikessa hiljaisuudessa hyväksyy tällaisen toiminnan?

Suomessa toimiva, suomalaisten pakkoverolla kustantama saamelainen media sen näyttää suoranaisen selvästi hyväksyvän ja sitä myös tukevan. Yle Sápmi on muutenkin harvinaisen yksisilmäinen väline, josta journalismia saa turhaan hakea.

Yhteistä sekä suopunkiterroristeille että sitä tukeville tai ymmärtäville aktiiveille ja medialle on esiintyminen saamelaisten nimissä. On siis otettu haltuun saamelaisen kansanryhmän ääni ja mielipide, en vain pysty todentamaan millä valtuutuksella tai kannatuksella.

Samaiset aggressiiviset ja suvaitsemattomat toimijat tuovat jatkuvasti esiin myös niin sanotun vihapuheen. Heille vihapuhetta lienee kaikki se mikä ei myötäile heidän mielipiteitään ja uskaltautuu jopa niitä kritisoimaan. Tällainen vihapuheen määrittämisen monopolisoiminen liittyy kiinteästi siihen syyllistämisen politiikkaan, jolla saamelaiseliitti on politiikkaansa ajanut ihan virallisestikin ja jonka se on tunnustanut hyvin toimineen. Sama kyykyttäminen on toiminut myös mediaan, osoituksena tällaiset leppäset, jotka vaihtavat journalismin silmälasit hitsauslaseihin kun katse pitää kääntää saamelaispolitiikkaan ja siinä ehkä esiin nouseviin vääristymiin tai tuon politiikan liepeissä tapahtuviin ihmisten elämään ja identiteettiin kohdistuviin loukkauksiin.

Ihan tuoreena esimerkkinä sopii ottaa esille saamelaiskäräjien viimeisimmän yleiskokouksen alun tapahtumat. Niitä ei ole pahemmin julkisuudessa kuvailtu, vaikka kaiketipa toimittajia kokousta seurasi.

Kokouksen laillisuutta ja päätösvaltaisuutta käsiteltäessä Aslak Holmberg esitti, kuten käräjien avauksessa helmikuussa, ettei kokous ole laillinen ja päätösvaltainen. Hänen mielestään siksi, että lantalaiset ovat käyttäneet saamelaisille kuuluvaa päätösvaltaa. Separatistisilla kirjoituksillaan muun muassa valtakunnallisessa mediassa kunnostautunut Holmberg viittasi Kari Kyröön, joka on saamelaiskäräjille suurella äänimäärällä nousseita inarinsaamelaisia, mutta jonka äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden joutui aiemmin toteamaan Suomen valtion korkein hallinto-oikeus (KHO). Tämän takia Suomen korkeakouluttama ja ”lantalaisjuurinen” Holmberg ei kirjoitustensa mukaan tunnusta enää Suomea isänmaakseen.

Kyrön mukaan lantalainen-sanan tuominen saamelaiskäräjien viralliseen kokoukseen on jo sinänsä vihapuhetta, ja aivan erityisesti sana on vihapuhetta kun saamelainen tarkoittaa sillä toista saamelaista. Hänestä Holmbergin kokousesitys oli selvä viittaus KHO:n päätösten mitätöimisyritykseen. Laillisuusyhteiskunnan korkeimman tuomioasteen päätösten julistaminen virallisessa kokouksessa laittomaksi edustaa Kyrön mielestä separatismia.  Pitkään saamelaispolitiikkaa seuranneena voi todeta, että Holmbergin ja hänen viiteryhmänsä puheissa kaikuu 1970-luvun vasemmistolaisuudella ja vihalla ryydytettyjen aktivistien Saamenmaa-uho.

Saamelaistenko ja saamelaisuuden eduksi, sitä sopinee kysyä.

Uusi metsähallituslaki läpi kuten piti – intohimot seuraavaksi asetuksessa ja metsäriitelyssä

Eduskunta sääti uuden metsähallituslain muotoon, josta kiitän ja kumarran taannoisen Pentti Lähteenojan työryhmän jäsenenä. Jätin tuon työryhmän mietinnöstä eriävän mielipiteen, jota työryhmään neljän muun saamelaisedustajan kanssa kuulunut Klemetti Näkkäläjärvi päivitteli muun muassa pitemmäksi kuin itse mietintö. En tiedä miten pituus asiaan liittyi, mutta koetinpahan vain kuvata mielipiteelläni mitä metsähallituslakiin ehdotetut uudet ”saamelaispykälät” olisivat saaneet käytännössä aikaan.

Eivät hyvää yleisesti saamelaisillekaan, vaan ainoastaan saamelaiskäräjien johdolle lisääntyvän vallan ja etenkin mielivallan käytön mahdollisuutena.

Entinen ja uusi metsähallituslaki sisältävät ilman vetopykäliäkin tukevan saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon sekä mielestäni myös riittävän saamelaiskäräjien kuulemiskäytännön kun tarkoitetaan enää pienen saamelaisten osan harjoittamia perinteisiä saamelaiselinkeinoja. Lisäksi tulevat poronhoidon turvaksi kirjatut kohdat, jotka nekin istuvat varmasti käräjäjohdon kovin yksisilmäiseen, käytännössä vain poronhoidon etuihin ja oikeuksiin maiden käytössä keskittyvään kulttuurikäsitykseen.

Pohjoisten kuntien muu väestö, nykyajan elinkeinoissa ja ammateissa elävät saamelaiset mukaan lukien, ovat saaneet tähän asti ja saavat jatkossakin tulla toimeen Metsähallituksen kanssa ilman sen kummempaa kulttuurisuojaa ja Akwé: Kon erityiskohtelua eli tulla kuulluksi mutta eivät ehkä niinkään huomioiduiksi.

Jotain toivoa voidaan ehkä asettaa uuteen metsähallituslakiin säädetyille pohjoisten kuntien kuntakohtaisille neuvottelukunnille, joita Klemetti Näkkäläjärven joukko niin kovasti vastusti Lähteenojan työryhmässä ja onnistuikin ne pitkälti vesittämään työryhmän mietinnössä. Näissä neuvottelukunnissa on nimittäin nyt mahdollisuus, että myös muiden kuntalaisten ja muidenkin saamelaisten kuin poronhoitajien näkemykset ja tarpeet pääsevät esiin ja ehkä jopa huomioiduiksi.

Mutta eihän tämä tyydytä saamelaisjohtoa, eihän?

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio on ehättänyt jo antamaan lausuntonsa metsähallituslakia neuvottelukuntien osalta soveltavan asetuksen sisällöstä. Virallisesti lausuntoja tulevasta asetuksesta ei ole vielä kaiketi pyydettykään, mutta käräjien johto viittaa metsähallituslain valmisteluun edellisen eduskunnan aikana liittyneeseen johonkin lausuntopyyntöön (Maa- ja metsätalousministeriön lausuntopyyntö MMM004:00/2014) ja päätti kaiketi yrittää nyt etulyöntiä.

Sanila-Aikion allekirjoittamassa lausunnossa keskitytään ainoastaan yhteen ”kulttuuriseen” asiaan, poronhoidon edunvalvontaan. Uuden metsähallituslain mukaan kuntakohtaisten neuvottelukuntien tehtävänä on käsitellä valtion maa- ja vesialueiden sekä niihin kuuluvien luonnonvarojen kestävää käyttöä ja hoitoa. Maa- ja metsätalousministeriö on katsonut, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnissa tulee olla Metsähallituksen, saamelaiskäräjien, kunnan, paliskuntien, kalatalousalueen, valtion metsätalousosakeyhtiön, elinkeinoelämän ja kaupallisten kalastajien edustus. Inarin kuntaan asetettavassa neuvottelukunnassa tulee olla myös kolttien kyläkokouksen edustaja. Siis varsin hyvältä vaikuttava pohja tuleville yhteistyöelimille kunhan mukaan lisätään vielä kunnissa valtionmaihin ja - vesiin kohdistuvien erityisten etuuksien omistajien edustus. He muuten ovat yleisesti saamelaisia.

Mutta mitä siis kirjoittaa Tiina? Hänen mielestään edellä mainitulla tavalla saamelaiset olisivat saamelaiskäräjien kautta edustettuina neuvottelukunnissa ainoastaan 1/8 tai 2/9 osuudella koko neuvottelukunnan kokoonpanosta. Ja kun neuvottelukunnat antaisivat lausuntojaan enemmistöpäätöksillä, ei saamelaiskäräjillä olisi käytännön vaikutusvaltaa alueen maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä.

”Saamelaisten ja saamelaiskäräjien perustuslailla turvattu asema on neuvottelukuntien kokoonpanon yhteydessä rinnastettu elinkeinoelämän etujärjestötason kanssa, mikä ei ole hyväksyttävää”, kirjoittaa Sanila-Aikio.

Lisäksi hänen mukaansa kokonaan neuvottelukuntien ulkopuolelle jäisi saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluva Lapin paliskunnan alue, tullaanhan neuvottelukunnat perustamaan vain nk. saamelaisalueeseen kokonaan kuuluviin kuntiin.

Sanila-Aikion mukaan saamelaiskäräjät ei voi missään tapauksessa hyväksyä moista esitystä (toisaalta saamelaiskäräjät ei ole sitä mitenkään käsitellytkään). Käräjien nimissä Tiina esittääkin, että ”alueen saamelaisilla on oltava neuvottelukuntien kautta tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa alueen maankäytön suunnitteluun. Lisäksi alueiden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden perusteella Lapin paliskunnan aluetta varten on perustettava oma neuvottelukuntansa ottaen huomioon perustuslaissa turvattu ihmisten ja alueiden yhdenvertaisen kohtelun periaate”.

Ja edelleen: ”Mikäli taas saamelaisten perustuslaillisia oikeuksia ei ole tässä yhteydessä tarkoituskaan ottaa huomioon, on maa- ja metsätalousministeriön oikaistava lainvalmisteluaineistosta ilmenevä, julkisuuteenkin annettu harhaanjohtava tieto siitä, että nyt käsiteltävällä lailla ja asetuksella esitetyssä muodossaan neuvottelukuntien myötä parannettaisiin saamelaisten asemaa, sillä näin ei asia ole”.

Sanila-Aikio edellyttää, että asetuksella neuvottelukunnat velvoitettaisiin huomioimaan toiminnassaan, ettei saamelaiskulttuurin harjoittamisedellytyksiä saamelaisten kotiseutualueella heikennetä. Miten tuo velvoitteen täyttyminen todettaisiin, se jäisi ehkä Tiinan ja kumppaneiden harkittavaksi.

Sanila-Aikio muistuttaa, että ”Metsähallitus on jo soveltanut saamelaisten kotiseutualueelle sijoittuvissa hankkeissaan niin sanottua Akwé: Kon -menettelyä paikallisen saamelaisväestön osallistamiseksi kulloinkin kyseessä olevan hankkeen suunnittelu- ja vaikutustenarviointiprosessiin. Menettelyä sovellettiin ensimmäisen kerran Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelman valmistelun yhteydessä ja menettelystä on tähän asti saatu sekä saamelaiskäräjien että Metsähallituksen näkemyksen mukaan positiivisia kokemuksia”. Sanila-Aikion mukaan ”sama hyväksi ja toimivaksi käytännössä osoitettu toimintamalli sopisi hyvin saamelaisväestön osallistamiseen myös metsähallitusasetuksen tarkoittamissa tehtävissä”. Hän esittääkin, että saamelaisten kotiseutualueen neuvottelukunnat muodostettaisiin vastaavalla tavalla kuin Akwé: Kon -menettelyssä tähän asti toimineet työryhmät. ”Näin siis määräaikaisten Akwé: Kon -työryhmien (ts. neuvottelukuntien) muodostamisen yhteydessä Saamelaiskäräjät nimeäisi työryhmään tai neuvottelukuntaan saamelaisten edustajat. Muiden mainittujen intressiryhmien osallistaminen voitaisiin hoitaa vastaavasti kuin kunnallisten ja maakunnallisten kaavoitusprosessien yhteydessä tähänkin asti, erikseen omana menettelynään”.

Mikäli Akwé: Kon -menettelyä ei voitaisi hyväksyä kunnallisten neuvottelukuntien kokoonpanon pohjaksi, esittää Sanila-Aikio joka tapauksessa saamelaisten edustajien määrän kasvattamista kolmeen edustajaan kussakin kunnallisessa neuvottelukunnassa, minkä lisäksi tulisi jokaisesta neuvottelukunnan toimialueella sijaitsevasta paliskunnasta olla neuvottelukunnassa oma edustajansa.

Saamelaiskäräjien puheenjohtajan esitys lähtee siis siitä, että saamelaiskäräjien johdolle annettaisiin oikeus valita kuntien neuvottelukuntiin tulevat saamelaisedustajat. Lisäksi poronhoidon vahva asema tulisi varmistaa vielä paliskuntien suhteettomuuteen menevällä edustuksella; Inarissakin esitys tarkoittaisi seitsemää paliskuntien edustajaa. Muista saamelaiskulttuurien tai nykyaikaisen saamelaisen elämänmuodon intresseistä lausunnossa ei erikseen mainita.

Vielä Tiina Sanila-Aikio muistuttaa, ettei neuvottelukuntajärjestelmä missään tilanteissa korvaa saamelaiskäräjälain 9 §:n mukaisten neuvottelujen merkitystä saamelaisten näkemysten huomioon ottamisessa.

Edustavuusvajetta poteva saamelaiskäräjät - tai paremminkin sen vielä kapea-alaisempi johto - haluaa siis pitää kaikki mahdolliset saamelaisia koskevat langat käsissään ja käyttää yksinvaltaisesti heidän ääntään.

Metsähallituslaki oli saamelaiskäräjien johdolle varmasti karvas pettymys, pidettiinhän sen kimpussa yllä sellaista mediamylläkkää, että oudompi saattoi luulla kyseessä olevan jonkin saamelaislain laatiminen. Todellisuuteen joutui julkisuudessa palauttelemaan jopa eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä. Toisaalta käräjäjohdon jyvä on ollut kaiken aikaa säädettynä myös pitemmälle eli ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen synnyttämiseen. Mellakka ei siis olisi loppunut vaikka Lähteenojan pykälät metsähallituslakiin olisi saatukin.

Nyt hälinää pyritään pitämään yllä metsähallituslain lämpimiltä tuomalla julkisuuteen lain syynä ja seurauksena alkavia metsänhakkuita. Täytyy sanoa, että kovinpa hätäisiä ovat nämä ulostulot olleet, mutta viime aikojen somekeskusteluja seuranneena täytyy myös myöntää, että helposti näyttää mikä tahansa tällainen pöty sopivaan maaperään uppoavan.

Aiemmin blogissani on joku kommentoija jo kertonut kuinka Greenpeacen maajohtaja on ollut pohjoisessa päivittämässä metsätilannetta saamelaisaktivistien ja mahdollisesti joidenkin paliskuntien edustajien kanssa. Ehkäpä Muddusjärven paliskunta on seuraava, jota tarvitaan kassarana joidenkin saamelaisjohtajien vihjaamissa uusissa metsäriidoissa.

Sikäli jos ja kun noita uusia kiistoja nostatellaan, on minusta aika laajentaa esimerkiksi Akwé: Kon -ajattelun taustana olevaa, alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon nojaavaa luonnon kestävän käytön ja monimuotoisuuden edistämisen tarkastelua ”porometsistä” yleisemmin porolaitumiin ja sitä kautta poronhoidon kestävyyteen. Olen odottanut mielenkiinnolla Akwé: Kon -työryhmiltä ensimmäistä luonnon monimuotoisuuden edistämiseen laaja-alaisesti tähtäävää esitystä, mutta toistaiseksi nuo esitykset ovat painottuneet enemmän elinkeinolliseen edunvalvontaan.

Uusi metsähallituslaki vanhan lain tavoin mahdollistaa Metsähallitusta vaalimaan ja edistämään valtionmailla ja -vesillä luonnon monimuotoisuutta, mutta onko se toiminut lain edellyttämällä tavalla? Liittoutumalla johonkin Akwé: Kon -ohjeistukseen, Metsähallitus näyttää itse asiassa ajautuneen yhdenlaisen utilismin takuumieheksi.

Kuntakohtaiset neuvottelukunnat laajapohjaisina eivät vie tilannetta nykyisestä ainakaan huonompaan suuntaan.

Uutiset saamelaisista ruokkivat stereotypiaa ja separatismia

Toimittajana en voi olla jatkuvasti ihmettelemättä sitä suomalaisen median pinnallisuutta, kritiikittömyyttä ja linjattomuutta, joka joissain ”pyhissä” aihepiireissä elää ja elää vaikka aineistoa kyseenalaistavaan ja ainakin todellisuutta paremmin hahmottavaan lähdekritiikkiin olisi runsaasti olemassa.

Olen joissain yhteyksissä kollegoita nälvinyt toteamalla suomalaisen, toisaalla niin kriittisen ja suorastaan hyökkäävänkin journalistin muuttuvan tyystin vietäväksi kolmen kovan ässän edessä.

Nuo ovat suojelu, saasteet ja saamelaiset.

Tänään kun tätä kirjoitan, vietetään saamelaisten kansallispäivää. Ylen valtakunnanuutisissa kerrotaan kuinka se tapahtuu ”ilmapiirissä, joka ei juuri osoita kunnioitusta Euroopan ainoaa alkuperäiskansaa kohtaan”. Ylen uutisingressin mukaan saamelaisten asemaa vahvistavat lait ovat olleet vastatuulessa ja jopa YK on näpäyttänyt Suomea saamelaisten asemasta.

Ylen laiska uutisointi toistaa suoraan saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tiina Sanila-Aikion sanomisia. Ei taustoittamista eikä minkäänlaista kritiikin häivää. Netistä löytyvää juttua on ingressin jälkeen kuvitettu yleläisen Raimo Torikan kuvalla joltain poroaidalta. Kuva ja teksti neljän valtakunnan alueella asuvista saamelaisista, joiden kulttuurin olennainen osa on poronhoito, ruokkii tahallisesti tai tahtomattaan sitkeästi elävää stereotypiaa siellä jossain Pohjolan perukoilla poroja paimentavasta, metsänhakkuiden, tekoaltaiden ja kaivosten ahdistamasta Suomen syrjimästä nomadikansasta.

Olisiko mediankin aika pikkuhiljaa ruveta tutkimaan onko noin ja keiden intressiä mahdollinen todellisuusvajeinen mielikuva edistää?

Moniko saamelainen harjoittaa tänä päivänä siitä puhtaasti elääkseen poronhoitoa? Moniko saamelainen yleensä asuu niin kutsutulla saamelaisalueella tai edes puoli Suomea käsittävällä poronhoitoalueella? Kuinka monelle saamelaiselle poronhoito on entinenkään kulttuurin ”oleellinen” osa? Onko suurporonhoito Suomessa alun perinkään mikään saamelainen elinkeino tai kulttuurimuoto? Kysymyksiä olisi paljon, mutta kysyjiä vielä vähän.

Ylen uutisen lyhyeen ingressiin ehtii mahtua jo monta virhettä (jos vältän puhumasta valheista). En Ylä-Lapissa kaksi kolmasosaa elämästäni asuneena tiedosta enkä siis myöskään hyväksy näkemystä, etteikö saamelaisia kunnioitettaisi. He ansaitsevat kansanryhmänä muiden suomalaisten täyden kunnioituksen maan asuttajina, rakentajina ja vanhimmat myös maan sinnikkäinä puolustajina, demokraattisen maan yhdenvertaisina kansalaisina. Väitän, ettei missään maailman maassa minkään toisen alkuperäiskansan asema ole yhtä hyvä kuin Suomessa saamelaisten. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Suomen alkuperäiskansapolitiikka olisi esimerkiksi historiallisessa kontekstissa vielä kohdillaan.

Ja mikä fakta löytyy hokeman ”Euroopan ainoa alkuperäiskansa” pohjaksi. Kyse on tässäkin mielikuvan luomisesta sillä eihän asia ihan kunnolla perehtyen näin ole. Se, että Suomi on sisällyttänyt poliittisella päätöksellä perustuslakiinsa maininnan saamelaisista alkuperäiskansasta nykyistä etnistä saamelaisväestöä tarkoittaen, ja että Ruotsissa heidät on kirjoitettu sikäläisessä perustuslaissa kansalliseksi vähemmistöksi, ei tee saamelaisista kirjaimellisesti Euroopan ainoaa alkuperäiskansaa. Löytyy ihan virallisen näköisissä yhteyksissä viittauksia, joiden mukaan Euroopan unioni on saamelaiset ainoaksi alkuperäiskansakseen tunnustanut, mutta tuntuisi, että tuo tunnustus esiintyisi lainauksena hyvinkin monissa yhteyksissä saamelaisten alkuperäiskansa-asemasta keskusteltaessa. Itse en ole tuollaista tunnustusta tähän päivään mennessä nähnyt – vaikka on kai sitä tullut joskus perättyäkin.

Ja sitten ne Ylen kertomat ”saamelaisten asemaa vahvistavat lait”, jotka ovat olleet vastatuulessa ja saaneet jopa YK:n näpäyttämään Suomea saamelaisten asemasta. Kuinkakohan hyvin Sanila-Aikion Yle-jutussa viittaama filippiiniläinen YK:n alkuperäiskansojen erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz on perillä Suomen saamelaisten asemasta suomalaisessa demokratiassa? Sen lisäksi, että saamelaiset Suomessa nauttivat yleisesti tasavertaisina kansalaisoikeuksista, saamelaiskäräjien omien verkkosivujen mukaan ”Saamelaisista ja saamelaiskäräjistä löytyy mainintoja useasta laista. Saamelaiskulttuuri, saamen kieli tai saamelaiskäräjät on mainittu 122 eri laissa ja asetuksessa. Saamelaiskäräjät on mainittu 11 laissa ja asetuksessa”.

Tauli-Corpuz ei tietenkään ole mikään YK:n virallinen kanta, vaikkakin asemassaan voi tällaisia kannanottoja esittää. Hänen tulilinjallaan oli saamelaisjohdon ruokkimana (ennen lehtimieskäytössä ollut lobbaukseen viittaava käsite) parhaillaan eduskuntakäsittelyssä oleva metsähallituslain uudistus. Tauli-Corpuz näyttää saaneen käsityksen, jonka mukaan saamelaisten asemaa oltaisiin tuolla lakiuudistuksella heikentämässä tai että heidät olisi siinä kokonaan syrjäytetty. Tosiasiahan on, että kaikki saamelaisia ja erikseen poronhoitoa koskevat Metsähallitusta ohjaavat erityismaininnat ovat tulossa lakiin siinä missä ne ovat nykyisessäkin laissa. Se, että laista ollaan jättämässä ulos Pentti Lähteenojan erimielisen työryhmän esittämät, saamelaiskäräjien asemaa äärimmäisyyksiin vahvistamaan pyrkineet pykälät, palvelee pohjoisten kuntien muun väestön - myös enemmistön saamelaisista - elinmahdollisuuksia. Valtaa haluavalle saamelaisjohdolle sekä pienelle osalle ”oleellisen saamelaiskulttuurin” harjoittajia nuo veto-pykälät olisivat olleet todellinen lottovoitto. Sen kertoo metsähallituslakiin nähden vaikutusmahdollisuuksiltaan suppeamman kaivoslain soveltaminen - ja vaikka tuossa laissa saamelaiskäräjien asema vahvistui jopa lievemmin kuin miten olisi tapahtunut metsähallituslaissa Lähteenojan työryhmän esittämänä.

Ylen kansallispäiväjutussa Sanila-Aikio huomauttaa vielä, etteivät metsähallituslain haaveillut pykälätkään ”vielä korvaisi kansainvälistä YK:n työjärjestön ILO:n sopimusta 169, joka suojaa alkuperäiskansojen kulttuuria paljon laajemmalti kuin vain maankäytössä”. Ylen jutussa muuten puhutaan Lähteenojan työryhmän esittäneen metsähallituslakiin Metsähallitusta saamelaiskäräjiin nähden sitovaa neuvotteluvelvoitetta. Sellainen toki on ollut jo useampaakin julkista tahoa koskien, mutta nyt oltiin esittämässä paljon pitemmälle menevää yhteistyövelvoitetta ja päälle vielä mahdollisen erimielisyyden saamelaiskäräjien viimeiseksi sanaksi muuttavaa kulttuurin heikentämiskieltopykälää. Tuota yhteistyövelvoitetta olisi pitänyt soveltaa myös kolttien kyläkokouksen kanssa toimittaessa.

Ylen kansallispäiväjuttuun on ilman herääviä lisäkysymyksiä kirjautunut Tiina Sanila-Aikion lausahtamana ihan separatististakin ajattelua. ”Saamelaisia ei jostain syystä mielletä suvereeniksi kansaksi, joka osaisi itse päättää, mikä sille on parhaaksi”, sanoo saamelaiskäräjien puheenjohtaja kansallispäivän aattona.

Jos lainaan sinällään ei niin virallista lähdettä, Wikipediaa: ”Suvereniteetti tarkoittaa täydellisen, ehdottoman ja riippumattoman vallan omaamista jollain maantieteellisellä alueella. Suvereeni on toisin sanoen taho: joko konkreettinen (kuten ”keisari”) tai abstrakti, (kuten ”valtio”), jolla on ehdoton valta päättää alueen laista ja hallinnosta. Ulkoinen suvereniteetti tarkoittaa valtion riippumattomuutta toisista valtioista ja sisäinen suvereniteetti oikeutta käyttää omaa valtiovaltaa omalla alueellaan. Kansainvälisessä oikeudessa on olemassa kaksi suvereniteetin käsitettä: todelliseen valtaan viittaava de facto -suvereniteetti ja de jure -suvereniteetti, mikä viittaa tämän vallan oikeutukseen. Suvereniteetti de jure on jotain, minkä valtio voi myöntää toiselle tunnustamalla sen itsenäisyyden mutta yhtä hyvin kiistää sen. Suvereniteetti tässä merkityksessä on vain symbolista. De facto kytkeytyy oleellisesti väkivallan monopoliasemaan, sekä sotilaalliseen että taloudelliseen valtaan. Valtiollinen suvereniteetti on de jure kansainvälisen oikeuden näkökulmasta suhteellista, sillä sitä rajoittavat kaikkia valtioita sitovat yleiset kansainvälisen oikeuden normit sekä valtion käyttämä sopimuksenteko-oikeus. De facto -suvereniteetti ei kuitenkaan voi olla suhteellista, vaan suvereniteetin voi de facto kyseenalaistaa vain toinen sen sijalle asettuva suvereeni valta”.

Kun Sanila-Aikio lienee lakiakin joskus lukenut, ja kun tuo hänen terminologiansa liippaa hieman sinne päin, jään mielenkiinnolla odottamaan mahdollisia lisäavauksia.

En tätä kirjoittaessa tiedä vielä millaisen kansallispäivän puheen saamelaiskäräjien puheenjohtaja mahdollisesti pitää, mutta tuo Ylen juttu antaa kaikkine ”suvereeneineen” odottaa välttymistä aivan hurjimmilta ääri-ilmauksilta. Joskus on käräjien puheenjohtaja viestittänyt maailmalle Suomen harjoittavan saamelaisiin kohdistuvaa kulttuurista kansanmurhaa ja edellinen käräjien puheenjohtaja teki Suomesta kylmästi rasistisen valtion.

Suomen kansan itsenäisyyspäiväjuhlaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön vieraaksi kutsuttu 169-kolttataiteilija Pauliina Feodoroff kertoi äskettäisessä Yle Puheen haastattelussa saamelaisjohdon harjoittaneen Suomen valtioon päin ”häpeäpolitiikkaa”. Juuri sitähän se on äänekkäästi ja faktat alle polkien ollut ja onhan se politiikka sinisilmäiseen valtakansaan ja sen poliitikkoihin tepsinytkin. Sen myös jokainen yksittäinenkin - minäkin - kokee omalla kohdallaan kun jos menee kriittisiä havaintojaan saamelaispolitiikasta julki kirjoittamaan. Rasistin ja vihakirjoittajan leima tulee että pläjähtää. Kun on katsonut saamelaispolitiikan tantereelle astuneen nuoremman joukon - toki myös osan vanhempien - kirjoittelua verkossa, joutuu kysymään koskeekohan vihakirjoittelun tuomittavuus ollenkaan heitä.

Selkeän syyttävästä, harhauttavasta ja yhä enemmän myös suoran separatistisesta saamelaispoliittisesta sanailusta on tullut saamelaisjohdolle ja sen tukijoille arkikieltä, johon tunnutaan vielä mediassa ja miksei poliittisessa päätöksenteossakin katsovan hellän suvaitsevaisesti alaspäin.

Näin kun mennään, ei syytöksistä ja niillä vauhditetuista vaatimuksista tule loppua.

Että äidin kohdustahan niitä saamelaisia syntyy?

Inarinsaamelaisuutta muutaman muun valikoituneen kanssa viime vuosikymmenet lähes yksinoikeudella edustanut entinen rajavartija Ilmari Mattus on puhunut.

Tai paremminkin Ilmari on kirjoittanut inarinsaamenkielisessä Anarâš-lehdessä. Kirjoituksen käänsi facebook-seinälleen saamelais-lantalaiserottelun suurmestari, emeritusprofessori Pekka Sammallahti, keräten postaukselleen aateveljiensä ja opetuslastensa tykkäämiset.

Mutta mitä Mattus oikeastaan kirjoitti tilanteessa, jossa erityisesti inarinsaamelaisten hyväksyminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on käynnistänyt jo uhmakkaan separatistisen liikehdinnän, jota Sammallahden kaltaisten ”päivystävien dosenttien” tuella masinoivat käräjien johto, aggressiivinen suopunkiterroriyhteisö ja vieläpä valtakunnallisen yleisradioyhtiö Ylen saamenkielinen toimitus, Yle Sápmi?

Mattus on näköjään melkoisen tuen saattelemana kirjannut ylös polveutumiseen nojaavan oikean saamelaisuuden määritelmän (Ilmari Mattus, Anarâš 12/2015):

"Korkein hallinto-oikeus ryhtyi Jumalan sijaiseksi, eli loi 93 uutta saamelaista Suomeen. Tähän asti olen uskonut, että uusia saamelaisia syntyy vain äidin kohdusta, mutta kyllä korkein hallinto-oikeuskin voi näköjään ruveta "äidin kohduksi". Siitä seuraa sellainen johtopäätös, että korkeimman hallinto-oikeuden täytyy olla saamelaiskäräjien vaalilautakunnan kaikkein korkein elin, joka voi hyväksyä ehdokkaita saamelaiskäräjävaaleihin, päättipä vaalilautakunta mitä tahansa."

Sammallahti vielä jatkaa tulkitsemalla Mattusta lisää:

”Ilmari Mattus on ollut vuosikymmeniä keskeinen henkilö inarinsaamelaisessa yhteisössä, inarinsaamen kielen kehitystyössä ja inarinsaamenkielisessä julkaisutoiminnassa. Hän vertaa viime aikojen tunkua saamelaiskäräjille vihamieliseen nurkanvaltaukseen, joka vähitellen johtaa koko elimen valtaamiseen sen alkuperäisiltä haltijoilta.”

Olen ehtinyt kuulla lukuisia inarinsaamelaisten eriäviä kommentteja yhteisöönsä kuuluvan Mattuksen kirjoituksesta. Niissä hänen on arvioitu osoittavan kannanotoillaan kiitollisuutta siitä kaikesta, mitä hän on vuosikymmenten aikana saamelaiskäräjiltä ja muiltakin tahoilta inarinsaamelaisen kulttuurin ”alkuperäisenä haltijana” saanut. Kyse olisi siis eräänlaisesta aseman ja tekijänoikeuksien puolustuksesta.

Oli miten oli, Ilmari Mattus on todellakin miellyttänyt niitä, jotka ovat halunneet ja edelleen haluavat pidättää saamelaiseksi hyväksymisen harvojen käsissä eivätkä tunnusta edes korostamaansa ryhmähyväksyntää silloin jos tuo ryhmä – tässä tapauksessa inarinsaamelaiset – uhkaa vahvistaa asemaansa ja muuttaa kenties vallinnutta saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon itseoikeutettua valtajärjestelmää. Eli kuten käräjien nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio huolen julkisuudessa KHO:n päätöksen tyrmäämistä perustellessaan kiteytti, uudet äänestäjät vaikuttivat saamelaiskäräjävaalin tulokseen.

Kyse on siis hyvin suoraan sanottuna vallasta ja asemasta. Siis myös taloudellisesta asemasta silloin kun kulttuuri-itsehallinnon tuomaa mannaa jaetaan.

Mutta sinne saamelaisten äidinkohtuun:

Mattuksen määritys on saanut ihmiset pohtimaan ihan konkretian tasolla sitä millaisista äideistä niitä saamelaisia oikeasti syntyykään. Eivätkö aika monet nykyisistä saamelaisjohtajistakin, muista aktiiveista nyt puhumattakaan, ole putkahtaneet maailmaan ja saamelaisyhteisöön nimenomaan suomalaisäitien tänne saattamina? Ihan vaikka Tiina Sanila-Aikiosta aloittaen ja vaikka mentäisiin kovin kauaskin vuosikymmeniä taaksepäin.

On ihmetelty sitäkin miksi suomalais-saamelaisen pariskunnan lapsi syntyy aina saamelaiseksi, mutta näin ei välttämättä käy aina muissa ”sekaperheissä”? Ja onpa tämän johdosta laskettu hupimielessä sitäkin aikaa, kun suomalaiset ovat omassa maassaan tällä identiteetin vaihdosmekanismilla vähemmistönä.

Historiaan päin katsoen on ollut mielenkiintoista kuunnella erilaisia sukutaustoja ja missä vaiheessa se puhdas saamenveri on milloinkin laimentunut suomalaisella ja miten se on todellisuudessa vaikuttanut tähän päivään tultaessa perijänsä saamelaisuuteen. Joidenkin mielestä on alkanut näyttää siltä, että mitä laimeampi on perimä, sitä kiivaampi on saamelaisuuden silmien kiilto.

No, voisihan tuon ihan ymmärtääkin jonain identiteettiasiana. Mitä heikompi tuntuma siihen kuka on, sitä kiivaammin sitä minuutta pitää pyrkiä etsimään ja osoittamaan. Tästä osoittamisesta eräs saamelainen tuttuni totesi, että mitä mustempi värjätty tukka naisella on, ikään katsomatta, sitä saamelaisempaa hän haluaa esittää. Enpä ollut osannut tuotakaan ennen huomioida ja lieneekö asia ihan noinkaan.

Eli olikohan Ilmari Mattuksen selitys syntyperäisestä saamelaisuudesta sittenkään kovin harkittu? Vähän samaa lajia kuin Klemetti Näkkäläjärven aiemmin lanseeraama saamelaisen sukuyhteisön käsite? Siinäkin kun ajatuksena ovat sekä polveutuminen että eläminen tiiviinä yhteisönä, jossa luulisi ainakin kolmannen polven citysaamelaisen kokevan jonkinlaista arjen ja unelman ristiriitaa.

Sinällään saamelaisuuden määritteleminen polveutumisen kautta lienee kuitenkin se tie, jolla lopulta voidaan päästä kestävällä pohjalla eteenpäin ja ehkä myös perille. Nykyinen määrittelyn sekamelska on kuin pimeä syksyinen rimpisuo, jolta ei selviä sukkiaan kastelematta.

Äidinkohtu- ja sukuyhteisöteorioiden heikkous on yksinkertaisesti siinä, että ne pystytään osoittamaan hyvin nopeasti pelkästään syrjinnän ja suoranaisen rasismin harjoittamisen välineiksi, mielivallan kassaroiksi, jossa verisukulaisten yhdenvertaisuus halutaan itsekkäin intressein ja vihapuhein perustellen kiistää. Nyt on menty jo myös separatismin rajan ylitse kyseenalaistamalla röyhkeästi Suomen oikeusjärjestelmä ja valehtelemalla maailmalle Suomen rosvonneen näiden oikeiden saamelaisten maat ja aikovan nyt pakkosulauttaa loputkin vastaan sinnittelevät alkuperäisasukkaat ”valkoisiin kolonialisteihin”.

Voisipa lopuksi vielä sanoa tuosta sulauttamisesta ja sulautumisesta, että se on ollut lopulta saamelaisten ja varsinkin saamelaisuuden pelastus. Ilman tuota paheksuttua vuorovaikutusta muiden ihmisten ja heidän kulttuuriensa kanssa pienet kansanryhmät katoavat jo pelkän degeneraation seurauksena. Saamelaisten ja lappalaisten onni on ollut saada uutta verta joukkoonsa eikä tuota vesisukulaisuuden kirjoa luulisi kenenkään täysjärkisen pitävän jonain uhkana tai edes ongelmana, päinvastoin, paremminkin vahvuutena.

Ja luulenpa, että sitä kansanryhmien sulautumista on harjoitettu ihan vapaaehtoiselta pohjalta pitkin lähihistorian. Etelästä Lapin lumoon hakeutuneiden ja myös pohjoisen suomalaissyntyisten maisterisnaisten kohduilla on ollut käyttöä uusien saamelaisten maailmaan saattamisessa. Ja ihan väitöstutkimustenkin mukaan nämä äidit ovat olleet myös touhukkaita saamelaiskulttuurin ja eritoten saamenkielten kantajia.

Ja niin se Pauliina Feodoroffkin sitten menee tasavallan presidentti Sauli Niinistön vieraaksi protestoimaan jotain saamelaisten pakkosulauttamista vastaan…

Kysytäänkö saamelaisten asioista saamelaisilta?

Hiljattain julki tullut Veli-Pekka Lehtolan kiistakirja ja vaikkapa Suohpanterror-lipun alla ilmenevä ja jopa aseellisen väkivallan viestiä taiteena esiin tuova ”aktivistinuorten” julmistelu saamelaisten nimissä panee kysymään moisten valtuutusten perään.

Onko todella niin, että tällaiset lehtolat ja suopunkiterroristit todellakin kirjoittavat ja puhuvat saamelaisen kansanryhmän kynällä ja suulla?

Lehtola on ottanut tehtäväkseen rääpiä saamelaisten nimissä henkilöitä ja tahoja, jotka hänen mielestään ovat katsoneet ”olevansa oikeutettuja rääpimään saamelaisten asioita”. Lehtola haluaa puolustaa erityisesti pohjoissaamelaisia, joita hänen mukaansa on saamelaiskiistassa pyritty demonisoimaan.

Paikallislehti Inarilaisen jutussa Lehtola pahoittelee sitä, ettei tuossa ”saamelaisten rääpimisessä” ole muistettu, että ”puhutaan oikeista ja tuntevista ihmisistä”. Voi kysyä ovatko hänen vuorostaan rääpimät ihmiset ei-oikeita ja vailla tuntemuksia kun heidän ihmisyytensä ja identiteettinsä näin varsin suorasti kiistetään?

Ovatko Lehtola ja vaikkapa niin ikään aktiivisesti samalla tavalla operoinut Pekka Sammallahti pyrkineet demonisoimaan keitään tässä heidän itsensä hyvin pitkälle pyörittämässä kiistassa?

Kuuntelin äskettäin Tapani Niemen Ylelle tekemän Veli-Pekka Lehtolan haastattelun, jossa hän esitti mielestäni tarkoituksellisen harhaanjohtavia ”rautalankavertauksiaan” siitä, missä on menty sortamaan saamelaisia saamelaisuuden määrittelemisessä. Lehtolan mukaan suomalaiset haluavat määrätä kuka on saamelainen kun korkein hallinto-oikeus (KHO) joutui kumoamaan saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ja -hallituksen päätökset hylätä lähes sadan saamelaiskäräjien vaalileutteloon hakeneen henkilön hakemukset.

Lehtolan mukaan tapahtunut on sama kuin jos venäläiset saisivat määrätä ketkä ovat suomalaisia.

Täytyy ihmetellä professorina toimivan Lehtolan logiikkaa tilanteessa, jossa hänen tukemansa saamelaiskäräjien johto on toitottanut jo pitkään saamelaisuuden sukuyhteydestä (tosin se ei liene sama kuin polveutuminen tai periytyminen, jota käräjien johto on lappalaisiin kohdistuen vastustanut) sekä saamelaisen kansanryhmän oikeudesta valita jäseniään.

Nyt Lehtola haluaa hyvin tylysti kiistää etenkin inarinsaamelaisten oikeuden hyväksyä samanlaisessa kulttuurisessa tilanteessa elävät verisukulaisensa saamelaisiksi. Hänen mielestään on oikein ja kansainvälistenkin julistusten mukaista, että pohjoissaamelaisten suvereenisti hallitsemat elimet, vaalilautakunta ja hallitus, voivat oman valta-asemansa turvatakseen tuosta inarinsaamelaisten kelvollisuudesta päättää.

Lehtolan venäläisvertaus ei mielestäni sovi tässä asetelmassa pohjoissaamelaisiin. Oikeampi voisi olla käyttämäni vertaus, jonka mukaan olisi outoa, mikäli savolaiset saisivat päättää ketkä kelpuutetaan kainuulaisiksi.

Lehtolan ajatusmaailmassa näkyy joka tapauksessa se epälogiikka, että saamelaisten ääni on yhtä kuin saamelaiskäräjien johdon ääni.

Viime aikojen lainvalmisteluissa on lausunnonannossa ja julkisuudessa nähdyissä mielenilmauksissa tullut kiistattoman selväksi, ettei saamelaisuudesta eikä varsinkaan saamelaisten virallisena edustuselimenä esiintyvän saamelaiskäräjien asemasta kaikkien saamelaisten edustajana olla lähellekään yksimielisiä.

Tuo luottamusvaje on sanottu suoraan esimerkiksi saamelaiskäräjälain ja metsähallituslain uudistamishankkeissa ja hyvin selväksi se on tullut myös ILO 169-sopimuksen ratifioinnista kiisteltäessä. Saamelaiskäräjien osalta tuo legimiteettiongelma voidaan osoittaa selvin numeroinkin jos katsotaan saamelaiskäräjävaalien alle 50:een tai niukin naukin siihen yltäneitä äänestysprosentteja sekä käräjien selkeästi epädemokraattista edustajakiintiöintiä.

Ja vielä se, ettei edes tuo epädemokraattisesti muodostettu saamelaiskäräjät ole ollut yksimielinen saamelaispolitiikan kapean ja itsevaltaisen johdon harjoittamasta politiikasta.

Niinpä kun saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi julistaa Suomen olevan rasistinen valtio tai kun hänen seuraajakseen asettunut Tiina Sanila-Aikio katsoi ensi töikseen Suomen syyllistyneen vihamieliseen tekoon saamelaisia kohtaan jättäessään ILO-ratifioinnin tekemättä, onko näiden raskaiden syytösten takana lopulta suurikin kannatus tai peräti todella koko saamelainen kansanryhmä? Puhumattakaan, että saamelaisten nimissä kirjoittavat, puhuvat ja lausuntojakin antavat sellaiset kuin Veli-Pekka Lehtola tai vieläpä selkeästi sivullinen Pekka Sammallahti. Saamelaisten ääntä käyttävää sivullisjoukkoa voisi jatkaa pitkällekin lähtien vaikkapa Kaisa Korpijaakko-Labbasta ja Martin Scheininistä.

Jos Suomi-nimisessä demokratiassa pitää ottaa kantaa vaikkapa Nato-jäsenyyteen tai mihin tahansa kiistaa herättävään kysymykseen, kerrotaan tavallisesti kuinka suuri osa suomalaisista on kyseessä olevasta asiasta mitäkin mieltä. Ei maailmallekaan mennä hevin kailottamaan suomalaisten nimissä heidän olevan kansana jotain mieltä, koska jotain yhtä mieltä ei varmasti yhdelläkään kansalla tai kansanryhmällä ole.

Jos näitä Lehtolan Niemen haastattelussa kehumia rautalankaesimerkkejä jatkaisi, olisi oikeampaa puhua saamelaisten sijasta saamelaiskäräjien hallituksen tai saamelaiskäräjien enemmistön mielipiteistä.

Vai kuinka moni saamelainen on saanut vastata kysymyksiin siitä onko Suomi rasistinen valtio ja onko siksi oikein että Suomen mainetta kansainvälisillä foorumeilla mustataan? Tai onko hänellä Suomen kansalaisena yhdenvertaiset kansalaisoikeudet muiden maan kansalaisten kanssa, onko hänellä elinkeinon- ja yrittämisen vapaus tai onko hänellä kenties jopa erityisiä oikeuksia verrattuna niin sanottuun pääväestöön?

Varmasti moni saamelainen on sitä mieltä, että Suomi on rasistinen valtio ja että häntä saamelaisena sorretaan, mutta kuinka moni on päinvastaista mieltä?

Olisiko syytä harkita sitä mitä saamelaisen kansanryhmän nimissä julistetaan ja myös kuka missäkin asemassa julistaa?

Kyse on samasta ja saamelaisten kannalta vähintäänkin yhtä vahingollisesta asiasta, jos joku ulkopuolinen menee määrittämään yleistäen saamelaisia jonkin yksittäisen ääritoimijan tai pienen valtapiirin aggressioiden perusteella.

Olosuhdeselvityksellä loppu ruikutuksesta

Olin kunnan edustajana Rovaniemellä pidetyssä Metsähallitusta koskevan lainsäädäntöuudistuksen esittelyssä ja kuulemisessa. Lakiluonnos mennee lähiaikoina maan hallituksen käsittelyyn ja edelleen eduskunnalle päätettäväksi viimeistään jo tulevan vuoden alkuviikkojen aikana.

Metsähallituslakiin sinällään sisältyy asioita, joissa on sekä kunnallisen että kansalaisnäkökulman kannalta tarkentamista. Tässä en noihin tarkennuksiin puutu, vaan ihmettelen jo pitempään valmistellun lakiuudistuksen loppumetreille synnytettyä saamelaispoliittista propagandamyllytystä.

Viimeistään nyt on maan päättäjien nähtävä mistä on kysymys ja puhallettava peli suorasanaisesti poikki käynnistämällä ILO 169-sopimuksesta käydyn väännön aikana moneen kertaan vaadittu olosuhdeselvitys.

On voitava tehdä loppu järkyttäviin mittoihin nousseesta ja suurimmaksi osaksi pelkkiin valheisiin, aiheettomaan syyllistämiseen, suoranaiseen uhkailuun ja myötätuntoa kalastelevaan nyyhkintään lajittuvasta kovaäänisestä mesoamisesta.

Saamelaisten asema kansanryhmänä ja yksilöinä on nyt katsottava ehdottoman riippumattomalla ja sekä juridisen että poliittisen tilanteen kirjaavalla selvityksellä, jossa saamelaisten aseman vertaamisen tarkastelun lähtökohtana on pidettävä kansainvälistä kansalaisten yhdenvertaisuuden vaatimusta.

Jos tuossa vertaamisessa ei päädytä siihen nyt huudettuun sortamiseen, Suomen ei tarvitse potea mitään sille syötettyä syyllisyyttä eikä mennä enää pitemmälle jo nytkin osin mahdottomiin johtaneessa erityislakien ja erityisten lainosien säätämisessä. Ehkäpä pieni paluuaskelkin olisi jo paikallaan jos halutaan kaikkien kansalaisten todellista eli käytäntöihin ulottuvaa yhdenvertaisuutta.

Olosuhdeselvityksessä on syytä verrata saamelaisten asemaa myös kansainvälisesti alkuperäiskansojen asemaan. Näin sekä ILO 169-sopimuksen ratifioimatta jättäneissä että sen ratifioineissa maissa. Tästäkin vertailusta tullaan saamaan pohjaa arvioinnille siitä kuinka heikosti – tai kenties hyvin – Suomi on kansainväliset alkuperäiskansoja koskevat velvoitteensa kansallisesti hoitanut.

Jos vaikka olosuhdeselvitys veisi pari vuotta ja sen pohjalta päädyttäisiin vielä harkitsemaan ILO 169-sopimuksen ratifiointia, seuraavana Suomen tulisi määrittää niin ikään ehdottoman riippumattomalla ja kansainvälisesti vertailukelpoisella selvityksellä mikä tai mitkä ovat ne Suomessa elävät alkuperäiskansat, joita tuleva ILO-ratifointi koskisi ja joita sen tulisi koskea. Sen jälkeen olisi yksilöitävä ne asiat, joissa ILO-ratifioinneilla tuon tai noiden kansojen asema korjaantuisi suhteessa muuhun kansaan ja yhteiskuntaan. Aivan ehdoton ja ILO 169-sopimuksen ratifiointiin liittyvä asia on luonnollisesti myös sopimuksen alueellinen rajaus. ILO 169-sopimushan puhuu jollain alueella elävästä kansasta, joka polveutuu tuolla alueella ennen sen valtaamista ja valtioiden muodostumista eläneestä kansasta. Eli tarvitaan alue ja mielellään myös historiaan nojaava selvitys sen tapahtuneesta valtaamisesta.

Minkään historiattoman ja savua silmissä elävän tarinaperinteen perusteella ei pidä tällaisia sopimuksia ja niihin liittyviä erityislakeja tai -käytäntöjä ruveta raapustelemaan.

On myös muistettava, että ennen Juha Sipilän hallitusta hyllylle nostettu ILO 169-sopimuksen ratifioinnin käsittely ja ratifiointia ennakoinut Pentti Lähteenojan erimielisen työryhmän ehdotus metsähallituslakiin säädettävistä uusista saamelaispykälistä olisi merkinnyt osaan nykyisenkin saamelaismääritelmän sisällä olevista saamelaisista kohdistuvia sortotoimia, puhumattakaan tuon määritelmän ulkopuolella vielä olevista ja ILO:n alkuperäiskansamääritelmän kirkkaasti täyttävistä sekä muista Lapinmaassa asuvista kansalaisista.

En osaa sanoa kuinka kauan ILO-ratifioinnin käytäntöä pohjustava selvitys voisi kestää, mutta tuskin se valmistuisi, josko ehtisi käynnistyäkään, tällä vaalikaudella. Maailmalla on toki tehty niinkin – kuten Suomessa viimeksi yritettiin –, että ratifioidaan ensin sopimus ja aletaan sen jälkeen selvittelemään keitä sen piiriin kuuluu tai pitäisi kuulua ja mikä on sopimuksen soveltamisen tapa ja alue. Kokemukset näin päin tehtynä ovat olleet karut ja jopa monesti esimerkkinä käytetyssä Norjassa työtä ei ole saatu vallitsevasta tyytymättömyydestä päätelleen vieläkään kuntoon.

Norjahan ratifioi ILO 169-sopimuksen jo vuonna 1990 ja nykyisin siellä kuulee vuosikymmenten selvittelyn ja säätämisen jälkeen vaatimuksia sopimuksesta irrottautumiseksi. Sekä saamelaiset että Pohjois-Norjan muu väestö lienevät sopimuksen tuomaan maahallintoon tyytymättömiä. Suomessa esillä ollut malli ei ole vertailukelpoinen Norjaan ja olisi merkinnyt paljon rajumpia ongelmia.

Johtavat saamelaispoliitikot ovat väläytelleet ILO 169-sopimuksen jättämisestä vanhenemaan ja puhuneet energian ohjaamisesta pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseen.

Tuo sopimus menisi todella pitkälle ainakin jos esimerkiksi otetaan vaikkapa siinä merkittävässä osassa oleva poronhoito. Kun kuuntelin Rovaniemellä kuinka Paliskuntain Yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila yhtyi paikalla olleiden saamelaistahojen vaatimuksiin saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon saamisesta uuteen metsähallituslakiin, tuli mieleen miten lienee Paliskuntain Yhdistys hahmottanut tukemansa politiikan horisontissa siintävät poronhoidon järjestämisen tavoitteet? Tarkoittaen myös ei-nykysaamelaisten Suomessa ja poronhoitoalueemme pohjoisosissakin harjoittamaa porotaloutta.

Pohjoismainen saamelaissopimuskin joutaa olemaan hyllyllä tai sen alla niin kauan kuin Suomi on keitellyt ja rauhassa jäähdyttänyt oman alkuperäiskansasoppansa.

Rovaniemen lakikuulemisessa tuli hetkittäin sellainen vaikutelma, että ollaankohan täällä laisinkaan kuulemassa uudesta metsähallituslaista vai tehdäänkö täällä jotain saamelaislakia. Silti monista saamelaispoliitikkojen suista valiteltiin kuinka saamelaisia ei koskaan kuunnella.

Pikkuisen pakkasi hymyilyttämään kun vanha ”väärtini” Pekka Aikio pääsi kuittaamaan kuinka ”näin meidät aina vaiennetaan”. Pekka jouduttiin keskeyttämään kesken hänen muistelustensa kun tilaisuuteen käytettävä aika oli jo reilusti ylitetty eikä tarinalle näyttänyt kuuluvan loppua.

Pekka Aikio kertoi edustavansa tilaisuudessa Suomen porosaamelaisia, jonka lisäksi äänessä olivat ainakin saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto, kolttien kyläkokous, saamen käsityöntekijät, Klemetti Näkkäläjärven ”arvoyhdistys” sekä Rovaniemen saamelaisyhdistys. Näiden ehkäpä kantavana yhteisenä viestinä oli Lähteenojan työryhmän ehdottamien pykälien palauttaminen metsähallituslakiehdotukseen ja ainakin saamelaiskäräjien veto-oikeuden mahdollistavan saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälän säätäminen.
Saamelaispolitiikan eliitin vaatimuksiin toivat säröä Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen ja sekä Saamen luonnonystävien kannat ministeri Kimmo Tiilikaiselle tuonut saamelaiskäräjien uusi jäsen Kari Kyrö sekä Inarinsaamelaiset ry:n kannanotot esittänyt Ritva Hirvelä. Ainoa saamelaisedustaja, jonka esiintyminen taisi jäädä pelkäksi rekvisiittana olemiseksi, oli saamelaiskäräjien uusiin jäseniin kuuluva Jouni ”Haikonen” Aikio.

Lähipäivät näyttävät tekivätkö verkatakit metsähallituslakiehdotukseen ulottuvan vaikutuksen.

Mielestäni saamelaiskäräjien aseman samoin kuin muutkin saamelaiskirjaukset nykyisellään säilyttävä lakiluonnos on tältä osin riittävä. Kun vielä lakiin saadaan kunnollinen kirjaus ylisen Lapin kuntakohtaisista ja kuntien ohella kaikkien väestöryhmien ja riittävän kattavasti myös elinkeinojen äänen esiin tuovista neuvottelukunnista ollaan oikealla uralla.

Klemetti Näkkäläjärvelle neuvottelukunnat olivat varsinainen kivi kengässä jo Lähteenojan työryhmässä ja niitä hän erityisesti haukuskeli myös Rovaniemellä. Näkkäläjärvi piikitteli myös maa- ja metsätalousministeriötä, ja taisipa uhata metsäkiistojenkin jatkuvan Inarin Lapissa, ellei saamelaisjohdon vaatimuksia lakiin saada.