Olosuhdeselvityksellä loppu ruikutuksesta

Olin kunnan edustajana Rovaniemellä pidetyssä Metsähallitusta koskevan lainsäädäntöuudistuksen esittelyssä ja kuulemisessa. Lakiluonnos mennee lähiaikoina maan hallituksen käsittelyyn ja edelleen eduskunnalle päätettäväksi viimeistään jo tulevan vuoden alkuviikkojen aikana.

Metsähallituslakiin sinällään sisältyy asioita, joissa on sekä kunnallisen että kansalaisnäkökulman kannalta tarkentamista. Tässä en noihin tarkennuksiin puutu, vaan ihmettelen jo pitempään valmistellun lakiuudistuksen loppumetreille synnytettyä saamelaispoliittista propagandamyllytystä.

Viimeistään nyt on maan päättäjien nähtävä mistä on kysymys ja puhallettava peli suorasanaisesti poikki käynnistämällä ILO 169-sopimuksesta käydyn väännön aikana moneen kertaan vaadittu olosuhdeselvitys.

On voitava tehdä loppu järkyttäviin mittoihin nousseesta ja suurimmaksi osaksi pelkkiin valheisiin, aiheettomaan syyllistämiseen, suoranaiseen uhkailuun ja myötätuntoa kalastelevaan nyyhkintään lajittuvasta kovaäänisestä mesoamisesta.

Saamelaisten asema kansanryhmänä ja yksilöinä on nyt katsottava ehdottoman riippumattomalla ja sekä juridisen että poliittisen tilanteen kirjaavalla selvityksellä, jossa saamelaisten aseman vertaamisen tarkastelun lähtökohtana on pidettävä kansainvälistä kansalaisten yhdenvertaisuuden vaatimusta.

Jos tuossa vertaamisessa ei päädytä siihen nyt huudettuun sortamiseen, Suomen ei tarvitse potea mitään sille syötettyä syyllisyyttä eikä mennä enää pitemmälle jo nytkin osin mahdottomiin johtaneessa erityislakien ja erityisten lainosien säätämisessä. Ehkäpä pieni paluuaskelkin olisi jo paikallaan jos halutaan kaikkien kansalaisten todellista eli käytäntöihin ulottuvaa yhdenvertaisuutta.

Olosuhdeselvityksessä on syytä verrata saamelaisten asemaa myös kansainvälisesti alkuperäiskansojen asemaan. Näin sekä ILO 169-sopimuksen ratifioimatta jättäneissä että sen ratifioineissa maissa. Tästäkin vertailusta tullaan saamaan pohjaa arvioinnille siitä kuinka heikosti – tai kenties hyvin – Suomi on kansainväliset alkuperäiskansoja koskevat velvoitteensa kansallisesti hoitanut.

Jos vaikka olosuhdeselvitys veisi pari vuotta ja sen pohjalta päädyttäisiin vielä harkitsemaan ILO 169-sopimuksen ratifiointia, seuraavana Suomen tulisi määrittää niin ikään ehdottoman riippumattomalla ja kansainvälisesti vertailukelpoisella selvityksellä mikä tai mitkä ovat ne Suomessa elävät alkuperäiskansat, joita tuleva ILO-ratifointi koskisi ja joita sen tulisi koskea. Sen jälkeen olisi yksilöitävä ne asiat, joissa ILO-ratifioinneilla tuon tai noiden kansojen asema korjaantuisi suhteessa muuhun kansaan ja yhteiskuntaan. Aivan ehdoton ja ILO 169-sopimuksen ratifiointiin liittyvä asia on luonnollisesti myös sopimuksen alueellinen rajaus. ILO 169-sopimushan puhuu jollain alueella elävästä kansasta, joka polveutuu tuolla alueella ennen sen valtaamista ja valtioiden muodostumista eläneestä kansasta. Eli tarvitaan alue ja mielellään myös historiaan nojaava selvitys sen tapahtuneesta valtaamisesta.

Minkään historiattoman ja savua silmissä elävän tarinaperinteen perusteella ei pidä tällaisia sopimuksia ja niihin liittyviä erityislakeja tai -käytäntöjä ruveta raapustelemaan.

On myös muistettava, että ennen Juha Sipilän hallitusta hyllylle nostettu ILO 169-sopimuksen ratifioinnin käsittely ja ratifiointia ennakoinut Pentti Lähteenojan erimielisen työryhmän ehdotus metsähallituslakiin säädettävistä uusista saamelaispykälistä olisi merkinnyt osaan nykyisenkin saamelaismääritelmän sisällä olevista saamelaisista kohdistuvia sortotoimia, puhumattakaan tuon määritelmän ulkopuolella vielä olevista ja ILO:n alkuperäiskansamääritelmän kirkkaasti täyttävistä sekä muista Lapinmaassa asuvista kansalaisista.

En osaa sanoa kuinka kauan ILO-ratifioinnin käytäntöä pohjustava selvitys voisi kestää, mutta tuskin se valmistuisi, josko ehtisi käynnistyäkään, tällä vaalikaudella. Maailmalla on toki tehty niinkin – kuten Suomessa viimeksi yritettiin –, että ratifioidaan ensin sopimus ja aletaan sen jälkeen selvittelemään keitä sen piiriin kuuluu tai pitäisi kuulua ja mikä on sopimuksen soveltamisen tapa ja alue. Kokemukset näin päin tehtynä ovat olleet karut ja jopa monesti esimerkkinä käytetyssä Norjassa työtä ei ole saatu vallitsevasta tyytymättömyydestä päätelleen vieläkään kuntoon.

Norjahan ratifioi ILO 169-sopimuksen jo vuonna 1990 ja nykyisin siellä kuulee vuosikymmenten selvittelyn ja säätämisen jälkeen vaatimuksia sopimuksesta irrottautumiseksi. Sekä saamelaiset että Pohjois-Norjan muu väestö lienevät sopimuksen tuomaan maahallintoon tyytymättömiä. Suomessa esillä ollut malli ei ole vertailukelpoinen Norjaan ja olisi merkinnyt paljon rajumpia ongelmia.

Johtavat saamelaispoliitikot ovat väläytelleet ILO 169-sopimuksen jättämisestä vanhenemaan ja puhuneet energian ohjaamisesta pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseen.

Tuo sopimus menisi todella pitkälle ainakin jos esimerkiksi otetaan vaikkapa siinä merkittävässä osassa oleva poronhoito. Kun kuuntelin Rovaniemellä kuinka Paliskuntain Yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila yhtyi paikalla olleiden saamelaistahojen vaatimuksiin saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon saamisesta uuteen metsähallituslakiin, tuli mieleen miten lienee Paliskuntain Yhdistys hahmottanut tukemansa politiikan horisontissa siintävät poronhoidon järjestämisen tavoitteet? Tarkoittaen myös ei-nykysaamelaisten Suomessa ja poronhoitoalueemme pohjoisosissakin harjoittamaa porotaloutta.

Pohjoismainen saamelaissopimuskin joutaa olemaan hyllyllä tai sen alla niin kauan kuin Suomi on keitellyt ja rauhassa jäähdyttänyt oman alkuperäiskansasoppansa.

Rovaniemen lakikuulemisessa tuli hetkittäin sellainen vaikutelma, että ollaankohan täällä laisinkaan kuulemassa uudesta metsähallituslaista vai tehdäänkö täällä jotain saamelaislakia. Silti monista saamelaispoliitikkojen suista valiteltiin kuinka saamelaisia ei koskaan kuunnella.

Pikkuisen pakkasi hymyilyttämään kun vanha ”väärtini” Pekka Aikio pääsi kuittaamaan kuinka ”näin meidät aina vaiennetaan”. Pekka jouduttiin keskeyttämään kesken hänen muistelustensa kun tilaisuuteen käytettävä aika oli jo reilusti ylitetty eikä tarinalle näyttänyt kuuluvan loppua.

Pekka Aikio kertoi edustavansa tilaisuudessa Suomen porosaamelaisia, jonka lisäksi äänessä olivat ainakin saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto, kolttien kyläkokous, saamen käsityöntekijät, Klemetti Näkkäläjärven ”arvoyhdistys” sekä Rovaniemen saamelaisyhdistys. Näiden ehkäpä kantavana yhteisenä viestinä oli Lähteenojan työryhmän ehdottamien pykälien palauttaminen metsähallituslakiehdotukseen ja ainakin saamelaiskäräjien veto-oikeuden mahdollistavan saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälän säätäminen.
Saamelaispolitiikan eliitin vaatimuksiin toivat säröä Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen ja sekä Saamen luonnonystävien kannat ministeri Kimmo Tiilikaiselle tuonut saamelaiskäräjien uusi jäsen Kari Kyrö sekä Inarinsaamelaiset ry:n kannanotot esittänyt Ritva Hirvelä. Ainoa saamelaisedustaja, jonka esiintyminen taisi jäädä pelkäksi rekvisiittana olemiseksi, oli saamelaiskäräjien uusiin jäseniin kuuluva Jouni ”Haikonen” Aikio.

Lähipäivät näyttävät tekivätkö verkatakit metsähallituslakiehdotukseen ulottuvan vaikutuksen.

Mielestäni saamelaiskäräjien aseman samoin kuin muutkin saamelaiskirjaukset nykyisellään säilyttävä lakiluonnos on tältä osin riittävä. Kun vielä lakiin saadaan kunnollinen kirjaus ylisen Lapin kuntakohtaisista ja kuntien ohella kaikkien väestöryhmien ja riittävän kattavasti myös elinkeinojen äänen esiin tuovista neuvottelukunnista ollaan oikealla uralla.

Klemetti Näkkäläjärvelle neuvottelukunnat olivat varsinainen kivi kengässä jo Lähteenojan työryhmässä ja niitä hän erityisesti haukuskeli myös Rovaniemellä. Näkkäläjärvi piikitteli myös maa- ja metsätalousministeriötä, ja taisipa uhata metsäkiistojenkin jatkuvan Inarin Lapissa, ellei saamelaisjohdon vaatimuksia lakiin saada.