Saamelaiset ulkopuolisten vietävinä?

Saamelaismääritelmästä on väännetty ja yksi askel kohti oikeudenmukaisempaa saamelaismääritelmää on taas otettu. Näin, jos halutaan puhua saamelaisista kansainvälisesti alkuperäiskansana.

Montakin askelta on vielä jäljellä jos aiottaisiin Suomen ehkä joskus ratifioivan sen niin kovasti vuosikymmenet esillä olleen ILO 169 -alkuperäiskansasopimuksen. Tähänastisilla eväillä siitä ratifioinnista syntyisi todellinen fiasko ja Suomi todella menettäisi sen maineensa, jonka menettämisen pelottelulla tuota ratifiointia on koetettu edistää.

Kun katsoo juuri valittua saamelaiskäräjiä ja koettaa arvioida millaista politiikan muutosta se ehkä kykenee saamaan aikaan, voi olla edelleen pessimisti – toki erehtymistään toivoen. Eipä taida Suomen alkuperäiskansa-asia tulevallakaan käräjien vaalikaudella edetä. Eikä ainakaan ILO 169 -sopimuksen osalta. Toki se vaadittu olosuhdeselvitys toteutunee, mutta se tuskin tuo ainakaan mitään tukea harjoitetulle sukuyhteisöpolitiikalle.

Itse asiassa muutamat itseään saamelaispolitiikan kärkenä pitävät tai sinne pyrkivät ovatkin jo nostaneet päätavoitteekseen pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamisen. Sehän menisi yhden saamelaiskulttuurin haaran kannalta vieläpä pitemmälle, kuin mihin ILO 169 -sopimuksella oli realistista uskoa päästävän. Pohjoismainen saamelaissopimuskaan ei sataisi mannaa kaikille saamelaisille, vaikka kaikkien saamelaisten nimissä sitä ajavat toki esiintyvät.

Tuosta saamelaissopimuksesta myöhemmin ja nyt otsikkoon:

Viime aikoina on saamelaisasioista kirjoitettaessa ja puhuttaessa näkynyt usein pyrkimystä rajata siitä ulos niin sanotut ulkopuoliset. Toki näin on tapahtunut ennenkin, samoin kuin että tässä yhteydessä on näytetty samalla löysästi rasismikorttia ja huudettu saamelaisten (yleistäen!) kohdanneen vihapuhetta ja vihakirjoittelua.

Siis kriittisyys harjoitettua saamelaispolitiikkaa kohtaan on rasismia?

Kun saamelaisten ja saamelaispolitiikan nimissä vaaditaan ulkopuolisten puuttumattomuutta, leijuu tuo vaatimus jalat tukevasti ilmassa. Kuinka muutaman tuhannen ihmisen populaatio voisi nykyisessä maailmassa ja muiden kansalaisryhmien joukossa eläessään eristäytyä tai vaatia tulla eristetyksi omiin ympyröihinsä? Ja etenkään, jos vaaditaan noiden muiden ryhmien ylitse käyviä ja ehkä vain poliittisesti perusteltavia sekä noiden muiden taloudellisesti ylläpitämiä erityisoikeuksia. Onhan myös omaa juridista oikeuskäytäntöä vaadittu ja tuohon ”diplomatiaan” on kuulunut hurjimmillaan Suomen valtion ja sen korkeimman hallinto-oikeuden julistaminen rasistisiksi. Julistamista on painotettu uhkauksilla YK-kanteluista.

Vastaako tuollainen eristäytyminen ja aggressiivinen suhtautuminen naapureina oleviin ihmisiin ja yhteisöihin historiallista totuutta saamelaisista? Hyvinkin lienee niin, että jotkut muinaiset nykysaamelaistenkin esi-isät tai heidän yhteisönsä ovat noin eläneet siellä historian hämärässä keisarien ja kuninkaiden lakeja ja verottajia pakoillessaan. Mutta pitkä on myös se historia, jossa saamelaiset ovat olleet sopuisassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja kulttuurien kanssa. Näin on tapahtunut ainakin Inarissa, joka on ollut todellinen kulttuurien kohtaamispaikka, niin hyvine kuin pahoine seurauksineen.

Jätän tässä yhteydessä pohtimatta millainen olisi se nykysaamelainen yhteiskunta, jossa ei sallittaisi politiikan kritiikkiä ja jossa olisi mahdollista rajata yhteiskunnan sisällä eläviä ja sitä työllään ja kaikkinaisella osaamisellaan pystyssä pitäviä ihmisiä heidän taustansa (vaikkapa suomalaisuuden, kainuulaisuuden tai ammatin) johdosta ulkopuolisiksi. Pitämään suut tukossa ja oikeutettuina vain maksamaan veroja?

Jos ulkopuolisuuden tarkastelussa edetään yhteiskunta- ja yhteisötasoilta kansalaistasolle, ulkopuolisuuden voi katsoa tarkoittavan pääsääntönä ei-saamelaisia. Heitä taas lienee ainakin kolmenlaisia eli pahimpina saamelaisjohtoa ja sen harjoittamaa politiikkaa kriittisesti arvioivat, yhdentekevät tai sopivasti hyödynnettävät aljut sekä täysin yhdentekevät ja asioita seuraamattomat passiiviset. Näyttää toki myös siltä, että kriittisiä saamelaisiakin halutaan sulkea ulos yhden totuuden sukuyhteisöstä ja aivan oman kauhugalleriansa muodostavat saamelaisstatusta asutushistoriallisin, polveutumisen ja kulttuurisin perustein vaativat statuksettomat saamelaiset, joita ylin saamelaisjohtokin on nimitellyt estottomasti jopa joulutontuiksi.

Vähemmistöhän ei saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Pekka Aikion mukaan voi harjoittaa rasismia?

Keitä siis ovat ne ulkopuoliset, jotka ovat sekaantuneet saamelaispolitiikkaan siihen jollain tavalla vaikuttaen? Heitä löytyy paljon enemmän kuin esimerkiksi viime aikoina esillä olleet sudeettikainuulaiset Veikko Väänänen ja Mikko Kärnä, joita joku sudeettihelsinkiläinen Pekka Sammallahti tai joku, ehkä hänen opetuslapsiinsa kuuluva, nuorsaamelainen Neeta Jääskö tuntuvat tarjoilevan pahimpina saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon haittaajina ja varsinaisina saamelaisten vihaajina.

Tuollainen väittäminen on sekä historiatonta että tökeröä. Ja aivan ensimmäisenä tuossa edellä mainitun Sammallahden kohdalla ohitetaan hänen oma sivullisuutensa sekä hillitön halunsa vaikuttaa saamelaispolitiikkaan. Toki ymmärtäen hänen tarpeensa puolustaa saavutettua asemaansa kynsin hampain.

Ulkopuolisia vaikuttajia koskeva historiavaje tuntuu koettelevan erityisesti nuoria saamelaisaktiiveja. Eikö todella tiedetä tai ymmärretä, että saamelaisilla on riittänyt noita ulkopuolisia tutkijoita, auttajia ja politiikan opettajia ihan koko nykyisen saamelaispolitiikan historian juoksun?

Jo 1960-luvun alulta löytyy ensimmäinen sekaantuja, saamelaispolitiikan nykyisen saamelaismääritelmäkiistan pohjana pyörineen saamelaiskartoituksen tekijä Karl Nickul. Tuon kartoituksen totesi työn loppuun jatkanut poika Erkki Nickul puutteelliseksi, mutta hyvin sillä on puolustettu saamelaista sukuyhteisöä pitkälle 2000-luvulle asti.

Seuraavilla vuosikymmenillä mukaan kuvaan astuivatkin jo sellaiset tekijät kuin Kaisa Korpijaakko, Heikki J. Hyvärinen, Martin Scheinin sekä jonkinmoinen joukko erilaista yliopistoporukkaa, joista voisi hymyssä suin ihan mainita minua myöhemmin kovasti kaunanneen Pekka Aikion ex-vaimon, helsinkiläisen Marjut Aikion, sekä tietenkin ajoittaisia poliittisia pyrähdyksiä jo tuolloin ottaneen Sammallahden.

Olen joskus pohtinut kuinka paljon tähän päivään jatkuneessa ja matkan varrella muotoutuneessa saamelaispolitiikassa on lopulta noiden lukuisten ja hyvinkin aggressiivisesti kollektiivista ihannevaltiotaan rakentaneiden ulkopuolisten kädenjälkeä. Olisiko saamelaispolitiikasta tullut kenties vähemmän repivää ja riitelevää jos sitä olisi tehty ihan vain rauhan kansan omien poliitikkojen voimin?

Toisaalta, kyllähän tuon ajan vasemmistoradikalismi oli kirvoittamassa myös nuoria nousevia saamelaispoliitikkojakin, jotka ihan tosissaan taisivat uskoa luovansa Pohjan perukoille oman, aiemmin historian kartoista tuntemattoman Saamenmaan.

Olen tainnut joskus sen jo kirjoittaa miten itse kiinnostuin saamelaispolitiikasta ja sen Saamenmaa-haaveiluista ensimmäisen kerran, ihan työni merkeissä?

Se tapahtui 1970-luvun lopulla käynnissä olleen porotilojen perustamiskierroksen aikana. Olin yöpymässä Hetassa ja parhaillaan hotellin saunassa kun sinne rymysi kolme hyvässä huurussa olevaa saamelaisherraa, heistä yksi oli toimittajakollega silloisesta saamenradiosta. Hän alkoi valistaa minua Suomen valtion yrittävän näillä porotiloilla tyynnytellä saamelaisia tilallisiksi, mutta että se ei riittäisi, vaan kaikki maat tuli luovuttaa heille:

”Kohta tulee sellainen laki, että teille lantalaisille pannaan kepit hihoihin ja laitetaan kävelemään täältä helvettiin!”

Noin pauhasi tuo journalistipoliitikko. Aloin kuulostella missä ja millainen laki sieltä oli tulollaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen se lakiluonnos Kaisa Korpijaakon tutkimuksia myötäillen sitten saamelaisasiain neuvottelukunnan mietintönä ilmaantuikin. Kyseessä oli siis vuoden 1990 saamelaislaki, joka muuten nojasi saamelaisten maanomistusvaatimuksissa lappalaisoikeuksiin ja siksi lappalaisperuste (ilmeisesti neuvottelukunnan sihteerinä toimineen Korpijaakon ansiosta) liitettiin myös saamelaisen määritelmään. Tänä päivänä kun varsinaiset lappalaiset ovat ilmaantuneet uusien tutkimusten tukemina peräämään ja todistamaan oikeuksiaan, puhutaan Korpijaakkoa ja Scheininiä myöten joustavasti enää vain alkuperäiskansan oikeuksista. Eikä lappalaisia haluta myöntää maaoikeuksiin tai saamelaisuuteen liittyen olleen olemassakaan.

Ja samat vanhat saamelaispolitiikan ulkopuoliset johdattajat jatkavat valitun kansansa vaellusta erämaahan?

Jk. Jos joskus 1970-luvulla puuhasteltiin enemmän tai vähemmän itsenäisen Saamenmaan perustamista, havahduttiin sittemmin huomamaan tavoitteeseen sisältyvät riskit.
Yksi niistä oli se, ettei alkuperäiskansalla voi olla omaa valtiota, koska silloin tuo kansa lakkaa (suomalaisten tavoin) olemasta mikään alkuperäiskansa.
Toinen oli Saamenmaan talous. Jo saamelaislain kohdalla havahduttiin, ettei ylisessä Lapissa riittäisi luonnonvaroja, lähinnä hakattavia metsiä, kaikkien ehdotettujen paliskuntalapinkylien tarpeisiin. Silloiset vihreätkin taisivat liittyä ulkopuolisiin lain vastustajiin torjuakseen aikeita tehdä suojelualueista talousmetsiä.

Saamelaislain kyllä taisivat parhaiten torpata itse saamelaiset, joilla oli ulkopuolisia johdattajiaan enemmän todellisuuden ja ennen kaikkea elettävän ajan tajua.