Suomalaiset tienaavat saamelaispolitiikalla – toki myös valikoitunut osa saamelaisista

Jos olisin saamelainen, mahtaisinko kokea koskaan tulleeni hyväksikäytetyksi tai että minua katsotaan ylhäältä päin, hieman alentuvasti?

Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, on saamelaisten keskuudessa ihmetelty ja paheksuttukin sitä, kuinka Juha Sipilän kuningasoivallusta, Suomen valtion ja saamelaisten totuus- ja sovintokomissiota on lähdetty vetämään saamelaisten omien edustajien sijasta suomalaisin komissaarein. Koska nämä suomalaiset on valittu saamelaiskäräjien myötävaikutuksella, on kysytty, ja varmaan aiheesta, eivätkö saamelaiset itse kelpaa mihinkään.

Minusta tässä komissioasiassa ei ole sinällään mitään uutta tai erikoistakaan. Kun tarkastelee saamelaispolitiikan ja vaikkapa tuota politiikkaa tuottavan ja ruokkivan saamelaistutkimuksen vaikuttajia, eipä siellä kovin montaa todella vahvaa saamelaista asiantuntijaa tai auktoriteettia ole. Ja heistäkin monet nojaavat esiintymisensä suomalaisten ohjaukseen.

Kaisa Korpijaakko, Heikki J. Hyvärinen, Eero J. Aarnio, Martin Scheinin, Hannele Pokka… Ihan vain muutamia saamelaispolitiikan maineikkaita suomalaisia rakentajia ja edistäjiä mainiten. Sitten löytyy toki pitkä rivi pekkasamallahtia, evabiaudeteja ja anna-majahenrikssoneja, jotka ovat virka-, tutkimus- tai poliittisissa asemissaan koettaneet olla edistämässä mielikuvaa saamelaisen nomadikansan avuntarpeesta. Unohtaa ei pidä myöskään mediaa, jolle jo Rovaniemeltä alaspäin saamelaisuus on poroja ja lapinpukuja – ja tietenkin harmonista elämää luonnon kanssa, uhkina vain metsänhakkuut, kullankaivu, kaivokset ja vesien patoaminen.

Niin, ja se Jäämeren rautatie.

Tämä suomalaisvetoinen saamelaispolitiikka tuli nyt mieleeni, kun silmiin osui uuden tutkijavaikuttajan, alkuperäiskansaoikeuden dosentti Leena Heinämäen hieman yli satasivuinen ”Opas saamelaisia koskevien oikeusnormien tulkintaan ja soveltamiseen ympäristöön ja maankäyttöön liittyvissä kysymyksissä”. Tuo maaliskuun lopussa ilmestynyt ja vain verkko-osoitteesta https://dokumentit.solinum.fi/samediggi/download/?d=Dokumenttipankki/Selvitykset%20ja%20raportit/Elinkeino%20ja%20oikeus/Opas%20saamelaisia%20koskevien%20oikeusnormien%20tulkintaan%20ja%20soveltamiseen.pdf  löytyvä eepos kerrotaan saamelaiskäräjien tilaamaksi. Jotenkin tuntuu, että tuo tilaustyö ei ole ihan halpakaan ollut, sen verran sen sisälle on kertynyt tavaraa. Kuinka paljon teos sitten kuluu tavallisen saamelaiskäräjien edunvalvojan saati oikeuksiaan pohtivan tavallisen saamelaisen käsissä? Ainakin se pikaisesti silmäten valottaa satoine liiteviittauksineen ja luetteloineen kenelle tahansa, kuinka lopulta valtavasti löytyy laki-, lausunto- ja sitoumusmateriaalia, joihin saamelaiset ja saamelaisten oikeudet on tavalla tai toisella liitetty – tai halutaan Heinämäen kaltaisten toimijoiden taholta liittää. Mieleen tulee, millaiseen suohon Suomi on näillä erilaisilla sitoumuksilla ja niiden tulkinnoilla sotkettu ja halutaan yhä syvemmälle sotkea, ja missä tulee jokin pohja vastaan.

Ehkä tuo jonkinlainen pohjakosketus löytyisi, jos Suomen valtio päättäisikin toteuttaa – mielikuviin nojaavan ja vain johonkin asuntolakouluaikaan keskittyvän komissiohankkeen sijasta, tai edes sen rinnalla – siltä usein toivotun ja vaaditun riippumattoman olosuhdeselvityksen saamelaisten asemasta ja elämästä nyky-Suomessa. Lienee satavarmaa, että tuollaista todellisuuden peilausta monet tutkijat, oikeusoppineet ja ehkä oikeus- ja ulkoministeriökin vastustavat, onhan se uhka monien nykyiseen saamelaispolitiikkaan ankkuroidulle yhteiskunnalliselle asemalle ja myös toimeentulolle. Ainoat voittajat tästä selvityksestä voisivat olla syyllisyydessä kalliisti ryvetetty Suomen valtio sekä tavalliset saamelaiset, jotka saamelaisten enemmistönä edustavat ihan muunlaista saamelaista elämää kuin mikä yksipuolinen mielikuva saamelaisista ja saamelaisuudesta on pyritty antamaan.

Saamelaisuutta tuo olosuhdeselvitys ei mihinkään kadottaisi – eikä sen pitäisikään kadottaa.

Tuossa aseman, vallankäytön ja ansainnan kolmiossa yhtyvät suomalaisten toimijoiden ja saamelaisten oman kulttuuri-itsehallinnon toimijoiden – ainakin heistä keskeisimpien – intressit. Tämän takia puhe yleistäen saamelaisista on etääntynyt vuosikymmenten kuluessa yhä etäämmälle arjen todellisuudesta. Puhutaan saamelaisten eliitistä, saamelaisyhteisön sisäisestä syrjinnästä ja sorrosta. Pitkään saamelaispolitiikkaa seuranneena voi vain harmitella sitä, miten paljon paremmin saamelaisten asiat yhtenäisenä ja vahvempana yhteisönä voisivatkaan olla nykyisen kärhämöinnin ja valtapelailun sijasta. Se vain ei sovi kaikille saamelaisille, eikä varsinkaan saamelaispolitiikkaa pyörittäville ja siitä tavalla tai toisella hyötyville suomalaisille.

Näin kun jatketaan, ylisen Lapin kehitys ei tule ainakaan kulkemaan ylöspäin. Nuoret saamelaiset jatkavat poismuuttoa alueelta, vanhat jäävät ihmettelemään kaluttuja porolaitumia ja kärtyämään keskenään. Mutta: ”Saamelaisten perinteisiä elinkeinoja ja luontosuhteen vaalimista uhkaavat monenlaiset kilpailevat maankäyttömuodot kuten matkailu ja kaivostoiminta sekä ilmastonmuutos. Porojen laiduntamisen keskeisimpänä ongelmana ovat alati pienenevät laitumet. Saamelaisten perinteistä kalastusta häiritsevät myös kalastuslainsäädännön säännökset, jotka eivät tunnusta ja turvaa saamelaiskulttuuria ja saamelaisten oikeuksia. Niin ikään saamelaisten ympäristöä ja luonnon monimuotoisuutta koskevan perinnetiedon ylläpitämistä ja säilymistä uhkaavat mm. elinkeinorakenteen muuttuminen, saamen kielen vaihtuminen suomen kieleen, saamelaisten perinteisten elinkeinojen heikko kannattavuus ja saamelaisten muutto pois saamelaisten kotiseutualueelta. Myös se, ettei yhteiskunnan hallinto- ja tukijärjestelmissä riittävästi tai ollenkaan tunnisteta saamelaisten perinteisten elinkeinojen haasteita eikä kulttuurista merkitystä, heikentävät perinteisten elinkeinojen elinkelpoisuutta”, kirjoittavat dosentit pitääkseen ikiliikkujansa käynnissä.

”Tässä on mahdollista, että edessä on vain entistä isompi riita"

”Kyllä taitaa taasen veronmaksajien lompsassa käydä ´kulttuurituuletus´ jahka nuo saa palikat kohdalleen. Halvin ja kiistattomin ratkaisu olisi lakkauttaa koko käräjäjärjestelmä, koska riitelevät nyt turhan kalliisti asioista, sekä jarruttavat muutenkin kurjistuvaa lapin kehitystä.”

Lähdinpä liikkeelle parilla lukijakommentilla uutisesta, jossa kerrottiin valtion nimeämistä komissaareista Juha Sipilän pääministerinä käynnistämään saamelaisten totuus- ja sovintoprosessiin. Saamelaiskäräjien hyväksymät valtion komissaarit ovat siis eläköitynyt ympäristöministeriön kansliapäällikkö ja Lapin maaherrana saamelaislakikuvioissa ”kunnostautunut” Hannele Pokka ja niin ikään eläkkeellä oleva piispa Kari Mäkinen, joka pyysi virassa ollessaan saamelaisilta anteeksi kirkon vanhoja pahoja tekoja.

Kun saamelaiskäräjien nimeämät komissaarit ovat käräjien entinen lakimiessihteeri ja Pokan aisaparina aikanaan noissa lakitalkoissa ollut Heikki J. Hyvärinen, muun muassa vihreiden kunnanvaltuutetun meriiteillä mainittu ja Greenpeacen masinoimaa metsäkiistelyä edesauttanut Miina Seurujärvi sekä kolttien esittämänä maisteri ja ”lakikoltta” Irja Jefremoff, ei ehkä niin ihme, että pientä ihmettelyä jos riidankin siementä saattaa olla jo valmiiksi itämässä. Yhdellä jos toisellakin taholla.

Uutisten mukaan valtion komissaariehdokkaiden kartoitusta on tehty virkamiesvalmisteluna. Sen verran taustalta on voinut kuulla, että aika tarkoin on oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin byroosta koetettu sovitella, että nuo ehdokkaat olisivat saamelaiskäräjien johdon mieleen – tai ainakin kohtuudella kelpaisivat sille. Ja tokihan nuo jos ketkä kelpaavat, kun Henrikssonkaan ei näe varmasti edelleenkään mitään ongelmaa saamelaiskäräjien toiminnassa syrjään jätettyjen tai varsinkaan statuksettomien kalastaja- ja metsäsaamelaisten näkökantojen ohittamisessa. Heidän, joita Suomen aluetta hallinnoiden valtioiden harjoittama sorto ja sulauttaminen on oikeasti eniten koetellut. Poliitikoille syötetty historia kun ulottuu tässä totuus- ja sovintoasiassa vain 1950-luvun asuntolakouluaikoihin?

Uutisten mukaan totuus- ja sovintokomission jäsenten yhteensovittamista jatketaan saamelaiskäräjien, kolttien kyläkokouksen ja valtioneuvoston kanslian kanssa. Komission jäsenet nimitetään virallisesti komission asettamisen yhteydessä, kaiketi jo ehkä kevään kuluessa.

Jos näin ulkopuolisena pitkäaikaisena saamelaispolitiikan seuraajana tekee mieli todeta, että nyt totuus- ja sovintokomissioon on valittu kaksi koko saamelaisriitelyn keskeistä aiheuttajaa sekä loput heille enemmän tai vähemmän helppoja joo-henkilöitä, on porukka saanut ns. saamelaisyhteisön suunnasta arvostelua siitä, onko komissiolla luottamusta, jos siinä ei ole etnisesti saamelaisia jäseniä.

Utsjokelainen saamelaisyhdistys Sámi Siida kritisoi avoimessa lausunnossaan saamelaiskäräjien päätöstä. Yhdistyksen puheenjohtaja Sámmol Lukkarin mielestä päätös vie prosessia väärään suuntaan.

”Me saamelaiset olemme nyt menettäneet ainoan mahdollisuutemme saada saamelainen komissaari. Vaikuttaa siltä, että saamelaiskäräjät on hylännyt meidät saamelaiset ja me emme kelpaa mihinkään”, saamelaiskäräjien varajäsen Lukkari on mediassa laukonut.

Myös Saamelaisneuvoston varapuheenjohtaja Aslak Holmbergin mukaan komission uskottavuus kärsii, koska saamelaiskäräjät ei valinnut siihen saamelaisia. Sinällään Holmberg ei kyseenalaista muutoin valittujen pätevyyttä.

”Miten alkuperäiskansat Kanadassa tai Etelä-Afrikassa olisivat reagoineet, jos valtio olisikin asettanut komission jäseniksi vain valtaväestön edustajia? Se olisi varmasti saanut kovaa kritiikkiä”, Holmberg arvioi.

Saamelaiskäräjien lahtelaislähtöinen puheenjohtaja Tuomas Aslak Juuso (ent. Rinne) on vedonnut, ettei komission työtä tuomittaisi etukäteen. Hänestä komissaarien valinta on ollut perusteellinen prosessi, johon saamelaisyhteisö on päässyt vaikuttamaan kuulemistilaisuuksissa. Kokouksen päätöstä hän ei kritisoi eikä näe tarpeelliseksi mitään uutta käsittelyä.

Kanadan mallista totuus- ja sovintokomissioprosessia alun perin kovasti lobannut Lapin yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen professori Rauna Kuokkanen kuuluu pettyneisiin. Hänestä olisi otettava huomioon saamelaisten tahto komissaarien etnisiteetistä. Kuokkanen haastaa mediassa saamelaisyhteisöä keskustelemaan komission luottamuksesta. Hänen mukaansa toive saamelaisten valinnasta komissaareiksi on tullut esille jo valtioneuvoston vuonna 2018 järjestämissä totuus- ja sovintoprosessiin liittyvissä kuulemistilaisuuksissa.

”Kun saamelaiskäräjät ei pystynyt valitsemaan saamelaisia komissaareiksi, kysynkin, että onko se tekemässä oman työnsä turhaksi ja kokoamassa komission, joka ei edes voi onnistua työssään?” Kuokkanen latailee.

Saamelaiskäräjien jäsen Pirita Näkkäläjärvi on asettunut puolustamaan blogissaan käräjien päätöksiä. Hänestä etniseltä taustaltaan suomalaisten henkilöiden valinta saamelaiskäräjien komissaareiksi ei vähennä luottamusta komissiota kohtaan, sillä saamelaiskäräjät on itse valinnut heidät komissaareikseen.

Näkkäläjärven mukaan valinnassa haluttiin huomioida sukupuolten tasa-arvo ja saada kaikki kolme kieliryhmää edustetuiksi. Lisäksi komissaarien ei haluttu olevan saamelaiskäräjien nykyisiä tai aikaisempia jäseniä tai poliittisessa toiminnassa aktiivisesti mukana olleita. Jaa, ei siis politiikassa mukana olleita?

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission siis pitäisi aloittaa työnsä vielä nyt keväällä. Alun perin komission työlle on annettu aikaa vuoden 2022 loppuun, mutta nyt on jo pohdittu, josko totuutta ja sovintoa tahkottaisiin vielä jatkoaika vuoden 2023 loppuun.

Komission työlle ollaan kaiketi nimeämässä jokin parlamentaarinen seurantaryhmä, jonka mahdollisesta kokoonpanosta ei ole näkynyt arvuutteluja. Sen sijaan pohjustusta komission tarpeesta ja työstä taustalla jo tehdään, esimerkkinä maanantaina 23.3.2021 järjestettävä tilannekatsaus-webinaari, jonka seuraamiseen voi ilmoittautua linkissä https://historianswithoutborders.fi/tilannekatsaus/

Taattua totuusantia tarjoavista voitaneen mainita Antti Pentikäinen, Tuomas Aslak Juuso, Rauna Kuokkanen, Timo Koivurova, Veli-Pekka Lehtola ja Helga West.

Jouni Kitti saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2021

Vietämme ensi lauantaina 6.2. saamelaisten kansallispäivää kaikkialla maailmassa, missä meitä saamelaisia asuu. Juhlistamme Saamen kansaa ja sen toimintaa omien etujensa ajamiseksi kaikkialla, mutta erityisesti Saamenmaassa, laajalla, usean valtion alueelle ulottuvalla alueella, jossa asuu noin 70 000 saamelaista ja muuta väestöä lähes miljoonan. Olemme vähemmistö jopa omalla alueellamme, mutta emme aja etujamme alueemme vähemmistönä, vaan sen alkuperäiskansana.

Radikaali saamelaisliike joka vuonna 1968 nosti esille vaatimuksen saamelaisvallasta saamenmaassa, tunsi omakseen Frantz Fanonin muotoileman ajatuksen: ”Olkaa realisteja, vaatikaa mahdottomia”. Kansalaisoikeusliikkeen ohjenuoraksi tämä on voinut olla hyväkin ajatus. Realismia ei silti kannata unohtaa, vaan väestöryhmien lukumääräiset suhteet on pidettävä mielessä. Vaatiessamme omien oikeuksiemme tunnustamista ja kunnioittamista, ja ennen kaikkea niiden toteutumista käytännön tasolla, emme saa unohtaa, että myös saamelaisalueen muilla asukkailla on sama ihmisarvo kuin meillä saamelaisilla. Jatkuva kamppailu muun väestön kanssa ei ole itseisarvo eikä tavoitteemme, vaan rauhanomainen ja hyväntahtoinen yhteinen elämä, jossa ryhmien ja yksilöiden erilaisuutta kunnioitetaan ja jossa se nähdään rikkautena ja voimavarana eikä uhkana.

Erilaisuuden sietäminen ja siinä piilevien voimavarojen näkeminen koskee myös saamelaisryhmien ja yksilöiden välisiä suhteita. Täällä Suomessa meidän saamelaisten on viimeinkin tehdä loppu saamelaisten harjoittamasta muiden saamelaisten syrjinnästä. Ketä se hyödyttää, että saamelaiset erottelevat toisiaan sulkien toiset saamelaisuuden ulkopuolelle vedoten todellisuuden vastaiseen verukkeeseen, että syrjityt eivät muka ole aitoja saamelaisia?

On aika panna lopullinen piste vuosikymmeniä jatkuneille hankkeille, jossa muihin saamelaisryhmiin kuuluvat saamelaiset ovat pyrkineet osoittamaan inarinsaamelaisten vanhan Inarin lapinkylän aluetta omakseen ja todistelleet olevansa sen alkuperäiskansa, kun taas valtaosa inarinsaamelaisista on suljettu virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle sillä verukkeella, että he muka ovat suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiä.

Kuitenkin saamelaiskäräjien johdon tiedossa on kautta vuosikymmenten ollut, että valtaosa heidän vaaliluettelosta hylkäämistä hakijoista polveutuu aidosti inarinsaamelaisista suvuista, jotka muodostivat Inarin vanhan lapinkylän kantaväestön. Käräjäjohto tietää, että vuoden 1962 saamelaisväestön kartoituksessa Ivalon ja sen lähikylien kartoituksessa onnistuttiin haastattelemaan vain noin 25 prosenttia saamelaisista. Vanhaan, epäpätevästi toteutettuun saamelaisten väestönlaskentaan tarrautuvat puolustautuvat sillä, että laskennan ja sen pohjalta laaditun vaaliluettelon puutteita on useaan otteeseen korjailtu. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan vaaliluetteloon myöhemmin hakeneita inarinsaamelaisia on järjestelmällisesti hylätty ja vaaliluettelo on jäänyt karkeasti puutteelliseksi, toisin sanoin syrjiväksi.

Vaaliluettelon ulkopuolelle suljettujen inarilaisten hakijoiden ottaminen luetteloon ei olisi mikään ylivoimainen tehtävä, koska vanhojen inarilaissukujen sukuhistoriaa on tutkittu (esim. Anja Akujärvi). Mutta mitä teki käräjien vaalilautakunta ja käräjäjohto? Sen sijaan, että se olisi hyväksynyt hakijat näiden esittämän näytön perusteella, käräjäjohto on taistellut vastaan kynsin hampain. Yksi käräjien temppu oli tilata Oulun yliopiston matematiikan professorilta laskelma siitä, montako suomalaista voisi hakea käräjien vaaliluetteloon sillä perusteella että heillä on saamelainen esivanhempi. Kuten kaikki muistamme, professori laski tällaisten vaaliluetteloon pyrkijöiden määräksi tarkalleen 2 771 714 henkilöä.

Itse uskon ennemmin siihen, että inarinsaamelaisten määrä on tänä päivänä haarukoitavissa luokkaan noin 1500–2000. Maksimiarvo 2 000 on siis 2 769 714 henkilöä pienempi kuin professorin mörköluku. Mistään satoihin tuhansiin nousevasta joukkoryntäyksestä ei siis olisi kyse. Inarinsaamelaisten lisäyksen muodostama uhka saamelaisuudelle on vieläkin pienempi, kun luvusta saadaan vähentää ne inarinsaamelaiset, jotka jo ovat vaaliluettelossa. Lisäksi koettua uhkaa on omiaan rauhoittamaan se, että kaikki inarinsaamelaiset, joilla on katsottava olevan oikeus tulla otetuksi vaaliluetteloon, eivät syystä tai toisesta halua hakea vaaliluetteloon ottamista. Joka tapauksessa uusi saamelaisten väestökartoitus olisi välttämätön – onhan edellisestä kartoituksesta kulunut kohta 60 vuotta.

Suomalaisperäisillä uudisasukkailla ja myös porosaamelaisilla on vanhojen inarinsaamelaisten sukujen historiassa oma sijansa, mutta solmitut naimakaupat eivät ole merkinneet inarinsaamelaisuuden häviämistä. Ne saamelaiset, jotka katsovat näin olevan, katsokoot eteensä, tai paremminkin taakseen, sillä suomalaisia juuria ja geenejä löytyy muiltakin saamelaisilta kuin inarinsaamelaisilta, eikä se ole heidän saamelaisuuttaan vähentänyt. Miksi niin olisi käynyt vain inarinsaamelaisten kohdalla? Eräät saamelaispoliitikot, joilla on suomalaisuutta taustassaan ihan tarpeeksi, ovat kiivenneet saamelaisten keskuudessa johtoasemiin elämöimällä saamelaisuudesta ja kiistämällä oikeus saamelaisuuteen laajalta joukolta inarinsaamelaisia.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Ei ole sinänsä mitään vikaa tai häpeää siinä, että saamelaisiin sukuihin on sekoittunut norjalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia sukuja. Näinhän tapahtuu tänäkin päivänä. Nykyaikana saamenkansa rikastuu uusilla, eri puolilta maailmaa tulevilla geeneillä ja kulttuurivaikutteilla naimakauppojen ja adoptioiden kautta. Liioin ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa siinä, että omaa yksinomaan saamelaiset juuret.

Olen kuitenkin pannut merkille, että monet äänekkäimmistä ja etnonationalismissaan kiihkeimmistä saamelaisaktivisteista löytyvät juuri niiden joukosta, joilla vain toinen vanhemmista on saamelainen. Jopa niin suuressa määrin, että hetkittäin syntyy vaikutelma, että saamelaisuuden puhtautta, saamelaismääritelmän supistamista vielä nykyisestä ja vaaliluettelon ylitiukkaa vartiointia vaativa ja saamelaiskäräjien hallituksen päälinjaksi kivettynyt suuntaus onkin lähtöisin nimenomaan tällaisten saamelaisten ajatus- ja tunnemaailmasta.

Kahdelle tai vieläkin useammalle suunnalle ulottuvien identiteettijuurien kanssa eläminen voi tietää yksilölle tavallista suurempaa ja vaikeampaa oman identiteetin etsintää ja työstämistä. Kiusaus vaientaa oman saamelaisen identiteetin ei-saamelaiset äänet heittäytymällä jonkinlaiseksi supersaamelaiseksi esitaistelijaksi on suuri. Olisiko kuitenkaan liikaa pyydetty, että tätä sisäistä kamppailua ei ulkoistettaisi niin suuressa määrin, että se määrittää saamelaispolitiikan päälinjan ja kuuluu ja näkyy ylimmäisenä saamelaisuuden julkikuvassa – jopa niin räikeästi, että jotkut tällaiset itsensä esitaistelijoiksi nimenneet kiihkoilijat ovat tehneet itsensä julkisesti naurunalaisiksi ja samalla saattaneet saamelaisliikkeen vähintäänkin outoon valoon.

Taistelu KHO:ta vastaan sekä inarinsaamelaisten syrjinnän oikeuttamista ajanut saamelaiskäräjien kahden entisen puheenjohtajan YK:n komitealle tekemä valitus  – silloisen istuvan puheenjohtajan valitus vieläpä käräjien työjärjestyksen kanssa ristiriidassa olevalla ”valtuutuksella” – jäävät pitkäaikaiseksi häpeäpilkuksi saamelaiskäräjien historiaan, eikä YK-komitean sille tarjoillun väärän tiedon perusteella tekemä päätös juuri ole komitealle kunniaksi.

Tällaiset mielenosoitukselliset toimet toivottavasti loppuisivat, mikäli sekä saamelaisten että valtiovallan piirissä ymmärrettäisiin, että saamelaista väestöä jakavissa puhtausvaatimuksissa on yhtä vähän historiallista pohjaa kuin järkeä saamelaisten nykyisten etujen suojelemisen ja edistämisen kannalta.

Suunta, jolta ratkaisuja tulee etsiä, on ilmeinen. Avaimena on taata kaikille Suomessa oleville saamelaisyhteisöille lakisääteinen oikeus omaan, luonteeltaan julkisoikeudelliseen itsehallintoon alkuperäiskansaryhminä, halusivatpa nämä sitten kutsua itseään saamelaisiksi tai lappalaisiksi. Tämän kautta myös omasta kielestään ja kulttuuristaan huolissaan olevat porosaamelaiset voisivat vapautua ahdistuksesta, jonka heille on aiheuttanut pelko siitä, että heidän yhteisöönsä pakkoliitetään henkilöitä, joita he eivät tunnista saamelaisiksi. Sama pelkohan oli vaikuttimena myös edellisen käräjäpuheenjohtajan tekemälle YK-valitukselle, ja molempien valitusten takana seisoi koko käräjähallitus.

Valtiovallan järjestelmässä ILO169:n ratifiointi on hankkeena kuollut ja kuopattu, eikä sitä ole mainittu saamelaiskäräjienkään taholta vähään aikaan. Vai olisiko niin, että saamelaiskäräjien taholta puhutaan yhä vähemmän ILO169:stä siksi, että sopimus itse asiassa muodostaa lujan pohjan inarinsaamelaisten vaatimuksille ja suojan heidän oikeuksilleen heidän omilla maillaan, Inarin vanhan lapinkylän alueella. Kun saamelaiskäräjälakia nyt uudistetaan, Suomessa oli syytä siirtyä noudattamaan kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden periaatetta, jonka mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus itse päättää millä perusteilla joku katsotaan niiden jäseneksi ja millä menettelyllä tämä päätetään, ja oikeus itse tehdä nämä päätökset. Tämä ei kuitenkaan oikeuta alkuperäiskansayhteisöjä päättämään näitä asioita toisten yhteisöjen puolesta, eikä rikkomaan laillisuus- ja ihmisoikeusperiaatteita.

Olen itse pohdiskellut sellaista saamelaisten itsehallintomallia, jossa eri saamelaisyhteisöillä olisi oma, luonteeltaan julkisoikeudellinen alkuperäiskansa-itsehallintonsa, ja vain näiden itsehallintoelinten yhteistoimintaelin puhuisi kaikkien saamelaisten valtuutuksella. Itsehallintojärjestelmän tällaisen saneerauksen jälkeen pitäisi olla mahdollista ihan normaalisti neuvotteluteitse päästä yhteiseen näkemykseen yhteissaamelaisista asioista ja eduista. Ja mikäli ei päästäisi, maailma ei kaadu siihen, vaan eri yhteisöt voivat tuoda esille omat kantansa omissa nimissään. Ja jos halutaan, varmemmaksi vakuudeksi myös omien yhteisöjensä sisäiset eriävät mielipiteet.

Tämä tietäisi paluuta todellisuuspohjalle saamelaispolitiikassa. Totuuskomission ja saamelaiskäräjälain uudistamista valmistelevan toimikunnan asettaja – valtio – ei ole ottanut huomioon edellä mainittuja näkökohtia vaan puskee sokeasti eteenpäin tuhoisalla tiellä näkökulma sidottuna kuin pari vanhan ajan vetojuhtina käytettyä härkiä. Tässä en tarkoita porohärkiä, vaan ihan raskaita, hitaita mutta väkivahvoja nautahärkiä, joita on Ylä-Lapissakin käytetty vetojuhtina joillakin kauppareiteillä. Urat oli helppo tunnistaa juhtien jättämistä ruskeista jäljistä.

Vaikka saamelaiskäräjät ovat periaatteessa oikeutettuja päättämään saamelaisten asioista, nimenomaan valtiolla – vaikka se onkin osapuoli ja syypää kriisiin ja sen pitkittymiseen – on asemansa ja resurssiensa puolesta ehdoton päävastuu kriisin ratkaisun päämiehenä toimimisesta.

Säilyvätkö saamenmaa ja saamelaiset?

Tutkija Ostval Sprengler on väittänyt, että jokaisella kansalla on miehuutensa ja vanhuutensa ja vanhuudessa valtio kuolee, ellei se ole sairastanut kuoleman tautiin jo nuorempana, jotkut ennen syntymistään. Saksa ei kokoontunut kansallisvaltioksi ennen kuin saksalaiset itse sitä tahtoivat. Itävalta hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, koska sen osat eivät halunneet kuulua yhteen.

Tähän on lisättävä, että Suomi on kestänyt, koska sen kansa vaikeuksissakin tahtoi pysyä itsenäisenä ja vapaana. Saamelaiset osallistuivat yhdessä suomalaisten tämän maan vapauden puolustamiseen. Mutta miten on saamelaisten laita näin saamelaisten kansallispäivänä?

Näyttää siltä, että suomalaisuus ei enää tyydytä kaikkia saamelaisia. Saamelaisten vaatimukset liikkuvat jossakin autonomian ja itsenäisyyden rajamailla. Molemmissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tutkijat eivät voi tähän antaa varmaa vastausta. Siihen kykenee vain elämä itse. Toivottomuuteen meillä ei ole syytä, optimismi olisi pikemminkin paikallaan. Saamelaisilla Suomessa on oma elintila. Mutta pysyäksemme saamelaisina meidän on kunnioitettava naapureitamme yli kaiken.

Samansuuntaisia ajatuksia esitti presidentti Kekkosen hyvä ystävä Kaapin Jouni vuonna 1955 ilmestyneessä Sapmelas-lehdessä, jossa kuuluisa poromies selkokielellä otti kantaa saamelaisten tulevaisuudesta. Haastattelussa hän oli huolissaan saamen kansan tulevaisuudesta. Sapmelasin artikkelista ilmenee, että Jounilla oli selkeät ja tähän päiväänkin edelleen sopivat käsitykset saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta: "Kaikki merkit viittaavat siihen, että saamenkansa on tuomittu häviämään maan päältä. Mutta kansan säilyminen tai häviäminen on kuitenkin sellainen asia, joka riippuu kansasta itsestään. Mikäli kansalla itsellään ei ole vahvaa kansallistunnetta, se ei kykene elämään ja kilvoittelemaan kansojen välisillä kilpailukentillä. Mutta mikäli kansa on valistunut ja pitää omia perinteitä ja tapojaan arvossa, se on luja ja tulee säilymään ja kestämään millaiset koettelemukset tahansa. Sydämestäni toivoisin, että saamenkansa kestäisi nykyajan mukanaan tuomat koettelemukset ja toivon, että saamelaiset heräisivät enemmässä määrin valvomaan kansansa etua." Vaikka Kaapin Jouni oli kärkäs tinkaamaan, muut inarinsaamelaiset eivät juuri olleet asioista hänen kanssaan eri mieltä. Kyllähän näihin kairoihin sovittiin.

Edellä sanotun pohjalta katsoisin tarpeelliseksi, että Suomen valtio ja saamelaiskäräjät ryhtyisivät tiettyihin rakentaviin toimiin, joista olen koonnut kirjallisen ehdotukseni pohdittavaksi laajemmalla joukolla.

Toivotan vielä kaikille hyvä saamelaisten kansallispäivää toivoen, että voisimme yhdessä kääntää esille saamelaishistorian uuden lehden!

Jouni Kitti

Saamelaisvaltuuskunnan jäsen 1976–1995

Saamelaiskäräjien jäsen 1996–1999

Saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittaja 1980–1999

Mitä saamelaispolitiikka on opettanut

(Jouni Kitin pohdintaa hänen 78-vuotispäivänään 17.1.2021)

Näin 78-vuotispäivänä on syytä kysyä mitä olen saamelaispolitiikasta oppinut 61 vuoden aikana? Olen vuodesta 1959 lähtien ollut alussa vähemmän mutta vuodesta 1973 lähtien enemmän mukana saamelaispoliitikkona ja saamenkielisen Sapmelas-lehden päätoimittajana. Melko pian tulin huomaamaan miten eräät inarin- ja metsäsaamelaissuvut olivat menettäneet kielensä kirkon ja valtion toimesta toteutetun suomalaistamisen seurauksena. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan kohdeltu saamelaisina, vaan suomalaisina. KHO:n päätöksissä esiintyvät saamelaiset ovat eläviä esimerkkejä alkuperäisen identiteetin löytämisestä. Hallitsevalle eliitille se on kuitenkin punainen vaate. Niinpä statuksettomista saamelaisista on muodostunut koetinkivi saamelaiskäräjien ja sen tukijärjestöjen suvaitsevaisuudelle ja valistuneisuudelle. Kemiallisen reagenssin tavoin se sai heidät osoittamaan karvansa kaikella toivottavalla selkeydellä.

Vaikka inarinsaamelaisten asia mitä suurimmassa määrin ihmisoikeusasia, niin mikään virallinen taho ei aja inarinsaamelaisten asiaa. Saamelaiskäräjät ei ole heitä ainoastaan hylännyt, vaan on julistanut heidät saamelaisten vihollisiksi. Suomessa saamelaisasioista vastaava oikeusministeriö ei heitä tunne ja syrjintäasiamies on kääntänyt heille selkänsä. Näin toimii valtion diskriminaatio oikeusvaltiossa. Tämä on kovaa tekstiä mutta kuitenkin totta.

Todellisuudessa kolonisaatio- ja assimilaatioprosessissa kielensä menettäneiden inarin- ja metsäsaamelaisten oikeusasema alkuperäiskansana on periaatteessa vahvempi kuin ”rekisterisaamelaisten”. Kieltämällä inarin-  ja  metsäsaamelaisten saamelaisuuden yhteispohjoismaisella areenalla saamelaiskäräjien johto on ottanut kovan riskin, sillä oikeus kuulua alkuperäiskansaan on ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys. Saamelaispolitiikka johtavat ovat provokatiivisella toimellaan haastaneet niin Suomen kuin Norjan valtion, joiden viranomaisten velvollisuus olisi puuttua etniseen syrjintään, mutta jotka mitä todennäköisimmin eivät ole panneet tikkuakaan ristiin pelätessään näin puuttuvansa alkuperäiskansan itsehallinto-oikeuteen.

Tällä hetkellä saamelaisten esillä oleminen julkisuudessa ei perustu minkäänlaiseen olosuhdeselvitykseen, vaan saamelaispoliitikkojen subjektiivisiin käsityksiin, jotka ovat heikentäneet suuren yleisön käsityksiä saamelaiskulttuurin erilaisuudesta valtakulttuuriin nähden. Tämä on johtanut siihen, että nyky-yhteiskunnassa saamelaiset nähdään läsnä olevina vain silloin, kun he esittävät ylimitoitettuja maaoikeusvaatimuksia lappalaisten historiallisiin alueisiin. Tästä kuvasta on päästävä eroon! Saamelaiskäräjien poliittinen eliitti on vähät välittänyt tosiasioista eikä se ole ollut yhtään kiinnostunut saamelaisten olosuhteiden selvityksestä, jota juuri nyt tarvittaisiin poliittisten päätösten perusteeksi. Siksi he purkavat tyytymättömyyttään käyttämällä symbolista valtaa, joka heillä on hallussaan, se on valta olla muille uhkana. Sitä he ovatkin käyttäneet sumeilematta inarinsaamelaisia kohtaan.

Inarinsaamelaiset ovat osallistuneet tämän valtion rakentamiseen ja puolustamiseen, ja osaavat antaa arvoa sen tarjoamalle oikeusvarmuudelle, silloinkin kun se ei aina tuota toivottua tulosta. Tämä on aina parempi vaihtoehto kuin vahvemman harjoittama nyrkkivalta.

Nämä ajatukset ovat nousseet ohimennen mieleen pohtiessani saamelaiskäräjien uhkarohkeaa yritystä saada haltuunsa inarinsaamelaisten maat ja oikeudet.  Korostan, että kysymykset yksi- ja monitasoisista identiteeteistä ja lojaalisuuksista ovat monimutkaisia ja hyvinkin yksilöllisiä. Kiihkokansalliset liikkeet, näiden joukossa myös etnonationalistiset liikkeet, korostavat aina yksinkertaistavaa mallia, jossa yksilö on joko vaikkapa saksalainen tai epäsaksalainen. Ne harrastavat myös mielellään ihmisten luokittelua tuollaisten määritelmien mukaan ja keskenään eriarvoisten ryhmien rakentelua. Inhimillinen monimuotoisuus on rikkaus ja edistyksen ehto, mutta kiihkonationalisti ja rasisti haluaa käyttää erilaisuutta eriarvoisuuden luomiseen ja edistyksen kääntämiseen kohti yhteiskunnallista taantumista.

Kun tulin mukaan saamelaispolitiikkaan vuonna 1975, oli jo runsaasti tietoa tarjolla. Itse aloin myös luottamusmiehen ominaisuudessa perehtyä historiallisiin faktoihin, ensiksi sukuhistorian kautta. Mitä jäi jäljelle aikaisemmasta ymmärryksestä saamelaisista ja lappalaisista tutustuttuani valtavaan määrään historiallisia selostuksia, dokumentteja jne.

Miten tulkintani muuttui, vai muuttuiko? Missä erehdyin?

Maantapaan kuuluvan tasapainon säilyttämisen kannalta on tärkeää huomata, että saamelaisilla ja lappalaisilla on mahdollisimman pitkälle samanlainen historia ja siihen sisältyvät perusarvot. Saamelaisuus ja lappalaisuus ovat peräisin lappalaisväestön yhteisistä juurista. Rauhanomainen rinnakkaiselo voidaan varmistaa silloin, kun se nojaa todellisuuteen.

Pidän pahana virheenä sitä, että saamelaiskäräjät vaatii yksinoikeutta inarinsaamelaisten historiaan. Se on koettanut jatkuvasti vedota saamelaiseen yhteiseen kulttuuriperintöön, mutta jossa todellisuudessa ei ole sijaa inarinsaamelaisille. Todellisuudessa saamelainen historiakuva käsittää koko lappalaisten historian keskiajalta lähtien aina vuoteen 1975, jolloin asetus etnisestä saamelaismääritelmästä annettiin. Kokemukset ovat sellaisia, että ei kannata uskoa mitä kaikkea ihmisille syötetään. Mieleen tulee Andaras Hanssin neuvot minulle Inarissa kesällä 1969: "Jos olisin porohommissa uskonut kaiken mitä minulle uskoteltiin, olisin ollut tuota pikaa köyhä poromies. Muista Jouni sitä, että elämä kohtelee hyväuskoisia aina hyvin raadollisesti.”

Olen koittanut lähes 50-vuotta kestäneen kiistan aikana pitää jalat maassa.

Jouni Kitti

Yhden totuuden ja sovinnon historiaton komissio?

Saamelaiskäräjien yleiskokous junttasi ehdokkaansa Juha Sipilän ja hänen hyvän ystävänsä Antti Pentikäisen innovoimaan, saamelaisten sortoa selvittävään ja hyvittävään totuus- ja sovintokomissioon – jonka yksi pohjamalli on saatu, oliko se jostain Kanadan alkuperäiskansojen asuntola- ja muuta sortoa käsitelleestä prosessista.

Saamelaisten asuntolakohtelu on ollut päällimmäisenä Suomenkin totuus- ja sovintoprosessista puhuttaessa ja sitä vaadittaessa. Toisin sanoen, Suomen saamelaisten sorto näyttäisi kulminoituvan juuri 1950- ja 1960-lukuihin, ulottuen ehkä jopa vielä 1970-luvulle? Sitäkö ennen saamelaiset elivät onnellisina alkuperäiskansan elämää ilman lukutaitoa ja ilman kielestä ja kulttuurista pois pakottamista? Sitäkö ennen Sompion ja muiden alueiden lappalaisten noitarumpuja ei hävitetty eikä kieltään puhuvia lappalaisia istutettu jalkapuissa?

Ilmeisesti ei, koskapa niitä Sompion metsäsaamelaisia ei liene enää olemassakaan, vaikka sieltä löydetty ja säilynyt noitarumpu taitaa olla Inarin saamelaismuseon yksi arvokkaimmista aarteista. Eikä vanhoilla jalkapuurangaistuksista kertovilla asiakirjoillakaan ole merkitystä, koska ne koskevat vääriä alkuperäisasukkaita ja ovat joka tapauksessa väärältä ajalta, ennen oikeiden nykysaamelaisten asutus- ja kulttuurihistoriaa.

Sillä sikäli, kun saamealaiskäräjien sovintokomissaareiksi valitsemiin henkilöihin voi viitata, Heikki J. Hyvärisen mukaan saamelaisten maaoikeudellinen historia alkaa vuodesta 1875 ja toinen alku löytynee kolttien osalta 1940-luvun lopulta, jolloin he halusivat tulla asutetuiksi sodissa menetetyltä Petsamon alueelta nykyisen Suomen alueelle Inariin. Kolttien edustajaa Irja Jefremoffia tosin ei valinnut saamelaiskäräjien yleiskokous, vaan hänet on nimennyt kolttien kyläkokous. Kolmas ehdokas Miina Seurujärvi lienee paikallisesti näistä komissaareista tuntemattomin ja värittömin, vaikka on hänkin toiminut inarinsaamen oppimateriaalityöntekijänä, ensimmäistä kautta Inarin kunnanvaltuuston vihreänä valtuutettuna ja lehtiartikkelien mukaan Green Peacen yhteistyökumppanina ”porometsien” suojelussa. Seurujärven tehtävänä lienee korvata Suomen alkuperäisimpien saamelaisten, inarinsaamelaisten, edustus totuus- ja sovintoprosessissa, koskapa saamelaiskäräjillä vahvan äänimandaatin omaavat inarinsaamelaiset eivät nauti kylliksi pohjoissaamelaisen käräjäjohdon ja sen peesaajien arvostusta. Hajalle revityille inarinsaamelaisille saamelaisyhteisön sisäinen sorto on nykypäivää, mutta tämä sorron laji ei sisältyne tekeillä olevan prosessin agendalle. Ja metsäsaamelaisiahan ei nykyisen saamelaisjohdon mielestä ole enää olemassakaan.

Valtion puolelta totuus- ja sovintoprosessin painoarvoa kuvaa se, että saamelaiskäräjien yleiskokouksen komisaarikäsittelyyn osallistuivat ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.), tosin he vain etäyhteyksin. Haaviston mukaan nyt on alkamassa komission yhteensovittaminen ja hänen mukaansa ehdokkailta odotetaan taitoa kohdata ja kuunnella toisia ihmisiä sekä myös monipuolista kokemusta ja osaamista vastuullisista tehtävistä. Henrikssonin mukaan kyseessä on nyt Suomen historiassa laatuaan ensimmäinen prosessi. Hänen mukaansa ilman ymmärrystä ja tietoa menneisyyden tapahtumista on vaikea rakentaa uudelta pohjalta luottamusta valtion ja saamelaisten välille.

Nythän sitä oikeaa, luotettavaa tietoa ”menneisyydestä” sitten varmasti valtion eväiksi saadaan?

Olen keskustellut tuoreeltaan saamelaiskäräjien kokouksen jälkeen muutamien saamelaisten kanssa ja heidän kommenttinsa ovat olleet jossain hämmästyksen, pettymyksen ja vihaisuuden lajeissa. On kysytty, pitääkö Suomen nyt pyytää koltilta anteeksi, kun se rakensi heille talvikylän ja sinne vieläpä koulun kolttaparkoja suomalaisiksi assimiloimaan? Ja ainakin heikkoa sotamenestystä Suomen tulisi pyytää anteeksi, menetettiinhän Neuvostoliitolle laajat kolttien sukumaat ja he saivat tilalle vain joitain rääsikköjä inarinsaamelaisten mailta. Kuin jotkut karjalaiset ja rintamamiehet jossain etelämpänä.

Sitä eniten ihmeteltiin, etteikö inarinsaamelaisten satojen vuosien päähän ulottuva ”pakkosivistäminen” kielestä pois pakottavine jalkapuurangaistuksineen tunnu olevan enää nykyisen Suomen ”ymmärtämisen” arvoinen. Ei myöskään heidän pyyntikulttuurinsa tallominen alueelle tungettujen porokarjojen jalkoihin.

Itse en voi kuin ihmetellä miksi Suomen alkuperäiskansa-asioita ei voitu lähteä selvittämään historiaan enemmän ja pitemmälle nojaten, vieläpä nykyaikaa valottavalla olosuhdeselvityksellä täydentäen. Se toki olisi edellyttänyt koko prosessilta komissaareineen vahvempaa pohjaa, sillä nyt taidetaan raapaista vain kapeasti ja enemmän tarinapohjalta.

Tähän liittyen eräs inarinsaamelainen muisteli taannoista, selvitysmies Antti Pentikäisen aivan liikutuksiin saanutta kuulemistilaisuutta. Muistelijan mielestä joillekin karuista kokemuksistaan kertoneille olisi kannattanut myöntää jokin Oscar-palkinto.

En ollut näkemässä, mutta Pentikäisen sykähdyttäviä näkemyksiä olen kyllä lukenut. 

Palsin kullankaivukiista tarjoaa lainkorjaajille aiheen kiinnittää huomiota saamelaiskäräjien ”viranomaisasemaan"

Marraskuussa uutisoitiin, jossain ihan saamelaiskäräjien ja saamelaisen poronhoidon voittona, kuinka korkein hallinto-oikeus (KHO) pienensi käräjien vaatimuksesta koneellisen kullankaivun aluetta Hammastunturin erämaa-alueella, Palsinojan varressa. Kyseinen pienennys tarkoitti kapean porojen kuljetus- ja kulkemisalueen rajaamista kullankaivualueen reunan ja lähimmillään 70 metrin päässä olevan paliskuntien raja-aidan varteen.

Jossain mediassa kyllä kerrottiin sekin, että itse asiassa kullankaivajat saivat kiistassa makean voiton. Torijuhlia siitä ei ole kuitenkaan näkynyt ja kullankaivajaliiton edunvalvoja Antti Peronius kertoo, ettei sellaisista ollut aikeitakaan. Kullankaivajille oikeuksistaan kamppailu on tullut vuosien varrella jo melkein arjeksi – kiitos aikanaan Metsähallituksen ja nyt myöhemmin saamelaiskäräjien. Kyse ei siis ollut saamelaiskäräjien ensimmäisestä konekaivulupia koskevasta valituksesta, vaan se on valittanut kuin liukuhihnalla sekä turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin myöntämistä kullanhuuhdontaluvista että aluehallintoviraston ympäristöluvista. KHO on käsitellyt viiden viimeisen vuoden aikana jo yhdeksän saamelaiskäräjien valitusta hyläten ne kaikki.

KHO:n ratkaisu kulkualueesta antoi nyt saamelaiskäräjille oikeastaan vain sen, mikä sille olisi kullankaivuluvan haku- ja myöntöprosessissa annettu muutenkin – mikäli käräjät olisi vaivautunut osallistumaan lupaprosessiin. Nytkään se ei siihen osallistunut, vaan lähti vasta luvan myöntämisen jälkeen valittamaan. Tapa on tuttu aiemmilta ajoilta ja sillä pyritään kaiketi viivyttämään luvituksen lainvoimaisuuden saamista mahdollisimman pitkään. Sen jälkeen, kun koneellinen kullankaivu onnistuttiin lopettamaan Lemmenjoen kansallispuistossa, oli odotettavissa - ja tapauksia on jo ollutkin -, että sama kiusanteko ja yritys kullankaivun alas ajamiseksi jatkuu muuallakin.

Saamelaiskäräjät siis valitti koneelliselle kullankaivulle 13 kilometriä pitkän Palsinojan verrella myönnetystä ympäristö- ja vesitalousluvasta Vaasan hallinto-oikeuteen ja lopulta KHO:een. Kun valituksessa vaadittiin luvan hylkäämisen ohella muun muassa kullankaivualueella laajempaa kullankaivun kokonaisvaikutusten arviointia, päätti KHO tehdä elokuussa tänä vuonna katselmuksen paikan päällä. Saamelaiskäräjien kannalta tulos oli siis heikko. Pitäneekö voitoksi laskea se, että alueen kullankaivaja menetti kiistan keston takia kahden vuoden kullankaivutulonsa? Ja aiheutuihan prosessista yhteiskunnallekin ihan ”mukavat” kustannukset.

Palsinojan katselmus ja siihen liittyvät oheislausunnot antaisivat aihetta ehkä isoonkin ihmettelyyn, kuten luonnonvarakeskus Luken porotaloustutkijan lausunto, jonka mukaan porot eivät uskaltaudu 1,5 kilometriä lähemmäs kullankaivualueita ja menettävät näin kesälaitumiaan. Kukaan ei siis ole koskaan nähnyt poroja lähempänä kullankaivupaikkoja, puhumattakaan ruokailemassa tai palkimassa niillä?

Vakavammin on kuitenkin syytä paneutua tuohon otsikossa mainitsemaani saamelaiskäräjien asemaan. Siis asemaan, jonka se on mahdollisesti itse mieltänyt ja jota se pyrkii jopa viranomaisia uhkailemalla vaalimaan ja vahvistamaan.

Palsinojan tapauksessa nähtiin viimeisin tuollainen episodi, jonka KHO jätti kylläkin huomioimatta. Käräjät hyökkäsi ankarasti Ely-keskusta vastaan kyseenalaistaen sen osaamisen ja oikeutuksen ottaa kantaa, saati päättää vain yksin saamelaiskäräjien osaamiseen ja oikeutukseen kuuluvissa asioissa.

Vaadittuaan kullankaivajalle myönteisestä hallinto-oikeuden päätöksestä valituslupaa KHO:lta, ja kullankaivaja Antti Leppäsen vastustaessa valitusluvan myöntämistä, saamelaiskäräjät vuorostaan vastaselityksessään kirjoittaa näin:

”Valituksen johdosta annetuista vastineista lyhyesti Saamelaiskäräjät viittaa tässä yhteydessä KHO:n liitteinä toimittamiin Aluehallintoviraston, ELY - keskuksen sekä luvan hakijan lausuntoihin. Erityisesti viranomaisten antamissa vastineissa Saamelaiskäräjät kiinnittää huomiota siihen, että esimerkiksi ELY -keskus on suoraan todennut omassa lausunnossaan, ettei luvan mukaisesta toiminnassa aiheudu olennaista heikennystä edellytyksiin harjoittaa saamelaiskulttuuria alueella. Saamelaiskäräjät on saamelaisten perustuslaillista kieltä ja kulttuuria koskevan itsehallinnon ylin päätöksentekijä ja lisäksi taho, joka edustaa kaikkia saamelaisia virallisissa yhteyksissä. Näin ollen saamelaisten kielelle ja kulttuurille aiheutuvien vaikutusten osalta saamelaiskäräjät on se taho, jolla on perustuslakiin perustuva kompetenssi ottaa kantaa kysymykseen. Tähän nähden on erittäin kummallista, että ELY -keskus, jolla ei Saamelaiskäräjien käsityksen mukaan ole työssä yhtään henkilöä, joka olisi asiantuntija saamelaisten kielen ja kulttuurin osalta, antaa tuomioistuimelle ilman mitään perusteluja em. kannanoton. Saamelaiskulttuuri on tässä yhteydessä ymmärrettävä laajasti, mukaan lukien saamelaisten perinteiset elinkeinot. Näitä vaikutuksia koskien Saamelaiskäräjät on lausunut asian yhteydessä jo aiemmin, eikä jo lausuttua ole tarpeen tässä yhteydessä toistaa. Saamelaiskäräjät haluaa kuitenkin korostaa, että KHO:n on syytä kiinnittää edellä esitettyyn menettelytapaan huomiota laajemminkin, koska Saamelaiskäräjät on pannut merkille, että kullankaivuun ja kaivostoimintaan liittyvien asioiden yhteydessä viranomaisilla on taipumusta ottaa kantaa ja antaa ymmärtää tuntevansa Saamelaiskulttuuriin liittyvät asiat paremmin kuin Saamelaiskäräjät, antaessaan

Saamelaiskäräjien näkemyksistä täysin poikkeavia kannanottoja, perustelematta kantojaan mitenkään. Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan menettely voi olla rinnastettavissa jopa rikoslain 15 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettuun ”perättömään lausumaan tuomioistuimessa tai viranomaismenettelyssä”. Tällaisesta teosta voidaan tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Saamelaiskäräjien käsitykseen mukaan perustuslailla turvatun kieltä- ja kulttuuria koskevan itsehallintoaseman johdosta Saamelaisten kieleen ja kulttuuriin liittyvien vaikutusten osalta korkeimman hallinto-oikeuden tulee huomioida nimenomaan Saamelaiskäräjien kanta. Luvan hakijan Antti Leppäsen vastineessa ei ole Saamelaiskäräjien käsityksen mukaan tuotu esille mitään uutta ja merkittävää asian ratkaisuun vaikuttavaa tietoa. Yhden periaatteellisesti erityisen merkityksellisen virheellisen seikan Saamelaiskäräjät tuo kuitenkin Leppäsen vastineesta esille.

Leppänen on vastannut Saamelaiskäräjien vaatimuksiin muun muassa vertaamalla nyt meneillään olevaa ympäristölupaprosessia taannoiseen tapaukseen, jossa Ivalon paliskunnan alueella sattuneiden erimielisyyksien yhteydessä asiaan haettiin ratkaisua YK:n ihmisoikeuskomitealta. Tässä yhteydessä Leppänen toteaa, että koska em. tapauksessa komitea katsoi, ettei valittaja pystynyt konkreettisesti esittämään riittävällä tavalla vaikutuksia valituksenalaisessa asiassa, jotta komitea olisi voinut ratkaista asian valittajan eduksi, tulisi myös nyt käsillä oleva ympäristölupa prosessi tulisi ratkaista samalla logiikalla. Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan tämä luvan hakijan toteamus nimenomaan osoittaa, ettei luvan hakija lainkaan ole ymmärtänyt Suomen voimassa olevan ympäristönsuojelulain perusperiaatteita. Ympäristölupalainsäädäntöhän pohjautuu nimenomaan niin sanotun käännetyn todistustaakan periaatteella, jonka on ajateltu tukevan ympäristöoikeudessa laajasti sovelletun varovaisuusperiaatteen toteutumista. Tämä tarkoittaa sitä, että luvan hakijan tulee näyttää toteen toimintansa haitattomuus lupaa hakiessaan eikä toisin päin. Juuri tästä syystä Saamelaiskäräjät on tuonut esille syitä, jotka osoittavat, ettei haitattomuutta ole osoitettu, vaan päinvastoin on selvää, että alueen laajamittaisesta kullankaivutoiminnasta aiheutuu monin tavoin haittoja saamelaisten oikeudelle harjoittaa kieltään ja kulttuuriaan. Vaikutuksia esimerkiksi vesistölle ja kalastolle ei kaikilta osin ole edes toistaiseksi riittävästi selvitetty, kuten ELY -keskuksen lausunnosta käy ilmi. Edellä viitattuun nähden sekä siihen, ettei luvan hakijan vastineessa ole tuotu esille mitään merkittävää uutta tietoa asiaan, ei Saamelaiskäräjät missään tapauksessa hyväksy luvan hakijan vastineessaan esittämää oikeudenkäyntikulu vaatimusta. Vaatimus on perusteeton ja kohtuuton myös määrältään. Vastine on suurimmaksi osin lainauksia muiden tahojen kirjoittamista teksteistä, joten määrällisesti kohtuullisena on pidettävä muutaman sadan euron suuruista kustannusta. Kuitenkin, koska Saamelaiskäräjillä on ollut lupahakemuksen laatuun ja laajuuteen sekä toiminnasta aiheutuviin vaikutuksiin nähden asemansa perusteella perusteltu syy valittaa asiasta, ei Saamelaiskäräjien maksettavaksi tule määrätä luvan hakijan oikeudenkäyntikuluja edes vähäisessä määrin.

Enontekiöllä 30. päivänä kesäkuuta 2020

Tuomas-Aslak Juuso                                                               Kalle Varis”

Ettäs sen tiedätte!

Edelleen on siis huomattava, ettei saamelaiskäräjät osallistu valmisteluissa edellä kuvatun kaltaisiin lupaprosesseihin, jotka viranomaiset joutuvat kuitenkin virkavastuullisina päättämään. On syytä tiukentaa käräjien velvollisuutta osallistumiseen – jopa hallinnolle annetuissa määräajoissa. Ja palauttaa sen asema lain edellyttämälle tasolleen sfääreistä, jonne sen on annettu hyssytellen nousta. Niin, ja säätää se virkavastuullisuus saamelaishallinnossa aina rikosoikeudellisiin seuraamuksiin saakka, joilla vastuilla se näköjään itse hiostaa varsinaisia viranomaisia.

Saamelaiskäräjälakia uudistavaan työryhmään ei inarinsaamelaisia

Suomen alkuperäisimpiä saamelaisia, inarinsaamelaisia, ei edelleenkään huolita saamelaiskäräjien edustajina mukaan saamelaiskäräjälain uudistamisen valmistelun ytimeen. Marinin hallituksen ohjelmassa kyllä luvataan edistää kaikkien saamelaisryhmien oikeuksia, mutta hallituksen lupaukset eivät näköjään velvoita saamelaiskäräjien vallankäyttäjiä – eivätkä taida hetkauttaa myöskään saamelaisjohtoa myötäilevää oikeusministeriötä.

Lapin Kansan uutinen 28.11.2020:

Saamelaiskäräjälakia yritetään taas uudistaa

Pekka Rytkönen

28.11.2020  10:12

LAINSÄÄDÄNTÖ

Saamelaiskäräjälain uudistaminen on myös pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen tavoite.

Aiempien hallitusten vastoinkäymiset ja suunniteltujen uudistusten kaatuminen hallituskauden lopulla eivät ole päättäjiä lannistaneet. Ministeriön mukaan nykyiset säädökset ovat vanhentuneet ja myös säännösten toimivuudessa on ministeriön mukaan havaittu ongelmia. Työssä otetaan huomioon Pohjoismainen saamelaissopimus ja ILO 169-sopimus.

Toimikuntaan on valittu edustajat hallituspuolueista ja saamelaiskäräjiltä.

Toimikuntaan kuuluvat Raimo Piirainen (sd.), varajäsen Mikkel Näkkäläjärvi (sd.), Juha Joona (kesk.), varajäsen Eeva-Maria Maijala (kesk.), Jenni Pitko (vihr.), varajäsen Mirka Soinikoski (vihr.), Veronika Honkasalo (vas.), varajäsen Anni-Sofia Niittyvuopio (vas.), Eva Biaudet (r.) ja varajäsen Mats Löfström (r.).

Saamelaiskäräjiä edustavat Tuomas Aslak Juuso (Juha-Petteri Alakorva), Anne Nuorgam (Anni Koivisto), Pirita Näkkäläjärvi (Veikko Feodoroff), Martin Scheinin (Piia Nuorgam), Kalle Varis (Sarita Kämäräinen). Asiantuntijoina toimivat ylijohtaja Johanna Suurpää oikeusministeriöstä ja Siiri Jomppanen saamelaiskäräjiltä.