Saamelaismäärittelyssä yhä syvemmälle suohon?

Jotenkin alkaa tuntua siltä, että pääministeri Juha Sipilän hallituksen loppukaudella nähdään vielä samanlainen ILO 169 -sopimus-  ja saamelaiskäräjälakisotku kuin mikä koettiin Jyrki Kataisen ja Alexander-Stubbin hallitusten aikana. Paitsi että sotkuun sekoittuu vielä oikeusministeriön suojissa salassa valmistellun Pohjoismaisen saamelaissopimuksen lanseerausyritys. Näin siis käy vaikka Sipilä kumppaneineen antoi kautensa alussa ymmärtää, ettei ainakaan ILO-asia tule tällä hallituskaudella ajankohtaiseksi ja että asioita ainoastaan selvitetään.

Mikä se olikaan se brittiläinen tv-sarja ”Kyllä, herra pääministeri” (Yes, Prime Minister)? Toisaalta, tässä sotkussa yhtä lailla vietävissä on tainnut vaeltaa oikeusministeri Jari Lindström sekä vailla mitään tilannetietoa ehkäpä koko muu valtioneuvosto. Näin aloin epäillä kun tapasin joitain päiviä sitten Ivalossa valtiovarainministeri Petteri Orpon. Hän sanoi suoraan olevansa tyystin tietämätön meneillään olevista saamelaissopimus- ja saamelaiskäräjälakivalmisteluista ja huomautti edustavansa sentään kolmatta hallituspuoluetta sen ministerinä ja puheenjohtajana.

Olisikohan ihan aluksi jonkinlaisen työmaainfon aika, herra pääministeri?

Viikonpäivät sitten (8.12.) Inarissa matkasi pääministeri Sipilän tärkein poliittinen avustaja, valtiosihteeri Paula Lehtomäki, asianaan saamelaiskysymykset. Lehtomäen seurueeseen kuuluivat pääministerin erityisavustaja Janika Tikkala, oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeuksien yksikön johtaja Johanna Suurpää ja oikeusministerin erityisavustaja Leena Riekkola. Suurimman osan Inarin vierailun ajastaan joukko seurusteli saamelaiskäräjien ja muiden eri saamelaistahojen kanssa. Kunnan tapaamiseen, johon itsekin osallistuin, liikeni puoli tuntia kun alun perin sovittu tunti jouduttiin jakamaan Utsjoen kunnan edustajien kanssa.

Kunnan tapaamisessa Lehtomäki oli seurueen ainut keskustelija muiden tyytyessä kuuntelemaan häntä ja kunnan edustajia. Lehtomäen ainut tekeillä olevia valmisteluja koskeva avaus liittyi saamelaiskäräjälakiin ja siinä saamelaismääritelmään. Hän kysyi miltä kuulostaisi jos jatkossa saamelaisuutta ei määriteltäisi millään lailla, vaan se määräytyisi itse kenenkin henkilön samastumisen eli itseidentifikaation kautta. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin jatkoi, että ainoastaan se määriteltäisiin lailla kuka voi äänestää saamelaiskäräjävaaleissa.

Että mitä?

Aivan tarkkaan kun tuota avaa sen käsittää niin, että olisi kaksi saamelaisryhmää, joista toinen voisi äänestää saamelaiskäräjävaaleissa ja toinen sitten ilmeisesti edelleenkään ei. Lehtomäen selitys asiaan oli se, että näin oli pakkokin säätää koska saamelaiskäräjiä ei voitu sen perustuslaillisen aseman takia ohittaa saamelaiskäräjien vaaliluettelon hyväksymisessä.

Ajatukseen ei sisälly mitään uutta avausta ellei lähdetä siitä, että lakiin noin kirjaten valtio olisi tunnustamassa saamelaisuuden määrittelyn umpikujan. Positiivisimmillaan kirjauksella voitaisiin jollain tavalla tunnustaa statuksettomien saamelaisten asema statuksellisina saamelaisena, toisena saamelaisryhmänä, mutta heidän alkuperäiskansa-asemaansa tuo pelkkä saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmän ”uudistaminen” ei miksikään muuttaisi. Siihen tarvittaisiin korjaus myös perustuslakiin eikä mistään sellaisesta Lehtomäki maininnut. Tosin ei sitä ehditty eikä hoksattu häneltä äkkiseltään kysyäkään.

Se, että saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio ehätti mediassa toteamaan Lehtomäen ajatusten maistuneen hänelle, kertoo osaltaan edellä olevan oikeudellisen epämääräisyyden pitävän paikkansa.

Epäselväksi Inarissa jäi kuinka paljon Lehtomäen avauksessa oli hänen tai pääministerin kabinetin ajattelua vai kertoiko hän esimerkiksi oikeusministeriön hämystä esiin nostettua ajattelua. Kun kollegani Gunnar Pettersson kyseli Lehtomäeltä hänen sanomisistaan, valtiosihteeri mainitsi tuossa yhteydessä, ettei tiennyt Sipilän ilmaisseen asiassa kantaansa mutta että "keskustelemme saamelaisasioista useiden ministeriöiden yhteistyössä ja myös Inarin-matkallani seurueeseen kuului kaksi edustajaa oikeusministeriöstä”.

Siis olisiko toisenkin työmaainfon paikka, herra pääministeri?

Ja miksi tuo palaveri? Muun muassa siksi, että selvitetään ollaanko Suomessa harrastetussa alkuperäiskansapolitiikassa ajautumassa yhä syvemmälle suohon sekä alkuperäiskansan määrittämisen että siinä laillistettavan ihmisten syrjimisen myötä.
Erittäin tärkeää olisi lukea tarkoin inarinsaamelaisen Kari Kyrön esiin tuomat seitsemän kysymystä:

1. Kuuluisivatko molempien ryhmien ihmiset alkuperäiskansa saamelaisiin?

2. Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläiset Suomessa alkuperäiskansalle kuuluvat oikeudet?

3. Voisivatko molempien ryhmien saamelaiset järjestäytyä haluamallaan tavalla ja valtiolta saatavalla tuella järjestää omat sisäiset vaalinsa ja hallintonsa?

4.  Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläisesti ja perustuslain mukaisesti yhteiskunnallista tukea kielensä ja kulttuurinsa kehittämiseen?

5.  Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläisesti ja perustuslain mukaisesti yhteiskunnallista tukea saamelaiselinkeinotoimintaansa?

6.  Saisivatko molempien ryhmien saamelaiset yhtäläiset oikeudet käyttää saamelaiskulttuurikeskus Sajosta ja muita saamelaisten toimitiloja?

7.  Saisivatko molemmat ryhmät yhtäläiset oikeudet työjärjestö ILO:n alkuperäiskansafoorumeilla?

Ja entäpä sitten jos noihin kysymyksiin on ajatuksena vastata kieltävästi? Viimeistään siinä vaiheessa vatulointi on minusta todella viisautta.

Mietteitä itsenäisyyspäivän kynnyksellä

Julkaisen Jouni Kitin häneltä itsenäisyyspäivän aattona saamani kirjoituksen tässä. Kirjoitus sattuu ajankohtaan, jolloin saamelaispoliittisella kentällä jälleen kuhisee salassa valmistellun pohjoismaisen saamelaissopimuksen sisällön tultua tietoon (siitä lähipäivinä) ja valtakunnan politiikan airueiden reissatessa maakuntaan ties mitkä tarkoitukset taustallaan. Puheissa esillä on ILO-sopimus, mutta sen merkitys on enää marginaalinen jos tuo saamelaissopimus toteutuisi.
Näin Jouni Kitti:

"Kirjoittaessani mietteitä saamelaisista näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä tuntuu ensi alkuun hämmentävältä. Saamelaiset tiedetään Ylä-Lapissa etnisyyttään vaalivaksi väestöksi, jonka muuttohistoria tunnetaan varsin tarkkaan. Saamelaiset suvut tuntevat usein missä heidän esivanhempansa ovat eläneet, ja vanhoissa kirkonkirjoissa on tarkoin kirjattuna kuka milloinkin muuttanut maasta tai seurakunnasta toiseen. Pohjoisen pienissä kylissä myös naapurit tietävät toisistaan ainakin jonkinlaisella tarkkuudella mitä sukua ja perua sitä ollaan. Mutta muualla maassa samat saamelaiset levittävät verkostojensa kautta propagandaa jonka mukaan he ja vain he ovat Suomen ainoaa ja oikea alkuperäisväestö, joka yritetään pakkosulauttaa suomalaisiksi.
Millä muulla Suomessa asuvalla väestöllä on tällaisia kaksia kasvoja kuin saamelaisilla? Mutta niin se kuitenkin vain on, että lappalaisväestöstä poliittisen saamelaismääritelmän nojalla luodulla saamelaisväestöllä on sellaiset kasvot, joilla on oikeus noteerata itsensä ylitse muiden paremmaksi. Saamelaisista puhuttaessa objektiivisuudesta puhuminen alkuperäiskansatermin yhteydessä on ollut viime vuosina muodikasta. Tällainen tosiasialliseen asutushistoriaan perustumaton lähestymistapa on ollut hyvin helppohintaista, mutta houkuttelevaa, koska se on jättänyt saamelaisten kaukaiset esivanhemmat ‒ lappalaiset ‒ katveeseen, vaille alkuperäiskansastatusta. Kun lappalaiset ovat nousseet esille tästä katveesta, etniset saamelaiset ovat leimanneet heidät suomalaisperäisten uudisasukkaiden jälkeläisiksi, kiistäen lappalaisten aseman Suomen Lapin todellisena alkuperäiskansana.
Ne objektiiviset seikat, jotka ovat vaikuttaneet saamelaisten kuvan määräytymiseen Suomessa, liittyvät osittain yhteiskunnallisiin ja kansallisiin eroavaisuuksiin ja osittain historialisiin tapahtumakulkuihin. Muun muassa asutushistorian yhteisten osien johdosta saamelaisten, lappalaisten ja suomalaisten kohtaaminen ja vuorovaikutuksen muodostuminen on tapahtunut ja tapahtuu edelleen samalla tasolla, tänään kuitenkin yhä vilkkaammin vuorovaikutuksen oloissa.
Aikaisemmin, jolloin poliittista saamelaismääritelmää ei vielä ollut käytössä, lappalaisiin suhtauduttiin ylenkatsovasti. Monissa tapauksissa suhtautuminen oli huvittuneen ylimielistä ja alentavaa. Lappalaisiin suhtautumisen sävyn määräsi suomalainen herrakansasuhde, joka periytyi Ruotsin vallan ajoilta. Vielä 1800-luvulla kohtaaminen oli ollut harvinaista. Kirkollisten yhteyksien lisäksi herrakansan edustajat ja lappalaiset kohtasivat toisiaan lähinnä vain kun veroja kannettiin, kun lappalaiset perustivat veromailleen tiloja, tai kun käytiin käräjiä. Suomen itsenäistymisen jälkeen lappalaiset olivat edelleen erämaissa hajallaan asuva marginaaliryhmä, josta ei sen kummemmin huolta kannettu. Toisessa maailmansodassa lappalaiset ja saamelaiset sen sijaan kyllä kelpasivat aseellisesti puolustamaan Suomen olemassaoloa. Kun katsoo sodassa kaatuneitten, haavoittuneiden ja kadonneitten luetteloa, ei voi muuta kuin hämmästellä sitä minkälaisen veron sota vaati Suomen saamelaisilta ja lappalaisilta.
Sodan jälkeen ryhdyttiin laatimaan ehdotuksia lappalaisia jakavaksi lainsäädännölliseksi raja-aidaksi. Sen vaikutukset ulottuvat tänään monille tasoille. Vaikka laissa oleva saamelaismääritelmä näyttäisi koostuvan objektiivisista tekijöistä, kyseessä on näköharha. Se, että nämä asiat on kirjattu lakiin synnyttää jonkinlaista sokeutta todellisuudelle. Saamelaismääritelmä, jolla saamelaiset ja lappalaiset erotettiin toisistaan ja jolla heidät on saatu usutettua toisiaan vastaan koostunut tekijöistä, joita ei voi pitää objektiivisina. Nämä tekijät eivät ole objektiivisia siinä mielessä että ne perustuisivat historialliseen faktoihin, vaan ne ovat riippuvaisia saamelaiseksi samaistuvien yksilöiden subjektiivisesta mielikuvituksesta: ne ovat heille annettuja ja vain osittain historian saatossa syntyneitä.
Saamelaiset erottaa naapureistaan lappalaisista ja suomalaisista tänään ainoastaan poliittinen ideologia. Saamelaisten ja lappalaisten suhteiden historiassa ei ole tähän asti ollut suurempia todellisia ongelmia. Suurin ongelma on epäonnistunut saamelaismääritelmä, johon vetoamalla on aikaansaatu sellaisia kummallisuuksia kuin että samoihin sukuihin kuuluvista toisia on hyväksytty saamelaisiksi ja toisia on valikoiden jätetty ulkopuolelle.
Kiistely ILOn sopimuksesta on kuitenkin tuonut esille, että etniset saamelaiset ovat halunneet erottautua muusta väestöstä jyrkästi. Tämän erottelun pontimena on ollut saamelaisideologian keinotekoinen kuilu, jollaista ei ole Suomessa aikaisemmin nähty. Todellisuudessa edellytyksiä tällaisella "välttämättömälle kuilulle" ei ole olemassa, koska kieltä, kulttuuria ja tapoja koskevia eroja ei ole todellisuudessa olemassa. Alueella asuvat, eri väestöryhmiin samaistuvat tavalliset ihmiset poliittisen saamelaismääritelmän molemmin puolin eivät halua leimata toisiaan vastakohdiksi tai vihollisiksi. Jokaisen kannattaa kysyä ja miettiä, kuka sellaista erottelua ajaa, kuka sitä tarvitsee ja kuka siitä hyötyy. Sitä tarvitsevat sellaiset saamelaisjohtajat jotka hankkivat itselleen julkisuutta ja merkitsevän aseman ratsastamalla toisten saamelaisten selässä valtaan. He, ja vain he, tarvitsevat valheita oman ryhmänsä alkuperäisyydestä Suomessa, ja vain heillä on tarve kieltää alkuperäisyys lappalaisilta siksi, että nämä ovat heidän oikeudettomien pyrkimystensä tiellä. Näille johtajille lappalaiset ovat syntipukkeja, joita he syyttelevät ja joita vastaan he yllyttävät omia kannattajiaan.
Kansallisen kulttuurin identiteetti merkitsee oman viiteryhmän suhteuttamista muihin, samalla se edellyttää myöskin jonkin asteista muista erottautumista. Lappalaisille erottautuminen ruotsalaisista ja sittemmin suomalaisista erottautuminen on kautta vuosisatojen ollut keskeisen tärkeä identiteettitekijä. On tässäkin yhteydessä syytä korostaa, että pysyviin saamelais-lappalaisten suhteiden perustekijöihin on kuulunut huomattavan suuri samankaltaisuus näihin väestöryhmiin kuuluvien välillä. Erityisen hyvin tämä läheisyys on ilmennyt kun vertailupohjaksi on otettu pääväestöksi kasvaneiden eteläisten isäntäkansojen edustajat, joista sittemmin on kasvanut alueen pääväestö.
Saamenkieltä ei ole koskaan osattu Suomessa laajalti ja nykyään sitä osataan vieläkin vähemmän kuin aikaisemmin. Historiasta tunnetaan määräyksiä siitä, kuinka lähelle kyliä saamelaiset ovat saaneet tuoda poroelojaan. Tällaisilla asioilla on kuitenkin ollut konkreettiset selityksensä. Yleisesti ottaen, vastoin propagandistisia väitteitä, etnisten saamelaisten liikkumista ja elinkeinojen harjoittamista ei ole etnisten perusteiden mukaan rajoitettu, vaan heille on pyritty luomaan samat edellytykset kuin muullekin väestölle Suomessa. Vähänkään vakavampi asioiden tarkastelu osoittaa, että saamelaiset elävät, asuvat ja harjoittavat elinkeinojaan samoin oikeuksin kuin muutkin kansalaiset. Rinnakkaisen oikeudellisen erillisyyden luominen etnisille saamelaisille tässä tilanteessa, jossa saamelaiset asuvat muun väestön seassa on käytännössä mahdotonta toteuttaa ja valvoa. Niinpä saamelaisuudella metelöivä ja välillä suorastaan riehuva kiihkosaamelaisuus edustaa tänään niitä murtavia voimia, jotka saamelaisten omassakin keskuudessa pyrkivät hajottamaan yhteisön rationaalisia ja sitä koossa pitäviä rakenteita.
Vietämme aivan kohta Suomen itsenäisyyspäivää. Suomen saamelaisjohtajat ovat ajaneet itsensä aatteelliseen, poliittiseen ja oikeudelliseen ‒ kuvaannollisesti ilmaisten ‒ sotatilaan valtiota vastaan. Norjan ja varsinkin Ruotsin saamelaisten kellokkaiden esimerkkiä seuraten tai matkien eräät kiihkeät suomalaisetkin saamelaispoliitikot ovat alkaneet omaksua asenteen, että he eivät ole lainkaan suomalaisia, vaan saamelaisia, joiden oma maa on pakkorajojen neljään osaan jakama Saamenmaa. Tämä perustuu pitkälti käsitteiden ja tasojen sekaannukseen. Kukaan ei nykyään vaadi, että saamelaisten tulisi kasvaa tai sanoutua irti saamelaisesta identiteetistään ja tuntea itsensä suomalaisiksi sanan etnisessä, kulttuurisessa ja kielellisessä merkityksessä. Riippumatta siitä, miten koemme ja ilmennämme saamelaista identiteettiämme, olemme silti Suomen valtion kansalaisia, vieläpä täysivaltaisia kansalaisia, aivan kuten toiset saamelaiset ovat Norjan, Ruotsin tai Venäjän kansalaisia. Pohjoismainen oikeusperinne, demokraattinen perinne ja sosiaalivaltio ovat kaikkine puutteineen ja kehitystarpeineenkin asioita, joista meidän saamelaistenkin kannattaa olla kiitollisia, iloisia ja ylpeitä. Ne muodostavat kehyksen jonka puitteissa meillä on lupa ja mahdollisuus elää elämäämme ja kehittää monimuotoista saamelaista identiteettiämme, kulttuuriamme ja kieltämme. Meidän on tietenkin ajettava etujamme ja oikeuksiamme, mutta ei sen tarvitse merkitä poliittista ja oikeudellista sotatilaa Suomen valtion kanssa. Vähempi huutelu ja julistelu Suomen valtion saamelaisiin kohdistamista vääryyksistä olisi paikallaan, ja niiden sijaan olisi syytä katsoa missä kunnossa oma piha on. On, ja on jo kauan ollut, aika lopettaa saamelaisten lappalaisiin kohdistamat valloitushankkeet ja syrjintä.
Näissä mietteissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää Suomelle, sen kaikille kansalaisille ja asukkaille, ja erityisesti Suomen kaikille lappalaisille ja saamelaisille, mukaan lukien ne jotka on toistaiseksi huonolla lailla ja sen nurjamielisillä tulkinnoilla suljettu ulkopuolelle.

Jouni Kitti"

Wikipediahistorialla historiaa pitemmät jäljet?

Facebookin saamelaispolitiikkaa sivunneessa kansalaiskeskustelussa menin puuttumaan erään noihin osallistuvan saamelaispoliitikon viittauksiin ikiaikaisesta Saamenmaasta. Kysyin mistä historiasta hän ammentaa moisen maan tai edes maantieteellisen nimityksen.

Tyyppi perusteli väitettään lataamalla vastaukseensa Wikipedia-linkin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Saamelaiset)! Katosi sitten keskustelusta kun ehdin kysäistä oliko hän itse ollut noita tuon linkin alta löytyviä asioita ja tarinoita sinne kirjoittamassa.

Työskennellessäni vielä palkkaa vastaan Almamedian riveissä, Lapin Kansassa, erilaisissa lähdekritiikkiä koskevissa ohjeistuksissa meitä toimittajia varoitettiin nimenomaan Wikipedian epäluotettavuudesta. Pelkästään sen varaan ei saanut, tai ainakaan ei olisi saanut, perustaa mitään faktoina esitettäviä asioita.

Laiskalle toimittajalle ja netin tarjoamaan helppoon tiedonhankintaan kritiikittömänä heittäytyneelle kansalaiselle ”vapaa tietosanakirja”, todellisuudessa ”vapaaehtoisten aktiivisuuteen” perustuva ilmaissivusto, on helppoudessaan liian houkutteleva lähde.

Kuinkahan moni Wikipedian ”faktoja” lainannut on mahtanut lukea edes sivuston oman esittelyn:

”Wikipedia on vapaasti muokattavissa oleva tietosanakirja. Kuka tahansa, jolla on Internet-yhteys, voi muokata Wikipedian artikkeleja. Wikipediasta löytyy paljon arvokasta ja totuudenmukaista tietoa, mutta Wikipedia ei kuitenkaan voi taata Wikipediassa olevan tiedon oikeellisuutta. Vaikka virheellisiä tietoja pyritään korjaamaan Wikipediassa, kenelläkään ei ole velvollisuutta korjata niitä, ja tästä syystä kaikki Wikipediasta löytyvä tieto toimitetaan lukijalle ilman takuuta oikeellisuudesta tai sopivuudesta mihinkään käyttötarkoitukseen…”

Niinpä kun joku tai jotkut aktiiviset tuottavat tähän ilman totuuden takuita olevaan ”tietosanakirjaan” artikkeleita, vaikkapa nyt sitten saamelaisten historiasta, ei noilla artikkeleilla ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ollaan siis paremminkin tarinaperinteen puolella.

Toki tuon edellä olevan Wikipedia-linkin alta löytyy montakin nykypäivän tilannetta kuvaavaa asiaa. Kuten vaikka Suomen nykyistä saamelaisaluetta kuvaava kartta, jonka yhteydessä tosin virheellisesti (tai valheellisesti) kerrotaan saamelaisten ”perinteisesti asuttamasta alueesta”. Esimerkki miten tehdään todellisen historian ylitse kävelevää takuutonta”tarinahistoriaa”.

Tuon mainitsemani somekeskustelun aikoihin sattui silmiini Lapin Kansan päätoimittajan, Antti Kokkosen, kolumni ”Valheella onkin pitkät jäljet”. Kokkosen aiheena oli Yhdysvalloissa juuri Donald Trumpin voittoon päättynyt presidentinvaali. Hänen mukaansa sodassa, rakkaudessa ja nyt näköjään myös vaalitaistelussa kaikki keinot ovat sallittuja. Siis myös valheet.

Kokkosen aiheesta ei tässä enempää, mutta hänen kolumninsa jatkosta löytyi ihan mielenkiintoisia, tosin itselleni jo taannoisen ”tarinajournalismin” buumin pedagogiavaiheen ajalta tuttuja asioita.

Kokkonen kirjoitti:

”Tarinoiden valta ei ole uusi ilmiö. Tanskalainen tulevaisuudentutkija Rolf Jensen kirjoitti jo vuonna 1999 kirjan The Dream Society. Jensenin mukaan tietoyhteiskunnan jälkeen syntyy tarinayhteiskunta, toisilta nimiltään elämys- tai tunnelmayhteiskunta. Hänen mukaansa uudessa tarinayhteiskunnassa kuluttajat eivät osta arkista tuotetta, vaan tärkeää on tarina, joka tuotteeseen liittyy.”

Tähän väliin on hyvä heittää kysymys kuinka moni Lapin Kansankin lukija on viimeisen vajaan vuosikymmenen aikana huomannut onko Rolf Jenseniä luettu ja sovellettu myös Lapin Kansassa? Isot kuvat ja silminnäkijä tarinoineen kärkeen, niinhän sitä tarinauutisiakin nykyään tehdään.

Ja Kokkonen jatkoi:

”Jensenin ajatukset ovat saaneet jalansijaa liike-elämässä, jossa tarinallisuudesta on tullut valtavirtaa. Sijoittajille ja kuluttajille pitää myydä hyvä tarina. Nyt ilmiö on tullut politiikkaan. Hyvä tarina pohjautuu usein väljästi totuuteen. Mutta tarinan tärkeisiin ominaisuuksiin totuus ei kuulu. Pikemminkin faktat usein pilaavat hyvän tarinan. Tärkeintä on se, että tarina vetoaa tunteeseen.”

Näinköhän tuo on, että vasta Donald Trumpin myötä Lapinkin valtalehdessä on havahduttu huomaamaan myös politiikassa vellovan vailla totuutta olevia tarinoita. Epäilenpä, mutta tokihan kritiikkiä ja lähdekritiikkiä on helpompi jyrähdellä riittävän kaukana tapahtuviin asioihin ja ilmiöihin.

Mutta menepä Lapin Kansa tutkimaan vaikka Saamenmaan historiallisia juuria tai kaivamaan taustafaktoja sivuillaan esitettyihin aidon (tai väärän) saamenpuvun määrityksiin. Vaikkapa, että vaikutteet värikkääseen lapinpukuun juontavat keskieurooppalaisen ylhäisön pukumallista, jonka sittemmin varakkaammat saamelaiset omaksuivat Jäämeren pomorikaupan yhteydessä, puvun jo väistyttyä käytöstä Euroopassa. Ja että saamelaisten lakkimallin alkumuoto lienee itäeurooppalainen kolkka, jota nykyisin muistuttaa eniten kolttamiehen nelikulmainen perinnelakki, sekin pomorikaupan ajan ”muotivirtausta”. Tai että Ruotsin eteläsaamelaisten patalakin katsotaan olevan eteläskandinaavista perua. Ja niin edelleen...

Eipä niin, ei näy saamenpuku-uutisen jatkeena faktalaatikkoa. Ja jos näkyisikin, se olisi lainattu Wikipediasta.

Löysä raha ruokkii löysää käyttelyä - City Sámit -yhdistyksessä kiehahti

City-Sámit -yhdistyksen ylimääräisessä kokouksessa (9.11.2016) ruodittiin kohta kaksi vuotta vireillä olleen Helsingin saamelaiskulttuurikeskuksen suunnittelutilannetta. On käynyt ilmi, ettei opetus- ja kulttuuriministeriöltä kaksi vuotta sitten saadulla 97 000 euron selvitysavustuksella ole valmistunut oikeastaan mitään. Sen sijaan rahaa on kyllä kulutettu, mutta kuinka paljon ja mihin kaikkeen, sitä ollaan kaiketi nyt selvittelemässä.

Ensimmäisenä joutuu kysymään kuinka yleensä on mahdollista, että noinkin suuria summia yhdistysmuotoiselle organisaatiolle myöntelevä ministeriö ei ole kysellyt rahan perään. Avustuksen käyttöaika kun oli sen myöntämispäätöksen mukaan 1.12.2014 – 1.2.2016. Kulttuurikeskushankkeen selvitystyön nollatila nimittäin tuli julki yhdistyksen hallituksen muutamien jäsenten selvitysten perusteella. Selvittelyyn liittyen myös opetus- ja kulttuuriministeriöön meni tilanteesta tietoa, mutta mitään tietoa ministeriön aikeistakaan puuttua asiaan ei toistaiseksi ole.

City Sámit –yhdistyksen puheenjohtaja Pentti Pieski kertoi avustuksen saamisesta 4.12.2014 pidetyssä yhdistyksen hallituksen kokouksessa. Silloin sovittiin, että Pieski nimetään projektin vastuuhenkilöksi ja että hankkeelle on palkattava työntekijä. Tuohon tehtävään tarjoutui hallituksen jäsen ja samalla silloinen rahastonhoitaja. Vaikka valintaa hallituksessa vastustettiin, sai puheenjohtaja sen läpi perustelemalla, ettei avointa hakua ehdittäisi avustuksen saannin ehtojen mukaan tehdä. Puheenjohtajalle tuli tehtäväksi toimia hanketyöntekijän ohjaajana.

Kului talvi, kesä ja syksykin vuotta 2015 ja yhdistyksen hallitus sai meneillään olevasta selvitystyöstä vain suullisia raportointeja. Kerrottiin, että työ etenee hyvin. Elokuussa 2015 hanketta avustamaan oli palkattu konsultti tekemään eri konseptivaihtoehtoja ja rahoituslaskelmia. Joulukuussa kun piti olla niiden esittely, hallitukselle vain luvattiin niiden valmistuvan ”pian”. Tammikuussa 2016 alettiin jo tilanteesta huolestua kun hankkeenkin piti olla lopuillaan. Tuolloin puheenjohtaja kuittasi huolen kertomalla, ettei loppuraportoinnin aika ollut vielä. Kuitenkin jo samaisen tammikuun aikana puheenjohtaja joutui myöntämään, ettei hanke ole edennyt suunnitellusti ja ettei hanketyöntekijä ole saanut koko aikana juuri mitään aikaan. Puheenjohtaja ei ollut työn ohjaajana puuttunut tilanteeseen.

Kävi myös ilmi, että yhdistys oli rikkonut konsultin kanssa tekemänsä sopimuksen kun konsultille ei ollut toimitettu hänen tarvitsemiaan tietoa. Vaikka konsultin työ jäin näin vajaaksi, oli hän oikeutettu perimään palkkionsa.

Yhdistyksen hallitus kehotti puheenjohtajaa hakemaan välittömästi hankkeelle jatkoaikaa. Samalla keskusteltiin tulisiko tapahtuneesta antaa tieto yhdistyksen jäsenille ja rahoittajalle eli opetus- ja kulttuuriministeriölle. Puheenjohtaja ja osa hallituksen jäsenistä ehdottivat tilanteen salaamista.

Helmikuussa tänä vuonna puheenjohtaja esitti, että hänet palkattaisiin johtamaan hanketta. Hallitus ei kuitenkaan siihen enää suostunut ja osa jäsenistä ilmoitti kokevansa luottamuspulaa puheenjohtajaa kohtaan. Hankkeelle valittiin hallituksen ulkopuolinen vetäjä ja hänen tuekseen ohjausryhmä. Myöhemmin kolme hallituksen jäsentä esittivät lakimiehen palkkaamista selvittelemään tapahtumia ja yhdistyksen taloutta. Päätös ehdittiin jo tehdäkin, mutta sitä vastustanut puheenjohtaja toi sen uudelleen käsittelyyn ja lakimiehen palkkaaminen peruttiin.

Uuden hankevetäjän työ takkuili, koska puheenjohtajalta ja edelliseltä hanketyöntekijältä ei saatu toistuvista pyynnöistä huolimatta tietoja työn aiemmista vaiheista. Maaliskuussa asioista informoitiin myös opetus- ja kulttuuriministeriötä, josta kerrottiin, että epäselvyydet voisivat johtaa avustusrahojen osittaiseen takaisinperintään. 17.4.2016 pidetty yhdistyksen vuosikokous ei voinut käsitellä tilinpäätöstä, koska osa yhdistyksen hallituksen jäsenistä ei katsonut voivansa sitä allekirjoittaa. Ennen tätä hallituksen jäsenet olivat olleet yksityisesti yhteyksissä lakimieheen.

Vuosikokous valitsi yhdistykselle uuden hallituksen ja se päätti ensimmäisessä kokouksessaan palkata lakimiehen selvittelyjen avuksi. Tuolloin muun muassa selvisi, että edellinen hanketyöntekijä oli 13,5 kuukautta kestäneen täysiaikaisen työsuhteensa aikana nostanut yhdistykselle kertomatta 7,5 kuukauden aikana palkkaa myös täysiaikaisesta työstään valtion virkamiehenä. Hanketyöntekijä ei sittemmin ottanut mitään kantaa hänelle esitettyihin selvittelypyyntöihin.

Kulttuurikeskushankkeen epäselvyydet johtivat hanketyöntekijänä toimineen henkilön vapauttamiseen myös yhdistyksen rahastonhoitajan tehtävistä. Sen jälkeen yhdistyksen taloudenhoidon tarkastaminen nosti esille laiminlyöntejä, joita oli tapahtunut muun muassa laskujen maksatuksissa johtaen ulosottoihin. Myös palkkojen maksussa oli ollut ongelmia johtuen muun muassa siitä, ettei yhdistys ollut perinyt ylläpitämänsä kielipesän hoitomaksuja vuoden ajalta eikä muistanut nostaa kaikkia avustuksiaan. Rahastonhoitaja oli omavaltaisesti korotellut myös työntekijöiden palkkoja ja käyttänyt kielipesän puskurirahastona olleen talletuksen oman palkkansa maksatukseen.

Taloudenpitoa selvitelleiden mukaan yhdistyksen puheenjohtaja oli ollut tietoinen ainakin ulosottoihin menneistä maksuista, mutta ei ollut puuttunut rahastonhoitajan toimintaan.

Kun selvityksiä vaatineet hallituksen jäsenet saivat lopulta käsiinsä yhdistyksen vuoden 2015 kirjanpidon, ei edellytyksiä tilinpäätöksen allekirjoittamiseen heidän mielestään siis ollut. Kirjanpidosta löytyi useita huolestuttavia seikkoja, kuten kuitteja, joissa ei ole eritelty kulujen kohdetta eikä perusteltu niiden liittymistä yhdistyksen toimintaan. Lisäksi löytyi kuitteja kuluista, joita ei pidetty asiallisina pienelle avustuksin toimivalle yhdistykselle. Näitä olivat muun muassa kestitsemiseen liittyvät kulut, yöllinen alkoholiosto sekä esimerkiksi tarpeettomalta vaikuttavat taksin käyttöön liittyneet kulut. Kirjanpidosta löytyi myös kuluja, joita  laskuttaneet hallituksen jäsenet eivät selvityspyynnöstä huolimatta voineet osoittaa liittyneen yhdistykseen toimintaan. Näitä olivat muun muassa eräät matkakulut ja tarvikehankinnat. Hallituksessa oli ollut suullisena ohjeena, että kaikki isommat kulut, kuten matkakulut, hyväksytetään etukäteen hallituksen kokouksessa. Kävi kuitenkin ilmi, että kolmella hallituksen jäsenellä oli kuluja, joita ei ollut tuotu hallituksen käsiteltäväksi, vaan hallituksen puheenjohtaja ja rahastonhoitaja olivat ne omavaltaisesti hyväksyneet. Lisäksi kirjanpidossa oli kuluja merkitty jatkuvasti momenteille, joille ne eivät kuulunee. Näitä on myöhemmin kirjanpidosta oiottu.

Kun tällaisia tulee esiin, voi tietenkin kysyä millä tasolla City-Sámit -yhdistyksen toiminnantarkastus mahtoi olla? On käynyt ilmi, että toiminnantarkastaja olisi jollain tavalla epäselvyyksiin kuitenkin viitannut. Kysymys toiminnan- eli tilintarkastuksen tasosta lienee aiheellinen siksikin, että City-Sámit -yhdistyksen talous pyörii tavanomaista yhdistystä paljon suuremmissa mitoissa. Erään yhdistyksen jäsenen mukaan puheenjohtaja Pentti Pieski oli kehaissut jossain tilaisuudessa valtion ja ehkäpä muidenkin tahojen rahaa virranneen yhdistykselle noin 600 000 euron edestä hänen puheenjohtajakaudellaan. Toinen yhdistyksen jäsen kertoi pohtineensa muun muassa miten lienee käynyt Suomen Kulttuurirahastolta yhdistykselle saatujen varojen. Kyseisen jäsenen mielestä olisi ilmeinen tarve viranomaisen suorittamalle tutkinnalle jo yhdistyksen uskottavuuden säilyttämiseksi.

Joka tapauksessa tilanne kärjistyi City-Sámit -yhdistyksessä niin, että puheenjohtaja Pentti Pieski sai keväällä lähteä ja hänen tilalleen tuli hallituksen kriittisiin jäseniin kuulunut Hanna Helander. Tuoreessa radiohaastattelussaan http://areena.yle.fi/1-3783807 Helander kertoo avoimesti tapahtuneista ja vakuuttaa yhdistyksen avoimeen toimintaan jatkossa. Hän myös kertoo yhdistyksen toivovan kulttuurikeskushankkeelle jatkorahoitusta. Keskuksen toiminta tulisi olemaan enemmän tapahtumiin nojaavaa, ei niinkään massiivisiin seiniin satsaamista.

Pentti Pieskin ajatus Helsingin kulttuurikeskuksesta taisi alun perin perustua hänen vaalimansa ”tiedotuskeskuksen” pohjalle. Keskuksen piti tuottaa ”oikeaa” tietoa saamelaisista ja saamelaisuudesta etelään painottuvan valtakunnallisen median ja päätöksenteon tarpeisiin.

First Nations – Second Nations

Polveutuminen on kansainvälisesti tunnustettuna ensimmäinen ja tärkein peruste alkuperäiskansaa määriteltäessä. Näin silloin kun puhutaan oikeasti eli historiaan nojaten alkuperäisistä kansoista tai kansanryhmistä.
Sitten on olemassa se poliittinen alkuperäiskansan käsite, joka muuttuu vähän mitenkin sen mukaan miten ja millä tarkoitusperillä tuon käsitteen sisällä olevaa ryhmää halutaan rajata (esimerkiksi: http://www.kepa.fi/uutiset-media/uutiset/ovatko-alkuperaiskansat-alkuperaisia). Niinpä ilomantsilaissuonikyläläistä sukujuurta oleva Inarissa asuva henkilö voi Suomen perustuslaissa tunnustettuun alkuperäiskansaan, saamelaisiin, kelpuutettuna kolttana kertoa maailmalle kuinka Inarin alueen alkuperäisimmästä kalastajalappalaisväestöstä polveutuvat Kyrö tai Mattila eivät ole alkuperäiskansaa, eivätkä siten ole suomalaisina lantalaisina – tai ainakaan hänen johtamansa alkuperäiskansaelimen hyväksyminä – oikeutettuja kuulumaan saamelaiseen yhteisöön. Näin siitäkään huolimatta, että tuossa yhteisössä, tai ainakin sen ääntä käyttävässä politiikassa, on ruvettu puhumaan sukuyhteisöstä - toki tietenkin sillä varauksella, että tuohon sukuyhteisöön pääsy edellyttää niin sanottua ”ryhmähyväksyntää”, joka useimmiten on käytännössä tarkoittanut ”ryhmäsyrjintää”.

No, tästä nyt ei ota selvää pian se kuuluisa Erkkikään, puhumattakaan jostain Helsingin Sanomien helsinkiläisestä toimittajasta. Lyhimmin asian voisi selittää viittaamalla ILO 169-alkuperäiskansasopimukseen ja sen ratifiointiin liittyviin erityisiin maankäytön ja -omistuksen odotuksiin. Ne kiteytti minulle aikoinaan enontekiöläinen saamelaisaktiivi Nils Henrik Valkeapää, aikana jolloin Suomeen puuhattiin niin sanottua saamelaislakia ja josta silloinen saamelaisvaltuuskunta sittemmin riitelikin antaakseen lakiluonnoksesta lausuntoaan. Tuolloin koltat olivat vielä inarinsaamelaisten tavoin saamelaisyhteisön alemman kerroksen pieni vähemmistö, eivätkä saamelaispolitiikan vallan huipulla kuten nykyään. Silloinen kolttien luottamusmies Matti Sverloff meni esittämään, että saamelaismääritelmä pitäisi uudistaa enemmän polveutumiseen perustuvaksi, jolloin Valkeapää pomppasi pystyyn ja ojensi Sverloffia:

”Kuulepas sinä Matti-väärti! Meille on tulossa kohta sellainen laki, joka antaa meille niin paljon hyvää, ettei meillä ole mitään järkeä ruveta nyt kasvattamaan porukkaamme.”

Näin se Nilsu väärtiään kokousmuistiinpanojeni mukaan sanatarkasti ojensi. Tuosta lähtien aloin selvitellä mistä ”hyvästä laista” oli oikein kyse ja sitä selvittelyä on sitten vaiheittain riittänytkin. On siis kyse siitä, että jotkut haluavat toisia enemmän tai etuoikeutetusti oikeuksia ja valtaa niiden hyödyntämiseen kavereittensa kanssa.

Kun Suomessa tunnustettu, omintakeisen elastisella etnisellä tavallaan valikoitu alkuperäiskansa ei läpi leikaten omaa yhtenäistä historiallisesti kestävää polveutumista alueen alkuperäisasukkaista, ei Suomella liene myöskään kestäviä perusteita harkita ILO 169 -sopimuksen ratifiointia kyseisen alkuperäiskansan nimiin. Ei siis ole sellaista tietoa eikä sille näyttöä, jonka mukaan nimenomaan tuo käräjäluettelon ryhmä polveutuisi aluetta ennen valtioiden rajojen syntyä asuttaneista esi-isistä. Toki tuossa ryhmässä näitä polveutujiakin on.

Oikeusvaltiona Suomi voi sallia ja sallii minkä tahansa kansanryhmän harjoittaa kulttuuriaan millä kielillä haluaa ja millaiset puvut yllään haluaa, mutta että noilla joillain kulttuuripiirteillä syntyisi oikeudet maihin ja vesiin, tai oikeus niiden hallinnassakin muiden edelle tai jopa pois sulkien, sellainen ei ole oikeusvaltiossa mahdollista.

Jos sitten on niin, ettei valikoitunut kansa halua hyväksyä alueensa polveutuvia alkuperäisasukkaita samaan pöytään, miksei näistä alkuperäisistä perustettaisi oma alkuperäiskansaryhmä. Sellainen, joka oman ja yhä katkeamattomana säilyneen käytön ja kulttuurinsa muodoissa saisi tunnustuksen maa- ja vesioikeuksiinsa. Jonkin verran lainsäädännön askeleleita tuohon suuntaan on jo olemassa, mutta vielä kovin lyhyitä.

Kanadassa on jo 1970-luvulta ollut virallinen ”ensimmäisten kansankuntien” alkuperäiskansamääritys (First Nations). Noihin ensimmäisiin kuuluvat ne alkuperäisasukkaat, jotka eivät kuulu inuiitteihin tai osittain eurooppalaisperäisiin métisseihin. Ensimmäisiin kansakuntiin kuuluvien aiempi nimitys oli ”indians”, mutta jotkut kokivat sen loukkaavana ja nimitys uudistettiin. Lieneekö hieman samaa ilmiötä kuin samoihin aikoihin yleistynyt lappalaisen vaihtuminen saamelaiseksi?

Joka tapauksessa Kanadassa on kolme tunnustettua alkuperäiskansaa. Mikä estää Suomea tunnustamasta alueelleen historialliseen asuttamiseen ja kulttuuriinsa perustuvan ”ensimmäisen kansakunnan”? Olisivatko tuon kansanryhmän jäsenet lappalaisia vai kantasaamelaisia vai keitä kaikkia, mutta heitä yhdistäisi vähintäänkin historiallisen ajan kattavana ja siten todennettavana alueensa yhtäjaksoinen asuttaminen ja siihen liittyvä, nykyaikaan heijastuva kulttuuri.

Kun oikeusministeriö on teettänyt ja kaiketi vielä teettämässä Suomen alkuperäiskansatilanteesta ”kansainvälisesti vertailevaa” selvitystä, olisi tässä Kanadan mallissa ehkä toteuttamiskelpoinen ajatus. Pelkäänpä kuitenkin, ettei tuossa selvityksessä sen tekijöiden ennakkositoutumisen tietäen paljon uudenlaisia näkemyksiä löydy. Hyvä jos koko Kanadan mallia edes mainitaan.

Kun Kanadassa First Nations -alkuperäiskansan lisäksi alkuperäiskansoja ovat lisäksi inuiitit ja osittain eurooppalaisjuuriset métissit, Suomessa juuriltaan kirjava virallinen ja toistaiseksi ainoa virallinen alkuperäiskansa on mahtunut yhden vaaliluettelon ja -lain piiriin nimikkeellä saamelaiset. Noin varmaan voisi jatkuakin ilman että ruvettaisiin puhumaan mistään puoli- tai pseudosaamelaisista. Saamelaisuudessahan kyse kun ei ole sittenkään polveutumisesta vaan kulttuurisesta sukulaisuudesta? Kuten jo aiemmin huomautin, kulttuurisen ja historialliseen polveutumiseen perustuvan alkuperäiskansan jäsenistö on osin päällekkäistä.

Suomessa on nykyisen saamelaispolitiikan taholla haluttu vetää rajaa sille missä vaiheessa alueen alkuperäiset lappalaiset ovat muuttuneet suomalaisiksi eli lakanneet olemasta lappalaisina. Kanadassa tällaisestakaan ei liene tehty ongelmaa vetämällä joitain aikatakarajoja. Suomen tilanteessa erikoista on ollut se, että kun lappalaisten (tai statuksettomien saamelaisten) taholta on vaadittu totuuskomissiota selvittämään historiallisia totuuksia, mukaan lukien lappalaisväestön suomalaistaminen, vaatimus ei ole saanut kovinkaan suurta huomiota. Sen sijaan vaatimusta on osin ehkä hyvälläkin menestyksellä saatu peittoon saamelaisjohdon vaatiessa totuuskomissiota ja valtion anteeksipyyntöjä nyt voimissaan olevan saamelaisen ”asuntolasukupolven” pakkosulauttamisesta – tai ainakin sulautusyrityksestä.

Eiköhän asia ole oikeasti niin, että jos totuuskomissio perustettaisiin, sen ensimmäisenä ja laajimpana tehtävänä olisi tutkia miten Kemin Lapin lappalaisväestöä kielellisesti ja kulttuurisesti suomalaistettiin ja miten tuon työn jälki näkyy nykypäivässä. Ja tässäkin totuuden etsimisessä voidaan perustaa paljolti asiakirjoihin, eikä nojata pelkästään tarinaperinteeseen.

Metsähallituksen tiedottaja pöyristyttää

Yle Sapmi julkaisi muutama päivä sitten uutista ”Juha Sipilän hallituksen ILO- ja maaoikeusselvityksestä” – tuolla nimellä saamenradio ilmeisesti kuvailee oikeusministeriön Leena Heinämäeltä tilaamaa kansainvälisesti oikeusvertailevaa selvitystä. Uutisessa saamelaiskäräjien hallituksen jäsen Pentti Pieski suhtautuu varovaisen positiivisesti vielä julkistamattoman selvityksen tuloksiin ja toivoo kansainvälisen lähestymistavan tuovan ratkaisuja Suomen kipeään tilanteeseen.

Uutisesta saa käsityksen, että ILO- ja maaoikeusasiaa käsiteltiin jossain työpajassa, jossa Pieski kertoo tuoneensa esille huolensa Suomen saamelaismääritelmästä ja sen tulkinnasta.

”Nykytilanteessa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon tulee sellaisia ihmisiä, joilla ei ole saamelaisia sukujuuria. Saamelaismääritelmä antaa mahdollisuuden valheellisille identiteeteille, että ihminen saattaa olettaa, että hän on saamelainen, vaikka hänellä ei olisi minkäänlaista taustaa sille. Jos tämän pohjalta tulee enemmän ja enemmän ihmisiä, niin tilanne tuntuu vaaralliselta” Pieski uutisessa kertoo.

Täytyypä sanoa, että Pieskin eväät kansainvälisesti oikeusvertailevaan pohdintaan ovat kovin ”kotimaiset” ja rotuopillisen rasistiset. Sikäli kun moiset ihmisten identiteetin aitoutta räävittömästi solvaavat kannanotot kantautuvat juuri sinne Juha Silpilän ja Jari Lindströmin kabinetteihin, ei liene puolta sanaa sen puolesta, että mikään saamelaiskäräjien ajama ILO-ratifiointi saati alkuperäiskansamääritys voisi tulla Suomi-nimisessä oikeusvaltiossa kuuloon.

Kyllä todellinen Suomea käsittävä oikeuksia ja olosuhteita vertaileva selvitys on edelleen tarpeen ja sitä suorittamaan ei tule värvätä ketään jo saamelaiskäräjien politiikkaan urautunutta tutkijaa tai tutkijaryhmää.

Puhuessaan joidenkin valheellisista saamelaisista sukujuurista, Pieski siis viittaa oikeisiin saamelaisiin sukujuuriin, joita hän itse ilmeisesti edustaa ja joita hän kai katsoo olevansa oikeutettu määrittämään. Ehkäpä Pieskin sukujuurista löytyy hyvinkin selvää ja kiistatonta näyttöä tuosta oikeasta saamelaisuudesta. Ja mitä muutoin hänen saamelaiseen identiteettiinsä kuuluu, sekin lienee täyttä tavaraa.

Pieskin kannanotot ovat olleet jo pitkään sellaisia, ettei niitä uskoisi aivan jonkin pääkaupunkilaisen, taannoista pomorimerenkävijöiden pukinekulttuuria kuvissa vaalivan Metsähallituksen tiedottajan suusta tulleiksi. Paremminkin Pieskin alkaisi olla aika hakeutua siihen saamelaiskäräjien tiedottajan virkaan, jota hän jo saamelaiskäräjävaalien aikana valmiiksi ja vaihtoehdoksi ensisijaiselle puheenjohtajuudelleen petaili.

Tai noilla kannanotoillaan Pieski sopisi vaikka anonyymiksi saamelaisradikaaliksi puhumaan televisiokameroille arafathuiviin ja mustiin laseihin sonnustautuneena.

Eri asia sitten mitä hyötyä hänen noistakaan rooleista olisi saamelaiselle kansanryhmälle.

Saamelaiskulttuurin perustana suuri kupla

Saamelaiskäräjien tuottamassa informaatiossa on kerrottu pitkin aikaa kuinka poronhoito on saamelaiskulttuurin perusta. Vielä vuosikymmen pari sitten tuota valta- eli pohjoissaamelaisen saamelaispolitiikan hokemaa viljeltiin hyvinkin yksioikoisesti. Sen tuloksena jopa Suomessa suuri eteläinen yleisö, ulkomaalaisista turisteista tai EU-poliitikoista puhumattakaan, kokee mielikuvaa siitä, että kaikki saamelaiset ovat poronhoitajia.

Nykyisin saamelaiskäräjien ”virallinen” kerronta on hieman tarkentunut:

”Poronhoito on näkyvin osa saamelaiskulttuuria. Kaikki saamelaiset eivät saa elantoaan poronhoidosta, mutta sen yhteisöllinen ja kulttuurinen merkitys on edelleen suurta. Poronhoidon vuotuistapahtumiin, kesäisiin vasanmerkityksiin ja talvisiin poroerotuksiin, osallistuu yleensä koko suku. Se on ainoa perinteinen saamelaiselinkeino, joka on yksistään kannattava. Poronhoidon tuloista noin 14 prosenttia muodostuu valtiollisista ja EU-tuista. Moni saamelainen harjoittaa poronhoidon yhteydessä pienimuotoista matkailu- tai jalostustoimintaa. Saamelaisten kotiseutualue kuuluu erityiseen poronhoitoalueeseen, jossa poroilla on vapaa laidunnusoikeus. Kotiseutualueella on 13 paliskuntaa ja noin 1250 poronomistajaa, mikä on noin 27 % koko Suomen poronomistajista. Eloporoja on noin 40 % (78 307) koko Suomen eloporoista ja vajaa 80 % Lapin eloporoista...”

Niinpä. Kaikki saamelaiset eivät todellakaan saa elantoaan poronhoidosta! Sanailu edistää kuitenkin mielikuvaa siitä, että hyvin suuri joukko saamelaisista elää poroilla. Jos haluttaisiin kertoa oikea totuus, tekstin pitäisi kuulua tyyliin: vain muutama hullu prosentti saamelaisista oikeasti elää poronhoidosta.

Jospa kuplan sisältö jäisikin vain tähän. Jokainenhan saa vapaassa maassa ja maailmassa hakea itselleen identiteetin tai erikoisuuden jatketta ja rakennusainetta miten haluaa. Tällaisen voi rinnastaa vaikkapa uskonnonvapauteen.

Saamelaiseen poronhoitokulttuurin käsitteeseen on kuitenkin ujutettu äärimmäisen harhaanjohtava mielikuva sen kestävyydestä luonnon kannalta. Tuon mielikuvan mukaan saamelaiset poronhoitajat elävät sopusoinnussa ja suoranaisessa harmoniassa Äiti maan kanssa, vaalien sen säilymistä tuleville sukupolvilleen. Ja tuo mielikuva tuntuu läpäisseen Suomen poliittisen päätöksenteon, toki tilanteesta aivan kuutamolla olevien ministeriöiden vedättämänä.

Kuuluessani taannoiseen metsähallituslain saamelaispykäliä kehitelleeseen Pentti Lähteenojan työryhmään, näin ihan lähietäisyydeltä kuinka pihalla vaikkapa ympäristöministeriössä ja oikeusministeriössäkin nykypäivän saamelaiskulttuurista suhteessa luontoon ollaan. Maa- ja metsätalousministeriössä tietoa ehkä olisi, mutta siellä asialle suljetaan silmät. Surkein tapaus on tietenkin lakiaan sekä luonnonkäytön ohjauslakeja käytäntöön tulkitseva ja soveltava Metsähallitus. Sen voisi sanoa suorastaan osallistuvan nuoleskelevalla, lakiin tai asetukseen perustumattomalla Akwe:Kon -vöyhötyksellään tuon suuren kuplan paisuttamiseen.

Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman johtajana pitkän päivätyön tehnyt professori Antero Järvinen on nostanut useammankin kerran esille nykyisen saamelaisen tehoporonhoidon vaikutuksia. Järvinen on näin tietenkin nostattanut takajaloilleen paitsi tuon toiminnan harjoittajia, myös heidän aljujaan, todellisuutta romantisoivia tai nöyristeleviä tiedeyhteisön edustajia. Järvisen tavoin myös toinen tilanteen perin pohjin tunteva ja sen rehellisesti esiin nostanut Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, nykyisen Luonnonvarakeskuksen, tutkimuspäällikkö tohtori Mauri Nieminen on saanut tuta imperiumin vastaiskuja.

Järvinen ja Nieminen ovat todenneet suoraan nykyisen tehoporonhoidon synnyttämän tuhon tien. Nieminen on tarkastellut tilannetta saamelaisaluetta laajemminkin kun taas Järvinen on keskittynyt enemmän hänen työsarkaansa kuuluneeseen Käsivarteen. Järvisen viimeisimmät ulostulot liittyvät Tapio Nykäsen ja Leena Valkeapään äsken julkaistun kirjan ”Kilpisjärven poliittinen luonto” arviointiin. Siinä hän harmittelee todellisuuden käärimistä raadollisten poliittisten taka-ajatusten silkkipaperiin ja vaatii suorin sanoin puuttumista porojen ylilaidunnukseen. Se tuhoaa ja on jo suurelta osin tuhonnut suurtuntureiden luonnon - ja myös sen saamelaiskulttuurin.

Näin Järvinen kirjoittaa (Lapin Kansa 31.8.2016):

"Ylilaidunnukseen puututtava heti
Kirja ´Kilpisjärven poliittinen luonto´ (Lapin Kansa/Pohjolan Sanomat 25.8. ja 26.8.) avasti Pandoran lippaan , josta ponnahti esiin maankäyttökysymys ja ylilaidunnus. Onko oikein ja kohtuullista, että koko Käsivarsi, jossa sijaitsevat maamme ainoat suurtunturit ja niiden omaleimainen luonto kasveineen ja eläimineen, uhrataan tehoporotaloudelle? Kuuluuko alkuperäiskansankin kunnioittaa Äiti maata?
Minulla on ollut suru seurata Käsivarren saamelaiskulttuurin alamäkeä yli 40 vuotta.
Merkittävä tekijä tuhon tiellä on ollut porojen ylilaidunnus, eettinen, ekologinen ja ekonominen ongelma, jonka saamelaiset ovat itse aiheuttaneet, mutta jonka ratkaisemiseen he eivät ole toistaiseksi halunneet osallistua. Nyt alkaa olla viimeinen hetki tehdä jotain.
Saamelaisten on otettava ohjat omiin käsiinsä ja ensitöikseen karistettava hartioiltaan etelän hyväntahtoiset hölmöt, jotka sanovat, että poro kuuluu tunturiluontoon, mutta eivät tiedä, että paliskunnan porotiheys on satakertainen luonnontilaan verrattuna.
Vuosituhansien kuluessa tunturiluonto on kokenut monenlaisia luonnollisia muutoksia, joiden kanssa se on sopeutunut elämään.
Koskaan aikaisemmin se ei ole joutunut tehoporotalouden pahoinpitelemäksi. Se on puolustuskyvötön.
Pakon sanelemana Kilpisjärven biologiselle asemalle on langennut epämiellyttävä tehtävä toistuvasti varoittaa ylilaidunnuksen kielteisistä luonto- ja kulttuurivaikutuksista, koska lukuisat tahot, joille asia olisi oikeasti kuulunut ja joilla olisi mahdollisuus siihen puuttua, eivät ole hoitaneet tehtäviään 25 vuoteen, vaan ovat antaneet ongelman kärjistyä.
Kaikkialla maailmassa ollaan luopumassa ekologisesti kestämättömistä maankäyttömuodoista ja panostetaan vastuulliseen ruuantuotantoon.
Helsingin yliopistossa aloittaa 2017 toimintansa uusi kestävän kehityksen tutkimus- ja koulutuslaitos, Helsinki Sustainability Science Center.
Toivon, että sekin kantaisi kortensa kekoon Käsivarren kriittisen ekologisen tilan pikaiseksi parantamiseksi.
Ilman saamelaisten osallistumista talkoisiin porot tappavat sekä tunturiluonnon että -kulttuurin.
ILO-sopimukseen tai ikivanhoihin valtakunnanrajoihin vetoaminen on kohtalokasta harhaanjohtamista, koska se ei millään tavalla auta ongelman ratkaisemista."

Noin siis Antero Järvinen ja toivon hänen tavoin, että viimeistään Helsingin yliopistosta löytyisi sellaista tosiasioihin rohkeasti katsovaa ja tilanteesta suoraan sanovaa tutkimusmoraalia, jota valitettavasti näyttää nykyisellään vaikkapa Luonnonvarakeskuksesta ja Lapin yliopiston Arktisesta keskuksesta puuttuvan.

Ja sen päivän haluaisin nähdä kun jokin saamelaiskäräjien Metsähallituksen pyynnöstä sen luonnonkäyttösuunnitelmien tekoon nimittämä Akwe:Kon -työryhmä toteaa poronhoidon aiheuttaman luonnon köyhtymisen ja tuhoutumisen olevan uhkana perinteisen saamelaiskulttuurin harjoittamiselle ja säilymiselle.
Noiden Akwe:Kon -ryhmien kun pitäisi tuoda nykyaikaiseen maiden ja vesien käytön suunnitteluun luonnon monimuotoisuutta säilyttävää ja edistävää alkuperäiskansan ”perinteistä tietoa” raadollisen ja rahallisen edunvalvonnan sijasta.

Kesätokan jälkeä Käsivarren kärjen maisemassa.

 Sammallahden fb-sivuilla mainostettu, poroilta aidattu Tirronkangas.

Suomen ja Norjan rajaa Kaldoaivin paliskunnan alueella vuodelta 2007. Jäkälää ei "luonnollisesti" näy ja suurin huomio kiinnittyy raja-aitaan asettuvaan tunturikoivun "puurajaan". Kuvassa nähdään mm. se miten tunturikoivikko on elpynyt Norjan puolella taannoisen tunturimittarituhon jäljiltä.

Lapin Kansa toivoo maa- ja metsätalousministeriöltä työryhmää ylilaidunnusongelman äärelle. Jo poromäärien tarkistaminen parikymmentä vuotta sitten olisi ollut jotain, mutta silloin se jäi ja on sittemminkin jäänyt.