ILO-sopimus halutaan ratifioida muuten vain?

Kuuntelin ja luin mielenkiinnolla oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin viimeisintä ulostuloa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen. Ministerin mukaan sopimuksen allekirjoittaminen ei toisi lisää oikeuksia saamelaisille, koska Suomen lait saamelaisia koskien ovat jo tuon sopimuksen vaatimalla tasolla.

Näinkö pitkään Henrikssonilta on mennyt tuon asian oivaltamiseen? Sikäli kun oikein muistan, hän ei ole moista lausunut kertaakaan aiemmin, vaan on ollut tukemassa puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven vaatimuksia ikään kuin saamelaisten asema kaipaisi edelleen tuntuvaa parantamista heidän saamisekseen yhdenvertaisiksi maan pääväestöön nähden.

Kun Henriksson kertoo, ettei sopimuksen ratifiointi muuttaisi enää mitään, hän näyttää edelleen olevan sen kannalla. Tähän soisi ministerin esittävän muitakin perusteluja kuin sen – joka näytti tulevan uutisoinneissa esille -, että Suomi on ollut kansainvälisen yhteisön hampaissa, koska se ei ole vahvistanut allekirjoituksellaan alkuperäiskansamme asemaa.

Mitä lienee tosiasiassa ollut tuo kansainvälinen paine, sillä se on mahtanut olla alkuperältään kovin kotikutoista eli joidenkin aktiivisten tahojen ja yksittäisten henkilöiden harjoittamaa Suomen mustamaalausta. Muistuu tässä mieleen saamelaiskäräjien edellisen puheenjohtajan Pekka Aikion kansainvälisillä foorumeilla esittämät mielipiteet Suomen saamelaisiin kohdistamasta kulttuurisesta kansanmurhasta ja niin edelleen.

Eräs ”kansainvälisen yhteisön” ääni ja miksei manipuloijakin on ollut entinen YK-raportoija ja nykyinen Firenzen yliopiston professori Martin Scheinin. Hänet tunnen jo taannoisten Mirhaminmaan metsäkäräjöintien ajoilta, jolloin hän esiintyi palkatun asiamiehen roolissa menestyen heikosti. Sittemmin Scheininistä on tullut erästä ystävääni lainaten ”päivystävä lausunnonantaja” mitä erilaisimmissa saamelaisia koskevissa asioissa. Toki hänelle luottotoimittajat varmasti soittavatkin, mutta kaikkineen miehen lausunnoista saisi analysoiden jo melkoisen ristiriitaisen koosteen.

Lausuntoja mittatilauksena ja muuntuen aina tilanteen mukaan, kuten saamelaiskäräjien johdolle myös pestattuna asiantuntijana toimineen henkilön varmaan kuuluukin tehdä. Jäävittömyydestä Scheininin kohdalla ei kannattane enää kovin yrittää kenenkään puhua ja sama pätee muutamaan muuhunkin saamelaispolitiikan sisällön tuottajaksi ryhtyneeseen professoriin ja tohtoriin.

Jos Anna-Maja Henriksson uskoo kansainvälisen ILO-paineen aitouteen, hänen pitäisi puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven lausumista ja hänen allekirjoittamastaan saamelaiskäräjien ILO-lausunnossa jo oivaltaa, ettei nyt esitetyllä kiireisellä ”avoimella” ratifioinnilla saataisi tosiasiassa mitään pistettä kymmeniä vuosia jatkuneelle kiistalle. Päinvastoin, näyttää siltä, että Näkkäläjärvi esikuntineen katsoo ILO-sopimuksen antavan entistä enemmän perusteluita maiden ja vesien hallinnan saattamiseksi saamelaiskäräjien valvontaan ja kenties siihen ”kollektiiviseen omistukseenkin”. Ja sikäli kun voidaan esimerkiksi Scheininin tuoreimmista lausumista päätellä, ”kansainvälinen yhteisö” jatkaisi Suomen painostamista.

Onko siis vastuullista toimintaa oikeusministeriltä ajaa edelleen sellaista ratkaisua, jolla kolme vuosikymmentä kestänyt kiista saisi jatkoa vielä vuosikymmeniksi? Samaa on syytä kysyä hallituksen saamelaisasioita käsittelevältä ministerityöryhmältä sekä viime kädessä pääministeri Alexander Stubbilta ja hänen hallitukseltaan.

Jos vaihtoehtoina ovat vuosikymmenten riitely tai enimmillään muutaman vuoden kestävä puolueeton selvitystyö siitä, mikä on Suomessa tuo ILO 169 -sopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa ja mikä on tuon kansan historiallinen asuinalue, ei luulisi valinnan olevan vaikea.

Tottahan tuohon selvitykseen olisi ollut maaherra Hannele Pokan taannoisen saamelaistoimikunnan jälkeen aikaa toistakymmentä vuotta, mutta se vain jäi jälleen tekemättä ja taas on mukamas kiire.

Anna-Maja Henriksson viittaa uutisissa myös ”sovittuun” saamelaismääritelmään, josta oltaisiin säätämässä myös tulevan syyskauden aikana. Ministerityöryhmästä ja perustuslakivaliokunnasta toivoisi löytyvän tähän sellaista rotia, ettei lailla enää turvattaisi saamelaiskäräjien johdon saamelaisuuden määrittelyssä ajamaa mielivaltaa ja syrjintää.

Ja jos Suomen lait ovat jo nykyisin oikeusministerin mukaan saamelaisten osalta riittävän hyvällä tolalla, miksi uusiin tai tarkistettaviin lakeihin tulisi ajaa vielä joitain kulttuurin heikentämiskieltoja? Etenkään, kun niillä tosiasiassa lisättäisiin vain saamelaiskäräjien ja sitä peesailevan kolttien kyläkokouksen subjektiivista vallan käyttöä myös saamelaisiin itseensä nähden.

On aika palata Samuli Paulaharjun tarinoiden tunnelmista nykyaikaan, jossa saamelaiskäräjien viranhaltijat ja heidän tukijansa ovat alueensa suurituloisinta eliittiä eikä saamelainen ”rahvaskaan” asu enää kodassa.

Veikko

Satuilupolitiikkaa

Patologinen valehtelija valehtelee niin, että uskoo lopulta itsekin omat sanansa. Hän on valmis sanomaan ihan mitä tahansa saadakseen mitä haluaa ja välittämättä siitä miltä muista tuntuu. On sanottu, että patologinen valehtelija on siinä mielessä sosiopaatti tai psykopaatti, että hän ei osaa asettua ollenkaan toisen ihmisen asemaan.

Mutta voiko olla myös kollektiivista patologista valehtelua? Voiko olla patologiseen valehteluun nojaavaa politiikkaa?  

On myös sanottu, että valhe on mädättävää myrkkyä kaikille ihmisyhteisöille. Valehteleminen tuhoaa luottamuksen ilmapiiriä, jonka varassa jokainen yhteisö on. Valhe synnyttää epäluottamusta, epäluottamus pelkoa, pelko vihaa, viha katkeruutta. Vihan ja katkeruuden ilmapiirissä ihmiset voivat huonosti, ahdistuvat ja sulkeutuvat.

Valehtelemisen ja jonkinlaisen jakomielisyyden ilmentymiä joutuu pohtimaan kun yhdistelee todellisuuteen viime aikoina harjoitetussa saamelaispolitiikassa esiin nostettuja ja nousseita asioita. Toisaalta joutuu pohtimaan sitä tabuja kumartavaa uskoa, joka tuota politiikkaa Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa ja kriittistä länsimaista tiedonvälitystä edustavassa yhteiskunnassa suvaitsee ja jopa ruokkii.

Vaikka kaikkea tulee mieleen, en halua leimata ketään patologiseksi valehtelijaksi. Ehkä on parempi arvioida jonkun katsovan asioita silmänsä osalta näkemästään sulkien sekä kirjoittavan ja puhuvan sen mukaisesti - ja ehkä itsekin sanomaansa uskoen. Jos tuo kirjoittaja ja puhuja on johtava poliitikko, tuotosta sopinee kutsua satuilupolitiikaksi.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on pitänyt esillä ja esittänyt vaatimuksia ”saamelaisen perinteisen tiedon” soveltamisesta pohjoisen valtionmaiden ja niiden suojelualueiden käytössä ja käytön suunnittelussa. Hän on paistatellut kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen ja sen alkuperäisyhteisöjen perinnetiedon merkitystä korostavan 8(j) -artiklan ylimmäisenä tulkitsijana ja ohjeistanut sen nimissä myös valtiota globaalin ilmastomuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ohdakkeisella polulla.

Toisaalla Näkkäläjärvi esikuntineen on ajanut häikäilemättömästi maankäytössä politiikkaa, jossa hänen viitetaustaansa kuuluva poronhoito ja siinä vuosikymmeniä harjoitettu laiton ylilaidunnus saisivat laillistamisen. Tähän johtaisi muun muassa metsähallituslakiin ja luonnonsuojelulain osauudistukseen esitetyt saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälät. Niiden säätämisen jälkeen mihinkään valtionmailla ja -vesillä ”saamelaiseen poronhoitoon” tai muuhunkaan Näkkäläjärven ja kumppaneiden saamelaiskulttuuriksi hyväksymään toimintaan ei voitaisi puuttua. Ei, vaikka tuo toiminta todettaisiin luonnon kannalta kuinka kestämättömäksi tahansa. Erillislakien heikentämiskieltopykälille saataisiin tietenkin vielä selkänojaa ”blankkona” ratifioidusta ILO 169 -sopimuksesta.

Pohjoisten suojelu- ja erämaa-alueiden luonnon surkea tila on laajalti tutkijoiden, luonnonsuojelijoiden, ministeriöiden ja jopa poliitikkojen tiedossa, mutta asialle on ummistettu jatkuvasti silmiä. Huipputapauksiin kuuluu maa- ja metsätalousministeriön päätös laiminlyödä edellinen kymmenvuotiskausittain tehty suurimpien sallittujen poromäärien tarkistus, perusteluna poronhoitoalueen eteläosassa tapahtunut petojen aiheuttamaksi esitetty poromäärien alenema. Samaan aikaan pohjoisessa, jossa käytännössä jokainen susi sekä karhuja ja ilveksiä on lahdattu erikoisluvin poroja tappamasta, lisäksi ahmoja laittomasti poistaen, poromääriä on voitu pitää laidunten kannalta kestämättömän suurina ja ehkä kasvattaakin niitä.

Maa- ja metsätalousministeriön ohella ympäristöministeriö on ollut täysin vedätettävissä eikä ansaitse pohjoisen luonnonsuojelusta puhuttaessa minkäänlaista luonnonsuojeluministeriön statusta. Ja aivan oma lukunsa on näiden ministeriöiden politiikkaa kentällä valtionmaiden ja -vesien hallinnoijan roolissa toteuttava Metsähallitus. En osaa kuvitella miten oma moraalini kestäisi olla sen aluejohtajana tai jonain aluepäällikkönä ja suunnittelijana silloin kun siellä tehdään luonnonvara- sekä hoito- ja käyttösuunnitelmia. Tai valvotaan luonnon käyttöä.

Totta kai Metsähallituksessa vedotaan säädettyihin lakeihin, mutta johan sillä asiat käytännössä näkevänä toimijana olisi mahdollisuus myös vaikuttaa tehtyjen lainsäädännön virheiden korjaamiseksi. Ainakin Lemmenjoen kullankaivun suhteen Metsähallitus teki parhaansa lopettaakseen tuon kansallispuiston luonnon kannalta marginaalisen toiminnan – osaksi kansallispuistoa totaalisesti hyödyntävän ”kulttuurin” vaatimuksista.

Tähän väliin lainaus Klemetti Näkkäläjärven blogista:

”Tiedän, että osa saamelaisista kannattaa kaivoksien perustamista, koska kaivoksilla voitaisiin saada työtä alueelle ja saamelaisnuoria palaamaan takaisin kotiseutualueelle. Ymmärrän toki taloustilanteen ja sen, että kaivokset voitaisiin nähdä yhtenä keinona työllisyyden parantamiseen. Mutta kaivokset ovat hyvin kaukana perinteisestä saamelaisesta arvomaailmasta. Koko meidän kulttuurimme on rakentanut sille, että elämme harmoniassa luonnon kanssa kunnioittaen luontoa ja eläen siten, että luontoon ei jää suuria jälkiä. Jos emme pidä saamelaisten perinteitä ja arvoja yllä, saamelaisuus on yhä enemmän vaarassa kadota ja saamelaisista tulisi vain kielellinen vähemmistö. Ilman saamelaiskulttuurin ydinarvoja, saamelaisia perinteisiä elinkeinoja ja saamen kieltä mikä on kulttuurimme tulevaisuus? Mikä saamelaiskulttuurin tulevaisuus on ilman puhdasta luontoa? Itse ajattelen tehdessäni päätöksiä sitä, miten päätökset vaikuttavat tuleviin sukupolviin ja miten ne sopivat saamelaiskulttuurin arvoihin ja edeltävien sukupolvien opetuksiin. Jos tuemme kaivoksia, menetämme mielestäni tärkeän osan saamelaisuudesta. Talous on aina sanellut länsimaista yhteiskuntaa ja se on sellainen arvo, minkä en haluaisi tulla osaksi saamelaiskulttuuria. Olemme nähneet mitä talousajattelu on saanut aikaan globaalisti metsäkatojen, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen muodossa.”

Kauniisti kirjoitettu, mutta missä se hipaiseekaan karua todellisuutta? Sitä mielestäni edustavat porotalouden erikoistutkijan ja tutkimuspäällikön Mauri Niemisen sekä Metsähallituksen aluepäällikkö Yrjö Norokorven julkisuudessa olleet näkemykset. Siitä karu esimerkki on myös professorin ja Kilpisjärven biologisen aseman johtajan Antero Järvisen vastikään muun muassa Lapin Kansassa julkaistu artikkeli Mallan luonnonpuiston tuhoista ( https://www.sttinfo.fi/release?releaseId=16078240 ). Heidän lisäkseen tarvitaan kipeästi ja nopeasti lisää rehellisen kriittisiä asiantuntijanäkemyksiä, mikäli pohjoisen arvokkaiden erämaiden ja tunturien luonnon monimuotoisuus halutaan pelastaa ja palauttaa.

Ehkä ainoaksi keinoksi jää tämän ekologisen kuplan puhkaisemisessa kansainvälinen huomio. Olisikohan kansainvälisestä luonnonsuojelualueiden luokituksesta ( http://www.iucn.org/about/work/programmes/gpap_home/gpap_quality/gpap_pacategories/ ja http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Suojelualueet/Kansainvalisetluokitukset/Documents/iucnluokat.pdf ) tai peräti biodiversiteettisopimuksesta apua?

Toisaalta, noiden luokitusten tekemistä ja sopimusten tulkitsemista varmaankin isännöisivät Metsähallitus ja jokin saamelaiskäräjien Akwé: Kon -työryhmä.

Veikko

Vaatimusten pohjaton kaivo

Metsähallituslain saamelaisosiota pohtineessa työryhmässä nostin kaiken aikaa esille tarvetta selvityksestä, jossa valtionmaiden ja -vesien käyttöä koskien tuotaisiin esiin ne konkreettiset asiat, joissa saamelaisten oikeudet eivät toteudu tasavertaisina muiden Suomen kansalaisten kanssa. Nähdäkseni työryhmän toimeksianto ei sisältänyt tavoitetta nostaa saamelaiset muihin kansalaisiin nähden erityiseen, muiden oikeuksia pois sulkevaan asemaan.

Käytännössä toimeksiannossa ei tarkoitettu saamelaisiakaan yksilöinä ja kansalaisina, vaan tähdättiin heidän ääntään käyttävän saamelaiskäräjien ja sitä siipeilevän kolttien kyläkokouksen statuksen korottamiseen.

Tuota konkreettista selvitystä ei kuulunut eikä noita asioita käsitellä myöskään lakiluonnoksen perusteluissa. Samoin näyttää olevan oikeusministeriön virkamiesten laatiman ILO-sopimusta koskevan ratifiointiehdotuksen kohdalla. Sama henkilö, joka dominoi voimakkaasti metsähallituslakityöryhmässä, on johtanut samoin kevein eväin myös oikeusministeriön tekeleen sisällön synnyttämistä.

Ja nyt siis Alexander Stubbin hallituksen pitäisi hopulla ratifioida ILO-sopimus ilman että sen perusteita ja käytäntöön soveltamista tässä vaiheessa murehdittaisiin.

Jostain syystä en jaksa uskoa Stubbin haluavan olla avaamassa moista vaatimusten pohjatonta kaivoa.

Käteeni osui arkistoistani kuvaava dokumentti siitä, mistä joskus on lähdetty ja missä tänään ollaan. Tuo jo haalistunut paperinippu on Inarin edellisen kunnanjohtajan Antti Korhosen minulle aikanaan käsin kirjoittamine kommentteineen tuikkaama lausunto vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksesta. Tuossa kunnan lausunnossa oiotaan lakiehdotuksen tehneen saamelaisasiain neuvottelukunnan ehdotuksen virheitä, mm. eduskunnan perustuslakivaliokunnan sanomisia koskien, sekä esitetään sama kysymys kuin minkä minäkin esitin metsähallituslakityöryhmässä: Missä on se saamelaisten eriarvoinen oikeudellinen tilanne, jota vaaditaan korjattavaksi?

Lausunnossa kirjoitetaan: ”Ehdotuksen sivuilta henkii käsitys oikeuksien polkemisesta ja riistosta, joka on heti lopetettava siirtämällä valtion maat saamelaisten omistukseen. Yleinen käsitys on, että oikeuksien riisto ja sorto kehitysmaissa on johtanut kansat suureen köyhyyteen ja kurjuuteen. Mainitunlaista kehitystä pyritään estämään kansainvälisin sopimuksin. Jokainen saamelaisalueen kuntalainen pystyy henkilökohtaisesti tekemään johtopäätökset tästä kurjistumisteoriasta, jonka pitäisi näkyä saamelaisalueella. Yhteiskunnan positiiviset toimet elinkeinojen ja kulttuurin alalla ovat olleet niin merkittäviä, että on vaikea ymmärtää vaatimukset muut paikalliset asukkaat poissulkevista oikeuksista, joita ehdotus saamelaislaiksi todellisuudessa merkitsee”.

Korhosen muistiossa viitataan vajaat parikymmentä vuotta aiemmin eli vuonna 1973 mietintönsä antaneeseen saamelaiskomiteaan, jonka mukaan valtionmaiden ja -vesien käytön tuli perustua vapaaseen ja maksuttomaan nautintaoikeuteen ja jonka silloisia muita ehdotuksista vuoden 1990 saamelaislakiluonnos ei pahemmin muistellut saamelaisten kurjaa asemaa perustellessaan.

Kunnanjohtaja kirjoittaa: ”Vähemmälle huomiolle on jäänyt vuoden 1973 saamelaiskomitean muut ehdotukset, jotka ovat pääosiltaan toteutuneet. Näistä esityksistä mainittakoon:

• yleinen oikeusaputoiminta
• Utsjoen poliisitoimen kehittäminen
• maakeinottelun estäminen lunastuslakien avulla tarvittaessa
• Inarijärven säännöstelykorvaukset on maksettu
• rajajokien kalastussopimusten tarkistamisessa on ollut mukana vahva saamelaisedustus
• vähämerkitykselliset uitolle varatut ranta-alueet on Utsjoella palautettu kantatiloille
• Utsjoen tilojen vapaa puunotto-oikeus on edelleen voimassa
• luontaiselinkeinojen erityisasema on turvattu lakiteitse
• eläinlääkintä on järjestetty
• karjan vapaa laiduntamisoikeus on säilytetty Utsjoella
• porotilalaki on toteutettu
• esteaidat on rakennettu valtion varoin
• porotaloudelta ei peritä laidunmaksua
• metsänhoidollisten toimenpiteiden muuttaminen luontaiselinkeinoille vähemmän haittaa aiheuttavaksi: uudet käsittelyohjeet, UKK-puisto, Lemmenjoen kansallispuiston laajennus, erämaalaki
• polttoaineverohelpotukset
• porotutkimusaseman perustaminen
• poronhoitolaki uudistettu
• vesipiirirajankäynti suoritettu
• rakennettu Tsarmijärven velvoitelaitos
• järjestetty kalankuljetus
• kalanjalostusta syntynyt
• rakennettu kalasatamia ja jäittämisasemia
• yhtenäinen kalastussääntö
• hoito- ja käyttösuunnittelu
• luonnonravintolammikot tehty
• kalanviljelyä tehostettu, velvoite ylitetty
• maankäytön suunnittelua toteutetaan; yleiskaavat, rakennuskaavat, rantakaavat
• saamelainen tuotemerkki
• tieyhteydet rakennettu, vain vanha Petsamontien reitti toteuttamatta
• poroerotuspaikoille tiet
• Inarijärven merikortti saatu
• Inarijärven rannat raivattu
• asiointiliikenne kylistä toteutettu taksein ja linja-autoin
• puhelinliikennettä selvitetty
• saamelaisalue sähköistetty ja liitetty valtakunnanverkkoon
• porotilalakia vastaava luontaiselinkeinolaki laadittu
• paliskuntien tukikohtia rakennettu
• poromiesten työterveystutkimus käynnistetty
• terveydenhuoltopalvelut saamelaisalueella kunnossa
• oppimateriaalituotanto
• kielilaki
• koulutusasiain neuvottelukunta
• Utsjoen yläaste, Karigasniemen yläaste
• Utsjoen lukio
• saamen kielen opetus
• Saamelaisalueen ammatillinen koulutuskeskus
• saamelaisradio
• saamelaismuseo suunnitteilla
• Utsjoen kirkkotuvat entisöity
• Sallivaaran erotuspaikka entisöity”                                                                                            

Näin siis jo vuoden 1990 lakiluonnoksen aikaan. Kunnanjohtajan lisäkommenteissa muun muassa lukee: ”Edellisten osalta helposti todetaan, että asiat eivät ole palvelleet yksin saamelaisia, mutta miksi vuoden 1972 komitea ne sitten esitti?”.

Niinpä. Ja kun tänä päivänä tuota listaa lähdettäisiin täydentämään, vaikkapa erilaisin saamelaismaininnoin olevat lait perustuslakia myöten kirjaten, ei ole todellakaan ihme etteivät oikeusministeriön virkamiehetkään löydä järkeen käyviä perusteluja ILO-sopimuksen edellyttämän heimokansan heikommasta tai suorastaan kurjasta asemasta.

Lainsäädäntöjohtaja Sami Mannisen joukkueen työn kepeyden voi tosiasioiden valossa ymmärtää, mutta työn tuottamaa ehdotusta ei ensinkään.

Veikko

Meneekö valtio polvilleen saamelaiskäräjien ILO-ehtojen edessä?

Saamelaiskäräjien täysistunnossa 27.6.2014 hyväksytty käräjien ILO-lausunto on kovuudessaan järisyttävä – näin mikäli oikeusministeriö ja lakia säätävät eduskunnan valiokunnat ja kansanedustajat vaivautuvat avaamaan lausunnon sisällön vaikutukset.

Ja tuo vaiva pitäisi nähdä, mikäli valtio ei halua alistua tyystin vedätettäväksi ja mikäli sen päättäjät eivät tuudittaudu ajatukseen siitä, että annetaan nyt mennä niin päästään kerralla eroon kymmeniä vuosia kestäneestä riesasta.

Saamelaiskäräjien lausunto nimittäin lupaa, että mikäli ILO 169 -sopimus sen ehdoilla ja sen esittämällä tavalla ratifioidaan, sitten se vasta myllytys alkaakin. Samalla se tarkoittaa melkoista hurlumheitä elämänmenolle Lapissa, eivätkä nuo vaikutukset jäisi vain Lappiin, asuuhan suurin osa Suomen saamelaisista jo muualla kuin niin kutsulla saamelaisten kotiseutualueella.

Saamelaiskäräjien mukaan ”ILO 169-sopimuksen ratifioinnin osalta tulee ottaa käyttöön sekamuotoinen voimaansaattamislaki, jossa säädettäisiin keskeisistä sopimuksen toimeenpanosäännöksistä, erityisesti koskien maa-, vesi- ja luonnonvaraoikeuksia”.

Tämä tarkoittaa, että sopimus ratifioitaisiin säädöksellä, jolla sidottaisiin seuraavia hallituksia jatkamaan ratifioinnin yksityiskohtaista soveltamista, tai että vähintään hallituksen esityksen perusteluosassa tuotaisiin esille ne ILO-sopimuksen artiklat, joissa Suomen lainsäädäntö ei vielä täyty ja toimenpiteet, miten tavoite voidaan saavuttaa.

Käräjät lausuu: ”Käytännössä Suomi ei voi ratifioida ILO 169-sopimusta ilman saamelaiskäräjien hyväksyntää. Saamelaiskäräjät ei voi antaa hyväksyntäänsä sellaiselle esitykselle, jonka mukaan ILO 169-sopimus ei edellyttäisi Suomen lainsäädännön muuttamista miltään osin, koska samalla saamelaiskäräjät tunnustaisi sen, että saamelaisten maa-, vesi- ja luonnonvaraoikeuksia ei tarvitsisi ratkaista eikä saamelaisilla olisi kollektiivioikeuksia”.

Tämä tarkoittaa, että Suomen eduskunnan tulee alistua suoraan saamelaiskäräjien ja käytännössä sen valtaapitävien tahtoon. Tämä tarkoittaa myös sitä, että Suomi vastoin oikeusministeriön selvitysmies Juhani Wirilanderin selvitystä ja useita uusia tutkimuksia jättäisi edelleen leijumaan ilmaan mahdollisuuden siitä, että nykyisellä saamelaiskäräjien vaaliluettelon ryhmällä olisi jokin kollektiivioikeus valtionmaihin- ja vesiin; ILO-sopimusta hyödyntämällä tuosta oikeudesta voitaisiin siis jauhaa edelleen maiden ja vesien omistusta vaatien.

Saamelaiskäräjät pitää lausunnossaan ”ehdottoman tärkeänä, että sopimus ratifioitaisiin kuluvalla eduskuntakaudella saamelaiskäräjien ja valtioneuvoston hyvällä yhteistyöllä. Asian valmistelun suurista puutteista huolimatta saamelaiskäräjät on valmis työstämään hallituksen esitystä siten, että saamelaiskäräjiä ja Suomen valtiota tyydyttävä ratkaisu voidaan saavuttaa ja sopimus ratifioida”.

Saamelaiskäräjät vetoaa tällä lausuntonsa kohdalla kiireeseen, jota ILO-sopimuksen ratifioimiseksi on kuluvalla Jyrki Kataisen hallituskaudella lietsottu hallitusohjelman sanamuotoon vedoten. Saamelaisjohdon politiikan jatkeeksi estoitta heittäytyneessä Ylen saamenradiossa on ruvettu lataamaan samaa painetta uudelle pääministerille, Alexander Stubbille. Hänen vanha lausahduksensa nostettiin nyt pääministerin sanomana otsikkoon tyyliin: ”Häpeän sitä, ettei Suomi ole ratifioinut ILO-sopimusta”. Ehkä kokoomusvaikuttajien ja muidenkin on syytä panna tämä vedättäminen merkille ja informoida pääministeriä mikäli hän ei ole uutista itse sattunut havaitsemaan.

Kun saamelaiskäräjät haluaa ”ehdottomasti”, että ILO-sopimus ratifioidaan vielä jäljellä olevana vaalikauden pätkänä, sen johdon piirissä oivalletaan, ettei seuraavaa tilaisuutta ”vuosisadan puhallukseksi” nimitellylle hankkeelle ehkä enää ilmaannu. Ei ainakaan niin, että ILO-sopimus koskisi Suomessa vain nykyistä valikoitua saamelaisluettelon ryhmää.

Kiirettä ja hätää kuvaa sen lausunnossa oleva kohta: ”Hallituksen esitysluonnoksessa on kiinnitetty huomiota esityksiin metsähallituslain saamelaisia koskevien pykälien tarkistamiseksi ja saamelaiskäräjälain uudistamista valmistelleen työryhmän esityksiiin. Hallituksen esitysluonnoksessa ei kuitenkaan alisteta sopimuksen ratifiointia riippuvaiseksi kyseisten esitysten etenemisestä”.

Saamelaiskäräjät edelleen lausuu: ”ILO:n asiantuntijakomitean tekemien suositusten ja päätösten perusteella minkään sopimuksen ratifioineen valtion lainsäädäntö ei ole vastannut ILO 169-sopimuksen velvoitteita ratifioinnin aikana ja jokainen sopimuksen ratifioinut valtio on saanut suosituksia ILO 169-toimeenpanemiseksi ILO:n valvontaelimiltä. Norja ei täytä Finnmarken-lailla kaikkia ILO 169-sopimuksen vaatimuksia.

Mallit, miten sopimus on ratifioitu joissakin maissa, eivät ole sovellettavissa Suomeen vaan ratkaisevaa on, että sopimuksen toimeenpanon tulee olla Suomen saamelaiskäräjien hyväksymää ja tukemaa. Tähän ILO:n valvontaelimet tulevat kiinnittämään huomiota, mikäli Suomi ratifioi sopimuksen ilman saamelaiskäräjien hyväksyntää”.

Mitäkö tämä siis tarkoittaa? Sitä, että saamelaiskäräjien johto ajaa ILO-sopimuksen tulkintaa Suomessa raskaimman jälkeen ja samalla sen itsensä räätälöimänä – ei muista maista mallia hakien.  Jos Suomen oikeusministeriö, valtioneuvosto ja eduskunta tämän lausunnon kohdan itselle avaavat, voisi ennustaa ratifioinnin jäävän tekemättä. Käytännössä loppua kaivoslain ja metsähallituslain kaltaisille lainsäädäntöhankkeille, erilaisille Akwé:Kon -virityksille ja muille osin läpi maan vaikuttaville vaatimuksille ei olisi näköpiirissäkään. Käräjät sanoo asian vielä suoraankin: ”Hallituksen esitysluonnoksen mukaan Suomen lainsäädäntö täyttäisi ILO 169-sopimuksen ratifiointiedellytykset eikä kansallista lainsäädäntöä olisi tarvetta muuttaa eikä saamelaiskäräjien resursseja tarvitsisi lisätä. Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan hallituksen esityksen perustelut eivät ole tältä osin ILO 169-sopimuksen, Wienin yleissopimuksen pacta sunt servanda – säännöksen eivätkä perustuslain 22 § ja 95 § periaatteiden mukaisia”.

Saamelaiskäräjien lausunnossa ILO-kiirettä perustellaan saamelaiskulttuurin heikentyneellä asemalla ja tietenkin Suomen imagolla: ”Saamelaiskulttuurin nykytila on hyvin uhanalainen ja tulevaisuus on erittäin epävarma. Saamelaisväestön määrä on kasvanut vuodesta 1962 vuoteen 2007 158 %. Saamen kieltä ensimmäisenä kielenään puhuvien määrä on puolestaan laskenut samassa ajassa 16 %. Kun vuonna 1962 saamea ensimmäisenä kielenään puhui noin 75 % saamelaisista, vuonna 2007 enää 26 % saamelaisista puhui saamea ensimmäisenä kielenään.  ILO-sopimuksen ratifiointi on välttämätöntä, jotta saamelaiset voisivat säilyttää omaleimaisen kulttuurinsa tulevaisuuteen nähden. Sopimuksen ratifiointi on välttämätöntä Suomen ulkopoliittisen ja sisäpoliittisen uskottavuuden vuoksi ja tilanteen selkiyttämiseksi saamelaisten kotiseutualueella”.

Tuo edellä mainittu tilanteen selkiyttäminen tarkoittaisi saamelaisjohdon mukaan mm. seuraavaa: ”Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan ILO 169-sopimuksen ratifiointi edellyttää Suomessa sitä, että saamelaisten kotiseutualueen valtion hallinnassa olevat maa- ja vesialueet siirretään Metsähallituslain uudistuksen yhteydessä erityisen hallintoelimen alaisuuteen, jonka edustajien enemmistön saamelaiskäräjät valitsee ja jossa myös kolttien kyläkokous on edustettuna. Elimen tarkoituksena olisi hallinnoida saamelaisten kotiseutualueella sijaitsevia valtion maa- ja vesialueita erityislainsäädännön mukaisesti. Tehtävää varten saamelaiskäräjille ja kolttien kyläkokoukselle turvataan riittävät resurssit. Muutos ei vaikuttaisi jokamiehenoikeuksiin eikä muussa lainsäädännössä taattuihin käyttö- ja nautintaoikeuksiin taaten myös alueella asuvien valtakulttuurin edustajien oikeudet käyttää luontoa ja luonnonresursseja erityislainsäädännössä säädetyillä edellytyksillä”.

Luonnonsuojelijoille lienee mieluista luettavaa seuraava:

 ”Artiklan 15 osalta saamelaiskäräjät toteaa, että Suomen lainsäädännössä ei ole määräyksiä hyötyjen jaosta, eikä Suomen lainsäädäntö vastaa artiklan velvoitteita toisin kuin hallituksen esitysluonnoksessa todetaan. Saamelaiskäräjien näkemyksen mukaan artikla 15 edellyttää mm. kaivos-, metsä- ja maa-aineslain tarkistamista siten, että saamelaisten kotiseutualueelta hyödynnettyjen luonnonvarojen hyötyjä jaetaan saamelaiskäräjille. Koltta-alueella hyödynnetyistä luonnonvaroista hyötyjä tulee jakaa myös kolttien kyläkokoukselle. Metsien hyödyntämisen osalta hyötyjen jakaminen ei koske yksityisessä omistuksessa olevia metsiä tai yhteismetsiä”

Mitä ILO-ratifiointi todella vaikuttaisi uhanalaisille saamen kielille ja muulle kulttuurille? Mitä saamelaisten enemmistönä olevat citysaamelaiset tai inarinsaamelainen poromies-kalastaja saisivat siitä, että saamelaiskäräjät ja vähin kolttien kyläkokouskin saisivat lisää sitä kollektiivista valtaa - ja rahaa vaikkapa valtion metsien hakkuista tai kaivoksista?

Ehkä saamelaisten kannattaisi omassa keskuudessaankin asiaa ihan käytännössä miettiä.

Aivan oma lukunsa ovat tietenkin norsunluutorneissaan saamelaisten kulttuurin kurjaa tilannetta ruikuttavat huippupalkkaiset johtajat, radiopomot, professorit ja muu saamelaiseliitti. Ja toisihan ILO-sopimukseen liittyvä hallinnointi ja painostaminen leivän jatketta muutamalle ihmisoikeusraportoijalle, vähemmistövaltuutetulle ja mitä näitä ylätason toimijoita nyt onkaan.

Se olisi kuitenkin saamelaiskäräjien viimeisimmän yleiskokouksen saamelaismääritelmäesityksen ja tämän ILO-lausunnon toteutuessa varmaa, että Suomessa alkuperäiselle saamelaiskulttuurille, inarinsaamelaisuudelle, tulisi noutaja.

Ei Suomen kansainvälistä mainetta pelasteta uhraamalla inarinsaamelaiset ja syyllistymällä lisäksi vielä tunnustamattoman alkuperäiskansan, metsäsaamelaisten, kulttuuriseen kansanmurhaan.

Veikko

Oikeusvaltio Suomi ja 8(j)

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka antoi joitain päiviä sitten ratkaisunsa hänelle tehtyyn kanteluun koskien kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen 8(j)-artiklan suomenkielisen käännöksen virhettä ja siitä johtuvaa artiklan virheellistä ja syrjivää soveltamista Suomessa.

Kantelu kohdistui erityisesti ympäristöministeriöön, joka on kyseiseen artiklaan viitaten laatinut muun muassa Metsähallituksen sovellettavakseen ottaman Akwé:Kon -ohjeistuksen. Tuo ohjeistus nostaa käytännössä saamelaiskäräjät arvoon arvaamattomaan valtionmaiden ja -vesien käytössä ja sen suunnittelussa eli tuomaan niihin ohjeeksi saamelaista perinteistä tietoa ja luonnon käytön osaamista.

Käytännössä tuo ”perinnetieto” ja osaaminen ovat olleet hyvin pitkälle yhtä kuin poronhoidon intressi.

Suomenkielisessä 8(j)-artiklan käännöksessä viitataan alkuperäiskansoihin ja paikallisiin yhteisöihin, kun taas englanninkielisessä versiossa käytetään vastaavassa kohdassa ilmaisua ”indigenous and local communities”. Kantelijoiden mukaan tuo ”indigenous and local communities”olisi tullut kääntää muotoon ”alkuperäiset ja paikalliset yhteisöt” eikä kytkeä sitä suoraan koskemaan vain alkuperäiskansoja. Käsitettä kansat eli ”peoples” ei ole mainittu alkuperäisessä sopimuksessa, jonka virallisiin kirjauskieliin englanti kuuluu.

Käytännössä suomalainen omaperäinen käännös tai tulkinta ovat johtaneet tilanteeseen, jossa artiklan katsotaan koskevan Suomessa vain saamelaisia – ja joiden ääntä artiklan nojalla siis käyttää saamelaiskäräjät.

Kantelijat halusivat oikeuskanslerin selvittävän, ovatko sopimuksen kääntämiseen osallistuneet sekä artiklan 8(j) soveltamisesta päättäneet syyllistyneet toiminnassaan laiminlyönteihin. Edelleen haluttiin selvityttää, tulisiko kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen käännös laatia uudelleen ja tulisiko artiklan soveltamista laajentaa koskemaan Suomessa myös muita yhteisöjä kuin alkuperäiskansa saamelaisia.

Muun muassa kansalaisten perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista valvova oikeuskansleri Jonkka käsitteli asian lopulta kevyesti.

Näin voi asiaa kansalainen itsekseen arvioida kun katsoo mihin taustatietoon ratkaisu näyttäisi perustuvan. Käytännössä se myötäilee ympäristöministeriön antamaa selitystä.

Jonkan ratkaisussa todetaan: ”Englanninkielisen sopimustekstin 8 artiklan j-kohdan mukaan ”each Contracting Party shall, as far as possible and appropriate: --- (j) Subject to this national legislation, respect, preverse and maintain knowledge, innovations and practices of indigenous and local communities embodying traditional lifestyles relevant for the conservation and sustainable use of biological diversity and promote their wider application with the approval and involmement of the holders of such knowledge, innovations and practices and encourage the equitable sharing of the benefits arising from the utilization of such knowledge, innovations and practices;”

Edelleen todetaan: “Suomenkielisen käännöksen 8 artiklan j-kohta kuuluu seuraavasti: ´Kunkin sopimuspuolen tulee mahdollisuuksien mukaan ja soveltuvin osin---) kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti kunnioittaa, suojella ja ylläpitää alkuperäiskansojen ja paikallisten yhteisöjen sellaista tietämystä, keksintöjä ja käytäntöä, joka sisältyy biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön kannalta merkityksellisiin perinteisiin elämänmuotoihin ja edistää ja laajentaa niiden soveltamista mainittujen yhteisöjen luvalla ja myötävaikutuksella sekä rohkaista tietämyksestä, keksinnöistä ja käytännöstä saadun hyödyn tasapuolista jakoa´,”

Oikeuskansleri Jonkka lausuu edellisestä: ”Voidaan todeta, että suomen- ja englanninkieliset sopimustekstit eroavat sanamuodoltaan toisistaan kantelijain väittämällä tavalla siten, että suomenkielisessä versiossa käytetään sanaa alkuperäiskansa, jota ei englanninkielisessä tekstissä ole.”

Mutta sitten mitä lausuukaan ympäristöministeriö?

Sen mukaan suomenkielisen käännöksen osalta kyseessä ei ole kuitenkaan käännösvirhe, ”vaan sopimuksessa tarkoitetaan nimenomaan alkuperäiskansoja.” Ministeriö katsoo myös, että biodiversiteettisopimuksen hyväksymisen jälkeen alkuperäiskansojen käsite (indegenous peoples) on saanut YK:ssa laajan hyväksynnän ja sitä on nyttemmin YK:ssa käytetty ilmaisun ”indigenous communities” sijasta. Ministeriön mukaan ”myös biodiversiteettisopimuksen osapuolten välillä on käynnissä prosessi, jonka tarkoituksena on, että tulevissa sopimukseen liittyvissä päätöksissä käytettäisiin ilmaisua indigenous peoples and local communities, vaikka alkuperäistä sanamuotoa ei olekaan tarkoitus muuttaa”.

Tämä selitys tukee ympäristöministeriön mukaan sitä, että suomenkielinen teksti ei ole kantelun tarkoittamalla tavalla virheellinen!

Ministeriö myöntää, että ”paikallisyhteisön käsitettä tulisi kansainvälisellä tasolla selventää, mutta tällä ei ole merkitystä sopimuksen suomenkielisen oikeellisuuden suhteen”. Ministeriön mielestä se ei ole soveltanut 8(j)-artiklaa virheellisesti.

Oikeuskansleri Jonkka lausuu ympäristöministeriön selityksen perusteella: ”Ympäristöministeriön lausunnosta edellä esitetty huomioon ottaen minulla ei ole käytettävissä olevan aineiston perusteella aihetta epäillä, että Suomen säädöskokoelman sopimussarjassa julkaistu biodiversiteettisopimuksen suomenkielinen käännös kantelussa tarkoitetuilta osin olisi ainakaan sillä tavoin virheellinen tai sopimuksen soveltamisalasta epäselvyyttä aiheuttava, että se antaisi oikeudellisen perusteen toimenpiteisiini”.

Ei voi kuin ”käytettävissä olevan materiaalin perusteella" ihmetellä!

Oikeuskansleri ei näytä selvittäneen mikä on tuo ympäristöministeriön selittämä ”laaja hyväksyntä YK:n piirissä”, mikä on tuo ”biodiversiteettisopimuksen osapuolten välillä käynnissä oleva prosessi” ja mistä asiat siinä mahdollisesti kiikastavat ja eipä hän tunnu perustavan toimenpiteisiin asti siitäkään, että ministeriö myöntää epäselvyyttä artiklan soveltamisesta paikallisyhteisöjen suuntaan olevan, mutta voi muun muassa lainvalmisteluissa soveltaa artiklaa saamelaiskäräjien asemaa korostaen – tietoisena siitä, että paikallisyhteisöt-ilmaisu tulee joka tapauksessa säilymään artiklassa jatkossakin.

Jos oikeuskanslerin päätöstä ja sitä ohjaavaa ympäristöministeriön selitystä tarkkaan tulkitsee, niissä tunnustetaan, ettei Suomessa tiedetä miten sopimusta tulisi soveltaa, vaan paikallisten yhteisöjen käsite vaatisi kansainvälistä selventämistä.

Tosiasiassa vaadittaisiin vain kansallista selventämistä!

Ohessa UNEP-CBD:n (United Nations Environment Programme - The Convention on Biological Diversity) määritelmä, joka on varsin selkeä: ”Local communities may be defined as the human population in a distinct ecological area who depend directly on its biodiversity and ecosystem goods and services for all or part of their livelihood and who have developed or acquired traditional knowledge as a result of this dependence, including farmers, fisherfolk, pastoralists, forest dwellers and others.” (See UNEP-CBD Sui generis workshop, UNEP/CBD/WG8J/4/INF/18, p.2.)

Edellinen vapaasti suomentaen: ”ihmispopulaatio, joka asuu tietyllä ekologisella alueella ollen suoraan riippuvainen sen biodiversiteetista ja ekosysteemin tuotteista sekä palveluista joko kokonaan tai osittain ja joka on tämän riippuvuussuhteen seurauksena hankkinut perinteistä tietoa, esimerkiksi maanviljelijät, kalastajat, paimentolaiset, metsästäjät jne.”

Kun Suomessa tulee tarkastella ja tarkistaa artiklan 8(j) tulkitsemista ja soveltamista, tulee samassa yhteydessä myös selvittää onko saamelaiskäräjät edes sellainen yhteisö, jota tällaisessa soveltamisessa (esimerkiksi Akwé:Kon) voidaan pitää tarkoitettuna osapuolena. Toisin sanoen, tulisiko artiklaan liittyvä kuuleminen ja tukeminen kohdistua oikeasti saamelaistenkin kohdalla huomattavasti paikallisemmin – niihin todellisiin alkuperäis- ja paikallisyhteisöihin, joissa artiklassa mainittu perinteinen tietämys ja käytäntö todellisuudessa elävät?

Minusta oikeusvaltio Suomen oikeuskanslerin nyt antama päätös ei vakuuta. Se antaa kuitenkin mahdollisuuden prosessin jatkamiseen – ja ellei muutoin, kansainvälisellä foorumilla.

Veikko

Tuleeko ILO-ratifioinnista Jyrki Kataisen lahja Lapille?

Oikeusministeriössä virkamiestyönä valmistunut luonnos hallituksen esitykseksi ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseksi putkahti lausuntokierrokselle, joka kestää kesäkuun loppuun. Lueskelin lainsäädäntöjohtaja Sami Mannisen ja hänen virkamiesjoukkueensa aikaansaannoksen tänään kertaalleen läpi ja ensimmäisinä vaikutelmina joutuu kysymään samaa kuin mistä jo aiemmin kirjoitin: Tekisikö Suomi naapurinsa erheen ILO-sopimuksen ratifioinnissa?

Toinen ja hieman huvittunut ajatus jäi päälle aivan lähes 80-sivuisen luonnoksen lopusta, jossa hallituksen esityksen allekirjoittajiksi on signeerattu pääministeri Jyrki Katainen ja oikeusministeri Anna-Maja Henriksson: Näinköhän kokoomuslaisen pääministerin piti olla rakentamassa Suomen Lappiin taannoisten taistolaisten kollektiivinen haavemaa? Historiaan perustumaton järjestelmä, jota on viimeiset kolmekymmentä vuotta ajettu kuin käärmettä pyssyyn, mutta joka on jokaisella yrityksellä tähän mennessä kaatunut omaan mahdottomuuteensa.

Täytyy heti jatkoksi todeta, että mikäli Suomen alkuperäiskansakysymys olisi kansainvälisesti ja kansallisesti kestävällä tavalla ratkaistu - ja johon ratkaisuun olisi ollut tutkimuspohjaa ja aikaa edellisestä maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikunnasta lähtien reilustikin - ei ILO-sopimuksen ratifioinnille mahtaisi löytyä juurikaan vastustusta. Kyseessä on toki vanha ja nykyajan tasa-arvoisiin ja hyvinvoiviin Pohjoismaihin huonosti istuva sopimus, mutta siitä huolimatta mikä ettei. Mutta nyt kun oikeusministeriön lainvalmistelijat rajaavat sopimuksen ratifiointia maiden käytössä koskemaan vain nykyistä nk. saamelaisaluetta ja nykyistä saamelaiskäräjien vaaliluettelon tarkoittamaa väestöä, josta kaiken lisäksi yli 60 prosenttia asuu muualla kuin tuolla rajatulla alueella, riittää jo tuosta lähtökohdasta vääntöä muutamiksi kymmeniksi vuosiksi tulevaisuuteen.

No, Katainenhan ei aio olla enää sitten näissä kotomaan politiikan kuvioissa, Suomen selvityksiä työjärjestö ILO:lle tai muuallekaan allekirjoittamassa.

Oikeusministeriön virkamiesten luonnoksessa todetaan, että Suomen nykyinen lainsäädäntö luo riittävät edellytykset ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille. Tosiasiassa näinhän on ollut jo kymmeniä vuosia, mutta kun valtiolta on herunut kaiken aikaa lisää, miksei sitä olisi saamelaiskäräjien johdon kannattanut lypsää. Nyt kun Mannisen joukko kirjoittaa lainsäädännön riittävästä tasosta, se liittää tuohon tasoon jo myös vasta valmistelussa olevia lakeja eli saamelaiskäräjälain tarkistamisen ja parhaillaan lausuntokierroksella olevan uuden metsähallituslain ja siihen sisältyvät ”saamelaispykälät”.

Jos saamelaiskäräjille ja sen kylkeen kiinnittyneelle kolttien kyläkokoukselle annetaan noissa laeissa esitetty asema käyttää saamelaisten puheoikeutta valtionmaiden ja -vesien käyttöä sekä myös kuntien hankkeita koskien, on kysymys yksityisten oikeuksien – myös saamelaisten yksityisten oikeuksien – ylitse menevästä kollektiivisesta vallankäytöstä. Kaiken lisäksi tuo ”kollektiivi” kutistuu käytännön lausunnonannossa ja yhteistyövelvoitteen täyttymisen valvonnassa muutamaan henkilöön. Näyttöjä näistä yhden miehen tai yhden naisen puheenjohtajalausunnoista on viime aikoina saatu. Niissä on pyritty puuttumaan myös saamelaisten yksityisiin oikeuksiin tai hankkeisiin.

Tuohon saamelaiskäräjien tulevaan statukseen pitää lakien poliittisen käsittelyn vaiheissa tarkoin tarttua. Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmäkin on edelleen tietenkin hakusessa, mutta tänään siitäkin saatiin julki oikeusministeriöstä saamelaiskäräjille tarjottu ”neuvottelupohja”, joka jättäisi polveutumisen jollain tavalla mukaan saamelaisuuden määrittelyyn.

Epäilen, tokko moinen kelpaa Klemetti Näkkäläjärvelle.

Koko tämä ILO-sopimuksen ratifioinnin valmisteluun tähtäävä prosessi on ollut Jyrki Kataisen(kin) hallituksen aikana melkoista sirkusta. Näkkäläjärven puolue tuntuu oikeusministerinsä topakkuudella vedättäneen asiaa mennen tullen ja muut tuntuvat vain vikisseen. Ei ole kauankaan, kun eräs melkoisella pallilla istuva virkamies vakuutteli minulle, ettei Suomi tule ILO-sopimusta ratifioimaan. Ehkä näin vielä käykin, mutta se Norjan erhe näyttää joka tapauksessa olevan toinen potentiaalinen vaihtoehto.

Toisin sanoen, että ensin ratifioidaan ja sitten aletaan taajoa mitä ratifioinnin olisi pitänyt tosiasiassa tarkoittaa. Ja onhan näitä tapauksia toki muualtakin maailmalta.

ILO-valmistelujen vaiheista vielä muistutus siitä episodista, kun Klemetti Näkkäläjärvi ilmoitti julkisuudessa kuinka ILO-sopimuksen ratifiointi voidaan tällä erää unohtaa. Hän pani suorastaan pistettä koko puuhastelulle. Monikin taisi ihmetellä Näkkäläjärven sanomaa, mutta toki sekin oivallettiin, ettei ILO-sopimusta itse asiassa enää tarvittaisikaan mikäli nyt meneillään olevat lakihankkeet menevät saamelaiskäräjien johdon haluamalla tavalla läpi.

Niin, Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa luvataan edistää aktiivisesti myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen synnyttämistä. Ehkä siitäkin saadaan vielä kuulla hallituskauden loppukirin aikana.

Ruotsi muuten on tainnut heittää haikailemasta ILO:n sekä pohjoismaisen saamelaissopimuksenkin perään.

Veikko

Ajalta, jolloin lappalaiset olivat saamelaisia

Tänä päivänä saamelaiskäräjien johto haluaa tiukan hajuraon alkuperäiskansa saamelaisten ja lappalaisten välille. ILO 169 -ratifiointia vaaditaan käytännössä enää Suomen perustuslakiin saamelaisille kirjatun alkuperäiskansa-aseman nojalla. Tuon kirjauksen katsotaan tarkoittavan ainoastaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttyjä saamelaisia. Viime aikoina on muistutettu, etteivät kaikki saamelaiset kuulu tuohon luetteloon.

Seuraavassa lainauksia saamelaisvaltuuskunnan lakimiessihteerin Heikki J. Hyvärisen 13.12.1990 laatimasta muistiosta, jolla hän esitteli silloiselle saamelaisvaltuuskunnalle maaherra Asko Oinaan johtaman saamelaisasiain neuvottelukunnan mietinnön pohjalta laadittua saamelaislakiluonnosta. Lailla piti siirtää pohjoisten kuntien valtionmaat paliskunnittain perustettavien ”lapinkylien” omistukseen.

Lappalaiset ja heidän historiallisiin lapinkyliinsä sijoittuvat oikeudet olivat tuolloin käypiä perusteita saamelaislain säätämiselle:

”Neuvottelukunnan piirissä suoritettujen selvitysten mukaan lappalaisilla on aikanaan ollut asuttamiensa alueiden maihin ja vesiin yhtä hyvä omistusoikeus kuin maan eteläosien talonpojilla oli tilojensa tiluksiin. Lappalaiset käyttivät lapinkyliensä laillisten rajojen sisällä omistamiaan alueita poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen pääelinkeinona.
Sittemmin lappalaisten vanha maaomaisuus on eräiltä osin siirtynyt alueen tiloille, kylille ja yhteismetsille.
Tilajakoon kuulumattomia alueita pidetään yleisesti valtion omistamina valtion metsämaina niihin liittyvine vesialueineen. Valtiolla ei kuitenkaan ole esittää riittäviä oikeudellisia perusteita valtion metsämaa -nimisiin kiinteistöihin eikä niiden omistusoikeuteen saamelaisten kotiseutualueella. Tästä syystä valtion metsämaaksi kutsutut alueet kuuluvat edelleenkin omistusoikeudella lappalaisten perillisille, joita ovat erityisesti nykyiset saamelaiset.
Poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä on pitkään pidetty alueiden yhteiskäyttönä, joka kuuluu kenelle tahansa kunnan jäsenelle suoraan asuinpaikan perusteella. Tällekään käsitykselle ei ole löytynyt riittäviä oikeudellisia perusteita. Mainitusta syystä oikeudet alueiden käyttöön poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseksi kuuluvat edelleenkin lappalaisten perillisille heidän vanhaan maanomistukseensa liittyvinä oikeuksina.
Edellä mainittujen omaisuudensuojaan liittyvien seikkojen lisäksi neuvottelukunnan selvityksessä viitattiin erinäisiin kansainvälisen oikeuden määräyksiin. Nämä määräykset velvoittavat Suomea positiivisiin erityistoimiin saamelaiskulttuurin ja siihen perinteisesti liittyvien elinkeinojen turvaamiseksi saamelaisväestölle, Kansainvälisen työjärjestön (ILO:n) alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus määrää valtiota turvaamaan näille kansoille omistus- ja hallintaoikeuden asuttamiinsa alueisiin ja järjestämään tosiasiallisen vaikutusmahdollisuuden päätettäessä alueiden kehityksestä. Suomi ei ole vielä liittynyt tähän sopimukseen.
Saamelaisten vanhat oikeudet maahan ja veteen ja elinkeinoihin puuttuvat kuitenkin nykyisestä kiinteistöjärjestelmästämme ja lainsäädännöstämme, joten ne eivät toteudu omaisuudensuojan ja kansainvälisen oikeuden määräysten edellyttämällä tavalla. Saamelaiset eivät myöskään voi harjoittaa kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinoja ulkopuolisilta suojattuina, koska lainsäädäntömme ei turvaa heille heidän perinteisesti asuttamiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia.
Neuvottelukunnan ehdotukset: Neuvottelukunta katsoi, että lappalaiset erityisten elinkeinojensa – poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen – vuoksi ovat joutuneet yhteiskunnassamme eriarvoiseen ja huonompaan asemaan lapinkyliensä tiluksilla kuin maanviljelyä harjoittaneet talonpojat tilojensa tiluksilla. Kansalaisryhmien samanarvoisen kohtelun vaatimus edellyttää, että lappalaisten perillisille turvataan lainsäädäntöteitse – ilman oikeudenkäyntejä – heille kuuluva maaomaisuus. Näin on menetelty myös saamelaisten kotiseutualueen tilallisten osalta.
Lisäksi neuvottelukunta katsoi, että saamelaisilla alkuperäiskansana omassa maassaan tulee olla laissa turvattu erityinen asema alueiden ja niiden luonnonvarojen käytössä saamelaiskulttuurin harjoittamiseksi.
Mainituista syistä neuvottelukunta ehdotti, että saamelaisten oikeudet turvataan palauttamalla saamelaisväestölle oikeus maahan, veteen ja elinkeinoon. Tämä tarkoittaa, että saamelaisille palautetaan omistusoikeus heidän entisiin maihinsa ja vesiinsä valtionmaan alueella. Lisäksi heille turvataan vanhaan omistusoikeuteensa kuuluva erityinen oikeus poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen. Näillä järjestelyillä saamelaisille ei anneta mitään uusia oikeuksia, vaan palautetaan heidän oikeusasemansa paremmin heidän aikaisempaa oikeusasemaansa vastaavaksi. Samalla luodaan aineelliset edellytykset saamelaisväestön kulttuurin, kielen ja yhteiskunnallisten olojen kehittämiselle. Saamelaisten yhteisten asioiden hoitamista varten perustetaan saamelaisten keskuudestaan vaaleilla valitsema edustajisto eli saamelaiskäräjät, jotka vastaisivat nykyistä saamelaisvaltuuskuntaa…”

Muistiossa paneudutaan vielä saamelaisuuden määritelmään, joka silloin näytti tarkoitussyistä nojaavan nimenomaan polveutumiseen lappalaisista – ja ilman mitään mainintoja mistään vuoden 1875 takarajasta:

”Saamelaisilla puolestaan tarkoitetaan vanhastaan kiinteistöjen rekisterinä toimineeseen maakirjaan merkittyjen lappalaisten jälkeläisiä, joilla on perintöoikeus esi-isiensä maihin. Lappalaiset merkittiin maakirjaan kalastaja-, metsästäjä- tai tunturilappalaisina. Toisekseen saamelaisina pidettäisiin muitakin saamelaista syntyperää olevia henkilöitä saamenkielisyyteen liittyvillä perusteilla. Näiden henkilöiden oikeuksien tueksi voidaan viitata ainakin kansainvälisen oikeuden säännöksiin etnisen ryhmän jäsenten alkuperäiskansa oikeuksista…”

Ja vielä Heikki J. Hyvärinen elinkeino-oikeuksista:

”Maan ja veden käyttöä poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen elinkeinona kutsutaan saamelaislaissa lappalaiselinkeinoiksi. Lappalaiselinkeinojen harjoittamiseksi ja saamelaisväestön muiden oikeuksien turvaamiseksi saamelaisten kotiseutualue jaettaisiin lapinkylien alueisiin. Lapinkylän alueella oleva paliskunta harjoittaisi poronhoitoa ja määräisi poronhoidosta poronhoitolain mukaisesti sekä saamelaisyhteismaalla (entinen valtionmaa) että tilajaotukseen kuuluvilla alueilla. Kalastusta ja metsästystä lapinkylän osakkaat harjoittaisivat kylän yhteismaalla.
Oikeus lappalaiselinkeinojen harjoittamiseen olisi saamelaisella sekä muulla henkilöllä, joka harjoittaa kyseistä elinkeinoa pysyvänä elinkeinonaan jo toisessa tai useammassa polvessa. Nämä henkilöt jälkeläisineen olisivat lapinkylän osakkaita asuessaan lapinkylän alueella. Kylä voisi ottaa osakkaakseen myös muun henkilön. Lappalaiselinkeinon harjoittajalla olisi oikeus saada saamelaisyhteismaalta rakennustontti vakituista asumista varten. Ne henkilöt, jotka harjoittavat lappalaiselinkeinoa vasta ensimmäisessä polvessa saisivat jatkaa elinkeinonsa harjoittamista oman aikansa.
Poroja saisivat omistaa lapinkylän osakkaat sekä lapinkylän ja paliskunnan luvalla muutkin kuin lapinkylän osakkaat. Lapinkylään kuulumattomilla henkilöillä olisi oikeus saada maksutta lupa kalastukseen ja metsästykseen asuinkuntansa yhdeltä lapinkylältä…”

Näin vuonna 1990. Saamelaisvaltuuskunta ei päässyt omassa keskuudessaankaan sopuun lakiluonnoksen kannatuksesta. Nykyisin saamelaiskäräjien hallintosääntö ei juurikaan edellytä yleiskokouksen kantoja käräjien lausunnoista.

Veikko

Ja saamelaisuuden määrittelystä käytävää keskustelua muutama vuosikymmen myöhemmin (5.5.2014) Lapin Kansassa. Tuomas Keskitalo kummastelee Sanna Valkosen tulkintaa ILO 169 -sopimuksen alkuperäiskansamääritelmästä: