Kysytäänkö saamelaisten asioista saamelaisilta?

Hiljattain julki tullut Veli-Pekka Lehtolan kiistakirja ja vaikkapa Suohpanterror-lipun alla ilmenevä ja jopa aseellisen väkivallan viestiä taiteena esiin tuova ”aktivistinuorten” julmistelu saamelaisten nimissä panee kysymään moisten valtuutusten perään.

Onko todella niin, että tällaiset lehtolat ja suopunkiterroristit todellakin kirjoittavat ja puhuvat saamelaisen kansanryhmän kynällä ja suulla?

Lehtola on ottanut tehtäväkseen rääpiä saamelaisten nimissä henkilöitä ja tahoja, jotka hänen mielestään ovat katsoneet ”olevansa oikeutettuja rääpimään saamelaisten asioita”. Lehtola haluaa puolustaa erityisesti pohjoissaamelaisia, joita hänen mukaansa on saamelaiskiistassa pyritty demonisoimaan.

Paikallislehti Inarilaisen jutussa Lehtola pahoittelee sitä, ettei tuossa ”saamelaisten rääpimisessä” ole muistettu, että ”puhutaan oikeista ja tuntevista ihmisistä”. Voi kysyä ovatko hänen vuorostaan rääpimät ihmiset ei-oikeita ja vailla tuntemuksia kun heidän ihmisyytensä ja identiteettinsä näin varsin suorasti kiistetään?

Ovatko Lehtola ja vaikkapa niin ikään aktiivisesti samalla tavalla operoinut Pekka Sammallahti pyrkineet demonisoimaan keitään tässä heidän itsensä hyvin pitkälle pyörittämässä kiistassa?

Kuuntelin äskettäin Tapani Niemen Ylelle tekemän Veli-Pekka Lehtolan haastattelun, jossa hän esitti mielestäni tarkoituksellisen harhaanjohtavia ”rautalankavertauksiaan” siitä, missä on menty sortamaan saamelaisia saamelaisuuden määrittelemisessä. Lehtolan mukaan suomalaiset haluavat määrätä kuka on saamelainen kun korkein hallinto-oikeus (KHO) joutui kumoamaan saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ja -hallituksen päätökset hylätä lähes sadan saamelaiskäräjien vaalileutteloon hakeneen henkilön hakemukset.

Lehtolan mukaan tapahtunut on sama kuin jos venäläiset saisivat määrätä ketkä ovat suomalaisia.

Täytyy ihmetellä professorina toimivan Lehtolan logiikkaa tilanteessa, jossa hänen tukemansa saamelaiskäräjien johto on toitottanut jo pitkään saamelaisuuden sukuyhteydestä (tosin se ei liene sama kuin polveutuminen tai periytyminen, jota käräjien johto on lappalaisiin kohdistuen vastustanut) sekä saamelaisen kansanryhmän oikeudesta valita jäseniään.

Nyt Lehtola haluaa hyvin tylysti kiistää etenkin inarinsaamelaisten oikeuden hyväksyä samanlaisessa kulttuurisessa tilanteessa elävät verisukulaisensa saamelaisiksi. Hänen mielestään on oikein ja kansainvälistenkin julistusten mukaista, että pohjoissaamelaisten suvereenisti hallitsemat elimet, vaalilautakunta ja hallitus, voivat oman valta-asemansa turvatakseen tuosta inarinsaamelaisten kelvollisuudesta päättää.

Lehtolan venäläisvertaus ei mielestäni sovi tässä asetelmassa pohjoissaamelaisiin. Oikeampi voisi olla käyttämäni vertaus, jonka mukaan olisi outoa, mikäli savolaiset saisivat päättää ketkä kelpuutetaan kainuulaisiksi.

Lehtolan ajatusmaailmassa näkyy joka tapauksessa se epälogiikka, että saamelaisten ääni on yhtä kuin saamelaiskäräjien johdon ääni.

Viime aikojen lainvalmisteluissa on lausunnonannossa ja julkisuudessa nähdyissä mielenilmauksissa tullut kiistattoman selväksi, ettei saamelaisuudesta eikä varsinkaan saamelaisten virallisena edustuselimenä esiintyvän saamelaiskäräjien asemasta kaikkien saamelaisten edustajana olla lähellekään yksimielisiä.

Tuo luottamusvaje on sanottu suoraan esimerkiksi saamelaiskäräjälain ja metsähallituslain uudistamishankkeissa ja hyvin selväksi se on tullut myös ILO 169-sopimuksen ratifioinnista kiisteltäessä. Saamelaiskäräjien osalta tuo legimiteettiongelma voidaan osoittaa selvin numeroinkin jos katsotaan saamelaiskäräjävaalien alle 50:een tai niukin naukin siihen yltäneitä äänestysprosentteja sekä käräjien selkeästi epädemokraattista edustajakiintiöintiä.

Ja vielä se, ettei edes tuo epädemokraattisesti muodostettu saamelaiskäräjät ole ollut yksimielinen saamelaispolitiikan kapean ja itsevaltaisen johdon harjoittamasta politiikasta.

Niinpä kun saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi julistaa Suomen olevan rasistinen valtio tai kun hänen seuraajakseen asettunut Tiina Sanila-Aikio katsoi ensi töikseen Suomen syyllistyneen vihamieliseen tekoon saamelaisia kohtaan jättäessään ILO-ratifioinnin tekemättä, onko näiden raskaiden syytösten takana lopulta suurikin kannatus tai peräti todella koko saamelainen kansanryhmä? Puhumattakaan, että saamelaisten nimissä kirjoittavat, puhuvat ja lausuntojakin antavat sellaiset kuin Veli-Pekka Lehtola tai vieläpä selkeästi sivullinen Pekka Sammallahti. Saamelaisten ääntä käyttävää sivullisjoukkoa voisi jatkaa pitkällekin lähtien vaikkapa Kaisa Korpijaakko-Labbasta ja Martin Scheininistä.

Jos Suomi-nimisessä demokratiassa pitää ottaa kantaa vaikkapa Nato-jäsenyyteen tai mihin tahansa kiistaa herättävään kysymykseen, kerrotaan tavallisesti kuinka suuri osa suomalaisista on kyseessä olevasta asiasta mitäkin mieltä. Ei maailmallekaan mennä hevin kailottamaan suomalaisten nimissä heidän olevan kansana jotain mieltä, koska jotain yhtä mieltä ei varmasti yhdelläkään kansalla tai kansanryhmällä ole.

Jos näitä Lehtolan Niemen haastattelussa kehumia rautalankaesimerkkejä jatkaisi, olisi oikeampaa puhua saamelaisten sijasta saamelaiskäräjien hallituksen tai saamelaiskäräjien enemmistön mielipiteistä.

Vai kuinka moni saamelainen on saanut vastata kysymyksiin siitä onko Suomi rasistinen valtio ja onko siksi oikein että Suomen mainetta kansainvälisillä foorumeilla mustataan? Tai onko hänellä Suomen kansalaisena yhdenvertaiset kansalaisoikeudet muiden maan kansalaisten kanssa, onko hänellä elinkeinon- ja yrittämisen vapaus tai onko hänellä kenties jopa erityisiä oikeuksia verrattuna niin sanottuun pääväestöön?

Varmasti moni saamelainen on sitä mieltä, että Suomi on rasistinen valtio ja että häntä saamelaisena sorretaan, mutta kuinka moni on päinvastaista mieltä?

Olisiko syytä harkita sitä mitä saamelaisen kansanryhmän nimissä julistetaan ja myös kuka missäkin asemassa julistaa?

Kyse on samasta ja saamelaisten kannalta vähintäänkin yhtä vahingollisesta asiasta, jos joku ulkopuolinen menee määrittämään yleistäen saamelaisia jonkin yksittäisen ääritoimijan tai pienen valtapiirin aggressioiden perusteella.

Olosuhdeselvityksellä loppu ruikutuksesta

Olin kunnan edustajana Rovaniemellä pidetyssä Metsähallitusta koskevan lainsäädäntöuudistuksen esittelyssä ja kuulemisessa. Lakiluonnos mennee lähiaikoina maan hallituksen käsittelyyn ja edelleen eduskunnalle päätettäväksi viimeistään jo tulevan vuoden alkuviikkojen aikana.

Metsähallituslakiin sinällään sisältyy asioita, joissa on sekä kunnallisen että kansalaisnäkökulman kannalta tarkentamista. Tässä en noihin tarkennuksiin puutu, vaan ihmettelen jo pitempään valmistellun lakiuudistuksen loppumetreille synnytettyä saamelaispoliittista propagandamyllytystä.

Viimeistään nyt on maan päättäjien nähtävä mistä on kysymys ja puhallettava peli suorasanaisesti poikki käynnistämällä ILO 169-sopimuksesta käydyn väännön aikana moneen kertaan vaadittu olosuhdeselvitys.

On voitava tehdä loppu järkyttäviin mittoihin nousseesta ja suurimmaksi osaksi pelkkiin valheisiin, aiheettomaan syyllistämiseen, suoranaiseen uhkailuun ja myötätuntoa kalastelevaan nyyhkintään lajittuvasta kovaäänisestä mesoamisesta.

Saamelaisten asema kansanryhmänä ja yksilöinä on nyt katsottava ehdottoman riippumattomalla ja sekä juridisen että poliittisen tilanteen kirjaavalla selvityksellä, jossa saamelaisten aseman vertaamisen tarkastelun lähtökohtana on pidettävä kansainvälistä kansalaisten yhdenvertaisuuden vaatimusta.

Jos tuossa vertaamisessa ei päädytä siihen nyt huudettuun sortamiseen, Suomen ei tarvitse potea mitään sille syötettyä syyllisyyttä eikä mennä enää pitemmälle jo nytkin osin mahdottomiin johtaneessa erityislakien ja erityisten lainosien säätämisessä. Ehkäpä pieni paluuaskelkin olisi jo paikallaan jos halutaan kaikkien kansalaisten todellista eli käytäntöihin ulottuvaa yhdenvertaisuutta.

Olosuhdeselvityksessä on syytä verrata saamelaisten asemaa myös kansainvälisesti alkuperäiskansojen asemaan. Näin sekä ILO 169-sopimuksen ratifioimatta jättäneissä että sen ratifioineissa maissa. Tästäkin vertailusta tullaan saamaan pohjaa arvioinnille siitä kuinka heikosti – tai kenties hyvin – Suomi on kansainväliset alkuperäiskansoja koskevat velvoitteensa kansallisesti hoitanut.

Jos vaikka olosuhdeselvitys veisi pari vuotta ja sen pohjalta päädyttäisiin vielä harkitsemaan ILO 169-sopimuksen ratifiointia, seuraavana Suomen tulisi määrittää niin ikään ehdottoman riippumattomalla ja kansainvälisesti vertailukelpoisella selvityksellä mikä tai mitkä ovat ne Suomessa elävät alkuperäiskansat, joita tuleva ILO-ratifointi koskisi ja joita sen tulisi koskea. Sen jälkeen olisi yksilöitävä ne asiat, joissa ILO-ratifioinneilla tuon tai noiden kansojen asema korjaantuisi suhteessa muuhun kansaan ja yhteiskuntaan. Aivan ehdoton ja ILO 169-sopimuksen ratifiointiin liittyvä asia on luonnollisesti myös sopimuksen alueellinen rajaus. ILO 169-sopimushan puhuu jollain alueella elävästä kansasta, joka polveutuu tuolla alueella ennen sen valtaamista ja valtioiden muodostumista eläneestä kansasta. Eli tarvitaan alue ja mielellään myös historiaan nojaava selvitys sen tapahtuneesta valtaamisesta.

Minkään historiattoman ja savua silmissä elävän tarinaperinteen perusteella ei pidä tällaisia sopimuksia ja niihin liittyviä erityislakeja tai -käytäntöjä ruveta raapustelemaan.

On myös muistettava, että ennen Juha Sipilän hallitusta hyllylle nostettu ILO 169-sopimuksen ratifioinnin käsittely ja ratifiointia ennakoinut Pentti Lähteenojan erimielisen työryhmän ehdotus metsähallituslakiin säädettävistä uusista saamelaispykälistä olisi merkinnyt osaan nykyisenkin saamelaismääritelmän sisällä olevista saamelaisista kohdistuvia sortotoimia, puhumattakaan tuon määritelmän ulkopuolella vielä olevista ja ILO:n alkuperäiskansamääritelmän kirkkaasti täyttävistä sekä muista Lapinmaassa asuvista kansalaisista.

En osaa sanoa kuinka kauan ILO-ratifioinnin käytäntöä pohjustava selvitys voisi kestää, mutta tuskin se valmistuisi, josko ehtisi käynnistyäkään, tällä vaalikaudella. Maailmalla on toki tehty niinkin – kuten Suomessa viimeksi yritettiin –, että ratifioidaan ensin sopimus ja aletaan sen jälkeen selvittelemään keitä sen piiriin kuuluu tai pitäisi kuulua ja mikä on sopimuksen soveltamisen tapa ja alue. Kokemukset näin päin tehtynä ovat olleet karut ja jopa monesti esimerkkinä käytetyssä Norjassa työtä ei ole saatu vallitsevasta tyytymättömyydestä päätelleen vieläkään kuntoon.

Norjahan ratifioi ILO 169-sopimuksen jo vuonna 1990 ja nykyisin siellä kuulee vuosikymmenten selvittelyn ja säätämisen jälkeen vaatimuksia sopimuksesta irrottautumiseksi. Sekä saamelaiset että Pohjois-Norjan muu väestö lienevät sopimuksen tuomaan maahallintoon tyytymättömiä. Suomessa esillä ollut malli ei ole vertailukelpoinen Norjaan ja olisi merkinnyt paljon rajumpia ongelmia.

Johtavat saamelaispoliitikot ovat väläytelleet ILO 169-sopimuksen jättämisestä vanhenemaan ja puhuneet energian ohjaamisesta pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseen.

Tuo sopimus menisi todella pitkälle ainakin jos esimerkiksi otetaan vaikkapa siinä merkittävässä osassa oleva poronhoito. Kun kuuntelin Rovaniemellä kuinka Paliskuntain Yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila yhtyi paikalla olleiden saamelaistahojen vaatimuksiin saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon saamisesta uuteen metsähallituslakiin, tuli mieleen miten lienee Paliskuntain Yhdistys hahmottanut tukemansa politiikan horisontissa siintävät poronhoidon järjestämisen tavoitteet? Tarkoittaen myös ei-nykysaamelaisten Suomessa ja poronhoitoalueemme pohjoisosissakin harjoittamaa porotaloutta.

Pohjoismainen saamelaissopimuskin joutaa olemaan hyllyllä tai sen alla niin kauan kuin Suomi on keitellyt ja rauhassa jäähdyttänyt oman alkuperäiskansasoppansa.

Rovaniemen lakikuulemisessa tuli hetkittäin sellainen vaikutelma, että ollaankohan täällä laisinkaan kuulemassa uudesta metsähallituslaista vai tehdäänkö täällä jotain saamelaislakia. Silti monista saamelaispoliitikkojen suista valiteltiin kuinka saamelaisia ei koskaan kuunnella.

Pikkuisen pakkasi hymyilyttämään kun vanha ”väärtini” Pekka Aikio pääsi kuittaamaan kuinka ”näin meidät aina vaiennetaan”. Pekka jouduttiin keskeyttämään kesken hänen muistelustensa kun tilaisuuteen käytettävä aika oli jo reilusti ylitetty eikä tarinalle näyttänyt kuuluvan loppua.

Pekka Aikio kertoi edustavansa tilaisuudessa Suomen porosaamelaisia, jonka lisäksi äänessä olivat ainakin saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto, kolttien kyläkokous, saamen käsityöntekijät, Klemetti Näkkäläjärven ”arvoyhdistys” sekä Rovaniemen saamelaisyhdistys. Näiden ehkäpä kantavana yhteisenä viestinä oli Lähteenojan työryhmän ehdottamien pykälien palauttaminen metsähallituslakiehdotukseen ja ainakin saamelaiskäräjien veto-oikeuden mahdollistavan saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälän säätäminen.
Saamelaispolitiikan eliitin vaatimuksiin toivat säröä Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen ja sekä Saamen luonnonystävien kannat ministeri Kimmo Tiilikaiselle tuonut saamelaiskäräjien uusi jäsen Kari Kyrö sekä Inarinsaamelaiset ry:n kannanotot esittänyt Ritva Hirvelä. Ainoa saamelaisedustaja, jonka esiintyminen taisi jäädä pelkäksi rekvisiittana olemiseksi, oli saamelaiskäräjien uusiin jäseniin kuuluva Jouni ”Haikonen” Aikio.

Lähipäivät näyttävät tekivätkö verkatakit metsähallituslakiehdotukseen ulottuvan vaikutuksen.

Mielestäni saamelaiskäräjien aseman samoin kuin muutkin saamelaiskirjaukset nykyisellään säilyttävä lakiluonnos on tältä osin riittävä. Kun vielä lakiin saadaan kunnollinen kirjaus ylisen Lapin kuntakohtaisista ja kuntien ohella kaikkien väestöryhmien ja riittävän kattavasti myös elinkeinojen äänen esiin tuovista neuvottelukunnista ollaan oikealla uralla.

Klemetti Näkkäläjärvelle neuvottelukunnat olivat varsinainen kivi kengässä jo Lähteenojan työryhmässä ja niitä hän erityisesti haukuskeli myös Rovaniemellä. Näkkäläjärvi piikitteli myös maa- ja metsätalousministeriötä, ja taisipa uhata metsäkiistojenkin jatkuvan Inarin Lapissa, ellei saamelaisjohdon vaatimuksia lakiin saada.

Saamelaiset ulkopuolisten vietävinä?

Saamelaismääritelmästä on väännetty ja yksi askel kohti oikeudenmukaisempaa saamelaismääritelmää on taas otettu. Näin, jos halutaan puhua saamelaisista kansainvälisesti alkuperäiskansana.

Montakin askelta on vielä jäljellä jos aiottaisiin Suomen ehkä joskus ratifioivan sen niin kovasti vuosikymmenet esillä olleen ILO 169 -alkuperäiskansasopimuksen. Tähänastisilla eväillä siitä ratifioinnista syntyisi todellinen fiasko ja Suomi todella menettäisi sen maineensa, jonka menettämisen pelottelulla tuota ratifiointia on koetettu edistää.

Kun katsoo juuri valittua saamelaiskäräjiä ja koettaa arvioida millaista politiikan muutosta se ehkä kykenee saamaan aikaan, voi olla edelleen pessimisti – toki erehtymistään toivoen. Eipä taida Suomen alkuperäiskansa-asia tulevallakaan käräjien vaalikaudella edetä. Eikä ainakaan ILO 169 -sopimuksen osalta. Toki se vaadittu olosuhdeselvitys toteutunee, mutta se tuskin tuo ainakaan mitään tukea harjoitetulle sukuyhteisöpolitiikalle.

Itse asiassa muutamat itseään saamelaispolitiikan kärkenä pitävät tai sinne pyrkivät ovatkin jo nostaneet päätavoitteekseen pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamisen. Sehän menisi yhden saamelaiskulttuurin haaran kannalta vieläpä pitemmälle, kuin mihin ILO 169 -sopimuksella oli realistista uskoa päästävän. Pohjoismainen saamelaissopimuskaan ei sataisi mannaa kaikille saamelaisille, vaikka kaikkien saamelaisten nimissä sitä ajavat toki esiintyvät.

Tuosta saamelaissopimuksesta myöhemmin ja nyt otsikkoon:

Viime aikoina on saamelaisasioista kirjoitettaessa ja puhuttaessa näkynyt usein pyrkimystä rajata siitä ulos niin sanotut ulkopuoliset. Toki näin on tapahtunut ennenkin, samoin kuin että tässä yhteydessä on näytetty samalla löysästi rasismikorttia ja huudettu saamelaisten (yleistäen!) kohdanneen vihapuhetta ja vihakirjoittelua.

Siis kriittisyys harjoitettua saamelaispolitiikkaa kohtaan on rasismia?

Kun saamelaisten ja saamelaispolitiikan nimissä vaaditaan ulkopuolisten puuttumattomuutta, leijuu tuo vaatimus jalat tukevasti ilmassa. Kuinka muutaman tuhannen ihmisen populaatio voisi nykyisessä maailmassa ja muiden kansalaisryhmien joukossa eläessään eristäytyä tai vaatia tulla eristetyksi omiin ympyröihinsä? Ja etenkään, jos vaaditaan noiden muiden ryhmien ylitse käyviä ja ehkä vain poliittisesti perusteltavia sekä noiden muiden taloudellisesti ylläpitämiä erityisoikeuksia. Onhan myös omaa juridista oikeuskäytäntöä vaadittu ja tuohon ”diplomatiaan” on kuulunut hurjimmillaan Suomen valtion ja sen korkeimman hallinto-oikeuden julistaminen rasistisiksi. Julistamista on painotettu uhkauksilla YK-kanteluista.

Vastaako tuollainen eristäytyminen ja aggressiivinen suhtautuminen naapureina oleviin ihmisiin ja yhteisöihin historiallista totuutta saamelaisista? Hyvinkin lienee niin, että jotkut muinaiset nykysaamelaistenkin esi-isät tai heidän yhteisönsä ovat noin eläneet siellä historian hämärässä keisarien ja kuninkaiden lakeja ja verottajia pakoillessaan. Mutta pitkä on myös se historia, jossa saamelaiset ovat olleet sopuisassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja kulttuurien kanssa. Näin on tapahtunut ainakin Inarissa, joka on ollut todellinen kulttuurien kohtaamispaikka, niin hyvine kuin pahoine seurauksineen.

Jätän tässä yhteydessä pohtimatta millainen olisi se nykysaamelainen yhteiskunta, jossa ei sallittaisi politiikan kritiikkiä ja jossa olisi mahdollista rajata yhteiskunnan sisällä eläviä ja sitä työllään ja kaikkinaisella osaamisellaan pystyssä pitäviä ihmisiä heidän taustansa (vaikkapa suomalaisuuden, kainuulaisuuden tai ammatin) johdosta ulkopuolisiksi. Pitämään suut tukossa ja oikeutettuina vain maksamaan veroja?

Jos ulkopuolisuuden tarkastelussa edetään yhteiskunta- ja yhteisötasoilta kansalaistasolle, ulkopuolisuuden voi katsoa tarkoittavan pääsääntönä ei-saamelaisia. Heitä taas lienee ainakin kolmenlaisia eli pahimpina saamelaisjohtoa ja sen harjoittamaa politiikkaa kriittisesti arvioivat, yhdentekevät tai sopivasti hyödynnettävät aljut sekä täysin yhdentekevät ja asioita seuraamattomat passiiviset. Näyttää toki myös siltä, että kriittisiä saamelaisiakin halutaan sulkea ulos yhden totuuden sukuyhteisöstä ja aivan oman kauhugalleriansa muodostavat saamelaisstatusta asutushistoriallisin, polveutumisen ja kulttuurisin perustein vaativat statuksettomat saamelaiset, joita ylin saamelaisjohtokin on nimitellyt estottomasti jopa joulutontuiksi.

Vähemmistöhän ei saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Pekka Aikion mukaan voi harjoittaa rasismia?

Keitä siis ovat ne ulkopuoliset, jotka ovat sekaantuneet saamelaispolitiikkaan siihen jollain tavalla vaikuttaen? Heitä löytyy paljon enemmän kuin esimerkiksi viime aikoina esillä olleet sudeettikainuulaiset Veikko Väänänen ja Mikko Kärnä, joita joku sudeettihelsinkiläinen Pekka Sammallahti tai joku, ehkä hänen opetuslapsiinsa kuuluva, nuorsaamelainen Neeta Jääskö tuntuvat tarjoilevan pahimpina saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon haittaajina ja varsinaisina saamelaisten vihaajina.

Tuollainen väittäminen on sekä historiatonta että tökeröä. Ja aivan ensimmäisenä tuossa edellä mainitun Sammallahden kohdalla ohitetaan hänen oma sivullisuutensa sekä hillitön halunsa vaikuttaa saamelaispolitiikkaan. Toki ymmärtäen hänen tarpeensa puolustaa saavutettua asemaansa kynsin hampain.

Ulkopuolisia vaikuttajia koskeva historiavaje tuntuu koettelevan erityisesti nuoria saamelaisaktiiveja. Eikö todella tiedetä tai ymmärretä, että saamelaisilla on riittänyt noita ulkopuolisia tutkijoita, auttajia ja politiikan opettajia ihan koko nykyisen saamelaispolitiikan historian juoksun?

Jo 1960-luvun alulta löytyy ensimmäinen sekaantuja, saamelaispolitiikan nykyisen saamelaismääritelmäkiistan pohjana pyörineen saamelaiskartoituksen tekijä Karl Nickul. Tuon kartoituksen totesi työn loppuun jatkanut poika Erkki Nickul puutteelliseksi, mutta hyvin sillä on puolustettu saamelaista sukuyhteisöä pitkälle 2000-luvulle asti.

Seuraavilla vuosikymmenillä mukaan kuvaan astuivatkin jo sellaiset tekijät kuin Kaisa Korpijaakko, Heikki J. Hyvärinen, Martin Scheinin sekä jonkinmoinen joukko erilaista yliopistoporukkaa, joista voisi hymyssä suin ihan mainita minua myöhemmin kovasti kaunanneen Pekka Aikion ex-vaimon, helsinkiläisen Marjut Aikion, sekä tietenkin ajoittaisia poliittisia pyrähdyksiä jo tuolloin ottaneen Sammallahden.

Olen joskus pohtinut kuinka paljon tähän päivään jatkuneessa ja matkan varrella muotoutuneessa saamelaispolitiikassa on lopulta noiden lukuisten ja hyvinkin aggressiivisesti kollektiivista ihannevaltiotaan rakentaneiden ulkopuolisten kädenjälkeä. Olisiko saamelaispolitiikasta tullut kenties vähemmän repivää ja riitelevää jos sitä olisi tehty ihan vain rauhan kansan omien poliitikkojen voimin?

Toisaalta, kyllähän tuon ajan vasemmistoradikalismi oli kirvoittamassa myös nuoria nousevia saamelaispoliitikkojakin, jotka ihan tosissaan taisivat uskoa luovansa Pohjan perukoille oman, aiemmin historian kartoista tuntemattoman Saamenmaan.

Olen tainnut joskus sen jo kirjoittaa miten itse kiinnostuin saamelaispolitiikasta ja sen Saamenmaa-haaveiluista ensimmäisen kerran, ihan työni merkeissä?

Se tapahtui 1970-luvun lopulla käynnissä olleen porotilojen perustamiskierroksen aikana. Olin yöpymässä Hetassa ja parhaillaan hotellin saunassa kun sinne rymysi kolme hyvässä huurussa olevaa saamelaisherraa, heistä yksi oli toimittajakollega silloisesta saamenradiosta. Hän alkoi valistaa minua Suomen valtion yrittävän näillä porotiloilla tyynnytellä saamelaisia tilallisiksi, mutta että se ei riittäisi, vaan kaikki maat tuli luovuttaa heille:

”Kohta tulee sellainen laki, että teille lantalaisille pannaan kepit hihoihin ja laitetaan kävelemään täältä helvettiin!”

Noin pauhasi tuo journalistipoliitikko. Aloin kuulostella missä ja millainen laki sieltä oli tulollaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen se lakiluonnos Kaisa Korpijaakon tutkimuksia myötäillen sitten saamelaisasiain neuvottelukunnan mietintönä ilmaantuikin. Kyseessä oli siis vuoden 1990 saamelaislaki, joka muuten nojasi saamelaisten maanomistusvaatimuksissa lappalaisoikeuksiin ja siksi lappalaisperuste (ilmeisesti neuvottelukunnan sihteerinä toimineen Korpijaakon ansiosta) liitettiin myös saamelaisen määritelmään. Tänä päivänä kun varsinaiset lappalaiset ovat ilmaantuneet uusien tutkimusten tukemina peräämään ja todistamaan oikeuksiaan, puhutaan Korpijaakkoa ja Scheininiä myöten joustavasti enää vain alkuperäiskansan oikeuksista. Eikä lappalaisia haluta myöntää maaoikeuksiin tai saamelaisuuteen liittyen olleen olemassakaan.

Ja samat vanhat saamelaispolitiikan ulkopuoliset johdattajat jatkavat valitun kansansa vaellusta erämaahan?

Jk. Jos joskus 1970-luvulla puuhasteltiin enemmän tai vähemmän itsenäisen Saamenmaan perustamista, havahduttiin sittemmin huomamaan tavoitteeseen sisältyvät riskit.
Yksi niistä oli se, ettei alkuperäiskansalla voi olla omaa valtiota, koska silloin tuo kansa lakkaa (suomalaisten tavoin) olemasta mikään alkuperäiskansa.
Toinen oli Saamenmaan talous. Jo saamelaislain kohdalla havahduttiin, ettei ylisessä Lapissa riittäisi luonnonvaroja, lähinnä hakattavia metsiä, kaikkien ehdotettujen paliskuntalapinkylien tarpeisiin. Silloiset vihreätkin taisivat liittyä ulkopuolisiin lain vastustajiin torjuakseen aikeita tehdä suojelualueista talousmetsiä.

Saamelaislain kyllä taisivat parhaiten torpata itse saamelaiset, joilla oli ulkopuolisia johdattajiaan enemmän todellisuuden ja ennen kaikkea elettävän ajan tajua.

Valloittajien vaali

Käynnissä on saamelaiskäräjävaalin kampanjointi.

Se on näkynyt jo pitemmän ajan Yle Sápmin uutis-, ja haastatteluvalionnoissa sekä toimittajien kommenteissa. Yle ei ole tuolla kanavallaan mikään objektiivinen tiedonvälittäjä, vaan se pyrkii joskus vähän kömpelöinkin sanavalinnoin vaikuttamaan vaaliehdokkaiden menestykseen - ja siis vaalin tulokseen.

No, demokratioissa tällaisen ei pitäisi olla median tavanomaista käytäntöä, mutta kysehän onkin oikeusvaltio Suomen ylläpitämän median tuesta maan alkuperäiskansan epädemokraattiselle ”kulttuuri-itsehallinnolle”?

Kun Suomessa ja yleensä läntisissä yhteiskunnissa puhutaan vaaleista, niihin liittyy käsite demokratiasta. Tällainen normaaliuden lapsellinen käsitys voi vallita laajasti myös kun uutisoidaan ja puhutaan joka neljäs vuosi pidettävästä saamelaiskäräjävaalista. Siinä ehdokkaan äänimäärä tai siitä eri ryhmien kesken laskettava suhteellisuus eivät toimi.

Saamelaiskäräjälaissa on säädetty, että käräjien 21:stä jäsenestä jokaisesta saamelaisalueen kunnasta tulee olla vähintään kolme jäsentä. Tuo kiintiöiminen saattaa tuntua äkkiseltään hyvinkin demokraattiselta, mutta tosiasiassa syntyy kuntien saamelaisväestön määriin ja kulttuurisiin ryhmiin nähden vääristymä.

Tulevissa vaaleissa tämä vääristymä selkeästi vielä korostuu, kun Sodankylän noin 300 äänioikeutettua saavat käräjille suoraan asettamansa kolme ehdokasta ja voivat äänillään tukea rauhassa muiden kuntien alueella tai muualla Suomessa olevia sukulaisehdokkaitaan. Sodankyläläisten äänillä voidaan muun muassa vaikuttaa - ja vaikutetaan - ettei Inarin alueen yli 2000:n saamelaisen suhteellinen osuus toteudu edes äänimäärien turvin ja että etenkin  inarinsaamelaisten ja kolttien mahdollisuudet saada edustajiaan saamelaiskäräjille heikkenevät entisestään.

Kuntakiintiöihin perustuva vaalitapa sortaa siis erityisesti pienimpiä saamelaisryhmiä, kolttia ja inarinsaamelaisia, joita molempia on suunnilleen saman verran kuin Sodankylän kolme edustajaa automaattisesti saavia pohjoissaamelaisia.  Kun vielä muistetaan Suomen saamelaisryhmien historiallinen tausta, jossa pohjoissaamelaiset ovat paljolti jopa varhaisia suomalaisia asuttajia uudempia tulokkaita, ei ihme, että kuulee puhuttavan ”valloittajien vaaleista”.
Todellisuudessa harjoitettu saamelaispolitiikka lienee kohdellut kaltoin myös suurta joukkoa väärään yhteisötaustaan tai elinkeinoon kuuluvia tavallisia pohjoissaamelaisia.

Tässä sirkuksessa on syytä nostaa esille myös vaalin äänioikeusluettelo. Sen salaisena pitäminen sekä äänestäjiksi pyrkivien hakemusten mielivaltaiselta näyttävä käsittely luovat irvokasta kuvaa vallasta ja sen tuomasta taloudellisesta hyödystä kynsin hampain kiinni pitävästä eliitistä. Siitä ”sukuyhteisöstä”, joksi saamelaisia on haluttu heidän johtajiensa taholta määritellä.

Nyt tuota ”sukuyhteisön” valtaa uhkaamaan ovat nousseet äänioikeutta hakeneet inarinsaamelaiset ja metsäsaamelaiset, joilla se sukutausta näyttäisi olevan kirjaimellisesti tulkiten kunnossa jos keillä.

No, demokratiaahan tämä ei ole, vaan kyse on oikeusvaltio Suomen alkuperäiskansan syrjintään ja ihmisoikeusloukkauksiin nojaavasta ”kulttuuri-itsehallinnosta”?

Jos vielä vaalin äänestysprosentti olisi sata tai vähän ylitse, löytyisi vaalille tietynlaisia kansainvälisiä verrokkeja. Viime saamelaiskäräjävaaleissa noin puolet ja jopa reilu puolet äänioikeutetuista on jättänyt vaalin kokonaan väliin. Se kuvannee miten irrallaan harjoitettu konfliktihakuinen saamelaispolitiikka on elänyt tavallisten nykypäivän saamelaisten elämästä. Tuon politiikan ovat monet saamelaiset, kulttuuritaustastaan riippumatta, kokeneet suoranaisena uhkana omalle elämälleen ja toimeentulolleen. Sen on saanut konkreettisella tavalla huomata seuratessaan tai saadessaan palautetta kulloinkin tekeillä olevista laki- tai sopimushankkeista.

Onko sitten ollut viisasta jättää äänestämättä ja siten saamelaiskäräjien kokoonpano ja toiminta pienen eliitin valtaan? Tätä olen muutamatkin kerrat pohtinut, sillä normaalissa demokratiassa protesti nostaa tavallisesti äänestysaktiivisuutta.

Saamelaiskäräjävaalin äänestysmenettely ei ole järin helppo ja takavuosina tahtoivat ääniuurnatkin seikkailla milloin missäkin; ainakin niiden matkoista kovasti saamelaiskäräjillä sanailtiin. 

Ehkä kuitenkin hyvä yritys vaikuttaa vaalin tulokseen kannattaisi?

Saamelaispolitiikan tarut ja todellisuus

Kesän aikana on tullut muutamankin kerran mieleen millaista kuplaa saamelaispolitiikan ja sen jatkeiden taholta lopulta ylläpidetään.

Ja ihmeteltyä kuinka pitkään tuo kupla voi yleensä pysyä ehjänä.

Jos aloittaisi vaikkapa käsitteestä saamelaisyhteisö, jota on tietyssä tarkoituksessa viime aikoina tavallaan supistettu käsitteeksi sukuyhteisö.

Saamelaiskäräjävaalien lähestyessä näitä käsitteitä on viljelty haluttaessa torjua käräjien vaaliluetteloon hakevia ”vääriä” henkilöitä. Saamelaiskäräjävaalien vaalilautakunnan käsittelyn jäljiltä käräjien hallitukselle tehtiin 200 oikaisupyyntöä, joista – arvata saattaa – suurin osa ellei peräti kaikki hallitus uutisten mukaan käytännössä lähes kylmiltään lyhyessä käsittelyssään hylkäsi. Oikaisuprosessi jatkuu siis korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO), mutta kiusanteko on jälleen kannattanut ja todennäköisesti melkoinen joukko potentiaalisia äänioikeuden kriteerit täyttäviä henkilöitä jää jälleen seuraavissakin vaaleissa rannalle.

Saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kiteytti jossain haastattelussaan syyn tähän räikeään kiusaamiseen: uudet äänestäjät voisivat muuttaa käräjien nykyistä valtasuhdetta.

Tilanne herättää kriittisessä tarkastelijassa kysymyksen mikä on se saamelaisyhteisö, jota nykyinen saamelaiskäräjien valtaeliitti tukijoineen edustaa? Kun tiedetään, etteivät kaikki saamelaiset ole hakeneetkaan käräjien äänioikeutta ja noista äänioikeutetuistakin vain vajaa puolet käy äänestämässä, voidaan puhua mitä melkoisesta demokratiavajeesta – siis yhteisön tasolla. Lisäksi on muistettava, ettei valittu saamelaiskäräjätkään ole politiikassaan yksimielinen. Päinvastoin, erilainen kärhämöinti on leimannut sen toimintaa useammankin vaalikauden ajan.

Sukuyhteisöön tukeutuminen kuvaa oikeastaan hyvin saamelaispolitiikan käpertymistä yhä pienemmän ja fanaattisemman piirin bisnekseksi. Todellisuudessahan juuri aineelliset edut ovat vahvassa asemassa nykyisten valtasuhteiden puolustamisessa. Se ratsuna käytetty saamelaiskulttuuri on lopulta usein vain Audin pukukoukussa kiikkuva lapintakki, joka vedetään parkkipaikalla päälle kun mennään johonkin sitä kulttuuria edustamaan – tai esittämään.

Todellinen saamelaisuus tänä päivänä on ihan jotain muuta kuin verassa poseeraamista. Jo se, että saamelaiskulttuurin mainostetaan nojaavan poronhoitoon, on tänä päivänä silkkaa tarua kun tiedetään kuinka pientä roolia poronhoito näyttelee nykysaamelaisten elämässä minään pääasiallisena tai etenkään yksinomaisena elinkeinona. Ja vielä jos puhutaan ”perinteisestä” poronhoidosta – puhumattakaan jostain ”nomadisesta saamelaisporonhoidosta”.

Se on vähän sama jos puhuttaisiin maailmalle vielä suomalaisesta kulttuurista karhun kansan viitekehyksessä – välillä mobiililäpyskää räpläten.

En sano, etteikö saamelaisten tai suomalaisten tulisi kulttuuriaan harrastaa ja kulttuuriset juurensa säilyttää, mutta niiden valjastaminen talous- ja valtapolitiikan välineiksi ja siinä arjen todellisuudesta irrallaan ei istu.

Saamelaiskulttuurin valtaa ja varoja käyttävän ”yhteisön” tunnusmerkkeihin kuuluu äärimmäinen suvaitsemattomuus. On hyvin absurdia, että juuri nämä suvaitsemattomat poliitikot ja heidän myötäilijänsä mellastavat juuri monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden esitaistelijoina. Heiltä läimähtelee rasistin leimoja löysästi sinne ja tänne – henkilöihin ja tahoihin, jotka ovat rohjenneet arvostella heidän harjoittamaansa politiikkaa tai vaikkapa kyseenalaistaa heidän muokkaamaansa historiankirjoitusta. Tässä leimaamisessa tulee mukaan vielä ”tiedeyhteisö”, valikoitunut saamentutkijoiden joukko, joka ei vahingossakaan kyseenalaista saamelaispolitikan perusteita vaan lähtee sen suoranaisena jatkeena tuottamaan tuohon politiikkaan soveltuvaa ”tutkimustietoa”. Jos jotkut tutkijat ovat toimineet kriittisesti kuten tutkijoiden kuuluu, heitä on koetettu sekä ”saamelaisyhteisön” että sen ”tiedeyhteisön” taholta lytätä.

Äärimmäinen suvaitsemattomuus on huipentunut saamelaismäärittelyssä ja ollut naurettavinta vaikkapa kiihkoiltaessa saamenpuvun aitoudesta tai käyttöoikeudesta. Jälkimmäinen on naurettavaa kun tiedetään tuon puvun lainojen historia sekä pohditaan missä vaiheessa näiden määrittäjien mielestä vaikkapa näkkälänpuvussa saavutetaan – tai on jo saavutettu – epäaitouden raja.

Saamelaisuuden määrittelyssä saamelaiskäräjien vaalilautakunta lienee lajissaan todellinen huippu. Jos lautakunnan jäsen perustelee kentällä toimintaansa sillä, ettei voi hyväksyä joitain henkilöitä käräjien vaaliluetteloon koska nämä kiusasivat häntä koulussa, voinee jäsenen tasoa jo tällä arvioida.

Erityisen kyseenalaiseksi saamelaisuuden määrittely on käynyt silloin kun aito saamelaisyhteisö ei voi oman sukuyhteisönsä tuntemuksella määrittää jäseniään. Näinhän on käynyt ja käymässä inarinsaamelaisten kohdalla; toisen saamelaisrtyhmän voimin istuva vaalilautakunta ei ole halunnut tunnistaa ja tunnustaa heitä kelvollisiksi vaaliluetteloon. Inarinsaamelaisten ja kolttien kohdalla saamelaiseen valtapolitiikkaan on lisäksi kuulunut ansiokas hajottaminen. Niinpä muun muassa muutamat inarinsaamelaiset valtapolitiikan tukijat ovat syyttäneet Anarâšah rs/ Inarinsaamelaiset ry -yhdistystä inarinsaamelaisen identiteetin varastamisesta. Noin sivusta seuraten väite tuntuu järjenvastaiselta, koskapa kyseisen yhdistyksen jäsenet ovat saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvia siinä missä nämä syyttäjätkin.

Suurimpia Klemetti Näkkäläjärven puheenjohtajakaudella vain paisuneita saamelaispolitiikan kuplia on ratsastaminen luonnon monimuotoisuudella. Itse saatoin seurata tätä ”luonnon puolustamista” hyvin taannoisessa uuden metsähallituslain valmisteluun liittyneessä työryhmässä. Siellä saatoin nähdä kuinka esimerkiksi ympäristöministeriössä on nielaistu karvoineen kaikkineen tarjoiltu mielikuva saamelaisten halusta ja taidosta turvata pohjoisimman Suomen luonnon monimuotoisuus. Käytännössä ministeriö on tunnustanut toistaiseksi vain saamelaiskäräjät sellaiseksi kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen kirjauksissa todetuksi paikallisyhteisöksi, jonka edustamaa ”perinteistä” luonnon käytön tietoa muun muassa Metsähallituksen tulee kuulla laaditun Akwé Kon -ohjeistuksen puitteissa.

Olen varma, että saamelaisista löytyy laajalti luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannattajia, mutta valitettavasti saamelaiskäräjien Akwé Kon -työryhmien valinnat ovat painottuneet vain ja ainoastaan yhden elinkeinon intressien ajajiin. Myös tässä luonnon monimuotoisuuden asiassa törmätään nopeasti ”tiedeyhteisöön”, jossa vain harva on rohjennut soittaa hälytyskelloja käynnissä olevan luontoa köyhdyttävän tilanteen takia.

Veikko

Sámi árvvut – elä ja anna toisten kuolla?

”Elä ja anna toisten kuolla”, tuo vuodelta 1973 olevan Guy Hamiltonin ohjaaman James Bond -elokuvan nimi tuli mieleen kun lueskelin uuden Sámi árvvut -saamelaisyhdistyksen ensimmäisen kokouksen kannanottoa päätöksestä aloittaa keminsaamen elvytys Suomessa. Päätös syntyi Lapin yliopiston hiljattain järjestämässä Olaus Sirma -juhlaseminaarissa.

Saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven johtama yhdistys, suomennetulta nimeltään ”Saamelaiset arvot” paheksuu tutkijaseminaarin päätöstä, joka tehtiin ”saamelaisyhteisöä kuulematta”.

Ei voi kuin ihmetellä sitä kapea-alaisuutta ja lahkolaisuuteen vivahtavaa fanaattisuutta, joka Näkkäläjärven ja hänen tukijoukkonsa saamelais- ja alkuperäiskansapolitiikkaa on leimannut ja jota tuo joukko nyt yleissaamelaisuuden verhossa pyrkii näköjään edelleen jatkamaan. Sitäpä ei sen sijaan tarvitsekaan ihmetellä miksi tuo politiikka törmäsi niin pahasti kiville kun Suomen hallitusta ja eduskuntaa yritettiin viimeksi vyöryttää hyväksymään blankko ILO 169 -ratifiointi sekä syrjivä ja mielivallan mahdollistava saamelaiskäräjälaki.

Kun 1970-luvulla muotoutuneessa saamelaispolitiikassa on saamelaiskulttuurin ja saamenkielten kohdalla vedottu niiden elvyttämiseen ja pelastamiseen, tuon politiikan raadollisuus nousee jälleen kerran karuimmillaan esiin muun muassa saamelaisten yhdenvertaisuutta ja yhtenäisyyttä toimintansa johtotähtinä mainostavan Sámi árvvut -yhdityksen kannanotossa.

Ote yhdistyksen verkkosivuilta http://www.samiarvvut.org/ kokonaisuudessaan löytyvästä pitkästä kannanotosta:

”Tutkijakentän on huomioita Suomen perus- ja ihmisoikeudet, niiden loukkaamattomuus ja Suomen kansainväliset velvoitteet. Pyrkimys keminsaamen elvyttämiseen perustuu hyvin vahvasti saamelaisen määritelmään ja saamelaisten oikeuksiin. Keminsaame on kuollut saamen kieli, jota joidenkin poliittisten tahojen ja tutkijoiden kutsumat metsäsaamelaiset olisivat puhuneet.
Historian saatossa kieliä ja kulttuureja on sammunut. Maailmassa kuolee joka vuosi satoja kieliä. Keminsaame on sammunut saamen kieli, josta ei ole jäänyt juurikaan jälkiä. Keminsaame käytännössä korvautui suomen kielellä 1700-luvulla eteläisen Lapin alueella. Kemin Lapin paikannimistö suomalaistui kuten eteläisen Suomen paikannimistökin. Koko Suomi on täynnä saamelaisperäisiä paikannimiä. Kaikki Lappia asuttaneet merkittiin käytännössä ns. lappalaisveroa maksaneiksi, koska muunlaista elinkeinomuotoa viranomaiset eivät tunteneet Lapissa. Lappalaiselinkeinoja sai harjoittaa vain Lapissa. Kun uudisasukkaat tulivat Lappiin, he toivat mukanaan omat maatalousvaltaiset elinkeinonsa ja niitä aloitettiin harjoittaa.
Kemin Lapin joet mahdollistivat myös kulkureitit ja hyvin varhaiset kauppayhteydet eteläiseen Suomeen sekä Ruijan rannikon markkinapaikkoihin.
Keminsaame sammui, koska uudisasutuksen myötä alueen saamelaiset valitsivat uudisasutuksen tuomat elinkeinot, kielen ja kulttuurin. Avioliitoilla oli tässä vahva vaikutus. On myös huomioitava, että uudisasutus kosketti myös pohjoisinta Lappia, jossa saamen kieli ja kulttuuri säilyivät uudisasukkaiden tulosta huolimatta. Vaikka valtio tuki uudisasutuksen syntyä, mitkään historialliset todisteet eivät anna riittävää kuvaa siitä, että voitaisiin tehdä selkeä johtopäätös keminsaamelaisten assimiloitumisesta tai joutumisesta kolonialisaation kohteeksi. Historiantutkimuksen mukaan 1700-luvun puolivälissä todetaan eteläisimmässä Kemin Lapissa asuttavan maamiehen tapaan, ja kaikki olivat jo suomen kielen taitoisia ja kristittyjä. Viimeisten keminsaamelaisten tiedetään asuttaneen Kemin Lapin Sompiota 1800-luvun lopulla. Kemin Lapissa saamelaisten vanha kulttuuri tuhoutui niin täydellisesti, `että vain pari helmenä hohtavaa runoa, jokin värikäs tarinan sirpale, muutama vieraan aikalaisen kaunis sana antaa jälkimaailmalle aavistuksen siitä, minkä aarteen se menetti iäksi´.
Kemin Lapin saamelaisten ja saamen kielten kulttuurihistoriallinen prosessi on hyvin selvä, eli kulttuuri sulautui omaehtoisesti. Kemin Lapin kulttuurien tutkimus, kuten kaikkien sammuneiden kulttuurien tutkimus, on menneisyyden tutkimusta antaen tietoa aikaisempien kulttuurien, ihmisryhmien ja kielten dynamiikasta. Menneisyyden eettinen tutkimus on tärkeää. Mutta pyrkimys luoda kadonnut kulttuuri uudelleen sen ollessa vuosisatoja sammunut ja haudattu on myös hyvin epäeettistä ja arvottamista.
Miksi keminsaamen kulttuuri ja kieli ovat kaikista maailman kielistä ja kulttuurista valittu parhaimmaksi ja edustavimmaksi kieleksi ja kulttuuriksi, joita tulisi elvyttää? Tällainen pyrkimys palauttaa sammuneita kulttuureja takaisin henkiin on asia, jolla on kansainvälispoliittisia vaikutuksia ja sitä on arvioitava hyvin huolellisesti, koska vaarana on myös historian uudelleenkirjoitus fiktiivisenä ja ennen kaikkea yksittäisten ihmisten, kielten ja kulttuurien käyttäminen pelinappuloina ja alistaminen tahtomattaan testihenkilöiksi…”

Perusteita jatkuu vielä pitkälti, mutta katkaisen ne tähän jossa viitataan fiktiiviseen historian uudelleenkirjoittamiseen

Aivan kannanottonsa lopuksi Sàmi Árvvut ehdottaa, että ”hanke keminsaamen kielen elvyttämiseksi unohdetaan ja että tiedeyhteisö ja saamelaiset sen sijaan ryhtyisivät yhdessä kehittämään parhaita käytäntöjä elävien saamen kielten ja kulttuurimuotojen turvaamiseksi tulevaisuuteen nähden”.

Merkillepantavaa tässäkin on, että Klemetin joukko puhuu ehdotuksessaan saamelaisista – aivan se edustaisi mainitsemaansa saamelaisyhteisöä tai olisi tuo yhteisö.

Sámi árvvut -yhdistyksen hallitukseen kuuluvat puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven lisäksi varapuheenjohtajana Petra Magga-Vars sekä jäseninä Hilkka Magga, Tauno Haltta, Maarit Magga ja Tuomas Aslak Juuso. Yhdistyksen rahastonhoitajana toimii Marjaana Aikio ja sihteerinä Suvi Juntunen.

Käytännössä yhdistyksen varsinaista jäsenyyttä voi hakea jokainen itsensä saamelaiseksi kokeva, mutta toisen kynnyksen muodostaakin jo ”ryhmähyväksyntä” eli käytännössä se miten hakija mielletään ”yhteisössä”. Kannattajajäseniksi yhdistys kelpuuttaa kenet tahansa henkilöt ja yhdistykset, jotka hyväksyvät sen säännöt.

Sámi árvvut -yhdistys on julistamiensa arvojen ja tiedossa olevien toimijoiden nojalla leimallisesti pohjoissaamelainen yhdistys. Käsitystäni tukee myös sen tapa puhua jo heti alkumetreiltään yleensä saamelaisten nimissä, muiden saamelaisryhmien ylitse ja osan Suomen historiallisista saamelaisista nollaten.

Yhden Tauno Haltan mukaan koppaaminen ei käsitystäni hetkauta. ”Sukuyhteisölle” Haltta on varmasti ihan hyödyllinen valinta.

Sámi árvvut -yhdistyksen esiinmarssi on virittänyt yhä sitä keskustelua, jota on jo pitemmän ajan käyty eri saamelaisryhmien oikeudesta määrittää itse iseään. Vapaina ”sukuyhteisön” hallitsemasta saamelaiskäräjäorganisaatiosta vaalilautakuntineen.

Veikko

Eduskunta niin väärässä?

Saamentutkijat Veli-Pekka Lehtola ja Jarno Valkonen vetoavat 27.4. Helsingin Sanomissa - sopivasti Juha Sipilän hallituksen ohjelman valmistelun alla - edellisestä eduskunnasta pois vedetyn saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen ja eduskunnan hyllyttämän ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen puolesta. Heidän mielestään saamelaisia ei kuultu riittävästi noissa lainvalmisteluissa.

En tiedä millaisen homogeenisen saamenkansan puolesta nämä politiikkaa tekevät tietäjät puhuvat, sillä nähdäkseni saamelaiset eivät ole olleet läheskään yksimielisiä saamelaiskäräjien harjoittamasta politiikasta ja sen nojalla esitetyistä vaatimuksista. Kun Lehtola ja Valkonen kirjoittavat, että saamelaiskysymykset ovat alusta alkaen herättäneet kiivasta keskustelua Lapissa ja että rintamat ovat jakautuneet kahtia, saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin, he antavat virheellisesti ymmärtää tuon rintaman kulkevan saamelaisten ja suomalaisten välillä.

On siis kirjoittajilta täyttä puppua väittää, että eduskunnan valiokunnissa ”kuultiin mieluummin saamelaiskäräjiä vastustavia paikallisia ja maakunnallisia tahoja kuin saamelaisia itseään”.

Lehtola ja Valkonen pitävät outona sitä, että saamelaisasioissa tunnutaan edellyttävän pääsyä paikalliseen yhteisymmärrykseen ennen päätöksiä. Heidän mielestään siis konflikteille voidaan ja pitää jättää tilaus ja sekö sitten olisi saamelaisten etu?

Edelleenkin elämme oikeusvaltio Suomessa, jossa lait säätää yhteiskuntaa kokonaisuutena edustava eduskunta. Silloin yksittäinen intressiryhmä, jonka ei katsota edustavan kunnolla edes viitteenään käyttävää kansanryhmää, ei voi sanella millainen sitä(kin) koskevien lakien ja sopimusten sisällön on oltava.

Monesti täytyy ihmetellä miten tukevasti näillä yliopistoissa ja kulttuuripalatseissa palkkaa kuittaavilla ovatkaan nappaskengät irti maassa. Viisastelen näin, koska en oikein osaa kuvitella näitäkään tässä puheena olevia henkilöitä ”ärjäntteellä” eli siellä arjen saamelaiskulttuuria harjoittamassa. Vapunajan räntäsateessa poroja vasottamassa tai Inarijärven tuulessa juomuksia kokemassa.

Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin aikanaan erämaiden suojelussa. Silloinkin eniten tohkeissaan oli porukka, joka ei todellisuudessa pärjäisi viikkoakaan lokakuisessa saati tammikuisessa erämaassa. On kerrottu, että suurin osa näistä suojelijoista ei haluakaan mennä minnekään korpeen sääskien syötäväksi, mutta heillä on tarve vaalia sielunrauhaansa mielikuvalla, että jossain on vielä koskematon ja villi erämaa.

Jotain tällaista mielikuvataustaa mahtaa Lehtolan ja Valkosenkin politikoinnilla olla. He ruokkivat tällä kerralla Suomen eduskunnan suuntaan mielikuvaa nomadikulttuurissa tai ainakin jossain sinne päin olevassa vuotuiskierrossa elävästä oikeudettomasta alkuperäiskansasta, jota kansainvälisen oikeuden ja -sopimusten mukaan kuuluu auttaa pääsemään yhdenvertaiseen asemaan asuinalueensa valloittaneiden  kanssa. Lisäksi tätä kansaa uhkaa aggressiivisesti harjoitettu assimilaatio valtaväestön tunkiessa satatuhatpäisenä massana valtaamaan alkuperäiskansan hallintoa ja samalla identiteettiä.

Minneköhän Lehtolan ja Valkosen kirjoituksessa katoaa se tavallisten saamelaisten suuri enemmistö, joka ei todellakaan harjoita mitään perinteistä kulttuurielinkeinoa, vaan jossa on yrittäjiä, virkamiehiä, palkkatuloa kuittaavia duunareita tai sitten työttömiä. Saamelaisissa on muiden Suomen kansalaisten tavoin rikkaita ja köyhiä, koulutettuja ja vähemmän koulutettuja, maalaisia ja kaupunkilaisia, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia sekä ennen muuta muun väestön tavoin asuinpaikastaan ja asemastaan johtuen tasa-arvoisia tai vähemmän tasa-arvoisia.

Ei ole olemassa sitä homogeenista, tasapäistä ja yhdellä tavalla ajattelevaa tai määriteltävää saamen kansaa, jonka edestä professori ja lehtori Hesarissa kirjoittavat.

Jos kaupunkilainen maallikkosuojelija elää erämaamielikuvissaan, häntä voi maallikko inarilainen ymmärtää. Jos taas oppineena kirjoituksensa signeeraavat yliopistomiehet virittelevät tuollaisia mielikuvia ja ohittavat kylmän viileästi inarinsaamelaisten oikeuden arvioida itse keitä he joukkoonsa kuuluviksi katsovat, tai yleensä statuksettomien saamelaisten oikeuden identifioitua alkuperäiskansaan, tai kaikkineen Lapinmaan historiallisen totuuden, ei tuollaisia valikoivan syrjinnän tietoisia puolustajia voi eikä pidäkään ymmärtää.

Lehtola ja Valkonen menevät kirjoituksessaan puhdasoppiselle saamelaiskäräjien johdon leimakirveslinjalle, kun he jakavat eduskunnan valiokuntien kuulemia asiantuntijoita saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin. Samaa Heikki J. Hyvärisen aikanaan luomaa tyyliä edustaa myös se väärässä olemisen toteaminen – ilman kestävää perustelua -, jolla aiemmin on sivallettu muun muassa korkeinta hallinto-oikeutta (KHO) ja josta nyt siis saavat osansa eduskunta ja sen valiokunnat.

Täytyy sanoa, että onneksi eduskunta ja sen valiokunnat julkisilla kuulemisilla sekä niiden pohjalta tehdyillä kannanotoillaan pudottivat oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin  ja Klemetti Näkkäläjärven väsäämät syrjintä- ja konfliktilait takaisin maan kamaralle.

Täytyy toivoa ja luottaakin, ettei vastaavaa fiaskoa enää Suomen eduskunnan eteen kanneta.

Veikko

Ohessa linkki edellä mainittuun kirjoitukseen Helsingin Sanomissa:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1430019330089?jako=9a21858e150ecf54517777e22e90a578