Inarinsaamelaisilla ainoina ILO-oikeus Inarin maihin

Saamelaispolitiikassa tulokassaamelaisten puristuksiin jäämässä olevat inarinsaamelaiset ovat nostaneet kissan pöydälle muutaman päivän takaisessa perustuslakivaliokunnan kuulemistilaisuudessa.

Inarinsaamelaiset ry katsoo, että nykyisen Suomen alueen ainoalla alkuperäisellä saamelaisheimolla, inarinsaamelaisilla, on ainoina historiallinen ja kulttuurinen oikeus vaatia ILO 169 sopimuksen 14 artiklan mukainen oikeus perinteisesti asuttamiinsa maihin.

Inarinsaamelaiset haluavat laintasoisen vahvistuksen kotiseutualueelleen, jolla heidän lisäkseen saamelaisista asuu toinen vähemmistöheimo, kolttasaamelaiset. Neuvostoliitolle menetetyltä Petsamon alueelta vapaaehtoisesti Suomen puolelle muuttaneet ja tänne asutetut koltat omaavat erityisen lakinsa, joka alun perin laadittiin mahdollistamaan heidän asuttamisensa inarinsaamelaisten alueelle, mutta josta nykyisin on tullut joidenkin jo heidän itsensäkin ”Suomen parhaaksi laiksi” toteama erityislaki – ja nimenomaan maiden ja vesien käytön erityisten etuuksien takia. Inarinsaamelaiset vaativat myös itselleen yhtäläiset oikeudet antavaa inarinsaamelaislakia.

Inarinsaamelaiset muun muassa vaativat, että samalla kun heidän maansa palautetaan, heille suodaan kolttien tavoin mahdollisuus saada esimerkiksi kalastustukikohtia haluamiinsa paikkoihin, lähinnä inarinsaamelaisen kalastuskulttuurin keskiössä olevalle Inarijärvelle.

Moni on voinut katsoa silmät ymmyrkäisinä sovinnolliseksi tunnettujen inarinsaamelaisten äkkiseltään jyrkiltä kuuluvia ja näyttäviä vaatimuksia. Sellaisiin ei ole todellakaan varmasti totuttu, vaikka sen sijaan maaoikeuksien kimpussa kymmeniä vuosia häärineen, muuttosaamelaisten johtaman saamelaiskäräjien maaoikeusvaatimuksia on pidetty jollain tavalla ”normaaleina”, monien ehkä niitä jopa tukiessa. Ehkä vasta nyt, kun myös saamelaiskäräjillä mukana olevat kolttaedustajat ovat liittyneet näihin ”maanvaltaajiin”, on alueen todellisten alkuperäisasukkaisen kuppi mennyt nurin.

Inarinsaamelaisten huolen nykyisessä ILO-rumbassa ymmärtää. On tosiasia, että käytännössä heitä ollaan runnomassa alueelle myöhään tulleiden toisten saamelaisryhmien voimin niiden vallankäytön alle. Tähän käytännössä johtaisivat saamelaiskäräjälakiehdotuksessa oleva, viranomaisia ja julkisyhteisöjä koskeva yhteistyövelvoite saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen kanssa sekä ILO-ratifiointiin liittyvät metsähallituslakiehdotuksen saamelaispykälät. Niidenkin mukaan Metsähallitusta koskisi erityinen ja jo asioiden suunnittelusta alkava yhteistyövelvoite saamelaiskäräjien sekä kolttien kyläkokouksen kanssa. Lisänä on vielä niin kutsuttu kulttuurin heikentämiskieltopykälä, joka toimisi jonkinlaisena veto-oikeuspykälänä, mikäli Metsähallitus yrittäisi joissain asioissa hyppiä aisan yli.

Koska inarinsaamelaisten edustus saamelaiskäräjillä on jäänyt ohueksi ja heillä ei tietenkään ole sananvaltaa myöskään kolttien kyläkokouksessa, ollaan Suomessa hakeutumassa alkuperäiskansakysymyksessä jo saamelaistenkin osalta ihmeelliseen tilanteeseen.

Oma lukunsa on sitten vielä se, miten nuo käräjien ja kyläkokouksen kannat yleensäkään edustaisivat muiden saamelaisten kuin vähien poronhoitajien ja saamelaispolitiikkaa pyörittävän ja sillä elävän virkaeliitin etuja.

Kun Yle Sápmi haastatteli juuri tilanteen tiimoilta muun muassa taannoisen saamelaisvaltuuskunnan entistä puheenjohtajaa, inarinsaamelaista Matti Morottajaa, hän näytti suhtautuvan kovin arasti Inarinsaamelaiset ry:n vaatimuksiin. Morottaja itse valtuuskunta-aikanaan yritti varovaisesti kohottaa inarinsaamelaisten profiilia silloisten saamelaislakihankkeiden yhteydessä. Silloin hän tyytyi, kun hänelle pohjoissaamelaisten väärtiensä Pekka Aikion ja Nils Henrik Valkeapään toimesta selitettiin kuinka tärkeää oli harjoittaa ”yleissaamelaisuutta”.

Nuo puheet ja vaiheet löytyvät vanhoista muistiinpanoistani.

Aika on kulunut ja inarinsaamelaiset ovat joutumassa maittensa käytön osalta yhä ahtaammalle. Myöskään heidän vaatimuksiaan hyväksyä yhteisöönsä eli saamelaisvaalien luetteloon henkilöitä, jotka he itse tunnustavat verisukulaisinaan inarinsaamelaisiksi, ei ole hyväksytty. Sen hyväksynnän haluaa pitää näpeissään suvereenisti pohjoissaamelainen käräjien vaalilautakunta.

Yle Sápmin jutussa haastateltu kolttien tuore luottamusnainen Tanja Sanila esiintyi hyvin maltillisesti ja tulkitsee juuri oikein kyseessä olevan inarisaamelaisten hätähuudon. Kun Tanja Sanila puhuu sovinnollisesti ja haluaa perehtyä asioihin harkiten sekä hyvää keskusteluyhteyttä inarinsaamelaisiin toivoen, hän ansaitsee minusta täyden tuen. Samalla täytyy kyllä todeta, ettei liene ihme, miksi juuri Tanjan valintaa luottamusnaiseksi on ryhdytty niin kovasti valituksilla kampeamaan.

On sääli, jos joidenkin vallanhimo, saamelaiskäräjillä olevat koltat mukaan lukien, johtaa jyrkkään vastakkainasetteluun inarinsaamelaisten mailla. Kolmantena osapuolena vielä alueen "muu väestö”, jonka piirissä saamelaiskäräjien kolttapoliitikkojen pullistelu on toki huomioitu, eikä kovin positiivisella tavalla.

Nyt virinneet saamelaisryhmien keskinäiset kiistat lienevät esiin putkahtanut jäävuoren huippu siitä, millainen sekamelska ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista Anna-Maja Henrikssonin ja Klemetti Näkkäläjärven ajamalla tavalla kehkeytyisi.

Kun Henriksson on eduskunnan edessä, sen lähetekeskustelussa vakuutellut ratifioinnin ratkaisevan kymmenien vuosien kiistelyn, täytyy todeta tuo lupaus harhautukseksi, sillä ratifiointi laukaisisi ehkä kymmenien vuosien konfliktin – ja vielä nykyistä vaikeamman.

ILO-ratifioinnin hylkääminen oheislakeineen tässä tilanteessa, ilman edeltänyttä perusteellista pohjatyötä ja sen pohjalta tehtyä viileää tarveharkintaa, ovat oikeusvaltiolta edellytettävä odotus.

Veikko

http://yle.fi/uutiset/kolttalaki_auttoi_sodassa_maansa_menettaneet_kolttasaamelaiset_uuteen_alkuun_suomessa/7770648

ILO-ehdotuksella kohti valtion säätämää rotuerottelua?

Saamelaiskäräjät on osin erimielisenä vaatinut ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen 169 ratifiointia ilman minkäänlaista olosuhteiden selvittämistä. Saamelaisjohdon asianajaksi sitoutunut oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on myös painottanut, että selvityksiä on tehty jo riittävästi.

Henriksson ei ole yksilöinyt mitä ovat hänen mielestään nuo riittävät selvitykset. Lieneekö hän koskaan kovin paljon aikaansa käyttänytkään perusteellisempaan olemassa olevien selvitysten analysointiin – ja etenkään kriittisiin johtopäätöksiin niistä.

Ja miksi olisi ollut tarpeenkaan? Eihän oikeusministerin ja hänen kauttaan hallituksen esityksellä olla tekemässä kuin valtion säätämää rotuerottelua maan pohjoisimmalle kolkalle, tosin sieltä koko maahan ja kansainväliseen huomioon ulottuen.

Vakavasti puhuen kyse on monessa mielessä Ylä-Lapin tulevaisuudesta ja siinä sivussa Suomen maineesta oikeusvaltiona. Saamelaisten niin kuin muidenkin väestöryhmien erityistarpeet on kyettävä täyttämään ilman että luodaan rotuerottelun ja -syrjinnän tunnusmerkit täyttävä järjestelmä. Hallituksen kokeneiden ministerien, eduskunnan perustuslakivaliokunnan ja sille lausuvien muiden valiokuntien kokeneiden kansanedustajien tulee muistaa ja olla tietoinen niistä useista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista, jotka nyt sitovat Suomea. Eduskunnan suuren salin tulee perehtyä asiaan ja kuunnella siinä erityisen tarkoin ILO-ratifioinnin yksimielisesti ja hyvin perustellen kyseenalaistavia Lapin kansanedustajia.

Viimeisin mitä Lapissa ja Suomessa tarvitaan, on ihmisoikeuksia räikeästi polkevan virallisen rotuerottelupolitiikan luominen.

Miten ajattelemattoman ohjelmakirjauksen mahdollistamasta ja yksioikoisen ja yksisilmäisen valmistelun synnyttämästä tilanteesta päästään ulos? Jos päättäväisyyttä löytyy, voidaan yksikantaan todeta, ettei Suomi voi mennä ratifioimaan ILO-sopimusta ilman että hallitus, eduskunta ja kansalaiset tietävät onko ratifioinnille todelliset ja riittävät perusteet sekä tarpeet olemassa. Ja että ymmärretään mitä ratifioinnista seuraa.

Tuo tieto ja ymmärrys edellyttää jo moneen kertaan esille nostetun olosuhdeselvityksen tekemistä. Moni varmaan pitää tuon selvityksen lopputulosta selvänä ja selvitystä sinällään siten tarpeettomana, kannattaen ILO-ratifioinnin lopullista hautaamista. Silti ihan reilua olisi jättää tuo ratifiointi toki syrjään nykyisen hallituksen ja eduskunnan kaudelta, mutta kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan sitä koskevan olosuhdeselvityksen tekemisen ja sen perusteella aikanaan tehtävän harkinnan ratifioinnin todellisesta tarpeesta, mahdollisine subjekteineen ja alueineen.

Ei pitäisi olla mikään poliittinen mahalasku, mikäli tuollainen perusteltu päätös tehtäisiin. Ja etenkään, koska oikeusministeriö ei pannut taannoisen Hannele Pokan epäonnistuneen saamelaistoimikunnan jäljiltä käytännössä rikkaa ristiin tuon olosuhteita koskevan pohjatyön teettämiseksi.

Aikaa olisi ollut reilu vuosikymmen.

Ylä-Lapin juuriltaan saamelainen ja juuriltaan suomalainen väestö elävät ja asuvat samoissa kyläyhteisöissä ja taajamissa, työskentelevät samoissa elinkeinoissa joko yhdessä tai erikseen, lapset käyvät samoja kouluja ja niin edelleen. Vaikka Ylä-Lappi on monietninen ja monikulttuurinen, väestöryhmät ovat yksilötasolla vilkkaassa jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Myös sukujuuria seurattaessa selviää, että väestöryhmien väliset avioliitot ovat olleet hyvinkin yleisiä. Erillisiä etnisesti puhtaita saamenkielisiä saarekkeita ei ole enää, yhtä vähän kuin on ”rodullisesti puhtaita” suomalaisia alueita. Väestöryhmien keskinäinen riippuvaisuus on tänään silmiinpistävää ja tämän myönteisen vuorovaikutuksen häiritseminen väestöä jakavalla lainsäädännöllä on erittäin herkkä asia.

Jos vielä puhutaan pelkästään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kirjatuista saamelaisista, heistä kohta lähes 70 prosenttia asuukin nykyisen Ylä-Lapin saamelaisalueen ulkopuolella ja perinteisistä saamelaiselinkeinoista puhuttaessa vain noin pari prosenttia saamelaisista on enää varsinaisia poronhoitajia. Tuloerot saamelaisten omassa keskuudessa ovat huikeat alkaen kärjekkäimmin lisäoikeuksia vaativasta eliitistä ja päätyen tavalliseen työttömyyttä potevaan duunarisaamelaiseen.

Tulevasta olosuhdeselvityksestä on kaavailtu jo joitain malleja, mutta sen tulisi joka tapauksessa sisältää kriittiset tarkastelut niistä epäkohdista, joiden on väitetty heikentävän saamelaisten asemaa kansanryhmänä muuhun maan ja sen saamelaisalueen väestöön nähden.

Onko saamelaisten maanomistus-, metsästys-, kalastus-, tai muita oikeuksia poistettu tai vähennetty erillisellä lainsäädännöllä? Onko kaikilla saamelaisten kotiseutualueen asukkailla oikeus omistaa maa- ja vesialueita, oikeus saada korvauksetta lupa kalastaa valtion vesialueilla, oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion omistamilla mailla, oikeus harjoittaa poronhoitoa sekä muita luvallisia elinkeinoja?

Ja edelleen: Onko saamelaiskulttuurin harjoittamista rajoitettu erillisellä lainsäädännöllä tai viranomaisten toimenpitein estetty? Entäpä jos saamelaisten elinolosuhteiden parantamiseen ja saamelaiskulttuurin muuhun edistämiseen onkin päinvastoin myönnetty huomattavat määrät rahoitusta valtion talousarvion kautta, maatilatalouden kehittämisrahastosta ja muista julkisista varoista?

Entäpä väite, ettei saamelaisilla olisi vieläkään riittävästi vaikutusmahdollisuuksia heitä itseään koskevissa asioissa? Onko se kestämätön, koska saamelaiset saavat itse määrätä maa- ja muun omaisuutensa käytöstä, kulttuurinsa ja elinkeinojensa harjoittamisesta, kouluttautumisestaan ja muista henkilöään koskevista asioista aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin suomalaiset omalta osaltaan?  He ovat jäseninä ja vaikuttavat myös paikallisten olojen kehitykseen ainakin seuraavissa elimissä: 1) saamelaiskäräjät (laissa asetettu muun muassa neuvotteluvelvoite viranomaisille) 2) kolttien kyläkokoukset, kolttaneuvostot ja luottamusmiesjärjestelmä 3) saamelaisten omat järjestöt 4) Lapin lääniä varten aikanaan asetettu neuvottelukunta 5) saamelaiset kunnan jäseninä ja kunnan luottamuselimissä 6) kuntakohtaiset metsähallituksen yhteistyöryhmät 7) kalastuskunnat ja niiden jäsenyys 8) kalastusalueet ja niiden jäsenyys 9) kalatalousneuvottelukunnat (sitovat lausunnot) 11) paikalliset riistanhoitoyhdistykset ja metsästysseurat 12) paliskunnat 13) Paliskuntain yhdistys ja edustus siellä 14) kansallispuistojen neuvottelukunnat.

Siinäpä noita alkajaisiksi.

Entäpä saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven esillä pitämä paimentolaissaamelaisuus? Onko sitä oikeasti muualla kuin hänen mielikuvissaan?  Ovatko saamelaiskulttuuri ja saamelaisten elinolosuhteet tosiasiassa jo niin pitkälle kehittyneet, vai pitäisikö sanoa muuttuneet, ettei nykysaamelaisia voida pitää paimentolais- tai heimoasteella olevana kansanosana? Ovatko saamelaiset päinvastoin täysin kykeneviä ottamaan osaa nykyiseen yhteiskunnalliseen toimintaan edellä mainittujen järjestelmien ja omien edunvalvonta- ja yhdistystoimintojensa puitteissa?

Klemetti Näkkäläjärven ja Anna-Maja Henrikssonin ajamaa alueellista keskitettyä hallintomallia veto-oikeuteen rinnastuvine yhteistyövelvoitteineen ja heikentämiskieltoineen voisi tietenkin tarkastella vielä myös Suomessa noudatetun demokratiaperiaatteen näkökulmasta. Olisiko kenties tuon periaatteen vastaista, että jokin pieni ryhmä ehkä muutaman hengen johtoryhmänsä toimesta voisi sanella käytännössä ne periaatteet, joita perinteisesti pääosin muiden asuttamilla ja omistamilla maa- ja vesialueilla olisi noudatettava? Tuon sanelun kohteina olisivat muiden mukana ne saamelaiskäräjien vaaliluettelosta puuttuvat saamelaiset, joilla ei ole edustusta saamelaiskäräjillä.

Ja ovathan olemassa myös monet saamelaisten erityistä asemaa esiin tuovat väitteet. Kuten, että kun saamelaisen kulttuurin harjoittamiselle tai kehittämiselle ei ole nykyisin maanomistuksesta tai Suomen lainsäädännöstä johtuvia esteitä, onko esimerkiksi maahan muuttaneiden saamelaisten asema maanomistajina asutus- ja muiden lakien perusteella jopa parempi kuin monilla Suomen alkuperäisillä lappalaissuvuilla ja parempi kuin saamelaisilla niissä maissa mistä he muuttivat Suomeen?

Olosuhdeselvitykselle on olemassa todellinen tarve.

Veikko

Suomi ihmisoikeuksien ja niiden loukkaamisen tienhaarassa

Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen 169 mukaan sopimus koskee

”1. a) niitä itsenäisissä maissa eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan; b) niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.”

”2. Määriteltäessä ryhmät, joihin tämän yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan, on olennaisena perusteena pidettävä sitä, että kansa itse pitää itseänsä alkuperäis- tai heimokansana.”

”3. Tässä yleissopimuksessa käytettävää ilmausta "kansat" ei ole tulkittava siten, että sillä olisi vaikutuksia niihin oikeuksiin, joita tähän ilmaisuun saattaa liittyä kansainvälisen oikeuden mukaan.”

Onko sopimuksen ratifiointia harkitseva Suomi selvittänyt oikeusvaltiolta edellytettävällä tavalla alueellaan sopimuksen piiriin mahdollisesti kuuluvan alkuperäis- tai heimokansan, tai alkuperäis- ja heimokansojen, olemassaolon?

Väitän, että oikeusministeriön äärimmäisen suppealta pohjalta valmistelema ja avoimesti joitain osapuolia syrjivä ratifiointiehdotus on kaikkea muuta kuin oikeusvaltion käsialaa. Lainsäädännöksi ulotettuna se tulee suistamaan Suomen ikävällä tavalla kansainvälisen huomion kohteeksi ja omalla alueellaan syvenevän etnisen konfliktin tielle.

Tilanteesta, johon nyt on ajauduttu, on osoitettu harvinaisen tökeröksi ja esimerkiksi eduskunnan ILO-lähetekeskustelussa valehteluun asti häikäilemättömäksi osoittautunutta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia sekä koko Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) johtoa. On kuitenkin muistettava, että valttikortit ruotsalaisille tarjosi kokoomuspääministeri Jyrki Katainen hallitusohjelmassaan, johon kirjattiin kovin löysästi Suomen tavoite ratifioida ILO-sopimus kuluvalla hallituskaudella. Hallituskauden lähestyessä loppuaan Alexander Stubbin jatkaessa Kataisen seuraajana, voidaan nähdä millaiseen liemeen tuo ylimalkainen kirjaus on lopulta johtamassa. Stubbkaan ei huomannut puuttua ILO-kirjaukseen pätkähallituksensa ohjelmaa laadittaessa, vaan ehkä katsoi koko asian Suomen mittakaavassa kovin marginaaliseksi.

Sielläpä olkoon!

Nyt sitten hallituksen tasapainoillessa kohti vaalikauden loppua äärimmäisen pienen eduskuntakannatuksen varassa, päähallituspuolueet näyttävät jääneen tässä(kin) ILO-asiassa Suomen hallituksissa takiaisen tavoin vuosikymmenet kiikkuneen RKP:n hännyspuolueiksi.

Vai onko niillä vielä kanttia karistaa tuo takiainen liepeistään?

Anna-Maja Henriksson on aivan tuoreeltaan Yle-uutisten mukaan julistanut, ettei hän aio vetää eduskunnalle saattamiaan saamelaiskäräjälain muutosehdotusta ja ILO-ratifiointiehdotusta pois, vaan niiden läpi ajamista jatketaan eduskunnassa kasvaneesta kritiikistä huolimatta. Henriksson siis luottaa puolueryhmänsä vaa´ankieliasemaan ja varmasti myös siihen, että tukea ihmisoikeuksien edistämisen valekaapuun verhotuille ihmisoikeusloukkauksille löytyy muidenkin puolueiden citypiireistä. Yhtenä tavoitteenaan hänellä on tietenkin vahvistaa myös puolueensa äänisaalista lähestyvissä eduskuntavaaleissa – saamelaisilla.

Olen useammista yhteyksistä voinut päätellä, että tietoisuus nyt meneillään olevan saamelaiskäräjälaki-ILO –projektin ongelmallisuudesta on valjennut isojen puolueiden ja niiden johtohahmojen parissa. Näin uskon tapahtuneen muiden muassa pääministeri Stubbin kohdalla, toki hallitukseltahan nämä esitykset ovat vilahtaneet kovin nopeasti eduskunnalle ja siellä parhaillaan sosialidemokraatti Johannes Koskisen johtaman perustuslakivaliokunnan arvioitaviksi.

Entinen oikeusministeri Koskinen on niitä eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan kokeneita poliitikkoja, joilla on pitkällinen tuntuma ja tieto saamelaispolitiikan taustoihin ja tavoitteisiin. Se tieto mitä olen voinut perustuslakivaliokunnan järjestämistä asiantuntijakuulemisista saada, valiokunta on paneutumassa huolella asioihin ja ehkäpä myös nähnyt sen kapeuden ja yksisilmäisyyden, joka esimerkiksi saamelaismääritelmään, saamelaiskäräjien asemaan ja ILO-ratifiointiin liittyy.

En tiedä onko valiokunnalle osoitettu ylimielisyyttäkin, vai onko kyseessä ollut pelkkä ”marssikestävyyden” notkahdus, kun valiokunnan edessä on joidenkin tietojen mukaan esiinnytty ehtoja sanellen ja jopa ”nunnukatunnelmissa”.

Kestävyydestä puheen ollen eduskunnan valiokunnat voisivat osoittaa paineensietokykyä ja ehdottaa Henrikssonin ehdotusten palauttamista. Kun seuraavaa hallitusohjelmaa valmistellaan puolueissa ja kun seuraava hallitus toivon mukaan muodostetaan suurten puolueiden voimin ilman nyt koettua toimimatonta hässäkkää, tuohon ohjelmaan kirjattaisiin Suomen tavoite ryhtyä hallituskaudella selvityttämään perusteellisesti ja puolueettomasti alkuperäiskansakysymykseen liittyvät oikeudelliset ja olosuhdekysymykset sekä niiden pohjalta aikanaan arvioimaan saamelaiskäräjälain muutostarpeet sekä ILO-ratifioinnin tarve ja mahdollisuudet.

Koska sitten oikeusministeri ja maaherra Hannele Pokan taannoisten saamelaislaki- ja saamelaistoimikuntamietintöjen umpikujien jälkeen oikeusministeriössä ei ole kyetty pääsemään alkuperäiskansa-asiassa vaivanneesta putkinäöstä, tuli eduskunnan ja tulevan hallituksen ojentaa sille riittävän tukeva ja riittävän valkoinen keppi oikeusvaltiolle soveltuvan reitin etsimiseen.

Lopulta tuolla reitillä tulee vastaan yksinkertaisia kysymyksiä, joihin rehellisesti vastaamalla asiat kyllä selviävät.

Kuten että onko Suomessa heimoasteella eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan?

Ja että onko Suomessa kansoja, joita pidetään (historiallisesti) alkuasukkaina koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa?

Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kritiikittömän näkemysten mukaan saamelaiset ovat ”Euroopan ainoa alkuperäiskansa” ja sillä hyvä. Todellisuudessa hän ei ole lainvalmistelussaan vaivautunut kuulemaan kokonaisuudessaan edes kaikkia saamelaiskäräjillä olevia saamelaisryhmiä saati alistunut keskustelemaan kasvotusten statuksettomien saamelaisten tai heihin liittyvien historiallisten lapinkylien alkuperäisväestön kanssa.

Oikeusministeri Henriksson on tuossa otsikossa mainitsemassani tienhaarassa reittinsä valinnut ja menee jo siellä polkkatukka hulmahdellen ja risku rinnalla kilahdellen.

Veikko

Faktaa ja fiktiota ILO-keskustelussa

Lapin Kansa julkaisi (LK 19.11.2014) Kaisa Korpijaakko-Labban ja Heikki J. Hyvärisen kirjoitukset, jotka olivat vastineita aiemmin Korpijaakko-Labban kirjoitusta kommentoineelle Jouko Vahtolalle. Tänään 22.11.2014 Vahtola vastaa puolestaan kaksikolle – ja mielestäni erittäin hyvin.

Liitän kaikki viisi kirjoitusta tähän blogiini, jotta kiinnostunut lukija voi hahmottaa miten nämä oppineet, oikeustieteen tohtori, historian emeritus professori ja saamelaiskäräjien entinen lakimiessihteeri sanailevat saamelaisten maa-asioista. Keskustelun juuret ovat paljastuksessa, jonka mukaan oikeusministeriön yhdessä saamelaiskäräjien johdon kanssa valmisteleman ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen maaoikeusartiklaa koskeva ”selitys” eli varauma ei ole juridisesti sitova. ”Selityksen” mukaan maaoikeusartiklaa 14 ei Suomessa sovellettaisi, kuten se on kirjoitettu, vaan saamelaiskäräjien itselle vaatima valtionmaiden omistus ja hallinta jäisi toteutumatta.

”Selityksen” pätemättömyydestä johtuen saamelaiskäräjien 30.10.2014 tekemä äänestyspäätös, jolla oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven junailema ratifiointiehdotus hyväksyttiin käräjillä, oli yhdenlainen näytelmä. Sen piti hämätä Suomen päättäjät luulemaan, että oli saavutettu saamelaiskäräjien kannalta vaikeasti hyväksyttävä, mutta kuitenkin jollain tavoin hyväksyttävä kompromissi. Henriksson ehätti jopa tiedottamaan ”merkittävästä askelesta” puolueensa RKP:n nimissä.

Todellisuudessa virityksen piti johdattaa Suomi yhä syvemmälle maaoikeuskiistassa. Näin sen jälkeen kun ILO 169 -ratifiointi olisi tehty ja saamelaisjohto, ja ehkäpä RKP sitä edelleen tukien, olisi voinut sopimuksen sisältöön vedoten jatkaa kahinointia entistä paljon paremmilta pohjilta.

Vaikea arvioida, mutta käsittikö Kaisa Korpijaakko-Labba todella niin kuin heti kohta saamelaiskäräjien päätöksen jälkeen Lapin Kansassa kirjoitti. ”Halvalla menivät saamelaisten maat” otsikoidussa kirjoituksessaan hän harmitteli elämäntyönsä valumista moisen kompromissiehdotuksen takia hukkaan ja paljasti myös kaksoisrooliaan tutkijana ja poliitikkona, jollaisia ”poliitikkotutkijoita” saamentutkimus tuntuu keränneen enemmältikin. ”En malta jättää sanomatta vanhaa CSV-henkeä (näyttäkää saamelaisten voima)”, tohtori haikaili. Hänen mielestään tuo ilmeisesti häntä itseäänkin elähdyttänyt henki oli nyt kuollut.

Tulkitsin Korpijaakko-Labban vuodatuksen kömpelöksi harhautukseksi, jolla piti vahvistaa Henrikssonin ja Näkkäläjärven ”kompromissin” erinomaisuutta ratifioinnin vastustajien kannalta. Taktisesti vielä ihmeellisemmäksi tilanne muuttui, kun firenzeläinen saamelaisasioiden ylimystöön kuuluva Martin Scheinin ehätti suoraan ilmoittamaan, että pätemätönhän se Suomen ”selitys” olisi.

Scheinin olisin uskonut malttavan pysyä hetken vielä hiljaa, mutta ei.

Korpijaakko-Labba sai Jouko Vahtolan kommentoimaan saamelaisten maiden menetystä kirjoituksellaan ”Saamelaiset ovat saaneet maansa”. Nyt sitten Korpijaakko-Labba ja Hyvärinen kävivät oikein kahdestaan todistamaan, ettei Vahtola ymmärrä mistä kirjoitti.

Tuo muiden ymmärtämättömyys on ollut perinteisesti aina Heikki J. Hyvärisen harmina, sillä hänhän nämä asiat usein ihan yksin ja ylimielisiesti ymmärtää ja tietää.

Nyt Korpijaakko-Labba jo iloitsee onnesta onnettomuudessa, Scheininiin vedoten, että Suomen ”selitys” onkin oikeudellisesti pätemätön ja mahdollistaa siis saamelaisten maaoikeustaistelun jatkumisen. Hyvärisen kirjoitus on varsinainen ääni kumpujen yöstä. Hänen mukaansa ”Porosaamelaiset ovat tilattomia”, koska hänen tiedossaan ei ole, että Lapinmaahan olisi koskaan voitu edes perustaa uudistiloja poronhoidon harjoittamista varten. Hyvärisen mukaan tilat perustettiin maatalouden harjoittamiseksi.

Kun katsoo millaisia peltoja ja karjamääriä taannoisilla Lapinmaan tiloilla oli, ei Hyvärisen selitykselle löydy kummoista kaikupohjaa. Ja etenkään, kun tietää mistä kaikista elinkeinon haaroista tilallisten elanto otettiin silloin ja otetaan yhä. Tuohon aikaan tilojen toimeentulo perustui muutaman lehmän tai lampaan ohella poroihin, metsästykseen ja kalastukseen sekä keräilyyn. Vasta nyt uudemmalla ajalla ovat syntyneet sellaiset käsitteet ja perustamisperusteet kuin porotilat, luontaiselinkeinotilat ja kolttatilat, joissa niilläkään ei kaiketi yhdelläkään eletä pelkän yhden luontaiselinkeinon varassa.

Kaiken lisäksi Hyvärinen haluaa kohottaa porosaamelaiset aivan erityiseksi elinkeinoharjoittajien haaraksi poronhoidossa, jossa hänen mukaansa poronhoitolakikaan ei tunne heidän erityistä oikeuttaan poronhoitoon.

Heikki J. Hyvärisen ajatuksista ei löydä tähän aikaan ja tämän ajan tietoon soveltuvaa punaista lankaa. Ehkä se ainoa onkin luoda asioita tuntemattomille mielikuvaa tuntureilla maattomina värjöttelevistä sorretuista porosaamelaisista, joita Suomen valtio ei halua vieläkään kohdella tasa-arvoisesti muuhun väestöön nähden.

Todellisuudessa nykyajan porosaamelainen on tilallinen ja maallinen siinä missä muutkin saamelaiset ja suomalaiset.

Jouko Vahtolan viimeisin kirjoitus ansaitsee suorasanaisuudessaan ja objektiivisuudessaan suuret kiitokset. Noin kirjoittaa tutkija, eikä mikään ”poliitikkotutkija”.

Veikko

Ja 25.11.2014 Kaisa Korpijaakko-Labba vielä vastailee ja toivoo aloittamansa keskustelun päättyvän:

Kaivoslain kokemus nostaa kissan pöydälle

Käsillä ovat hetket, jolloin valtioneuvosto joutuu pohtimaan mitä tehdään oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin yhdessä puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven kanssa ajamille saamelaiskäräjälain uudistamiselle ja ILO 169 - sopimuksen ratifiointiehdotukselle.

Koska edellä mainituille henkilöille sekä taustana olevalle Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) johdolle ei ehdotusten seuraamuksilla näytä olevan mitään merkitystä, jää vastuullinen ajattelu hyvään lainsäädäntöön oleellisesti liittyvine vaikutusten arviointeineen muiden poliitikkojen ja heitä avustavien virkamiesten tehtäväksi. Jopa oikeuskanslerin olisi syytä tarkistaa ehdotukset etukäteen.

Keskityn nyt yhdellä esimerkillä kertomaan miten muutamaan lakiin ennakoiden säädetyt, saamelaiskulttuurin suojaksi tarkoitetut säädökset ovat johtaneet saamelaiskäräjien johdon harjoittamaan mielivaltaan ja härskiin haitantekoon. Jos vastaava yhteistyövelvoite säädettäisiin yleisenä viranomaisia ja julkisyhteisöjä määräävänä pykälänä saamelaiskäräjälakiin ja lisäksi vielä maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpon hyllyttämään metsähallituslakiin – johon myös vaaditaan erityistä kulttuurin heikentämiskieltopykälää – jouduttaisiin tilanteeseen, jossa Pohjois- ja Ylä-Lapin kehitykselle voisi sanoa maiden käyttöön nojaavien elinkeinojen, vaikkapa matkailun, osalta soromnoo. Myös kuntien toimintaa säädeltäisiin mielivaltaisesti Inarin kirkonkylässä sijaitsevasta miljoonalinnakkeesta. Esimerkiksi kuntien alaa olevan maankäyttö- ja rakennuslain soveltamiseen on sieltä ilmaistu kovin halukkuutta.

Tämä esimerkkini koskee kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n soveltamista ja erityisesti Inarin alueella jo ennen suurporonhoidon saapumista harjoitetun kullankaivun osalta.

Tuon 38 §:n mukaan lupaviranomaisen tulee saamelaisten kotiseutualueella selvittää yhteistyössä saamelaiskäräjien, alueen paliskuntien, alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen ja hakijan kanssa malminetsintäluvan, kaivosluvan tai kullanhuuhdontaluvan mukaisesta toiminnasta aiheutuvat vaikutukset saamelaisten oikeudelle alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä harkita haittojen vähentämiseksi ja estämiseksi tarvittavat toimenpiteet.

Kaivoslain 50 §:n mukaan malminetsintälupaa ja kullanhuuhdontalupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta yksin tai yhdessä muiden vastaavien lupien tai alueiden muiden käyttömuotojen kanssa olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria.

Nämä mihin tahansa ”muutoin”-haittaan valitusmahdollisuuden avaavat pykälät ovat johtaneet käsittämättömään sarjavalittamiseen, jonka on mahdollistanut ministeri Henrikssonin saamelaiskäräjille aluksi väliaikaisena hankkima, nyttemmin jo kai vakinaistettu vuotuinen määräraha. Noiden kullanhuuhdontalupien haun hyydyttäneiden valitusten kaava on ollut sama: noin kymmenen sivua, jossa puoli sivua asian yksilöintiä ja muu yleistä toistoa. Niinpä esimerkiksi jokien pohjista pienimuotoisilla imurilaitteilla kultaa huuhtovien lupahakemuksia koskevissa valituksissa on puhuttu kaivinkoneiden ongelmista, mönkijää omistamattoman kullankaivajan luvasta valitettaessa mönkijöiden haitasta luonnolle ja niin edelleen. Yleensä vaaditaan ehdotonta kieltoa kaikelle kullankaivuun liittyvälle toiminnalle.

Kuvaavaa valitusprosesseissa on siis se, ettei saamelaiskäräjien puolelta ole edes neuvotteluin yritetty selvittää mistä kulloisessakin lupahaussa on käytännössä kyse. Laissa puhuttua yhteistyötä ei siis ole käytännössä valittajan puolelta harjoitettu. Siitä huolimatta valitukset ovat menestyneet niin Rovaniemen hallinto-oikeudessa kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO). Näin vuoden 2012 lupahakemuksia on edelleen KHO:n palauttamana Tuvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin käsittelyssä.

Kullankaivajille valitusprosesseista on aiheutunut noin 20 000 euron kustannukset. Käytännössä prosessi kulkee näin: 1) Hakemus Tukesille jatkoluvasta (noin 10 sivua), 2) Tukesin käsittely (sisältää neuvottelupyynnön saamelaiskäräjille) ja lisätietopyynnöt, 3) Tukesin päätös myöntää kolmen vuoden jatkolupa (noin 10 sivua), 4) Saamelaiskäräjien valitus Rovaniemen hallinto-oikeuteen (noin 10 sivua), 5) Hakijoiden vastine hallinto-oikeudelle (noin 7 sivua), 6) Hallinto-oikeuden päätös palauttaa asia Tukesille (noin 23 sivua), 7) Tukesin ja hakijoiden valitus KHO:lle (asiamiehen käyttäminen, noin 8 sivua), 8) KHO:n vastaselityspyyntö saamelaiskäräjille ja käräjien vastaus (noin 12 sivua), 9) Vastaselitys saamelaiskäräjien vastaselitykseen (16 sivua), 10) KHO:n päätös palauttaa asia takaisin Tukesille.

KHO ei ole ottanut kantaa saamelaiskäräjien valituksissa esitettyihin väitteisiin hakijoiden toiminnan vaikutuksista kulttuuriin, luontoon, maisemaan tai muihin sellaisiin asioihin. Ei, vaikka näin KHO:n päätöstä onkin koetettu julkisuudessa tulkita.

KHO:n mukaan kaivosviranomaisen on selvitettävä kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n mukaisia asioita, vaikka saamelaiskäräjät ei selvittelyyn osallistuisikaan. KHO:n päätös on tältä osin hyvin raju eikä vastaa yleistä hallintomenettelyä. Päätös avaa saamelaiskäräjille yhteisen yhteistyövoitteen säätämisen jälkeen erinomaisen mahdollisuuden puuttua mihin tahansa asiaan jälkikäteen, ilman että sen edustajien tarvitsisi ravata missään yhteistyöneuvotteluissa kuntien tai muiden julkisyhteisöjen kanssa. Itse asiassa tätä jälkikäteistä puuttumista on jo kokeiltu Inarin kunnanvaltuuston hyväksymän Rahajärven ranta-asemakaavan valituksella.

KHO ei ottanut kantaa siihen, millainen viranomaisen ”kulttuuriselvittelyn” tulisi olla. Niinpä myös tämä avaa mahdollisuuden valittamiseen siitä, onko tehtykään selvitys ollut kyllin oikeaoppinen. Siihen oikeus otti kannan, että saamelaiskäräjien on saatava vaatimuksensa mukaisesti kaikki asioihin liittyvä materiaali paperilla, vaikka se olisi saatavissa netistä julkisista tietokannoista ja ajantasaisena.

Ehkäpä jatkossa kaikki materiaalit tulee toimittaa käräjille vielä kolmelle saamelle käännettyinä!

Kullanhuuhdonnasta vielä sen verran, että tälle vuodelle tehdyistä kullankaivulupahakemuksista antamissaan lausunnoissa saamelaiskäräjät näyttäisi vain tiukentaneen otettaan. Käräjät vaatii kullankaivajien laavuille rakennuslupamenettelyä, lapiokaivulle ympäristölupamenettelyä kullanhuuhdontaluvan lisäksi, saamelaiskäräjät lausuu myös porotalouteen liittyvistä asioista ohi paliskuntien ja esimerkiksi Kutturan alueen kullankaivuasioista on kuultava myös kolttien kyläkokousta. Kutturan seutu on aika kaukana koltta-alueelta.

Kun näitä esimerkkejä katsoo, täytyy ihmetellä oikeusvaltio Suomen lainsäädäntöä ja samalla muistaa vanha kansanhokema, ettei se ole hullu joka pyytää, vaan se joka antaa.

Kullankaivajat ovat saaneet maistaa ensimmäisenä yhteistyövelvoitteen ja kulttuurin heikentämiskieltopykälän mahdollistamaa mielivaltaa. Pääsevätkö muutkin siitä pian osallisiksi, siitä päättää lähiaikoina osaltaan Alexander Stubbin hallitus ja sen perään eduskunta.

Kullankaivajien kohdalla lyhyen aikaa voimassa ollut uusi kaivoslaki on pysäyttänyt työt kymmeniltä kultapaikoilta. Metsähallitus on rähmällään saamelaiskäräjien edessä kaivoslakiin liittyvissä asioissa, eikä tiedetä miten vastaavat pykälät vesi- ja ympäristölaissa tulevat sovellettaviksi.

Kaivoslakiin saatiin heinäkuussa tänä vuonna muutos, joka jatkossa mahdollistaa jatkoluville toimenpideluvan antamisen ja estää olemassa olevan toiminnan katkeamisen.

Täytyy vain arvailla millainen rumba esitetyn metsähallituslain säätämisestä näillä kokemuksilla seuraisikaan – vielä ILO -sopimuksen ratifioinnilla höystettynä.

Tai millainen konflikti tästä koko sotkusta saattaa vielä syntyä.

Veikko

Henrikssonin ILO-hämäys oikeusvaltion pilkkaa

Nimittelin muutama kirjoitus taaksepäin oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ajamaa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiesitystä yhdenlaiseksi ”troijalaiseksi”, virukseksi oikeusvaltio Suomen järjestelmässä.  Klemetti Näkkäläjärveä ja hänen sukusidonnaista saamelaiskäräjien organisaatiotaan varten tehty esitys näyttää lopulta olevan kuitenkin samanlainen kömpelö ja suoraviivaiseen hämäykseen tähtäävä ”Troijan hevonen”, kuin minkä nimityksen annoin aikanaan silloisen oikeusministerin Hannele Pokan markkinoimalle maakiistojen rauhoittajalle ja lopettajalle, saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaille. Eivät loppuneet kiistat, vaan saivat vain lisävauhtia.

Suomen hallituksen esitykseksi laaditussa ratifiointiehdotuksessa on ILO-sopimuksen 14. artiklaa eli maaoikeusartiklaa koskeva selitys, jonka kerrotaan ratkaisevan maa- ja vesialueiden hallinta- ja omistusoikeuksiin liittyvät kysymykset Ylä-Lapissa. Kysymys on siis eräänlaisesta kansallisesta varaumasta olla soveltamatta sopimusta maa- ja vesioikeuksien osalta sopimukseen kirjatulla tavalla.

Saamelaiskäräjät hyväksyi äänestäen 30.10. yleiskokouksessaan tuon Suomen hallituksen esitykseksi tarjotun ehdotuksen selityksineen. Tämän jälkeen oikeusministeri Henriksson ehätti antamaan tiedotteen, jossa hän katsoi ratifioinnin ottaneen nyt suuren harppauksen eteenpäin ja että vihdoin saataisiin päätökseen kymmeniä vuosia kestänyt ”prosessi”. Henriksson on kertonut, että hänen tavoitteenaan on antaa tuo hallitukselle tuleva esityksensä marraskuun aikana.

Heti kun tieto Henrikssonin ja Näkkäläjärven sopuilemasta selityksestä tuli julkisuuteen, saatettiin kysyä missä määrin tuollainen varauma olisi laillisesti kestävä. Itse ainakaan en uskonut moiseen mahdollisuuteen hetkeäkään ja eipä siihen tainnut uskoa moni muukaan.

Enontekiön kunnanjohtaja ja nyt myös kansanedustajaehdokas Mikko Kärnä teki sen minkä toivon Suomen hallituksen ja eduskunnan istuvien päättäjien osaltaan myös varmistavan. Kärnä soitti ILO:n entiselle alkuperäiskansaoikeuksien erityisasiantuntijalle Lee Swepstonille, jota myös saamelaiskäräjien johto on joissain yhteyksissä muistaakseni kuullut ja siteeraillut. Lisäksi Kärnä soitti oikeusministeriön lainsäädäntöjohtaja Sami Manniselle, joka lienee ollut kovin kiireinen, mutta pystynyt vastaamaan esitettyyn lyhyeen kysymykseen. Molemmat kysytyt vahvistivat, ettei nyt valmisteltu selitys ole oikeudellisesti sitova.

Kärnän mukaan näyttääkin siltä, että ILO-esitys on selityksen osalta Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen ja saamelaisjohdon yhdessä laatima bluffi. Sillä yritetään suoraan sanottuna hämätä Suomen hallitusta ja eduskuntaa saattamaan ratifiointi maaliin, jonka jälkeen alkaa jälleen riitely maa- ja vesioikeuksista ILO-sopimukseen täysimääräisesti vedoten.

Kuten olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut ja eri yhteyksissä muutoinkin todennut, puoluevellosten Henrikssonin ja Näkkäläjärven tarkoituksena on laulaa Suomi yhä syvemmälle suohon.

”On hyvin hälyttävää ja demokratian kannalta arveluttavaa, että kukaan ei ole puhunut asiasta julkisuudessa. Eduskunnan tulee tietää, että sille aiotaan esittää ehdotus, joka ei sido kumpaakaan osapuolta oikeudellisesti. Tämä tarkoittaa, että kansainvälinen työjärjestö voi selityksestä huolimatta vapaasti puuttua sopimuksen soveltamiseen joko omasta aloitteestaan tai kenen tahansa osapuolen kantelun johdosta. Ihmisiä on nyt johdettu tarkoituksella harhaan puhumalla asiasta puolitotuuksia.”

Näin kirjoittaa Mikko Kärnä pari päivää sitten jakamassaan tiedotteessa.

Nyt kyllä odottaisin pääministeri Alexander Stubbilta miehen työtä eli päätöstä jättää ILO-ratifiointi kylmän viileästi syrjään hallituksensa pöydältä. Olen mitä melkoisen varma, että täytyyhän pääministerin nähdä, mikäli ehtii hetkeksi ILO-ratifioinnin ympärillä vallitsevia ongelmia ajatusalta pohtimaan ja perehtymään ratifiointiin liittyviin lausuntoihin muutoinkin kuin oikeusministeriön valikoivan yhteenvedon kautta, että kyseessä on Suomen kannalta todella arveluttava hanke.

Minusta maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo perehtyi omalla tontillaan metsähallituslakiehdotukseen, myös sen saamelaisosioon, ja laittoi lain uuteen valmisteluun. Näin pitää päättäjän tehdä jos näkee, ettei lainvalmistelu ole ollut kohdillaan.

Jonkinlaisen kevennyksenä tähän loppuun en malta olla kommentoimatta myös parisen päivään sitten Lapin Kansassa julkaistua Kaisa Korpijaakko-Labban kirjoitusta ”Halvalla menivät saamelaisten maat”. Saamelaisjohdon asiantuntijana ja taustatyöntekijänä toiminut tohtori vuodattaa kirjoituksessaan krokotiilin kyyneleitä ILO-ratifiointiehdotukseen tehdyn selityksen takia. Hän katsoo elämäntyönsä valuneen hukkaan taisteltuaan pitkään maita ja vesiä saamelaisten kollektiiviseen omistukseen – ja nyt niistä noin vain luovutaan.

Korpijaakko-Labba muistuttaa, että ILO 169 -sopimuksen 14. artiklan mukaan valtion tulee tunnustaa alkuperäiskansalleen maat ja vedet, joita se aikoinaan on hallinnut ja yhä hallitsee.

Ehkäpä tuo Kaisa-tohtorin kirjoitus oli jonkinlainen esiviritelmä siihen avaukseen, jolla ILO-ratifioinnin jälkeen kiista pantaisiin taas niin sanotusti jalalle. Kansainvälisen paineen synnyttäjä Martin Scheinin on sentään malttanut olla hiljaa ja odottelee siellä Firenzessä josko Alexander ja sitten Arkadianmäen salillinen ensin päättäisivät panna Suomen nimen ILO-sopimukseen.

Veikko

Hakuaika saamelaiskäräjien vaaliluetteloon lähestyy

On pyydetty, että blogissani kerrottaisiin yksityiskohtaisesti miten saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hakeudutaan. Asia on sikäli ajankohtainen, että hakuaika tuohon äänioikeuden saamelaiskäräjävaaleissa antavaan luetteloon tapahtuu seuraavan kerran 5.11. - 31.12.2014 välisenä aikana. Jatkuvaa hakua on toki vaadittu, mutta toistaiseksi sellaiseen avoimuuteen ei ole päästy.

Pyysin hakumenettelystä ja siinä tarvittavista asiakirjoista sekä perusteista koostetta inarinsaamelaiselta henkilöltä. Tätä hakuasiaa on inarinsaamelaisten parissa selvitetty heidän yhteisönsä tarpeista, mutta yhtä lailla siitä lienee käytännön apua muillekin saamelaisvaalien luetteloon hakua aikoville.

Seuraavassa lainausta:

”Hakeutumiseen valmistautuminen kannattaa aloittaa jo nyt jotta saat kootuksi kaikki tarvittavat asiakirjat.
1.     Pyydä seurakuntasi kirkkoherranvirastosta virkatodistus saamelaisista sukulinjoistasi, jossa näyt sinä itse, vanhempasi ja isovanhempasi, niin pitkälle kuin saat. Liitä virkatodistus ja mahdolliset suvustasi tehdyt sukuselvitykset Oulun maakunta-arkiston hakemukseen.
2.     Soita Oulun maakunta-arkistoon ja pyydä heitä lähettämään sinulle todistus polveutumisestasi saamelaisista henkilöistä (esim. lapinvero). Puhelin: 029 533 7230. Oulun maakunta-arkiston papereiden tulo kestää noin kaksi viikkoa ja maksaa 25 euroa.
3.     Täyttäessäsi saamelaiskäräjien hakemusta, täytä se huolellisesti ja jatka tarvittaessa liitteessä sekä pyydä tarvittaessa apua.
-  Korosta hakemuksessa saamelaista identiteettiäsi, tuo esille se seikka, että olet saamelainen. Ei haittaa, vaikka korostat sitä useampaan kertaan
-  Merkkaa hakemukseen polveutumisesi saamelaisista suvuista, kaikista niistä linjoista, joista saamelaisuutesi polveutuu
-  Kuvaile millä lailla olet omaksunut saamelaisen kulttuurin suvussasi, miten saamelaisuus näkyy elämässäsi ja miten ylläpidät saamelaista kulttuuria
Saamelaiseen kulttuuriin voi viitata esimerkiksi siten, että on harjoittanut perinteistä kalastusta isän ja ukin kanssa. Korosta tuntevasi itsesi saamelaiseksi. Jos sinulla on suhteita metsästykseen, kalastukseen, poronhoitoon ja/tai keräilyyn, kerro niistä asioista osoittaakseni kulttuurin vaalimista.
-  Korosta niitä kulttuurin muotoja, joita suvussasi vaalitaan, esimerkiksi lapinpuvun käyttö, poronlänkien teko, käsityöt, heinän teko, kesäpaikat, elämäntapa, maiden tärkeys, perinteinen tieto, kieli.
-  Kieli, jos osaat kieltä mainitse siitä, mainitse ne henkilöt, jotka suvussasi puhuvat tai ovat puhuneet saamea.
-  Kuvaile myös vanhempiesi ja isovanhempiesi kulttuurista osaamista, kerro miten olet pitänyt yhteyttä saamelaiseen kulttuuriin ja miten se on siirtynyt vanhemmiltasi ja isovanhemmiltasi sinulle.
Mainitse hakemuksessasi kaikki ne sukulaiset, jotka ovat merkittyinä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Isovanhemmat, vanhemmat, sisarukset, serkut, tädit, sedät ja enot.
4.     Liitä hakemukseen kirkkoherran viraston todistus sekä Oulun maakunta-arkiston todistus. Muita liitteitä voi olla todistus saamenkielen taidosta, todistus vanhempien tai isovanhempien saamenkielen taidosta. Suomen sukuhistoriallinen yhdistyksen (SSHY) saamelaista perhekortistoa voi myös käyttää todisteena saamelaisesta polveutumisesta. Lehtileikkeet ja valokuvat, sekä todistus saamelaisyhteisöltä, että he pitävät sinua saamelaisena.
5.      Lähetä hakemus todisteellisesti saamelaiskäräjille kirjattuna tai vie hakemus itse Sajokseen saamelaiskäräjille. Pyydä vaalilautakunnan sihteeriltä etusivusta kopio ja siihen Sk-leima, päiväys sekä vastaanottajan allekirjoitus nimenselvennyksineen.”

Näin siis haetaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.

On mielenkiintoista nähdä millaiseksi hakumenettely ja yleensä saamelaiskäräjävaalien järjestäminen muodostuu tilanteessa, jos saamelaiskäräjälakia mentäisiin vielä äänioikeushakemusten vireillä ja käsittelyssä ollessa muuttamaan. Nythän on julkisuudessa kerrottu välillä kuinka vaalit järjestetään nykyisen saamelaiskäräjälain mukaisesti ja välillä kuinka vaaleissa tullaan soveltamaan “uutta saamelaiskäräjälakia”.

Tuollaista uutta lakiahan ei ole vielä missään lyöty lukkoon ja näyttäisipä sen käsittely eduskunnassa hieman vielä kestävänkin.

Veikko