Lainvalmistelun sietämätön keveys

Alkaa olla pikkuhiljaa aika tulla kunnolla julkisuuteen metsähallituslain uudistamiseen liittyvän saamelaisosan valmistelun osalta. En nimittäin olisi ikinä uskonut miten kevyin eväin pohjoisinta Lappia ja koko maakuntaakin voimakkaasti koskevan lain osan valmistelua voidaan tehdä ja miten lyhyeksi ajaksi muodostetun työryhmän ehdotus aiotaan sulloa ilman lausuntokierrosta mukaan lain kokonaispakettiin.

Olen kuitenkin jo käytännössä varma, ettei työryhmältä, jonka jäsen olen, tule yksimielistä ehdotusta. Tuo varmuus syntyi eilen eli 13.2. Utsjoella pidetyssä työryhmän kokouksessa ja vahvistuu lisää – ellei nyt ihan suuri ihme tapahdu – 27.2. pidettävässä lakityöryhmän viimeisessä kokouksessa. Sen jälkeen on ainakin minulla paljonkin lisää kommentoitavaa.

Jos metsähallituslaista tulee sen nyt luonnosteltujen saamelaiskirjausten mukainen, voi todeta Klemetti Näkkäläjärven ja hänen saamelaiskäräjiä hallitsevan lähipiirinsä saaneen todellisen lottovoiton. Käytännössä se tarkoittaa, että niin kutsutun saamelaisten kotiseutualueen enimmillään noin 300 täysammattilaiseksi katsottavaa poronhoitajaa saavat vahvan vallan ohjata kaikkia Metsähallituksen maiden ja vesien käyttöön liittyviä hankkeita ja niiden valmistelua. Lakiin ollaan esittämässä Metsähallitukselle saamelaiskäräjiä koskevaa valmistelun ja suunnittelun yhteistyövelvoitetta, ja mikäli tuossa yhteistyössä ei päästäisi saamelaiskäräjiä tyydyttävään tulokseen, käräjien véto-oikeuden laukaisisi erillinen heikentämiskieltopykälä.

Saamelaiskäräjien nykyisen ja tulevan vallankäytön tuntien, tuo ajateltu yhteistyö tarkoittaa yhtä kuin "saamelaisen poronhoidon" ehdoilla elämistä. Valtapyrkimystä osaltaan on saatu tukemaan kolttien kyläkokous, jonka edustaja työryhmässä on Tiina Sanila-Aikio, hänkin samalla saamelaiskäräjien ensimmäinen varapuheenjohtaja.

Kyllä sovinnollisiksi mielletyistä koltistakin siis löytyy jo nykyisin ainesta maiden ja oikeuksien valtaajiksi, vaikka heidän roolinsa rajoittuisi peesaamisen palkkiona vain koltta-aluetta ja kolttia koskevien Metsähallituksen hankkeiden hyväksymiseen tai hylkäämiseen.

En mene vielä yksityiskohtiin näissä pykäläasioissa.

Oleellinen ongelma minusta on kaiken aikaa ollut se, että nyt käynnissä olevalta lainvalmistelulta puuttuu todennettavissa oleva tarveperusta. Ainoa konkreettinen selitys työryhmän asettamiselle tuntuu olevan Jyrki Kataisen hallituksen taannoisen iltakoulun linjaus, jonka mukaan on sitten edetty ILO 169 –sopimuksen ratifiointiedellytysten luomiseksi muun muassa saamelaiskäräjälain ja metsähallituslain saattamiseksi ratifioinnin edellyttämään kuosiin.

Sitä, mitkä puutteet saamelaisten oikeuksissa loivat tuon iltakoulun linjaustarpeen, ei ole minulle tullut kukaan kertomaan ja en ole saanut kysymyksiini myöskään mitään vastausta. Se on käynyt ilmi, ettei mitään yhteenvetoa tai analyysia saamelaisten oikeuksien tilasta ja niiden kehityksestä ole tehty sitten Hannele Pokan vuonna 2001 istuneen toimikunnan erimielisen mietinnön jälkeen. Ei, vaikka myöhemmin oikeusministeriökin on teettänyt uusia tutkimuksia ja vaikka noita tutkimuksia on tehty tilaamattakin – ja lisää varmaan on luvassa. On vain vedottu, että selvityksiä ja tutkimuksia on tehty jo tarpeeksi ja nyt on päätösten aika.

Huvittavaa suorastaan oli, vaikkei paljon naurattanutkaan, että työryhmämme toimeksiantoon liittyi lähtötilanteessa Pokan toimikunnan tavoitteista kopioitu Ylä-Lapin valtionmaiden ja –vesien käyttöä ohjaava neuvottelukunta tai neuvosto. Se on jalostunut matkan varrella kuntakohtaisiksi neuvottelukunniksi, joissa olisi varsin monipuolinen edustus.

Sen, kannattaako saamelaiskäräjien johto neuvottelukuntia, joissa sillä ei olisi enemmistöä ja jossa kaiken maailman paikalliset pääsisivät sanomaan sanansa Metsähallituksen käräjien kanssa yhteistyössä valmistelemista asioista, jätän tässä vaiheessa lukijoitteni arvattavaksi.

Teoriassa voi toki kahdestikin arvata.

Metsähallituslain saamelaispykälistä ja niiden perusteluista aiotaan siis pyytää lausunnot vasta metsähallituslain kokonaisuuden mukana. Muutoinhan tuota lakipakettia onkin esitelty jo kuukausien ajan erilaisissa seminaareissa pitkin Pohjois-Suomea, mutta tällainen ”pieni” lisäpaketti menee sitten siinä viimeisessä lausuntovaiheessa – kuin se muinainen lapsi pesuveden mukana.

Voi olla, että tässä tulee paikka tehdä vaikka kantelu oikeuskanslerille.

Nimittäin siksi, että ainoa peruste lain osan nopealle läpi runnomiselle on työryhmän puheenjohtajan mukaan kiire. Metsähallituslaki pitää kuulemma saada säädetyksi Kataisen hallituksen toimikaudella ja aikaa ei siis ole enää mihinkään erillisiin lausuntokierroksiin.

Ja kuitenkin ollaan säätämässä pykäliä, joilla käytännössä käydään niin kutsutun saamelaisten kotiseutualueen muun väestön ja myös yksityisten saamelaisten omistus- ja käyttöoikeuksien päälle. Myös kunnallinen itsehallinto saa osansa kun katsotaan kuntien oikeutta kaavoittaa valtionmailla tai niihin rajoittuvilla yksityismailla ja jos valtionmaille aiotaan myöntää joitain maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia lupia.

Se, että kerron vielä hieman kesken olevasta työryhmätyöstä jo tässä vaiheessa, mutta toisaalta jo lähellä työn päättymistä, johtuu nimenomaan siitä, että haluan valmistella kansalaisia olemaan hereillä kun se lyhyt lausunnonantomahdollisuus sitten keväämmällä joskus huhtikuussa toivottavasti koittaa. Minusta tämä on jo velvollisuuteni työryhmään ainoana alueen ”muun väestön” ja kuntien edustajana huolittuna jäsenenä. Jo tuo työryhmän kokoonpano on yksi kantelun paikka.

Olen myös perännyt aiotaanko työryhmässä paneutua eli vetää jollain tavalla yhteen sekä muuten arvioida työmme alussa tehtyjä kuulemisia. Tähänkään ei ole kuulemma aikaa ja että ”siellähän ne ovat työryhmän aineistossa mukana”.

Eli että viime kädessä kansanedustajilleko noiden kuulemisten sato jää perattavaksi? Jos heillä sattuu olemaan ylimääräistä aikaa ja harrastusta?

Suomalaisen lainsäädännön heikosta tasosta oli jossain vaiheessa julkisuudessa uutisia ja taidettiin sitä joissain sähköisissä välineissä ihan pohdiskellakin.

Mitäkö ajattelin kirjoittaa jatkoksi tälle riville? Jääköön se myöhempään ajankohtaan.

Veikko

Tuomiojalle ”suomiherran” kyytiä

Julkaisen oheisen Jouni Kitin lähettämän selvityksen äskeisestä Inarin Sajoksessa näytellystä episodista, jossa ulkoministeri Erkki Tuomiojaa aiottiin valaista saamelaisasioista vähintäänkin yksipuolisesti.

Olikohan se sitä joskus aiemminkin saamelaisvaltuuskunnassa ja -käräjillä puheissa esiin tullutta ”suomiherran” aliarviointia? Eli että kun ”laitamma lapintakin päälle ja menemmä Helsinkiin, niin alkaa asia hoitua”.

Tässä tapauksessa ministeri oli vain saatu Inariin.

”Erkki Tuomioja Inarissa

Klemetti Näkkäläjärvi sulki Sajoksen ovet

inarinsaamelaisilta ministerikuulemisessa

Inarinsaamelaisten edustajilta estettiin tiistaina 21.1.2014 pääsy kulttuurikeskus Sajoksessa järjestettyyn kuulemiseen, jossa Inarissa vierailut ulkoministeri Erkki Tuomioja tapasi Saamelaiskäräjien puheenjohtajan ja eräitä muita saamelaisia.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi oli ohjeistanut kulttuurikeskuksen talonmiehen estämään eräiden henkilöiden pääsyn kulttuurikeskuksen parlamenttisaliin, vaikka ministeri oli tiettävästi kutsunut heidätkin tapaamiseen. YLE:n saamelaistoimituksen TV-uutisten mukaan ovien ulkopuolelle jätettyjä Anarašah-yhdistyksen edustajia ei ollut kutsuttu Saamelaiskäräjien viralliseen tilaisuuteen.
Uutisoinnista ei käynyt ilmi, millä perusteilla puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi oli valinnut virallisiksi edustajiksi kutsutut henkilöt. Kutsuttuina paikalla olivat käräjien ensimmäinen varapuheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, toinen varapuheenjohtaja Heikki Paltto, kolttien luottamusmies Veikko Feodoroff, käräjien toimistosta määräaikaisen hallintopäällikkö Pia Ruotsala ja lakimiessihteeri Kalle Varis, käräjien jäsen ja sen kulttuurijaoksen puheenjohtaja, kolttasaamelainen Tauno Haltta ja Janne Näkkäläjärvi. Enontekiöläinen Janne Näkkäläjärvi jäi vaaleissa täpärästi varasijalle. Hän on viime aikoina nostanut poliittista profiiliaan ja on ollut esillä YLE Sápmin uutisissa. Tapaamiseen hän lienee osallistunut saamelaisalueen koulutuskeskuksen vt rehtorin ominaisuudessa.
Havaitessaan, että osalta eteistiloissa olleista oli evätty pääsy tapaamiseen, ministeri Tuomioja erityisavustajineen jätti kokousväen odottelemaan ja meni oven taakse jätettyjen luo pahoittelemaan tapahtunutta. Tuomioja tapasi näissä olosuhteissa Erika Sarivaaran sekä inarinsaamelaisten edustajat Inka Laitin ja Anu Avaskarin, jotka antoivat ministerille yhdistyksen kirjelmän.
Vasta tämän jälkeen ministeri palasi sisälle päästettyjen joukkoon. YLE:n saamelaistoimituksen tv- uutiset raportoi rauhallisesti sujuneen välikohtauksen pääpiirteiltään, mutta saamelaisuutisten verkkosivuilla kerrottiin ainoastaan ministerin ja saamelaiskäräjien puheenjohtajan tapaamisesta. Verkkouutisen olivat laatineet toimittaja Kaisa Aikio ja YLE Sápmin johtaja Pirita Näkkäläjärvi.
YLE Sápmin TV-uutisten uutistenlukijan mukaan ministeri puhui mielellään ILO-sopimuksen edistämisestä. Tuomioja toteaa TV-uutisissa, että ratifiointi edellyttää kompromisseja. Tuomioja totesi että ratifionnin mahdollistaminen edellyttää joiltain osin kompromisseja, ja ettei yksikään osapuoli voi odottaa ihan sataprosenttista tulosta, lisäten "Meillä on vahva tahtotila että tämä täytyy nyt saada hoidettua". Epäselväksi jäi tarkoittiko Tuomioja sanalla "me" hallitusta vai SDP:tä.
Tapaamisessa Saamelaiskäräjät jätti ministeri 16-sivuisen muistion. Siinä painotettiin muun ohella että Suomen nykyinen saamelaismääritelmä ja sen nk. lappalaiskriteeri on syntynyt Suomen valtion päätöksellä saamelaisten vastuksesta huolimatta. Muistion mukaan Saamelaiskäräjien näkemys on, että nk lappalaiskriteerin ottamisella saamelaismääritelmän osaksi Suomen valtio on paitsi puuttunut saamelaisten itsemääräämisoikeuteen kansana, myös määrittänyt saamelaisten vastuksesta huolimatta saamelaiskulttuuriin kuuluvan sellaista, mikä siihen ei kuulu. Selväsanaisesti tämä tarkoittaa niitä statuksettomia saamelaisia, joita Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt saamelaisrekisteriksi kutsuttuun vaaliluetteloonsa, ja joiden kanssa Tuomioja keskusteli hetken Sajoksen eteistiloissa. Muistion Tuomiojalle oli laatinut Saamelaiskäräjien puolesta puheenjohtaja Näkkäläjärvi. Sen oli allekirjoittanut myös Veikko Feodoroff kolttien luottamusmiehen ominaisuudessa.  Muistiossa painotetaan kolttien kulttuurikeskushankkeen etenemistä, minkä Feodoroff toi esille myös suullisesti tapaamisessa ministeri Tuomiojan kanssa.
Verkkouutisen mukaan ministerin poliittinen erityisavustaja Tarja Kantola kertoi ulkoministeri Tuomiojan tavanneen Inarissa "SDP:n kunnallispoliitikon Erika Sarivaaran", Saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen vt rehtorin. Uutisissa "Tuomiojan paikalliseksi puoluetoveriksi" ja SDP:n kunnallispoliitikoksi nimetty tohtori Erika Sarivaara on tunnettu saamelaispoliitikko, joka on profiloitunut metsäsaamelaisten ja muiden statuksettomien saamelaisten asioiden ajajana.”

Edellä oleva kirjoitus vastaa niitä tietoja, jotka olen myös toisaalta, ja myös eräiltä paikalla olleilta tapahtuman kulusta saanut. Tapahtumastahan ei ollut kerrottu muulle medialle kuin Yle Sápmille. Niinpä varsinainen uutispuoli jäi sen valinnan ja näkemyksen varaan.

Itse hieman ihmettelen tässä kolttien vahvaa mukana olemista kovia piirteitä saaneessa saamelaispolitiikassa. Siinä Suomen alkuperäisin saamelaisväestö inarinsaamelaiset on näköjään päätetty pyyhkiä kartoilta, puhumattakaan heidän naapureistaan metsäsaamelaisista.

Yhdenlainen etninen puhdistus on siis meneillään ja nähtäväksi jää tarkoittaako ministeri Tuomiojan suuhun uutisoitu ”tahtotila” Suomen hallituksen haluavan olla mukana tuossa puhdistuksessa.

Veikko

Metsähallitus kestämättömän kehityksen keskiössä

Käynnissä on melkoinen lakimylly, jossa parhaillaan on lausunnoilla kokonaan uusittu kalastuslaki, jossa lausutaan saamelaiskäräjälain uudistamista pohtineen Riitta-Leena Paunion työryhmän ehdotuksista, jossa laaditaan uutta lakia Metsähallituksesta ja tuosta työstä erillisessä työryhmässään lakiin haluttua saamelaisosiota. Taustalla valmistaudutaan uusimaan vielä maastoliikennelakia ja tehdään töitä uuden kaivoslain korjaamiseksi siinä todettujen möhläysten osalta.

Ekologinen ja taloudellinen kestävä kehitys on asia, joka on noussut jokaisessa lakihankkeessa niiden eri vaiheissa esille tavalla taikka toisella.

Ja nimenomaan tavalla taikka toisella eli tarkoituksessa jos toisessa.

Lakityöryhmässä, johon itse kuulun ja jossa sorvataan tuota edellä mainitsemaani metsähallituslain saamelaisosiota, olen nostanut luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja luonnon kestävän käytön säännöllisesti esille. Olen kuitenkin ollut havaitsevinani, ettei nostoihini ole kovin vakavasti taidettu suhtautua – ei edes työryhmään kuuluvan ympäristöministeriön edustajan taholta.

Voihan olla, että hengessä ollaan mukana, mutta käytäntöä ajatellen ylisen Lapin maankäytössä ollaan jo liian pitkällä kestämättömän kehityksen alhossa.

Luonnon monimuotoisuus ja kestävä kehitys on tullut myös saamelaiskäräjien edustajien taholta jatkuvasti esille. Tuntuu vain siltä, että heidän puoleltaan noiden käsitteiden ulkopuolelle on jätettävä niin kutsutut saamelaiselinkeinot, etunenässä tietenkin luontoa rankimmin ja kokonaisvaltaisimmin hyödyntävä poronhoito.

En tiedä kuinka vakavasti Klemetti Näkkäläjärven ja kumppanien puhe luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta saamelaisen perinnetiedon avulla ministeriöissä otetaan. Ainakin tuolle puheelle on hieman nyökytelty, jos jotain yrittäisi tulkita.

Jossain vaiheessa asioista pitää ruveta kuitenkin puhumaan oikeilla nimillä. Onko sen aika tässä lakityössä vai joskus myöhemmin? Voi olla, että joskus myöhemmin, ainakin kun katsoo kuinka kauan kestävä kehitys ja sen puute ovat olleet Ylä-Lapinkin osalta puheina ja pöydällä.

Seuraavassa vanha Lapin Kansaan tekemäni uutinen 15 vuoden takaa (LK 6.2.1999). Hieman huvittikin lukea mitä Metsähallituksen ja tutkimuksen edustajat siinä lausuilevat – siis kun muistaa mitä jälkeenpäin on näiltä tahoilta lausuttu ja joskus sama henkilökin lausunut:

”Ivalon seminaari kiinnosti ja viritti keskustelujaEkologinen ja taloudellinen kestävä kehitys teettää työtä koko ylisessä Lapissa 

Inari
Veikko Väänänen
Inarissa ja koko ylisessä Lapissa riittää työtä ekologisen ja taloudellisen kestävän kehityksen olotilan saavuttamiseksi.
Näin voitaneen kiteyttää Ivalossa perjantaina järjestetyn ´Yhteinen Inarimme´ -seminaarin alustusten ja keskustelujen antia. Tasokas ja hyvän osanoton kerännyt seminaari liittyi Pohjois-Lapin seutukunnan projektiin, jossa Sodankylän, Inarin ja Utsjoen kuntiin laaditaan kuntakohtaiset kestävän kehityksen suunnitelmat. Seminaarin tarkoituksena oli koota tietoa ja samalla virittää päättäjiä, eri yhteisöjä ja kansalaisia pohtimaan erikseen ja yhdessä kestävään kehitykseen liittyviä kysymyksiä.
Seminaarin ensimmäiseksi alustajaksi sopi hyvin Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen aluejohtaja Olavi Joensuu, liittyyhän Ylä-Lapin kestävä tai kestämätön kehitys aina keskeisesti laajojen valtionmaiden ja -vesien käyttöön.
Joensuun mukaan Metsähallituksella on Ylä-Lapissa eri toimintojen yhteen sovittajan rooli. Lisäksi se itse kuuluu toimijana kestävän kehityksen kehään harjoittaessaan metsätaloutta ja Villin Pohjolan luontobisnestä.
Joensuun mielestä Metsähallituksella on toisaalta riittävät lainsäädännölliset työkalut toteuttaa eri käyttömuotojen yhteensovittamista. Hän joutui kuitenkin myöntämään, että toistaiseksi siitä ollaan vielä kaukana.
Joensuu otti esimerkiksi saamelaiskulttuurin turvaamisen ja luontaiselinkeinojen edistämisen, johon Metsähallitusta velvoitetaan peräti kolmella sitä ohjaavalla lailla. Toistaiseksi kuitenkin Metsähallitus on joutunut enemmin saamelaisten ja luontaiselinkeinonharjoittajien kritiikin kohteeksi, kun se voisi aluejohtajan mukaan seisoa heidän kanssaan samassa rintamassa.
Joensuu ihmetteli myös lakisääteisten Metsähallituksen toimintaa ohjaavien neuvottelukuntien tähänastista hampaattomuutta. Kun neuvottelukunnat, ja erityisesti läänikohtainen neuvottelukunta, voisivat tehdä suuriakin kestävään käyttöön liittyviä linjausesityksiä, ovat ne keskittyneet toistaiseksi pohtimaan enemmän kalaverkkojen silmäkokoja.
Joensuu ei lähtenyt ruotimaan yksityiskohtaisemmin sitä, miten valtion Metsähallitukselle asettamat tulostavoitteet ja toisaalta vaatimukset kestävästä käytöstä ovat yhteen sovitettavissa. 

Porotalous viritti puhetta

Vilkkaan keskustelun synnytti erikoistutkija Timo Helteen alustus porotalouden tilanteesta kestävän kehityksen näkökulmasta. Hänen sanomansa ei jättänyt ekologisella puolella sijaa tulkinnoille: Ylä-Lapissa on voitava vähentää porolukuja luonnon kestävän käytön saavuttamiseksi. Näin on tehtävä vaikka poroja päädyttäisiin pitämään hengissä osittaisella apuruokinnalla. Siinä missä Metsähallituksen puolelta väläyteltiin tilannetta, jossa valtio toisaalta vaatii Ylä-Lapin luonnon tehokkaampaa hyväksikäyttöä säätämällä lakeja porotalouden ja muiden luontaiselinkeinojen kehittämiseksi ja allekirjoittaa toisaalla sopimuksia luonnon monimuotoisuuden ja kestävän kehityksen turvaamisesta, vei Helle kuulijat suoraviivaisemmin mahdottoman yhtälön äärelle. Hän huomautti, ettei poroja voida vähentää vähentämättä samalla poronomistajia. Ja jälkimmäisillä ei ole mahdollisuuksia lähteä elinkeinosta ennen kuin heille on olemassa riittävä luopumis- ja eläketurva. Helteen näkemystä vahvistivat kommentissaan porotalousneuvoja Veijo Tervonen ja poromies Juhani Magga.

Inarijärven ihmeet 

Kalakantojen hoidosta kestävän kehityksen vinkkelistä puhunut FL Markku Ahonen jatkoi valtioon päätyvien ongelmien esittelyä. Hän käytti esimerkkinä Inarijärven velvoitehoitoa, jossa on ollut pakko pitäytyä jäykkään vesioikeuden päätökseen, vaikka jo pitkään on nähty sen vievän istutuksia ja sitä kautta järven kalakantojen kehitystä pieleen.
Kun Inarijärven istutuksiin pannaan vuosittain rahaa noin 3,6 miljoonaa markkaa ja lisäksi lasketaan valtion kalanviljelylaitosten investointien kuoletukset ja käyttömenot, ei summa ole enää missään suhteessa toiminnasta saatavaan kalataloudelliseen tuottoon. Inarijärven kalastuksen ansio on yltänyt vain 1980-luvun lopun muikkukuumeen aikana noin 7 miljoonan markan tasolle, kun jo 1990-luvun alusta on oltu reilusti kolmen miljoonan markan alapuolella. Toisaalta matkailukalastus on paikannut tilannetta parhaimmillaan parilla miljoonalla markalla ja lienee tätä nykyä jo ohittanut ansiokalastuksen tuoton.
Ahosen mukaan Inarin kalakantojen hoidon perustana olevia velvoitepäätöksiä tulisi muuttaa joustavammiksi, jotta kestävän kehityksen periaate toteutuisi.”

Näin silloin joskus. Inarijärvelle on saatu Ahosen peräänkuuluttama joustavampi velvoitehoito, mutta muuten 1990-luvun lopun puheet ovat olleet puhetta tuuleen.

Kairassa on joskus sanottu, että tunturi näkee ja vuoma kuulee.

Pitäisikö tähän tulevia lakeja ja niiden valmistelua tarkoittaen sanoa, että arkistot muistavat.

Veikko

Saamelaispolitiikan kuplat uhka saamelaisuudelle

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi varoittaa blogistaan löytyvässä uudenvuodenpuheessa saamelaisyhteisöä hajaannuksesta. Sen aiheuttajia hän ei suoraan nimeä, mutta toteaa erimielisyyden saamelaismääritelmästä olevan eräs noiden syyllisten virittämä miina, jolla yritetään saada eri saamelaisryhmät vastakkain.

Klemetillä itsellään ei näytä olevan aihetta katsoa peiliin.

Saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja vannoo edeltäjänsä Pekka Aikion tavoin yleissaamelaisuuden nimeen. Hän kyllä mainitsee eri saamelaiset vähemmistöt, mutta tosiasiassa ajaa saamelaismääritelmää ja saamelaiskäräjien vaalijärjestelmää, joka turvaisi saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon elimineen ja rahoineen edelleen hänen edustamansa saamelaisryhmittymän, käytännössä muutaman suvun käsissä.

Tapasin tänään erään entisen saamelaispoliitikon, joka harmitteli kolttien nykyistä kyyristelyä ”klemettiläisten” kainalossa. Kun koltille on annettu muutama näkyvämpi paikka saamelaiskäräjillä, se tuntuu saajille riittäneen ja pitkä kolttien syrjiminen on kerralla pyyhkäisty historiaan.

      "Murusia enemmistön pöydältä", kuului veteraanin arvio.

Kun saamelaisvaltuuskunta keskusteli aikoinaan ensin ns. saamelaislaista ja sittemmin saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaista, ei lakiteksteihin haluttu erillisiä mainintoja saamelaisten vähemmistöistä. Koltille oma laki saatiin aivan muita teitä, heidän sotien jälkeiseen asuttamiseensa ja tilanteeseensa liittyen, mutta Suomen alkuperäisin saamelaisväestö, inarinsaamelaiset, saavat tyytyä edelleen tuolloin jo Aikion korostamaan ”yleissaamelaisuuteen”. Siihen on kuulunut muun muassa se, että muuta saamelaiskulttuuria edustava saamelaiskäräjien vaalilautakunta päättää keitä se hyväksyy käräjien vaaliluetteloon inarinsaamelaisina.

Näihin asti tuohon vallankäyttöön on tyydytty, mutta nyt inarinsaamelaiset ovat nostaneet profiiliaan ja se saa Klemetti Näkkäläjärven varoittamaan hajaannuksesta.

Muistutan tähän väliin siitä, kuinka Näkkäläjärvi tultuaan valituksi toiselle kaudelleen saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi, ilmoitti haluavansa käräjien hallitukseen ”yhteistyökykyisiä” henkilöitä. Noissa valinnoissa lienee pitkälle onnistuttu, mutta samalla itsevaltainen puheenjohtaja taisi itse kylvää hajaannuksen siemenen.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että mikäli saamelaismääritelmää ei saada kansainvälisesti kestävälle pohjalle eikä saamelaiskäräjien vaalijärjestelmää demokraattisemmaksi, saamelaispolitiikan kupla puhkeaa harjoittajiensa silmille. Tuo poksahdus ei ole uhka vain saamelaispolitiikan pienelle eliitille, vaan se vie pohjaa koko saamelaisuudelta. Tarkoitushakuisesti milloin mitenkin määritelty saamelaisuus syö sen uskottavuutta, kun toinenkin mahdollisuus eli saamelaisen alkuperäiskansan vahvistaminen olisi ollut olemassa.

Nykyisen saamelaispolitiikan toinen vaarallinen kupla muhii nykysaamelaisessa luonnon käytössä. Kun Klemetti Näkkäläjärvi puhuu innokkaasti kansainvälisestä biodiversiteettisopimuksesta, sen 8j-artiklan soveltamisesta Suomessa nimenomaan saamelaisten eli saamelaiskäräjien kautta, siis korostaa saamelaisten tietoa ja taitoa käyttää luontoa kestävästi ja muille mallina, ei tarvita kummoistakaan skandaalia osoittamaan jotain aivan muuta.

Erityisen ongelmalliseksi saamelaispolitiikan uskottavuus asettuu Klemetin jatkuvasti esille tuoman ”saamelaisen poronhoidon” kohdalla. On selvää, että mikäli poronhoidolle ollaan haluamassa ja säätämässä yhä enemmän valtaa pohjoisen maiden käyttäjänä, tulee myös kritiikki sitä kohtaan kasvamaan. Ehkäpä peräti ympäristöministeriössäkin herätään jossain vaiheessa näkemään millainen Akwe: Kon -tiedoin turvattu luonnon tila meillä pohjoisimmissa tunturi- ja puistopaliskunnissa tosiasiassa on.

Tai sitten herätyksen järjestävät kansainväliset luonnonsuojelijat.

Lienee turha yrittää neuvoa, mutta nykyisestä saamelaispolitiikasta ei hyvää seuraa. Ei saamelaisille eikä varmasti kenellekään.

Kun Näkkäläjärvi presidentillisessä uudenvuodenpuheessaan korostaa vielä ILO 169-sopimuksen ratifioinnin tärkeyttä, ja kuinka siitä seuraisi hyvää myös saamelaisalueen niin sanotulle muulle väestölle, hän luottaa siihen, etteivät nuo muut ole lukeneet tai kuulleet hänen saamelaiskäräjien nimissä ILO-asiassa antamiaan lausuntoja.

Veikko

Keitä saamelaiskäräjät lopulta edustaa?

Itse voin mielestäni tuohon otsikon kysymykseen vuosikymmeniä kestäneen läheltä seuraamisen ansiosta vastata, mutta toivon, että asiaa pysähtyisivät pohtimaan vihdoin hekin, jotka parhaillaan poliittisina päätöksentekijöinä tai poliitikoille asioita valmistelevina virkamiehinä haikailevat saamelaiskäräjien roolin vahvistamista uusissa laeissa ja kansainvälisten sopimusten ratifiointien kautta.

Joudun jälleen kysymään halutaanko epädemokraattiselle, nepotistiselle, sisäistä ja myös ulos suuntautuvaa rasismia harjoittavalle ja aggressiivista vallanhimoa uhkuvalle pienelle erityisetuisuuksia nauttivalle sisäpiirille antaa yhä vain enemmän? Halutaanko Lapin kehitys niin tavallisten saamelaisten, lappalaisten kuin suomalaistenkin hyväksi halvaannuttaa? Halutaanko, että jo aiemmin esiin nostamallani konfliktin tiellä mennään yhä pitemmälle ja että maailmalla ihmisoikeuksien opettajana paistatteleva Suomi on edistämässä omassa pohjoisessaan maan historiallisen alkuperäiskansan kulttuurista kansanmurhaa?

Nuo viimeiset sanat ovat rumia, mutta muistutan muun muassa saamelaiskäräjien pitkäaikaisen puheenjohtajan Pekka Aikion käyttäneen niitä maailmalla omaa politiikkaansa edistääkseen, Suomen mainetta mustaten.

Saamelaiskäräjien viimeisin kokous oli jälleen yksi karu esimerkki siitä, miten suppeissa ympyröissä niin sanottu saamelaisten kulttuuri-itsehallinto lopulta pyörii. Kun siihen lisätään vielä yhtä totuutta edistävä ja edustava saamenkielinen uutisointi Ylessä ja Lapin Kansassa, ei ihme, että kentällä saamelaishallinnosta puhutaan muutaman suvun miniatyyridiktatuurina.

Puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi äimistelee joulublogissaan sitä, että saamelaiskäräjien vaalikauden tärkeimpään kokoukseen saapui 21:sta käräjäedustajasta paikalle vain 15. Kato oli ollut suurta edellisessäkin kokouksessa, jossa erotettiin käräjien pitkäaikainen hallintopäällikkö – toisten mielestä syystä, mutta monien mielestä jo pitkään jatkuneen ajojahdin huipentumana.

Nyt saamelaiskäräjien piti antaa lausuntonsa Riitta-Leena Paunion saamelaiskäräjälakityöryhmän ehdotuksista, muun muassa saamelaismääritelmästä, joten edustakato kuvastanee osaltaan saamelaiskäräjien edustuksellista tilaa.

Näkkäläjärvi moittii osaa paikalla olleistakin ”väärästä” kokouskäyttäytymisestä. Osansa saavat nimillä utsjokelainen Veikko Porsanger ja saamelaiskäräjien varapuheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, jotka menivät äänestelemään vastoin kuin heidän olisi pitänyt aiempien kantojensa perusteella äänestää. Sanila-Aikio kaiken lisäksi Paunion aiemmin yksimielisen työryhmän jäsenenä, joka Näkkäläjärvestä oli erityisen vaarallista.

Saamelaiskäräjien vaalilautakunnalle yhä enemmän subjektiivista valinnanvaltaa antavan saamelaismääritelmäehdotuksen ohella Paunion työryhmä tarjoilee muutosta myös saamelaiskäräjien vaaliin ja kokoonpanoon. Muutoksista huolimatta käräjien kokoonpano jatkuisi edelleen epädemokraattisena, Klemetti Näkkäläjärven edustaman saamelaisryhmän valta-aseman turvaten. Tätä vastaan ovat asettuneet erityisesti Suomen alkuperäisimpiä saamelaisia olevat inarinsaamelaiset, joista osan olemassaolonkin Näkkäläjärvi on halunnut kiistää.

Tälläkään kerralla inarinsaamelaisten voima ei riittänyt vaikuttamaan enempää lausuntoon saamelaismääritelmästä kuin käräjien vaalitavastakaan. Se toki oli tullut esille, että monella pohjoissaamelaisella tai pohjoissaamelaisuuteen assimiloituneella on inarinsaamelaista sukujuurta, joka oikeuttaa heidät mielestään näin päättämään inarinsaamelaisten asioista – vaikkapa keitä heistä yleensä hyväksytään saamelaisiksi. Inarinsaamelaisia kokouksessa edustivat aidosti uutisten mukaan ainakin Anu Avaskari ja Anna Morottaja.

Saamelaiskäräjillä perustettiin tällä kerralla pysyvä ympäristönsuojelusihteerin virka. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin käräjille hankkima määräaikaisen ympäristösihteerin palkkaamiseen tarkoitettu määräraha on nyt saatu pysyväksi ja virkaan varmaan palkataan sitä nyt hoitanut henkilö – tausta ja toiminta sopinevat.

Näkkäläjärven mukaan määräraha on tarkoitettu ”ympäristöasioiden edistämiseen”. Ympäristönsuojelusihteerin tehtäviksi Näkkäläjärvi kertoo muun muassa kaavoitusasiat, kaivoslain toimeenpanon ja biodiversiteettisopimuksen toimeenpanon. On mielenkiintoista seurata etenkin jälkimmäistä toimenkuvan aluetta eli millaisia esityksiä ja ajatuksia sillä saralla tullaankaan saamelaiskäräjien ympäristönsuojelusihteeriltä kuulemaan.

Kaivoslain ”toimeenpanostahan” esimerkkejä onkin jo mapillinen pitkin hallinto-oikeusketjua.

Jatkoajan helmikuun loppuun nyt saanut maa- ja metsätalousministeriön metsähallituslakityöryhmä, jonka pitäisi rakentaa uudistuvaan lakiin erityinen ”saamelaispalikka”, on vääntämässä muun muassa siitä tulisiko metsähallituslaissakin määritellä saamelaiskäräjien asema samanlaisena kuin se on kirjattu kaivoslakiin.

Saamelaiskäräjien johdon taholla vesilain kirjaus olisi vielä toivottavampi.

Kaivoslain ”toimeenpanon” pitäisi minusta saada lainsäätäjien varoituskellot soimaan, mutta kovin kuuroilta osa heistä edelleen vaikuttaa. Metsähallitus on Lapissa niin monitahoinen ja alueita paikoin 90-prosenttisesti hallinnoiva taho, että sen säätäminen Klemetin ja kumppaneiden pyöritettäväksi pysäyttää hankkeen jos toisenkin.

Saamelaiskäräjävaalien äänestysprosentti on ollut pitkään todella alhainen. Saamelaisista yli 60 prosenttia asuu muualla kuin niin kutsutulla saamelaisten kotiseutualueella. Sen vajaasta 4000 saamelaisesta vain kourallinen saa pääasiallisen toimeentulonsa poronhoidosta. Kun on seurannut saamelaiskäräjien johdon kannanottoja näyttäisi siltä, että niin ILO 169 -sopimuksen ratifiointi kuin sitä pohjustava lainsäädännön rukkaaminen on tarkoitettu noiden muutaman sadan henkilön aseman vankistamiseen.

Lisänä edunsaajana tietenkin kaikkea saavutettua ”toimeenpanemaan” tarvittava Sajoksen hallintokoneisto.

Veikko

Ekokatastrofi Akwé: Kon ohjein?

Suomalaisen porotutkimuksen uranuurtaja ja tutkijan nahkansa myymättä säilyttänyt dosentti ja RKTL:n Kaamasen porotutkimusaseman tutkimuspäällikkö Mauri Nieminen kirjoittaa Lapin Kansan ”Näkökulma” -palstalla (LK 9.12.13) vakavaa asiaa poronhoidosta – ja eritoten nk. saamelaisalueella.

Vaatii tutkijalta rohkeutta arvioida kriittisesti kahta tabua asiaa: poronhoitoa ja saamelaisten luonnon käyttöä.

Nieminen oli viikonpäivät sitten kuultavana, kun uuteen metsähallituslakiin erityisiä saamelaispykäliä sorvaamaan nimitetty maa- ja metsätalousministeriön työryhmä kokoontui Inarissa. Niemisen lisäksi työryhmä kuuli hänen nuorempaa kollegaansa Jouko Kumpulaa ja poroasioissa vielä Suomen porosaamelaisten puheenjohtajana tällä kerralla esiintynyttä Pekka Aikiota.

Niemisen ja Kumpulan viestit pohjoisten erämaa- ja tunturipaliskuntien laidunten tilasta kävivät täysin yksiin. Aikiokin myönsi ”saamelaisen poronhoidon” ongelmat, mutta syytti niistä lähinnä vain suomalaista paliskuntien aitaamista. Hänen ratkaisunsa porolaidunten kestoon oli varsin teoreettinen: tulisi olla mahdollisuus jutata vaikkapa Utsjoen ja Sallan välillä.

Voin kertoa, että yhtä utopistisia asioita on tyrkyllä myös Klemetti Näkkäläjärven johtamalta saamelaiskäräjien työryhmäkokoonpanolta.

Nyt kun edessä on kyseisen lakityöryhmän viimeiseksi tarkoitettu kokous, näyttää siltä, että poronhoidon ja sen ohella nimellisinä elinkeinoina metsästyksen ja kalastuksen edistäminen saamelaisten kotiseutualueella ollaan esittämässä Metsähallituksen julkiseksi hallintotehtäväksi. Se tarkoittaa, että Metsähallitus saa erämaalain, luonnonsuojelulain sekä laatimiensa kansallis- ja luonnonpuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmien saamelaiskirjausten ohella uuden työkalun luonnon köyhdyttämisen jatkamiseen. Suorastaan määräyksen.

Nykyisessä metsähallituslaissa ja uuteenkin on tulossa kirjaus siitä, että Metsähallituksen tulee hoitaa, käyttää ja suojella hallinnassaan olevia luonnonvaroja ja että sen sen tulee toimia kestävästi ja tuloksellisesti. En tiedä miten tuo ”kestävästi” on tulkittu, sillä ainakin täällä pohjoisessa, lähestulkoon kauttaaltaan jollain tavoin suojelluilla alueilla, tuo ”kestävyys” ei näy ainakaan luonnon kestävänä käyttönä ja etenkään luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisenä.

Niinpä kun uuden metsähallituslain saamelaispykälien kohdalla on puhuttu kaiken aikaa mm. luonnon monimuotoisuutta ylläpitävän ja edistävän ”saamelaisen perinnetiedon” hyödyntämisestä kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen 8j-artiklasta juonnetulla Akwé: Kon –yhteistyöllä, ei voi kuin ensimmäisten kokemusten perusteella mielessään ihmetellä. Ja pelätä pahinta, sikäli mikäli moisten ohjeistusten soveltaminen jää pelkästään saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen aluetason hommiksi. Ympäristöministeriönhän kuuluisi Metsähallitusta luonnonsuojelun osalta ohjeistaa, mutta lieneekö se ohjeistus jäänyt tällaisten Akwé: Kon –kirjasten tasolle? Ainakin jäljistä voisi jotain sinne päin päätellä.

Joka tapauksessa Akwé: Kon –ohjeistusta on ajettu pitkin matkaa, ellei nyt metsähallituslakiin, ainakin lain perusteluihin erinomaisena kulttuurisena ja luonnon kannalta erinomaisena työskentelymallina.

Ehkäpä tässä käy vielä niin, että tarvitaan kunnollinen kansainvälinen skandaali puhkaisemaan suomalainen biodiversiteettikupla. Tapahtuuko se jonkin kansainvälisen suojelujärjestön masinoimana vai EU:lle tehtynä Natura-kanteluna, sen aika saattaa näyttää.

Tai sitten annetaan vain itse aiheutetun ekokatastrofin hoitaa asia.

Veikko

Jk. Kun moitin Metsähallitusta ja sitä ohjaavia ministeriöitä, täytyy huomauttaa, että toki Metsähallituksenkin sisältä löytyy kriittisiä näkökulmia. Monet niistä jäävät taustapuheiksi, mutta joku sanoo niitä myös julki, kuten oheisen linkin takaa löytyvä aluepäällikkö Yrjö Norokorpi Helsingin Sanomien haastattelussa:

http://www.hs.fi/kotimaa/Pedot+ehk%C3%A4+vain+osasyy+poronhoidon+kriisiin/a1384760827064

http://www.luontoliitto.fi/susiryhma/blogi/lapin-porotalous-uhkaa-susien-lisaksi-alueen-ymparistoa

Haaviston sovintokomissio

Tuore valtion omistajaohjauksesta vastaava kehitysministeri Pekka Haavisto otti Rovaniemellä vieraillessaan kantaa nelisenkymmentä vuotta ylistä Lappia ja laajemminkin Lapinmaata koetelleeseen saamelais-lappalais-maaoikeuskiistaan.

Se on jälleen kymmenvuotissykliensä mukaisesti kärjistynyt ja tällä kerralla kärjistymistä on poikkeuksellisen voimakkaasti ruokkinut saamelaiskäräjien hallitseva puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ylimielisillä ja jopa pilkallisilla kannanotoillaan. Jotenkin on tullut asioita pitkään seuranneena itseltään kysyneeksi, olisiko entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Aikio erehtynyt moisella tavalla tölmimään? Aikiokin toki kertoili maailmalla Suomen syyllistymisestä kulttuuriseen kansanmurhaan ja yritti luoda näillä tällaisilla tempuillaan ulkoista painetta Suomen harteille, mutta valtion suuntaan hän osasi esiintyä usein juohevasti ja harjoittipa vasemmalla kädellään joskus jonkinlaista diplomatiaa myös paikallisten tahojen ja ihmisten suuntaan.

Samaa ei voi sanoa Aikion silloisista avustajista Heikki J. Hyvärisestä ja Kaisa Korpijaakosta (nykyinen Korpijaakko-Labba), unohtamatta tietenkään suomenruotsalaisella alentumisella pohjoisen ”suomalaisväestöön” suhtautuvaa Martin Scheininiä. Kolmikko vaikuttaa edelleen aggressiivisesti Suomessa harjoitetussa saamelaispolitiikassa, soppaa hämmentäen.

Kirjoitin vain tovi sitten kuinka saamelais- ja maaoikeusasiassa ollaan jälleen pahemman kerran konfliktin tiellä. Pekka Haavisto näyttää huomanneen saman asian ja kuvaili Rovaniemellä Suomen kotoisen etnisen ja maaoikeuskiistan muistuttavan Lähi-Idän kriisiä.

Vaikka täällä eivät raketit olekaan lentäneet eivätkä räjähdevyöt paukkuneet, on tilanne ollut lukkiutunut jo kymmenien vuosien ajan kuten juutalaisten ja arabien mittelöissä. Myös ulkopuolisten mukanaolo on ollut ajoittain yhtä räävitöntä. Vuosien varrella olen kuullut jopa joidenkin ”neuvonantajien” toivoneen jotain väkivaltaista tapahtuvan, jotta poliittinen vaakakuppi saataisiin kallistumaan kunnolla jonkun ryhmittymän puolelle.

Ruutitynnyrillä on ollut kiva leikkiä kun ei sattunut istumaan ihan sen päällä.

Yritän siis sanoa, että Pekka Haavisto on ehkäpä aivan ensimmäisenä ministerinä julkisesti myöntänyt vakavan konfliktin olemassaolon. Täytyy toivoa, että hän kokeneena poliitikkona kertoo näkemyksensä myös valtioneuvostolle, jossa totta vieköön luulisi olevan jo ennestäänkin vastaava tietoa ja näkemystä. On vain ollut ihme ja kumma, ettei asiaa ole sanottu aiemmin ääneen ja että oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja hänen suomenruotsalaisen puolueensa on annettu pelehtiä mielin määrin vakavan asian kanssa.

Toivoisin, että pääministeri Jyrki Katainen ottaisi asiassa jonkun roolin ja pysäyttäisi meneillään olevat ja tilannetta yhä vakavoittavat laki- ja sopimushankkeet. Kataiselle isännän rooli paitsi kuuluisi, myös poliitikkona sopisi, sillä hän ei ole vielä ryvettänyt itseään tässä luvatun maan kahinassa kuten jo niin monet muut johtavat poliitikot ja jotkut presidentitkin häntä ennen.

Istun parhaillaan työryhmässä, jonka tehtäväksi on annettu laatia ”puolenkymmentä” saamelaispykälää uudistettavana olevaan metsähallituslakiin. Tätä ennen jo ehti istua entisen oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion työryhmä esittämässä saamelaiskäräjälain muutostarpeita. Mikäli työryhmän esitykset toteutuisivat, olisi Lappiin saatu kuntien itsemääräämisoikeutta kaventava ja alueen kehitystä pysäyttävä valituskone ja samalla Suomen alkuperäiskansamääritys kaikkoaisi kauas kansainvälisistä linjoista, yhden jäsenistöään valikoivan etnisen ryhmän aseman vahvistamiseksi.

Järkevintä tässä tilanteessa ja nykyisen, karttuneen tutkimustiedon valossa olisi pysäyttää etupainoisena etenevän lainsäädännön ja sopimusten seitin kutominen. Kataisen hallituksella pitäisi olla rohkeutta yliviivata sen ohjelmaan kirjattu aie ratifioida ILO 169 -sopimus kaudellaan - maksoi tuo sopimus mitä maksoi.

Kataisen sekä kumppanien tulisi edellyttää, että ennen kuin ILO-ratifiointiin seuraavan kerran palataan, Suomen alkuperäiskansakysymys on ratkaistava kansallisesti, mutta kansainvälisesti kestävästi ja ilman kotikutoisten sopimustulkintojen ja -käännösten aiheuttamia hämäyksiä. Tämä voisi johtaa myös ILO 169 -sopimuksen tarkoittaman alkuperäiskansan kotiseutualueen uudelleen rajaamiseen vaikkapa historiallisen Lapinmaan mukaisesti.

Joka tapauksessa pahin ja varmin tapa kärjistää tätä Suomen ”palestiinalaiskysymystä” on painaa siinä päälle oikeusministeri Henrikssonin ja hänen puoluetoverinsa Näkkäläjärven kiireellä ajamaa poliittista ILO-päätöstä ja siihen liittyvää subjektiivisia tulkintoja lisäävää lainsäädäntöä. On hyvä muistaa, että Norjassa ratifioinnin edellyttämiä toimia pohdittiin jälkikäteen 15 vuotta ja tuloksena ollut Finnmarkin laki on sovellettuna edelleen ongelmallinen ja paljolti hyödytön - niin saamelaisten kuin vaikkapa alueen kuntien kannalta.

Suomessa on vaadittu jo useammaltakin taholta erityistä olosuhdeanalyysia, jossa selvitettäisiin mikä on tosiasiassa saamelaisten asema suhteessa valtioon ja sen muihin kansalaisiin ja mikä siis on se tosiasiallinen ongelma, joka tekee saamelaisista ILO 169-sopimuksen suojaa tarvitsevan alistetun heimokansan.

Sellaisia vartenhan moinen sopimus aikanaan saatiin aikaiseksi.

Jos nuo Kataiselle osoittamani ratkaisut saataisiin tässä tilanteessa aikaan, ei Haaviston esittämää sovintokomissiota välttämättä edes tarvittaisi, vaan asiat voitaisiin ratkaista puolueettomaan tutkimukseen ja kansainvälisiin käytäntöihin nojaten. Ja ilman, että vanhojen päsmäröijien annetaan edelleen pyörittää rulettia.

Valtioneuvoston toimia odotellessa Lapinmaassa voidaan jatkaa keskustelua ja väittelyä siitä, keitä lienevät Pekka Haaviston vertauksessa ne luvattuun maahan rientäneet ja ketkä siellä jo aiemmin asuneet.

Pelkillä vertauksilla ei asiassa kuitenkaan päästä kuin syvemmälle konfliktin ytimeen.

Veikko