Vanha uutinen

Ohessa uutinen vuodelta 1994. Uutisessa kerrotusta saamelaisten elinolojen ja elinkeinojen kehittämisohjelmasta (luonnoksesta) käy ilmi miten tuolloinkin nähtiin inarinsaamelaisten asema ja tarve sen parantamiseen. Jos vaikka kielen eteen onkin tehty merkittävästi töitä, on muutoin menty taakse päin ja lisäksi alueensa alkuperäisin väestönosa on saatettu saamelaispolitiikassa hajalleen.
Ainakaan "suomalaisia kolonialisteja" tuosta hajaannuksesta ei voitane syyttää?

16.11.1994

Lääninhallituksen työryhmä esittää Lapin EU-raja-alueohjelmaan:

Poronhoito pois suomalaisilta, inarinsaamelaisille oma lapinkylä

Inari

Veikko Väänänen

EU-rahoituksella toteutettavaan Lapin raja-alueohjelmaan liittyvä erillinen saamelaisten elinolojen ja elinkeinojen kehittämisohjelma on esitelty lääninneuvottelukunnalle. Vielä pöydälle jäänyt ohjelma sisältää saamelaisaluetta koskien mm. poronhoito-oikeuden siirtämisen yksin saamelaisille, sekä oman alueen tai lapinkylän perustamisen inarinsaamelaisille.

Edelleen esitetään, että Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen metsätalouden puhdas tuotto käytettäisiin saamelaisalueen hyväksi. Esitys takaisi todennäköisesti ainakin metsätalouden jatkumisen poronhoidon ja muiden saamelaiselinkeinojen rinnalla.

Lapin lääninhallituksen koolle kutsumaan saamelaisten elinolojen ja elinkeinojen kehittämistä pohtineeseen työryhmään ovat kuuluneet saamelaisvaltuuskunnasta Helvi Nuorgam-Poutasuo, Saamelaisneuvostosta Johannes Helander, Saamelaisalueen koulutuskeskuksesta Lassi Valkeapää, koltista Sergei Kp. Fofonoff, saamelaisten koulutusasiain neuvostosta Matti Morottaja, pohjoismaisesta Saamelaisinstituutista Pekka Aikio, Utsjoen kunnasta Jari Länsman, Sodankylän kunnasta Eero Magga, Inarin kunnasta Antti Korhonen ja Enontekiön kunnasta Pentti Keskitalo. Työryhmän esitykset olivat yksimieliset lukuunottamatta Pentti Keskitalon poronhoito-oikeuden rajoittamisesta jättämää eriävää mielipidettä.

Poronhoito-oikeuden siirtyminen "ETA-kansalaisilta" saamelaisten yksinoikeudeksi tapahtuisi siirtymäajan puitteissa ja esityksen mukaan oikeutensa menettävien asema "tulee turvata siirtymäsäännöksin". Poronhoidon luopumisjärjestelmää ja siirtymäsäännöksiä valmistelemaan esitetään perustettavaksi saamelaisvaltuuskuntaan erillinen työryhmä. Tavoitteena on, että myös vähemmän poroja omistavat saamelaiset voisivat saada korvausta luopuessaan poronhoidosta "ammattiporomiesten" hyväksi.

Pentti Keskitalo vastustaa eriävässä mielipiteessään poronhoito-oikeuden siirtämistä epäoikeudenmukaisena, syrjivänä ja yleistä elinkeinovapautta loukkaavana. Hän huomauttaa, että saamelaisuus määritellään lähinnä kielitaito-kriteerillä, eikä esimerkiksi lappalaissukujen jälkeläisyydellä.

Enontekiön ohella poronhoito-oikeuden rajaaminen koskettaisi Inarissa voimakkaimmin Ivalon paliskuntaa, mutta myös Hammastunturin paliskuntaa. Muissa Inarin ja Utsjoen paliskunnissa poronomistajat ovat jo enimmäkseen virallisia saamelaisia.

Työryhmä perustelee poronhoito-oikeuden rajaamista sillä, että Ruotsissa ja Norjassa koko poronhoito on rajattu saamelaisten yksinoikeudeksi, mutta Suomessa se on säädetty päinvastoin "kaikkien ETA-kansalaisten" oikeudeksi. Työryhmä esittää edelleen, että Paliskuntain Yhdistyksen rinnalle tai riittävällä päätäntävallalla sen sisälle perustetaan saamelaispaliskuntien oma organisaatio.

Työryhmä on luetellut koko joukon poronhoitoon liittyviä ja osin EU-rahoituksella toteutettavia hankkeita. Niihin kuuluu mm. porolaitumien kestokyvyn selvittäminen ja saamelaisalueen paliskuntakohtaisten laidunkäyttösuunnitelmien laatiminen. Laidunten suunnitellumman käytön arvioidaan edellyttävän mm. uusien laidunkiertoaitojen rakentamista.

Työryhmä esittää myös riittävien, muilta käyttömuodoilta (esim. metsätalous ja matkailu) rauhoitettujen alueiden varaamista luontaistaloudelle sekä "muille saamelaiselinkeinoille".  Luontaiselinkeinotilallisten toimeentulotason kohottamiseksi työryhmä esittää erillistä projektia, jonka tavoitteena olisi mm. uusien toimintamuotojen etsiminen. Kaksivuotisen tutkimuksen tuloksena on voitu havaita luontaiselinkeinotilallisten toimeentulon perustuvan nykyisin merkittävältä osalta sosiaaliturvaan ja puolison ansiotuloon.

Inarin

saamelaiskulttuuri

suojeluun

Saamelaisten elinolojen kehittämistyöryhmä on kiinnittänyt erityistä huomiota inarinsaamelaisten asemaan. Se katsoo inarinsaamelaisten edustavan erästä alkuperäisintä saamelaiskulttuuria, joka on nyt katoamassa.

Työryhmä esittää, että saamelaisvaltuuskuntaan perustetaan työryhmä valmistelemaan toimenpideohjelmaa inarinsaamelaisen kulttuurin pelastamiseksi. Työryhmän tulee valmistella erityistä inarinsaamelaislakia, jolla muodostettaisiin koltta-alueen tapaan inarinsaamelaisalue tai Inarin lapinkylä. Oman alueen rajaamiseen liittyen tulisi suorittaa myös oikeushistoriallinen tutkimus, jossa selvitettäisiin Inarin lapinkylän jälkeläisten oikeudet alueeseen ja sen luonnonvaroihin. Edelleen tulisi muuttaa paliskuntien rajoja luonnollisen laidunkierron tarvetta vastaavaksi, sallia inarinsaamelaisille maksuton luonnonvarojen käyttöoikeus kolttien tavoin sekä edistää voimakkaasti inarinsaamen kielen ja kulttuurin elvyttämistä.

Inarinsaamelaisten alueelle tunkeutuivat 1700-luvulla suomalaiset uudisasukkaat, joiden kanssa inarinsaamelaiset ovat varsin paljon sekoittuneet. Myöhemmin 1850-luvun tienoilla ja osin paljon sen jälkeenkin inarinsaamelaisten aluetta ja elinkeinoja kavensivat Norjasta ja Utsjoelta suurine porokarjoineen tulleet "muuttosaamelaiset", eli nykyisin suomessakin saamelaisten enemmistön muodostavat pohjoissaamelaiset. Viimeisenä inarinsaamelaisten perinteiselle alueelle on asutettu vielä koltat, joille on erityislailla erotettu oma alue.

Saamelaisten elinolojen ja elinkeinojen kehittämisohjelma on laadittu vuosille 1995-99. Saamelaishankkeisiin esitetään haettavaksi EU-rahoitusta 22 miljoonaa markkaa, jonka lisäksi suomalaista verorahaa tarvittaisiin 14 miljoonaa markkaa.

Historian totuuksien mahduttava sovintoprosessiin - myös alkuperäiskansan sisäinen sorto perattava

Valtioneuvoston tiedote 19.10.2017 ( http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/hallitus-kaynnistaa-saamelaisten-sovintokomission-valmistelu ) kertoo Juha Sipilän hallituksen käynnistävän saamelaisasioita käsittelevän sovintokomission valmistelun. Komissiosta on tiedotteen mukaan keskusteltu saamelaiskäräjien kanssa ja koska Sipilän mukaan Suomen satavuotisjuhlavuoden teemana on ”Yhdessä”, juhlavuoden henkeen sopii käynnistää tämä hänestä tärkeä sovintotyö.

Täytyy heti kysyä, eihän vain Sipilä hallituksineen ole tekemässä Suomen juhlavuoden nimiin mitään ihmisoikeuksien kardinaaliloukkausta?

Kysymys siksi, että moisesta sovintoprosessista näytään keskustellun vain saamelaiskäräjien ja käytännössä sen valtaväen kesken. Totean näin, koska saamelaiskäräjienkään kaikilla osapuolilla ei ole mahdollisuuksia päästä ainakaan käräjien mandaatilla minkään sovintokomission sisälle. Ja missä ovat Sipilän mielessä saamelaiskäräjien subjektiivisen hyväksynnän ulkopuolelle jätetyt statuksettomat saamelaiset? Tai hieman ehkä laajemmin ilmaisten edes tuota hyväksyntää kysymättä jättäneet, mutta identiteettinsä Suomen alkuperäiskansana vahvasti tiedostavat kalastaja- ja metsälappalaiset? Heistä ei mainita valtioneuvoston tiedotteessa, vaikka kyllä heistä tietoa siellä hallituksen pöydän ääressä on.

Vai miten on pääministeri Juha Sipilä ja oikeusministeri Antti Häkkänen?

”Yhdessä” ei todellakaan tuon nyt julki annetun tiedotteen mukaan lähdetä jotain sovintoprosessia valmistelemaan. Eri asia sitten mitä ajatuksia asian taustalla hallituspiireissä tai laajemmin eduskunnassa liikkuu. Ainakin Keskustan kansanedustaja Eeva-Maria Maijala otti oitis Facebookissa kantaa laajemman sovintoprosessin puolesta.

”Jotta sovintoprosessi on aito, täytyy kaikkien saamelaisasioiden osapuolten voida osallistua siihen. Tällöin vuoropuhelussa täytyy huomioida myös ne saamelaiskysymysten parissa toimivat järjestöt, jotka edustavat muitakin kuin saamelaiskäräjien enemmistön saamelaisiksi tunnustamia tahoja. Vaikkei yhteistä näkemystä kaikista asioista löytyisikään, on eri tahojen voitava kuitenkin keskustella ja kuulla toistensa mielipiteitä”, kirjoitti Maijala.

Juuri noin. On huolehdittava siitä, ettei hallituksen sovintokomissio kutistu kahden poliittisen eliittiporukan puuhasteluksi. Ja myös siitä, ettei tuon puuhastelun tuloksena Sipilä tai peräti tasavallan (tulevakin) presidentti Sauli Niinistö esitä saamelaiskäräjien johdon istuessa etupenkissä Suomen anteeksipyyntöä saamelaisten sorrosta – kuinka heiltä asuntoloissa kiusaten ja pakottaen riistettiin kieli ja sitä kautta yhteys kulttuuriinsa.

Tuohon asuntola-aikaan kun viitataan peräti valtioneuvoston tiedotteessakin, joka jo sinällään osoittaa miten pinnallisesti asiaa on sopimisen tässä vaiheessa hahmotettu. On nimittäin kysymys historiallisesti paljon pitemmälle ulottuvasta ajasta ja kaiken lisäksi tänä päivänäkin tapahtuvasta, saamelaisten sisäisestä sorrosta. Jos Suomen valtio kokee tarvetta ruveta tekemään sovintoa ja pyytelemään anteeksi alkuperäiskansaltaan, tuon sopimisen ja pyytelyn kärkenä on oltava inarinsaamelaisten ja heidän yhteisöönsä hyväksymien muiden kalastajalappalaisten sekä metsälappalaisten. Juuri näiden ryhmien kohdalla kielen ja kulttuurin menettäminen heidän alueelleen ulottuneen ”sivistyksen” seurauksena tapahtui jo aiemmin. Ja nyt noiden riistettyjen jälkeläisiä kiusataan heidän mailleen ja asemaansa asettuneiden joidenkin eliittisaamelaisten toimesta. Tavallisen kansan tasolle tätä sortoa ei voi eikä pidä yleistää.

Minusta on ollut käsittämättömintä tässä sisäisessä sorrossa se, että jopa myöhään inarinsaamelaisten alueelle tulleita kolttia osallistuu tuohon sortoon, kuultuina perusteluina jonkinlainen kosto aikanaan tapahtuneista koulukiusaamisista. Tällaistako ”yhdessäoloa” Sipilä kumppaneineen olisi edistämässä?

Aika kuvaavia tulevaa sovintokomissiota linjaavia odotuksia on ehtinyt näkyä ja kuulua heti tuoreeltaan Sipilän tiedotteen tultua julki. Esimerkiksi kun kansanedustaja Maijala ehti kertoa omistaan, kuittasi Yle Rovaniemen juontaja Jarmo Siivikko (ilmeisesti ihan ”rekisterisaamelaisena”?) Maijalan vievän selvitystä epämääräisille urille viitatessaan muun muassa statuksettomiin saamelaisiin. Siivikko antoi ymmärtää, että nyt piti pysyä sovinnonteossa ”rekisterisaamelaisten” kanssa. Lieneekö kuinka pitkälle Ylen näkemystä tuo?

Jo ennen mahdollista sovintokomissiota työhön päässee oikeusministeriön perustama saamelaiskäräjälakia uudistava työryhmä. Siihen on valittu hallituspuolueiden ja saamelaiskäräjien edustajia; Inarista työryhmään tulee kokoomuksen mandaatilla kunnanhallituksen puheenjohtaja Jari Huotari.

Lehdistä saatiin jo lukea keitä saamelaiskäräjät on nimittänyt kyseiseen työryhmään. Niinpä tuo alussa kirjoittamani näkemys siitä, ettei esimerkiksi inarinsaamelaisilla ole mahdollisuuksia olla mukana saamelaiskäräjien valitsemissa työryhmissä tai komissioissa perustui osin näihinkin valintoihin. Saamelaiskäräjiä lähtevät näet lakityöryhmässä edustamaan Tiina Sanila-Aikio, Tuomas Aslak Juuso sekä käräjien lakimies Kalle Varis. Näiden varahenkilöt järjestyksessä Petra Magga-Vars, Pentti Pieski ja Pekka Sammallahti. Lisäksi työryhmän asiantuntija-esittelijäksi nimettiin  Oula Antti Labba ja parlamentaarisen seurantaryhmän asiantuntijajäseniksi Pentti Pieskin, varajäsenenään Heikki Paltto.

Inarin kunta on jo 1980-luvulta pitänyt lausunnoissaan tärkeänä kiistattomimmin alkuperäisen saamelaisväestönsä, inarinsaamelaisten, aseman parantamista. Tässä mielessä inarinsaamelaisten asema päässee saamelaiskäräjien sisäisestä sorrosta huolimatta esille perustetussa työryhmässä. Uskoisin, että inarinsaamelaiset, statuksettomat saamelaiset ja lappalaiset pääsevät myös itse työryhmää lähestymään.

Kun saamelaiskäräjien johto painottaa kieltä ja kulttuuria keskeisiksi kriteereiksi saamelaisuutta määritettäessä, ne eivät voi olla ratkaisevia samalla tavalla kuin polveutuminen. Saamelaiskäräjien jäsen Kari Kyrö on todennut, että kielen ja kulttuurin voi kuka tahansa oppia, mutta polveutumista ei. Ja polveutumista nimenomaan painotetaan myös YK:n alkuperäiskansamäärityksessä.

Jk.

Pääministeri Jari Sipilän valtiosihteeri Paula Lehtomäki täydensi päivä valtioneuvoston sovintokomiteasta antaman tiedotteen jälkeen mitä kaikkea tulevalla työllä tavoitellaan ( https://yle.fi/uutiset/3-9893778 ).

Kun viittasin siihen, että tietoa Suomen alkuperäiskansatilanteesta pitäisi hallituksen pöydän ääressä olla, tarkoitin juuri muun muassa Lehtomäen suorittamaa tiedonhankintaa sekä hänen saamaansa postia.
Aivan ihmeelliseltä tuntuu Lehtomäen maininta siitä, että tulevaan komiteaan tulisi ”ainakin yksi saamelaiskäräjien nimeämä jäsen”. Näin siksi, että jokohan ollaan pääsemässä tilanteeseen, jossa saamelaiskäräjät ei olisi aina yliedustettuna erilaisissa elimissä muihin väestö- ja intressiryhmiin nähden? Toki käräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio vikuuttelee uutisessa komitean kokoonpanon tärkeyttä. Voi olla, etteivät kaikki komiteaan tulevat henkilöt ja tahot edusta riittävästi saamelaisjohdon hyväksymää totuutta.

Suomen metsälappalaiset odottavat oikeutettua tunnustamista

Tuli piipahdettua Savukoskella, Lapin ensimmäisillä metsälappalaispäivillä. Kyseessä oli tapahtuma, josta aiotaan vuosittaista ja vuoroin historiallisen Kemin-Lapin paikkakunnilla pidettävää Suomen metsälappalaisen kulttuurin esiintuloa.

Täytyy sanoa, että jo aloitus oli onnistunut! Väkimäärä, reilut 400 osallistujaa, tapahtuman hyvä henki ja tiedollinen anti yllättivät. Kaikkein sykähdyttävintä oli nähdä nuorten ihmisten, ihan nuorisonkin, mukanaolo. Se jos mikä lupaa, ettei Suomen metsälappalainen kulttuuri ole minnekään hiipumassa. Ja etenkään, kun nykyinen varttunut sukupolvi on ryhtynyt sitä näinkin voimakkaasti elvyttämään.

Metsälappalaisuuden vahvuutena on sen kestävä historiallinen pohja. Nykyiset metsälappalaiset polveutuvat Suomen Lapin alueen vanhimmista tunnetuista alkuperäisasukkaista. Monet asuvat edelleen samoilla asuinseuduilla kuin heidän esipolvensa vuosisatojen ajan. Myös elämäntapa ja perinteiset elinkeinot nojaavat yhä vahvasti satojen vuosien perinteisiin. Toisin kuin mediassakin on koetettu välillä tarkoitushakuisesti kuuluttaa, metsälappalaisuus ei ole Suomesta mihinkään kadonnut vaikka kulttuuriin kuulunut kieli, keminsaame, onkin käytännössä vaihtunut suomeksi.

Savukosken metsälappalaispäivillä Ruotsin metsäsaamelaisista luennoinut ja myös Suomen tilannetta hyvin kuvannut tutkijatohtori Tanja Joona muistutti Suomen ja Ruotsin yhteisestä 300-vuotisesta historiasta, johon osaltaan myös nyky-Suomen lainsäädäntö vieläkin nojaa. Tuolta ajalta ovat myös ne hallinnolliset alueet, lapit, joista nykyisen Suomen alueelle sijoittuvat Kemin-Lappi ja osa Tornion-Lappia. Myös pohjoisessa Ruotsissa ja pohjoisessa Suomessa asuva alkuperäisväestö on Joonan mukaan geneettisesti yhtä ja samaa alueen asuttajakansaa.

Joonan mukaan Ruotsissa metsäsaamelaisuus on tiedostettua ja tunnustettua. Metsäsaamelaisuus koetaan tärkeäksi osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa ja muun muassa metsäsaamelaisten asuinalueella toimiva Uumajan yliopisto sen huomioi.

Ruotsin metsäsaamelaisten tilanne on ollut paljolti sama kuin meillä Suomessa mitä kielen menetykseen ja myös muuhun valtakulttuurin puristukseen tulee. Iso ja positiivisempi ero löytyykin siinä, että Ruotsissa metsäsaamelaiset tunnustetaan virallisesti omaksi kansanryhmäkseen.

Miksei näin voi tapahtua myös Suomessa?

Tanja Joona muistutti, että tosiasiassa Suomi on tunnustanut metsälappalaiset säätäessään saamelaisista perustuslaissaan. Saamelaiskäräjälaissa, jossa muun muassa määritellään saamelaisuus, todetaan kuinka saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena ja ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa”.

Toisin sanoen, metsälappalaisuus, tai synonyymina metsäsaamelaisuus, on Suomessa lakitasoilla tunnustettu, mutta valtion käytännön sovelluksiin tuo tunnustus ei ole ulottunut. Ja vain siksi, että vihamielisenä suodattimina tuossa soveltamisessa on toiminut ja saanut liikaa jalansijaa kapeasti johdettu saamelaishallinto.

On syytä vakavasti kysyä olisiko nyt jo aika valtion suunnalta ottaa laki käteen ja samalla tarkastella sitäkin mihin valtion saamelaiskulttuurille ja –hallinnolle suunnatut miljoonat oikein jakautuvat. Metsälappalaisille ja kovin niukasti Inarin kalastajalappalaisillekin tuota lain suomaa asemaa ja mammonaa on liiennyt.

Onko valtio todella niin hampaaton tai saamaton, ettei se pysty nykyisellä lainsäädännöllä yhdistämään Suomen eri saamelaiskulttuureja yhteisen pöydän ja hallinnon ympärille? Savukoskellakin nousi keskusteluissa esille tuo kysymys ja samalla pohdiskelu siitä, pitääkö Suomeen määrittää kaksi erillistä saamelaisten alkuperäiskansaa.

Toivottavasti metsälappalaisten statuksen virallistamisessa nyt edetään sinnikkäästi maaliin.

Jk. Savukosken tapahtumassa tulin kokeneeksi positiivisuuden ohessa myös myötähäpeää kun seurasin paikalle saapuneen muutaman ”riukutohtorin” puuhailuja ja tilaisuuden aikana tekemiä Facebook-päivityksiä. Niissä paistoi alaspäin katsominen ja suoranainen häijyys, jonka korokkeena tuntui olevan henkilön asemoituminen valtasaamelaisuuden verkaan. Myös häntä tykkäilleet kommentoijat osoittivat samanlaista asennetta, jota voitaisiin väittää rasistiseksi.

Ehkä metsälappalaisten näytteillä olleet lapintakit ja muut käsityöt eivät olleet yhtä dekoratiivisia tai aitosaamelaisuuden merkillä leimattuja kuin kymmeniä vuosia valtion tuella askarrelleilla kulttuuripoliiseilla. Aitoutta ja etenkin tähän päivään ulottuvaa elettyä historiaa niihin moniin kuitenkin liittyi.

Toivottavasti se aitous ja se historia pysyvät metsäsaamelaisuuden mukana jatkossakin – ja on tärkeämpää kuin lakin korkeus.

Metsähallitus linjaa tehoporotalouden turvaamisen luonnon monimuotoisuuden ja -suojelun edelle?

Kilpisjärven biologisen aseman pitkäaikainen johtaja Antero Järvinen ilmaisi äskettäin Helsingin Sanomissa (HS 16.7.2017) huolensa Suomen vanhimman luonnonsuojelualueen, Mallan luonnonpuiston tuhoamisesta.

Otsikolla ”Suomi on tuhoamassa vanhimman luonnonsuojelu­alueensa” Järvinen tökkää kipeästi, mutta mielestäni täysin oikeutetusti suomalaisen luonnon hoitajien, ympäristöministeriön ja Metsähallituksen omaatuntoa – sikäli kun sitä on mistä tökkiä. Ehkäpä pistoksen saisivat Järvisen kirjoituksesta tuntea myös milloin mistäkin asiasta elämöineet luontojärjestöt. Sikäli kun niistäkään enää löytyy ymmärrystä ja rohkeutta puuttua tähän perunkirjoitukseen.

Järvinen kirjoittaa:

”Samaan aikaan kun Suomi juhlistaa satavuotista itsenäistä taivaltaan perustamalla Hossaan uuden kansallispuiston, se on toisaalla tuhoamassa vanhinta luonnonsuojelualuettaan, jo vuonna 1916 perustettua Mallan luonnonpuistoa Kilpisjärvellä. Kyseessä on kaiken kukkuraksi kansallispuistoa tarkemmin suojeltu, tieteelliselle tutkimukselle pyhitetty luonnonpuisto.
Metsähallitus puiston haltijana on suhtautunut hyvin kriittisesti lähes kaikkiin Mallan luontoa vähänkin muuttaviin hankkeisiin. Yhden erikoisen poikkeuksen se kuitenkin tekee vuodesta toiseen: se sallii tuhatpäisen porokarjan rajoittamattoman laidunnuksen pienessä puistossa läpi kesän siitäkin huolimatta, että puiston säännöissä porojen pääsy puistoon on kielletty.
Tutkijat eivät saa poimia puistosta edes yhtä jääleinikkiä, eivätkä maamme johtavat luontokuvaajat saa kuvata niitä. Sen sijaan porot saavat syödä leinikit ja muut harvinaiset tunturikasvit.
Jääleinikkiä esiintyy Suomessa vain Kilpisjärven seudulla. Iso-Mallalla oli aikoinaan maamme upein jääleinikkikasvusto. Kahdessa vuosikymmenessä luvaton ja ylimitoitettu porolaidunnus on hävittänyt jokseenkin kaikki leinikit ja muun kasviloiston.
Saamelaisten harjoittama porojen liikalaidunnus koskee Mallan luonnonpuiston lisäksi koko Käsivarren paliskuntaa, mutta poroilta rauhoitetulla Mallalla rikos luontoa vastaan on ollut räikeintä. Miksi Metsähallitus ja ympäristöministeriö sallivat tämän laittomuuden, miksi ympäristöjärjestöt eivät ole laittaneet tikkua ristiin puiston pelastamiseksi ja miksi porosaamelaiset kohtelevat kotiseutunsa luontoa niin säälimättömästi?”

Ja mitä vastaakaan (HS 20.7.2017) Metsähallituksen luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen:

”Mallan alue rauhoitettiin vuonna 1916, jolloin Oulun kuvernöörin päätöksellä kiellettiin kaikki ihmistoiminta alueella. Poronhoidosta ei tuolloin mainittu mitään erikseen.
Vuonna 1938 perustettiin Mallan luonnonpuisto vuoden 1923 luonnonsuojelulain mukaisena yleisenä suojelualueena. Vanhoissa säädöksissä mainitaan, että poronhoito voi jatkua siellä, missä se on ollut ennenkin sallittua. Puiston laajennuksen yhteydessä vuonna 1981 kuitenkin annettiin asetus, jossa poronhoitoa on rajoitettu.
Luonnonpuiston alueella laiduntavien porojen määrä on lisääntynyt 1990-luvulta alkaen. Ilmiön taustalla ovat puistoon kulkemista estävien esteiden puuttuminen ja toisaalta lähiympäristössä lisääntynyt rakentaminen ja liikenne.
Vuonna 2008 Mallan Luonnonpuiston hallinta siirrettiin Metsäntutkimuslaitokselta Metsähallitukselle. Metsähallitus käynnisti alueen hoito- ja käyttösuunnitelman laatimisen. Työn yhtenä tehtävänä oli suunnitella miten porojen laidunnus voidaan estää luonnonpuistossa. Suunnittelun tuloksena Metsähallitus esitti aidan rakentamista suojaamaan puistoa. Saamelaiskäräjät ja Käsivarren paliskunta puolestaan ehdottivat lausunnossaan porovahdin palkkaamista jotta porot eivät liikkuisi Mallalle.
Porolaidunnuksen rajoittaminen alueella on välttämätöntä, kuten ympäristöministeriö lausunnossaan hoito- ja käyttösuunnitelmasta totesi syksyllä 2016.
Porolaidunnuksen rajoittaminen Mallan luonnonpuistossa pyritään ratkaisemaan ensisijaisesti Metsähallituksen sekä Käsivarren paliskunnan ja alueella laiduntavien porojen omistajan kesken sopimalla luonnonpuiston aitaamisesta osittain tai kokonaan tai muulla toimivalla keinolla. Samalla varmistetaan luonnonpuiston luontoarvojen säilyminen.
Laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin ei pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.
Metsähallitus aloitti paikallisen sopimisen keväällä 2017 yhteistyössä Käsivarren paliskunnan, saamelaiskäräjien, ympäristöministeriön, alueella laiduntavien porojen omistajan sekä Helsingin yliopiston kanssa. Ryhmän puheenjohtajana toimii Lapin liiton suunnittelujohtaja.”

Metsähallitus on siis jahnannut vuosikymmenen Mallan luonnonpuiston isäntänä, sovitellen puiston hoito- ja käyttösuunnitelmaa laidunpulaa potevan tehoporonhoidon intressiin. Ympäristöministeriökin on lausunut asiassa jo (!) vuonna 2016, mutta näyttäisi siis siltä, ettei ”laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.”

Jyrki Tolonen kirjoittaa luonnonpuiston luontoarvojen säilymisen varmistamisesta, mutta mitään konkretiaa tuohon suuntaan ei hänen kirjoituksestaan ilmene. Sen sijaan hän näyttää olevan tässäkin tapauksessa rähmällään luontoa kulttuurin nimissä säälimättä kaluavan tehoporotalouden intressin edessä.

Metsähallituslaissa Metsähallitukselle säädetyissä yhteiskunnallisissa velvoitteissa (6 §) lukee: ”Luonnonvarojen kestävän hoidon ja käytön olennaisena osana Metsähallituksen on riittävästi otettava huomioon biologisen monimuotoisuuden suojelu ja tarkoituksenmukainen lisääminen metsien, meren ja muiden luonnonvarojen hoidolle, käytölle ja suojelulle asetettujen muiden tavoitteiden kanssa.”

Mitä tarkoittaa riittävästi? Tuskin vähempää kuin ettei luonnon monimuotoisuus ainakaan heikkene, vaikka nykyisessä tilanteessa riittäväksi voitaisi hyvinkin katsoa monimuotoisuuden elvyttäminen, parantaminen.

Metsähallituslain yhteiskunnallisten velvoitteiden säädös jatkuu kuitenkin seuraavasti: ”Metsähallituksen hallinnassa olevien luonnonvarojen hoito, käyttö ja suojelu on sovitettava yhteen saamelaiskäräjistä annetussa laissa (974/1995) tarkoitetulla saamelaisten kotiseutualueella siten, että saamelaisten kulttuurin harjoittamisen edellytykset turvataan, sekä poronhoitolaissa tarkoitetulla poronhoitoalueella siten, että poronhoitolaissa säädetyt velvoitteet täytetään.”

Tämä on lainkohta, joka Metsähallituksen käytännöissä ajaa mennen tullen lainpykälän alussa olevan biologisen monimuotoisuuden riittävän huomioimisen ylitse. Onko näin todella tarkoitettu? Edellyttääkö saamelaisten kulttuurin turvaaminen luonnon peruuttamatonta köyhdyttämistä? Onko Metsähallituksesta nykyisellään lopultakaan Suomen luonnon ja luonnonsuojelualueiden hoitajaksi?

Kysymyksiä riittää ja niitä nousee esiin sitä mukaa kuin Metsähallituksen selityksiä rupeaa pohtimaan. Näyttää siltä, että Metsähallitukselle saamelaiskulttuuri on yhtä kuin suurporonhoito, tehoporotalous. Vai miten se huomioikaan vaikkapa inarinsaamelaisten kalastukseen perustuvan kulttuurin? Vastaukseksi voisi nostaa Metsähallituksen käräjöinnit sen vastustaessa inarisaamelaista pääsemästä nykyaikaisella tavalla perinteiselle kalajärvelleen (poronhoidossa maastoajoneuvot ja helikopterit sisältyvät kulttuuriin). Tai että Metsähallitus pyrkii myymään kasvavassa määrin kalastuslupia inarinsaamelaisten perinteisille kalavesille.

Eipä toteuta Metsähallitus lakiaan yhdenvertaisesti saamelaiskulttuurien osalta, eikä muutoinkaan kansalaisia ja heidän elinkeinojaan kohtaan. Se kyllä vetoaa velvoitteeseen kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta kaventaessaan pohjoisen paikallisten asukkaiden kalastusoikeutta ja muuttaessaan sitä maksulliseksi, myydessään erälupia ja niin edelleen. Mitä enemmän esimerkkejä ottaa, sitä sekavammaksi Metsähallituksen linja – jos sellaista onkaan – hahmottuu.

Väitän, että metsähallituslaki yhdessä luonnonsuojelulain ja EU:n direktiivien kanssa antaisi Metsähallitukselle rahkeet olla pororengin sijasta isäntä Mallan luonnonpuistossa, tai kansallispuistoissa, tai erämaa-alueilla, mutta siitä ei näköjään siihen ole. Eikä taida olla ympäristöministeriöstä Metsähallituksen ohjaajaksi? Ja tuskin poliittisista päättäjistäkään, joita pelottaa jo leimautuminen alkuperäiskulttuurin viholliseksi jos avaa suunsa kritisoidakseen luonnon käytön kestämättömyyttä?

Mallan voisivat siis pelastaa vain tiukan linjan luonnonsuojelijat, joilla riittäisi tekemistä koko pohjoisimman Suomen luonnontilan esiin nostamisessa ja luonnon monimuotoisuuden puolustamisessa.

Kuvat Iso-Mallan jääleinikkiesiintymältä vuosilta 1983 (ei poroja) ja 2017 (paljon poroja). Kuvat: Antero ja Leena Järvnen.

Mistä ja mitä Morottajan sukupuu kertoo Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta?

Julkaisen ohessa Jouni Kitin kirjoituksen, jossa hän kommentoi Anja Akujärven Morottaja-suvusta tekemää selvitystä ja osaltaan taustoittaa Inarin alkuperäisväestön kohtelua viime vuosikymmenten saamelaispolitiikassa.

”Olin vuonna 1999 mukana Ivalossa saamelaiskäräjien kokouksessa käsittelemässä 1128 henkilön hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisestä. Olin tyrmistynyt siitä, että vaikka kolmen päivän ajan tutustuimme huolellisesti hakijoiden selvityksiin, kaikki lappalaisperusteella hakeneet hylättiin. Suurin osa hakijoista polveutui Olof Morottajasta. Hylkäävä päätös tehtiin siitäkin huolimatta, vaikka hakijat olivat suurelta osin serkkuja ja sukulaisia jo ennestään vaaliluetteloon merkittyjen kanssa. Ainoana mukana olleista käräjien jäsenistä jätin eriävän mielipiteen. Sen jälkee kun Anja Akujärven laatima sukuselvitys Morottaja-nimisestä lappalaissuvusta (1996 ja 1998) on tullut tunnetuksi, käsitykset Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta ovat heittäneet häränpyllyä. Anja Akujärven laatima selvitys on mielestäni työkalu, joka oikein tulkittuna auttaa ymmärtämään edellisiä sukupolvia koskeneita perusasioita, kuten selviytymistä vaikeissakin olosuhteissa. Inarin kunnan alue on siitä mielenkiintoinen, että siellä on asunut tuhansien vuosien ajan saamelaisia vaihtelevia määriä. Ensimmäinen uudisasukas saapui niinkin myöhään kuin vasta 1758 Kittilästä. Talo jäi kuitenkin autioksi ja se jaettiin 1800-luvun alkupuolella neljään eri osaan. 1820-luvulla alkaneen uudisasutuksen mukana levisi karjatalous Inariin ja monet kalastajasaamelaisistakin perustivat uudistalon ja hankkivat karjaa. Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttaneet porosaamelaiset perustivat talonsa kalastajasaamelaisten kuten Morottajasuvun vanhoille veromaille. Asutuksen myötä monet Ivalon ja sen lähikylien ympäristön kylissä asuvista kalastajasaamelaisista vaihtoivat kielensä, elämäntapansa ja joissakin tapauksissa myös identiteettinsä.Inarinjärven länsirannalla asuneesta Morottaja-suvusta polveutuvat nykyiset suvut Akujärvi, Kiviniemi, Huhtamella ja Kyrö. Myös Karisaaret, Reistolat ja Hietajärvet ovat vaihtaneet nimensä Morottajista. Suurimmat kalastaja saamelaissuvut ovat T.I. Itkosen mukaan Valle, Aikio, Saijets, Morottaja ja lisäksi pienemmistä suvuista Kuuva, Paltto, Musta ja Mujo.Inariin muutti porosaamelaisia vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saamelaisen perherekisteri kortiston mukaan:Tulija, tulovuosi, mistä tuli:                                                                                                 

Erik Pekanpoika Angeli             1862       Enontekiöltä          Inarin lappalaisen Aikion vävy

Jouni ja Aslak Aikio                  ?            Utsjoelta

Matti Erkinpoika Eira                 1873       Enontekiöltä          Aikion vävy, perusti tilan

Johan Davitinp. Högman           1865       Utsjoelta

Elin Antinpoika Högman            1889       Utsjoelta               

Karin Iivarintr Högman               1889       Utsjoelta

Aslak Niilonp. Jomppanen        1878       Utsjoelta                vaimo Inarin Sarre-sukua

Anders Antinp. Jomppanen       1881       Utsjoelta

Briita Antintr. Jomppanen          1878       Utsjoelta

Hannu Antinp. Kitti                    1881       Utsjoelta                Kitit tulleet Norjasta 1700-

Klemetti Antinp. Kitti                 1881       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko

Jouni Antinp. Kitti                     1881       Utsjoelta               

Ella Klemetintr. Kitti                  1880       Utsjoelta

Niilo Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta                kaikki lähisukulaisia              

Antti Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta               

Hans Hansson Kitti                   1880       Utsjoelta

Michel Lantto                            1888       Enontekiöltä

Nils Petteri Länsman                 1865       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko

Piera Pieranp. Länsman            1880       Utsjoelta                ed. veli takaisin Utsjoelle 1893

Niilo Magga                                            Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1897

Heikki Heikinp. Magga              1961       Enontekiöltä         

Niilo Nikodemus                       1899       Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1878

Isak Isakinp.Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          Lisma

Anni Isakintr Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          edellisen sisar

Juho Sp. Näkkäläjärvi               1933       Enontekiöltä          vaimo Marit Sara

Niila Sara                                               Sodankylästä        Lismaan edellisen sukulainen

Jouni Antinp. Panne                  1884       Utsjoelta

Iivari Antinp. Panne                   1880       Utsjoelta

Matti Pietarinp. Ponku               1893       Sodankylästä        tullut Norjasta ja Ruotsista 1876

Johan Perinp. West                  1864       Utsjoelta

Uula Lassinp. West                   1901       Utsjoelta

Näitä muuttajia koskevat asiakirjatiedot osoittavat yksiselitteisesti, ettei heitä voida pitää Inarin alkupperäisväestönä.Inarin kalastajasaamelaisten vanhoista asuinpaikoista löytyy tietoja tuomioasiakirjoista ja maakirjoista. Enimmäkseen joudutaan kuitenkin tyytymään perimätietoihin. Aikio-suku on aikoinaan asunut Pohjois-Inarissa, myöhemmin Könkäänjärvellä. Kuuva-suvun asuinalueita ovat olleet Alajärvi, Ivalon joensuu ja myöhemmin suku on levinnyt Suolisvuonon suuntaan, Muttusjärvelle ja Peltojärvelle. Mattus-sukua löytyy Länsi-Inarista ja Pohjois-Inarista. Morottaja nimiset saamelaiset asuivat aikoinaan Inarijärven eteläpuolella mm. Koppelossa, Veskoniemessa, Akujärvellä, myöhemmin heistä osa on levittäytynyt muualle päin Inaria. Pieni Mujo suku asui 1700-luvulla Etelä-Inarissa, nyt Paksumaassa. Musta niminen suku asui Nellimin suunnalla, Paksuvuonossa, Riutulassa ja Paadarjärvellä. Paadar-sukuun kuuluvat ihmiset Lusmaniemessä, Riutulassa ja myöhemmin heistä osa on hajaantunut muualle Inaria. Paltot ovat alualkaen asuneet Inarinjärven pohjoisrannalla, Partakossa ja Nitsijärvellä. Saijets-suvun alkukoti on alunperin ollut Juutuanjoen eräässä saaressa. Sarret ovat aikoinaan asuneet Juutuanjoen luusuassa Solojärvellä, Sikkavaarassa, Menesjokisuussa. Kaikista eniten on hajaantunut Valle-suku. Vielä 1700-luvun aikan Vallet asuivat Iijärvellä ja Paatsjoella, mutta myöhemmin hekin ovat hajaantuneet pitkin Inaria. Jo aikoja sitten hävinnyt Sauva-suku asui luultavasti kunnan pohjoisosissa.  Morottaja-suku näyttää asuneen jo 1500-luvulta lähtien Ivalonjoki suulla ja sen ympäristössä, josta se on levinnyt vähitellen muualle Inariin lähes nykyisten kaikkien maarekisterikylien alueelle.Kukin Morottaja-suvun jälkeläisten sukupolvi on kasvanut ja elänyt aikansa olosuhteissa, tästä hetkestä paljon poikkeavissa toisenlaisissa olosuhteissa. Niinpä suvun historiaan syventyminen lisää ymmärtämystä eri sukupolvien ja heidän tekemiään valintojaan kohtaanSuvun tarinoita tallennettaessa kannattaa olla tarkkana nimien, ammattien ja vuosilukujen suhteen. Niiden avulla voi hakea lisätietoa monesta kiinnostavasta henkilöstä. Vuosiluvuista puolestaan voi hakea monia mielenkiintoisia asioita. Jo syntymävuodesta näkee millaisissa historiallisissa tilanteissa ja olosuhteissa itse kukin Olof Morottajan jälkeläinen on kasvanut ja varttunut aikuiseksi, onko nuoruus osunut poliittisesti vaikeisiin aikoihin esim. vuosien 1751, 1809, 1852 ja 1889 rauhanjärjestelyihin ja rajasopimuksiin, tai vaikkapa pahoihin nälkä- tai tautivuosiin. Joskus havaitaan, että joku tapahtuma on vaikuttanut lumipallon tavoin suvun jäsenten elämään hyvässä ja pahassa. Joskus on voinut käydä niinkin, että alkuperäinen tapahtuma on saattanut jäädä huomaamatta, mutta sukupuuta tarkasteltaessa se tulee kuitenkin esiin ja auttaa ymmärtämään monia asioita paljon paremmin.Olof Morottajan jälkeläisten elämänteitä tutkittaessa huomataan, että kalastus ja metsästys on kulkenut sukupolvelta toiselle ikään kuin geeneissä. Myös tiettyjen nimien kulkeminen suvussa on mielenkiintoinen ilmiö. Olofin jälkeläisten käänteitä tutkittaessa huomataan miten joiden kohdalla hänen jälkeläisillä on ollut tapana pysyä samoilla seuduilla koko ikänsä, myöhemmin jotkut tosin ovat muuttaneet alueen ulkopuolelle esimerkiksi Norjaan.Olof Morottajan jälkeläisiin liittyvä runsas aineisto paljastaa siis sen tosiasian, että monet asiat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Kyseessä ovat pohjimmiltaan Olofin jälkeläisten valinnat ja ratkaisut. Vaikka suvun tarinassa voi nähdä jatkumon, jokainen on kuitenkin joutunut tekemään nämä ratkaisunsa yksilönä. Lappalaisuuskin on kulkenut niin geeneissä kuin perinteessä. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut rasistista, vaan siihen on kuulunut toisten ihmisten kunnioittaminen. Toisia ihmisiä alaspäin katsova asenne, halveksinta, syrjintä ja vihan kylväminen voi ulospäin näyttää vahvan ihmisen merkiltä. Todellisuudessa nämä asenteet lähtevät omasta arkuudesta, alemmuuden tunteesta - jolle harvoin on mitään todellisia perusteita - ja sosiaalisesta epävarmuudesta. Uskotaan, että oma asema on jollain tavoin uhattuna jos ei ole ihmisiä joille voi osoittaa että he istuvat alemmalla orrella.Tämä koskee myös tarvetta erotella saamelaiset eri karsinoihin, aitoihin saamelaisiin ja epäaitoihin wannabe-saamelaisiin. Anja Akujärven Morottaja-sukua koskeva sukuselvitys osoittaa, että lappalaiset eivät ole saamelaisuutta ole tarvinneet eivätkä tarvitse vastaisuudessakaan toisten saamelaisten syrjintään. He ovat suhtautuneet maailmaan ja erilaisiin ihmisiin avoimesti, olivatpa nämä minkä sortin saamelaisia tai muita porukoita tahansa. Morottaja-sukuun kuuluvat ovat ymmärtäneet oman historiansa ja heille yksinkertainen totuus siitä riittää.Saamelaiskäräjien poliittisen johdon linjausten mukaan nämä tilansa sukumaalleen perustaneet Morottajat ja monet muut inarinsaamelaiset eivät enää olisikaan oikeita alkuperäisasukkaita eikä heitä siitä syystä tulisi hyväksyä saamelaisrekisteriin. Tähän on todettava, että saamelaiskäräjät ei ole tuomioistuin, joten tällaiset kysymykset on ratkaistava tuomioistuimessa. Toisaalta nykyinen saamelaismääritelmä osoittaa huonoa lainvalmistelua kun ei ole kyetty ennakoimaan saamenkielelle kielteisiä vaikutuksia.Lopuksi on vielä todettava, että Morottaja-sukua koskeva selvitys on tähän mennessä laajin asiakirja, jonka perusteella voidaan myös kalastaja -ja metsäsaamelaisuutta tarkastella objektiivisesti. Tähän asti tarkastelu on ollut valikoivan subjektiivista. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta on arvioinut kapeiden kriteereiden pohjalta hakijan saamelaisuutta mikä on johtanut esim. monien Morottaja-suvusta polveutuvien hakijoiden hylkäämiseen. Vasta Korkein Hallinto-Oikeus on arvioinut hakijan objektiiviset kriteerit, mikä on johtanut siihen, että monet Morottaja-sukuun kuuluvat onkin lopulta hyväksytty käräjien vaaliluetteloon merkittäväksi. Tällainen menettely on kuitenkin ehdottomasti liian kankea ja byrokraattinen. Sellainen on myös perus ja ihmisoikeuksien vastainen.Lopuksi totean, että sukututkimuksen kannalta tärkeintä on saada testejä niistä sukuhaaroista, joiden keskinäinen sukulaisuus menee kirkonkirjojen taakse tai jopa asiakirjojen taakse. Suuri apu DNA:sta on suvun kantaseuduilta muualle muuttaneiden sukuhaarojen yhdistymisestämisestä. Koska vanhoissa veroluetteloissa ei suuremmin muuttotietoja ole, perustuvat muutot monesti olettamuksiin: kun samanniminen mies katoaa toisaalla ja ilmestyy toisaalta, ei silti voida olla täysin varmoja siitä onko kyseessä sama henkilö.DNA-testien avulla, kunhan Morottajista ja monesta muusta lappalaissuvusta saadaan laaja vertailupohja, on, mahdollista löytää sukukartalta niillekin sukuhaaroille joita ei asiakirjojen perusteella voi yhdistää. Testejä tarvittaisiin mahdollisimman paljon varsinkin Inarin vanhojen lappalaissukujen sukuhaaroista, jotta voidaan luoda DNA:n avulla vahvistettu sukupuu ja saada eri sukujen irrallaan olevat sukuhaarat yhdistettyä. Pelkkä DNA testi ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaan sen tulokset on yhdistettävä perinteiseen asiakirjalähtöiseen sukututkimukseen. Jos DNA tukee joidenkin sukuhaarojen yhdistämistä, on tämä yhteys löydettävissä asiakirjoista. Näin saadaan selville eri sukujen asutushistorialliset suunnat. Tällainen työ odottaa tekijäänsä erityisesti metsäsaamelaisten alkuperäisyyttä koskevassa keskustelussa.Lopuksi totean, että Anja Akujärven panos ja moniosaaminen yhteiskunnan hyväksi ansaitsee kiitokset.

Jouni Kitti”

Kulttuurin syvin olemus löytyy eurosta?

Saamelaisissa eliittipiireissä on tuosta loukkaannuttu saamelaisuuden hyödyntämisestä matkailumarkkinoinnissa, urheilussa, euroviisuissa ja niin edelleen…

On ollut feikkiasuja, epäaitoja asujen kantajia – tai sitten aitojakaan asuja ei ole osattu kantaa oikealla tavalla. Näin on loukattu pientä ja valtioiden ahdinkoon ajamaa, kulttuurinsa sulauttamista vastaan taistelevaa alkuperäiskansaa.

Luin juuri Lapin Kansasta (LK 17.6.2017) Lapin yliopistossa matkailututkimusta opiskelevan ja saamelaisten matkailuyritysten itsensä harjoittamasta markkinoinnista pro gradu -tutkielman tehneen Ritva Saaren kirjoittaman artikkelin. Se se ei antanut sinällään mitään hämmästyttävää uutta tietoa saamelaiskulttuurin ehkäpä siitä oikeasta esittelystä. Päinvastoin, se vahvisti jo varsin yleisesti esitettyä näkemystä siitä, että kulttuurista ja todellisuudesta viis kunhan eurot satavat oikeaan laariin.

Ritva Saari on joutunut opinnäytteessään toteamaan kuinka saamelaiset itsekin ovat yritystensä mainonnassa nojanneet stereotyyppisiin saamelaiskulttuurin elementteihin, kuten saamelaisvaatteiden, käsitöiden, porojen ja taannoisten saamelaisten asumusten esittelyyn. Saaren mukaan näin rakennetaan ja ylläpidetään etnisiä stereotypioita – ei siis vain kulttuurin ulkopuolisten toimesta.

”Saamelaismies poron kanssa ja suopunkia heittävä saamelaismies ovat yleinen näky. Suopunkia heittävää saamelaisnaista en nähnyt. Kuva kodan vieressä seisovasta saamelaispariskunnasta ja porosta hämmästytti – asuvatko saamelaiset yhä kodassa?
Eivät. Lappilaisena tiedän tämän tosiasian. Tiedän myös, että saamelaiset elävät yhtä modernisti kuin muutkin.
Asia ei kuitenkaan niin itsestään selvä saamelaiskulttuuria tuntemattomille eteläsuomalaisille tai kansainvälisille matkailijoille. Kotakuvat voivat antaa heille harhaanjohtavan käsityksen.”

Noin kirjoittaa Ritva Saari ja noinhan asia on. Olen sen eräänkin kerran matkailijoita tavatessani ja opastaessani nähnyt ja kuullut. Joillekin heistä on vaikea käsittää saamelaisten asuvan pitkässä uudessa omakotitalossa, jossa on kahden auton talli.

Saari vertaa saamelaisyritysten mainontaa Grönlannin matkailun markkinointiin. Siinä on erityisesti korostettu perinteisen ja modernin elämäntavan yhdistämistä.

Ehkä Suomessa postikorttikulttuurin uskotaan edelleen myyvän paremmin. Käytännössähän iänikuisia mielikuvia ylläpitävä saamelaispolitiikkakin syyllistämisineen ja resurssivaatimuksineen on myynyt hyvin. Samoin saamelaisen ”kulttuuriporonhoidon” markkinointi ”suomalaista maatalousporotaloutta” parempana. Miksi siis vaihtaa lypsävää lehmää uuteen ja kenties vähempituottoiseen?

Euroistahan tuossa kaikessa on lopulta raadollisesti vain kysymys.

Saamelaishallinnossa ja sen tuottamassa politiikassa eurot ovat paljolti ja aikoja sitten ajaneet ohi kulttuurin vaalimisesta. Paremminkin kulttuurista on tullut yhä enemmän eurojen hankinnan verkatakkinen väline. Ja itseasiassa varsin suppealle nuo eurot jakavalle eliitille.

”Kun ihmetellään miksi saamelaiskäräjät ei halua inarinsaamelaisia vaaliluetteloonsa, on syy selvä. He (saamelaiskäräjillä valtaa käyttävät) haluavat keskenään jakaa ne 15 miljoonaa euroa, jonka valtio tuohon porukkaan vuosittain syytää.
Jako tapahtuu seuraavasti: Jaetaan työpaikat keskenään sukulaisille. Jaetaan kaikki hallintopaikat, lautakunta- ja toimielinpaikat keskenään sukulaisille. Tästä ei anneta periksi hitustakaan ja asiasta on näyttö saamelaiskäräjien kaikista luottamushenkilövalinnoista.
Kaiken tuon jälkeen nämä pääsevät mandaateillaan joka paikkaan antamaan ´saamelaisten lausuntoja´ eri asioista ja hankkimaan silläkin tavoin hyvää itselle ja sukulaisille.
Ollaan siis kaikkien saamelaisten edustajina kaikkialla ruikuttamassa kurjuutta ja syrjintää ja anellaan lisää, totta kai, kaikenlaista hyvää ´vähemmistökansalle´.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa, ja pyöritään alati vain sen ympärillä jättäen kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti ja laskelmoidusti pimentoon.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa ja pyöritään alati vain sen ympärillä ja jätetään kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti, laskelmoidusti ja tahallaan pimentoon. Näin voidaan olla suvereenisti ja ilman uhkaa vallan huipulla johtava saamelaisryhmittymä, johon median ja valtionhallinnonkin mielenkiinto kohdistuu. Ja kierre vaan syvenee!”

Edellä nopotismiin ja harvojen ahneeseen valtapolitiikkaan leipäytynyttä taustakeskustelua eilispäivänä pidetyn saamelaiskäräjien tilinpäätösistunnon jälkeen.

Ehkäpä saamelaishallinnon ja saamelaiskulttuurin kuvioissa olisi enemmänkin uudenlaisista näkökulmista lähtevien tutkimusten, tarkastelujen ja tarkastustenkin paikkoja?

Metsähallitus loukkaa härskisti kansalaisten yhdenvertaisuutta

Metsähallituksen erätarkastajat sakottivat Juutuajoen mielenosoituksen yhteydessä muutamaa joessa uistinta liottanutta tapahtuman osanottajaa. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että valtion erityisliikelaitos noudattaa pilkuntarkasti uutta kalastuslakia, joka asetuksineen avasi sille oivan mahdollisuuden kaventaa paikallisten asukkaiden tähänastista kalastusoikeutta – kansalaisten yhdenvertaisuuteen ”jalosti” vedoten.

Metsähallituksen harjoittama yhdenvertaisuuspolitiikka ei mielestäni kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua – eikä ainakaan suomalaisen oikeusvaltion tai EU-kansalaisia turvaavien ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten valossa. Otanpa tässä esille yhden ihan äskettäin tietooni tulleen tapauksen, jossa kyse oli valtionmaahan kohdistetusta ostotarjouksesta:

Kantainarilainen, inarinsaamelainen henkilö halusi ostaa sukunsa kantatilasta aikanaan isojaossa kruunulle uittomaaksi erotetun jokiniemipalan, jota valtio ei ollut koskaan tarvinnut lunastamaansa tarkoitukseen. Asiaa oli tovi jahnattu Metsähallituksen hallinnossa, kunnes ostotarjouksen tehnyt sai lopulta seuraavan vastauksen:

”Tätä asiaa on pohdittu laajemmalla ryhmällä mutta edelleenkin olemme sitä mieltä että Metsähallituksella ei ole nykyisten maanmyynti- ja maanvuokrauslinjausten eikä paliskuntasopimuksen mukaan mahdollisuutta myydä tuota kyseistä maa-aluetta.
Se, miksi alun perin kerroin, että asiaan täytyy saada paliskunnan lausunto, johtui tuosta nimenomaisesta paliskuntasopimuksesta, jossa mainitaan, että Metsähallituksen pitää pyytää lausunto kaava-alueiden ulkopuolisten maa-alueiden vuokraamisesta ja myymisestä (liitteenä olevan paliskuntasopimuksen kohta 4 Maankäyttö).
En tarkistanut tuota kaavoitustilannetta kuin vasta jälkeenpäin ja totesin, että alue on kuin onkin kaava-aluetta. Kaavaa on päivitetty ihan viime aikoina. Kaava-alueella ei tarvita paliskunnan lausuntoa mutta sielläkin sitoo Metsähallitusta se periaate, että maata voi myydä vain rakentamiseen tai erityiseen käyttöön osoitetuilta alueilta (paliskuntasopimus kohta 4 Maankäyttö).”

Kun ostotarjouksen tehnyt oli viitannut olevansa inarinsaamelainen, kommentoitiin Metsähallituksen vastauksessa tätäkin seuraavasti:

”Silläkään ei saa olla eikä ole vaikutusta, että olet, kuten itse mainitsit, inarinsaamelainen. Metsähallituksen tulee valtion organisaationa kohdella kansalaisiaan yhdenvertaisesti. Valtion maan myynti ja vuokraus on ollut aiemmin helpompaa kuin tänä päivänä. Valtion maan myynnin ja vuokrauksen periaatteet ovat tiukentuneet saamelaisten kotiseutualueella kaiken aikaa ja niistä on sovittu paliskuntasopimuksessa. Nykyään sovelletaan valtion maitten myynneissä ja vuokrauksissa paliskuntasopimuksen ehtoja.”

Mikä on tuollainen paliskuntasopimus, joka siis sitoo noinkin vahvasti Metsähallitusta ja jonka otsikko viittaa yhteen valtionmaita käyttävään elinkeinoon ja sen valtion erityisliikelaitosta sääntelevään intressiin?

Kyseessä on sopimus n:o 3498 / 2014, jonka on laadittu tarkemmin lukien Saamelaisten kotiseutualueen paliskuntien, saamelaiskäräjien, kolttien kyläkokouksen ja Metsähallituksen välillä ja jossa on sovittu ”saamelaisten kotiseutualueella noudatettavista metsänkäsittelyohjeista ja toimintatavoista sekä tarkemmasta paikallisesta sopimisesta”.

Äkkiseltään kyseessä näyttäisi olevan lähinnä valtion metsätaloutta koskeva sopiminen, mutta pitkätekstinen sopimus ulottuu ja puuttuu lopulta vähän mihinkin, aina matkailusta kunnan kaavoitustoimintaan. Kyseessä on sopimus, joka kerroksittain loukkaa muiden kuin osapuolina olleiden kansalaisten ja tahojen yhdenvertaisuutta – näiden sopijapuolien hyväksi ja Metsähallituksen lupautuessa loukkaamisen kassaraksi. Sopimuksen allekirjoittajina Metsähallituksen puolelta ovat metsätalouden aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen ja luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen. Näitä allekirjoittajia eivät liene vaivanneet EU- ja Suomen kansalaisia koskevat yhdenvertaisuussäädökset siinä määrin kuin Metsähallituksen erätalouden paikallisia virvelikalastajia jahtaavia pomoja?

Sopimuksessa Metsähallitus sitoutuu kutsumaan vuosittain saamelaisalueen paliskunnat neuvotteluun, jossa käydään palautekeskustelu kuluneen vuoden yhteistyöstä ja käsitellään ajankohtaisia Metsähallituksen ja poronhoidon asioita. Neuvotteluun osallistuvat myös Paliskuntain yhdistyksen, saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustaja.

Vielä erikseen Metsähallitus sitoutuu neuvottelemaan paliskunnittain niiden alueille kohdistuvista toimenpiteistä. Tähän liittyy myös velvoite neuvotella poroisännän kanssa aina ”jos paliskunnan alueelle suunnitellaan merkittävää uutta maankäyttöön vaikuttavaa toimintaa”.

Metsähallitus sitoutuu sopimuksessa kieltämään matkailu- ja luontokuvaustarkoituksiin perustettavat haaskat. Lisäksi se lupaa neuvotella mahdollisista tutkimus-, selvitys- ja suojelutarkoituksessa perustettavista haaskoista.

Maankäytöstä sopimuksessa todetaan, että Metsähallitus myy, vuokraa tai vaihtaa maata pääsääntöisesti vain asemakaava- ja ranta-asemakaava-alueilta tai yleiskaavassa ilman yksityiskohtaisen kaavan laatimisvelvollisuutta suoraan rakennuspaikoiksi tai erityiseen käyttöön osoitetuista paikoista. Kaavoittamattomilta alueilta maata myydään, vaihdetaan tai vuokrataan vain erityisen painavista syistä ja Metsähallituksen tulee pyytää paliskunnalta etukäteen kirjallinen lausunto muista kuin kaavoitetun rakennusmaan luovutuksista.

Lisäksi on sovittu, että paliskunnalta pyydetään etukäteen lausunto tai paliskunnan pyytäessä neuvotellaan kaikista kaava-alueiden ulkopuolelle suunnitelluista rakennuslupaa vaativista rakennushankkeista sekä matkailuyrittäjien reiteistä. Neuvotteluvelvollisuus koskee myös Metsähallituksen omia hankkeita. Matkailu- ja ohjelmapalveluyritysten käyttöoikeussopimukset pyritään ohjaamaan samoille reiteille. Erikseen paliskunnan kanssa sovituilla yrittäjäreiteillä ilmoitetaan jokaisesta safarista paliskunnalle erikseen.

Ja edelleen, että maastoliikennelupiin lisätään teksti porojen tokkarauhan kunnioittamisesta ja niihin liitetään kartat rajoitusalueista.

Metsähallitus rajaa vielä luovuttamiensa maiden omistajien oikeutta kirjaamalla luovutuskirjaan merkinnän alueen sijaitsemisesta poronhoitoalueella ja että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista.

Metsähallitus sitoutuu, ettei se pane erityisellä poronhoitoalueella vireille rakennusmaan kaavoitusta sellaisilla porotalouden kannalta keskeisillä alueilla, jotka eivät liity ennestään rakennettuihin alueisiin. Jos kuitenkin jo alueella oleva maankäyttö edellyttäisi asemakaavoitusta, on ennen sen laatimista sovittava asiasta paliskunnan kanssa. Lisäksi Metsähallitus pyytää alueen paliskunnalta lausunnon ennen kuin se uusii jo aiemmin tekemiään maiden vuokrasopimuksia.

Sopimukseen sisältyy myös maa-ainesten ottoa koskeva neuvotteluvelvoite sekä lupaus olla myöntämättä malminetsintälupia saamelaisalueelle. Samoin suurten sähkölinjojen käyttöoikeussopimukset alistetaan paliskuntien kanssa käytäville neuvotteluille. Lupametsästyksen mitoittamisessa Metsähallitus lupaa huomioida alueen poronhoito ja sitoutuu tarvittaessa neuvottelemaan metsästysrajoituksista.

Sopimus ei kajoa juurikaan asioihin, joissa poronhoidon tulisi huomioida muita käyttäjiä tai vaikkapa turvata luonnon monimuotoisuutta. Porojen ruokinnasta todetaan kuitenkin, että Metsähallitus ja paliskunnat sopivat yhdessä niistä luonnonsuojelualueiden ja tarvittaessa erämaa-alueiden kohteista, joissa poroja ei tulisi ruokkia. Metsätalousalueilla porojen ruokinta ei edellytä sopimista ennakkoon. Lisäksi mainitaan siitä, että ruokintaa ei saisi harrastaa käytössä olevilla tai lähiaikoina käyttöön tulevilla metsäautoteillä eikä muillekaan teille saisi tuoda kokonaisia heinäpaaleja.

Tuosta ei-saisi-ei-pitäisi -sopimisesta tulee mieleeni jokin aika sitten käyty keskustelu, jossa aiheena oli maastoliikenne ja siinä muun muassa mönkijöiden luvan- ja lainvastainen käyttö maastossa ja jopa suojelualueilla.

Metsähallituksen edustajien taholta todettiin että ”kyllä meillä on tiedossa kuinka mönkijöillä ajellaan paljon muutenkin kuin niissä välttämättömissä poronhoitotöissä, mutta kun siihen on niin vaikea puuttua”.

Mutta eipä ole vaikea puuttua jos vaikka minä menen ajelemaan kansallispuistoon mönkijälläni ilman tiukkaan kirjoitettua lupaa. Tai jos se joku toinen liottaa Juutuajoen rannassa uistinta ihan vain mieltä osoittaakseen – eikä satu olemaan kukaan niistä neljästä, joilla tuona päivänä oli maksettu lupa kalastaa Alakoskessa.

Ne neljä netistä maksulliset luvat päältä lunastanutta olivat Poca Hontas, Robin Hood, Pertti Eräreikä ja Hessu Hopo.