Erään haastattelun anatomia

Saamelaiskäräjien puheenjohtajalla Klemetti Näkkäläjärvellä on hätä.

Tästä ei jää epäselvyyttä kun lukee verkosta hänen 22.10. Ylen saamenuutisissa olleen haastattelunsa ”Kolonialismin haamut kummittelevat käsitekiistassa”. Näkkäläjärven hätä kumpuaa samoista asioista kuin aiemminkin Lapin maaoikeusasioissa ja ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin kiirehtimisessä: hätä siitä, että poliittinen päätöksenteko saataisiin pysymään historiallisen totuuden ja kansainvälisten sopimusten tulkinnan edellä.

Kiirettä saattaa alkaa pidellä!

Ylen uutisen ingressi kuuluu:

”Enontekiön ja Inarin kunnat ovat vaatineet ympäristöministeriötä selvittämään biodiversiteettisopimuksessa käytetyn "paikallinen yhteisö" -käsitteen merkityksen. Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ihmettelee kuntien vaatimusta ja näkee siinä merkkejä kolonialismin haamuista.”

Ja uutinen edelleen näin:

”Inarin ja Enontekiön kunnat ovat vaatineet ympäristöministeriötä ryhtymään välittömiin toimenpiteisiin selvittääkseen, mitä tai mitkä ovat ne paikalliset yhteisöt, joiden perimätietoa Suomen valtio on sitoutunut YK:n biodiversiteettisopimuksella suojelemaan. Kunnat ovat ihmetelleet, miksi käsitteen katsotaan koskevan vain saamelaisia ja saamelaista poronhoitoa, vaikka alueella asuu myös saamelaisrekisteriin kuulumattomia ihmisiä.
Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ihmettelee kuntien vaatimuksia. YK:n biodiversiteettisopimuksen paikallinen yhteisö -käsite koskee hänen mukaansa Suomessa vain saamelaisia.
´Asiassa ei ole mitään epäselvyyttä. Ei 8j-artiklan yhteydessä voi olla kyse muista kuin saamelaisista. Paikallinen yhteisö ei tarkoita tässä yhteydessä kaikkia paikallisia. Artiklan velvoitteet koskevat Suomessa vain alkuperäiskansa saamelaisia ja siitä on ollut puhe jo monta kertaa. Inarin ja Enontekiön kunnat tietävät kyllä, mistä on kyse´, sanoo Näkkäläjärvi.”

Uutisen jatkuessa Näkkäläjärvi vilauttaa jo pilkkakirvestäänkin:

”Klemetti Näkkäläjärvi pitää Enontekiön ja Inarin kunnan lausuntoja ihmeellisinä. Tilanne naurattaa häntä.
´Tällaiset asenteet ja saamelaisten alituinen vastustaminen on ikävää, mutta suoraan sanottuna tilanne naurattaa minua. On hyvin silmiinpistävää, että kunnat ovat yhtäkkiä kiinnostuneita poronhoidosta. Tähän asti poronhoitoa on pidetty jarruna ja esteenä sekä Inarissa että Enontekiöllä. Nyt kunnat ovatkin huolissaan suomalaisesta poronhoidosta, eikä se heidän mielestään häiritsekään muita elinkeinoja.
Nämä kunnat eivät halua antaa minkäänlaista tunnustusta saamelaisyhteisölle. Kaikki ovat muka tasa-arvoisia, mutta jos saamelainen vaatii kulttuurinsa huomioonottamista, niin se ei olekaan hyväksyttävää ja rikkoo muiden kuntalaisten oikeuksia. En ymmärrä näin ihmeellistä ajattelutapaa´.
Näkkäläjärvi muistuttaa, että saamelaisilla on lain mukaan oikeus positiiviseen erityiskohteluun.
´Yhdenvertaisuuslakiin on selvästi kirjoitettu, että jos jollain vähemmistöllä ei ole mahdollisuutta saavuttaa samanlaista tasa-arvoa kuin valtaväestö, voidaan tilannetta parantaa erityistoimenpiteillä´, sanoo Näkkäläjärvi.”

Kirjoituksestani tulee nyt pitkä, mutta minusta tämä saamelaiskäräjien puheenjohtajan haastattelu on syytä tarkoin tallentaa ja käydä joissain yhteyksissä läpi.

Näkkäläjärvi pitää yksiselitteisenä sitä, että monimuotoisuussopimuksessa oleva 8j-artikla tarkoittaa Suomessa vain saamelaisia; hän on hiljattaisessa Montrealin kokouksessa kertonut saamelaisten olevan Euroopan Unionissakin ainoa alkuperäiskansa, jota asiaa tosin en tiedä EU:n vahvistaneen.

Kun käräjien varapuheenjohtaja Heikki Paltto esitti samaisesta Montrealin kokouksesta kertoneessa saamenradion uutisessa 8j-artiklasta juontuvan Akwé: Kon -ohjeistuksen säätämistä saamelaisia tarkoittaen lakiin, kyselin asiasta muutamilta tahoilta valtion suunnasta.

Muun muassa näin minulle vastasi Akwé: Kon -ohjeistuksen käyttöä jo Suomessa suositelleen ympäristöministeriön luonnonsuojelujohtaja Ilkka Heikkinen:

”Luonnon monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen artikla 8j:n englanninkielisessä versiossa käytetään ilmaisua ´indigenous and local communities´. Suomenkielisessä sopimustekstissä käytetään ilmaisua ´alkuperäiskansojen ja paikallisten yhteisöjen´. Suomessa on laissa määritelty saamelaisten asema alkuperäiskansana. Tältä osin ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö yleissopimuksen artiklaa 8j tulisi soveltaa Suomessa saamelaisiin ja, etteikö Akwé:Kon vapaaehtoisia ohjeita voitaisi soveltaa saamelaisiin. Sen sijaan on epäselvää, onko Suomessa yhteisöjä, joihin artikla 8j:tä voitaisiin rinnasteisesti soveltaa. Tähän ei ainakaan maamme lainsäädäntö tällä hetkellä anna selvää linjausta. Myös itse yleissopimuksen piirissä käsite ´local communities´ on jossain määrin epäselvä. Asiasta on sopimuksen asiantuntijakokouksessa tuotettu selvitystä ja tarvetta selvitykseen on edelleenkin. Suomi on tuonut tätä koskevan tarpeen esille viimeksi viime viikolla pidetyssä yleissopimuksen asiantuntijaryhmän kokouksessa Montrealissa.”

Suomi ei ole – saati sitten että maailmalla oltaisi – selvitetty vielä mitä ja keitä paikallisia ja heidän yhteisöjään moinen 8j-artikla tarkoittaisi. Ympäristöministeriö on kuitenkin se taho, joka on määritysasiaa laittanut työryhmän muodossa liikkeelle saamelaisten osalta; työryhmää on luonnollisesti johtanut Klemetti Näkkäläjärvi.

Olisikohan jo aika saattaa selvitys loppuun ja ainakin pysäyttää toistaiseksi Näkkäläjärven kolonialistinen vyörytys laidunten valtaamiseksi?

Minusta Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä ottaa blogissaan hyvin kantaa Näkkäläjärven haastatteluun ja tuohon 8j-artiklan tulkintaan:

”CBD:n määritelmän mukaisesti paikalliset yhteisöt voidaan määritellä yhteisöiksi, joilla on pitkä suhde maahan ja veteen, joilla ne ovat perinteisesti asuneet tai joita ne ovat käyttäneet. Paikallinen yhteisö on ihmispopulaatio erillisellä ekologisella alueella, joka on suoraan riippuvainen sen biodiversiteetistä ja luonnontuotteista ja joka on hankkinnut perinteistä tietämystä seurauksena tästä riippuvaisuussuhteesta. Sopimuksen soveltaminen on kuitenkin aina jokaisen valtion oma kansallinen ratkaisu.
Suomi ei ole vielä selvittänyt, mitä tällaisia yhteisöjä maassamme on. Esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa paliskunnat sekä erilaiset kyläyhteisöt, joissa luontaiselinkeinoilla, kuten metsästyksellä ja kalastuksella, on yhä edelleen suuri merkitys ihmisten toimeentulon kannalta. On suorastaan ylimielistä väittää, että saamelaiskäräjät ainoana tahona pitäisi hallussaan perinteistä tietoa, joka liittyy esimerkiksi riista- ja kalakantojen kannanvaihteluihin tai porolaitumiin.
Esimerkkejä tällaisesta tiedosta on koko maassa. Saaristossa on perinteistä tietoa merilintujen metsästyksestä, paliskunnissa tietoa laidun- ja petoasioista, Ylä-Lapin riekon ansapyytäjillä on perinteistä tietoa riekon elintavoista ja Väylänvarren kyläyhteisöillä perinteistä tietoa niille tärkeästä lohesta. Keneltä on pois, mikäli myös tällaisen perinteisen tiedon suoja tunnustetaan?
Biodiversiteettisopimuksella ja sen asianmukaisella tulkinnalla voitaisiin mielestäni turvata rikas ja laaja biodiversiteettiin liittyvä kulttuuriperintö maanlaajuisesti. Sillä voitaisiin osoittaa paikallisille yhteisöille niille kuuluvaa sananvaltaa niissä kysymyksissä, jotka suoraan koskettavat yhteisöjen elinalueita.
Toivon, että kansanedustaja Simo Rundgrenin perustuslakivaliokuntaan edennyt toimenpidealoite saamelaisalueen olosuhdeselvityksestä käynnistää toimenpiteet, joilla myös tämä kysymys selvitetään perinpohjaisesti.”

Minua kyllä harmittaa se vastaus, jonka Akwé: Kon -kyselyyni sain Metsähallituksesta ja joka vastaus siellä delegoitiin aluejohtotasolle.

Aluejohtaja Jyrki Tolosen käsitys oli varmasti hänen ja ehkä Metsähallituksenkin kannalta perusteltu, mutta aika monta kysymyksiä herättävää ja erityisesti esiin nostettua olosuhdeselvitystä tukevaa asiaa siihen liittyi. Muun muassa näin vastasi Tolonen:

”Yhdenvertaisuuslaki antaa mahdollisuuden yhdenvertaisuussuunnitelman mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun silloin, kun tavoitteena on tosiasiallinen yhdenvertaisuus. Nykyisen lainsäädännön perusteella ainoastaan kolttalain mukaan on koltta-alueella asuvilla koltilla etnisellä perusteella muuta väestöä parempia etuja valtion alueiden luonnonvarojen käyttöön. Perinteisesti luontaiselinkeinojen harjoittajat ovat monen säädöksen perusteella etusijalla muuhun paikalliseen väestöön verrattuna. Elinkeinon harjoittamiseen perustuva positiivinen erityiskohtelu kohdistuu muuta väestöä enemmän saamelaisiin, koska pääosa luontaiselinkeinon harjoittajista on saamelaisia. Metsähallitus voi toteuttaa luonnonvarojen käyttöoikeuksien suhteen positiivista erityiskohtelua etnisellä perusteella vain laeissa määritellyllä tavalla. Tämä on todettu myös Metsähallituksen yhdenvertaisuussuunnitelmassa.
Lainsäädännössä on hyvin laajalti määrätty saamelaiskulttuurin edellytysten huomioon ottamisesta. Erityismainintoja on mm. perustuslaissa, porotalouden ja luontaiselinkeinojen rahoituslaissa, luonnonsuojelulaissa, erämaalaissa, yhdenvertaisuuslaissa, maankäyttö- ja rakennuslaissa sekä metsähallituslaissa. Metsähallitus hallinnoi 90 prosenttia saamelaisten kotiseutualueesta. Olisi perin outoa, jos Metsähallituksella ei olisi ´oikeutta´ erilaisissa maan- ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä suunnitteluprosesseissa kuulla ja neuvotella myös erikseen saamelaisten kanssa, kun Metsähallitus joka tapauksessa osallistaa erilaisten neuvottelukuntamenettelyjen lisäksi muita sidosryhmiä erittäin laajasti.
Akwé: Kon -ohjeet ovat olleet Metsähallitukselle hyvä työkalu saamelaisten kulttuurin harrastamisen edellytysten tunnistamisessa. Ei olisi ollenkaan outoa eikä tarpeetonta, jos Metsähallitus velvoitettaisiin tämän tyyppiseen menettelyyn myös tulevalla metsähallituslailla.”

Metsähallituksen mukaan yhdenvertaisuus ei siis tarkoita yhdenvertaisuutta, ei edes elinkeinojen sisällä.

Vielä pieni siteeraus Klemetti Näkkäläjärven haastelusta kunnissa kummittelevista kolonialismin haamuista:

”Näkkäläjärvi on törmännyt samanlaisiin asenteisiin biodiversiteettisopimusta kohtaan myös muualla maailmassa. Viimeksi asia tuli hänen mukaansa esille pari viikkoa sitten Montrealissa pidetyssä kansainvälisessä biodiversiteettityöryhmän kokouksessa.
´Esimerkiksi Ranskassa perustuslaki estää puhumasta alkuperäiskansoista ja paikallisyhteisöistä, ja pitkälti samanlainen tilanne on Kanadassa ja Iso-Britanniassa. Ne ovat niitä kolonialismin haamujen varjoja´.”

Jos katsoo Inarin alueen vanhoja käräjäkirjoja ja niillä käsiteltyjä riita-asioita, voi Klemetti Näkkäläjärven puheita lukiessa tulla omituisiin ajatuksiin.

Kolonialismia on varmasti monenlaista riippuen siitä kuka sitä milloinkin ja missä tarkoituksessa määrittää.

Veikko

Akwé: Kon säädetään metsähallituslakiin?

”Suomen saamelaiskäräjät sai Montrealissa pidetyssä biodiversiteettikokouksessa tunnustusta 8(j)-artiklan toimeenpanosta. Saamelaiskäräjät ja Metsähallitus ovat ensimmäisenä maailmassa soveltaneet alkuperäiskansojen perimätiedon suojaavat Akwé: Kon -ohjeet käytäntöön.”

Näin kertoo Ylen saamenradio. Uutisesta ei käy ilmi kuka ja miten tunnustuksen antoi ja millainen oli tarkemmin saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen kokouksessa järjestämä yhteisesiintyminen.

Yksi konkreettinen esitys tai ajatus uutisesta löytyy: Sen esittäjä on käräjien varapuheenjohtaja Heikki Paltto, joka pitää tärkeänä, että saamelaisia koskeva Akwé: Kon -ohjeistus kirjataan lakiin.

Ei tarvinne pitkään pohtia mihin lakiin nyt ainakin tuo ensi kokemusten mukaan saamelaisille poronomistajille erilaisissa Metsähallituksen luonnonvara- sekä hoito- ja käyttösuunnitelmissa sananvaltaa antava intiaanikielistä otsikkoa kantava säädös kirjattaisiin. Ehkä sitä ennakoi jo metsähallituslain saamelaisoikeustyöryhmän ensimmäisessä kokouksessa esitelty Hammastunturin erämaan Akwé: Kon loppuraportti.

Hienon näköinen kirjanen hienoine lupauksineen ja toiveineen.

Joudun kuitenkin kyseisen työryhmän ainoana sen työn kohdealueelta olevana ”muun väestön” edustajana kysymään, miten moinen Akwé: Kon on oikein ujuttautunut jo näinkin syvälle valtionhallinnon käytännön toimenpiteisiin.

Hammastunturin osalta joudun kyllä toteamaan, että siinä saamelaista perinteistä tietoa suunnitteluun tuonut Akwé: Kon -työryhmä oli kovin yksipuolisesti saamelaisistakin muodostettu. Silti se sai huomattavan suuren lausunto- ja vaikuttamisoikeuden.

Kun Metsähallitus Hammastunturin Akwé: Kon -loppuraportissa ilmoittaa käyttävänsä ohjeistusta "mielellään myös tulevaisuudessa" saamelaisten kotiseutualueella ainakin luonnonvarasuunnitelmien ja hoito- ja käyttösuunnitelmien laadinnassa, on mielestäni biodiversiteettisopimuksen 8(j)-artiklan ja Akwé: Kon -ohjeistuksen tarkoittamat paikalliset yhteisöt syytä kansainväliset kriteerit tarkoin tutkien selvittää. Nyt ainoastaan on katsottu, että artikla ja ohjeet koskevat saamelaisia (käytännössä saamelaiskäräjiä ja sen vaalilautakunnan ja hallituksen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksymiä henkilöitä) sekä Metsähallituksen käytännön soveltamisesta johtuen lähinnä vain saamelaisia porotalouden harjoittajia tai saamelaisia poronomistajia.

Metsähallituksen menettelyyn on kiinnitetty huomiota mm. pohjoisen kunnissa, niiden tuoreissa lausunnoissa, ja sitä on kritisoitu myös alueen erityisperusteisten oikeuksien omistajien taholta sekä alueen alkuperäisimpiin asuttajiin kuuluvien lappalaisten, myös osittain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvien kalastajasaamelaisten (inarinsaamelaiset) taholta. Kun saamelainen poronhoitaja voi varsin huoletta ajella erämaassa kenenkään häneltä siellä ajelustaan kyselemättä, tiedän tapauksia, joissa inarinsaamelainen ei-poromies on joutunut hakemaan tietoimituksen päästäkseen sukunsa ja perheensä ylimuistoisesti käyttämälle kalajärvelle Metsähallituksen vastustaessa hakemusta.

Koska Metsähallitusta ohjeistaneessa ympäristöministeriössä ja Metsähallituksessa pitäisi olla tiedossa Pohjois-Lappia raastava etninen konflikti saamelaisuuden määrittelystä, kuka on alueen alkuperäiskansaa ja mikä yleensä on historialliseen totuuteen perustuva saamelaisalue, on tämän konfliktin lietsomista lähteä tässä vaiheessa laatimaan väestöä jakavia päätöksiä ja ohjeistuksia, elleivät ne perustu kokonaisvaltaisempaan asioiden selvittämiseen ja säätämiseen.

On selvää, että saamelaiskäräjien porosaamelaisuutta edustavan johdon taholta on tavoiteltavaa viedä asioita omista intresseistä lähtien eteenpäin ja mahdollisimman pitkälle tilanteessa, jossa on luotu myös painetta ILO 169 -sopimuksen ratifioimiseksi poliittisin perustein.

Tässä vaiheessa haluan siis tietää miten ympäristöministeriö on päätynyt Akwé: Kon ohjeissaan (OH 1/2011) toteamaan niiden tarkoittavan ainoastaan saamelaisia? Millainen asiantuntijoiden käyttö ja millainen hallintomenettely ohjeista päättämiseen ja niiden laatimiseen on sisältynyt?

Metsähallituksen haluan vastaavan kysymykseen miten sen taholla on päädytty pilotoimaan maailman mitassa Akwé: Kon -ohjeistusta nyt todetulla, suppealla tavalla eli koskemaan vain saamelaisia ja käytännössä vain porotaloutta harjoittavien saamelaisten "yhteisöä"?

Viittaan tässä yhteydessä vielä Metsähallituksen Lemmenjoen kansallispuistoa koskevaan hoito- ja käyttösuunnitelmaan, jossa poronhoito linjataan suojelualueella saamelaisen kulttuurin tärkeimmäksi perustaksi, mutta saman suunnitelman historiaosassa kerrotaan (aivan oikein) suurporonhoidon olevan alueella myöhäinen tulokas ja että alun perin kansallispuisto on ollut inarinsaamelaisten pyyntialuetta.

Soveltamisen ongelmaa tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien osalta pahentaa vielä esiin tullut Metsähallituksen kansalaisia eriarvoistava yhdenvertaisuussuunnitelma (1821/01/2004). Sen osalta kysyn samaa kuin edellä eli mihin olemassa olevaan lainsäädäntöön perustuu kyseisen suunnitelman "positiivinen erityiskohtelu" (aiemmin käytössä on ollut termi "positiivinen syrjintä")?

Myös edellä mainittujen ohjeistusten ja suunnitelmien istuminen Suomen yhdenvertaisuuslain ohella YK:n alkuperäiskansajulistuksen 46. artiklaan olisi mielenkiintoista ympäristöministeriön ja Metsähallituksen taholta kuulla.

Veikko

http://yle.fi/uutiset/saamelaiskarajat_sai_tunnustusta_artikla_8jn_toimeenpanosta/6877045

Viedään kuin litran mittaa?

Näin tekee mieli kysyä kun on viime päivinä joutunut taas paneutumaan sellaiseen käsitteeseen kuin Akwé: Kon.

Siis tuo intiaanikielinen asia vie ja vietynä on asiaa ensimmäisenä maailmassa edistämään ehättänyt Metsähallitus. Se, että Metsähallitusta viedään vaikuttaa rajoittaen pohjoisten kuntien asukkaiden elämään – ehkä saamelaisia poronhoitajia lukuun ottamatta.

Akwé: Kon tuli oikein korostetusti esille muutama päivä sitten Helsingissä pidetyssä, saamelaisten osallistumismahdollisuuksien lisäämistä valtionmaiden käytön päätöksenteossa pohtivan työryhmän ensimmäisessä kokouksessa. Tuon maa- ja metsätalousministeriön työryhmän tulisi raapaista vajaassa kolmessa kuukaudessa esityksensä uusittavaan metsähallituslakiin tarvittavista ”saamelaispykälistä”.

Niitä tarvitaan työryhmän puheenjohtajan Pentti Lähteenojan mukaan ehkä ”vain” puolenkymmentä. Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven mukaan saamelaisten (lue saamelaiskäräjien) asema tarvitsee kohennusta uuden kaivoslain tyyliin ainakin kuntien monopolina olleessa kaavoituksessa sekä maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisessa. Metsähallituslaissa pääpaino näyttäisi olevan myös ”saamelaisen poronhoidon” edellytysten vahvistamisessa – sekä maankäytön oikeuksien että valtion budjettirahoituksen osalta.

Palaan työryhmäkommentteihini toisaalla, mutta tuosta ”akwekonista”, että tämän saman viikon lopulla se marssi vastaan Inarin kunnanhallituksen esityslistalla, jossa yhtenä asiana on kunnan lausunnon antaminen Hammastunturin erämaan uusitusta hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Lausuntoa pyytää suunnitelman vahvistaja eli ympäristöministeriö.

Kunnan teknisen johtajan Arto Leppälän valmistelemassa lausuntopohjassa todetaan, että hoito- ja käyttösuunnitelman ”Laatimisprosessissa Metsähallitus on testannut vapaaehtoisia Akwé: Kon-ohjeita ensimmäisenä Suomessa ja koko maailmassa. Ohjeet on tarkoitettu sellaisten hankkeiden kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalivaikutusten arvioinnille, joita aiotaan toteuttaa alkuperäiskansa- ja paikallisyhteisöjen pyhillä paikoilla ja niiden asuttamilla tai käyttämillä maa- ja vesialueilla tai jotka todennäköisesti vaikuttavat näihin”.

Edelleen lausuntopohjassa todetaan, että ”Metsähallitus on tulkinnut Akwé: Kon - ohjeita hyvin suppeasti siten, että niiden mukainen arviointi on suoritettu arvioitavan hankkeen kannalta rajautuen hankealueeseen eikä hankkeen alkuperäiskansa- ja paikallisyhteisöihin kohdistuvia kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalivaikutuksia ole selvitetty koko hankkeen vaikutuspiirin, myös hankealueen ulkopuolelle suuntautuvien vaikutusten osalta, kuten Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät”.

Leppälä jatkaa: ”Akwé: Kon -ohjeet edellyttävät, että suunnitelmien ja hankkeiden laatimisen tulisi perustua alkuperäiskansojen tarpeisiin ja näkemyksiin. Metsähallituksen tulkinnan mukaan paikallisyhteisöjen kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalivaikutuksia ei tarvitse selvittää. Yhdistyneiden kansakuntien alkuperäiskansojen oikeuksista annetun julistuksen 46 artiklassa edellytetään, että julistusta on tulkittava noudattaen oikeudenmukaisuuden, kansanvallan, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, tasa-arvon, yhdenvertaisuuden, hyvän hallinnon ja vilpittömän mielen periaatetta, joten Akwé :Kon -ohjeitakin on tulkittava edellä mainitun 46 artiklan mukaisesti suhteessa saamelaiskäräjälain määrittelemään alkuperäiskansaan sekä paikallisyhteisöihin”.

Kuten Akwé: Kon -käsitteeseen aiemmin perehtymätön lukija voi havaita, on olemassa jokin kansainvälisen biodiversiteettijulistukseen liittyvä alkuperäiskansoihin viittaava vapaaehtoinen suositus, jota on lähdetty Suomessa ensimmäisenä maailmassa soveltamaan ja käytännössä ensimmäisenä tuon kunnian on saanut Hammastunturin erämaa. Oleellista vielä on se, että Metsähallituksen luontopalvelujohtaja Rauno Väisänen lupaa valtion tulevan luonnonvarayhtiön käyttävän mielellään menetelmää myös tulevaisuudessa. Näin hän toteaa Hammastunturin erämaasuunnitelman Akwé: Kon -loppuraportissa.

Ja mitäköhän moinen ohjeistus sitten käytännössä erämaa-alueelle näyttäisi tuovan?

Yhdessä saamelaiskäräjälaissa jo määrätyn neuvotteluvelvoitteen, erämaalain saamelaiskulttuuri- ja poronhoitopykälän sekä Metsähallituksen omaksuman yksipuolisen soveltamiskäytännön kanssa erämaan käyttäminen muuhun kuin ”saamelaiseen poronhoitoon” yhä vain kapenee.

Hoito- ja käyttösuunnitelmassa erämaa on jaettu kahteen osaan: syrjäosaan ja luontomatkailualueeseen. Jälkimmäinen eli hieman käytöltään väljemmin rajoitettu alue käsittää Ivalojoen ja sen eteläpuoliset alueet Saariselän lähistöllä. Se tarkoittanee, ettei Inarin kirkonkylän matkailu tule tulevaisuudessa tarvitsemaan tukialueita Hammastunturin erämaan suunnassa?

Hoito- ja käyttösuunnitelma kieltää koiravaljakkotoiminnan sekä kaivoslain 9§:n mukaisen malminetsinnän ennen kuin valtausoikeus/malminetsintälupa on ratkaistu kaivoslain mukaisessa lupamenettelyssä. Leppälä toteaa lausuntopohjassaan aivan oikein, ”ettei kieltojen aiheuttamia sosiaalisia vaikutuksia esimerkiksi Inarin alkuperäiskansa- ja paikallisyhteisöjen työllisyyteen ole selvitetty Akwé: Kon -ohjeiden mukaisesti”.

Leppälä viittaa hyvin paikallisyhteisöihin, joita minusta on muitakin kuin Inariin 1850-luvusta lähtien muuttanut alkuperäiskansan ryhmä. Tämän ryhmän ja sen kulttuuriin kuuluvan suurporonhoidon edustus näyttäisi muodostaneen Hammastunturin pilottihankkeessa sen ”perinteisen tiedon” työryhmän, jonka ääni on hyvin kuulunut suunnitelman laadinnassa.

Veikko

Jk. Tässäpä vähän vielä taustaa:  http://www.forest.fi/smyforest/forest.nsf/tiedotteetlookup/9CA3F9864F6D1CCEC22579590026B7ED

Metsähallituksella erityinen syrjintäohjelma?

Provosoiva otsikko, mutta moinen ajatus nousi mieleeni kun lueskelin joitain Metsähallituksen laatimia luonnonsuojelu- ja erämaa-alueiden käyttöä koskevia julkaisuja. Itse asiassa vasta nyt tulin huomanneeksi, että valtion liikelaitoksella, jonka tehtäviin kuuluu – myös viranomaisasemassa – hoitaa luonnonsuojelu- ja muita käytännössä vastaavia alueita sekä valvoa ja säädellä yleensä valtionmailla tapahtuvaa toimintaa, on olemassa ihan virallinen yhdenvertaisuussuunnitelma, johon sisältyy saamelaisia koskeva ohje ”positiivisesta erityiskohtelusta”.

Aiemmin tuosta termistä käytettiin nimitystä ”positiivinen syrjintä”.

Metsähallituksen kansalaisia eriarvoistava yhdenvertaisuussuunnitelma (1821/01/2004) on vuodelta 2006 (3.5.2006) ja esimerkiksi Lemmenjoen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa sen kerrotaan perustuvan yhdenvertaisuuslakiin (21/2004), työministeriön suosituksiin 9.9.2004. sekä eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan yhdenvertaisuuslain eduskuntakäsittelyssä antamaan mietintöön (TyVM 7/2003 vp – HE 44/2003 vp) viranomaisten velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta.

Metsähallitus viittaa mietinnön kohtaan, jonka mukaan ”Erityistä huomiota tulee kiinnittää saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana ja saamelaiskulttuurin tärkeimmän aineellisen perustan eli poronhoidon turvaamiseen”. Ja edelleen, että ”Viranomaisten tulee suunnitelmallisesti edistää saamelaisten mahdollisuuksia harjoittaa poronhoitoa ja hankkia sillä toimeentulonsa”.

Lemmenjoen kansallispuiston kohdalla viittaus poronhoitoon saamelaiskulttuurin tärkeimpänä aineellisena perustana tuntuu sikäli erikoiselta, että samaisen hoito- ja käyttösuunnitelman toisessa kohdassa, jossa kerrotaan alueen historiasta, Lemmenjoen alueen kerrotaan olleen aikoinaan inarinsaamelaisten pyyntialuetta ja että suurporonhoito on tullut sille varsin myöhään Utsjoen ja Norjan suunnista.

Tarkkaan ottaen tuossa historiaosiossa lukee näin:

”Lemmenjoen kansallispuiston alue oli vanhastaan kalastajasaamelaisten, nykyisten inarinsaamelaisten kalastus- ja metsästysmaita. Villipeuran pyynnistä on vieläkin nähtävillä pyyntikuoppajärjestelmien jäänteitä monissa paikoissa puiston jokivarsilla ja järvikannaksilla. Peuranpyynti menetti merkitystään 1800-luvulla, kun peurakanta taantui ja poronhoito levisi Lemmenjoellekin. Alueen väestörakenne muuttui, kun Utsjoelta tulleet porosaamelaiset eli tunturisaamelaiset ja etelästä tulleet suomalaiset asettuivat Inariin.”

Kun katsoo tänään laajalti kulunutta ja lukemattomien maastoliikenneurien verkottamaa Lemmenjoen kansallispuistoa, täytyy todeta, että Metsähallitus on toteuttanut omaa ”yhdenvertaisuussuunnitelmaansa” tinkimättömästi, yhteen puiston käyttömuotoon puuttumatta. Sen sijaan kun ajatellaan vaikkapa alueen alkuperäisimpiä käyttäjiä, inarinsaamelaisia, heilläkään ei ole asiaa mennä puistoon mönkimään tai veneilemään minkään erityiskohtelun oikeutuksella, elleivät satu jostain syystä asumaan aivan puiston rajalla ja harjoittamaan kulttuuriinsa alun perin kuulumatonta suurporonhoitoa.

Metsähallitus on siis noudattamassa kirjaimellisesti yhdenlaisia lausumia, mutta ohittaa käytännössä muita. Hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi eräiden uusien luonnonsuojelualueiden perustamisessa valtionmaille todetaan että ”…kansallispuistoja suunniteltaessa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, ettei luonnonsuojelualueiden perustamisella loukata paikallisen väestön oikeuksia tai rajoiteta sen toimeentulon mahdollisuuksia”.

Väitän, että tätä loukkaamista on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvastikin.

Yhdenvertaisuuslakia (21/2004) sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa ja silloin kun on muun muassa kysymys itsenäisen ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksistä tai elinkeinon tukemisesta. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lakiin on tehty lisäys erilaisesta kohtelusta (14.11.2008/690). Sen mukaan syrjintänä ei pidetä: 1) yhdenvertaisuussuunnitelman mukaista menettelyä, jolla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen käytännössä; 2) tavoitteeltaan oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin; 3) ikään perustuvaa erilaista kohtelua silloin kun sillä on objektiivisesti ja asianmukaisesti perusteltu työllisyyspoliittinen taikka työmarkkinoita tai ammatillista.

Olisiko syytä kysyä, harjoittaako Metsähallitus valtionmailla ja vaikkapa Lemmenjoella paikalliseen väestöön kohdistettuna ”oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua”?

Ihan oma kysymyksensä liittyy Metsähallituksen tehtäviin luonnonsuojelualueiden hoitajana, luonnonsuojelun kannalta.

Lemmenjoen kansallispuiston kohdalla hoito- ja käyttösuunnitelmassa todetaan, että kansallispuiston tärkein tehtävä on suojelu ja ”koska suojelutehtävä on ensisijainen, muut toiminnat on sopeutettava siten, ettei suojelu vaarannu”.

Veikko

Katselin vanhoja kirjoituksia

Katselin tuossa vanhoja arkistoimiani kirjoituksia ja uutisia aihepiiristä, johon joudun ensi viikosta alkaen paneutumaan. Eteen tuli arvostamani luontokuvaajan ja ennen muuta kriittisen luonnonsuojelijan Veikko Vasaman puheenvuoro Inarin Siidassa syyskuussa vuonna 2001 pidetyssä erämaaseminaarissa.

Tuolloin oli tuoreena keskustelun ja huolenaiheena maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikunnan mietintö Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnan järjestämisestä. Vasama otsikoi kirjoituksensa: ”Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat”:

”Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikkoihin keväällä 1987 ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.
Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.
Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.
Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.
Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.
Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ´saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen´. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.
Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin: ´Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin - kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.´ Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.
Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.
Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.
Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.”

Pian nähdään onko Veikko Vasaman reilun kymmenen vuoden takainen huoli yhä ajankohtainen.

Veikko

Maaoikeusneuvostoa perustamaan?

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen asettama työryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu valmistella ehdotus saamelaisten osallistumisoikeuksien lisäämiseksi valtion maa- ja vesialueiden käyttöä koskevassa päätöksentekomenettelyssä saamelaisten kotiseutualueella, aloittaa työnsä 1.10.2013.

Metsähallituslain uudistamiseen liittyvä ehdotus on tarkoitus saada valmiiksi todella lyhyessä ajassa eli joulukuussa tänä vuonna. Suunnitelman mukaan työryhmä pitäisi vain neljä kokousta, joista Helsingissä pidettävän aloituksen jälkeen marraskuussa kaksi kokousta Saariselällä sekä joulun alla päätöskokous Helsingissä.

Mitään lausuntokierrosta ei maa- ja metsätalousministeriöstä ole luvattu, mutta sen sijaan luvataan Saariselän kokousten yhteydessä kuulla ”laajasti” eri intressiryhmiä.

Mitä tuo laaja kuuleminen käytännössä tulee olemaan, sitä en vielä tarkemmin tiedä. Omalta osaltani tulen laajaa kuulemista luonnollisesti edellyttämään, olenhan työryhmässä ainoa alueen niin sanotun ”muun väestön” edustaja. Sidostahojani ovat minut työryhmään nimenneet Lapin liitto ja kunnat, joiden lisäksi työryhmätyöhön liittyen olen saanut yhteydenottoja useilta muilta alueen väestöä edustavilta tahoilta, myös saamelaisilta.

Asettamispäätöksen mukaan työryhmä voi kuulla muitakin asiantuntijoita kuin asettamispäätöksessä nimetyt saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen asiantuntijat. Myös tätä kuulemista aion tarvittaessa edellyttää, etenkin, jos päädytään keskustelemaan esimerkiksi ILO 169 -sopimuksen tulkinnoista sekä kun keskustellaan työryhmän työn ydinkohtana olevasta osallistumismahdollisuuksien parantamisesta suhteessa nykytilanteeseen ja sen todellisuuteen.

Työryhmän pohjaehdotuksena on tehdä mahdollinen ehdotus Metsähallituksen yhteyteen perustettavasta toimielimestä, jossa valtionmaiden käyttöön liittyviä kysymyksiä käsiteltäisiin. Millainen tuon toimielimen sananvalta olisi ja miten eri tahot siinä olisivat edustettuina, siitä minulla ei ole etukäteisarviota. Voin ainoastaan julkisuudessa aiemmin kuulluista kannanotoista arvioida millaisia vaatimuksia esimerkiksi saamelaiskäräjien taholta tullaan esittämään; saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on muun muassa todennut uuden kaivoslain tyydyttävän saamelaishallintoa ja toivonut sille vastaavaa vaikuttamisen asemaa muissakin tulevissa lainsäädäntö- ja -uudistushankkeissa.

Eräs pohja alkavalle työlle on epäilemättä maaherra Hannele Pokan työryhmän vuonna 2001 valmistunut mietintö. Myös tuossa erittäin erimielisessä mietinnössä tavoitteena oli aikaansaada saamelaisalueelle jonkinlainen saamelaishallinnon vahvasti miehittämä maaoikeusneuvosto.

Vaatimukset ja myös ongelmat tullevat olemaan paljolti samat, mutta Pokan toimikunnan ajoista tilanne on uuden tutkimustiedon valossa muuttunut sekä saamelaisalueen että saamelaisuuden määrittelyn osalta, samoin kun katsotaan käytännön kehitystä nykyisten saamelaisten elinkeinorakenteessa ja jo pelkästään asumisessa saamelaisalueella tai sen ulkopuolella. Eräs ydinkysymys tulee minusta olemaan se, keille ja kuinka monelle nyt kaavailtuja lakiuudistuksia ollaan lopulta laatimassa.

Tarve ILO 169 -keskustelun yhteydessä esille nousseesta olosuhdeanalyysista on huutava.

Voidakseni edustaa mahdollisimman hyvin sidostahojani, pyrin pitämään ne ajan tasalla työn etenemisestä samalla kun toivon niiden aktiivisuutta työryhmän suuntaan. Marraskuussa tapahtuviin kuulemisiin kannattaa panostaa.

Olen myös pyytänyt tähän aloitusvaiheeseen työryhmän tehtävään liittyviä evästyksiä. Koska kysymys on metsähallituslaista, erityisen tärkeää on saada työryhmään vertailevia näkemyksiä Metsähallituksen käytännöistä huomioida eri väestöryhmät ja elinkeinot sen hallinnoidessa valtion maita ja vesiä.

Lakityöryhmän puheenjohtajana tulee toimimaan osastopäällikkö, ylijohtaja Pentti Lähteenoja maa- ja metsätalousministeriöstä. Jäseniä ovat apulaisosastopäällikkö Liisa Saarenmaa ja hallitusneuvos Timo Tolvi maa- ja metsätalousministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Sami Manninen oikeusministeriöstä, hallitusneuvos Satu Sundberg ympäristöministeriöstä, hallitusneuvos Tuula Manelius työ- ja elinkeinoministeriöstä, puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi, hallituksen jäsen Petra Magga-Vars ja poromies Ilmari Tapiola saamelaiskäräjiltä, Tiina Sanila-Aikio kolttien kyläkokouksesta sekä Veikko Väänänen Lapin liiton valitsemana sen ”muun väestön” edustajana. Lisäksi työryhmään kuuluvat sihteereinä lainsäädäntöneuvos Susanna Paakkola ja esittelijä Anna Siljamäki maa- ja metsätalousministeriöstä sekä pysyvinä asiantuntijoina Anna Morottaja saamelaiskäräjiltä ja lakiasiantuntija Tommi Nieppola Metsähallituksesta.

Saamelaiskäräjiltä siis käytännössä neljä porotalouden edustajaa kun mukaan ottaa käräjien varapuheenjohtaja Sanila-Akionkin viitetaustan. Eipä siis ihme, että myös saamelaisten taholta on päälleni asteltu vastuuta tuoda työryhmässä esille nykyisten saamelaisten nykyaikaa maankäytön tarpeista.

Laitanpa tähän loppuun pari uutislinkkiä työryhmän perustamisen vaiheista sekä muistutukseksi miten aikanaan Pokan työryhmän maaoikeusneuvoston perustamisessa kävi.

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194822459776/artikkeli/saamelaiskarajat+mukaan+ministerion+tyoryhmaan.html

http://yle.fi/uutiset/erimielinen_toimikunta_ehdottaa_saamelaisalueen_luonnonhoitoalueelle_johtokunta/5116352

Yhdessä eteenpäin – yksien ehdoilla?

Inarin Sajoksessa oltiin tänään ”saamelaisten yhdenvertaisuuden” asialla. Näin kerrottiin sisäasiainministeriön mediatiedotteessa tämän kaksipäiväisen Boahttevuohta-konferenssin ohjelmasta ja aiheesta; Sajoksen tilaisuus liittyy sisäasiainministeriön YES6-hankkeeseen ja sen järjestelyissä on oltu yhteistyössä ainakin oikeusministeriön ja joidenkin järjestöjen kanssa.

Sajoksen konferenssi ei siis etsinyt ratkaisuja saamelaisten keskinäisen yhdenvertaisuuden parantamiseksi, vaikka moinen keskinäinen ongelma nousikin aloituspäivänä moneen kertaan puheenaiheeksi. Konferenssin tarkoituksena oli silotella puheita ja ajatuksia yhdensuuntaisiksi ILO 169 sopimuksen ratifioinnille Suomen valtion, pohjoisen kuntien ja etenkin niiden asukkaiden suuntiin. Konferenssin toisena päivänä pohditaan vielä muun muassa median vaikutusta ja vastuuta ”oikean” sanoman saattamiseksi kipeäksi muodostuneessa ILO-asiassa.

Mielenkiintoista nähdä miten etenkin median suhteen onnistutaan. Ainakin ensimmäiset verkko-otsikot liputtivat ”vastuullisuutta” tyyliin ”Suomessa liian dramaattista keskustelua ILO-sopimuksesta”.

Itse en päässyt Sajokseen paikan päälle muutamien yhteensattumien takia, mutta hieman viiveellä saatoin seurata päivän antia illemmalla verkosta http://new.livestream.com/sapmi/boahttevuohta uutislinkin kautta. Päivän mittaan tilaisuudesta sinkoili myös muita viestejä, joten tuskinpa asiat olisivat auditorion penkissä sen paremmin valjenneet.

Sisäasiainministeriön tiedotteessa puhuttiin saamelaisista EU:n ainoana alkuperäiskansana. Ehkäpä jossain vaiheessa näen sellaisen dokumentin, jolla EU-komissio tai parlamentti on tuon tunnustuksen antanut. Konferenssin avannut vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet puhui jo minusta oikeammin Suomen ainoasta alkuperäiskansasta, joka pitää paikkansa sikäli, että saamelaiset on tunnustettu Suomen perustuslaissa ainoina alkuperäiskansaksi.

Biaudet sanaili Sajoksessa minusta aika tavalla kieli keskellä suuta, jonka luen joihinkin hänen aiempiin esiintymiinsä verraten positiiviseksi asiaksi. Sinällään kovin paljon uutta ei vähemmistövaltuutetun puheenvuoroihin sisältynyt, mutta yhden hyvän avauksen hän esitti: Suomessa pitäisi vihdoin ruveta puhumaan ja pohtimaan käytännön vaikutusten tasolla siitä, mitä ILO 169 toisi tullessaan.

Voin kuvitella, että Biaudet ajatteli käytännön tasolle siirtymisen palvelevan ILO-sopimuksen ratifioinnin puolustajia ja ratifioinnin vaikutusten vähättelijöitä. En tiedä mahtaako esimerkiksi saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi kannattaa moista kovinkin laajaa ja käytännön kysymyksiin paneutuvaa ennakkokäsittelyä. Hänen vaatimuksensa ILO-sopimukseen liittyen kun eivät anna lainkaan aihetta vaikutusten vähättelyyn, luettakoon niistä vaikkapa saamelaiskäräjälain uudistamista pohtivalle työryhmälle annetuista lausunnoista ja monista muista vastaavista.

Ehkäpä asiantuntijoiden ja median kannattaisi perehtyä siihen, mistä ”liian dramaattinen” ILO-keskustelu on saanut siipensä.

Saamelaiskäräjien johdon ohella sen päällimmäiset asiantuntija-avustajat ja ideologit, entinen lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen ja Ylä-Lapin kiistoja milloin minäkin asiamiehenä pyörittänyt nykyinen YK:n ihmisoikeusraportoija Martin Scheinin, eivät hekään taida perustaa mistään etukäteisselvityksistä.

Hyvärinen moitti Sajoksessa perinteiseen tapaansa sekä huonon saamelaismääritelmän lakiin jättäneen Suomen eduskunnan että huonoa saamelaismääritelmää väärin tulkitsevan Suomen korkeimman hallinto-oikeuden. Hänestä saamelaisuuden rajaamisessa ei ole mitään ongelmaa kunhan toimitaan hänen ja saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ehdoin. Scheinin puolestaan oli sitä mieltä, että ILO-sopimus voidaan ensin ratifioida ja sen jälkeen ryhtyä katsomaan millaisia vaatimuksia saamelaiset voisivat esittää valtionmaiden omistuksesta ja sitä myöten tietenkin elinkeino-oikeuksista.

Scheinin kertoi hiihdelleensä joskus Enontekiön Kalmakaltiolta Angeliin päin ja pohtineensa josko ainakin Inarin läntiset alueet voisivat olla potentiaalista saamelaisten maata. Toinen vastaava yhteismaa voisi olla Käsivarsi.

Toisin sanoen, ensin ratifioitaisiin ILO 169 ja sitten ruvettaisiin jatkamaan ikuista kamppailua maista ja elinkeinoista?

Sekä Hyvärinen että Scheinin edustavat Klemetti Näkkäläjärven tavoin näkemystä, jonka mukaan ILO 169:n ratifioinnissa on olemassa vain kaksi osapuolta: saamelaiskäräjät ja Suomen valtio. Scheinin oli sikäli hellempi, että edellytti valtion tarjoavan ylisen Lapin muulle väestölle jonkinmoisen kädenojennuksen mielten rauhoittamiseksi. Jotain investointeja tai sillai...

Sajoksen konferenssin alustajiin kuuluneet Tromssan yliopiston tutkija Mattias Åhren ja YK:n työjärjestö ILO:n entinen asiantuntija Lee Swepston kertoivat Sajoksessa ILO 169 sopimuksen käytännön merkityksistä Norjassa ja yleisemmin maailmalla. Asiantuntijoiden viesti oli, että Suomen tilanne on omansa ja että ratkaisuja tehdään kunkin maan tilanteen ja lainsäädännön pohjilta. Swepstonille ainakin saamelaisten keskinäisten identiteettiongelmien esiin nouseminen saattoi olla avartavaa, Åhrenhan niihin lienee jo hyvinkin perehtynyt. Åhren katsoi, että Suomessa saamelaisuuden määritelmää tulisi tarkentaa.

Sajoksen aloituspäivän aktiivisia keskustelijoita olivat inarinsaamelainen saamelaiskäräjien jäsen ja Inarin kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anu Avaskari, inarinsaamelainen lapinkyläaktiivi Kari Kyrö sekä Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä. Heidän ja muutamien muidenkin kautta tuli yhteneväistä viestiä siitä, mitä ristiriitoja saamelaiskäräjien johdon ILO-vaatimuksiin liittyi.

Mikä olisi se alkuperäiskansa, jota ILO 169 sopimuksella aiottaisiin suojata? Ja mikä olisi se maantieteellinen alue, jolle sopimuksen soveltaminen maankäytön osalta rajattaisiin? Oma lukunsa olisi vielä sopimuksen soveltamiselle oleellisen olosuhdeanalyysin tekeminen siitä, missä määrin Suomen alkuperäiskansa oli oikeuksissaan jäljessä maan valtaväestöstä eli mitä mahdollista ”positiivista erityiskohtelua” alkuperäiskansaan tulisi soveltaa.

Aiemmin muuten tuosta ”positiivisesta erityiskohtelusta” käytettiin ilmaisua ”positiivinen syrjintä” – syrjintä siis kohdistuen valtaväestöön.

Termit ovat uusiutuneet, vaatimukset niiden taustalla eivät.

Veikko

Jk: Sajoksessa tuli esiin sellainenkin mahdollisuus, että Suomessa ja EU:ssa saattaa olla jossain vaiheessa toinenkin alkuperäiskansa, ellei saamelais-lappalaiskysymyksessä päästä yhteisen pöydän ääreen ja yhdessä eteenpäin ja jolloin Suomi joutuu tunnustamaan historiallisen Lapinmaansa historiallisen alkuperäisväestön omaksi alkuperäiskansakseen.