Katselin vanhoja kirjoituksia

Katselin tuossa vanhoja arkistoimiani kirjoituksia ja uutisia aihepiiristä, johon joudun ensi viikosta alkaen paneutumaan. Eteen tuli arvostamani luontokuvaajan ja ennen muuta kriittisen luonnonsuojelijan Veikko Vasaman puheenvuoro Inarin Siidassa syyskuussa vuonna 2001 pidetyssä erämaaseminaarissa.

Tuolloin oli tuoreena keskustelun ja huolenaiheena maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikunnan mietintö Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnan järjestämisestä. Vasama otsikoi kirjoituksensa: ”Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat”:

”Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikkoihin keväällä 1987 ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.
Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.
Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.
Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.
Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.
Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ´saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen´. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.
Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin: ´Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin - kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.´ Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.
Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.
Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.
Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.”

Pian nähdään onko Veikko Vasaman reilun kymmenen vuoden takainen huoli yhä ajankohtainen.

Veikko

Maaoikeusneuvostoa perustamaan?

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen asettama työryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu valmistella ehdotus saamelaisten osallistumisoikeuksien lisäämiseksi valtion maa- ja vesialueiden käyttöä koskevassa päätöksentekomenettelyssä saamelaisten kotiseutualueella, aloittaa työnsä 1.10.2013.

Metsähallituslain uudistamiseen liittyvä ehdotus on tarkoitus saada valmiiksi todella lyhyessä ajassa eli joulukuussa tänä vuonna. Suunnitelman mukaan työryhmä pitäisi vain neljä kokousta, joista Helsingissä pidettävän aloituksen jälkeen marraskuussa kaksi kokousta Saariselällä sekä joulun alla päätöskokous Helsingissä.

Mitään lausuntokierrosta ei maa- ja metsätalousministeriöstä ole luvattu, mutta sen sijaan luvataan Saariselän kokousten yhteydessä kuulla ”laajasti” eri intressiryhmiä.

Mitä tuo laaja kuuleminen käytännössä tulee olemaan, sitä en vielä tarkemmin tiedä. Omalta osaltani tulen laajaa kuulemista luonnollisesti edellyttämään, olenhan työryhmässä ainoa alueen niin sanotun ”muun väestön” edustaja. Sidostahojani ovat minut työryhmään nimenneet Lapin liitto ja kunnat, joiden lisäksi työryhmätyöhön liittyen olen saanut yhteydenottoja useilta muilta alueen väestöä edustavilta tahoilta, myös saamelaisilta.

Asettamispäätöksen mukaan työryhmä voi kuulla muitakin asiantuntijoita kuin asettamispäätöksessä nimetyt saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen asiantuntijat. Myös tätä kuulemista aion tarvittaessa edellyttää, etenkin, jos päädytään keskustelemaan esimerkiksi ILO 169 -sopimuksen tulkinnoista sekä kun keskustellaan työryhmän työn ydinkohtana olevasta osallistumismahdollisuuksien parantamisesta suhteessa nykytilanteeseen ja sen todellisuuteen.

Työryhmän pohjaehdotuksena on tehdä mahdollinen ehdotus Metsähallituksen yhteyteen perustettavasta toimielimestä, jossa valtionmaiden käyttöön liittyviä kysymyksiä käsiteltäisiin. Millainen tuon toimielimen sananvalta olisi ja miten eri tahot siinä olisivat edustettuina, siitä minulla ei ole etukäteisarviota. Voin ainoastaan julkisuudessa aiemmin kuulluista kannanotoista arvioida millaisia vaatimuksia esimerkiksi saamelaiskäräjien taholta tullaan esittämään; saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on muun muassa todennut uuden kaivoslain tyydyttävän saamelaishallintoa ja toivonut sille vastaavaa vaikuttamisen asemaa muissakin tulevissa lainsäädäntö- ja -uudistushankkeissa.

Eräs pohja alkavalle työlle on epäilemättä maaherra Hannele Pokan työryhmän vuonna 2001 valmistunut mietintö. Myös tuossa erittäin erimielisessä mietinnössä tavoitteena oli aikaansaada saamelaisalueelle jonkinlainen saamelaishallinnon vahvasti miehittämä maaoikeusneuvosto.

Vaatimukset ja myös ongelmat tullevat olemaan paljolti samat, mutta Pokan toimikunnan ajoista tilanne on uuden tutkimustiedon valossa muuttunut sekä saamelaisalueen että saamelaisuuden määrittelyn osalta, samoin kun katsotaan käytännön kehitystä nykyisten saamelaisten elinkeinorakenteessa ja jo pelkästään asumisessa saamelaisalueella tai sen ulkopuolella. Eräs ydinkysymys tulee minusta olemaan se, keille ja kuinka monelle nyt kaavailtuja lakiuudistuksia ollaan lopulta laatimassa.

Tarve ILO 169 -keskustelun yhteydessä esille nousseesta olosuhdeanalyysista on huutava.

Voidakseni edustaa mahdollisimman hyvin sidostahojani, pyrin pitämään ne ajan tasalla työn etenemisestä samalla kun toivon niiden aktiivisuutta työryhmän suuntaan. Marraskuussa tapahtuviin kuulemisiin kannattaa panostaa.

Olen myös pyytänyt tähän aloitusvaiheeseen työryhmän tehtävään liittyviä evästyksiä. Koska kysymys on metsähallituslaista, erityisen tärkeää on saada työryhmään vertailevia näkemyksiä Metsähallituksen käytännöistä huomioida eri väestöryhmät ja elinkeinot sen hallinnoidessa valtion maita ja vesiä.

Lakityöryhmän puheenjohtajana tulee toimimaan osastopäällikkö, ylijohtaja Pentti Lähteenoja maa- ja metsätalousministeriöstä. Jäseniä ovat apulaisosastopäällikkö Liisa Saarenmaa ja hallitusneuvos Timo Tolvi maa- ja metsätalousministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Sami Manninen oikeusministeriöstä, hallitusneuvos Satu Sundberg ympäristöministeriöstä, hallitusneuvos Tuula Manelius työ- ja elinkeinoministeriöstä, puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi, hallituksen jäsen Petra Magga-Vars ja poromies Ilmari Tapiola saamelaiskäräjiltä, Tiina Sanila-Aikio kolttien kyläkokouksesta sekä Veikko Väänänen Lapin liiton valitsemana sen ”muun väestön” edustajana. Lisäksi työryhmään kuuluvat sihteereinä lainsäädäntöneuvos Susanna Paakkola ja esittelijä Anna Siljamäki maa- ja metsätalousministeriöstä sekä pysyvinä asiantuntijoina Anna Morottaja saamelaiskäräjiltä ja lakiasiantuntija Tommi Nieppola Metsähallituksesta.

Saamelaiskäräjiltä siis käytännössä neljä porotalouden edustajaa kun mukaan ottaa käräjien varapuheenjohtaja Sanila-Akionkin viitetaustan. Eipä siis ihme, että myös saamelaisten taholta on päälleni asteltu vastuuta tuoda työryhmässä esille nykyisten saamelaisten nykyaikaa maankäytön tarpeista.

Laitanpa tähän loppuun pari uutislinkkiä työryhmän perustamisen vaiheista sekä muistutukseksi miten aikanaan Pokan työryhmän maaoikeusneuvoston perustamisessa kävi.

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194822459776/artikkeli/saamelaiskarajat+mukaan+ministerion+tyoryhmaan.html

http://yle.fi/uutiset/erimielinen_toimikunta_ehdottaa_saamelaisalueen_luonnonhoitoalueelle_johtokunta/5116352

Yhdessä eteenpäin – yksien ehdoilla?

Inarin Sajoksessa oltiin tänään ”saamelaisten yhdenvertaisuuden” asialla. Näin kerrottiin sisäasiainministeriön mediatiedotteessa tämän kaksipäiväisen Boahttevuohta-konferenssin ohjelmasta ja aiheesta; Sajoksen tilaisuus liittyy sisäasiainministeriön YES6-hankkeeseen ja sen järjestelyissä on oltu yhteistyössä ainakin oikeusministeriön ja joidenkin järjestöjen kanssa.

Sajoksen konferenssi ei siis etsinyt ratkaisuja saamelaisten keskinäisen yhdenvertaisuuden parantamiseksi, vaikka moinen keskinäinen ongelma nousikin aloituspäivänä moneen kertaan puheenaiheeksi. Konferenssin tarkoituksena oli silotella puheita ja ajatuksia yhdensuuntaisiksi ILO 169 sopimuksen ratifioinnille Suomen valtion, pohjoisen kuntien ja etenkin niiden asukkaiden suuntiin. Konferenssin toisena päivänä pohditaan vielä muun muassa median vaikutusta ja vastuuta ”oikean” sanoman saattamiseksi kipeäksi muodostuneessa ILO-asiassa.

Mielenkiintoista nähdä miten etenkin median suhteen onnistutaan. Ainakin ensimmäiset verkko-otsikot liputtivat ”vastuullisuutta” tyyliin ”Suomessa liian dramaattista keskustelua ILO-sopimuksesta”.

Itse en päässyt Sajokseen paikan päälle muutamien yhteensattumien takia, mutta hieman viiveellä saatoin seurata päivän antia illemmalla verkosta http://new.livestream.com/sapmi/boahttevuohta uutislinkin kautta. Päivän mittaan tilaisuudesta sinkoili myös muita viestejä, joten tuskinpa asiat olisivat auditorion penkissä sen paremmin valjenneet.

Sisäasiainministeriön tiedotteessa puhuttiin saamelaisista EU:n ainoana alkuperäiskansana. Ehkäpä jossain vaiheessa näen sellaisen dokumentin, jolla EU-komissio tai parlamentti on tuon tunnustuksen antanut. Konferenssin avannut vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet puhui jo minusta oikeammin Suomen ainoasta alkuperäiskansasta, joka pitää paikkansa sikäli, että saamelaiset on tunnustettu Suomen perustuslaissa ainoina alkuperäiskansaksi.

Biaudet sanaili Sajoksessa minusta aika tavalla kieli keskellä suuta, jonka luen joihinkin hänen aiempiin esiintymiinsä verraten positiiviseksi asiaksi. Sinällään kovin paljon uutta ei vähemmistövaltuutetun puheenvuoroihin sisältynyt, mutta yhden hyvän avauksen hän esitti: Suomessa pitäisi vihdoin ruveta puhumaan ja pohtimaan käytännön vaikutusten tasolla siitä, mitä ILO 169 toisi tullessaan.

Voin kuvitella, että Biaudet ajatteli käytännön tasolle siirtymisen palvelevan ILO-sopimuksen ratifioinnin puolustajia ja ratifioinnin vaikutusten vähättelijöitä. En tiedä mahtaako esimerkiksi saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi kannattaa moista kovinkin laajaa ja käytännön kysymyksiin paneutuvaa ennakkokäsittelyä. Hänen vaatimuksensa ILO-sopimukseen liittyen kun eivät anna lainkaan aihetta vaikutusten vähättelyyn, luettakoon niistä vaikkapa saamelaiskäräjälain uudistamista pohtivalle työryhmälle annetuista lausunnoista ja monista muista vastaavista.

Ehkäpä asiantuntijoiden ja median kannattaisi perehtyä siihen, mistä ”liian dramaattinen” ILO-keskustelu on saanut siipensä.

Saamelaiskäräjien johdon ohella sen päällimmäiset asiantuntija-avustajat ja ideologit, entinen lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen ja Ylä-Lapin kiistoja milloin minäkin asiamiehenä pyörittänyt nykyinen YK:n ihmisoikeusraportoija Martin Scheinin, eivät hekään taida perustaa mistään etukäteisselvityksistä.

Hyvärinen moitti Sajoksessa perinteiseen tapaansa sekä huonon saamelaismääritelmän lakiin jättäneen Suomen eduskunnan että huonoa saamelaismääritelmää väärin tulkitsevan Suomen korkeimman hallinto-oikeuden. Hänestä saamelaisuuden rajaamisessa ei ole mitään ongelmaa kunhan toimitaan hänen ja saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ehdoin. Scheinin puolestaan oli sitä mieltä, että ILO-sopimus voidaan ensin ratifioida ja sen jälkeen ryhtyä katsomaan millaisia vaatimuksia saamelaiset voisivat esittää valtionmaiden omistuksesta ja sitä myöten tietenkin elinkeino-oikeuksista.

Scheinin kertoi hiihdelleensä joskus Enontekiön Kalmakaltiolta Angeliin päin ja pohtineensa josko ainakin Inarin läntiset alueet voisivat olla potentiaalista saamelaisten maata. Toinen vastaava yhteismaa voisi olla Käsivarsi.

Toisin sanoen, ensin ratifioitaisiin ILO 169 ja sitten ruvettaisiin jatkamaan ikuista kamppailua maista ja elinkeinoista?

Sekä Hyvärinen että Scheinin edustavat Klemetti Näkkäläjärven tavoin näkemystä, jonka mukaan ILO 169:n ratifioinnissa on olemassa vain kaksi osapuolta: saamelaiskäräjät ja Suomen valtio. Scheinin oli sikäli hellempi, että edellytti valtion tarjoavan ylisen Lapin muulle väestölle jonkinmoisen kädenojennuksen mielten rauhoittamiseksi. Jotain investointeja tai sillai...

Sajoksen konferenssin alustajiin kuuluneet Tromssan yliopiston tutkija Mattias Åhren ja YK:n työjärjestö ILO:n entinen asiantuntija Lee Swepston kertoivat Sajoksessa ILO 169 sopimuksen käytännön merkityksistä Norjassa ja yleisemmin maailmalla. Asiantuntijoiden viesti oli, että Suomen tilanne on omansa ja että ratkaisuja tehdään kunkin maan tilanteen ja lainsäädännön pohjilta. Swepstonille ainakin saamelaisten keskinäisten identiteettiongelmien esiin nouseminen saattoi olla avartavaa, Åhrenhan niihin lienee jo hyvinkin perehtynyt. Åhren katsoi, että Suomessa saamelaisuuden määritelmää tulisi tarkentaa.

Sajoksen aloituspäivän aktiivisia keskustelijoita olivat inarinsaamelainen saamelaiskäräjien jäsen ja Inarin kunnanvaltuuston puheenjohtaja Anu Avaskari, inarinsaamelainen lapinkyläaktiivi Kari Kyrö sekä Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä. Heidän ja muutamien muidenkin kautta tuli yhteneväistä viestiä siitä, mitä ristiriitoja saamelaiskäräjien johdon ILO-vaatimuksiin liittyi.

Mikä olisi se alkuperäiskansa, jota ILO 169 sopimuksella aiottaisiin suojata? Ja mikä olisi se maantieteellinen alue, jolle sopimuksen soveltaminen maankäytön osalta rajattaisiin? Oma lukunsa olisi vielä sopimuksen soveltamiselle oleellisen olosuhdeanalyysin tekeminen siitä, missä määrin Suomen alkuperäiskansa oli oikeuksissaan jäljessä maan valtaväestöstä eli mitä mahdollista ”positiivista erityiskohtelua” alkuperäiskansaan tulisi soveltaa.

Aiemmin muuten tuosta ”positiivisesta erityiskohtelusta” käytettiin ilmaisua ”positiivinen syrjintä” – syrjintä siis kohdistuen valtaväestöön.

Termit ovat uusiutuneet, vaatimukset niiden taustalla eivät.

Veikko

Jk: Sajoksessa tuli esiin sellainenkin mahdollisuus, että Suomessa ja EU:ssa saattaa olla jossain vaiheessa toinenkin alkuperäiskansa, ellei saamelais-lappalaiskysymyksessä päästä yhteisen pöydän ääreen ja yhdessä eteenpäin ja jolloin Suomi joutuu tunnustamaan historiallisen Lapinmaansa historiallisen alkuperäisväestön omaksi alkuperäiskansakseen.

Maaoikeuspuheita vuosien takaa

Veisikö ILO 169-sopimuksen ratifiointi joiltain pohjoisen maankäyttöön ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia?  Toisiko ratifiointi joillekin lisää muut ohittavia oikeuksia? Mihin ILO 169 -sopimuksen ratifioinnilla lopulta tähdätään ja keiden oikeuksista asian yhteydessä on oikeastaan kyse?  Voisiko saamelaiskäräjät olla pohjoisen maiden parempi hallinnoija kuin Suomen valtio ja sen Metsähallitus?

Näitä kysymyksiä on pyöritelty viime aikoina suunnasta jos toisesta ja niitä on pyöritelty jo kymmenien vuosien ajan. Ihan vanhempien lukijoitteni muistin virkistämiseksi ja nuorempien taustatiedon kartuttamiseksi julkaisen tässä vanhan Lapin Kansassa 17.12.1990 julkaistun kokousselostuksen siitä, miten silloinen saamelaisvaltuuskunta linjasi kantaansa tekeillä olleesta saamelaislaista (vähän pitkä, mutta siihen aikaan lehdissä riitti tilaa):

”Saamelaisvaltuuskunta tyytyväinen saamelaislain periaatteeseen
Saamelaislaista sunnuntaina Kiilopäällä varsin vajaalukuisena keskustellut saamelaisvaltuuskunta kannattaa lakiesityksen päätavoitetta, nykyisten Ylä-Lapin valtionmaiden omistus- ja käyttöoikeuden siirtämistä saamelaisille.
Valtuuskunta päätti ottaa kuitenkin lisäaikaa lain yksityiskohtaiseen ruotimiseen. Jo nyt nousi esiin huolia lain mahdollisista haittavaikutuksista saamelaisten omille elinkeinoille sekä valtion saamelaistukien kuihtumisesta.
Valtuuskunnan keskustelun evästi lakimiessihteeri Heikki Hyvärinen lukemalla lakiluonnosta koskevan tuoreimman muistionsa. Sen mukaan lailla pyritään tukemaan ns. lappalaiselinkeinoja, poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, muuttamalla oikeus niiden harjoittamiseen kaikille kuntalaisille pelkän asuinpaikan perusteella lankeavasta yleisoikeudesta lappalaisten perillisten heidän vanhaan maanomistukseensa liittyväksi oikeudeksi.
Hyvärinen vaati muistiossaan kansalaisten yhdenvertaista kohtelua todeten lappalaisten joutuneen suomalaisessa yhteiskunnassa tilallisiin nähden heikompaan asemaan. Niinpä hänen mielestään lappalaisten perillisille tulisi turvata lainsäädännöllä, ilman oikeudenkäyntejä, heille kuuluva maaomaisuus, samoin kuin aikanaan saamelaisten kotiseutualueen tilallisille.
Suojelualueista Hyvärisen uusimmassa paperissa mainittiin myös vasta muodostetut erämaat. Lakiehdotuksen mukaan valtion mailla olevat suojelualueet siirtyisivät lapinkylien omistukseen, eivät kuitenkaan välttämättä suojelualueina. Muiden kuin luonnonsuojelulain perusteella muodostettujen kansallis- ja luonnonpuistojen kohtaloon joudutaan Hyvärisen mukaan ottamaan vielä kantaa.
Saamelaisvaltuutetuista keskustelun avasi Samuli Aikio. Hän arvioi aihetta ehkä olevan lakiehdotusta pitemmälle meneviin, jyrkempiin päätelmiin ja vaatimuksiin, mutta esitti saamelaisvaltuuskunnalle asian käsittelyn tässä vaiheessa matalan profiilin taktiikkaa – Lapin korkeakoulun malliin.
Aikio piti saamelaislain maankäyttörajoituksia ongelmallisina. Hänestä lailla tulisi antaa saamelaisille mahdollisuus myös modernimpaan maittensa käyttämiseen, vaikka se liittyisi pelkkään harrastustoimintaan.
Nils Henrik Valkeapää arvioi saamelaislakiesityksen etenemismahdollisuuksia Suomen valtion päätöksentekokoneistossa lupaaviksi. Hän piti ainoana mahdollisena kapulana rattaissa saamelaisvaltuuskunnan eripuraisuutta; siihen ei Valkeapään mielestä olisi nyt varaa.
Valkeapää sanoi saamelaislain antavan toteutuessaan saamelaisille paljon, mutta kyseli onko oikein antaa lailla lapinkylissä oikeuksia myös muille kuin saamelaisille. Hänestä loogista ja oikein olisi rajata lapinkyläoikeudet vain saamelaisille.
Valkeapää toivoi saamelaisvaltuuskunnan pitäytyvän lakilausunnossaan vain peruslinjoissa. Moniin yksityiskohtiin voitaisiin kyllä palata myöhemmin lakia sovellettaessa vaikkapa laatimalla asetuksia.
Pekka Aikio myönsi saamelaislakiehdotuksen kompromissiksi, jossa saamelaisten vanhoja maita ei pyritäkään palauttamaan kenellekään henkilökohtaisesti, ei edes suvuille, perimyksiä juovattamalla. Aikio muistutti lain tärkeänä tavoitteena olevan saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon vahvistaminen.
Saamelaislain mahdollisista kielteisistä puolista Aikiokin toi esille maankäyttörajoitukset. Lisäksi hän tuntui pelkäävän, että valtio luistelisi lain varjolla velvollisuuksistaan eli vähentäisi saamelaiselinkeinoihin ja -kulttuuriin varaamiaan tukirahoja.
Pekka Aikiokin oli optimisti Suomen päättäjien suhteen todeten maan johdon itse asiassa jo tunnustaneen – ensimmäisen kerran selväsanaisesti – saamelaisten maanomistuksen. Hän tarkoitti presidentti Mauno Koiviston ja ministeri Matti Puhakan allekirjoittamaa lausuntoa kansainväliselle työjärjestö ILO:lle, jossa lausunnossa todetaan, että ´Suomen tulisi liittyessään ILO-yleissopimukseen turvata saamelaisille voimassa olevaa lainsäädäntöämme laajemmin heidän perinteisesti asumiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia´.
Samuli Aikio huomautti samaiseen ILO-lausuntoon viitaten, että myös saamelaislaissa olisi rohjettava todeta saamelaisten aikovan todella hyödyntää maittensa luonnonvaroja, eikä pelkästään puhua saamelaisyhteismaan hoidosta.
Kalastaja ja koltat huolissaan
Veikko Aikio siirsi keskustelua saamelaislain yksityiskohtiin kysyen, miten kaavailtujen lapinkylien yhdenvertaisuus luonnonvarojen hyödyntämisessä toteutuisi kun kaikkien kylien alueella ei olisi edes metsiä hakattaviksi.
Käytännön luontaiselinkeinossa, kalastajana, toimiva Aikio ihmetteli vielä joutuisiko hän Inarijärvellä anomaan luvat oman lapinkylänsä ulkopuolisilta kolmelta, neljältäkin kylältä voidakseen harjoittaa ammattiaan nykyisessä laajuudessaan. Aikio kyseli myös muiden luontaiselinkeinonharjoittajien toimintamahdollisuuksista, saattaisihan monen poronhoito ja muu toiminta, metsästys ja kalastus, sijoittua useamman lapinkylän alueelle. Aikio epäili vaikeuksia syntyvän tilanteissa, joissa jotkut lapinkylien osakkaat ryhtyvät vastustamaan toisen kylän osakkaiden laskemista mailleen.
Kolttajäsen Matti Sverloff epäili hänkin kaavaillun kaavaillun lapinkyläjaon mielekkyyttä. Hän kysyi eikö kyläjakoa voitaisi ajatella Inarin-Utsjoen alueella aidolta historialliselta pohjalta. Sverloffiin mukaan 1500-luvun tietojen perusteella Utsjoen lapinkylä käsitti suunnilleen Utsjoen kunnan nykyisen alueen ja Inarin lapinkylä vastasi pitkälle Inarin kunnan nykyistä aluetta ulottuen vielä nykyisen Sodankylänkin alueelle.
Sverloff samoin kuin toinen koltta, Sinikka Semenoja, pahoittelivat heimonsa pirstoutumista ehkä viiteen lapinkylään, mikäli saamelaislaki toteutuisi. Käytännössä saamelaislaki tekisi lopun myös kolttien 1500-luvulta säilyneestä kyläkokousinstituutiosta, joka Semenojan mukaan on oikeastaan ainoa elossa oleva saamelaishallinnon jäänne.
Koltet kiinnittivät huomiota myös saamelaislain vaikutukseen kolttien suomalaisten puolisoiden asemaan. Kun kolttalain mukaan koltiksi hyväksytään heidän suomalaiset puolisonsa, veisi saamelaislaki ensisijaisena lakina tämän oikeuden ja tekisi puolisoista äänivallattomia saamelaiskäräjillä.
Aikion, Sverloffin ja Semenojan ohella kaavaillun lapinkyläjaon mahdollisiin harmeihin viittasi myös Hans Nuorgam. Pekka Aikio ja Samuli Aikio olivat hekin valmiit myöntämään, että lapinkyläjako oli vielä heikosti kypsytelty käytäntöä ajatellen. Samuli Aikio varoitteli kuitenkin minkään työryhmän vaatimista kyläorganisaatiota lähemmin pohtimaan, koska tässä vaiheessa siitä tehtäisiin jonkinlainen valtiollinen komitea. Kun asia otettaisiin esille vasta lain läpimenon jälkeen, voitaisiin kyläjako miettiä saamelaiskäräjien nimeämässä työryhmässä saamelaisten kesken.
Saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Matti Morottaja pohti mm. saamelaisten ymmärtämättömyydessään pilkkahinnalla suomalaisille myymien yksityistilojen takaisin lunastamista. Morottaja ei nähnyt tässä vaiheessa paikkaa pakkolunastuksille, mutta heitti ajatuksen saamelaiskäräjien käyttöön saatavasta rahastosta sekä etuosto-oikeudesta, joiden avulla saamelaiskäräjät voisi ostaa kaupaksi tulevat tilat saamelaisten entiset tilat ja myydä ne edelleen saamelaisille.
Saamelaisvaltuuskunta päätti pyrkiä laatimaan lopullisen lakilausuntonsa tammi-helmikuun vaihteeseen mennessä eli ylittänee annetun määräajan parilla, kolmella viikolla. Valtuuskunta ei pyydä sisäasiainministeriöltä erillistä jatkoaikaa, koska ministeriö on luvannut valtuuskunnalle vapauden edetä omaan tahtiinsa. Kuntien jatkoaika-anomuksiin ministeriö ei ole ottanut sen sijaan kantaa.
Saamelaisvaltuuskunnan sunnuntaisesta keskustelusta puuttui seitsemän kahdestakymmenestä valtuutetusta. Poissa olivat Jouni Kitti, Ilmari Tapiola, Kaarin Suomenrinne, Uula Guttorm, Irja Seurujärvi-Kari, Simo Jefremoff ja Johannes Helander".

Näin lappalaisten maita ja oikeuksia niihin jaeltiin vuonna 1990.

Veikko

Kaivostoiminnasta saamelaiselinkeino?

Muutaman päivän takainen uutinen kertoi kuinka Rovaniemen hallinto-oikeus oli kumonnut Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin vuosi sitten Inariin myöntämät neljä koneellisen kullankaivun lupaa. Niistä oli valittanut saamelaiskäräjät ja perusteena oli tietenkin kullankaivun haitta saamelaiskulttuurin harjoittamiselle. Luvat oli myönnetty Hammastunturin ja Ivalon paliskunnan alueille Sotajoen, Selperintien, Selperinojan ja Härkäselän alueille. Siis seudulle, jolla kullankaivu on historiallisesti toiminut jo ennen nykyisen saamelaiskultuurin perustaksi mainotun suurporonhoidon tuloa ja asettumista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on iloinnut hallinto-oikeuden päätöksestä pitäen sitä periaatteellisena ennakkoratkaisuna. Ylen saamenuutisten mukaan hän katsoo sen ”yhdenlaiseksi torjuntavoitoksi”, joka osoittaa uuden kaivoslain saamelaiskulttuuria koskevien pykälien toimivan ja että tätä kautta saamelaiskäräjillä alkaa olla asemaa viranomaisena.

Tukes joutuu käsittelemään kullankaivuluvat uudelleen. Näkkäläjärvi uskoo, ettei virasto lähde valittamaan hallinto-oikeuden päätöksestä.

Kaivoslain koestus on sikäli merkityksellinen, että Klemetti Näkkäläjärvi on ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen listannut lain hyväksi esimerkiksi siitä, miten muitakin maankäyttöä ja elinkeinoja koskevia lakeja tulisi ratifiointiprosessissa uudistaa.

Ensimmäisenä pölkylle on menossa laki Metsähallituksesta, jonka muutoksia valmistelevaan työryhmään saamelaiskäräjät ei ensin halunnut lähteä sen mielestä liian pienilukuiseksi ajatellulla edustuksella. Nyt lupaus osallistumisesta on Näkkäläjärveltä bloginsa mukaan saatu, mutta varsinaiseen ILO-valmisteluun hän ei näyttäisi edelleenkään hyväksyvän muita osapuolia kuin valtion ja saamelaiskäräjien edustajat.

Onkin sekin kaameaa, että ylisen Lapin muusta väestöstä huolitaan metsähallituslakityöryhmään kokonaista yksi henkilö – edustamaan siis neljää kuntaa, Lapin liittoa ja myös sellaisia saamelaisia, jotka eivät koe saamelaiskäräjien tavoitteita omikseen.

Omalta osaltani tulen tuota edustamisen jyvitystä näkyvästi protestoimaan – sikäli kun työryhmä lopultakin saadaan aloittamaan ja kutsu siihen Lapin liiton esityksen mukaisesti tulee. Maankäytön todellisuuden esiin tuominen on yksi tuon ”muun väestön” ainokaisen edustajan tehtävistä.  Eli vaikkapa millainen on se saamelainen kulttuuri ja se perinnetieto, jota muun muassa Metsähallitus on samaisen Hammastunturin erämaankin kohdalla halunnut muita käyttäjiä paremmin kuulla ja kunnioittaa.

Luin jokin aika sitten Olli Tammilehdon Voima-lehdessä julkaistua artikkelia, jossa hän kirjoitti keskusteluistaan John Zerzanin kanssa. Tammilehto on tutkija ja vapaa kirjoittaja, jonka aihepiiriä ovat globalisaatio, ekofilosofia, ekologisen kriisin ja ilmastomuutoksen syyt etc. Zerzan on puolestaan nykyajan tunnetuin Yhdysvaltalainen anarkistiteoreetikko etc.

Tammilehdon artikkelista ”Eläinten ja ihmisten kesyttäminen” jäi mieleen kappale, jossa hän kertoo keskustelukumppanilleen kokemuksistaan Siperian pohjoisosien alkuperäiskansojen parissa:

”Hantit, joihin tutustuin Siperiassa, kunnioittavat suuresti poroja. Poro on heille pyhä. Kun he tulivat tutustumaan Suomen porotalouteen, he kauhistuivat tavasta, jolla modernit saamelaiset kohtelevat poroja.”

Tuo tässä irralliseksi ottamani virkahdus tuo minulle mieleen monet vastaavat vertaukset, joita olen vuosien varrella työssäni käytännön luonnonkäyttäjiltä ja monilta asiantuntijoiltakin kuullut.  On kysyttävä, voiko nykyisillä skandinaavisilla ”nomadeilla” olla enää jäljellä rahtuakaan jostain hantilaisesta ajattelusta, koska heidän on poroillaan ja niitä varten tapahtuvalla luonnon käytöllä pyrittävä pitämään yllä länsimaista elintasoa – konetekniikan osalta jopa korkeampaa, kun verrataan tavalliseen lappilaiseen tai vaikka norjalaiseen pohjoisen asukkaaseen.

Kun rahatalous on sitonut alkuperäiskansat utilismiin ja kun helikopterien katsotaan ihan virallisestikin kuuluvan saamelaiseen poronhoitokulttuuriin, lienee oikeutettua kysyä miten sallittavaa ja kulttuurista olisi kaivostoiminta, mikäli sen tuotoista kunnon siivu kilahtaisi säännöllisin väliajoin saamelaishallinnon ja kenties yksityisten saamelaisten poronhoitajien pankkitileille?

Joitain aikoja sitten luin uutisen Norjan saamelaiskäräjien vaatimuksesta saada osa niistä tuloista, joita valtio saa mannerjalustalleen sijoittuvista öljyn- ja kaasunporauksista. En tiedä miten vaatimus on edennyt. Sen muistan, että utsjokelaisten halu saada lapinkylilleen hakattavaa talousmetsää Lemmenjoen kansallispuistosta upotti osaltaan vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksen.

Sen mukaanhan paliskunnittain perustettavien lapinkylien tuli hankkia tuloja alueittensa luonnonvaroista, ja kun ainoaksi nopeasti hyödynnettäväksi luonnonvaraksi todettiin metsät, havahtuivat utsjokelaiset saamelaispoliitikot huomaamaan heillä olevan pelkkiä tunturikoivikoita.

Silloin Suomen vihreät asettuivat vastustamaan luonnosteltua maaoikeuslakia, mutta nykyäänhän siltä suunnalta on suitsutettu tukea ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille.

Utsjokelaisilla on Inarin alueella kaksi yhteismetsää, jotka erottuvat nykyisin hyvin ilmakuvista. Lemmenjoen kansallispuiston metsät ovat saaneet olla toistaiseksi rauhassa.
Ongelmana Lemmenjoella on Metsähallituksen viime vuosikymmenten toiminnasta päätellen vain kullankaivu.

Veikko

Ei enää mitään tolkkua

Olen ollut viime ajat kovasti kiireinen - kuten eläkeläisten kuulemma kuuluu - ja seurannut asioita väliin hieman hatarasti. Tuossa kun päädyin tutkimaan mitä tällä foorumilla käsitellyistä asioista on hiljattain sanottu ja kirjoitettu, jäin pohtimaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven ajatuskulkuja hänen viimeisimmän bloginsa perusteella.

Tulinkohan tulokseen, ettei niissä ole enää mitään tolkkua jos katsotaan mitä hänen aiheenaan ja huolenaan olleesta saamelaismääritelmästä on vuosien ja vuosikymmenten aikana hänen itsensäkin toimesta kerrottu, kirjoitettu ja uutisoitu.

Kun Näkkäläjärvi on aiemmin varoittanut muita kuin saamelaisia ottamasta kantaa saamelaismääritelmään, hän nyt kehuu valikoidun ei-saamelaisen ”tiedeyhteisön” julkisuuteen lanseerattua, hänen näkemyksiään tulkevaa julkilausumaa. Eli saamelaismääritelmästä saavat lausua muutkin, kunhan lausuvat kuten Klemetti haluaa.

Kannanoton ajoitus oli tarkoitettu myös palvelemaan hänen työtään tehtäväänsä päättävässä oikeusministeriön saamelaiskäräjälakityöryhmässä – paitsi että työryhmälle haettiin ja annettiin jatkoaika.  Olemme näköjään Klemetin kanssa yhtä mieltä siitä, että jatkoaika oli hyvästä.

Vielä enemmän tolkuttomuuteen mennään kun Suomen saamelaiskäräjien presidentti heristelee Norjan saamelaispoliitikoille heidän puuttumisestaan Suomen saamelaisten sisäisiin asioihin. Kyse on tässäkin tietenkin saamelaismääritelmästä ja siitä Suomessa käydystä keskustelusta, jota Norjan saamelaiskäräjävaaleissa ehdokkaina olevat Aili Keskitalo ja Laila Susanne Vars ovat kampanjoidessaan kommentoineet - ja pahaksi onnekseen toisin kuin Klemetti Näkkäläjärvi haluaisi.

Etenkin Keskitalon puheenvuoroa Klemetti harmittelee, onhan se hyvinkin painava kun Keskitalo saattaa nousta jälleen Norjan saamelaiskäräjien presidentiksi ja on nykyisen saamelaisten parlamentaarisen neuvoston hallituksen jäsen.

Norjassa on ihmetelty muutenkin Suomen saamelaiskäräjien ja sen asiantuntijoiden ahdasta, aggressiivista ja epäloogista saamelaisuuden määrittelyä. Kun saamelaisten oikeuksista käydyssä kädenväännössä Suomen saamelaisjohto ja sen työrukkaset ovat vedonneet monet kerrat Norjan ILO-ratifiointiin ja antaneet mielikuvaa Norjan esimerkillisyydestä, tulee nyt sieltä päin saamelaisten omasta keskuudesta viestiä, joka halutaan torpata maan rakoon ”sisäisiin asioihin puuttumisena”.

Norjassa todellakin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon pääsee neljännen polven polveutumisella sekä myös pelkästään itseidentifikaatiolla. Päinvastoin kuin Suomen puolella, Norjassa on pidetty hyvänä sitä jos saamelaisten määrää voitaisiin kasvattaa.

Näkkäläjärvi näkee Keskitalon ja Varsin esiintymiset huolestuttavana myös siksi, että niillä kaivetaan pohjaa  pitkään tekeillä olleen pohjoismaisen saamelaissopimuksen alta. Siispä pohjoismainen saamelaissopimus voidaan saada aikaan, jos tehdään kuten Klemetti esikuntineen sanoo! Melkoisen kova kanta kun katsotaan millaisella populaatiolla ja pohjoissaamelaisten osalta historialla Suomen saamelaiset asettuvat ”Saamenmaan” kartalle.

Niin, Klemetti viittaa blogissaan myös Suomen ja Norjan erilaiseen historiaan kun puhutaan saamelaisista ja saamelaisten oikeuksista. Näitä oikeusasioita ja ILO 169 -sopimuksen ratifiointia on puolestaan kommentoinut Laila Susanne Vars – ja hänkin Klemetin mukaan siis väärin.

Kaikkineen, kun selaa vielä vanhoja Suomen saamelaispoliitikkojen kannanottoja sekä saamelaismääritelmästä että saamelaisten maaoikeuksista, ei voi kuin ihmetellä miten tällaiseen sekoiluun on voitu suhtautua Suomen valtion hallinnon taholta vakavasti ja näinkin pitkään.

Ehkä mallia kannattaisi ottaa Norjasta, jossa pääministeri Gro Harlem Brundtland taisi sanoa muutamat suorat sanat heidän ILO-ratifointinsa edellä. Noiden pääministerin sanojen kerrotaan vaikuttaneen myös silloisten saamelaiskäräjien johtopaikkoihin.

Viime viikkojen ja päivien uutisiin on kuulunut kansanedustaja Simo Rundgrenin eduskunnalle tekemä toimenpidealoite, jonka mukaan Suomen on laadittava kattava analyysi saamelaisten ja saamelaisalueen olosuhteista ennen kuin ILO 169-sopimuksen ratifiointia ryhdytään harkitsemaan ja valmistelemaan.
Aivan oikein Rundgren haluaa selvityttää missä määrin Suomen nykyinen lainsäädäntö estää saamelaisia harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinoja.

Rundgrenin mukaan riippumattoman ryhmän tulee tutkia myös nykyistä saamelaismääritelmää ja miettiä, voisiko saamelaisuuden erityistä oikeusasemaa laajentaa lainsäädännöllä kaikkiin historiallisten lapinkylien väestöstä polveutuviin henkilöihin. Samassa oikeusaseman ja saamelaismäärittelyn yhteydessä selvitettäisiin kysymys saamelaisalueen todellisesta maantieteellisestä ulottuvuudesta.

Rundgrenin mukana toimenpidealoitteen on allekirjoittanut kansanedustaja Eeva-Maria Maijala. Uskonpa että aloite saa tukea myös muilta lappilaisilta kansanedustajilta.

Minusta Suomen ei pidä kyyristellä saamelaiskäräjien kapoista johtoa ryhtyessään tekemään Rundgrenin esittämää olosuhdeselvitystä. Sitä edellyttää myös ILO.

On varmaa, että Klemetti Näkkäläjärvi vastustaa asiaa Martin Scheininin ja Kaisa Korpijaakko-Labban tukemana, mutta entä sitten? Olen vuorenvarma, että Suomen saamelaisista löytyy myös vahva tuki oikeudenmukaisen ja kestävän saamelais- ja -oikeusratkaisun saavuttamiselle.

Veikko

Saamelaisjärjesjestöt tutulla tiellä

Lapin Kansan pääkirjoittaja pohtii tänään tohtori Erika Sarivaaraan kohdistettua, jo vainolta näyttävää painostusta otsikolla ”Saamelaisjärjestöt oudolla tiellä”.

Pääkirjoittajan artikkeli on ehtinyt saada verkossa jo haisevaa arvostelua. Hänen itsensä nähdään olevan oudolla tiellä rohjetessaan arvioida negatiivisesti tahoja, jotka ovat ensin vastustaneet Sarivaaran väitöstutkimusta ja nyt Koutokeinossa toimivan saamelaisen korkeakoulun hänelle myöntämää Israel Roung -tiedepalkintoa.

Näin Lapin Kansa tänään 15.5.2013:

”Kasvatustieteiden Tohtori Erika Sarivaaran piti tiistaina saada vuoden 2012 Israel Ruong -tiedepalkinto Norjan Kautokeinossa, mutta luovutusta päätettiin lykätä. Syy oli kuuden saamelaisjärjestön vastustus.
Saamelaisneuvosto kysyy, miksi norjalaiset haluavat palkita henkilön vastoin säätiön sääntöjä. Sääntöjen mukaan palkinto luovutetaan nuorelle saamelaiselle tutkijalle, mutta saamelaisjärjestöjen mielestä Sarivaara ei ole saamelainen.
Sarivaara väitteli Lapin yliopistossa kesäkuussa 2012 aiheesta ´statuksettomat saamelaiset´. Saamelaisaktivistit vastustivat myös väitöskirjan hyväksymistä, joskin tuloksetta.
Saamelaisjärjestöjen hyökkäys yhtä tutkijaa vastaan näyttää epäoikeudenmukaiselta eikä se edistä saamelaisten asemaa. Monen sympatiat kääntyvät tässä asiassa Sarivaaran, heikomman, puolelle.”

Minusta kirjoitukseni otsikko sopii syntyneeseen tilanteeseen paremmin. Perustelen sitä pitkällä kokemuksellani näistä painostajista.

Heillä riittää järjestöjä ja uskollisia asiantuntijoita ottamaan kantaa milloin mihinkin asiaan. Muutama henkilö pystyy tai ainakin pyrkii luomaan mielikuvan saamelaisen kansan syvästä huolesta ja närkästyksestä.  Kun pääkirjoittaja arvioi, ettei tällainen, minusta rasismille sukua oleva kampanjointi edistä saamelaisten asemaa, ollaan asian ytimessä: muutama rähinöitsijä todella myrkyttää suhtautumista kokonaiseen kansanryhmään.

Näin, mikäli ei ymmärretä norsunluutorneissaan elävien kiihkoilijoiden ja tavallisten saamelaisten kansalaisten välissä olevaa todellisuuden äytsiä.

Suomenruotsalainen kollegani Gunnar Pettersson kirjoitti eilen Hirvasrumpu-blogissaan syntyneestä selkkauksesta. Hän oli perehtynyt ruotsalais-saamelaisen kielentutkijan ja saamelaispoliitikon Israel Roungin (1903-1986) työhön ja taustoihin ja näkee Sarivaaran ja Roungin välillä tiettyjä yhtäläisyyksiä.

”Saamelainen Israel Roung osoitti, että totuutta etsivä tiede voi edistää oikeamielistä politiikkaa. Erika Sarivaaraa syrjivät saamelaiset eivät ymmärrä, että ei edes oikeamielinen politiikka voi pysäyttää vapaata tutkimusta, sati sitten muunlainen politiikka.
Mielenosoituksellinen päätös ei kohdistu ainoastaan Erika Sarivaaraan, vaan myös palkinnon myöntäjiin. Sen oven takana, joka on suljettu Erika Sarivaaralta, seisoo myös professori Israel Roung.”

Hienosti nähty ja kirjoitettu!

Pettersonin blogi ja kirjoitus kokonaisuudestaan löytyvät seuraavasta linkistä:

http://hirvasrumpu.blogspot.fi/2013/05/erika-sarivaara-ja-israel-ruong.html

Israel Roung oli aloitteentekijänä Pohjoismaisen saamelaisinstituutin NSI:n perustamiselle. NSI perusti hänen nimeään kantavan stipendin vuonna 1983 ja stipendi on tarkoitettu edistämään saamelaista tutkimusta.

Toivottavasti Utsjoella juuri vieraillut ja ILO 169 -asiaa kommentoinut Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n puoluehallituskin lukee pohjoisen pääkirjoittajia ja oman ydinalueensa perehtyneen journalistin kolumneja.

Lukusuositukseni kohdistuu myös ja etenkin Erika Sarivaaran väitöstutkimukseen.

Veikko