Valloittajien vaali

Käynnissä on saamelaiskäräjävaalin kampanjointi.

Se on näkynyt jo pitemmän ajan Yle Sápmin uutis-, ja haastatteluvalionnoissa sekä toimittajien kommenteissa. Yle ei ole tuolla kanavallaan mikään objektiivinen tiedonvälittäjä, vaan se pyrkii joskus vähän kömpelöinkin sanavalinnoin vaikuttamaan vaaliehdokkaiden menestykseen - ja siis vaalin tulokseen.

No, demokratioissa tällaisen ei pitäisi olla median tavanomaista käytäntöä, mutta kysehän onkin oikeusvaltio Suomen ylläpitämän median tuesta maan alkuperäiskansan epädemokraattiselle ”kulttuuri-itsehallinnolle”?

Kun Suomessa ja yleensä läntisissä yhteiskunnissa puhutaan vaaleista, niihin liittyy käsite demokratiasta. Tällainen normaaliuden lapsellinen käsitys voi vallita laajasti myös kun uutisoidaan ja puhutaan joka neljäs vuosi pidettävästä saamelaiskäräjävaalista. Siinä ehdokkaan äänimäärä tai siitä eri ryhmien kesken laskettava suhteellisuus eivät toimi.

Saamelaiskäräjälaissa on säädetty, että käräjien 21:stä jäsenestä jokaisesta saamelaisalueen kunnasta tulee olla vähintään kolme jäsentä. Tuo kiintiöiminen saattaa tuntua äkkiseltään hyvinkin demokraattiselta, mutta tosiasiassa syntyy kuntien saamelaisväestön määriin ja kulttuurisiin ryhmiin nähden vääristymä.

Tulevissa vaaleissa tämä vääristymä selkeästi vielä korostuu, kun Sodankylän noin 300 äänioikeutettua saavat käräjille suoraan asettamansa kolme ehdokasta ja voivat äänillään tukea rauhassa muiden kuntien alueella tai muualla Suomessa olevia sukulaisehdokkaitaan. Sodankyläläisten äänillä voidaan muun muassa vaikuttaa - ja vaikutetaan - ettei Inarin alueen yli 2000:n saamelaisen suhteellinen osuus toteudu edes äänimäärien turvin ja että etenkin  inarinsaamelaisten ja kolttien mahdollisuudet saada edustajiaan saamelaiskäräjille heikkenevät entisestään.

Kuntakiintiöihin perustuva vaalitapa sortaa siis erityisesti pienimpiä saamelaisryhmiä, kolttia ja inarinsaamelaisia, joita molempia on suunnilleen saman verran kuin Sodankylän kolme edustajaa automaattisesti saavia pohjoissaamelaisia.  Kun vielä muistetaan Suomen saamelaisryhmien historiallinen tausta, jossa pohjoissaamelaiset ovat paljolti jopa varhaisia suomalaisia asuttajia uudempia tulokkaita, ei ihme, että kuulee puhuttavan ”valloittajien vaaleista”.
Todellisuudessa harjoitettu saamelaispolitiikka lienee kohdellut kaltoin myös suurta joukkoa väärään yhteisötaustaan tai elinkeinoon kuuluvia tavallisia pohjoissaamelaisia.

Tässä sirkuksessa on syytä nostaa esille myös vaalin äänioikeusluettelo. Sen salaisena pitäminen sekä äänestäjiksi pyrkivien hakemusten mielivaltaiselta näyttävä käsittely luovat irvokasta kuvaa vallasta ja sen tuomasta taloudellisesta hyödystä kynsin hampain kiinni pitävästä eliitistä. Siitä ”sukuyhteisöstä”, joksi saamelaisia on haluttu heidän johtajiensa taholta määritellä.

Nyt tuota ”sukuyhteisön” valtaa uhkaamaan ovat nousseet äänioikeutta hakeneet inarinsaamelaiset ja metsäsaamelaiset, joilla se sukutausta näyttäisi olevan kirjaimellisesti tulkiten kunnossa jos keillä.

No, demokratiaahan tämä ei ole, vaan kyse on oikeusvaltio Suomen alkuperäiskansan syrjintään ja ihmisoikeusloukkauksiin nojaavasta ”kulttuuri-itsehallinnosta”?

Jos vielä vaalin äänestysprosentti olisi sata tai vähän ylitse, löytyisi vaalille tietynlaisia kansainvälisiä verrokkeja. Viime saamelaiskäräjävaaleissa noin puolet ja jopa reilu puolet äänioikeutetuista on jättänyt vaalin kokonaan väliin. Se kuvannee miten irrallaan harjoitettu konfliktihakuinen saamelaispolitiikka on elänyt tavallisten nykypäivän saamelaisten elämästä. Tuon politiikan ovat monet saamelaiset, kulttuuritaustastaan riippumatta, kokeneet suoranaisena uhkana omalle elämälleen ja toimeentulolleen. Sen on saanut konkreettisella tavalla huomata seuratessaan tai saadessaan palautetta kulloinkin tekeillä olevista laki- tai sopimushankkeista.

Onko sitten ollut viisasta jättää äänestämättä ja siten saamelaiskäräjien kokoonpano ja toiminta pienen eliitin valtaan? Tätä olen muutamatkin kerrat pohtinut, sillä normaalissa demokratiassa protesti nostaa tavallisesti äänestysaktiivisuutta.

Saamelaiskäräjävaalin äänestysmenettely ei ole järin helppo ja takavuosina tahtoivat ääniuurnatkin seikkailla milloin missäkin; ainakin niiden matkoista kovasti saamelaiskäräjillä sanailtiin. 

Ehkä kuitenkin hyvä yritys vaikuttaa vaalin tulokseen kannattaisi?

Saamelaispolitiikan tarut ja todellisuus

Kesän aikana on tullut muutamankin kerran mieleen millaista kuplaa saamelaispolitiikan ja sen jatkeiden taholta lopulta ylläpidetään.

Ja ihmeteltyä kuinka pitkään tuo kupla voi yleensä pysyä ehjänä.

Jos aloittaisi vaikkapa käsitteestä saamelaisyhteisö, jota on tietyssä tarkoituksessa viime aikoina tavallaan supistettu käsitteeksi sukuyhteisö.

Saamelaiskäräjävaalien lähestyessä näitä käsitteitä on viljelty haluttaessa torjua käräjien vaaliluetteloon hakevia ”vääriä” henkilöitä. Saamelaiskäräjävaalien vaalilautakunnan käsittelyn jäljiltä käräjien hallitukselle tehtiin 200 oikaisupyyntöä, joista – arvata saattaa – suurin osa ellei peräti kaikki hallitus uutisten mukaan käytännössä lähes kylmiltään lyhyessä käsittelyssään hylkäsi. Oikaisuprosessi jatkuu siis korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO), mutta kiusanteko on jälleen kannattanut ja todennäköisesti melkoinen joukko potentiaalisia äänioikeuden kriteerit täyttäviä henkilöitä jää jälleen seuraavissakin vaaleissa rannalle.

Saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kiteytti jossain haastattelussaan syyn tähän räikeään kiusaamiseen: uudet äänestäjät voisivat muuttaa käräjien nykyistä valtasuhdetta.

Tilanne herättää kriittisessä tarkastelijassa kysymyksen mikä on se saamelaisyhteisö, jota nykyinen saamelaiskäräjien valtaeliitti tukijoineen edustaa? Kun tiedetään, etteivät kaikki saamelaiset ole hakeneetkaan käräjien äänioikeutta ja noista äänioikeutetuistakin vain vajaa puolet käy äänestämässä, voidaan puhua mitä melkoisesta demokratiavajeesta – siis yhteisön tasolla. Lisäksi on muistettava, ettei valittu saamelaiskäräjätkään ole politiikassaan yksimielinen. Päinvastoin, erilainen kärhämöinti on leimannut sen toimintaa useammankin vaalikauden ajan.

Sukuyhteisöön tukeutuminen kuvaa oikeastaan hyvin saamelaispolitiikan käpertymistä yhä pienemmän ja fanaattisemman piirin bisnekseksi. Todellisuudessahan juuri aineelliset edut ovat vahvassa asemassa nykyisten valtasuhteiden puolustamisessa. Se ratsuna käytetty saamelaiskulttuuri on lopulta usein vain Audin pukukoukussa kiikkuva lapintakki, joka vedetään parkkipaikalla päälle kun mennään johonkin sitä kulttuuria edustamaan – tai esittämään.

Todellinen saamelaisuus tänä päivänä on ihan jotain muuta kuin verassa poseeraamista. Jo se, että saamelaiskulttuurin mainostetaan nojaavan poronhoitoon, on tänä päivänä silkkaa tarua kun tiedetään kuinka pientä roolia poronhoito näyttelee nykysaamelaisten elämässä minään pääasiallisena tai etenkään yksinomaisena elinkeinona. Ja vielä jos puhutaan ”perinteisestä” poronhoidosta – puhumattakaan jostain ”nomadisesta saamelaisporonhoidosta”.

Se on vähän sama jos puhuttaisiin maailmalle vielä suomalaisesta kulttuurista karhun kansan viitekehyksessä – välillä mobiililäpyskää räpläten.

En sano, etteikö saamelaisten tai suomalaisten tulisi kulttuuriaan harrastaa ja kulttuuriset juurensa säilyttää, mutta niiden valjastaminen talous- ja valtapolitiikan välineiksi ja siinä arjen todellisuudesta irrallaan ei istu.

Saamelaiskulttuurin valtaa ja varoja käyttävän ”yhteisön” tunnusmerkkeihin kuuluu äärimmäinen suvaitsemattomuus. On hyvin absurdia, että juuri nämä suvaitsemattomat poliitikot ja heidän myötäilijänsä mellastavat juuri monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden esitaistelijoina. Heiltä läimähtelee rasistin leimoja löysästi sinne ja tänne – henkilöihin ja tahoihin, jotka ovat rohjenneet arvostella heidän harjoittamaansa politiikkaa tai vaikkapa kyseenalaistaa heidän muokkaamaansa historiankirjoitusta. Tässä leimaamisessa tulee mukaan vielä ”tiedeyhteisö”, valikoitunut saamentutkijoiden joukko, joka ei vahingossakaan kyseenalaista saamelaispolitikan perusteita vaan lähtee sen suoranaisena jatkeena tuottamaan tuohon politiikkaan soveltuvaa ”tutkimustietoa”. Jos jotkut tutkijat ovat toimineet kriittisesti kuten tutkijoiden kuuluu, heitä on koetettu sekä ”saamelaisyhteisön” että sen ”tiedeyhteisön” taholta lytätä.

Äärimmäinen suvaitsemattomuus on huipentunut saamelaismäärittelyssä ja ollut naurettavinta vaikkapa kiihkoiltaessa saamenpuvun aitoudesta tai käyttöoikeudesta. Jälkimmäinen on naurettavaa kun tiedetään tuon puvun lainojen historia sekä pohditaan missä vaiheessa näiden määrittäjien mielestä vaikkapa näkkälänpuvussa saavutetaan – tai on jo saavutettu – epäaitouden raja.

Saamelaisuuden määrittelyssä saamelaiskäräjien vaalilautakunta lienee lajissaan todellinen huippu. Jos lautakunnan jäsen perustelee kentällä toimintaansa sillä, ettei voi hyväksyä joitain henkilöitä käräjien vaaliluetteloon koska nämä kiusasivat häntä koulussa, voinee jäsenen tasoa jo tällä arvioida.

Erityisen kyseenalaiseksi saamelaisuuden määrittely on käynyt silloin kun aito saamelaisyhteisö ei voi oman sukuyhteisönsä tuntemuksella määrittää jäseniään. Näinhän on käynyt ja käymässä inarinsaamelaisten kohdalla; toisen saamelaisrtyhmän voimin istuva vaalilautakunta ei ole halunnut tunnistaa ja tunnustaa heitä kelvollisiksi vaaliluetteloon. Inarinsaamelaisten ja kolttien kohdalla saamelaiseen valtapolitiikkaan on lisäksi kuulunut ansiokas hajottaminen. Niinpä muun muassa muutamat inarinsaamelaiset valtapolitiikan tukijat ovat syyttäneet Anarâšah rs/ Inarinsaamelaiset ry -yhdistystä inarinsaamelaisen identiteetin varastamisesta. Noin sivusta seuraten väite tuntuu järjenvastaiselta, koskapa kyseisen yhdistyksen jäsenet ovat saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvia siinä missä nämä syyttäjätkin.

Suurimpia Klemetti Näkkäläjärven puheenjohtajakaudella vain paisuneita saamelaispolitiikan kuplia on ratsastaminen luonnon monimuotoisuudella. Itse saatoin seurata tätä ”luonnon puolustamista” hyvin taannoisessa uuden metsähallituslain valmisteluun liittyneessä työryhmässä. Siellä saatoin nähdä kuinka esimerkiksi ympäristöministeriössä on nielaistu karvoineen kaikkineen tarjoiltu mielikuva saamelaisten halusta ja taidosta turvata pohjoisimman Suomen luonnon monimuotoisuus. Käytännössä ministeriö on tunnustanut toistaiseksi vain saamelaiskäräjät sellaiseksi kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen kirjauksissa todetuksi paikallisyhteisöksi, jonka edustamaa ”perinteistä” luonnon käytön tietoa muun muassa Metsähallituksen tulee kuulla laaditun Akwé Kon -ohjeistuksen puitteissa.

Olen varma, että saamelaisista löytyy laajalti luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannattajia, mutta valitettavasti saamelaiskäräjien Akwé Kon -työryhmien valinnat ovat painottuneet vain ja ainoastaan yhden elinkeinon intressien ajajiin. Myös tässä luonnon monimuotoisuuden asiassa törmätään nopeasti ”tiedeyhteisöön”, jossa vain harva on rohjennut soittaa hälytyskelloja käynnissä olevan luontoa köyhdyttävän tilanteen takia.

Veikko

Sámi árvvut – elä ja anna toisten kuolla?

”Elä ja anna toisten kuolla”, tuo vuodelta 1973 olevan Guy Hamiltonin ohjaaman James Bond -elokuvan nimi tuli mieleen kun lueskelin uuden Sámi árvvut -saamelaisyhdistyksen ensimmäisen kokouksen kannanottoa päätöksestä aloittaa keminsaamen elvytys Suomessa. Päätös syntyi Lapin yliopiston hiljattain järjestämässä Olaus Sirma -juhlaseminaarissa.

Saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven johtama yhdistys, suomennetulta nimeltään ”Saamelaiset arvot” paheksuu tutkijaseminaarin päätöstä, joka tehtiin ”saamelaisyhteisöä kuulematta”.

Ei voi kuin ihmetellä sitä kapea-alaisuutta ja lahkolaisuuteen vivahtavaa fanaattisuutta, joka Näkkäläjärven ja hänen tukijoukkonsa saamelais- ja alkuperäiskansapolitiikkaa on leimannut ja jota tuo joukko nyt yleissaamelaisuuden verhossa pyrkii näköjään edelleen jatkamaan. Sitäpä ei sen sijaan tarvitsekaan ihmetellä miksi tuo politiikka törmäsi niin pahasti kiville kun Suomen hallitusta ja eduskuntaa yritettiin viimeksi vyöryttää hyväksymään blankko ILO 169 -ratifiointi sekä syrjivä ja mielivallan mahdollistava saamelaiskäräjälaki.

Kun 1970-luvulla muotoutuneessa saamelaispolitiikassa on saamelaiskulttuurin ja saamenkielten kohdalla vedottu niiden elvyttämiseen ja pelastamiseen, tuon politiikan raadollisuus nousee jälleen kerran karuimmillaan esiin muun muassa saamelaisten yhdenvertaisuutta ja yhtenäisyyttä toimintansa johtotähtinä mainostavan Sámi árvvut -yhdityksen kannanotossa.

Ote yhdistyksen verkkosivuilta http://www.samiarvvut.org/ kokonaisuudessaan löytyvästä pitkästä kannanotosta:

”Tutkijakentän on huomioita Suomen perus- ja ihmisoikeudet, niiden loukkaamattomuus ja Suomen kansainväliset velvoitteet. Pyrkimys keminsaamen elvyttämiseen perustuu hyvin vahvasti saamelaisen määritelmään ja saamelaisten oikeuksiin. Keminsaame on kuollut saamen kieli, jota joidenkin poliittisten tahojen ja tutkijoiden kutsumat metsäsaamelaiset olisivat puhuneet.
Historian saatossa kieliä ja kulttuureja on sammunut. Maailmassa kuolee joka vuosi satoja kieliä. Keminsaame on sammunut saamen kieli, josta ei ole jäänyt juurikaan jälkiä. Keminsaame käytännössä korvautui suomen kielellä 1700-luvulla eteläisen Lapin alueella. Kemin Lapin paikannimistö suomalaistui kuten eteläisen Suomen paikannimistökin. Koko Suomi on täynnä saamelaisperäisiä paikannimiä. Kaikki Lappia asuttaneet merkittiin käytännössä ns. lappalaisveroa maksaneiksi, koska muunlaista elinkeinomuotoa viranomaiset eivät tunteneet Lapissa. Lappalaiselinkeinoja sai harjoittaa vain Lapissa. Kun uudisasukkaat tulivat Lappiin, he toivat mukanaan omat maatalousvaltaiset elinkeinonsa ja niitä aloitettiin harjoittaa.
Kemin Lapin joet mahdollistivat myös kulkureitit ja hyvin varhaiset kauppayhteydet eteläiseen Suomeen sekä Ruijan rannikon markkinapaikkoihin.
Keminsaame sammui, koska uudisasutuksen myötä alueen saamelaiset valitsivat uudisasutuksen tuomat elinkeinot, kielen ja kulttuurin. Avioliitoilla oli tässä vahva vaikutus. On myös huomioitava, että uudisasutus kosketti myös pohjoisinta Lappia, jossa saamen kieli ja kulttuuri säilyivät uudisasukkaiden tulosta huolimatta. Vaikka valtio tuki uudisasutuksen syntyä, mitkään historialliset todisteet eivät anna riittävää kuvaa siitä, että voitaisiin tehdä selkeä johtopäätös keminsaamelaisten assimiloitumisesta tai joutumisesta kolonialisaation kohteeksi. Historiantutkimuksen mukaan 1700-luvun puolivälissä todetaan eteläisimmässä Kemin Lapissa asuttavan maamiehen tapaan, ja kaikki olivat jo suomen kielen taitoisia ja kristittyjä. Viimeisten keminsaamelaisten tiedetään asuttaneen Kemin Lapin Sompiota 1800-luvun lopulla. Kemin Lapissa saamelaisten vanha kulttuuri tuhoutui niin täydellisesti, `että vain pari helmenä hohtavaa runoa, jokin värikäs tarinan sirpale, muutama vieraan aikalaisen kaunis sana antaa jälkimaailmalle aavistuksen siitä, minkä aarteen se menetti iäksi´.
Kemin Lapin saamelaisten ja saamen kielten kulttuurihistoriallinen prosessi on hyvin selvä, eli kulttuuri sulautui omaehtoisesti. Kemin Lapin kulttuurien tutkimus, kuten kaikkien sammuneiden kulttuurien tutkimus, on menneisyyden tutkimusta antaen tietoa aikaisempien kulttuurien, ihmisryhmien ja kielten dynamiikasta. Menneisyyden eettinen tutkimus on tärkeää. Mutta pyrkimys luoda kadonnut kulttuuri uudelleen sen ollessa vuosisatoja sammunut ja haudattu on myös hyvin epäeettistä ja arvottamista.
Miksi keminsaamen kulttuuri ja kieli ovat kaikista maailman kielistä ja kulttuurista valittu parhaimmaksi ja edustavimmaksi kieleksi ja kulttuuriksi, joita tulisi elvyttää? Tällainen pyrkimys palauttaa sammuneita kulttuureja takaisin henkiin on asia, jolla on kansainvälispoliittisia vaikutuksia ja sitä on arvioitava hyvin huolellisesti, koska vaarana on myös historian uudelleenkirjoitus fiktiivisenä ja ennen kaikkea yksittäisten ihmisten, kielten ja kulttuurien käyttäminen pelinappuloina ja alistaminen tahtomattaan testihenkilöiksi…”

Perusteita jatkuu vielä pitkälti, mutta katkaisen ne tähän jossa viitataan fiktiiviseen historian uudelleenkirjoittamiseen

Aivan kannanottonsa lopuksi Sàmi Árvvut ehdottaa, että ”hanke keminsaamen kielen elvyttämiseksi unohdetaan ja että tiedeyhteisö ja saamelaiset sen sijaan ryhtyisivät yhdessä kehittämään parhaita käytäntöjä elävien saamen kielten ja kulttuurimuotojen turvaamiseksi tulevaisuuteen nähden”.

Merkillepantavaa tässäkin on, että Klemetin joukko puhuu ehdotuksessaan saamelaisista – aivan se edustaisi mainitsemaansa saamelaisyhteisöä tai olisi tuo yhteisö.

Sámi árvvut -yhdistyksen hallitukseen kuuluvat puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven lisäksi varapuheenjohtajana Petra Magga-Vars sekä jäseninä Hilkka Magga, Tauno Haltta, Maarit Magga ja Tuomas Aslak Juuso. Yhdistyksen rahastonhoitajana toimii Marjaana Aikio ja sihteerinä Suvi Juntunen.

Käytännössä yhdistyksen varsinaista jäsenyyttä voi hakea jokainen itsensä saamelaiseksi kokeva, mutta toisen kynnyksen muodostaakin jo ”ryhmähyväksyntä” eli käytännössä se miten hakija mielletään ”yhteisössä”. Kannattajajäseniksi yhdistys kelpuuttaa kenet tahansa henkilöt ja yhdistykset, jotka hyväksyvät sen säännöt.

Sámi árvvut -yhdistys on julistamiensa arvojen ja tiedossa olevien toimijoiden nojalla leimallisesti pohjoissaamelainen yhdistys. Käsitystäni tukee myös sen tapa puhua jo heti alkumetreiltään yleensä saamelaisten nimissä, muiden saamelaisryhmien ylitse ja osan Suomen historiallisista saamelaisista nollaten.

Yhden Tauno Haltan mukaan koppaaminen ei käsitystäni hetkauta. ”Sukuyhteisölle” Haltta on varmasti ihan hyödyllinen valinta.

Sámi árvvut -yhdistyksen esiinmarssi on virittänyt yhä sitä keskustelua, jota on jo pitemmän ajan käyty eri saamelaisryhmien oikeudesta määrittää itse iseään. Vapaina ”sukuyhteisön” hallitsemasta saamelaiskäräjäorganisaatiosta vaalilautakuntineen.

Veikko

Eduskunta niin väärässä?

Saamentutkijat Veli-Pekka Lehtola ja Jarno Valkonen vetoavat 27.4. Helsingin Sanomissa - sopivasti Juha Sipilän hallituksen ohjelman valmistelun alla - edellisestä eduskunnasta pois vedetyn saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen ja eduskunnan hyllyttämän ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen puolesta. Heidän mielestään saamelaisia ei kuultu riittävästi noissa lainvalmisteluissa.

En tiedä millaisen homogeenisen saamenkansan puolesta nämä politiikkaa tekevät tietäjät puhuvat, sillä nähdäkseni saamelaiset eivät ole olleet läheskään yksimielisiä saamelaiskäräjien harjoittamasta politiikasta ja sen nojalla esitetyistä vaatimuksista. Kun Lehtola ja Valkonen kirjoittavat, että saamelaiskysymykset ovat alusta alkaen herättäneet kiivasta keskustelua Lapissa ja että rintamat ovat jakautuneet kahtia, saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin, he antavat virheellisesti ymmärtää tuon rintaman kulkevan saamelaisten ja suomalaisten välillä.

On siis kirjoittajilta täyttä puppua väittää, että eduskunnan valiokunnissa ”kuultiin mieluummin saamelaiskäräjiä vastustavia paikallisia ja maakunnallisia tahoja kuin saamelaisia itseään”.

Lehtola ja Valkonen pitävät outona sitä, että saamelaisasioissa tunnutaan edellyttävän pääsyä paikalliseen yhteisymmärrykseen ennen päätöksiä. Heidän mielestään siis konflikteille voidaan ja pitää jättää tilaus ja sekö sitten olisi saamelaisten etu?

Edelleenkin elämme oikeusvaltio Suomessa, jossa lait säätää yhteiskuntaa kokonaisuutena edustava eduskunta. Silloin yksittäinen intressiryhmä, jonka ei katsota edustavan kunnolla edes viitteenään käyttävää kansanryhmää, ei voi sanella millainen sitä(kin) koskevien lakien ja sopimusten sisällön on oltava.

Monesti täytyy ihmetellä miten tukevasti näillä yliopistoissa ja kulttuuripalatseissa palkkaa kuittaavilla ovatkaan nappaskengät irti maassa. Viisastelen näin, koska en oikein osaa kuvitella näitäkään tässä puheena olevia henkilöitä ”ärjäntteellä” eli siellä arjen saamelaiskulttuuria harjoittamassa. Vapunajan räntäsateessa poroja vasottamassa tai Inarijärven tuulessa juomuksia kokemassa.

Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin aikanaan erämaiden suojelussa. Silloinkin eniten tohkeissaan oli porukka, joka ei todellisuudessa pärjäisi viikkoakaan lokakuisessa saati tammikuisessa erämaassa. On kerrottu, että suurin osa näistä suojelijoista ei haluakaan mennä minnekään korpeen sääskien syötäväksi, mutta heillä on tarve vaalia sielunrauhaansa mielikuvalla, että jossain on vielä koskematon ja villi erämaa.

Jotain tällaista mielikuvataustaa mahtaa Lehtolan ja Valkosenkin politikoinnilla olla. He ruokkivat tällä kerralla Suomen eduskunnan suuntaan mielikuvaa nomadikulttuurissa tai ainakin jossain sinne päin olevassa vuotuiskierrossa elävästä oikeudettomasta alkuperäiskansasta, jota kansainvälisen oikeuden ja -sopimusten mukaan kuuluu auttaa pääsemään yhdenvertaiseen asemaan asuinalueensa valloittaneiden  kanssa. Lisäksi tätä kansaa uhkaa aggressiivisesti harjoitettu assimilaatio valtaväestön tunkiessa satatuhatpäisenä massana valtaamaan alkuperäiskansan hallintoa ja samalla identiteettiä.

Minneköhän Lehtolan ja Valkosen kirjoituksessa katoaa se tavallisten saamelaisten suuri enemmistö, joka ei todellakaan harjoita mitään perinteistä kulttuurielinkeinoa, vaan jossa on yrittäjiä, virkamiehiä, palkkatuloa kuittaavia duunareita tai sitten työttömiä. Saamelaisissa on muiden Suomen kansalaisten tavoin rikkaita ja köyhiä, koulutettuja ja vähemmän koulutettuja, maalaisia ja kaupunkilaisia, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia sekä ennen muuta muun väestön tavoin asuinpaikastaan ja asemastaan johtuen tasa-arvoisia tai vähemmän tasa-arvoisia.

Ei ole olemassa sitä homogeenista, tasapäistä ja yhdellä tavalla ajattelevaa tai määriteltävää saamen kansaa, jonka edestä professori ja lehtori Hesarissa kirjoittavat.

Jos kaupunkilainen maallikkosuojelija elää erämaamielikuvissaan, häntä voi maallikko inarilainen ymmärtää. Jos taas oppineena kirjoituksensa signeeraavat yliopistomiehet virittelevät tuollaisia mielikuvia ja ohittavat kylmän viileästi inarinsaamelaisten oikeuden arvioida itse keitä he joukkoonsa kuuluviksi katsovat, tai yleensä statuksettomien saamelaisten oikeuden identifioitua alkuperäiskansaan, tai kaikkineen Lapinmaan historiallisen totuuden, ei tuollaisia valikoivan syrjinnän tietoisia puolustajia voi eikä pidäkään ymmärtää.

Lehtola ja Valkonen menevät kirjoituksessaan puhdasoppiselle saamelaiskäräjien johdon leimakirveslinjalle, kun he jakavat eduskunnan valiokuntien kuulemia asiantuntijoita saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin. Samaa Heikki J. Hyvärisen aikanaan luomaa tyyliä edustaa myös se väärässä olemisen toteaminen – ilman kestävää perustelua -, jolla aiemmin on sivallettu muun muassa korkeinta hallinto-oikeutta (KHO) ja josta nyt siis saavat osansa eduskunta ja sen valiokunnat.

Täytyy sanoa, että onneksi eduskunta ja sen valiokunnat julkisilla kuulemisilla sekä niiden pohjalta tehdyillä kannanotoillaan pudottivat oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin  ja Klemetti Näkkäläjärven väsäämät syrjintä- ja konfliktilait takaisin maan kamaralle.

Täytyy toivoa ja luottaakin, ettei vastaavaa fiaskoa enää Suomen eduskunnan eteen kanneta.

Veikko

Ohessa linkki edellä mainittuun kirjoitukseen Helsingin Sanomissa:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1430019330089?jako=9a21858e150ecf54517777e22e90a578

Onko Metsähallitus holhouksessa?

Jo pitkään on puhuttu Metsähallituksen olevan rähmällään saamelaiskäräjien johdon ja saamelaispaliskuntien edessä. Jotenkin tuo käsitys saa vain vahvistusta kun lukee Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen aluepäällikön, Elina Stoltin, äskettäin Turvallisuus ja kemikaalivirastolle (Tukes) antamaa lausuntoa. Se koskee Hammastunturin erämaa-alueelle kohdistuvaa kullanhuuhdontalupaa, johon liittyen Tukes haluaa kuulla alueesta vastaavan viranomaisen perustellun näkemyksen tuon mahdollisen kullanhuuhdonnan vaikutuksista saamelaisten oikeudelle alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan.

Tähän Stolt vastaa:

”Hallituksen esityksessä kaivoslaista todetaan, että arvioinnissa olisi lähinnä tarpeen kiinnittää huomiota saamelaiskulttuurin kannalta tärkeänä pidettävään poronhoitoon kohdistuviin vaikutuksiin. Metsähallituksella ei ole tarvittavaa tietoa mm. alueen paliskunnan poronhoidon järjestelyistä (mm. tärkeät vasonta-alueet tai porojen kuljetusreitit). Metsähallituksen näkemyksen mukaan hankkeiden vaikutuksia poronhoitoon tai muun saamelaiskulttuurin harjoittamiseen pystyy arvioimaan vain alueen paliskunta yhdessä saamelaiskäräjien kanssa.”

Metsähallitus ei siis osaa viranomaisena eikä maanomistajan edustajana sanoa mitään mitä sen hallinnoimilla mailla saamelaiskulttuurin tai sen kehittämisen nimissä tehdään. Eikä etenkään sitä, miten vaikkapa kullanhuuhdonta näitä kulttuuritoimia koskettaa.

Asia antaa aihetta ihmettelyyn sikäli, että Metsähallitus on laatinut vasta uuden hoito- ja käyttösuunnitelman kyseiseen erämaahan. Ja vielä sikäli, että se toimi suunnitteluun liittyvässä sidosryhmien kuulemisessa erityisen syvällisessä yhteistyössä juuri saamelaiskäräjien nimeämän Akwé:Kon työryhmän kanssa.

Näyttää siis siltä, että Metsähallitus ei halua omata minkäänlaista viranomais- tai maanhaltijaroolia mihinkään sellaiseen toimintaan, jota tehdään saamelaiskulttuuriin vedoten - ja varsinkaan sen nimissä harjoitettavaan poronhoitoon. Sen sijaan talosta löytyy toisin päin jämäkkää viranomaisotetta heti kun kyseessä on vaikkapa vain geologinen tutkimus. Melko tarkoin kaksi vuotta sitten Metsähallitus eväsi päätöksellään Geologian tutkimuskeskukselta (GTK) tutkimusluvan Käsivarren alueelle.

Silloin Metsähallitus tiedotti asiasta näin:

”Metsähallitus ei 28.3.2013 tekemällään päätöksellä myönnä Geologian tutkimuskeskukselle (GTK) tutkimuslupaa Käsivarren Lappiin. Metsähallitus katsoo, että GTK:n suunnitelmat vastaavat laajuudeltaan ja toimiltaan malminetsintää, jolloin pelkkä maanomistajan lupa ei riitä.  GTK:n tulee hakea alueelle malminetsintälupaa Turvallisuus ja kemikaalivirastolta (Tukes) uuden kaivoslain mukaisin prosessein.
Ennen päätöstään Metsähallitus on pyytänyt GTK:ta selvittämään sekä työ- ja elinkeinoministeriöltä (TEM) että Tukesilta periaatteita, jotka erottavat GTK:n harjoittaman perustutkimuksen malminetsinnästä. TEM vastaa uuden kaivoslain ohjauksesta ja Tukes on kaivoslain mukainen viranomainen. Kumpikaan taho ei käytännössä ole ottanut tähän kantaa, vaan ne ovat vain todenneet yleisellä tasolla GTK:n voivan tehdä uuden kaivoslain mukaan sekä perustutkimusta että malminetsintää.
– Jos Metsähallitus myöntäisi GTK:n anoman tutkimusluvan, silloin Metsähallitus käytännössä vetäisi rajan siihen, mikä on tutkimustoimintaa ja mikä malminetsintää. GTK:n suunnittelemat toiminnot, esimerkiksi koekairauksien laajuus, vastaavat malminetsintää, kun niitä analysoidaan alueeseen kohdistuvan rasituksen sekä muun maankäytön, mm. poronhoidon kannalta, toteaa Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen.
Lupaprosessi on kestänyt, sillä TEM:n ja Tukesin kuulemisen lisäksi Metsähallitus kutsui GTK:n ja saamelaiskäräjät maaliskuussa myös asiaa koskeviin yhteisiin neuvotteluihin. Neuvottelujen jälkeen saamelaiskäräjät totesi kantanaan toiminnan olevan selkeästi malminetsintää. 
– Koska emme ole saaneet TEM:stä tai Tukesista rajanvetoa GTK:n perustutkimuksen ja malminetsinnän välille, noudatamme varovaisuusperiaatetta. Emme voi myöntää lupaa maanomistajan tutkimuslupana, jolloin kaivoslain mukaisia, malminetsintäluvan hakemiseen lakisääteisesti kuuluvia prosesseja, mm. saamelaisten virallista kuulemismenettelyä, ei tapahtuisi. Se toteutuu, kun lupa käsitellään malminetsintälupana, perustelee Jyrki Tolonen.
GTK:lla on kyseiselle alueelle kaivoslain mukainen varaus, joten se voi tehdä alueelle suunnittelemiaan tutkimuksia saatuaan ensin mahdollisen malminetsintäluvan Tukesilta. Kaivoslain mukainen malminetsintäprosessi voi kuitenkin viivästyttää tutkimuksia merkittävästi mm. Tukesin malminetsintähakemuksien ruuhkan takia.”

Metsähallitus päätyi siis päätöksenteossaan nojaamaan saamelaiskäräjien näkemykseen kyseisen tutkimustoiminnan laadusta. Todellakin on aihetta kysyä, onko Metsähallitus luovuttanut pohjoisen laajoja erämaa- ja luonnonsuojelualueita koskevan viranomais- ja maanhaltijavaltansa käytännössä jo hyvin pitkälti saamelaiskäräjille ja sen saamelaiskulttuurin perustaksi nimeämälle poronhoidolle? Metsähallituslain valmisteluun liittyneessä Pentti Lähteenojan työryhmässä tätä linjaa tuki silmät ummessa myös ympäristöministeriö, joten todella ihmeellisessä tilanteessa ollaan pohjoisimpien alueiden luonnonarvojen vaalinnassa sekä luonnonvarojen hallinnassa.

Kirjoitukseni alussa kerrottu Tukesin lausuntopyyntö Metsähallitukselle liittyy meneillään olevaan lupaprosessiin, joka on jatkoa korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) kaivoslain soveltamisesta antamalle ennakkopäätökselle.  Sen mukaan ”Kaivoslain 38 §:n 1 momentissa mainitut tahot, kuten saamelaiskäräjät, eivät voi estää lupa-asian ratkaisemista jäämällä passiivisiksi. Säännöksessä mainittujen tahojen jäädessä passiivisiksi selvitysvastuu jää Turvallisuus- ja kemikaalivirastolle. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston on joka tapauksessa selvitettävä kaivoslain 38 §:n 1 momentissa tarkoitetut vaikutukset saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana riippumatta siitä, onko saamelaiskäräjät osallistunut yhteistyömenettelyyn.”

Saamelaiskäräjien puolelta on Tiina Sanila-Aikion allekirjoittamalla lausunnolla jo ilmoitettu, että tuon KHO päätöksen nojalla Tukes on vastuullinen selvittämään kullanhuuhdontalupien vaikutukset saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana ja että saamelaiskäräjät ja tarvittaessa kolttien kyläkokous ottaa vasta sen jälkeen kantaa vaikutusselvitysten asiallisuuteen. Saamelaiskäräjät aikoo siis passiivisuudellaan eli selvitysten aikana yhteistyöstä kieltäytymällä viivyttää kullanhuuhdontalupien vahvistumista vielä jatkossakin. Samaa passiivisuutta harjoittaa näköjään myös holhokki eli Metsähallitus.

Mitä tästä opimme Metsähallitusta ja sitä koskevaa maa- ja metsätalousministeriön hyllylle jäänyttä, mutta sieltä varmasti esille otettavaa metsähallituslain uudistusta koskien? Ainakin sen, että metsähallituslain uudistamisessa ei pidä tehdä valtionmaiden ja -vesien käyttöä koskien vastaavia virheitä kuin kaivoslaissa. Lisäksi lienee kohtuullista toivoa, että maa- ja metsätalousministeriöstä ja mieluimmin ihan talon sisältäkin löytyisi joku isännän ääni komentamaan Metsähallituksen takaisin jaloilleen isäntärengin töihin.

Veikko

Tappio ja voitto, joita ei olisi tarvittu

Eduskunta teki sen mitä huonon lainvalmistelun tilanteessa tuleekin tehdä

Eivät menneet läpi syrjintään viritetty saamelaiskäräjälain muutos ja jo valmistelussa virattomaksi todistettu ja vielä eduskunnan käsittelyn lopuilla niin kutsutun selityksen osalta rikottavaksi suunniteltu ILO-kompromissi.

Tämän pyykin pesuveden mukana lensi palliltaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ja näköjään joutaisi lentää myös hänen tilalleen mahalaskun tehneen saamelaispolitiikan johtoon pönöttömään noussut Tiina Sanila-Aikiokin. Niin lapsellisiin tekoihin ja lausuntoihin hän näissä loppukahinoissa hairahtui.

On turha hänen haukuskella eduskuntaa pohjanoteerauksesta, kun itse oli ILO-asian käsittelyn loppuhetkillä mukana viestittelyssä, jossa jo hiottiin ratifioinnin jälkeistä taktiikkaa eli kuinka Suomen ensimmäisen ILO-raportoinnin yhteydessä maaoikeusartiklan 14 toteuttamatta jättäminen nostetaan esille ja kuinka ILO silloin ilmoittaa Suomen selityksen pätemättömäksi. Toinen moka, jossa Sanila-Aikion osuutta en tiedä, mutta johon hänen käräjien johtoon asettuneena olisi kannattanut puuttua, oli kansanedustajiin viimeisenä ja ratkaisevana yönseutuna kohdistettu sähköpostipainostus. Tukkimalla kansanedustajien sähköpostit ja hillumalla muovisäkeissä eduskuntatalon edessä, kerrottiin viimeistään päättäjille millaisen fanaatikkosakin kanssa he olivat tekemisissä.

Tiina Sanila-Aikion ja Klemetti Näkkäläjärven varjona kulkeneen käräjien toisen varapuheenjohtajan, Heikki Palton, ohella nyt nähdyn loppunäytelmän ohjaajakanditaaksi ilmaantui myös saamelaiskäräjien toiminnassa muutoin passiivisena ollut Anne Nuorgam. Näin hänenkin kansanedustajille lähettämänsä vetoomuksen Suomen kansainvälisen maineen pelastamisesta ja kuinka Suomi voisi vielä lunastaa saamelaisten luottamuksen.

Nuorgam on ollut kerta toisensa jälkeen tyrkyllä saamelaiskäräjien johtoon ja luulenpa tuon kolosta nousun olleen myös tässä tarkoituksessa tapahtunut liikahdus.

Kun tämä tappio nyt on todettu, olisiko uusia saamelaiskäräjäehdokkaita pian valittaessa ja käräjien sitten järjestäytyessä syytä miettiä millaiset johtajat sille valitaan ja miten heidät tehtäväänsä evästetään. Klemetti Näkkäläjärven sukulaismediansa Yle Sápmin tuella tekemä ponnistus siis päättyi mahalaskuun, eikä tuolla politiikalla päästä jatkossakaan tuloksiin. Ei etenkään nyt, kun niin sanottu vastapuoli lienee hereillä muistuttamassa Suomen seuraavan hallitusohjelman tekijöitä sekä nyt näytelmän kohteina olleet ja uudessakin eduskunnassa olevat päättäjät valitsemassa seuraavaa hallitusta ja sen oikeusministeriä.

Ei tarvinne olla mikään erityisen pätevä ennustaja jos sanoo, ettei oikeusministerinä istu jatkossa kukaan RKP:n edustaja.

Viime vuosien saamelais- ja ILO-kahinassa kovin loivana ja kyyryssäkin olleen Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen kirjoittaa tänään kolumnissaan:

”Miksi näin kävi? Suurin syy on saamelaiskäräjien epäonnistunut edunvalvonta. Käräjät haki kumppanikseen vain yhden, Etelä-Suomesta kannatuksensa hakevan pienpuolueen RKP:n. Vuoropuhelu lappilaisten ja Lapin kansanedustajien kanssa laiminlyötiin. Käräjät asettui pikemminkin avoimeen konfliktiin muun paikallisyhteisön kanssa.”

Meniköhän Kokkoselta nyt muutama facebook-väärti, mutta minusta kuitenkin parempi sanoa nyt jotain ihan suoriksikin pölyn pikkuhiljaa laskeutuessa.

Miksi sitten viittaan tarpeettomaan voittoon?

Syrjivän saamelaismääritelmän ja yhteistyövelvoitteella turhaa lisävaltaa kapeasti katsovalle saamelaisjohdolle tarjonneen saamelaiskäräjälain sekä virattoman ILO-ehdotuksen torppaaminen oli tietenkin niiden vastustajille huikea voitto. Sitä ei kuitenkaan olisi tarvittu, jos Klemetti Näkkäläjärvi olisi ymmärtänyt olla puskematta pörröistä päätään vuosi toisensa perästä Jauristunturin koivuun.

Jos statuksettomat saamelaiset eli inarinsaamelaisten verisukulaiset ja metsälappalaiset, olisi otettu samaan neuvottelupöytään ja nähty keitä he oikeasti ovat ja mitä oikeasti ajattelevat ja haluavat saamelaisuudesta, tuo yhdessä löydetty yhteisöllisyys olisi havaittu suureksi voimavaraksi saamelaisuuden säilyttämikseksi Suomessa - kielineen ja kulttuureineen. Ja myös rahoineen, joista tuo ”klemettiläinen” politiikka tuntui olevan erityisen huolissaan valtansa säilyttämisen ohella.

Saamelaisten laajempi yhteistyö ja yhteisymmärrys olisivat lisänneet myös ympäröivän suomalaisen yhteiskunnan positiivista suhtautumista saamelaisuuteen ja saamelaiskulttuureihin. Nyt myös suomalaisia päädyttiin mollaamaan ja potkimaan ja tuo möykkä näyttää vielä ainakin joillain sosiaalisen median foorumeilla vain jatkuvan.

Niin kauan kuin Suomi ja suomalaiset rahoittavat julkista saamelaispolitiikkaa ja -hallintoa, heillä on oikeus myös sitä arvioida ja arvostella. Eikä mitään samalla alueella sekoittuneena asuvaa väestöryhmää pidä eikä voidakaan jättää tällaisten kaikkiin vaikuttavien prosessien ulkopuolelle.

Turhan voiton saavuttamista edesauttoivat jopa osin ratkaisevasti politisoituneet professorit ja tohtorit, joiden toiminta meni sekin överiksi ja paljasti näiden arvonimillään paistattelevien ”tieteilijöiden” todellisen roolin. Martin Scheinin, Kaisa Korpijaakko-Labba, Pekka Sammallahti ja Veli-Pekka Lehtola ovat nimiä, joilla ei ehkä ole niin enää arvoa kun nyt hyllytettyjen saamelaisasioiden käsittelyä eduskunnan puhemies Eero Heinäluoman eilisiä sanoja lainaten "voidaan tarvittaessa jatkaa”. Suomen kannattaa jo vihdoin ymmärtää mistä sylttytehtaista se niin pelätty ”kansainvälinen painostus” on näissä kysymyksissä kierrätetty. Oppia kannattaa ottaa vaikka Ruotsista, jossa on katsottu hataraa ILO-karttaa ja päätetty harkita asioita rauhassa.

Lainaan vielä Antti Kokkosta:

”Saamelaiskäräjien hallituksen jäsen Anna Morottaja kommentoi maaliskuun alussa viisaasti saamelaiskäräjälain uudistamisesta ja ILO-sopimuksesta käytyä julkista keskustelua (Inarilainen 4.3.). Hänen mukaansa aivan liian paljon energiaa on käytetty pienen, saamelaiseksi pyrkivän, omia juuriaan ja identiteettiään hakevan joukon kanssa taisteluun. Morottajan mielestä todelliset uhkat saamelaiskulttuurille ovat kaivoshankkeet, kielen katoaminen saamelaislapsilta sekä kaupungeissa että saamelaisalueella ja henkisen hyvinvoinnin uhkat.”

Toivon mukaan Lapin Kansakin osallistuu jatkossa enemmän ja avarakatseisemmin Suomen alkuperäiskansakysymyksen valottamiseen.

Veikko

RKP:n ja Henrikssonin mahalasku

Tänään Suomen eduskunta päätti äänin 162 – 28 pysyttää voimassa nykyisen saamelaismääritelmän ja hyväksyi ensimmäisessä käsittelyssään perustuslakivaliokunnan mietintöön nojaavan käräjälain muutoksen.

Oli melko odotettua, että toista käsittelyä ei tule, vaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson vetää puoluetoveri Klemetti Näkkäläjärven kanssa junailemansa lakiehdotuksen eduskunnasta pois.

RKP:n ja saamelaiskäräjien johdon hanke valikoivasta ja samalla syrjivästä saamelaismääritelmästä hautautui selkeisiin äänestysnumeroihin. Vain RKP:n ja vihreiden edustajat äänestivät ehyinä ryhminä tuon tekeleen puolesta. Lisäksi joukkoon liittyi neljä sosdemia ja neljä vasemmistoliiton edustajaa.

Saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen kohtalo oli RKP:n ja Henrikssonin todellinen mahalasku. Ruotsalaiset olivat Jyrki Kataisen onnettoman sateenkaarihallituksen loppumetreillä sananmukaisesti pelipaikalla takaamassa omine ehtoineen pääministeri Alexander Stubbin pätkähallituksen toimintakykyä. Oli hienoa, että vaikka Näkkäläjärvi vielä viime metreillä muistutteli blogissaan Stubbin tukeneen aikoinaan hänen politiikkaansa - ainakin ILO-ratifioinnin osalta – tuollainen kökkö muistuttelu ei enää tiedon Arkadianmäellä lisäännyttyä purrut.

Käytännössähän Henrikssonin-Näkkäläjärven saamelaiskäräjälakiehdotuksen kaatuminen vei pohjan myös heidän ILO-unelmaltaan.

Nyt voi sanoa, että kävi parin päivän päästä tapahtuvassa eduskunnan ILO-äänestyksessä miten kävi, ovat Henriksson ja Näkkäläjärvi senkin ehdotuksensa kanssa itse kaivamassaan mutalammikossa. Voikin olla, että tänään takkinsa tyhjäksi tunnustanut Henriksson vetää myös ILO-ratifioinnin pois. Itse asiassa se olisi häneltä jopa ihan älykäs veto tällä kerralla, mutta pianhan tuo ratkaisu nähdään.

Jos taas eduskunta joutuu tai pääsee äänestämään ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista, ja jos perustuslakivaliokunnan mietinnön mukainen ratifiointi päätetään tehdä, ei ratifioinnilla ole tosiasiassa sitä merkitystä, jota siltä kapeassa saamelaisjohdossa ja Henrikssonin leirissä toivottiin ja odotettiin.

Perustuslakivaliokunnan sinällään sekava perustelu antaa kaikille mahdollisille osapuolille kättä pitempää pitää puoliaan jatkossa jos ja kun sopimusta ruvettaisiin soveltamaan käytäntöön. Vaikka valiokunnan perusteluissa puhutaan paljon saamelaisista ja erheellisesti saamelaiskäräjien lanseeraaman hokeman mukaan jopa saamelaisista Euroopan Unionin ainoana alkuperäiskansana, niissä myös todetaan, ettei saamelaiskäräjien vaaliluettelo voi rajata vain siihen kuuluvien olevan saamelaisia. Lisäksi valiokunta katsoo, että ILO-sopimuksen tarkoittamia alkuperäiskansoja voivat Suomessa olla muutkin kuin nykyiset saamelaiset. Ja kun valiokunta hyvin selkeästi korostaa perusteluissaan Lapin asutushistoriaa, kansalaisten tasavertaisuutta ja kaikkien nykyisten omistus-, hallinta- ja käyttöoikeuksien turvaamista, on siinä perustetta kaikille pohjoisen asukkaille tulla tasavertaisina kuulluksi ja edustetuksi kun vaikkapa lainsäädäntöä jatkossa uudistetaan tai tarkistetaan.

Kun vaikka metsähallituslain uudistamisen käsittelyä tulevalla vaalikaudella jatketaan, on pohjoisen Lapin edustuksen oltava tuossa valmistelussa viimeksi koettua vahvempi. Viimeksihän Pentti Lähteenojan ”saamelaispykälätyöryhmään” kelpuutettiin alueelta vain yksi ”muun väestön” edustaja. Tuona edustajana jouduin työn aikana, saamelaiskäräjien edustajien työryhmää pyörittäessä, hämmästelemään suomalaisen lainvalmistelun heikkoutta. Toivottavasti vastaavaa farssia ei enää tarvitse nähdä.

Jos vaikka ILO-ratifiointiin päädytään, ollaan perustuslakivaliokunnan linjausten perusteella jo pitkin matkaa vaaditun olosuhdeselvityksen edessä. On selvää, että saamelaiskäräjien edustaman ryhmän lisäksi ILO-sopimuksen soveltamisen piiriin tulee ilmoittautumaan muitakin. Sen jälkeen joudutaan mitä ilmeisemmin pohtimaan sopimuksen soveltamisen maantieteellistä rajausta sekä mihin kaikkeen soveltaminen yhteiskunnallisesti ulottuu.

Järkevintä olisikin tehdä nuo selvitykset etukäteen ennen ratifiointipäätöstä – tai päätöstä sopimuksen ratifioinnin tarpeettomuudesta.

Päädyttiin ILO-ratifiointi lykkäämään tai tekemään, riittää seuraavalle hallitukselle tai hallituksille puuhastelua asian ympärillä. Ei voi muuta kuin hiljaa ja hartaasti toivoa, ettei tulevassa hallituksessa näy RKP:ta ja ettei ainakaan oikeusministerin pallilla tuon puolueen edustajaa jatkossa näy.

Veikko