Tappio ja voitto, joita ei olisi tarvittu

Eduskunta teki sen mitä huonon lainvalmistelun tilanteessa tuleekin tehdä

Eivät menneet läpi syrjintään viritetty saamelaiskäräjälain muutos ja jo valmistelussa virattomaksi todistettu ja vielä eduskunnan käsittelyn lopuilla niin kutsutun selityksen osalta rikottavaksi suunniteltu ILO-kompromissi.

Tämän pyykin pesuveden mukana lensi palliltaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ja näköjään joutaisi lentää myös hänen tilalleen mahalaskun tehneen saamelaispolitiikan johtoon pönöttömään noussut Tiina Sanila-Aikiokin. Niin lapsellisiin tekoihin ja lausuntoihin hän näissä loppukahinoissa hairahtui.

On turha hänen haukuskella eduskuntaa pohjanoteerauksesta, kun itse oli ILO-asian käsittelyn loppuhetkillä mukana viestittelyssä, jossa jo hiottiin ratifioinnin jälkeistä taktiikkaa eli kuinka Suomen ensimmäisen ILO-raportoinnin yhteydessä maaoikeusartiklan 14 toteuttamatta jättäminen nostetaan esille ja kuinka ILO silloin ilmoittaa Suomen selityksen pätemättömäksi. Toinen moka, jossa Sanila-Aikion osuutta en tiedä, mutta johon hänen käräjien johtoon asettuneena olisi kannattanut puuttua, oli kansanedustajiin viimeisenä ja ratkaisevana yönseutuna kohdistettu sähköpostipainostus. Tukkimalla kansanedustajien sähköpostit ja hillumalla muovisäkeissä eduskuntatalon edessä, kerrottiin viimeistään päättäjille millaisen fanaatikkosakin kanssa he olivat tekemisissä.

Tiina Sanila-Aikion ja Klemetti Näkkäläjärven varjona kulkeneen käräjien toisen varapuheenjohtajan, Heikki Palton, ohella nyt nähdyn loppunäytelmän ohjaajakanditaaksi ilmaantui myös saamelaiskäräjien toiminnassa muutoin passiivisena ollut Anne Nuorgam. Näin hänenkin kansanedustajille lähettämänsä vetoomuksen Suomen kansainvälisen maineen pelastamisesta ja kuinka Suomi voisi vielä lunastaa saamelaisten luottamuksen.

Nuorgam on ollut kerta toisensa jälkeen tyrkyllä saamelaiskäräjien johtoon ja luulenpa tuon kolosta nousun olleen myös tässä tarkoituksessa tapahtunut liikahdus.

Kun tämä tappio nyt on todettu, olisiko uusia saamelaiskäräjäehdokkaita pian valittaessa ja käräjien sitten järjestäytyessä syytä miettiä millaiset johtajat sille valitaan ja miten heidät tehtäväänsä evästetään. Klemetti Näkkäläjärven sukulaismediansa Yle Sápmin tuella tekemä ponnistus siis päättyi mahalaskuun, eikä tuolla politiikalla päästä jatkossakaan tuloksiin. Ei etenkään nyt, kun niin sanottu vastapuoli lienee hereillä muistuttamassa Suomen seuraavan hallitusohjelman tekijöitä sekä nyt näytelmän kohteina olleet ja uudessakin eduskunnassa olevat päättäjät valitsemassa seuraavaa hallitusta ja sen oikeusministeriä.

Ei tarvinne olla mikään erityisen pätevä ennustaja jos sanoo, ettei oikeusministerinä istu jatkossa kukaan RKP:n edustaja.

Viime vuosien saamelais- ja ILO-kahinassa kovin loivana ja kyyryssäkin olleen Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen kirjoittaa tänään kolumnissaan:

”Miksi näin kävi? Suurin syy on saamelaiskäräjien epäonnistunut edunvalvonta. Käräjät haki kumppanikseen vain yhden, Etelä-Suomesta kannatuksensa hakevan pienpuolueen RKP:n. Vuoropuhelu lappilaisten ja Lapin kansanedustajien kanssa laiminlyötiin. Käräjät asettui pikemminkin avoimeen konfliktiin muun paikallisyhteisön kanssa.”

Meniköhän Kokkoselta nyt muutama facebook-väärti, mutta minusta kuitenkin parempi sanoa nyt jotain ihan suoriksikin pölyn pikkuhiljaa laskeutuessa.

Miksi sitten viittaan tarpeettomaan voittoon?

Syrjivän saamelaismääritelmän ja yhteistyövelvoitteella turhaa lisävaltaa kapeasti katsovalle saamelaisjohdolle tarjonneen saamelaiskäräjälain sekä virattoman ILO-ehdotuksen torppaaminen oli tietenkin niiden vastustajille huikea voitto. Sitä ei kuitenkaan olisi tarvittu, jos Klemetti Näkkäläjärvi olisi ymmärtänyt olla puskematta pörröistä päätään vuosi toisensa perästä Jauristunturin koivuun.

Jos statuksettomat saamelaiset eli inarinsaamelaisten verisukulaiset ja metsälappalaiset, olisi otettu samaan neuvottelupöytään ja nähty keitä he oikeasti ovat ja mitä oikeasti ajattelevat ja haluavat saamelaisuudesta, tuo yhdessä löydetty yhteisöllisyys olisi havaittu suureksi voimavaraksi saamelaisuuden säilyttämikseksi Suomessa - kielineen ja kulttuureineen. Ja myös rahoineen, joista tuo ”klemettiläinen” politiikka tuntui olevan erityisen huolissaan valtansa säilyttämisen ohella.

Saamelaisten laajempi yhteistyö ja yhteisymmärrys olisivat lisänneet myös ympäröivän suomalaisen yhteiskunnan positiivista suhtautumista saamelaisuuteen ja saamelaiskulttuureihin. Nyt myös suomalaisia päädyttiin mollaamaan ja potkimaan ja tuo möykkä näyttää vielä ainakin joillain sosiaalisen median foorumeilla vain jatkuvan.

Niin kauan kuin Suomi ja suomalaiset rahoittavat julkista saamelaispolitiikkaa ja -hallintoa, heillä on oikeus myös sitä arvioida ja arvostella. Eikä mitään samalla alueella sekoittuneena asuvaa väestöryhmää pidä eikä voidakaan jättää tällaisten kaikkiin vaikuttavien prosessien ulkopuolelle.

Turhan voiton saavuttamista edesauttoivat jopa osin ratkaisevasti politisoituneet professorit ja tohtorit, joiden toiminta meni sekin överiksi ja paljasti näiden arvonimillään paistattelevien ”tieteilijöiden” todellisen roolin. Martin Scheinin, Kaisa Korpijaakko-Labba, Pekka Sammallahti ja Veli-Pekka Lehtola ovat nimiä, joilla ei ehkä ole niin enää arvoa kun nyt hyllytettyjen saamelaisasioiden käsittelyä eduskunnan puhemies Eero Heinäluoman eilisiä sanoja lainaten "voidaan tarvittaessa jatkaa”. Suomen kannattaa jo vihdoin ymmärtää mistä sylttytehtaista se niin pelätty ”kansainvälinen painostus” on näissä kysymyksissä kierrätetty. Oppia kannattaa ottaa vaikka Ruotsista, jossa on katsottu hataraa ILO-karttaa ja päätetty harkita asioita rauhassa.

Lainaan vielä Antti Kokkosta:

”Saamelaiskäräjien hallituksen jäsen Anna Morottaja kommentoi maaliskuun alussa viisaasti saamelaiskäräjälain uudistamisesta ja ILO-sopimuksesta käytyä julkista keskustelua (Inarilainen 4.3.). Hänen mukaansa aivan liian paljon energiaa on käytetty pienen, saamelaiseksi pyrkivän, omia juuriaan ja identiteettiään hakevan joukon kanssa taisteluun. Morottajan mielestä todelliset uhkat saamelaiskulttuurille ovat kaivoshankkeet, kielen katoaminen saamelaislapsilta sekä kaupungeissa että saamelaisalueella ja henkisen hyvinvoinnin uhkat.”

Toivon mukaan Lapin Kansakin osallistuu jatkossa enemmän ja avarakatseisemmin Suomen alkuperäiskansakysymyksen valottamiseen.

Veikko