Sámi árvvut – elä ja anna toisten kuolla?

”Elä ja anna toisten kuolla”, tuo vuodelta 1973 olevan Guy Hamiltonin ohjaaman James Bond -elokuvan nimi tuli mieleen kun lueskelin uuden Sámi árvvut -saamelaisyhdistyksen ensimmäisen kokouksen kannanottoa päätöksestä aloittaa keminsaamen elvytys Suomessa. Päätös syntyi Lapin yliopiston hiljattain järjestämässä Olaus Sirma -juhlaseminaarissa.

Saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven johtama yhdistys, suomennetulta nimeltään ”Saamelaiset arvot” paheksuu tutkijaseminaarin päätöstä, joka tehtiin ”saamelaisyhteisöä kuulematta”.

Ei voi kuin ihmetellä sitä kapea-alaisuutta ja lahkolaisuuteen vivahtavaa fanaattisuutta, joka Näkkäläjärven ja hänen tukijoukkonsa saamelais- ja alkuperäiskansapolitiikkaa on leimannut ja jota tuo joukko nyt yleissaamelaisuuden verhossa pyrkii näköjään edelleen jatkamaan. Sitäpä ei sen sijaan tarvitsekaan ihmetellä miksi tuo politiikka törmäsi niin pahasti kiville kun Suomen hallitusta ja eduskuntaa yritettiin viimeksi vyöryttää hyväksymään blankko ILO 169 -ratifiointi sekä syrjivä ja mielivallan mahdollistava saamelaiskäräjälaki.

Kun 1970-luvulla muotoutuneessa saamelaispolitiikassa on saamelaiskulttuurin ja saamenkielten kohdalla vedottu niiden elvyttämiseen ja pelastamiseen, tuon politiikan raadollisuus nousee jälleen kerran karuimmillaan esiin muun muassa saamelaisten yhdenvertaisuutta ja yhtenäisyyttä toimintansa johtotähtinä mainostavan Sámi árvvut -yhdityksen kannanotossa.

Ote yhdistyksen verkkosivuilta http://www.samiarvvut.org/ kokonaisuudessaan löytyvästä pitkästä kannanotosta:

”Tutkijakentän on huomioita Suomen perus- ja ihmisoikeudet, niiden loukkaamattomuus ja Suomen kansainväliset velvoitteet. Pyrkimys keminsaamen elvyttämiseen perustuu hyvin vahvasti saamelaisen määritelmään ja saamelaisten oikeuksiin. Keminsaame on kuollut saamen kieli, jota joidenkin poliittisten tahojen ja tutkijoiden kutsumat metsäsaamelaiset olisivat puhuneet.
Historian saatossa kieliä ja kulttuureja on sammunut. Maailmassa kuolee joka vuosi satoja kieliä. Keminsaame on sammunut saamen kieli, josta ei ole jäänyt juurikaan jälkiä. Keminsaame käytännössä korvautui suomen kielellä 1700-luvulla eteläisen Lapin alueella. Kemin Lapin paikannimistö suomalaistui kuten eteläisen Suomen paikannimistökin. Koko Suomi on täynnä saamelaisperäisiä paikannimiä. Kaikki Lappia asuttaneet merkittiin käytännössä ns. lappalaisveroa maksaneiksi, koska muunlaista elinkeinomuotoa viranomaiset eivät tunteneet Lapissa. Lappalaiselinkeinoja sai harjoittaa vain Lapissa. Kun uudisasukkaat tulivat Lappiin, he toivat mukanaan omat maatalousvaltaiset elinkeinonsa ja niitä aloitettiin harjoittaa.
Kemin Lapin joet mahdollistivat myös kulkureitit ja hyvin varhaiset kauppayhteydet eteläiseen Suomeen sekä Ruijan rannikon markkinapaikkoihin.
Keminsaame sammui, koska uudisasutuksen myötä alueen saamelaiset valitsivat uudisasutuksen tuomat elinkeinot, kielen ja kulttuurin. Avioliitoilla oli tässä vahva vaikutus. On myös huomioitava, että uudisasutus kosketti myös pohjoisinta Lappia, jossa saamen kieli ja kulttuuri säilyivät uudisasukkaiden tulosta huolimatta. Vaikka valtio tuki uudisasutuksen syntyä, mitkään historialliset todisteet eivät anna riittävää kuvaa siitä, että voitaisiin tehdä selkeä johtopäätös keminsaamelaisten assimiloitumisesta tai joutumisesta kolonialisaation kohteeksi. Historiantutkimuksen mukaan 1700-luvun puolivälissä todetaan eteläisimmässä Kemin Lapissa asuttavan maamiehen tapaan, ja kaikki olivat jo suomen kielen taitoisia ja kristittyjä. Viimeisten keminsaamelaisten tiedetään asuttaneen Kemin Lapin Sompiota 1800-luvun lopulla. Kemin Lapissa saamelaisten vanha kulttuuri tuhoutui niin täydellisesti, `että vain pari helmenä hohtavaa runoa, jokin värikäs tarinan sirpale, muutama vieraan aikalaisen kaunis sana antaa jälkimaailmalle aavistuksen siitä, minkä aarteen se menetti iäksi´.
Kemin Lapin saamelaisten ja saamen kielten kulttuurihistoriallinen prosessi on hyvin selvä, eli kulttuuri sulautui omaehtoisesti. Kemin Lapin kulttuurien tutkimus, kuten kaikkien sammuneiden kulttuurien tutkimus, on menneisyyden tutkimusta antaen tietoa aikaisempien kulttuurien, ihmisryhmien ja kielten dynamiikasta. Menneisyyden eettinen tutkimus on tärkeää. Mutta pyrkimys luoda kadonnut kulttuuri uudelleen sen ollessa vuosisatoja sammunut ja haudattu on myös hyvin epäeettistä ja arvottamista.
Miksi keminsaamen kulttuuri ja kieli ovat kaikista maailman kielistä ja kulttuurista valittu parhaimmaksi ja edustavimmaksi kieleksi ja kulttuuriksi, joita tulisi elvyttää? Tällainen pyrkimys palauttaa sammuneita kulttuureja takaisin henkiin on asia, jolla on kansainvälispoliittisia vaikutuksia ja sitä on arvioitava hyvin huolellisesti, koska vaarana on myös historian uudelleenkirjoitus fiktiivisenä ja ennen kaikkea yksittäisten ihmisten, kielten ja kulttuurien käyttäminen pelinappuloina ja alistaminen tahtomattaan testihenkilöiksi…”

Perusteita jatkuu vielä pitkälti, mutta katkaisen ne tähän jossa viitataan fiktiiviseen historian uudelleenkirjoittamiseen

Aivan kannanottonsa lopuksi Sàmi Árvvut ehdottaa, että ”hanke keminsaamen kielen elvyttämiseksi unohdetaan ja että tiedeyhteisö ja saamelaiset sen sijaan ryhtyisivät yhdessä kehittämään parhaita käytäntöjä elävien saamen kielten ja kulttuurimuotojen turvaamiseksi tulevaisuuteen nähden”.

Merkillepantavaa tässäkin on, että Klemetin joukko puhuu ehdotuksessaan saamelaisista – aivan se edustaisi mainitsemaansa saamelaisyhteisöä tai olisi tuo yhteisö.

Sámi árvvut -yhdistyksen hallitukseen kuuluvat puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven lisäksi varapuheenjohtajana Petra Magga-Vars sekä jäseninä Hilkka Magga, Tauno Haltta, Maarit Magga ja Tuomas Aslak Juuso. Yhdistyksen rahastonhoitajana toimii Marjaana Aikio ja sihteerinä Suvi Juntunen.

Käytännössä yhdistyksen varsinaista jäsenyyttä voi hakea jokainen itsensä saamelaiseksi kokeva, mutta toisen kynnyksen muodostaakin jo ”ryhmähyväksyntä” eli käytännössä se miten hakija mielletään ”yhteisössä”. Kannattajajäseniksi yhdistys kelpuuttaa kenet tahansa henkilöt ja yhdistykset, jotka hyväksyvät sen säännöt.

Sámi árvvut -yhdistys on julistamiensa arvojen ja tiedossa olevien toimijoiden nojalla leimallisesti pohjoissaamelainen yhdistys. Käsitystäni tukee myös sen tapa puhua jo heti alkumetreiltään yleensä saamelaisten nimissä, muiden saamelaisryhmien ylitse ja osan Suomen historiallisista saamelaisista nollaten.

Yhden Tauno Haltan mukaan koppaaminen ei käsitystäni hetkauta. ”Sukuyhteisölle” Haltta on varmasti ihan hyödyllinen valinta.

Sámi árvvut -yhdistyksen esiinmarssi on virittänyt yhä sitä keskustelua, jota on jo pitemmän ajan käyty eri saamelaisryhmien oikeudesta määrittää itse iseään. Vapaina ”sukuyhteisön” hallitsemasta saamelaiskäräjäorganisaatiosta vaalilautakuntineen.

Veikko

Eduskunta niin väärässä?

Saamentutkijat Veli-Pekka Lehtola ja Jarno Valkonen vetoavat 27.4. Helsingin Sanomissa - sopivasti Juha Sipilän hallituksen ohjelman valmistelun alla - edellisestä eduskunnasta pois vedetyn saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen ja eduskunnan hyllyttämän ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen puolesta. Heidän mielestään saamelaisia ei kuultu riittävästi noissa lainvalmisteluissa.

En tiedä millaisen homogeenisen saamenkansan puolesta nämä politiikkaa tekevät tietäjät puhuvat, sillä nähdäkseni saamelaiset eivät ole olleet läheskään yksimielisiä saamelaiskäräjien harjoittamasta politiikasta ja sen nojalla esitetyistä vaatimuksista. Kun Lehtola ja Valkonen kirjoittavat, että saamelaiskysymykset ovat alusta alkaen herättäneet kiivasta keskustelua Lapissa ja että rintamat ovat jakautuneet kahtia, saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin, he antavat virheellisesti ymmärtää tuon rintaman kulkevan saamelaisten ja suomalaisten välillä.

On siis kirjoittajilta täyttä puppua väittää, että eduskunnan valiokunnissa ”kuultiin mieluummin saamelaiskäräjiä vastustavia paikallisia ja maakunnallisia tahoja kuin saamelaisia itseään”.

Lehtola ja Valkonen pitävät outona sitä, että saamelaisasioissa tunnutaan edellyttävän pääsyä paikalliseen yhteisymmärrykseen ennen päätöksiä. Heidän mielestään siis konflikteille voidaan ja pitää jättää tilaus ja sekö sitten olisi saamelaisten etu?

Edelleenkin elämme oikeusvaltio Suomessa, jossa lait säätää yhteiskuntaa kokonaisuutena edustava eduskunta. Silloin yksittäinen intressiryhmä, jonka ei katsota edustavan kunnolla edes viitteenään käyttävää kansanryhmää, ei voi sanella millainen sitä(kin) koskevien lakien ja sopimusten sisällön on oltava.

Monesti täytyy ihmetellä miten tukevasti näillä yliopistoissa ja kulttuuripalatseissa palkkaa kuittaavilla ovatkaan nappaskengät irti maassa. Viisastelen näin, koska en oikein osaa kuvitella näitäkään tässä puheena olevia henkilöitä ”ärjäntteellä” eli siellä arjen saamelaiskulttuuria harjoittamassa. Vapunajan räntäsateessa poroja vasottamassa tai Inarijärven tuulessa juomuksia kokemassa.

Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin aikanaan erämaiden suojelussa. Silloinkin eniten tohkeissaan oli porukka, joka ei todellisuudessa pärjäisi viikkoakaan lokakuisessa saati tammikuisessa erämaassa. On kerrottu, että suurin osa näistä suojelijoista ei haluakaan mennä minnekään korpeen sääskien syötäväksi, mutta heillä on tarve vaalia sielunrauhaansa mielikuvalla, että jossain on vielä koskematon ja villi erämaa.

Jotain tällaista mielikuvataustaa mahtaa Lehtolan ja Valkosenkin politikoinnilla olla. He ruokkivat tällä kerralla Suomen eduskunnan suuntaan mielikuvaa nomadikulttuurissa tai ainakin jossain sinne päin olevassa vuotuiskierrossa elävästä oikeudettomasta alkuperäiskansasta, jota kansainvälisen oikeuden ja -sopimusten mukaan kuuluu auttaa pääsemään yhdenvertaiseen asemaan asuinalueensa valloittaneiden  kanssa. Lisäksi tätä kansaa uhkaa aggressiivisesti harjoitettu assimilaatio valtaväestön tunkiessa satatuhatpäisenä massana valtaamaan alkuperäiskansan hallintoa ja samalla identiteettiä.

Minneköhän Lehtolan ja Valkosen kirjoituksessa katoaa se tavallisten saamelaisten suuri enemmistö, joka ei todellakaan harjoita mitään perinteistä kulttuurielinkeinoa, vaan jossa on yrittäjiä, virkamiehiä, palkkatuloa kuittaavia duunareita tai sitten työttömiä. Saamelaisissa on muiden Suomen kansalaisten tavoin rikkaita ja köyhiä, koulutettuja ja vähemmän koulutettuja, maalaisia ja kaupunkilaisia, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia sekä ennen muuta muun väestön tavoin asuinpaikastaan ja asemastaan johtuen tasa-arvoisia tai vähemmän tasa-arvoisia.

Ei ole olemassa sitä homogeenista, tasapäistä ja yhdellä tavalla ajattelevaa tai määriteltävää saamen kansaa, jonka edestä professori ja lehtori Hesarissa kirjoittavat.

Jos kaupunkilainen maallikkosuojelija elää erämaamielikuvissaan, häntä voi maallikko inarilainen ymmärtää. Jos taas oppineena kirjoituksensa signeeraavat yliopistomiehet virittelevät tuollaisia mielikuvia ja ohittavat kylmän viileästi inarinsaamelaisten oikeuden arvioida itse keitä he joukkoonsa kuuluviksi katsovat, tai yleensä statuksettomien saamelaisten oikeuden identifioitua alkuperäiskansaan, tai kaikkineen Lapinmaan historiallisen totuuden, ei tuollaisia valikoivan syrjinnän tietoisia puolustajia voi eikä pidäkään ymmärtää.

Lehtola ja Valkonen menevät kirjoituksessaan puhdasoppiselle saamelaiskäräjien johdon leimakirveslinjalle, kun he jakavat eduskunnan valiokuntien kuulemia asiantuntijoita saamelaiskäräjien puolustajiin ja vastustajiin. Samaa Heikki J. Hyvärisen aikanaan luomaa tyyliä edustaa myös se väärässä olemisen toteaminen – ilman kestävää perustelua -, jolla aiemmin on sivallettu muun muassa korkeinta hallinto-oikeutta (KHO) ja josta nyt siis saavat osansa eduskunta ja sen valiokunnat.

Täytyy sanoa, että onneksi eduskunta ja sen valiokunnat julkisilla kuulemisilla sekä niiden pohjalta tehdyillä kannanotoillaan pudottivat oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin  ja Klemetti Näkkäläjärven väsäämät syrjintä- ja konfliktilait takaisin maan kamaralle.

Täytyy toivoa ja luottaakin, ettei vastaavaa fiaskoa enää Suomen eduskunnan eteen kanneta.

Veikko

Ohessa linkki edellä mainittuun kirjoitukseen Helsingin Sanomissa:

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1430019330089?jako=9a21858e150ecf54517777e22e90a578

Onko Metsähallitus holhouksessa?

Jo pitkään on puhuttu Metsähallituksen olevan rähmällään saamelaiskäräjien johdon ja saamelaispaliskuntien edessä. Jotenkin tuo käsitys saa vain vahvistusta kun lukee Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen aluepäällikön, Elina Stoltin, äskettäin Turvallisuus ja kemikaalivirastolle (Tukes) antamaa lausuntoa. Se koskee Hammastunturin erämaa-alueelle kohdistuvaa kullanhuuhdontalupaa, johon liittyen Tukes haluaa kuulla alueesta vastaavan viranomaisen perustellun näkemyksen tuon mahdollisen kullanhuuhdonnan vaikutuksista saamelaisten oikeudelle alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan.

Tähän Stolt vastaa:

”Hallituksen esityksessä kaivoslaista todetaan, että arvioinnissa olisi lähinnä tarpeen kiinnittää huomiota saamelaiskulttuurin kannalta tärkeänä pidettävään poronhoitoon kohdistuviin vaikutuksiin. Metsähallituksella ei ole tarvittavaa tietoa mm. alueen paliskunnan poronhoidon järjestelyistä (mm. tärkeät vasonta-alueet tai porojen kuljetusreitit). Metsähallituksen näkemyksen mukaan hankkeiden vaikutuksia poronhoitoon tai muun saamelaiskulttuurin harjoittamiseen pystyy arvioimaan vain alueen paliskunta yhdessä saamelaiskäräjien kanssa.”

Metsähallitus ei siis osaa viranomaisena eikä maanomistajan edustajana sanoa mitään mitä sen hallinnoimilla mailla saamelaiskulttuurin tai sen kehittämisen nimissä tehdään. Eikä etenkään sitä, miten vaikkapa kullanhuuhdonta näitä kulttuuritoimia koskettaa.

Asia antaa aihetta ihmettelyyn sikäli, että Metsähallitus on laatinut vasta uuden hoito- ja käyttösuunnitelman kyseiseen erämaahan. Ja vielä sikäli, että se toimi suunnitteluun liittyvässä sidosryhmien kuulemisessa erityisen syvällisessä yhteistyössä juuri saamelaiskäräjien nimeämän Akwé:Kon työryhmän kanssa.

Näyttää siis siltä, että Metsähallitus ei halua omata minkäänlaista viranomais- tai maanhaltijaroolia mihinkään sellaiseen toimintaan, jota tehdään saamelaiskulttuuriin vedoten - ja varsinkaan sen nimissä harjoitettavaan poronhoitoon. Sen sijaan talosta löytyy toisin päin jämäkkää viranomaisotetta heti kun kyseessä on vaikkapa vain geologinen tutkimus. Melko tarkoin kaksi vuotta sitten Metsähallitus eväsi päätöksellään Geologian tutkimuskeskukselta (GTK) tutkimusluvan Käsivarren alueelle.

Silloin Metsähallitus tiedotti asiasta näin:

”Metsähallitus ei 28.3.2013 tekemällään päätöksellä myönnä Geologian tutkimuskeskukselle (GTK) tutkimuslupaa Käsivarren Lappiin. Metsähallitus katsoo, että GTK:n suunnitelmat vastaavat laajuudeltaan ja toimiltaan malminetsintää, jolloin pelkkä maanomistajan lupa ei riitä.  GTK:n tulee hakea alueelle malminetsintälupaa Turvallisuus ja kemikaalivirastolta (Tukes) uuden kaivoslain mukaisin prosessein.
Ennen päätöstään Metsähallitus on pyytänyt GTK:ta selvittämään sekä työ- ja elinkeinoministeriöltä (TEM) että Tukesilta periaatteita, jotka erottavat GTK:n harjoittaman perustutkimuksen malminetsinnästä. TEM vastaa uuden kaivoslain ohjauksesta ja Tukes on kaivoslain mukainen viranomainen. Kumpikaan taho ei käytännössä ole ottanut tähän kantaa, vaan ne ovat vain todenneet yleisellä tasolla GTK:n voivan tehdä uuden kaivoslain mukaan sekä perustutkimusta että malminetsintää.
– Jos Metsähallitus myöntäisi GTK:n anoman tutkimusluvan, silloin Metsähallitus käytännössä vetäisi rajan siihen, mikä on tutkimustoimintaa ja mikä malminetsintää. GTK:n suunnittelemat toiminnot, esimerkiksi koekairauksien laajuus, vastaavat malminetsintää, kun niitä analysoidaan alueeseen kohdistuvan rasituksen sekä muun maankäytön, mm. poronhoidon kannalta, toteaa Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen.
Lupaprosessi on kestänyt, sillä TEM:n ja Tukesin kuulemisen lisäksi Metsähallitus kutsui GTK:n ja saamelaiskäräjät maaliskuussa myös asiaa koskeviin yhteisiin neuvotteluihin. Neuvottelujen jälkeen saamelaiskäräjät totesi kantanaan toiminnan olevan selkeästi malminetsintää. 
– Koska emme ole saaneet TEM:stä tai Tukesista rajanvetoa GTK:n perustutkimuksen ja malminetsinnän välille, noudatamme varovaisuusperiaatetta. Emme voi myöntää lupaa maanomistajan tutkimuslupana, jolloin kaivoslain mukaisia, malminetsintäluvan hakemiseen lakisääteisesti kuuluvia prosesseja, mm. saamelaisten virallista kuulemismenettelyä, ei tapahtuisi. Se toteutuu, kun lupa käsitellään malminetsintälupana, perustelee Jyrki Tolonen.
GTK:lla on kyseiselle alueelle kaivoslain mukainen varaus, joten se voi tehdä alueelle suunnittelemiaan tutkimuksia saatuaan ensin mahdollisen malminetsintäluvan Tukesilta. Kaivoslain mukainen malminetsintäprosessi voi kuitenkin viivästyttää tutkimuksia merkittävästi mm. Tukesin malminetsintähakemuksien ruuhkan takia.”

Metsähallitus päätyi siis päätöksenteossaan nojaamaan saamelaiskäräjien näkemykseen kyseisen tutkimustoiminnan laadusta. Todellakin on aihetta kysyä, onko Metsähallitus luovuttanut pohjoisen laajoja erämaa- ja luonnonsuojelualueita koskevan viranomais- ja maanhaltijavaltansa käytännössä jo hyvin pitkälti saamelaiskäräjille ja sen saamelaiskulttuurin perustaksi nimeämälle poronhoidolle? Metsähallituslain valmisteluun liittyneessä Pentti Lähteenojan työryhmässä tätä linjaa tuki silmät ummessa myös ympäristöministeriö, joten todella ihmeellisessä tilanteessa ollaan pohjoisimpien alueiden luonnonarvojen vaalinnassa sekä luonnonvarojen hallinnassa.

Kirjoitukseni alussa kerrottu Tukesin lausuntopyyntö Metsähallitukselle liittyy meneillään olevaan lupaprosessiin, joka on jatkoa korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) kaivoslain soveltamisesta antamalle ennakkopäätökselle.  Sen mukaan ”Kaivoslain 38 §:n 1 momentissa mainitut tahot, kuten saamelaiskäräjät, eivät voi estää lupa-asian ratkaisemista jäämällä passiivisiksi. Säännöksessä mainittujen tahojen jäädessä passiivisiksi selvitysvastuu jää Turvallisuus- ja kemikaalivirastolle. Turvallisuus- ja kemikaaliviraston on joka tapauksessa selvitettävä kaivoslain 38 §:n 1 momentissa tarkoitetut vaikutukset saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana riippumatta siitä, onko saamelaiskäräjät osallistunut yhteistyömenettelyyn.”

Saamelaiskäräjien puolelta on Tiina Sanila-Aikion allekirjoittamalla lausunnolla jo ilmoitettu, että tuon KHO päätöksen nojalla Tukes on vastuullinen selvittämään kullanhuuhdontalupien vaikutukset saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana ja että saamelaiskäräjät ja tarvittaessa kolttien kyläkokous ottaa vasta sen jälkeen kantaa vaikutusselvitysten asiallisuuteen. Saamelaiskäräjät aikoo siis passiivisuudellaan eli selvitysten aikana yhteistyöstä kieltäytymällä viivyttää kullanhuuhdontalupien vahvistumista vielä jatkossakin. Samaa passiivisuutta harjoittaa näköjään myös holhokki eli Metsähallitus.

Mitä tästä opimme Metsähallitusta ja sitä koskevaa maa- ja metsätalousministeriön hyllylle jäänyttä, mutta sieltä varmasti esille otettavaa metsähallituslain uudistusta koskien? Ainakin sen, että metsähallituslain uudistamisessa ei pidä tehdä valtionmaiden ja -vesien käyttöä koskien vastaavia virheitä kuin kaivoslaissa. Lisäksi lienee kohtuullista toivoa, että maa- ja metsätalousministeriöstä ja mieluimmin ihan talon sisältäkin löytyisi joku isännän ääni komentamaan Metsähallituksen takaisin jaloilleen isäntärengin töihin.

Veikko

Tappio ja voitto, joita ei olisi tarvittu

Eduskunta teki sen mitä huonon lainvalmistelun tilanteessa tuleekin tehdä

Eivät menneet läpi syrjintään viritetty saamelaiskäräjälain muutos ja jo valmistelussa virattomaksi todistettu ja vielä eduskunnan käsittelyn lopuilla niin kutsutun selityksen osalta rikottavaksi suunniteltu ILO-kompromissi.

Tämän pyykin pesuveden mukana lensi palliltaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ja näköjään joutaisi lentää myös hänen tilalleen mahalaskun tehneen saamelaispolitiikan johtoon pönöttömään noussut Tiina Sanila-Aikiokin. Niin lapsellisiin tekoihin ja lausuntoihin hän näissä loppukahinoissa hairahtui.

On turha hänen haukuskella eduskuntaa pohjanoteerauksesta, kun itse oli ILO-asian käsittelyn loppuhetkillä mukana viestittelyssä, jossa jo hiottiin ratifioinnin jälkeistä taktiikkaa eli kuinka Suomen ensimmäisen ILO-raportoinnin yhteydessä maaoikeusartiklan 14 toteuttamatta jättäminen nostetaan esille ja kuinka ILO silloin ilmoittaa Suomen selityksen pätemättömäksi. Toinen moka, jossa Sanila-Aikion osuutta en tiedä, mutta johon hänen käräjien johtoon asettuneena olisi kannattanut puuttua, oli kansanedustajiin viimeisenä ja ratkaisevana yönseutuna kohdistettu sähköpostipainostus. Tukkimalla kansanedustajien sähköpostit ja hillumalla muovisäkeissä eduskuntatalon edessä, kerrottiin viimeistään päättäjille millaisen fanaatikkosakin kanssa he olivat tekemisissä.

Tiina Sanila-Aikion ja Klemetti Näkkäläjärven varjona kulkeneen käräjien toisen varapuheenjohtajan, Heikki Palton, ohella nyt nähdyn loppunäytelmän ohjaajakanditaaksi ilmaantui myös saamelaiskäräjien toiminnassa muutoin passiivisena ollut Anne Nuorgam. Näin hänenkin kansanedustajille lähettämänsä vetoomuksen Suomen kansainvälisen maineen pelastamisesta ja kuinka Suomi voisi vielä lunastaa saamelaisten luottamuksen.

Nuorgam on ollut kerta toisensa jälkeen tyrkyllä saamelaiskäräjien johtoon ja luulenpa tuon kolosta nousun olleen myös tässä tarkoituksessa tapahtunut liikahdus.

Kun tämä tappio nyt on todettu, olisiko uusia saamelaiskäräjäehdokkaita pian valittaessa ja käräjien sitten järjestäytyessä syytä miettiä millaiset johtajat sille valitaan ja miten heidät tehtäväänsä evästetään. Klemetti Näkkäläjärven sukulaismediansa Yle Sápmin tuella tekemä ponnistus siis päättyi mahalaskuun, eikä tuolla politiikalla päästä jatkossakaan tuloksiin. Ei etenkään nyt, kun niin sanottu vastapuoli lienee hereillä muistuttamassa Suomen seuraavan hallitusohjelman tekijöitä sekä nyt näytelmän kohteina olleet ja uudessakin eduskunnassa olevat päättäjät valitsemassa seuraavaa hallitusta ja sen oikeusministeriä.

Ei tarvinne olla mikään erityisen pätevä ennustaja jos sanoo, ettei oikeusministerinä istu jatkossa kukaan RKP:n edustaja.

Viime vuosien saamelais- ja ILO-kahinassa kovin loivana ja kyyryssäkin olleen Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen kirjoittaa tänään kolumnissaan:

”Miksi näin kävi? Suurin syy on saamelaiskäräjien epäonnistunut edunvalvonta. Käräjät haki kumppanikseen vain yhden, Etelä-Suomesta kannatuksensa hakevan pienpuolueen RKP:n. Vuoropuhelu lappilaisten ja Lapin kansanedustajien kanssa laiminlyötiin. Käräjät asettui pikemminkin avoimeen konfliktiin muun paikallisyhteisön kanssa.”

Meniköhän Kokkoselta nyt muutama facebook-väärti, mutta minusta kuitenkin parempi sanoa nyt jotain ihan suoriksikin pölyn pikkuhiljaa laskeutuessa.

Miksi sitten viittaan tarpeettomaan voittoon?

Syrjivän saamelaismääritelmän ja yhteistyövelvoitteella turhaa lisävaltaa kapeasti katsovalle saamelaisjohdolle tarjonneen saamelaiskäräjälain sekä virattoman ILO-ehdotuksen torppaaminen oli tietenkin niiden vastustajille huikea voitto. Sitä ei kuitenkaan olisi tarvittu, jos Klemetti Näkkäläjärvi olisi ymmärtänyt olla puskematta pörröistä päätään vuosi toisensa perästä Jauristunturin koivuun.

Jos statuksettomat saamelaiset eli inarinsaamelaisten verisukulaiset ja metsälappalaiset, olisi otettu samaan neuvottelupöytään ja nähty keitä he oikeasti ovat ja mitä oikeasti ajattelevat ja haluavat saamelaisuudesta, tuo yhdessä löydetty yhteisöllisyys olisi havaittu suureksi voimavaraksi saamelaisuuden säilyttämikseksi Suomessa - kielineen ja kulttuureineen. Ja myös rahoineen, joista tuo ”klemettiläinen” politiikka tuntui olevan erityisen huolissaan valtansa säilyttämisen ohella.

Saamelaisten laajempi yhteistyö ja yhteisymmärrys olisivat lisänneet myös ympäröivän suomalaisen yhteiskunnan positiivista suhtautumista saamelaisuuteen ja saamelaiskulttuureihin. Nyt myös suomalaisia päädyttiin mollaamaan ja potkimaan ja tuo möykkä näyttää vielä ainakin joillain sosiaalisen median foorumeilla vain jatkuvan.

Niin kauan kuin Suomi ja suomalaiset rahoittavat julkista saamelaispolitiikkaa ja -hallintoa, heillä on oikeus myös sitä arvioida ja arvostella. Eikä mitään samalla alueella sekoittuneena asuvaa väestöryhmää pidä eikä voidakaan jättää tällaisten kaikkiin vaikuttavien prosessien ulkopuolelle.

Turhan voiton saavuttamista edesauttoivat jopa osin ratkaisevasti politisoituneet professorit ja tohtorit, joiden toiminta meni sekin överiksi ja paljasti näiden arvonimillään paistattelevien ”tieteilijöiden” todellisen roolin. Martin Scheinin, Kaisa Korpijaakko-Labba, Pekka Sammallahti ja Veli-Pekka Lehtola ovat nimiä, joilla ei ehkä ole niin enää arvoa kun nyt hyllytettyjen saamelaisasioiden käsittelyä eduskunnan puhemies Eero Heinäluoman eilisiä sanoja lainaten "voidaan tarvittaessa jatkaa”. Suomen kannattaa jo vihdoin ymmärtää mistä sylttytehtaista se niin pelätty ”kansainvälinen painostus” on näissä kysymyksissä kierrätetty. Oppia kannattaa ottaa vaikka Ruotsista, jossa on katsottu hataraa ILO-karttaa ja päätetty harkita asioita rauhassa.

Lainaan vielä Antti Kokkosta:

”Saamelaiskäräjien hallituksen jäsen Anna Morottaja kommentoi maaliskuun alussa viisaasti saamelaiskäräjälain uudistamisesta ja ILO-sopimuksesta käytyä julkista keskustelua (Inarilainen 4.3.). Hänen mukaansa aivan liian paljon energiaa on käytetty pienen, saamelaiseksi pyrkivän, omia juuriaan ja identiteettiään hakevan joukon kanssa taisteluun. Morottajan mielestä todelliset uhkat saamelaiskulttuurille ovat kaivoshankkeet, kielen katoaminen saamelaislapsilta sekä kaupungeissa että saamelaisalueella ja henkisen hyvinvoinnin uhkat.”

Toivon mukaan Lapin Kansakin osallistuu jatkossa enemmän ja avarakatseisemmin Suomen alkuperäiskansakysymyksen valottamiseen.

Veikko

RKP:n ja Henrikssonin mahalasku

Tänään Suomen eduskunta päätti äänin 162 – 28 pysyttää voimassa nykyisen saamelaismääritelmän ja hyväksyi ensimmäisessä käsittelyssään perustuslakivaliokunnan mietintöön nojaavan käräjälain muutoksen.

Oli melko odotettua, että toista käsittelyä ei tule, vaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson vetää puoluetoveri Klemetti Näkkäläjärven kanssa junailemansa lakiehdotuksen eduskunnasta pois.

RKP:n ja saamelaiskäräjien johdon hanke valikoivasta ja samalla syrjivästä saamelaismääritelmästä hautautui selkeisiin äänestysnumeroihin. Vain RKP:n ja vihreiden edustajat äänestivät ehyinä ryhminä tuon tekeleen puolesta. Lisäksi joukkoon liittyi neljä sosdemia ja neljä vasemmistoliiton edustajaa.

Saamelaiskäräjälain muutosehdotuksen kohtalo oli RKP:n ja Henrikssonin todellinen mahalasku. Ruotsalaiset olivat Jyrki Kataisen onnettoman sateenkaarihallituksen loppumetreillä sananmukaisesti pelipaikalla takaamassa omine ehtoineen pääministeri Alexander Stubbin pätkähallituksen toimintakykyä. Oli hienoa, että vaikka Näkkäläjärvi vielä viime metreillä muistutteli blogissaan Stubbin tukeneen aikoinaan hänen politiikkaansa - ainakin ILO-ratifioinnin osalta – tuollainen kökkö muistuttelu ei enää tiedon Arkadianmäellä lisäännyttyä purrut.

Käytännössähän Henrikssonin-Näkkäläjärven saamelaiskäräjälakiehdotuksen kaatuminen vei pohjan myös heidän ILO-unelmaltaan.

Nyt voi sanoa, että kävi parin päivän päästä tapahtuvassa eduskunnan ILO-äänestyksessä miten kävi, ovat Henriksson ja Näkkäläjärvi senkin ehdotuksensa kanssa itse kaivamassaan mutalammikossa. Voikin olla, että tänään takkinsa tyhjäksi tunnustanut Henriksson vetää myös ILO-ratifioinnin pois. Itse asiassa se olisi häneltä jopa ihan älykäs veto tällä kerralla, mutta pianhan tuo ratkaisu nähdään.

Jos taas eduskunta joutuu tai pääsee äänestämään ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista, ja jos perustuslakivaliokunnan mietinnön mukainen ratifiointi päätetään tehdä, ei ratifioinnilla ole tosiasiassa sitä merkitystä, jota siltä kapeassa saamelaisjohdossa ja Henrikssonin leirissä toivottiin ja odotettiin.

Perustuslakivaliokunnan sinällään sekava perustelu antaa kaikille mahdollisille osapuolille kättä pitempää pitää puoliaan jatkossa jos ja kun sopimusta ruvettaisiin soveltamaan käytäntöön. Vaikka valiokunnan perusteluissa puhutaan paljon saamelaisista ja erheellisesti saamelaiskäräjien lanseeraaman hokeman mukaan jopa saamelaisista Euroopan Unionin ainoana alkuperäiskansana, niissä myös todetaan, ettei saamelaiskäräjien vaaliluettelo voi rajata vain siihen kuuluvien olevan saamelaisia. Lisäksi valiokunta katsoo, että ILO-sopimuksen tarkoittamia alkuperäiskansoja voivat Suomessa olla muutkin kuin nykyiset saamelaiset. Ja kun valiokunta hyvin selkeästi korostaa perusteluissaan Lapin asutushistoriaa, kansalaisten tasavertaisuutta ja kaikkien nykyisten omistus-, hallinta- ja käyttöoikeuksien turvaamista, on siinä perustetta kaikille pohjoisen asukkaille tulla tasavertaisina kuulluksi ja edustetuksi kun vaikkapa lainsäädäntöä jatkossa uudistetaan tai tarkistetaan.

Kun vaikka metsähallituslain uudistamisen käsittelyä tulevalla vaalikaudella jatketaan, on pohjoisen Lapin edustuksen oltava tuossa valmistelussa viimeksi koettua vahvempi. Viimeksihän Pentti Lähteenojan ”saamelaispykälätyöryhmään” kelpuutettiin alueelta vain yksi ”muun väestön” edustaja. Tuona edustajana jouduin työn aikana, saamelaiskäräjien edustajien työryhmää pyörittäessä, hämmästelemään suomalaisen lainvalmistelun heikkoutta. Toivottavasti vastaavaa farssia ei enää tarvitse nähdä.

Jos vaikka ILO-ratifiointiin päädytään, ollaan perustuslakivaliokunnan linjausten perusteella jo pitkin matkaa vaaditun olosuhdeselvityksen edessä. On selvää, että saamelaiskäräjien edustaman ryhmän lisäksi ILO-sopimuksen soveltamisen piiriin tulee ilmoittautumaan muitakin. Sen jälkeen joudutaan mitä ilmeisemmin pohtimaan sopimuksen soveltamisen maantieteellistä rajausta sekä mihin kaikkeen soveltaminen yhteiskunnallisesti ulottuu.

Järkevintä olisikin tehdä nuo selvitykset etukäteen ennen ratifiointipäätöstä – tai päätöstä sopimuksen ratifioinnin tarpeettomuudesta.

Päädyttiin ILO-ratifiointi lykkäämään tai tekemään, riittää seuraavalle hallitukselle tai hallituksille puuhastelua asian ympärillä. Ei voi muuta kuin hiljaa ja hartaasti toivoa, ettei tulevassa hallituksessa näy RKP:ta ja ettei ainakaan oikeusministerin pallilla tuon puolueen edustajaa jatkossa näy.

Veikko

ILOisella puhalluksella ihmisoikeuksien banaanivaltioksi?

Jyrki Kataisen sateenkaarihallituksen ohjelman löperyys, oikeusministeriön virkamiesten vuosikymmeniin yltävä sitoutuneisuus yhtä ryhmittymää tukevaan alkuperäiskansapolitiikkaan, oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin äärimmäisen ylimielinen yksisilmäisyys sekä tilaisuus hiostaa loppukiihdytystään tekevää Alexander Stubbin pätkähallitusta, ovat saattaneet eduskunnan valiokuntineen todellisen puhalluksen siunaajiksi. Mikäli eduskunnan suuri sali hyväksyy nyt perustuslakivaliokunnassa riitaisesti syntyneet mietinnöt ILO 169 -sopimuksen ratifioinnista ja siihen kytkeytyvästä saamelaiskäräjälain muutoksesta, riittää maan seuraavilla hallituksilla ja oikeuslaitoksilla sekä varmasti vielä kansainvälisillä ihmisoikeuselimilläkin päänvaivaa.

Suomen maine oikeusvaltiona ja ihmisoikeuksien kansainvälisenä mallioppilaana ja jopa opettajana on ajautumassa käsittämättömään pyöritykseen, vaikka nyt esitettyjen säädösten ja sitoumusten on markkinoitu päinvastoin kiillottavan Suomen kansainvälistä kuvaa.

Saamelaiskäräjien johtoa ja sen taustatukijoita tuntien – mukaan lukien oikeusministeriön virkamiehitys – voi odottaa perustuslakivaliokunnan mietintöjen antavan aiempaa paremmat edellytykset painostaa Suomea yhä enemmän polvilleen historiattoman ja härskiin vallanhankintaan tähtäävän saamelaispolitiikan edessä.

Perustuslakilakivaliokunnan ILO-mietinnössä todetaan hallituksen esitykseen viitaten, että ”Esitykseen sisältyy lakiehdotus yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Lisäksi Metsähallituksesta annettua lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että siihen otetaan säännökset saamelaisten kotiseutualueella tapahtuvasta valtion maa- ja vesialueiden hoitoa ja käyttöä koskevasta suunnittelusta ja saamelaiskulttuurin heikentämiskiellosta”.

Valiokunta toteaa myöhemmin perusteluissaan hallituksen esityksen niin sanottuun ”selitykseen” viitaten, että ”Selityksen mukaan Suomen hallitus turvaa saamelaisille oikeuden osallistua ja vaikuttaa saamelaisten kotiseutualueella olevien valtion maa- ja vesialueiden käyttöä koskevaan suunnitteluun ja päätöksentekoon saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksien turvaamiseksi ja edistämiseksi samoin kuin käyttää näitä alueita saamelaiskulttuurin harjoittamiseen, ylläpitämiseen ja edistämiseen sekä harjoittaa näillä alueilla saamelaisten perinteisiä elinkeinoja, kuten poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Suomen hallitus jatkaa työtä saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksien toteuttamiseksi sekä yleissopimuksen määräysten ja velvoitteiden täysimääräiseksi täytäntöönpanemiseksi kehittämällä lainsäädäntöä ja hallintoa yhteisymmärryksessä saamelaiskäräjien kanssa.”

Perustelu siis nostaa saamelaiskäräjät sekä pienen joukon saamelaisia elinkeinoharjoittajia jopa toisia saamelaisia vahvempaan asemaan valtion maa- ja vesialueiden käytössä sekä lupaa ”selityksistä” huolimatta Suomen pyrkivän jatkossa saattamaan ILO-sopimuksen velvoitteineen täysimääräisesti voimaan.

Perustuslakivaliokunta toki viittaa mietintönsä jatkeena Suomen ”selitykseen” ja että on huomioitava Suomen saamelaisalueen asutushistoria, että sen väestöryhmät harjoittavat samoja elinkeinoja ja että ILO-sopimus ei edellytä muiden oikeuksiin puuttumista. Valiokunta myös kyllä toteaa, ”että Suomen lainsäädäntö vastaa sopimuksen määräyksiä eikä sopimuksen ratifioiminen aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä”.

Saamelaisjohtoa ja sen neuvonantajia kuten Martin Scheininiä tuntien voi arvioida, että valiokunnan sekavia lupauksia ja lausumia luetaan seuraavat vuosikymmenet kuin Piru Raamattua. Sikäli jos eduskunta menee nuo lupaukset siunaamaan.

Yksi mielenkiintoinen kohta valiokunnan mietinnön loppupäästä löytyy. Siinä todetaan, että ”Sopimus ei valiokunnan saaman selvityksen mukaan aseta esteitä sille, että sopimuksen alkuperäiskansan suojelua koskevia määräyksiä sovellettaisiin Suomessa saamelaiskäräjillä edustettuina olevien saamelaisten ohella myös johonkin muuhun ryhmään, joka täyttää sopimuksen 1. artiklan mukaiset alkuperäis- ja heimokansan tunnusmerkit”.

Lienee selvää, etteivät ”rekisterisaamelaiset” olisi tulevaisuudessa Suomen ainoa alkuperäiskansa.

Yhteistoimintavelvoite johtaa veto-oikeuteen

Perustuslakivaliokunnan saamelaiskäräjälain muutoksesta antamasta mietinnöstä on noussut jo esille esitys saamelaisuuden määritelmän säilyttämisestä nykyisellään. Valiokunnan kanta on perusteltu, sillä oikeusministeriön ja saamelaisjohdon esitys saamelaisuuden määritelmän kaventamisesta ja saattamisesta käytännössä kokonaan mielivaltaiseksi oli suorastaan rasistinen.

Hyvä esimerkkikin sairaasta ja syrjivästä yrityksestä säilyttää saamelaiskäräjillä muutamien sukujen ylivalta ovat esille tulleet äänioikeushakemusten hylkäämiset. Niitä perusteltiin nyt perustuslakivaliokunnan torjumalla lakiehdotuksen kohdalla eli käräjien virkavastuullinen vaalilautakunta teki paljastavan virheen.

Saamelaiskäräjälain ehdotuksessa on edelleen käräjien johdolle käytännössä subjektiivista valtaa antava yhteistoimintavelvoite. Näin perustuslakivaliokunta: ”Valiokunta korostaa, että saamelaisten todellisten vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi on tärkeää, että saamelaiset otetaan mukaan heidän asemaansa ja oikeuksiinsa merkittävästi vaikuttavien asioiden valmisteluun mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Valiokunta korostaa erityisesti yhteistoimintavelvoitteen huomioon ottamista ministeriöissä valmisteltaessa lainsäädäntöä…”

Kun yhteistyövelvoitteessa viranomaisten tulisi neuvoteltava saamelaiskäräjien kanssa yhteisymmärrykseen pyrkien, katsoo perustuslakivaliokunta, ettei tuo pyrkimys tuo saamelaiskäräjille neuvotteluissa ns. veto-oikeutta.

Niinköhän, kun on nähty miten rähmällään esimerkiksi Metsähallitus tai ympäristöministeriö ovat olleet jo nyt saamelaiskäräjien johdon ja jopa yksittäisten paliskuntien edessä.

Todellinen veto-oikeuspykälä eli kulttuurin heikentämiskielto saamelaiskäräjälakiehdotukesta puuttuu, mutta onhan sekin mukana perustuslakivaliokunnan ILO-mietinnön perusteluissa.

Eli kyllä sen veto-oikeudenkin elementit tästä sekavasta kokonaisuudessa etsiville löytyvät!

Kaiken sekavuuden huipuksi perustuslakivaliokunnan mietintöihin liittyy vastalauseita eli eriäviä kantoja. Ne kuvastavat osaltaan sekä asioiden huonoa valmistelua että hillitöntä kiirettä.

Onkohan oikeuskanslerikaan ehtinyt perehtyä virkansa edellyttämällä tavalla lainvalmistelun tasoon? Entäpä mitä mahtaa miettiä tasavallan presidentti Sauli Niinistö jos ja kun joutuu vahvistamaan tällaisia lakeja?

Presidenttihän taisi taannoin suorasanaiseen tapaansa lausua jotain siihen siihen suuntaan, ettei ILO-sopimus ole sovelias Suomen kaltaiseen tasa-arvoiseen oikeusvaltioon.

Veikko

Inarilaisten näkemykset kelpaavat viestiksi päättäjille

Helsingin yliopiston professoreiden tutkimushankkeeseen liittynyt kysely kertoo selkeästi mitä Suomen suurimman saamelaiskunnan asukkaat ajattelevat saamelaisuudesta, saamelaiskäräjistä ja käräjien johdon ajamasta ILO-ratifioinnista.

Ihmisillä Inarissa on halu elää sovussa ja hyödyntää tasavertaisina luontoaan. Miksi tämä ei sovi joillekin? Toivottavasti kuitenkin Inarin ihmisten elämää lainsäädännöllä ja sopimuksilla ohjaavalle oikeusvaltio Suomen eduskunnalle.
(Reetta Toivosen ja Panu Itkosen artikkeli Lapin Kansassa 1.3.2015)