Vuodenpäivät Kollumeilta

Maaliskuu vaihtui pääsiäisen pyhiltä huhtikuuksi ja huomasin viettäneeni vuoden eläkeläisen päiviä.

Viime vuoden maaliskuussa – jo hieman ennen ”virallista” eläkkeelle siirtymistäni – aloitin tämän blogini kirjoittamisen.  Ajatukseni oli sillä tavalla jatkaa kirjoittamista sen jälkeen kun lopettaisin nelisenkymmentä vuotta kestäneen ammattimaisen kirjoittamisen.  Jo ennen toimittajaksi ryhtymistäni olin kirjoittanut, itse asiassa koko pienen ikäni sen jälkeen kun opin jotenkin kirjoittamaan.

”Kollumeilta koilliseen” piti olla moniaiheinen, satunnaisten tapahtumien ja pohdiskelujen foorumi.  Sellaista siitä ei ole ensimmäisen vuoden aiheitten perusteella tullut.  Olen lukijoitteni kanssa päätynyt käsittelemään ja kommentoimaan Lapille ja Suomelle monella tavalla tärkeää alkuperäiskansakysymystä ja siihen liittyviä maaoikeus- ja muita asioita. Siis aihepiiriä, johon olin paneutunut jo pian kolmen vuosikymmenen ajan lehtityössäni ja jota aihepiiriä monet kollegani olivat käsitelleet kovin varoen tai jättäneet mieluummin käsittelemättä.  Toki muuan Lapin Kansaa isomman lehden kollega kuittasi tämän aihepiirin töistään tiedonjulkistamispalkinnon, mutta minusta tuon prenikan nimi e istunut lainkaan kyseisen saajansa saamelais- ja alkuperäiskansa-asioissa harjoittamaan journalismiin.

Paitsi ehkä silloisen saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtajan Pekka Aikion ja hänen esikuntansa mielestä.

Myös minulle on esitetty tiedonjulkistamispalkintoa siitä syystä, että nostin lappalaiset ja heidän oikeutensa esiin Lapinmaan historian hämäristä, värikkäiden verkapukujen, intiaanijoikujen ja noitarumpujen paukutuksen takaa. Ja välistä ankarankin painostuksen alla.

Sille esitykselle kävi sen tekijän, arvostamani Ylen toimittajan mukaan köppänästi. Kun hän esitti asiaa Rovaniemellä pidetyssä Polar Press Clubin jossain kokouksessa, syntyi syvä hiljaisuus. Sitä rikkoi vain kokouksen puheenjohtajan, yleläisen aluetoimittajan yskiminen henkäistyään pullapalan väärään kurkkuun.

Myös Lapin Kansan paikalla olleet kollegat olivat hiljaa ja etsivät katseillaan kiintopisteitä katosta.

Aina ei voi voittaa, mutta meillä oli tuon palkinnon esittäjän kanssa hauskaa kun hän soitti ja kuvaili aiheuttamaansa tilannetta.

Minusta paras palkinto kirjoittajana on ollut työvuosina ja myös nyt vapaana julkikirjoittajana yhteys lukijoihin.  Ja tietenkin silloin, kun on saanut tuntea ja kuulla auttaneensa oikean tiedon julkistamisessa.

Oikean tiedon etsiminen ja julkistaminen ei ole helppoa ja siksi monet toimittajat valitsevat helpomman tavan saada samaa palkkaa. Minä kutsun sitä tapaa tiedotteiden monistamiseksi. Radiopuolella sitä voisi nimittää vaikkapa juontamiseksi – musiikin väleissä. Takana ovat Aino Lehtolan ja kumppaneiden ajat, jolloin juttuja tehtiin räväkästi ja kuvia kumartamatta.

Vuosi sitten suunnittelin kirjoittavani muutakin kuin tätä blogia. Ja olenhan kirjoittanutkin, mutta kovin on ollut eläkeläisellä kaikenlaisia kiireitä. Viimeisimpänä viejänä kunnallispolitiikka.

Kunnallisista asioista päädyin avaamaan erillisen nettipäiväkirjan, ”Inarilaisen kuntablogin”. Sillekin on ilmaantunut päivittäinen ja näköjään kasvava lukijakuntansa.

Jos kirjoittajan pää ja sormet toimivat jatkossakin suunnilleen samaa tahtia ja jos lukijat pysyvät matkassa, ”Kollumeilta koilliseen” jatkaa verkkoelämäänsä. Ehkäpä jatkossa aihepiiri hieman monipuolistuu, mutta tänä päivänä ja varmasti ehkä pitkäänkin Lapinmaan asiat tulevat olemaan seurattavimmat.

Niin, nytkin kun on kevät ja aurinko paistaa, meille on tänne pohjoisimpaan Lappiin tulossa arvovaltaisia vieraita. On meppejä ja perustuslakivaliokuntaa, kiinnostuksen kohteena tietenkin saamelaisasiat.

Statuksilla ja ilman.

Veikko