Tutkijan tarinat ja todellisuus

Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä (MT 6.8.2012) haastateltu Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tutkija Antti Aikio vaati kouriintuntuvia lainsäädännöllisiä toimia saamelaisten oikeuksien turvaamiseksi.

Jukka Koivulan toimittamassa jutussa esillä olivat tietenkin ILO 169 -sopimus ja Aikion sen vaihtoehdoksi nostama pohjoismainen saamelaissopimus.

Lehdessä Aikio kertoo kuinka nykyään saamelaiset tunnistetaan omaksi kulttuuriseksi erityisryhmäkseen ylätasolla, muttei käytännön lainsäädännössä. Mitäs niitä nyt olikaan, kymmeniä ja kymmeniä ”käytännön” lakeja, joissa saamelaiset ovat saaneet erityismaininnan ja -aseman?

Minusta Aikio livahtaa tarinaperinteen puolelle selittäessään saamelaisten ongelmia poronhoidossa – muita kuin porosaamelaisiahan ei etelään viestiteltäessä tunnu olevankaan, olivat he arkielämässään mitä tutkijoita tai räppäreitä hyvänsä.

”Perinteinen saamelainen poronhoito on käynyt hyvin vaikeaksi. Se perustuu liikkuvaan elämäntapaan, jossa eläimet viettävät vain lyhyehköjä aikoja yhdellä alueella. Tämä on ympäristöllisesti kestävää, sillä arktinen luonto on haavoittuvaa.

Poronhoidon paliskunta-alueet kuitenkin käytännössä rajoittavat saamelaisten poronhoitajien liikkumista”, Aikio Maaseudun Tulevaisuudessa kertoo.

Edelleen todetaan, että saamelaisia asuu Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alueilla ja että tämä johtaa päällekkäisyyksiin lainsäädännössä sekä käytänteissä. Kun vielä Suomi ja Ruotsi kuuluvat EU:hun, mutta Norja ja Venäjä eivät.

Rajat eivätkä raja-aidatkaan saisi tutkija Aikion mielestä haitata liikkuvaa saamelaista poronhoitoa. Tähän on tähdätty myös pohjoismaisen saamelaissopimuksen luonnosteluissa ja pyritään varmaan edelleenkin sopimusta eteenpäin ajettaessa.

Ihmettelen kyllä miten perinteiseen jutaamiseen voitaisiin todellisuudessa palata? Sikäli kun esimerkiksi Utsjoen saamelaisiin on uskominen, he ovat poromiehistä maanviljelijöihin vaatineet kymmenet vuodet esteaitaa Tenon Norjan rannalle estämään sikäläisten sukulaistensa nälkyneiden porojen jokatalvista tunkeutumista mailleen ja laitumilleen. Samoin ovat raja-aitoja vaatineet ja saaneet rajoilleen paliskunnat ja nykyään niiden sisällä jo tokkakunnatkin.

Haluaisin nähdä livenä sen nykyajan nuoremman poromiehen, joka jäisi jutimaan viikoiksi tokan mukaan pitkin tuntureita, eikä karauttaisi Summitillaan yöksi porotilalleen köllöttelemään emännän kylkeen.

Aidat ovat siitä hyviä, etteivät porot karkaa yhettömiin, vaikka paimen viivähtäisi kylillä pitempäänkin.

Tällaisia ympäri vuoden ilman aitoja paimentavia ja paimentamalla kestävää laidunkiertoa toteuttavia poronhoitajia olen tavannut viimeksi kai kohta kaksi vuosikymmentä sitten Kuolan niemimaalla. He olivat komeja.

Maaseudun Tulevaisuudessa Antti Aikio vielä kertoo ILO-keskustelun menneen Suomessa väärille urille. Näin siksi, koska ”moni lappilainen” pelkää sopimuksen 14. artiklan vaatimuksen alkuperäiskansan maaoikeuksien palauttamisesta vievän maita ja oikeuksia itseltään.

 ”Asia pitää hoitaa siten, että saamelaisten olot paranevat ilman, että se on keneltäkään muulta pois.”

Näin Aikio lausuu lehdessä kuluneen fraasin, jota ei ole pahemmin yritetty selittää käytännön eli todellisuuden tasolla.

Eli vaikka miten saamelaisten olot ovat tämän päivän Suomessa muita heikommat tai miten niitä pitäisi parantaa muiden edelle?  Ja jos puhutaan maaoikeuksista, miten maaoikeudet voidaan kansallisesti tai kansainvälisesti kestävästi osoittaa muista erillään ja erityisinä pääasiassa kielellisellä etnisellä valinnalla muodostetulle väestöryhmälle, ohi Lapinmaan historiallisen alkuperäisväestön?

Aikanaan niin sanottua saamelaislakiluonnosta markkinoitiin myös siten, etteivät sen kautta paliskunnittain muodostettaville lapinkylille tulevat oikeudet olisi keneltäkään pois. Pian sekä saamelaiset itse että muut ”lappilaiset” huomasivat missä mennään ja lakiluonnos raukesi.

Kuopattu sitä ei kuitenkaan, sillä kun lukee vaikkapa pohjoismaisesta saamelaissopimuksesta kyhäiltyjä luonnoksia, Troijan hevonen hirnuu yhä.

Veikko