Fáktalávvu – etnopoliittista propagandaa?

”Fáktalávvu on blogi, joka tarjoaa tosiasiallista, luotettavaa ja ajantasaista tietoa saamelaisista. Fáktalávvu on pohjoissaamea ja se tarkoittaa Faktalaavua. Fáktalávvu ei ole yhdistys eikä kollektiivi vaan julkaisualusta…”.

Somasti ajankohtaan eli meneillään olevaan ja saamelaismääritelmäkiistaa aiheuttavaan saamelaiskäräjälain uudistamiseen sekä muihin saamelaisasioihin liittyen syntyi tuo edellä mainitsemani Fáktalávvu-blogi. Kuten nimi ja esipuhe antavat ymmärtää, sieltä löytyy nyt yhtä ja ainoaa totuutta saamelaisista, saamelaiskulttuurista ja saamelaispolitiikasta.

Sen verran on alku antanut kuitenkin huomata, että samalla tavalla kuin sanoja rasismi ja rasisti on käytetty löysästi saamelaisaktivistien puheissa ja teksteissä, on ehkä sanasta fakta tulossa samoissa yhteyksissä sanan propaganda synonyymi.

En ole varmaan kaikkia Fáktalávvun kirjoituksia kahlannut läpi, mutta ehkä tähän mennessä eniten minua ja näköjään monia muitakin on kiinnostanut blogin kirjoittajiin kuuluvan emeritusprofessori Pekka Sammallahden ”faktapaljastus” saamelaiskäräjien vaaliluetteloon perusteitta pyrkivistä suomalaisista, ”lapinkyläväestä”.

Julkaisenpa tässä tuon pitkän emerituksen kirjoituksen, joka antaa lukijalle ehkä mielikuvan perusteellisesta faktoihin pitäytymisestä (onhan kirjoittaja lisäksi saamelaiskäräjien nimeämänä asiantuntijana parhaillaan työskentelevässä Pekka Hallbergin saamelaiskäräjälakityöryhmässä). Sammallahden kirjoituksen perään julkaisen hänen paljastustaan tarkistavan, samaista polveutumisen ja etnisyyden kysymystä tarkastelevan toisen kirjoituksen. Siitä sinnikäs lukija voinee tehdä päätelmiään missä määrin Fáktalávvu esimerkiksi tämän aiheen kohdalla tuottaa julki faktaa.

Siis kaksi todella pitkää kirjoitusta verrattavaksi:

”Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia

Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on pyrkimässä ns. lapinkyläväki. Tässä tarkastellaan tuon väestöryhmän taustaa Inarissa ja väitettä, että lapinkyläväki ja inarinsaamelaiset kuuluisivat samaan kansaan.
Inarin lapinkyläväki polveutuu Ivalojoen alajuoksun Kyrön kylän asukkaista, jonka perusti 1750-luvulla Ivalojoen alajuoksulle Kittilän ja Enontekiön kautta muuttanut suomalainen uudisasukas Henrik Kyrö, joka asui alunperin Tornionlaaksossa ja kuului ruotsalaisen sukututkijan Erik Kuoksun mukaan laajalle levinneeseen Kyrön pirkkamies- eli pirkkalaissukuun. Ns. saamelaisrekisterin mukaan Henric Michelsson Kyrö merkittiin Inarin v:n 1758 rippikirjassa suomalaiseksi.
Pirkkalaiset kävivät Ruotsin kuninkaan valtuuttamina kauppaa lapinkylien kanssa ja kantoivat niistä verot. Nämä oikeudet lakkasivat, ja 1500-luvulla pirkkamiessukuiset olivat etupäässä talollisia ja virkamiehiä. Henrik Kyrö merkittiin Kittilässä ja Enontekiöllä kuitenkin lappalaiseksi, koska hän ei perustanut taloa vaan harjoitti kalastusta ja metsästystä.
Inarin lapinkyläväki liittyy kielensä, kulttuurinsa, sosiaalisten suhteidensa ja etnisen taustansa kannalta läheisesti Sodankylän ja Kittilän peräpohjalaisiin talollisiin.
Fellman kertoo 1800-luvun alussa Kyrön kylästä ja sanoo sen olevan kieleltään ja elämänmuodoltaan suomalaiskylä (Fellman III: 333): `Åren 1826 och 1829 vistades jag under den härrligaste Juli-sommar någon tid i Kyrö by. Värmen uppgick om dagen till omkring 20° C, och nätterna, under hvilka solen ej gick ned, voro nästan lika varma, hvarföre skörden ock blef god. De små bostäderna voro snygga och rummen rena; ängarne och åkrarne omgifna af höga granar, stodo i högtidsskrud. Jag tyckte mig vara i en finsk koloni vid Elbens stränder; ty kolonisterna i Kyrö by äro Finnar och bära finsk klädedrägt.` Kieltä ei erikseen mainita, mutta se sisältyy kylän ja sen asukkaiden suomalaisuuteen.
Henrik Mikonpoika Kyrön jälkeläisten sukunimiä olivat jo 1800-luvulla mm. Akujärvi, Huhtamella, Kiviniemi, Kyrö, Mannermaa, ja Mattila. Heikki Mikonpoika (Henric Mickelsson) Kyrön tyttären Britan ja Jouni Martinpoika Morottajan pojat ottivat sukunimekseen Akujärven (Martti, Heikki ja Antti), Huhtamellan (Jouni) ja Kiviniemen (Mikko). Tyttäristä Brita ja Maria olivat ilmeisesti naimattomia, Eva meni naimisiin Antti Hannunpoika Korvan kanssa. Myös Brita otti sukunimekseen Akujärvi, ja hänen poikansa Aatami meni naimisiin Maria Kyrön kanssa. Sukunimien vaihto suomalaisiin heijastelee henkilöiden suomalaisuutta.
Lapinkyläväki perustaa väitteensä saamelaisuudestaan niissä tapauksissa, joista minulla on varmaa tietoa, v. 1762 syntyneeseen Inarin tunturilappalaiseen Jouni Martinpoika Morottajaan, joka 1790 meni naimisiin Henrik Kyrön tyttären kanssa, todennäköisesti kotivävyksi Kyrön kylään. Niinpä hänet on avioliiton solmimisen jälkeen vuosien 1797-1802 rippikirjassa merkitty uudisasukkaaksi. V:n 1825 maakirjassa hänet on kuitenkin merkitty tunturilappalaiseksi. Tämä on osoitus elinkeinomerkintöjen horjuvuudesta. Niitä ei voi käyttää viranomaisluetteloihin merkittyjen henkilöiden etnisyyden kriteerinä ja vielä vähemmän nykyään elävien.Jouni Martinpojan miespuoliset jälkeläiset ottivat suomalaiset sukunimet (esim. Akujärvi ja Huhtamella) ja perustivat omat talonsa Kyrön kylään tai sen läheisyyteen.
Tämän jälkeen aina itsenäisyyden ajan alkuvuosiin saakka Jouni Morottajan jälkeläiset solmivat avioliittoja Inarin, Sodankylän ja Kittilän talollisten kanssa. Jonkin verran yli sadasta avioliitosta vain ilmeisesti vain kaksi solmittiin saamelaisen kanssa, kun v. 1832 ja 1863 syntyneet isä ja poika Jouni Akujärvi ottivat vaimonsa Vallen suvusta.
Kyrön tyttären avioliitto saamelaisen kanssa oli poikkeuksellinen, katsoi sitä kumman kansan kannalta tahansa. Itsenäisyyden alkuvuosiin saakka Kyrön suvun jäsenet samoin kuin saamelaiset hakivat vaimonsa paria poikkeusta lukuunottamatta omasta väestään, suomalaiset Kyröt Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, saamelaiset lähinnä Inarista mutta joskus myös Utsjoelta.
Kyseessä oli Inarin väestön kaksi kieleltään ja kulttuuriltaan erilaista kansaa, joista toinen polveutui suomalaisista uudisasukkaista, puhui suomea ja edusti Lapin suomalaista talolliskulttuuria sosiaalisia suhteita myöten. Toisen kansan kieli oli saame, se polveutui saamelaisista kanta-asukkaista ja oli kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan selvästi saamelainen.
Morottajan tulo Kyrön vävyksi liittyi todennäköisesti hänen porotokkaansa. Talolliset alkoivat 1700-luvun jälkipuoliskolla kehittää poronhoidosta itselleen sivuelinkeinoa. Talollisten vähäisen määrän vuoksi Inariin ei ollut juurikaan tullut raitiolappalaisia toisin kuin sen eteläpuolisiin pitäjiin Sodankylään ja Kittilään, ja poronhoidon aloittamiseksi tarvittiin porosaamelaista, jollainen Jouni Martinpoika oli.
Enontekiön ja Inarin suomalaisväestö alkoi liikehtiä saamelaiskäräjälain valmisteluvaiheessa ja perusti omia etujaan valvomaan ja ajamaan ns. lapinkyläyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli vaalia ja elvyttää lappalaisten kulttuuriperinnettä ja maa- ja vesioikeuksia ja niiden palauttamista. Lapinkyläyhdistysväki – tai lyhyemmin lapinkyläväki – alkoi kutsua itseään lappalaisiksi, koska heidän esivanhemmissaan oli lappalaiseksi merkitty henkilö, joka edusti alueen alkuperäisiä asukkaita.
Nimitys lappalainen oli tavallaan jäänyt saamelaisilta vapaaksi, kun lappalaisen tilalle otettiin uusi, saamen kieleen pohjautuva neutraali nimitys saamelainen. Lapinkyläväki saattoi näin ottaa omaan käyttöönsä ja itseään tarkoittamaan sen nimityksen, jota he olivat aikaisemmin käyttäneet saamelaisista. Nimitys lappalainen vallattiin näin uuteen käyttöön. Paradoksaalista on se, että lapinkyläväestä yksikään ei ole lappalainen.
Vuoden 1999 saamelaiskäräjävaaleissa vaalilautakunnalle saapui määräajassa 1128 hakemusta, jotka perustuivat hakijan ilmoittamaan lappalaisuuteen. Näistä hyväksyttiin vaaliluetteloon 70. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen tehtiin 656 valitusta. KHO hyväksyi hakijoista seitsemän (7) henkilöä merkittäväksi vaaliluetteloon. Lisäksi KHO hyväksyi neljä (4) lappalaisperusteista valitusta valittajien näytettyä olevansa vuoden 1870 henkikirjaan merkityn kalastajalappalaisen jälkeläisiä.
Tämän epäonnistuneen hakeutumisen vuoksi lapinkyläväkeen kuuluvat suomalaiset alkoivat kutsua itseään saamelaisiksi. Näistä pääsi ensi yrittämällä vaaliluetteloon neljä, viime kerralla eli v. 2015 n. sata, kun KHO hylkäsi – voisi sanoa summamutikassa ja ilman näkyvää linjaa – noin puolet valituksista. Kielikriteeri oli väistynyt taka-alalle lappalaiskriteerin tieltä, ja lisäksi KHO käytti ns kokonaisharkintaa, jonka perusteella hakija voitiin merkityttää vaaliluetteloon, vaikka mikään kriteeri ei olisikaan täysin täyttynyt. Kokonaisharkinnassa KHO arvioi hakijan yhteyttä saamelaiskulttuuriin sellaisena kuin KHO:n tuomarit sen ymmärtävät saamelaiskäräjien näkemyksestä riippumatta.
Lapinkyläväen asiaa on liittynyt ajamaan myös muutama saamelainen. Toisilla on kysymyksessä harmistuminen, kun saamelaisyhteisössä muutamat ovat nousseet näkyvään asemaan saamelaiskäräjien toiminnan ansiosta. Toisilla taas on halu ajaa asioita, joilla kunnassa voi saada lisää kannattajia. Kolmansien mielestä taas saamen kielen ja saamelaiskulttuurin pelastus on suomalaisista polveutuvassa, suomenkielisessä ja kulttuuriltaan suomalaisessa lapinkyläväessä.
Saamelainen on siitä hankala sana lain kannalta, että se edustaa ainakin kahta käsitettä. Toisaalta sillä tarkoitetaan saamelaisyhteisön jäsentä, etnistä saamelaisuutta, ja toisaalta niitä yksilöitä saamelaisyhteisön ulkopuolella, joiden esivanhemmissa on lappalaiseksi merkitty henkilö. Lakia säädettäessä sanalla ei jälkimmäistä merkitystä vielä ollut, eikä se myöskään vastaa ILO169-sopimusta joka koskee kansoja eikä yksilöitä.
Lapinkyläväen etnisyys on ollut monille epäselvä. Kieleltään, kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan, jotka ilmenevät esim. avioliittojen solmimisissa, he ovat tyypillisiä Lapin suomalaisia, vaikka kutsuvatkin itseään saamelaisiksi. Heidän ei voi myöskään katsoa menettäneen saamen kieltä, koska Jouni Martinpoika Morottajan jälkeläisten kieleksi tuli Kyrön suomalaisyhteisössä suomi jo 1700-luvun lopussa 6-7 sukupolvea sitten. Suomi myös pysyi Jouni Martinpojan jälkeläisten äidinkielenä.
Inarinsaamelaisille taas evakkoaika, sodanjälkeinen asuntolaelämä ja lisääntyvä suomalaisasutus merkitsi kielellistä murrosaikaa ja kielen menettämistä niiden aiheuttamissa paineissa. Osansa oli myös yksikielisyyden merkityksen korostamisessa, josta tosin ollaan pääsemässä perusteettomana eroon. Kehityksen vastapainoksi on Anarâškielâ servi ry aloittanut menestyksekkään kielipesätoiminnan, joka yhdessä inarinsaamenkielisen kouluopetuksen sekä radio- ja tv-lähetysten kanssa on palauttanut kielen moneen perheeseen.
Lapinkyläväelle ”saamelaisuus” on säälimätöntä leikkiä, jolla saamelaiset yritetään Enontekiöllä ja Inarissa painaa samaan, hallinnollisesti näkymättömään asemaan, joka heillä oli ennen saamelaiskäräjien perustamista. Koska lapinkyläväki ajattelee suomalaisittain, muiden suomalaisten on helpompi asettua heidän kannalleen asiassa. Suomalaisella yhteiskunnalla ei vain ole valmiuksia eikä taustatietoja ottaa vastaan saamelaisten omaa näkemystä. Lapinkyläväkeä eivät ole läheskään kaikki alueen vanhojen suomalaissukujen jäsenet, ja siksi sen käynnistämää liikettä ei voi kutsua etniseksi liikkeeksi, vaan kysymys on kunnallis-elinkeinopoliittisesta liikkeestä.
Toinen motiivi mainitun yhteiskunnallisen motiivin rinnalla raadollisempi: raha ja maanomistus. Saamelaiskäräjien vähäiset kulttuurimäärärahat tulisi lapinkyläväen tuoreen kannanoton (9.2.2018) mukaan jakaa muillekin kuin saamelaisille pitkin laajaa Lappia ja Peräpohjolaa. Harhaluulo (ja pelko) valtion maiden ja vesien jakamisesta saamelaisille saa monet leikkimään saamelaista ja kiistämään saamelaisten oman käsityksen kansastaan ja vuosituhantisesta identiteetistään.
Saamelaiset esitellään lisäksi sortajina ja oman edun tavoittelijoina, kun todellinen sortaja ja oman edun tavoittelija on lapinkyläväki-liike itse julmine saamelaisleikkeineen suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapinkyläväen manipulaatiokeinoihin kuuluu myös uuskieli, josta sanan saamelainen uusi merkitys jo tulikin esille. Toinen on sovinto. Sillä tarkoitetaan saamelaisten alistumista lapinkyläväen vaatimuksiin.
Saamelaisille tilanne on ahdistava. Kun viimein oli saatu edes jonkinlainen itsenäinen mahdollisuus vaikuttaa omien asioiden erittelyyn, esille tuomiseen ja kehitykseen, tätä mahdollisuutta vastaan on asettunut ylivoimallaan lähes koko suomalainen yhteiskunta Inarista ja Enontekiöltä aina Helsingin Pasilaan ja Arkadianmäelle saakka.
Kirjoittaja Pekka Sammallahti on saamen kielen ja saamelaiskulttuurin emeritusprofessori.”

Fáktalávvu julkaisee siis edellä olevaa ”faktaa”. Näin sitä kommentoidaan kirjoituksessa, jonka signeeraaja kuuluu tuohon ”julmaa suomalaisten leikkiä” harjoittavaan väestöön – ja jonka etnisen identiteetin emeritusprofessori varsin suoraviivaisesti lyttää:

”Sammalahden kirjoituksesta

Nettiin on ilmestynyt vuoden alussa niin kutsuttu Fáktalávvu-blogi, joka ilmoittaa antavansa ”tosiasiallista ja luotettavaa tietoa saamelaisista”.  Tästä lähtökohdasta on ilmeisesti arvioitava myös emeritusprofessori Pekka Sammallahden 10.2. julkaistua kirjoitusta, jonka hän on otsikoinut ”Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia”.
Kirjoittajan mukaan Inarin lapinkyläväki polveutuu Kyrön kylän asukkaista. Kyrön kylän perusti Sammallahden mukaan Kittilästä Ivalojoen alajuoksulle 1750-luvulla saapunut suomalainen uudisasukas Henrik Kyrö. Sammallahti kertoo Henrik Kyrön asuneen aikaisemmin Tornionjokilaaksossa. Hänen mukaan Kyrö oli pirkkalaissukua. Hänet kuitenkin merkittiin Kittilässä lappalaiseksi, koska hän ei perustanut taloa vaan harjoitti metsästystä ja kalastusta. Tässä onkin tosiasioita jo aluksi.
Ensinnäkään Henrik Kyrön yhdistäminen pirkkalaisiin on sananmukaisesti kaukaa haettua. Pirkkalaiset menettivät merkityksensä jo 1500-luvulla sen seurauksena, että Kustaa Vaasa poisti 1550 pirkkalaisprivilegiot. Kaksisataa vuotta myöhemmin eläneellä Henrik Kyröllä ei voinut olla mitään yhteyttä pirkkalaisiin. Toiseksi Henrik Kyrö ei asunut alun perin Tornionlaaksossa. Tornionlaaksosta oli sen sijaan muuttanut hänen isoisänsä isä eli Pellossa 1623 syntynyt Mickel Kyrö, joka meni naimisiin Kittilän ja Enontekiön rajoilla asuneen saamelaisen Ingrid Sirkan kanssa.
Henrik Kyrö oli siis jo neljännen polven kittiläläinen (Riihitammela 2011 s. 306) ja todennäköisesti myös kuuluisan Kittilän Päiviön jälkeläinen.  Ehkä hän oli tietoinen, että hänen isoisänsä isä oli tullut Pellosta. Tämä oli kuitenkin vain yksi hänen esivanhemmistaan. Muut olivat Kittilästä. Jos Sammallahden tarkoituksena on tuoda esille Kyrön suvun suomalaisuutta, minkä vuoksi hän ei mainitse Kyrön sukuun kuuluvan Kyrön-Kaukosen-Näkkäläjärven sukuhaaraa. Tässä sukuhaarassa Kyrön puolisot kuuluivat Savosta tulleen Kaukosen ja Matarengista tulleen Hetan sukuihin (Riihitammela 2011 s. 322). Molemmat olivat suomalaisia uudisasukassukuja. Heidän jälkeläisensä, Näkkäläjärvelle uudistilan perustanut Salomon Kaukonen oli Näkkäläjärven suvun kantaisä ja hyvä esimerkki nimenomaan Kyrön suvun suomalaisesta sukuhaarasta.
Inarin vuoden 1758 rippikirjaan Henrik Kyrö merkittiin Sammallahden mukaan rippikirjaan suomalaiseksi. Mitään tällaista merkintää ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan hänet merkittiin uudistilalliseksi sen jälkeen, kun hän oli perustanut uudistilan yhdessä inarilaisen kalastajasaamelaisen Henrin Kuuvan kanssa vuonna 1758.  Jos Sammallahti tarkoittaa, että uudistilan perustaminen tekee henkilöstä suomalaisen, tällöin myös Johan Aikiota ja Isak Paadaria tulisi pitää suomalaisina, olivathan he perustaneet uudistilan jo ennen Kyröä ja Kuuvaa (Inarin historia 2003 s 167). Tämä koskee käytännössä myös kaikkia Utsjoen kalastajasaamelaisia.
Sammallahti kirjoittaa: ´Fellman (III s. 333) kertoo 1800-luvun alussa Kyrön kylästä ja sanoo sen olevan kieleltään ja elämänmuodoltaan suomalaiskylä. Tyypillisiä Henrik Kyrön jälkeläisten sukunimiä ovat nykyään Akujärvi, Huhtamella, Kyrö, Mannermaa, Mattila´. Asia ei ole kuitenkaan näin. Kyseissä kohdassa Fellman toteaa, että vanhimpia uudisasukkaita Inarissa on vain viisi. Tämän jälkeen hän toteaa, että viime aikoina (1831) myös Inarin saamelaiset ovat alkaneet perustaa uudistiloja ja hän luettelee tällaisia uudisasutuksia Muddusjärellä, Kaamasjoella, Akujärvellä, Ivalonjokisuulla ja Koppelossa. Seuraavaksi hän toteaa, että Kyrön kylässä on neljä uudisasutusta, joita hän pitää suomalaisina ja jotka käyttivät suomalaista vaatepartta. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ne kalastajasaamelaiset, jotka olivat asettuneet uudisasukkaiksi, eivät ole Fellmannin mukaan suomalaisia vaan saamelaisia ja että nämä eivät pitäneet suomalaista vaatepartta vaan saamelaista.
Hänen mainitsemansa Akujärvet, Huhtamellat ja Mannermaat ovat nimenomaan näiden saamelaisten jälkeläisiä. Kun puhutaan suvusta, tarkoitetaan isälinjaa. Nämä kaikki suvut kuuluvat Morottajan laajaan saamelaissukuun. Tässä tullaan koko esityksen merkillisimpään kysymykseen: Miten Kyrön suku liittyy lainkaan tähän asiaan. Ne inarilaiset, jotka haluavat puolustaa Inarin alkuperäisten saamelaisten oikeuksia ja ovat järjestäytyneet Inarin lapinkylän kautta, eivät vetoa oikeuksien perusteena siihen, että he ovat Henrik Kyrön jälkeläisiä ja vain osa edes on. He vetoavat siihen, että he ovat Inarin alkuperäisten metsä- ja kalastajasaamelaisten jälkeläisiä. Sammallahden peruste tämän asian kiistämiseksi on se, että yksi Kyrön tyttö meni vuonna 1790 naimisiin Morottajan sukuun kuuluvan henkilön kanssa.
Jos se, että suvusta löytyy myös suomalaisia esivanhempia aiheuttaa sen, että tällainen henkilö ei ole saamelainen, ei Suomessa ole tietenkään yhtään saamelaista. Sammallahti siteeraa Fellmannia kovin suppeasti. Utsjoella pitkään asunut Fellmann toteaa, että Tenojoen väestö on suurimmalta osaltaan suomalaista syntyperää ja vain vähäiseltä osaltaan saamelaista (III s.  78-79). Hänen mukaansa kaikki tenolaiset puhuvat lähes puhdasta suomea (IV s. 204). Wahlenbergin (1804 s. 24) mukaan (Tenon ja Utsjoen) kalastajalappalaiset ovat useimmiten suomalaista alkuperää ja ulkonäöltään suomalaisten kaltaisia. Hänen mukaansa suomalaiset ovat muuttaneet alueelle Pohjanmaan pohjoisosista ja Tornion pitäjästä. Utsjoella 1800-luvulla käynyt Warelius (1848 s. 66-68) toteaa, että Tenojoen kalastajia kutsutaan lappalaisiksi, vaikka he ovat lähes yksinomaan suomalaista syntyperää.
Sammallahden esitystä ei voi syyttää ainakaan liiallisesta johdonmukaisuudesta. Helsingistä Utsjoelle muuttaneen Sammallahden nykyisen kotiseudun asukkaat ovat saamelaisia, vaikka suuri osa heistä on epäilemättä alkujaan suomalaisia. Kuitenkin yksi Henrik Kyrö riittää tekemään lähes kaikista inarinsaamelaisista suomalaisia.
Sammallahti väittää, että Jouni Morottajan jälkeläiset olisivat saamelaisten jälkeläisiä vain Jouni Morottajan ja kahden tähän sukuun vuosina 1832 ja 1863 naidun Vallen sukuun kuulunen naisen kautta. Tämä väite on yksinkertaisesti vale eikä sitä ole tarvetta kommentoida. Jokainen ymmärtää, että jos henkilö polveutuu inarinsaamelaisista suvuista 1500-luvulta alkaen usean sukuhaaran kautta, täytyy esivanhemmista löytyä muitakin henkilöitä kuin Henrik Kyrö.
Sammallahti toteaa, että saamaleiset hakivat vaimonsa lähinnä omasta väestään. Kyrön suvun jäsenet hakivat vaimonsa ´omasta väestään Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä´. Tässäkin tulee esille vääristely, joka näyttää olevan hänelle tyypillistä. Jos katsoo esimerkiksi Morottajan suvun (ja siis myös Akujärven, Huhtamellan ym.) sukututkimusta, puolisoiden sukuniminä mainitaan muun muassa Ara, Musta, Korva, Mutenia, Korvanen, Riesto, Riimi, Äärelä ja Suikki. Tällaiset sukunimet viittaavat ensisijaisesti saamelaisiin pororaitioihin tai Kittilän ja Sodankylän metsäsaamelaisiin. On otettava huomioon, että Inari oli metsäsaamelaisten pohjoisin lapinkylä ja inarilaisten lähimpiä kieli- ym. sukulaisia olivat nimenomaan Inarin eteläpuoliset metsäsaamelaiskylät. Kyröjä Morottajan suvun puolisoina esiintyy vain muutama.
Sammallahden vääristely tulee esille nimenomaan siinä, että hän tarkoittaa lapinkylään kuuluvilla henkilöillä vain Kyrön sukukuntaa, kun todellisuudessa kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat Inarin alkuperäisistä saamelaissuvuista. Sammallahti kirjoittaa: ´Kyseessä on kieleltään ja kulttuuriltaan kaksi erilaista kansaa, joista toinen polveutui suomalaista uudisasukkaista, puhui suomea ja edusti Lapin suomalaista talolliskulttuuria sosiaalisia suhteita myöten. Toisen kansan kieli oli saame, se polveutui saamelaista kanta-asukkaista ja oli kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan selvästi saamelainen´. Vaikka asian voi joitain tosiasioita rikkoen kärjistää näinkin, kysymys on kuitenkin siitä, että ne henkilöt, jotka yrittävät saada oikeutta itselleen lapinkylän kautta, eivät kuulu ensimmäiseen vaan jälkimmäiseen ryhmään. Seuraavassa kappaleessa Sammallahti yksinkertaisesti lähtee siitä, että ne inarinsaamelaiset, jotka ovat mukana lapinkylän toiminnassa, ovat suomalaisia. Kun he käyttävät itsestään nimitystä lappalainen (tai saamelainen) he ´valtaavat nimityksen uuteen käyttöön´. Tosiasia on kuitenkin se, että kyseiset henkilöt ovat syntyperältään, asuinalueeltaan, kulttuuriltaan ja elinkeinoltaan paljon lähempänä saamelaisuutta kuin vaikkapa ne Etelä-Suomessa syntyneet ja kasvaneet henkilöt, jotka on merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja joilla ei ole mitään tekemistä saamelaisuuden kanssa.
Kuka valtaa käsitteet ja keneltä? Sammallahti kirjoittaa, että Jouni Morottaja menetti saamen kielen jo 1700-luvulla eli ´6-7 sukupolvea sitten´. Hän ei kuitenkaan ilmoita lähdettä, mihin tämä tieto perustuu. Varma tieto on kuitenkin se, että Jouni Morottajan poika joutui jalkapuuhun, koska tämä ei osannut opettaa lapsilleen suomea. Lisäksi monet Jouni Morottajan jälkeläiset ovat pyrkineet hakeutumaan vaaliluetteloon sillä perusteella, että joku hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on täyttänyt kielikriteerin. Vaikka tästä olisi ollut yksiselitteistä näyttöä, saamelaiskäräjät on hylännyt tällaiset vaatimukset ryhmähyväksyntään viitaten.
Sammallahden mukaan saamelaisia ja alkuperäsikansaan kuuluvia ovat ainoastaan kieliperusteella saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt. Muut ovat valtaväestöä, jotka Sammallahden mukaan lähinnä sortavat vaaliluetteloon merkittyjä henkilöitä. Otetaan tässä vaiheessa vähän etäisyyttä Sammallahteen ja käydään lävitse mitä tämä tarkoittaa. Alkuperäiskansaan kuulumisen edellytyksenä on se, että henkilö polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä ja on säilyttänyt ainakin osittain perinteisiä instituutioita (ILO 169-sopimus 1 artikla). Lisäksi edellytetään yleensä yhteyttä maahan ja perinteisiin elinkeinoihin. Nykyisen Pohjois-Suomen alkuperäisiä asukkaita ovat metsäsaamelaiset. Metsäsaamelaiset asuttivat vielä 1600-luvulla suurta osaa nykyisen Pohjois-Suomen alueesta (The Saami – A Cultural Encyslopaedia s. 186-187). Heillä oli yksinoikeus alueiden käyttöön ja elinkeinoihin. Heidän oikeutensa alueisiin oli niin vahva, että sitä on pidetty omistusoikeutena (Korpijaakko-Labba 1989). Vuonna 1673 annetun Lapinmaiden asutusplakaatin antamisen jälkeen suomalaiset uudisasukkaat valtasivat vähitellen 1700-luvun aikana heidän alueensa ja elinkeinonsa ja kirkko pyrki hävittämään heidän kulttuurinsa kieltämällä muun muassa saamen kielen käytön. On kuitenkin tiedossa, että monessa tapauksessa he piilottivat kulttuurinsa ulkopuolisilta. Muulla tavalla ei ole selitettävissä, että vielä 1800-luvun puolivälissä saamea tiedetään puhutun yleisesti Kemin Lapin alueella, aina Sodankylän eteläosia myöten.
Kokonaisuutena heidän kohtalonsa oli kuitenkin samanlainen kuin monen muun alkuperäsikansan eri puolella maailmaa.  Siltä osin kuin saamelaista alkuperäsikansaa koskevalla lainsäädännöllä pyritään korjaamaan menneisyydessä tapahtuneita vääryyksiä, tämän lainsäädännön tulisi koskea Suomessa nimenoman niitä henkilöitä, jotka ovat näiden saamelaisten jälkeläisiä. Metsäsaamelaiseen väestöryhmään kuuluminen tulee esille veroluetteloissa. Kruunun verovoudit kantoivat erityistä lappalaisilta perittävää lapinveroa aina 1550-luvulta lähtien. Pääsääntöisesti kaikki 15 vuotta täyttäneet miespuoliset saamelaiset olivat verovelvollisia, ja heidät on merkitty lapinveron kantoa koskeviin veroluetteloihin ja maakirjoihin. Inaria lukuun ottamamatta Kemin Lapin lapinkylien alueella alkuperäisiltä lappalaisilta kannettiin lapinveroa vuoteen 1763, Inarissa aina 1840-luvulle asti.
Vaikka nämä luettelot on laadittu ensisijaisesti veronkantoa varten, ne ovat samalla myös luettelo nykyisen Suomen alueen alkuperäisistä saamelaisista. Kukaan ei voi väittää kuuluvansa nykyisen Suomen alueella eläneeseen ja elävään saamelaiseen alkuperäsikansaan, jollei hän pysty osoittamaan olevansa näihin luetteloihin merkittyjen saamelaisten jälkeläinen. On lapsellista väittää, että lappalaisilta perityn lapinveron kantoluetteloon merkitseminen ei kerro vielä siitä, että henkilö olisi ollut saamelainen vaan ainoastaan siitä, että henkilö harjoitti metsästystä ja kalastusta. Lapinveroa kannettiin vain lappalaisilta ja on tietysti selvää, että he saivat varsinkin vanhempana aikana pääasiallisen toimeentulonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Jos tämä on ongelma ei liene estettä vaatia, että kun Oulun maakunta-arkisto antaa tätä koskevan todistuksen, kysymyksessä tulee olla paitsi lapinveron kantoluetteloon merkitty, myös saamelaista sukua oleva henkilö.
Vuoden 1852 rajasulun jälkeen nykyisen Pohjois-Suomen alueelle alkoi saapua tunturisaamelaisia Norjasta ja Ruotsista. He valtasivat alkujaan metsäsaamelaille kuuluneita alueita Itä-Enontekiöllä, Inarissa, Kittilässä ja Sodankylässä. Inarin metsäsaamelaiset kertovat, että Norjasta tulleet tunturilaiset valtasivat ´häikäilemättömällä julkeudella´ peuranpyynnin itselleen (Nahkiaisoja 2006 s. 149-150) ja aiheuttivat suurta vahinkoa metsäsaamelaisten poronhoidolle (Tikkanen 1964 s. 42-72). Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle saapuneet tunturisaamelaiset tuhosivat peurakannat, johon metsäsaamelaisten toimeentulo ensisijaisesti perustui.
Nykyisen saamelaiskäräjälain mukaan henkilön voidaan katsoa saamelaiseksi joko niin kutsutulla kieliperusteella tai lappalaisperusteella (3 §). Kieliperusteen taustalla on vuonna 1962 Enontekiön, Inarin, Utsjoen ja Pohjois-Sodankylän alueella tehty haastattelututkimus, jossa haastateltavilta kysyttiin, oliko vähintään yksi hänen isovanhemmistaan oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Jos haastateltava ilmoitti täyttävänsä kriteerin, hänet merkittiin saamelaiseksi. Tällaisia haastatteluja tehtiin kuitenkin vain tällä suppealla alueella tälläkin alueella hyvin summittaisesti. Toisissa taloissa käytiin, toisissa ei. Inarissa Akujärven, Koppelon, Veskonnimen, Inarinjokivarren ja Nellimin alueella ei käyty. Suurin osa perinteisestä saamelaisalueesta eli lapinkylien alueesta jätetiin kokonaan haastattelujen ulkopuolelle. Ilmeisesti kaikki ilmoitukset eivät myöskään pitäneet paikkansa. Vaikka haastateltava oli ilmoittanut isovanhempansa täyttäneen kielikriteerin, hän ei osannut sanoa isovanhempansa nimeä, vaikka tätä nimenomaisesti kysyttiin (Nickul 1968 s. 26). Moni varsinkin Pohjois-Lappiin muuttaneen suomalaisen uudisasukkaan jälkeläinen oppi alueella puhuttua saamea ja heidän jälkeläisensä täyttivät vuonna 1962 asetetun kriteerin. Tämä koski pääsääntöisesti myös alueelle muuttaneiden tunturilappalaisten jälkeläisiä.
Käytännössä lähes kaikki saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä 10 000 saamelaisesta ovat henkilöitä, jotka ovat ilmoittaneet täyttäneensä vuoden 1962 haastatteluissa asetetun kriteerin tai ovat näiden henkilöiden jälkeläisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että vaaliluetteloon merkittyjen henkilöiden ei tarvitse osoittaa polveutuvansa Suomen alkuperäisisitä saamelaisista. Suurin osa on sen sijaan niiden henkilöiden jälkeläisiä, jotka valtasivat metsäsaamelaisten alueet ja riistivät heille kuuluneet elinkeinot ja myös toimeentulon perustan.  Toisaalta suurin osa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä on selvästi suomalaistunut. Kaksi kolmasosaa asuu nykyisen Pohjois-Lapin ulkopuolella, pääasiassa Etelä-Suomen asutuskeskuksissa. Lapsista tämä luku on 80 %. Ainoa yhteys saamelaisuuteen voi olla se, että tällaisella henkilöllä on ollut yksi jo 1800-luvulla elänyt esivanhempi, jonka on 1962 ilmoitettu oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Tästäkään ei tarvinnut esittää mitään näyttöä. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä arviolta 2-3 % saa toimeentulonsa poronhoidosta. Suurin osa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitysitä henkilöistä ei siis täytä sitä vaatimusta, että alkuperäsikansaan kuuluvien tulee säilyttää ainakin osittain alkuperäsikansalle kuuluneita perinteisiä instituutioita eikä heillä ole yhteyttä saamelaisten perinteisiin elinkeinoihin tai muuhun maankäyttöön. Esimerkkinä on käytetty sitä, että helsinkiläinen pankinjohtaja, jonka yhdestä sukuhaarasta löytyy henkilö, joka on vuoden 1962 haastattelujen perusteella merkitty luetteloon, on saamelainen, mutta sallalainen poromies, joka polveutuu kaikkien neljän isovanhempansa kautta saamelaisista, ei ole saamelainen. Miten perustuslaissakin turvattu yhdenvertaisuus suhtautuu tähän? Lappalaisperuste on sinällään selvä ja yksiselitteinen. Lukuun ottamatta yhtä tapausta, korkein hallinto-oikeus on kuitenkin hylännyt kaikki lappalaisperusteella tehdyt valitukset. KHO:n mukaan valitukset voitiin hylätä, koska maa- tai veronkantokirjan lappalaiseksi merkitty henkilö on elänyt liian kaukana menneisyydessä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kysymys on vain siitä, että Kemin Lapissa ja Etelä-Enontekiön metsäsaamelaisilta ei enää vuoden 1762 (Inarissa 1840-luku) kannettu lapinveroa eli myöhempiä merkintöjä ei voi olla. Tämä ei tarkoita, etteikö henkilö olisi ollut saamelainen tämän jälkeenkin.
Oleellista asiassa on kuitenkin se, että saamelaiskäräjälaissa ei ole mitään mainintaa siitä, että vanhempia merkintöjä ei tule ottaa huomioon. Lappalainen esivanhempi ei liity vaatimukseen saamelaiskulttuurin säilyttämisestä vaan siihen, että henkilö polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä. Itse asiassa, mitä vanhempi luettelomerkintä, sitä varmemmin henkilö polveutuu alueen alkuperäisistä saamelaisista. Polveutumisen lisäksi alkuperäiskansaan kuulumisen kysymys on alkuperäisen kulttuurin säilyttäminen. Tämä ei koske menneisyyttä vaan nykyään eläviä ihmisiä. Kaikkein elinvoimaisimpana saamelaiskulttuuri on säilynyt saamelaiselinkeinoissa, metsästyksessä, kalastuksessa ja poronhoidossa. Nykyinen tilanne on monella tavalla absurdi. Saamelaiseen alkuperäsikansaan katsotaan kuuluvaksi ne henkilöt, joiden ei tarvitse osoittaa polveutuvansa alueen alkuperäisestä saamelaisväestöstä ja joista suurin osa ei ole säilyttänyt mitään yhteyttä saamelaiseen kulttuuriin. Suurin osa on assimiloitunut suomalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Sen sijaan niitä henkilöitä, jotka täyttävät nämä vaatimukset, ei hyväksytä saamelaisiksi. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi metsästystä, kalastusta tai poronhoitoa harjoittavat Lapissa asuvat henkilöt, jotka todistettavasti polveutuvat alueen alkuperäisistä saamelaisista tai osaavat todistettavasti puhua saamea.
Norjassa kaikki halukkaat hyväksytään saamelaisiksi. Ketään ei ole hylätty. Tällaisen käytännön on huomattu edesauttavan saamelaisen kulttuurin säilymistä. Miksi asia on näin. Suurin syy on raha. Saamelaiskäräjät saa valtiolta joka vuosi noin kolme miljoonaa euroa, minkä lisäksi useista miljoonista päättämien on annettu saamelaiskäräjien vaaliluettelossa oleville henkilöille. He saavat itse päättää tämän rahan käytöstä. Nämä rahavirrat halutaan pitää omissa käsissä. Lisäksi kysymys on maaoikeuksista. ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan omistusoikeus alkuperäisväestölle kuuluneisiin alueisiin tulee tunnustaa. Kun Suomessa saamelaisina pidetään vain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyjä henkilöitä, omistusoikeus tulisi koskemaan vain heitä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että oikeus alueisiin, joihin metsäsaamelaisilla on katsottu olleen omistusoikeus, tulisivat ILO-sopimusta ratifioitaessa suurelta osin siirtymään niiden henkilöiden jälkeläisille, joiden saapumisen seurauksena alkuperäiset saamelaiset menettivät heille kuuluneet alueet.
Toinen syy on lainvalmistelu. Oikeusministeriön asiasta vastaavat virkamiehet eli Johanna Suurpää ja Sami Manninen näyttävät ymmärtäneen tehtävänsä niin, että heidän tulee edistää saamelaiskäräjien enemmistön poliittisia tavoitteita ja vastustaa vähemmistöä. Tämä näkyy monessa asiassa, muun muassa siinä, että kaikkien niistä komiteoiden ja työryhmien jäsenistä, joissa tätä asiaa on käsitelty, vähintään puolet tulee olla saamelaiskäräjien enemmistön nimittämiä. Tällöin asia ei voi koskaan edetä. Metsäsaameleisille ei ole myöskään koskaan myönnetty mitään rahoitusta. Kolmas syy on poliittiset lehmänkaupat. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja oli RKP:n ehdokkaana edellisissä eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan RKP:n oikeusministeri ja nykyinen puheenjohtaja Anna Maja Henriksson pyrki kaikin keinoin muuttamaan saamelaiskäräjälakia niin, että lappalaispykälä olisi poistettu laista. Tällöin teoreettinenkin mahdollisuus metsäsaamelaisten hyväksymiseksi saamelaisiksi tulisi poissuljetuksi. Neljäs syy on se, että metsäsaamelailla ei ole mahdollisuutta saada näkemyksiään julkisuuteen. Helsingin Sanomat on kieltäytynyt julkaisemasta tähän asiaan liittyviä yleisönosastokirjoituksia. Vain saamelaiskäräjien johdon tavoitteita myötäilevät näkemykset ovat olleet esillä. On mahdotonta ajatella, että Yle Sapmi tai Lapin radio julkaisisi mitään sellaista, jossa metsäsaamelaisten näkemykset tulisivat esille. Viides syy on sosiaalisessa mediassa leviävä propaganda, jota Fàktalávvu ja Sammallahden artikkeli edustavat.  Historiallisia tietoja otetaan esille valikoivasti ja ne esitetään monessa tapauksessa virheellisesti. Erilaisia käsityksiä esittävät henkilöt leimataan moraalisesti kyseenalaisiksi. Sammallahden mukaan inarinsaamelaisten oikeuksien puolustaminen on ´säälimätöntä leikkiä´. Hänen mukaan ´todellisia sortajia ja oman edun tavoittelijoita ovat lapinkylin toiminnassa mukana olevat saamelaiset julmine saamelaisleikkeineen´. Sammallahti tai hänen hengenheimolaisensa eivät myöskään koskaan kerro miksi he pitävät saamelaisina juuri määrättyjä henkilöitä. On vain ´saamelaiset´, ilman että kerrottaisiin minkä vuoksi juuri he eroavat muusta väestöstä sillä perusteella, että he täyttävät alkuperäsikansaan kuulumisen kriteerit. He eivät halua koskaan käydä tätä keskustelua. On vain ´saamelaiset´ ja ´suomalaiset´.
On ilmeistä, että propagandan levittäminen on tuloksellista nimenomaan tällaisessa tilanteessa. Aihepiiri on yleensä hyvin huonosti tunnettu. Harva on perehtynyt yksityiskohtaisemmin Lapin historiaan.  Keskimääräinen lukija, varsinkaan Etelä-Suomessa ei kykene arvioimaan kriittisesti pitävätkö esitetyt tiedot paikkansa ja hyvin harvempi lähtee tarkastamaan lähteitä, jos niitä on ylipäätään ilmoitettu. Tällaisessa tilanteessa on jopa todennäköistä, että täysin virheellisetkin väitteet alkavat elämään omaa elämäänsä.
Yrjö Mattila, (Jouni Morottajan jälkeläinen mieslinjassa)

 Faktantarkistus on ollut mediassa ajan sana. Ehkäpä siellä lainvalmistelun työryhmissäkin olisi sen paikka?