Median kultamussukat liehuvat sokeina historialle, luonnolle ja arjen saamelaisuudelle

”Saamelaisaktivisti Aslak Holmbergin ihanneyhteiskunnassa saamelaiset siidat päättäisivät asioistaan itse eivätkä maksaisi veroja.”

Voi vain kuvitella millaisia ihania väristyksiä etelän toimittaja koki kirjoittaessaan juttunsa ingressiä. Juttunsa, jonka otsikkokin oli raflaava: ”Saamelaisessa utopiassa valtiota ei olisi”. Toimittaja oli nyt lukujutun päällä. Hän saisi haltuunsa Lapin Kansan viikonvaihdeaukeaman ja sille rynnäkkökivääritaidetta some-seinällään julkaisevan nuoren saamelaisradikaalin julistuksen. Ilman kovin kriittisiä tai reaalimaailmaan vänkääviä välikysymyksiä. Sellaisia, kuten miksi saamelaiset suopunkiterroriaktivistit esittelevät Kalashnikov-rynnäkkökivääreitä poliittisten kannanottojensa kuvittamisessa?

No toisaalta, eihän tuo Lapin Kansan juttu mitään sodanjulistusta sentään sisältänyt. Jutusta odotin näkeväni mitä Aslak suunnitteli saamelaisessa utopiassaan (vielä) asustavien kolonialistikansan edustajien asemaksi. Jutun viimeisessä virkkeessä ja sitaatissa tuo tärkeä tieto lopulta tulikin:

”Suomalaisia ei heitettäisi ulos, mutta esimerkiksi siidojen maankäyttöä koskevissa asioissa heidän tulisi hyväksyä siidojen viheltämä sävel. – Yhteiseloon on jollain lailla totuttu ja totuttava.”

Saamen ”kivääriyhdistyksessä” on tuon mukaan menty jopa pehmeämpään suuntaan kuin mitä 1970-luvun alkuperäiset stalinismista ammentaneet aktivistit olivat. Olen joskus kertonut, kuinka tuolloin saamelainen journalistikollega hotellihuuruissa kertoi suomalaisille tulevan lähtö kohta perustettavasta Saamenmaasta. – Laitamme kepit teille hihoihin ja panemme kävelemään etelään!

Nyt saisimme siis jäädä, jos olemme kiltisti. Toimittaja ei kuitenkaan kysynyt mitä tapahtuisi jos suomalaiset eivät tyytyisikään kuuntelemaan siidojen vihellystä. Esimerkki miten journalismia voi tehdä hampaitta.

Tuota hampaattomuutta osoitti vain hetkeä aiemmin Helsingin Sanomien toimittaja haastatellessaan ”Twitterin päivystävää saamelaista”, helsinkiläistä Petra Laitia. Jutun kuvassa saamelaisnuorten puheenjohtaja Mao Zedong (tyynyssä) kainalossaan kertoo sinisine silmineen Suomen ja suomalaisten saamelaisiin kohdistamasta sorrosta. Toimittaja koettaa samaistua Petran huoleen, vaikka yrittääkin nähdäkseni osoittaa, ettei onnistu ihan kasvamaan kunnon samofiiliksi.

Petra Laitin haastattelu nousee kansanedustaja Mikko Kärnän jakamana vilkkaan keskustelun kohteeksi ylisessä Lapissa. Saamelaisnuorten järjestön nimissä Kärnän menettelyä paheksutaan julkisuuteen, vaikka se oli nähdäkseni aivan normaali tapa nostaa mielenkiintoisia yhteiskunnallisia ajattelijoita suuren yleisön arvioitaviksi. En käsitä miksei Mikko olisi saanut noin tehdä, varsinkin, kun Petran näkemysten kerrottiin somessakin jopa mummojen suulla edustavan saamelaisnuorten ja myös laajasti saamelaisten vallitsevaa näkemystä.

Tuo saamelaisten näkemys median luomana ja välittämänä onkin mielenkiintoinen asia. Miten juuri toimittajien haastateltaviksi valikoituvat moiset aslakit ja petrat? Ja vaikka nämä julkisuushakuiset tyrkyt saisivatkin nuo aukeamansa, mikseivät journalistit jatka aihepiiriä menemällä tapaamaan varsinaisia arjen saamelaisia – ja nimenomaan heitä, jotka eivät välttämättä allekirjoita näiden arjesta ja sen ”kulttuurista” irrallaan elävien ja maailmalla lentelevien eliittipoliitikkojen ja -aktivistien julistuksia.

Onko tällainen yksinääninen ja -silmäinen viikonvaihdejournalismi ihan median päätoimittajien linjausta? Ja jos on, niin missä tarkoituksessa?

Yhtä hyvin tällaisen tarkoituskysymyksen voisi esittää median ohella vaikkapa valtionyhtiö Finnairille, joka asiakaslehtensä Bluewingsin avulla levittää ympäri maailmaa mitä järeintä saamelaisaktivistien propagandaa. Tai jollekin Kone-säätiölle, joka osoittaa ”yhteiskunnan valtarakenteita ravistellakseen” suuren summan euroja johonkin äkkiseltään osin varsin ”ravistelevalta” vaikuttavaan hankkeeseen.

Niin, ehkäpä Finnairissa ja Koneessa on kuunneltu vaikkapa Ylen ykkösen Näkökulma-ohjelmaa, jossa citysaamelainen Juho Keva kertoo kuinka saamelaiset olivat täällä ensin ja kuinka suomalaiset heitä silti riistävät halventamalla alkuperäiskansan kulttuuria tanssimalla feikkisaamenpuvuissaan intiaanitansseja.

Juho Keva ja ehkä monet toimittajatkin ovat lukeneet Johan Turin tarinat siitä kuinka saamelaiset eivät ole mistään tulleet, vaan olleet aina täällä. Vaikka nykyinen arkeologis-geneettis-kielitieteellinen tutkimus on kävellyt nuo tarinat ajat sitten yli, on suomalaisiin kansakouluhistorian ajoilla istutettu syyllisyys lappalaisten ajamisesta Suomenniemeltä lähtien pohjoiseen lujassa. Sillä on hyvä edelleenkin ratsastaa?

Ja vielä pari sanaa saamelaispolitiikassa ja -aktivismissa esillä pidetystä luonnosta ja sen hyödyntämisestä:

Aslak Holmberg, Petra Laiti ja kumppanit ovat viettäneet laavukesää taistelemalla saamelaisten oikeudesta verottaa perinteisesti Tenon lohta. En kertaakaan, ehkä huonosti asioita seuranneena, nähnyt heidän kantavan huolta Tenoon nousevan lohen kannan tulevaisuudesta. Eiköhän erilaisten sääntelyjen perusta ole kuitenkin luonnonlohen kestävän kannan säilyttäminen?
Samoin onko saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kertaakaan nostanut saamelaisen poronhoidon uhkana esiin luonnon kulumisen poronhoidon itsensä aiheuttamana? Alkuperäiskansalla ei ole velvollisuutta olla huolissaan tällaisista asioista?

Tottahan Tiinakin Lapin Kansassa ilmoittaa saamelaiskäräjien vastustavan Jäämeren rautatietä, koskapa sen liikenne tappaisi ”satoja poroja”. Hänestä radan suoja-aitaaminenkaan ei ole sallittu vaihtoehto, koska aidat ovat vapaasti laiduntavalle ”saamelaiselle poronhoidolle” (tunnetusti) kauhistus.

Mutta entäpä tukku euroja? Lapin Kansa olisi voinut jälleen kysäistä miten saamelaiskäräjien jyrkkä vastustus mahtaisi käytännössä vaikuttaa koko kansantaloudelle merkittäväksi todettavan miljardihankkeen toteutumiseen. Tai verrata rautatien ja maantieverkon vaikuttavuuksia.

Suhteellisuuksien esiin nostaminen olisi kuitenkin yhdenlaista realismia, joka vaatisi tutkivampaa ja kriittisempää journalistista paneutumista.