Pokan Troijan hevosesta Henrikssonin troijalaiseen

Vuoden 1990 saamelaislakiluonnos oli ensimmäinen suuri ponnistus saattaa pohjoisimman Lapin valtionmaat niin sanotusti saamelaisten hallintaan ja omistukseenkin. Silloin esitettiin perustettavaksi paliskuntien rajoin historiaan pohjautumattomia lapinkyliä, joiden hallinto olisi rahoitettu ainakin osittain kylien alueiden luonnonvaroja hyödyntämällä.

Saamelaislaki jäi pelkäksi Kaisa Korpijaakon, Heikki Hyvärisen ja Pekka Aikion märäksi uneksi. Sitä ryhdyttiin vastustamaan jo silloisessa saamelaisvaltuuskunnassa, jossa ymmärrettiin kuinka laki kaventaisi myös saamelaisten silloisia ja nykyaikaan jatkuneita oikeuksia; kun silloin ja nykyisinkin saamelainen saa vaikkapa metsästää, kalastaa ja kelkkailla koko kotikuntansa alueella, olisi hänen pitänyt hakea uuden lain voimaan tultua lupa näihin mikäli aikoi poistua asuinpalkisensa eli ”lapinkylän” alueelta toisen paliskunnan puolelle.

Inarissahan on seitsemän paliskuntaa.

Saamelaislain kaatumista vauhdittivat lisäksi saamelaisvaltuuskunnassa virinnyt keskustelu siitä, pitikö metsättömille Utsjoen ”lapinkylille” saada talousmetsää Inarin puolelta. Tuo yhteismetsä ehdotettiin lohkaistavaksi Lemmenjoen kansallispuistosta. Silloiset vihreätkin moisesta hermostuivat ja Vihreässä Langassa saamelaislakiehdotuksen käsittelyä kuvailtiin varsin kriittisesti (olen jotain tästä kirjoittanut aiemmin blogissani  http://veikkovaananen.blogspot.fi/2012/04/ilo-tarinoita-esivihrealta-ajalta.html  ).

Nykyään jopa Lapin vihreät nuoret ovat tainneet vaatia ILO 169 -sopimuksen ratifiointia, vaikka kyse on edelleen tuosta vuoden 1990 lakivyörytyksen jatkumosta.

Saamelaislain tilalle ruvettiin puuhaamaan välittömästi saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakia. Tuolloin jo ILO-sopimuskin oli vahvasti kuvioissa mukana, mutta silloinen oikeusministeri Hannele Pokka painotti voimakkaasti kuinka kulttuuri-itsehallintolailla poistettaisiin kiistely maiden omistuksista ja hallinnastakin ja että kulttuurilaki koskisi vain saamelaiskulttuuria.

Koska olin kuunnellut saamelaisvaltuuskunnassa käytyjä keskusteluja, joita taustoittivat muiden muassa tohtori Martin Scheinin ja oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Eero J. Aarnio, jonka erään ”strategia-alustuksen” saamelaisvaltuuskunnalle pääsin Saariselällä pidetyn saamelaisvaltuuskunnan kokouksen alla vahingossa kuulemaan, en oikein uskonut Pokan vakuutteluja. Kirjoitin Lapin Kansaan tekeillä olevasta kulttuuri-itsehallintolaista ja otsikoin juttuni ”Kulttuurilaki vai Troijan hevonen”.

No, jokainen saattoi pian todeta kummasta oli kyse. Tuon lain ansiosta Suomi on tänään yhä syvemmällä sekä kotoisessa alkuperäiskansakiistassaan että konfliktissa pohjoisen maiden ja vesien hallinnasta. On kaivoslakia ja vesilakia, on hyllyllä olevassa metsähallituslakiehdotuksessa saamelaiskäräjille todella suurta valtaa tarjoileva Pentti Lähteenojan työryhmän ehdotus – johon jätin työryhmän jäsenenä eriävän mielipiteen. On saamelaiskäräjälakiehdotukseen ujutettu julkisyhteisöjä ja viranomaisia koskeva yhteistyövelvoite, on Metsähallituksen vapaaehtoisesti käyttöön ottama Akwé:Kon ja niin edelleen.

Sen sijaan, että Suomen hallitus ja sille lakiehdotuksia valmistelevat ministeriöt olisivat havahtuneet kaikkien uusien tutkimusten ja muun tämän päivän tiedon valossa lyömään jarruja tälle 1970-luvun radikalismissa juuret omaavalle maiden valtaukselle, painaa hallituksen nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson käärmettä yhä syvemmälle pyssyyn ajaessaan koko arvovallallaan ja Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen vaa´ankieliasemalla kiireistä ILO 169 -sopimuksen ratifiointia. Edellisen kerranhan sitä esitti Hannele Pokan saamelaistyöryhmä vuoden 2001 lopussa, eikä oikeusministeriössä ole lotkautettu korvaakaan tuon ajan tilanteen jälkeen tehdyille ja ministeriön itsensäkin teettämille tutkimuksille, vaaditusta olosuhdeanalyysista puhumattakaan.

Myös Henriksson kertoo kuinka nyt Alexander Stubbin hallituksen allekirjoitettavaksi plankkona tarjottava ja seuraavan hallituksen toimeenpantavaksi tuleva ILO 169 -sopimus ei tuo mitään uutta saamelaisten oikeuksiin eikä vie keneltäkään mitään oikeuksia pois. Hän on jopa sanonut, että Suomen lainsäädäntö täyttää ja ylittääkin nykyisellään ILO-sopimuksen edellyttämän yhdenvertaisuuden vaatimukset - eli on itse asiassa ihan turha -, mutta siitä huolimatta se vain pitää ratifioida koska Suomi on saanut kansainvälisesti huomautuksia viivyttelystään vahvistaa saamelaisten oikeudet (lue: saamelaiskäräjien oikeudet).

Ja kukapa sitä ”kansainvälistä painetta” onkaan ollut saamelaiskäräjien johdon ohella maailmalta Suomelle haalimassa kuin firenzeläinen Martin Scheinin. Hän on jo ehtinyt kommentoida Henrikssonin rauhoittelua toteamalla, ettei Suomi pääse ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin edellyttämään tasoon nykyisellä lainsäädännöllään, vaan kun sopimus allekirjoitetaan, sitä on myös sovellettava kaikkien artiklojen osalta.

Se tarkoittaa, ettei maa- ja vesikiistoja rauhoiteta saati haudata ratifioimalla viidakkokansojen suojaksi aikanaan laadittu ILO 169 -sopimus. Se tarkoittaa, että kiistoja maista ja vesistä sekä siitä ketkä saavat olla saamelaisia ja ketkä lopulta ovat Suomessa ILO:n tarkoittamaa alkuperäiskansaa, jatketaan yhä vaikeammista asemista hamaan tulevaisuuteen.

Oikeusministeri Hannele Pokan lupaukset osoittautuivat Troijan hevoseksi. Ehkä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin aikomusta voidaan kuvata nykyajassa troijalaiseksi, joka tulee pilaamaan vielä monta elämää ja hidastamaan tai ehkä pysäyttämäänkin Suomen pohjoisimman kolkan kehityksen.

Pahimmillaan tämä troijalainen kaataa maailmalla koko Suomen imagon ihmisoikeuksien puolustajana ja opettajana.

Veikko