Saamelaiskäräjälain uudistus ja saamelaissopimus – mitä niille kuuluu?

Saamelaispolitiikan rintamalla on vallinnut hetken hiljaisuus sitten valtiosihteeri Paula Lehtomäen Ylä-Lapin kierroksen sekä ”varjoissa valmistellun” pohjoismaisen saamelaissopimuksen julki tulon ja parafoinnin nostattaman ihmettelyn.

Lehtomäki nosti matkansa pohdinnoissa esille saamelaiskäräjälain uudistamisen ja siihen liittyvän saamelaismääritelmän tarkastelun. Onkin viitteitä siitä, että juuri nämä asiat tulevat saamelaisasioista kiireellisimpinä pöydälle kunhan kuntavaalien ja Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen pölyt laskeutuvat. Tuskinpa myöskään oikeusministeriössä on nukahdettu saamelaissopimuksen parafoinnista saatuun euforiseen uneen, vaan siellä kieriskellään hyvinkin valvetilassa sopimuksen ratifioinnin merkityksestä muistutellen. Kysymys kuuluukin, onko ILO 169 miten tässä kokonaisuudessa mukana – vai onko mitenkään.

Näistä ehkäpä jo piankin lisää.

Julkaisen tässä saamelaiskäräjälain uudistamiseen ja saamelaismääritelmän pohdintaan liittyvän Jouni Kitin tuoreen kirjoituksen ”Inarinsaamelaiset murroksessa”. Ettei historia tältäkään osin unohtuisi.

”Oikeusministeriön Oulun yliopistolta tilaama tutkimus osoittaa, että vastoin aikaisempaa kouluhistorian antamaa kuvaa koko Ylä-Lappi ei suinkaan ollut suomalaisten tullessa porosaamelaisten aluetta. Porojen paimentamisesta pääasiallisen elantonsa saavia saamelaisia asui Enontekiöllä ja Utsjoella, minkä lisäksi Utsjoella asui lisäksi ensisijaisesti lohenkalastuksella eläviä saamelaisia. Muualla Lapissa alkuperäisväestö koostui metsä- ja kalastajasaamelaisista, jotka puhuivat pääasiallisesti nykyään hävinnyttä, inarinsaamen kielelle sukua ollutta keminsaamea.
Kalastaja- ja metsäsaamelaiset oli liitetty valtakunnan verotuksen ja hallinnon piiriin ennen kaikkea arvoturkisten saamiseksi. Muotivirtaukset ja eurooppalaiset taloussuhdanteet heiluttivat kuitenkin niin turkisten arvoa kuin metsästyspaineita, esimerkiksi majava metsästettiin käytännössä loppuun jo 1600-luvulla. Alueilla joilta liikametsästys oli hävittänyt villipeurat, niiden metsästyksen korvasi puolikesyjen porojen paimentaminen. Viimeistään suurimittakaavaisen poronhoidon leviäminen sellaisille alueille, joilla villipeuroja vielä oli, hävitti villipeurakannan lopullisesti, koska poronhoito ja peuranmetsästys eivät erinäisistä syistä voi menestyä samalla alueella.
Puhe saamelaisten ja heidän alueensa joutumisesta kolonialismin kohteeksi ovat osin liioittelevia siten että ne viittaavat alkuperäiskansoihin, joiden kohtelu on ollut monin verroin karmeampaa. Silti kokonaiskuva on saamelaistenkin osalta ollut samanlainen kuin kaikkialla maailmassa länsimaisen ja alkuperäisen kulttuurin kohdatessa; turkismetsästäjien ja kristinuskon apostolien jäljissä kulkivat verottajat, kauppiaat ja virkamiehet. Tulokkaat kävivät vaihtokauppaa, toivat tullessaan kulkutaudit ja alkoholin, joille alttiit poikkeuksetta sortuivat. Paikallinen, teknisesti heikompi ja materiaalisesti köyhempi kulttuuri sortuu, häviää tai sulautuu.
Uusi sivistys toi Lapissakin mukanaan uusia vaatimuksia elintarpeisiin ja nautintoihin nähden, eivätkä metsä ja kalastajalappalaiset jaksaneet käsittää, että niiden tyydyttämiseksi oli jatkuvasti etsittävä uusia tulolähteitä. Tästä seurasi metsä ja kalastajasaamelaisten ahdinkotila, puute, kurjuus, nälkä, taudit, viinan määrätön ja muiden nautintoaineiden intohimoinen käyttäminen kalvoivat kansan voimat. Uusi järjestys toi metsälappalaisille uuden järjestyksen, uuden uskonnon, josta aluksi ymmärrettiin vain ulkoinen kuori. Vanha uskonto oli kuitenkin määritelty rikolliseksi pakanuudeksi, ja henkirievun säilyttämiseksi vanhat jumalat oli vaihdettava uuteen.
Kun Inarin lapinkylä liitettiin valtakuntaan, vähänkään laajamittaisempi poronhoito ei ollut sinne vielä levinnyt, korkeintaan muutamat Utsjoen porosaamelaiset ulottivat vuodenkiertonsa Tenon latvajoen muodostaman Inarijoen tuntumaan. Inarin lapinkylän asukkaiden ‒ kuten muidenkin Suomen Lapin vanhojen lapinkylien asukkaiden ‒ toimeentulo perustui kalastukseen, metsästykseen ja luonnontuotteiden keräilyyn. Poroja perhe omisti korkeintaan kourallisen, käytettäviksi ajokkaina, veto- ja kantojuhtina ja peuranmetsästyksessä houkutuseläiminä ja hiivintäapuna.
1700-luvun loppupuolelle tultaessa kruunu oli valtakunnan kaikkien lapinmaiden osalta alkanut kiistämään siihen asti tunnustamansa saamelaisten maanomistusoikeuden. Samanaikaisesti kruunu tarjosi inarinsaamelaisille mahdollisuuden suojella maa- ja vesioikeudellisia etujaan antamalla perustaa sukumailleen valtakunnallisen mallin mukaisia tiloja. Kruunun verotusintressin vuoksi myös saamelaisten perustamien tilojen koko mitoitettiin silloisten valtakunnallisten normien mukaan, niin että niistä tulisi veronmaksukykyisiä. Inarin paikalliset olosuhteet huomioitiin siinä, että kalastuksen ymmärrettiin muodostavan tilan veronmaksukyvyn perustan, ja sen oheen tilalle määriteltiin niittyjä, metsää jne. Ajan lujan maauskon mukaisesti myös maanviljelyn uskottiin leviävän valtakunnan pohjoisimpiinkin osiin, kunhan saamelaiset omaksuisivat siihen tarvittavat menetelmät. Tilat kattoivat kuitenkin vain pienen osan tilan perustajan sukumaista, joiden loppuosan kruunu nyt määritteli ´liikamaiksi´ ja omi itselleen.
Uudempi tutkimus on osoittanut, että suomalaisperäinen uudisasutus levisi Inarin alueelle hitaammin kuin tähän asti on yleisesti uskottu. Inarinsaamelaiset perustivat tilojaan suojatakseen etujaan niin toisiltaan kuin suomalaisperäisiltä uudisasukkailta. Joka tapauksessa uusi kyläjärjestelmä pitäjänkokouksineen korvasi lapinkylän päätöksentekojärjestelmän, ja kun suomalaisperäinen uudisasutus joka tapauksessa levisi yhä voimakkaammin, Inarin kalastaja- ja metsästäjäsaamelaisten vanha kulttuuri kulkeutui kohti murrosta.
Maataloudesta riippuvaiseksi tuleminen edesauttoi inarinsaamelaisia asettumaan paikoilleen, samalla kun lähialueet oli metsästetty tyhjiksi. Seuraava kulttuurimurrokseen vievä paine kohtasi inarinsaamelaiset kun heidän vanhan lapinkylänsä alueelle muutti 1860-luvun jälkipuoliskosta alkaen Norjasta ja Ruotsista tulleita porosaamelaisia, jotka alkoivat käyttää inarinsaamelaisten vanhoja maita kuin omiaan tuhatpäisten porotokkiensa laiduntamiseen. Tämä pani lopullisen pisteen inarinsaamelaisten peuranpyynnille, mutta toisaalta kanssakäyminen tulokkaiden kanssa johti inarinsaamelaiset omaksumaan uuden, korvaavan elinkeinon, poronhoidon. Inarilaisten poronhoito ei kuitenkaan perustunut täysin ympärivuotiseen porojen paimentamisen, ja tulokkaatkin rakensivat aikaa myöten itselleen taloja hyläten ympärivuotisen kotaelämänsä. Monipuolistunut elinkeinorakenne, joka osittain toteutui vaihdantana alkuperäisten inarinsaamelaisten, alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja suomalaisperäisten uudisasukkaiden välillä, auttoi väestöä kokonaisuudessa selviämään paremmin luonnonolojen vaihteluista.
Ylä-Lapissa oli 1800/1900 luvun vaihteessa ryhdytty perustamaan kouluja kirkonkyliin. Koulut vieroittivat inarinsaamelaiset lapset perinteisistä elinkeinoista, johdattivat heidät kohti puolisuomalaista elämänmuotoa ja vaikuttivat enimmäkseen kielteisesti heidän tulevaisuuteensa. Inarinsaamelaisten rehellisyys oli ollut korkeassa maineessa, mutta joutuessaan tekemisiin kauppiaiden kanssa heidän rehellisyytensä joutui koetukselle. Alkoi esiintyä ongenonkijoita. Mutta tottuneena saamaan velaksi ei inarinsaamelainen ryhtynyt rahakauppaan ja niin kauppa muuttui pääosin luottokaupaksi. Hinnat määrättiin korkeiksi, mutta siitä inarinsaamelainen ei valittanut. Kun kauppias oli kerran antanut velaksi, oli inarinsaamelainen sidottu kauppiaan velkaorjaksi. Kuva oli kylläkin hyvin samanlainen myös muualla Suomessa, missä kaupunkien kauppaporvarit sitoivat maaseudun tavarantoimittajat, jotka samalla olivat heidän asiakkaitaan, itseensä velkakaupalla.
Näin inarinsaamelaiset vähä vähältä, askel kerrallaan assimiloituivat eli sulautuvat suomalaisiksi sanan kulttuuria tarkoittavassa merkityksessä; heitä ei kohdeltu tai käsitetty ensisijaisesti kieleltään ja kulttuuriltaan saamelaisiksi Suomen tasavallan kansalaisiksi, vaan yksinkertaisesti valtakulttuurin muotin mukaisiksi suomalaisiksi. Nuori Suomen tasavalta levitti suomenkieltä ja valtakulttuuria ennen kaikkea koulun kautta, mutta myös monella muulla tavalla, tunnuksenaan ´yksi kieli, yksi mieli´. Kouluissa ja koulukodeissa saamen kielen puhumisesta rangaistiin. Kun lapset tulivat koulukodista lomalle, nämä olivat omaksuneet suomenkielen ja vierastivat vanhempiensa ja kodin kieltä ja tapoja, ja alkoivat puhua vanhempiensa kanssa suomea ainakin muiden ihmisten ilmoilla liikkuessaan, kaupassa ja kyläpaikoissa. Opettajat selittivät vanhemmille, miten suomen oppiminen on lapsen edun mukaista. Opettajan ohjetta seuraten vanhemmat lakkasivat puhumasta lapsille saamea edes kotona. Saamenkieli muuttui kotikielestä vanhempien ja isovanhempien salakieleksi, jota käytettiin kun haluttiin puhua aikuisten asioista niin että lapset eivät ymmärtäisi.
Myös seka-avioliitot edistivät suomenkielen omaksumista. Kuten suomalaisen uudisasukkaan talon tupa ja uloslämpiävä uuni olivat saamelaisille edistysaskelia entiseen verrattuna, samoin oli heille suomenkielen taito ideaali, johon pyrittiin. Niin kauan kun saamelaisuuteen liitettiin alempi yhteiskunnallinen arvostus, sitä hävettiin ja piiloteltiin. Kerrotaanpa että jossakin eteläisillä saamelaisseuduilla lapsille kerrottiin jopa keksittyjä tarinoita siitä mistä suku oli muka peräisin, jotta lapset eivät vahingossakaan pukahtaisi mitään perhesalaisuudeksi muuttuneista saamelaisista juurista. Tarinan todenperäisyys on epävarma, mutta siitä huolimatta se kertoo saamelaisen identiteetin aallonpohjasta, joka on onneksi nyt sivuutettu.
Lopputuloksena edellä kuvatusta kehityksestä oli kulttuurinen ja kielellinen suomalaistuminen, joka kehittyi nopeammin ja pisimmälle niiden inarinsaamelaisten keskuudessa, jotka asuivat suomalaisten uudistilallisten läheisyydessä. Syrjempänä asuvat porosaamelaiset, jotka puhuivat omaa pohjoissaamen kieltään, säilyttivät oman kielensä kauemmin. Myös pohjoissaamen kielen täydellinen osaaminen on käymässä harvinaisemmaksi. Silti saamelaisuus määritellään ensisijaisesti äidinkielenä puhutun saamen kielen perusteella. Yhä useammin ei tällöin kuitenkaan ole henkilön itsensä äidinkielenään puhuma saame, vaan hänen esivanhempansa käyttämä kieli. Kerran saatu kieliperustainen saamelaisuus on periytyvä ominaisuus, vaikka elävä saamenkieli siirtyisi yhä useamman sukupolven taakse. Kun inarinsaamelaiset ovat historiallisista syistä menettäneet oman inarinsaamen kielensä sukupolvissa laskien aikaisemmin kuin pohjoissaamea puhuneet porosaamelaiset, tämä on johtanut siihen, että tuhatkunta inarinsaamelaista on suljettu saamelaisen kulttuuri-itsehallintojärjestelmän ulkopuolelle ja tämän kautta virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle.
Ongelma on syventynyt oleellisesti sen inarinsaamelaisiin kohdistuvan syrjinnän seurauksena, jota saamelaiskäräjät on harjoittanut saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ottamista koskevissa ratkaisuissaan. Korkein hallinto-oikeus on viimeaikaisissa ratkaisuissaan vain osin saanut oikaistua näitä päätöksiä yrittäessään tulkita asiassa noudatettava saamelaiskäräjälakia, johon saamelaismääritelmä sisältyy. Ongelman ydin on kuitenkin syvemmällä. Ensinnäkin kieliperuste ei ole riittävä saamelaisuuden määrittämiseksi. Vielä olennaisempaa on kuitenkin se, että sen määrittäminen kuka on saamelainen, ei pohjimmiltaan kuulu sen enempää saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan kaltaiselle keskitetylle, nykyajan luomukselle kuin KHO:llekaan. Saamelaisen perinteen ja kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden perusteella päätösvalta siitä, kuka on katsottava alkuperäiskansan jäseneksi, kuuluu kyseiselle kansalle itselleen, noudattaen kansan perinteitä ja sen itse päättämiä perusteita ja menettelytapoja. Inarinsaamelaisten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että päätösvalta siitä, kuka on inarinsaamelainen, kuuluu inarinsaamelaisille. Tämä vuorostaan edellyttää että inarinsaamelaiset järjestyvät yhdeksi yhtenäiseksi yhteisöksi, jolle Suomen valtio vahvistaa lakiperusteisen julkisoikeudellisen aseman alkuperäiskansan itsehallinnollisena yhteisönä.
Jouni Kitti”