Arktisen keskuksen johtaja, tutkimusprofessori Timo Koivurova julkaisi Lapin Kansassa
(LK31.5.2016) mielestäni huteran ja samalla paljastavan alakertakirjoituksensa
”Saamentutkimuksen puolueellisuudesta”. Se oli selkeästi yhdenlainen
puolustuspuhe, jolla oli tarkoitus perustella miksi saamentutkimus on sellaista
kuin on – siis puolueellista.
Koivurova haluaa viestittää, ettei ”ihmistieteessä”, johon
hän saamentutkimuksen karsinoi, ole esimerkiksi luonnontieteisiin verrattuna
jotain yhtä totuutta. Minulle tuo selitys ontuu heti kertalukemalla, sillä
juurihan saamentutkimuksessa on hyvin laajalti ja myös kritiikittömästi
hyväksytty tuota yhtä totuutta. Ne harvemmat kriittiset tutkijat, joita
aihepiiriin on uskaltautunut, on pyritty lyttäämään varsin härskistikin eli
heidän osaamisensa kyseenalaistaen.
Sen sijaan ”oikean saamentutkimuksen” tutkimukset ja
väitöksetkin ovat läpäisseet osin todella helposti – olivat ne sitten millaisia
hillasuo- tai nomaditarinoita tahansa.
Koivurova kirjoittaa:
”Ei siis ole mitään yhtä Arktisen keskuksen tai Lapin yliopiston saamentutkimusta. On olemassa kasvava joukko tutkijoita, sekä saamelaisia että muita, jotka työskentelevät aiheen parissa ja ovat keskenään erimielisiä. Tämä johtaa parempiin ja parempiin ja peremmin perusteltuihin tutkimuksiin, mikä on tieteellisen kehityksen näkökulmasta ideaalitila.”
Onhan se näkökulma tuokin, mutta ei minusta vastaa sitä
odotusarvoa, joka yliopistoissa tapahtuvalle tutkimukselle voidaan asettaa.
Minusta yliopiston ja Arktisen keskuksen ei kuuluisi olla mikään tupperwarekerho
tai politikoivien aktivistien suojatyöpaikka. Laitoksen johdon luulisi
ensimmäisenä edellyttävän, että taloissa tehtävällä tutkimuksella on
reaalimaailmassa ymmärrettävä todellisuus- ja totuuspohja. Ja ihan senkin
takia, että kyse on yliopistojen arvostuksesta ja sitä kautta jopa
tarpeellisuuden arvioimisesta.
Kun Koivurova väittää yhteisön sisäisen kritiikin johtavan
parempiin ja paremmin perusteltuihin tutkimuksiin, on sitä Lapin yliopiston ja
Arktisen keskuksen saamentutkimuksen kohdalla vaikea havaita. Minua ihmetyttää
se ”lähdekritiikittömyys”, jota nimenomaan saamentutkimuksen kohdalla on
tapahtunut. Sen kyllä vielä jotenkin käsittää, että Koivurovan mainitsemat
saamelaiset tutkijat pitkälti politisoituneina voivat värittää ja valikoida
aineistojaan, mutta että samaan sortuvat myös niin sanotut ulkopuoliset.
Kun viitataan vaikkapa johonkin Erkki Pääkköseen, ei voi kuin hänen paikoin mielipidekirjoitukseksi
luokittuvaa väitöstyötään lukeneena ihmetellä missä mahtaa lymyillä viittaajien
kriittisyys.
Yleensäkin saamentutkimuksen suuri ongelma näyttää olevan
haastamisen väistäminen. Lähdetään mieluummin sovittamaan tutkimus
vallinneeseen saamelaispolitiikkaan, sen luomaan alkuperäiskansakäsitykseen
sekä jopa saamelaispolitiikan tekijöiden kirjoittamaan tee-se-itsehistoriaan.
On huomattu, että tuolla tavalla päästään matalimmalta aidan ylitse – tai paikoin
ettei aitaa ole ollenkaan. Jos heittäydyt kriittiseksi tai peräti objektiiviseksi,
saat kimppuusi elämäntyönsä saamelaispolitiikan varaan rakentaneiden tai sitä
politiikkaa luomassa olleiden vanhojen emeritusten kerhon ja pahimmillaan otsaasi
rasistin leiman.
Toki Lapin yliopiston ja Arktisen keskuksen ”oikeaoppiselle”
saamentutkimukselle löytyy tilaustakin. Näitä kestotilaajia näyttäisi löytyvän saamelaispolitiikan
tekijöiden ohella muun muassa oikeusministeriöstä, mikäli sen virkamieskunnan tai
taannoisten ministerien toiminta voidaan saamelaispolitiikan teosta erottaa.
Jos tilattu tutkimus ei jostain syystä ole istunut ajettuun politiikkaan, se on
koetettu vaieta tai vähätellen lytätä. Ja vaatimukset tarpeellisista
lisätutkimuksista on jyrkästi torjuttu, esimerkkinä edellinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson.
Ihme ja kumma - tai ei todellakaan mikään ihme - ettei Henriksson
ole nyt ehättänyt torjumaan kun saamelaisasioissa hänen aisaparinaan
oikeusministeriön virkamieskunnassa toiminut Camilla Busk-Nilsen tilasi Lapin yliopiston tutkijaryhmältä uuden ”vertailevan”
alkuperäiskansatutkimuksen tukemaan pyrkimyksiä ILO 169 -sopimuksen
ratifioimiseksi sekä pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseksi.
Alkuperäiskansa-asiassa todellinen ja moneen kertaan eri
yhteyksissä vaadittu tarve Suomessa olisi riippumattomasta, vallitsevaan todellisuuteen
perustuvasta ja myös todelliseen historiaan nojaavasta olosuhdetutkimuksesta. Ennen sellaisen tekemistä ei ole mitään
kestävää pohjaa edes harkita ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin tarvetta saati
vielä vähemmän jonkin pohjoismaisen sopimuksen hyväksymistä.
Saa vain pohtia mistä yliopistosta moinen rohkea tutkija tai
tutkijaryhmä löytyisi - ja tietenkin sen tutkimuksen tilaaja ja rahoittaja.
