Tuomiojalle ”suomiherran” kyytiä

Julkaisen oheisen Jouni Kitin lähettämän selvityksen äskeisestä Inarin Sajoksessa näytellystä episodista, jossa ulkoministeri Erkki Tuomiojaa aiottiin valaista saamelaisasioista vähintäänkin yksipuolisesti.

Olikohan se sitä joskus aiemminkin saamelaisvaltuuskunnassa ja -käräjillä puheissa esiin tullutta ”suomiherran” aliarviointia? Eli että kun ”laitamma lapintakin päälle ja menemmä Helsinkiin, niin alkaa asia hoitua”.

Tässä tapauksessa ministeri oli vain saatu Inariin.

”Erkki Tuomioja Inarissa

Klemetti Näkkäläjärvi sulki Sajoksen ovet

inarinsaamelaisilta ministerikuulemisessa

Inarinsaamelaisten edustajilta estettiin tiistaina 21.1.2014 pääsy kulttuurikeskus Sajoksessa järjestettyyn kuulemiseen, jossa Inarissa vierailut ulkoministeri Erkki Tuomioja tapasi Saamelaiskäräjien puheenjohtajan ja eräitä muita saamelaisia.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi oli ohjeistanut kulttuurikeskuksen talonmiehen estämään eräiden henkilöiden pääsyn kulttuurikeskuksen parlamenttisaliin, vaikka ministeri oli tiettävästi kutsunut heidätkin tapaamiseen. YLE:n saamelaistoimituksen TV-uutisten mukaan ovien ulkopuolelle jätettyjä Anarašah-yhdistyksen edustajia ei ollut kutsuttu Saamelaiskäräjien viralliseen tilaisuuteen.
Uutisoinnista ei käynyt ilmi, millä perusteilla puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi oli valinnut virallisiksi edustajiksi kutsutut henkilöt. Kutsuttuina paikalla olivat käräjien ensimmäinen varapuheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio, toinen varapuheenjohtaja Heikki Paltto, kolttien luottamusmies Veikko Feodoroff, käräjien toimistosta määräaikaisen hallintopäällikkö Pia Ruotsala ja lakimiessihteeri Kalle Varis, käräjien jäsen ja sen kulttuurijaoksen puheenjohtaja, kolttasaamelainen Tauno Haltta ja Janne Näkkäläjärvi. Enontekiöläinen Janne Näkkäläjärvi jäi vaaleissa täpärästi varasijalle. Hän on viime aikoina nostanut poliittista profiiliaan ja on ollut esillä YLE Sápmin uutisissa. Tapaamiseen hän lienee osallistunut saamelaisalueen koulutuskeskuksen vt rehtorin ominaisuudessa.
Havaitessaan, että osalta eteistiloissa olleista oli evätty pääsy tapaamiseen, ministeri Tuomioja erityisavustajineen jätti kokousväen odottelemaan ja meni oven taakse jätettyjen luo pahoittelemaan tapahtunutta. Tuomioja tapasi näissä olosuhteissa Erika Sarivaaran sekä inarinsaamelaisten edustajat Inka Laitin ja Anu Avaskarin, jotka antoivat ministerille yhdistyksen kirjelmän.
Vasta tämän jälkeen ministeri palasi sisälle päästettyjen joukkoon. YLE:n saamelaistoimituksen tv- uutiset raportoi rauhallisesti sujuneen välikohtauksen pääpiirteiltään, mutta saamelaisuutisten verkkosivuilla kerrottiin ainoastaan ministerin ja saamelaiskäräjien puheenjohtajan tapaamisesta. Verkkouutisen olivat laatineet toimittaja Kaisa Aikio ja YLE Sápmin johtaja Pirita Näkkäläjärvi.
YLE Sápmin TV-uutisten uutistenlukijan mukaan ministeri puhui mielellään ILO-sopimuksen edistämisestä. Tuomioja toteaa TV-uutisissa, että ratifiointi edellyttää kompromisseja. Tuomioja totesi että ratifionnin mahdollistaminen edellyttää joiltain osin kompromisseja, ja ettei yksikään osapuoli voi odottaa ihan sataprosenttista tulosta, lisäten "Meillä on vahva tahtotila että tämä täytyy nyt saada hoidettua". Epäselväksi jäi tarkoittiko Tuomioja sanalla "me" hallitusta vai SDP:tä.
Tapaamisessa Saamelaiskäräjät jätti ministeri 16-sivuisen muistion. Siinä painotettiin muun ohella että Suomen nykyinen saamelaismääritelmä ja sen nk. lappalaiskriteeri on syntynyt Suomen valtion päätöksellä saamelaisten vastuksesta huolimatta. Muistion mukaan Saamelaiskäräjien näkemys on, että nk lappalaiskriteerin ottamisella saamelaismääritelmän osaksi Suomen valtio on paitsi puuttunut saamelaisten itsemääräämisoikeuteen kansana, myös määrittänyt saamelaisten vastuksesta huolimatta saamelaiskulttuuriin kuuluvan sellaista, mikä siihen ei kuulu. Selväsanaisesti tämä tarkoittaa niitä statuksettomia saamelaisia, joita Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt saamelaisrekisteriksi kutsuttuun vaaliluetteloonsa, ja joiden kanssa Tuomioja keskusteli hetken Sajoksen eteistiloissa. Muistion Tuomiojalle oli laatinut Saamelaiskäräjien puolesta puheenjohtaja Näkkäläjärvi. Sen oli allekirjoittanut myös Veikko Feodoroff kolttien luottamusmiehen ominaisuudessa.  Muistiossa painotetaan kolttien kulttuurikeskushankkeen etenemistä, minkä Feodoroff toi esille myös suullisesti tapaamisessa ministeri Tuomiojan kanssa.
Verkkouutisen mukaan ministerin poliittinen erityisavustaja Tarja Kantola kertoi ulkoministeri Tuomiojan tavanneen Inarissa "SDP:n kunnallispoliitikon Erika Sarivaaran", Saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen koulutuskeskuksen vt rehtorin. Uutisissa "Tuomiojan paikalliseksi puoluetoveriksi" ja SDP:n kunnallispoliitikoksi nimetty tohtori Erika Sarivaara on tunnettu saamelaispoliitikko, joka on profiloitunut metsäsaamelaisten ja muiden statuksettomien saamelaisten asioiden ajajana.”

Edellä oleva kirjoitus vastaa niitä tietoja, jotka olen myös toisaalta, ja myös eräiltä paikalla olleilta tapahtuman kulusta saanut. Tapahtumastahan ei ollut kerrottu muulle medialle kuin Yle Sápmille. Niinpä varsinainen uutispuoli jäi sen valinnan ja näkemyksen varaan.

Itse hieman ihmettelen tässä kolttien vahvaa mukana olemista kovia piirteitä saaneessa saamelaispolitiikassa. Siinä Suomen alkuperäisin saamelaisväestö inarinsaamelaiset on näköjään päätetty pyyhkiä kartoilta, puhumattakaan heidän naapureistaan metsäsaamelaisista.

Yhdenlainen etninen puhdistus on siis meneillään ja nähtäväksi jää tarkoittaako ministeri Tuomiojan suuhun uutisoitu ”tahtotila” Suomen hallituksen haluavan olla mukana tuossa puhdistuksessa.

Veikko

Metsähallitus kestämättömän kehityksen keskiössä

Käynnissä on melkoinen lakimylly, jossa parhaillaan on lausunnoilla kokonaan uusittu kalastuslaki, jossa lausutaan saamelaiskäräjälain uudistamista pohtineen Riitta-Leena Paunion työryhmän ehdotuksista, jossa laaditaan uutta lakia Metsähallituksesta ja tuosta työstä erillisessä työryhmässään lakiin haluttua saamelaisosiota. Taustalla valmistaudutaan uusimaan vielä maastoliikennelakia ja tehdään töitä uuden kaivoslain korjaamiseksi siinä todettujen möhläysten osalta.

Ekologinen ja taloudellinen kestävä kehitys on asia, joka on noussut jokaisessa lakihankkeessa niiden eri vaiheissa esille tavalla taikka toisella.

Ja nimenomaan tavalla taikka toisella eli tarkoituksessa jos toisessa.

Lakityöryhmässä, johon itse kuulun ja jossa sorvataan tuota edellä mainitsemaani metsähallituslain saamelaisosiota, olen nostanut luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja luonnon kestävän käytön säännöllisesti esille. Olen kuitenkin ollut havaitsevinani, ettei nostoihini ole kovin vakavasti taidettu suhtautua – ei edes työryhmään kuuluvan ympäristöministeriön edustajan taholta.

Voihan olla, että hengessä ollaan mukana, mutta käytäntöä ajatellen ylisen Lapin maankäytössä ollaan jo liian pitkällä kestämättömän kehityksen alhossa.

Luonnon monimuotoisuus ja kestävä kehitys on tullut myös saamelaiskäräjien edustajien taholta jatkuvasti esille. Tuntuu vain siltä, että heidän puoleltaan noiden käsitteiden ulkopuolelle on jätettävä niin kutsutut saamelaiselinkeinot, etunenässä tietenkin luontoa rankimmin ja kokonaisvaltaisimmin hyödyntävä poronhoito.

En tiedä kuinka vakavasti Klemetti Näkkäläjärven ja kumppanien puhe luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta saamelaisen perinnetiedon avulla ministeriöissä otetaan. Ainakin tuolle puheelle on hieman nyökytelty, jos jotain yrittäisi tulkita.

Jossain vaiheessa asioista pitää ruveta kuitenkin puhumaan oikeilla nimillä. Onko sen aika tässä lakityössä vai joskus myöhemmin? Voi olla, että joskus myöhemmin, ainakin kun katsoo kuinka kauan kestävä kehitys ja sen puute ovat olleet Ylä-Lapinkin osalta puheina ja pöydällä.

Seuraavassa vanha Lapin Kansaan tekemäni uutinen 15 vuoden takaa (LK 6.2.1999). Hieman huvittikin lukea mitä Metsähallituksen ja tutkimuksen edustajat siinä lausuilevat – siis kun muistaa mitä jälkeenpäin on näiltä tahoilta lausuttu ja joskus sama henkilökin lausunut:

”Ivalon seminaari kiinnosti ja viritti keskustelujaEkologinen ja taloudellinen kestävä kehitys teettää työtä koko ylisessä Lapissa 

Inari
Veikko Väänänen
Inarissa ja koko ylisessä Lapissa riittää työtä ekologisen ja taloudellisen kestävän kehityksen olotilan saavuttamiseksi.
Näin voitaneen kiteyttää Ivalossa perjantaina järjestetyn ´Yhteinen Inarimme´ -seminaarin alustusten ja keskustelujen antia. Tasokas ja hyvän osanoton kerännyt seminaari liittyi Pohjois-Lapin seutukunnan projektiin, jossa Sodankylän, Inarin ja Utsjoen kuntiin laaditaan kuntakohtaiset kestävän kehityksen suunnitelmat. Seminaarin tarkoituksena oli koota tietoa ja samalla virittää päättäjiä, eri yhteisöjä ja kansalaisia pohtimaan erikseen ja yhdessä kestävään kehitykseen liittyviä kysymyksiä.
Seminaarin ensimmäiseksi alustajaksi sopi hyvin Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen aluejohtaja Olavi Joensuu, liittyyhän Ylä-Lapin kestävä tai kestämätön kehitys aina keskeisesti laajojen valtionmaiden ja -vesien käyttöön.
Joensuun mukaan Metsähallituksella on Ylä-Lapissa eri toimintojen yhteen sovittajan rooli. Lisäksi se itse kuuluu toimijana kestävän kehityksen kehään harjoittaessaan metsätaloutta ja Villin Pohjolan luontobisnestä.
Joensuun mielestä Metsähallituksella on toisaalta riittävät lainsäädännölliset työkalut toteuttaa eri käyttömuotojen yhteensovittamista. Hän joutui kuitenkin myöntämään, että toistaiseksi siitä ollaan vielä kaukana.
Joensuu otti esimerkiksi saamelaiskulttuurin turvaamisen ja luontaiselinkeinojen edistämisen, johon Metsähallitusta velvoitetaan peräti kolmella sitä ohjaavalla lailla. Toistaiseksi kuitenkin Metsähallitus on joutunut enemmin saamelaisten ja luontaiselinkeinonharjoittajien kritiikin kohteeksi, kun se voisi aluejohtajan mukaan seisoa heidän kanssaan samassa rintamassa.
Joensuu ihmetteli myös lakisääteisten Metsähallituksen toimintaa ohjaavien neuvottelukuntien tähänastista hampaattomuutta. Kun neuvottelukunnat, ja erityisesti läänikohtainen neuvottelukunta, voisivat tehdä suuriakin kestävään käyttöön liittyviä linjausesityksiä, ovat ne keskittyneet toistaiseksi pohtimaan enemmän kalaverkkojen silmäkokoja.
Joensuu ei lähtenyt ruotimaan yksityiskohtaisemmin sitä, miten valtion Metsähallitukselle asettamat tulostavoitteet ja toisaalta vaatimukset kestävästä käytöstä ovat yhteen sovitettavissa. 

Porotalous viritti puhetta

Vilkkaan keskustelun synnytti erikoistutkija Timo Helteen alustus porotalouden tilanteesta kestävän kehityksen näkökulmasta. Hänen sanomansa ei jättänyt ekologisella puolella sijaa tulkinnoille: Ylä-Lapissa on voitava vähentää porolukuja luonnon kestävän käytön saavuttamiseksi. Näin on tehtävä vaikka poroja päädyttäisiin pitämään hengissä osittaisella apuruokinnalla. Siinä missä Metsähallituksen puolelta väläyteltiin tilannetta, jossa valtio toisaalta vaatii Ylä-Lapin luonnon tehokkaampaa hyväksikäyttöä säätämällä lakeja porotalouden ja muiden luontaiselinkeinojen kehittämiseksi ja allekirjoittaa toisaalla sopimuksia luonnon monimuotoisuuden ja kestävän kehityksen turvaamisesta, vei Helle kuulijat suoraviivaisemmin mahdottoman yhtälön äärelle. Hän huomautti, ettei poroja voida vähentää vähentämättä samalla poronomistajia. Ja jälkimmäisillä ei ole mahdollisuuksia lähteä elinkeinosta ennen kuin heille on olemassa riittävä luopumis- ja eläketurva. Helteen näkemystä vahvistivat kommentissaan porotalousneuvoja Veijo Tervonen ja poromies Juhani Magga.

Inarijärven ihmeet 

Kalakantojen hoidosta kestävän kehityksen vinkkelistä puhunut FL Markku Ahonen jatkoi valtioon päätyvien ongelmien esittelyä. Hän käytti esimerkkinä Inarijärven velvoitehoitoa, jossa on ollut pakko pitäytyä jäykkään vesioikeuden päätökseen, vaikka jo pitkään on nähty sen vievän istutuksia ja sitä kautta järven kalakantojen kehitystä pieleen.
Kun Inarijärven istutuksiin pannaan vuosittain rahaa noin 3,6 miljoonaa markkaa ja lisäksi lasketaan valtion kalanviljelylaitosten investointien kuoletukset ja käyttömenot, ei summa ole enää missään suhteessa toiminnasta saatavaan kalataloudelliseen tuottoon. Inarijärven kalastuksen ansio on yltänyt vain 1980-luvun lopun muikkukuumeen aikana noin 7 miljoonan markan tasolle, kun jo 1990-luvun alusta on oltu reilusti kolmen miljoonan markan alapuolella. Toisaalta matkailukalastus on paikannut tilannetta parhaimmillaan parilla miljoonalla markalla ja lienee tätä nykyä jo ohittanut ansiokalastuksen tuoton.
Ahosen mukaan Inarin kalakantojen hoidon perustana olevia velvoitepäätöksiä tulisi muuttaa joustavammiksi, jotta kestävän kehityksen periaate toteutuisi.”

Näin silloin joskus. Inarijärvelle on saatu Ahosen peräänkuuluttama joustavampi velvoitehoito, mutta muuten 1990-luvun lopun puheet ovat olleet puhetta tuuleen.

Kairassa on joskus sanottu, että tunturi näkee ja vuoma kuulee.

Pitäisikö tähän tulevia lakeja ja niiden valmistelua tarkoittaen sanoa, että arkistot muistavat.

Veikko

Saamelaispolitiikan kuplat uhka saamelaisuudelle

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi varoittaa blogistaan löytyvässä uudenvuodenpuheessa saamelaisyhteisöä hajaannuksesta. Sen aiheuttajia hän ei suoraan nimeä, mutta toteaa erimielisyyden saamelaismääritelmästä olevan eräs noiden syyllisten virittämä miina, jolla yritetään saada eri saamelaisryhmät vastakkain.

Klemetillä itsellään ei näytä olevan aihetta katsoa peiliin.

Saamelaiskäräjien nykyinen puheenjohtaja vannoo edeltäjänsä Pekka Aikion tavoin yleissaamelaisuuden nimeen. Hän kyllä mainitsee eri saamelaiset vähemmistöt, mutta tosiasiassa ajaa saamelaismääritelmää ja saamelaiskäräjien vaalijärjestelmää, joka turvaisi saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon elimineen ja rahoineen edelleen hänen edustamansa saamelaisryhmittymän, käytännössä muutaman suvun käsissä.

Tapasin tänään erään entisen saamelaispoliitikon, joka harmitteli kolttien nykyistä kyyristelyä ”klemettiläisten” kainalossa. Kun koltille on annettu muutama näkyvämpi paikka saamelaiskäräjillä, se tuntuu saajille riittäneen ja pitkä kolttien syrjiminen on kerralla pyyhkäisty historiaan.

      "Murusia enemmistön pöydältä", kuului veteraanin arvio.

Kun saamelaisvaltuuskunta keskusteli aikoinaan ensin ns. saamelaislaista ja sittemmin saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaista, ei lakiteksteihin haluttu erillisiä mainintoja saamelaisten vähemmistöistä. Koltille oma laki saatiin aivan muita teitä, heidän sotien jälkeiseen asuttamiseensa ja tilanteeseensa liittyen, mutta Suomen alkuperäisin saamelaisväestö, inarinsaamelaiset, saavat tyytyä edelleen tuolloin jo Aikion korostamaan ”yleissaamelaisuuteen”. Siihen on kuulunut muun muassa se, että muuta saamelaiskulttuuria edustava saamelaiskäräjien vaalilautakunta päättää keitä se hyväksyy käräjien vaaliluetteloon inarinsaamelaisina.

Näihin asti tuohon vallankäyttöön on tyydytty, mutta nyt inarinsaamelaiset ovat nostaneet profiiliaan ja se saa Klemetti Näkkäläjärven varoittamaan hajaannuksesta.

Muistutan tähän väliin siitä, kuinka Näkkäläjärvi tultuaan valituksi toiselle kaudelleen saamelaiskäräjien puheenjohtajaksi, ilmoitti haluavansa käräjien hallitukseen ”yhteistyökykyisiä” henkilöitä. Noissa valinnoissa lienee pitkälle onnistuttu, mutta samalla itsevaltainen puheenjohtaja taisi itse kylvää hajaannuksen siemenen.

Olen varsin vakuuttunut siitä, että mikäli saamelaismääritelmää ei saada kansainvälisesti kestävälle pohjalle eikä saamelaiskäräjien vaalijärjestelmää demokraattisemmaksi, saamelaispolitiikan kupla puhkeaa harjoittajiensa silmille. Tuo poksahdus ei ole uhka vain saamelaispolitiikan pienelle eliitille, vaan se vie pohjaa koko saamelaisuudelta. Tarkoitushakuisesti milloin mitenkin määritelty saamelaisuus syö sen uskottavuutta, kun toinenkin mahdollisuus eli saamelaisen alkuperäiskansan vahvistaminen olisi ollut olemassa.

Nykyisen saamelaispolitiikan toinen vaarallinen kupla muhii nykysaamelaisessa luonnon käytössä. Kun Klemetti Näkkäläjärvi puhuu innokkaasti kansainvälisestä biodiversiteettisopimuksesta, sen 8j-artiklan soveltamisesta Suomessa nimenomaan saamelaisten eli saamelaiskäräjien kautta, siis korostaa saamelaisten tietoa ja taitoa käyttää luontoa kestävästi ja muille mallina, ei tarvita kummoistakaan skandaalia osoittamaan jotain aivan muuta.

Erityisen ongelmalliseksi saamelaispolitiikan uskottavuus asettuu Klemetin jatkuvasti esille tuoman ”saamelaisen poronhoidon” kohdalla. On selvää, että mikäli poronhoidolle ollaan haluamassa ja säätämässä yhä enemmän valtaa pohjoisen maiden käyttäjänä, tulee myös kritiikki sitä kohtaan kasvamaan. Ehkäpä peräti ympäristöministeriössäkin herätään jossain vaiheessa näkemään millainen Akwe: Kon -tiedoin turvattu luonnon tila meillä pohjoisimmissa tunturi- ja puistopaliskunnissa tosiasiassa on.

Tai sitten herätyksen järjestävät kansainväliset luonnonsuojelijat.

Lienee turha yrittää neuvoa, mutta nykyisestä saamelaispolitiikasta ei hyvää seuraa. Ei saamelaisille eikä varmasti kenellekään.

Kun Näkkäläjärvi presidentillisessä uudenvuodenpuheessaan korostaa vielä ILO 169-sopimuksen ratifioinnin tärkeyttä, ja kuinka siitä seuraisi hyvää myös saamelaisalueen niin sanotulle muulle väestölle, hän luottaa siihen, etteivät nuo muut ole lukeneet tai kuulleet hänen saamelaiskäräjien nimissä ILO-asiassa antamiaan lausuntoja.

Veikko