Maaoikeuspuheita vuosien takaa

Veisikö ILO 169-sopimuksen ratifiointi joiltain pohjoisen maankäyttöön ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia?  Toisiko ratifiointi joillekin lisää muut ohittavia oikeuksia? Mihin ILO 169 -sopimuksen ratifioinnilla lopulta tähdätään ja keiden oikeuksista asian yhteydessä on oikeastaan kyse?  Voisiko saamelaiskäräjät olla pohjoisen maiden parempi hallinnoija kuin Suomen valtio ja sen Metsähallitus?

Näitä kysymyksiä on pyöritelty viime aikoina suunnasta jos toisesta ja niitä on pyöritelty jo kymmenien vuosien ajan. Ihan vanhempien lukijoitteni muistin virkistämiseksi ja nuorempien taustatiedon kartuttamiseksi julkaisen tässä vanhan Lapin Kansassa 17.12.1990 julkaistun kokousselostuksen siitä, miten silloinen saamelaisvaltuuskunta linjasi kantaansa tekeillä olleesta saamelaislaista (vähän pitkä, mutta siihen aikaan lehdissä riitti tilaa):

”Saamelaisvaltuuskunta tyytyväinen saamelaislain periaatteeseen
Saamelaislaista sunnuntaina Kiilopäällä varsin vajaalukuisena keskustellut saamelaisvaltuuskunta kannattaa lakiesityksen päätavoitetta, nykyisten Ylä-Lapin valtionmaiden omistus- ja käyttöoikeuden siirtämistä saamelaisille.
Valtuuskunta päätti ottaa kuitenkin lisäaikaa lain yksityiskohtaiseen ruotimiseen. Jo nyt nousi esiin huolia lain mahdollisista haittavaikutuksista saamelaisten omille elinkeinoille sekä valtion saamelaistukien kuihtumisesta.
Valtuuskunnan keskustelun evästi lakimiessihteeri Heikki Hyvärinen lukemalla lakiluonnosta koskevan tuoreimman muistionsa. Sen mukaan lailla pyritään tukemaan ns. lappalaiselinkeinoja, poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, muuttamalla oikeus niiden harjoittamiseen kaikille kuntalaisille pelkän asuinpaikan perusteella lankeavasta yleisoikeudesta lappalaisten perillisten heidän vanhaan maanomistukseensa liittyväksi oikeudeksi.
Hyvärinen vaati muistiossaan kansalaisten yhdenvertaista kohtelua todeten lappalaisten joutuneen suomalaisessa yhteiskunnassa tilallisiin nähden heikompaan asemaan. Niinpä hänen mielestään lappalaisten perillisille tulisi turvata lainsäädännöllä, ilman oikeudenkäyntejä, heille kuuluva maaomaisuus, samoin kuin aikanaan saamelaisten kotiseutualueen tilallisille.
Suojelualueista Hyvärisen uusimmassa paperissa mainittiin myös vasta muodostetut erämaat. Lakiehdotuksen mukaan valtion mailla olevat suojelualueet siirtyisivät lapinkylien omistukseen, eivät kuitenkaan välttämättä suojelualueina. Muiden kuin luonnonsuojelulain perusteella muodostettujen kansallis- ja luonnonpuistojen kohtaloon joudutaan Hyvärisen mukaan ottamaan vielä kantaa.
Saamelaisvaltuutetuista keskustelun avasi Samuli Aikio. Hän arvioi aihetta ehkä olevan lakiehdotusta pitemmälle meneviin, jyrkempiin päätelmiin ja vaatimuksiin, mutta esitti saamelaisvaltuuskunnalle asian käsittelyn tässä vaiheessa matalan profiilin taktiikkaa – Lapin korkeakoulun malliin.
Aikio piti saamelaislain maankäyttörajoituksia ongelmallisina. Hänestä lailla tulisi antaa saamelaisille mahdollisuus myös modernimpaan maittensa käyttämiseen, vaikka se liittyisi pelkkään harrastustoimintaan.
Nils Henrik Valkeapää arvioi saamelaislakiesityksen etenemismahdollisuuksia Suomen valtion päätöksentekokoneistossa lupaaviksi. Hän piti ainoana mahdollisena kapulana rattaissa saamelaisvaltuuskunnan eripuraisuutta; siihen ei Valkeapään mielestä olisi nyt varaa.
Valkeapää sanoi saamelaislain antavan toteutuessaan saamelaisille paljon, mutta kyseli onko oikein antaa lailla lapinkylissä oikeuksia myös muille kuin saamelaisille. Hänestä loogista ja oikein olisi rajata lapinkyläoikeudet vain saamelaisille.
Valkeapää toivoi saamelaisvaltuuskunnan pitäytyvän lakilausunnossaan vain peruslinjoissa. Moniin yksityiskohtiin voitaisiin kyllä palata myöhemmin lakia sovellettaessa vaikkapa laatimalla asetuksia.
Pekka Aikio myönsi saamelaislakiehdotuksen kompromissiksi, jossa saamelaisten vanhoja maita ei pyritäkään palauttamaan kenellekään henkilökohtaisesti, ei edes suvuille, perimyksiä juovattamalla. Aikio muistutti lain tärkeänä tavoitteena olevan saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon vahvistaminen.
Saamelaislain mahdollisista kielteisistä puolista Aikiokin toi esille maankäyttörajoitukset. Lisäksi hän tuntui pelkäävän, että valtio luistelisi lain varjolla velvollisuuksistaan eli vähentäisi saamelaiselinkeinoihin ja -kulttuuriin varaamiaan tukirahoja.
Pekka Aikiokin oli optimisti Suomen päättäjien suhteen todeten maan johdon itse asiassa jo tunnustaneen – ensimmäisen kerran selväsanaisesti – saamelaisten maanomistuksen. Hän tarkoitti presidentti Mauno Koiviston ja ministeri Matti Puhakan allekirjoittamaa lausuntoa kansainväliselle työjärjestö ILO:lle, jossa lausunnossa todetaan, että ´Suomen tulisi liittyessään ILO-yleissopimukseen turvata saamelaisille voimassa olevaa lainsäädäntöämme laajemmin heidän perinteisesti asumiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia´.
Samuli Aikio huomautti samaiseen ILO-lausuntoon viitaten, että myös saamelaislaissa olisi rohjettava todeta saamelaisten aikovan todella hyödyntää maittensa luonnonvaroja, eikä pelkästään puhua saamelaisyhteismaan hoidosta.
Kalastaja ja koltat huolissaan
Veikko Aikio siirsi keskustelua saamelaislain yksityiskohtiin kysyen, miten kaavailtujen lapinkylien yhdenvertaisuus luonnonvarojen hyödyntämisessä toteutuisi kun kaikkien kylien alueella ei olisi edes metsiä hakattaviksi.
Käytännön luontaiselinkeinossa, kalastajana, toimiva Aikio ihmetteli vielä joutuisiko hän Inarijärvellä anomaan luvat oman lapinkylänsä ulkopuolisilta kolmelta, neljältäkin kylältä voidakseen harjoittaa ammattiaan nykyisessä laajuudessaan. Aikio kyseli myös muiden luontaiselinkeinonharjoittajien toimintamahdollisuuksista, saattaisihan monen poronhoito ja muu toiminta, metsästys ja kalastus, sijoittua useamman lapinkylän alueelle. Aikio epäili vaikeuksia syntyvän tilanteissa, joissa jotkut lapinkylien osakkaat ryhtyvät vastustamaan toisen kylän osakkaiden laskemista mailleen.
Kolttajäsen Matti Sverloff epäili hänkin kaavaillun kaavaillun lapinkyläjaon mielekkyyttä. Hän kysyi eikö kyläjakoa voitaisi ajatella Inarin-Utsjoen alueella aidolta historialliselta pohjalta. Sverloffiin mukaan 1500-luvun tietojen perusteella Utsjoen lapinkylä käsitti suunnilleen Utsjoen kunnan nykyisen alueen ja Inarin lapinkylä vastasi pitkälle Inarin kunnan nykyistä aluetta ulottuen vielä nykyisen Sodankylänkin alueelle.
Sverloff samoin kuin toinen koltta, Sinikka Semenoja, pahoittelivat heimonsa pirstoutumista ehkä viiteen lapinkylään, mikäli saamelaislaki toteutuisi. Käytännössä saamelaislaki tekisi lopun myös kolttien 1500-luvulta säilyneestä kyläkokousinstituutiosta, joka Semenojan mukaan on oikeastaan ainoa elossa oleva saamelaishallinnon jäänne.
Koltet kiinnittivät huomiota myös saamelaislain vaikutukseen kolttien suomalaisten puolisoiden asemaan. Kun kolttalain mukaan koltiksi hyväksytään heidän suomalaiset puolisonsa, veisi saamelaislaki ensisijaisena lakina tämän oikeuden ja tekisi puolisoista äänivallattomia saamelaiskäräjillä.
Aikion, Sverloffin ja Semenojan ohella kaavaillun lapinkyläjaon mahdollisiin harmeihin viittasi myös Hans Nuorgam. Pekka Aikio ja Samuli Aikio olivat hekin valmiit myöntämään, että lapinkyläjako oli vielä heikosti kypsytelty käytäntöä ajatellen. Samuli Aikio varoitteli kuitenkin minkään työryhmän vaatimista kyläorganisaatiota lähemmin pohtimaan, koska tässä vaiheessa siitä tehtäisiin jonkinlainen valtiollinen komitea. Kun asia otettaisiin esille vasta lain läpimenon jälkeen, voitaisiin kyläjako miettiä saamelaiskäräjien nimeämässä työryhmässä saamelaisten kesken.
Saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Matti Morottaja pohti mm. saamelaisten ymmärtämättömyydessään pilkkahinnalla suomalaisille myymien yksityistilojen takaisin lunastamista. Morottaja ei nähnyt tässä vaiheessa paikkaa pakkolunastuksille, mutta heitti ajatuksen saamelaiskäräjien käyttöön saatavasta rahastosta sekä etuosto-oikeudesta, joiden avulla saamelaiskäräjät voisi ostaa kaupaksi tulevat tilat saamelaisten entiset tilat ja myydä ne edelleen saamelaisille.
Saamelaisvaltuuskunta päätti pyrkiä laatimaan lopullisen lakilausuntonsa tammi-helmikuun vaihteeseen mennessä eli ylittänee annetun määräajan parilla, kolmella viikolla. Valtuuskunta ei pyydä sisäasiainministeriöltä erillistä jatkoaikaa, koska ministeriö on luvannut valtuuskunnalle vapauden edetä omaan tahtiinsa. Kuntien jatkoaika-anomuksiin ministeriö ei ole ottanut sen sijaan kantaa.
Saamelaisvaltuuskunnan sunnuntaisesta keskustelusta puuttui seitsemän kahdestakymmenestä valtuutetusta. Poissa olivat Jouni Kitti, Ilmari Tapiola, Kaarin Suomenrinne, Uula Guttorm, Irja Seurujärvi-Kari, Simo Jefremoff ja Johannes Helander".

Näin lappalaisten maita ja oikeuksia niihin jaeltiin vuonna 1990.

Veikko

Kaivostoiminnasta saamelaiselinkeino?

Muutaman päivän takainen uutinen kertoi kuinka Rovaniemen hallinto-oikeus oli kumonnut Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin vuosi sitten Inariin myöntämät neljä koneellisen kullankaivun lupaa. Niistä oli valittanut saamelaiskäräjät ja perusteena oli tietenkin kullankaivun haitta saamelaiskulttuurin harjoittamiselle. Luvat oli myönnetty Hammastunturin ja Ivalon paliskunnan alueille Sotajoen, Selperintien, Selperinojan ja Härkäselän alueille. Siis seudulle, jolla kullankaivu on historiallisesti toiminut jo ennen nykyisen saamelaiskultuurin perustaksi mainotun suurporonhoidon tuloa ja asettumista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on iloinnut hallinto-oikeuden päätöksestä pitäen sitä periaatteellisena ennakkoratkaisuna. Ylen saamenuutisten mukaan hän katsoo sen ”yhdenlaiseksi torjuntavoitoksi”, joka osoittaa uuden kaivoslain saamelaiskulttuuria koskevien pykälien toimivan ja että tätä kautta saamelaiskäräjillä alkaa olla asemaa viranomaisena.

Tukes joutuu käsittelemään kullankaivuluvat uudelleen. Näkkäläjärvi uskoo, ettei virasto lähde valittamaan hallinto-oikeuden päätöksestä.

Kaivoslain koestus on sikäli merkityksellinen, että Klemetti Näkkäläjärvi on ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen listannut lain hyväksi esimerkiksi siitä, miten muitakin maankäyttöä ja elinkeinoja koskevia lakeja tulisi ratifiointiprosessissa uudistaa.

Ensimmäisenä pölkylle on menossa laki Metsähallituksesta, jonka muutoksia valmistelevaan työryhmään saamelaiskäräjät ei ensin halunnut lähteä sen mielestä liian pienilukuiseksi ajatellulla edustuksella. Nyt lupaus osallistumisesta on Näkkäläjärveltä bloginsa mukaan saatu, mutta varsinaiseen ILO-valmisteluun hän ei näyttäisi edelleenkään hyväksyvän muita osapuolia kuin valtion ja saamelaiskäräjien edustajat.

Onkin sekin kaameaa, että ylisen Lapin muusta väestöstä huolitaan metsähallituslakityöryhmään kokonaista yksi henkilö – edustamaan siis neljää kuntaa, Lapin liittoa ja myös sellaisia saamelaisia, jotka eivät koe saamelaiskäräjien tavoitteita omikseen.

Omalta osaltani tulen tuota edustamisen jyvitystä näkyvästi protestoimaan – sikäli kun työryhmä lopultakin saadaan aloittamaan ja kutsu siihen Lapin liiton esityksen mukaisesti tulee. Maankäytön todellisuuden esiin tuominen on yksi tuon ”muun väestön” ainokaisen edustajan tehtävistä.  Eli vaikkapa millainen on se saamelainen kulttuuri ja se perinnetieto, jota muun muassa Metsähallitus on samaisen Hammastunturin erämaankin kohdalla halunnut muita käyttäjiä paremmin kuulla ja kunnioittaa.

Luin jokin aika sitten Olli Tammilehdon Voima-lehdessä julkaistua artikkelia, jossa hän kirjoitti keskusteluistaan John Zerzanin kanssa. Tammilehto on tutkija ja vapaa kirjoittaja, jonka aihepiiriä ovat globalisaatio, ekofilosofia, ekologisen kriisin ja ilmastomuutoksen syyt etc. Zerzan on puolestaan nykyajan tunnetuin Yhdysvaltalainen anarkistiteoreetikko etc.

Tammilehdon artikkelista ”Eläinten ja ihmisten kesyttäminen” jäi mieleen kappale, jossa hän kertoo keskustelukumppanilleen kokemuksistaan Siperian pohjoisosien alkuperäiskansojen parissa:

”Hantit, joihin tutustuin Siperiassa, kunnioittavat suuresti poroja. Poro on heille pyhä. Kun he tulivat tutustumaan Suomen porotalouteen, he kauhistuivat tavasta, jolla modernit saamelaiset kohtelevat poroja.”

Tuo tässä irralliseksi ottamani virkahdus tuo minulle mieleen monet vastaavat vertaukset, joita olen vuosien varrella työssäni käytännön luonnonkäyttäjiltä ja monilta asiantuntijoiltakin kuullut.  On kysyttävä, voiko nykyisillä skandinaavisilla ”nomadeilla” olla enää jäljellä rahtuakaan jostain hantilaisesta ajattelusta, koska heidän on poroillaan ja niitä varten tapahtuvalla luonnon käytöllä pyrittävä pitämään yllä länsimaista elintasoa – konetekniikan osalta jopa korkeampaa, kun verrataan tavalliseen lappilaiseen tai vaikka norjalaiseen pohjoisen asukkaaseen.

Kun rahatalous on sitonut alkuperäiskansat utilismiin ja kun helikopterien katsotaan ihan virallisestikin kuuluvan saamelaiseen poronhoitokulttuuriin, lienee oikeutettua kysyä miten sallittavaa ja kulttuurista olisi kaivostoiminta, mikäli sen tuotoista kunnon siivu kilahtaisi säännöllisin väliajoin saamelaishallinnon ja kenties yksityisten saamelaisten poronhoitajien pankkitileille?

Joitain aikoja sitten luin uutisen Norjan saamelaiskäräjien vaatimuksesta saada osa niistä tuloista, joita valtio saa mannerjalustalleen sijoittuvista öljyn- ja kaasunporauksista. En tiedä miten vaatimus on edennyt. Sen muistan, että utsjokelaisten halu saada lapinkylilleen hakattavaa talousmetsää Lemmenjoen kansallispuistosta upotti osaltaan vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksen.

Sen mukaanhan paliskunnittain perustettavien lapinkylien tuli hankkia tuloja alueittensa luonnonvaroista, ja kun ainoaksi nopeasti hyödynnettäväksi luonnonvaraksi todettiin metsät, havahtuivat utsjokelaiset saamelaispoliitikot huomaamaan heillä olevan pelkkiä tunturikoivikoita.

Silloin Suomen vihreät asettuivat vastustamaan luonnosteltua maaoikeuslakia, mutta nykyäänhän siltä suunnalta on suitsutettu tukea ILO 169 -sopimuksen ratifioinnille.

Utsjokelaisilla on Inarin alueella kaksi yhteismetsää, jotka erottuvat nykyisin hyvin ilmakuvista. Lemmenjoen kansallispuiston metsät ovat saaneet olla toistaiseksi rauhassa.
Ongelmana Lemmenjoella on Metsähallituksen viime vuosikymmenten toiminnasta päätellen vain kullankaivu.

Veikko

Ei enää mitään tolkkua

Olen ollut viime ajat kovasti kiireinen - kuten eläkeläisten kuulemma kuuluu - ja seurannut asioita väliin hieman hatarasti. Tuossa kun päädyin tutkimaan mitä tällä foorumilla käsitellyistä asioista on hiljattain sanottu ja kirjoitettu, jäin pohtimaan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven ajatuskulkuja hänen viimeisimmän bloginsa perusteella.

Tulinkohan tulokseen, ettei niissä ole enää mitään tolkkua jos katsotaan mitä hänen aiheenaan ja huolenaan olleesta saamelaismääritelmästä on vuosien ja vuosikymmenten aikana hänen itsensäkin toimesta kerrottu, kirjoitettu ja uutisoitu.

Kun Näkkäläjärvi on aiemmin varoittanut muita kuin saamelaisia ottamasta kantaa saamelaismääritelmään, hän nyt kehuu valikoidun ei-saamelaisen ”tiedeyhteisön” julkisuuteen lanseerattua, hänen näkemyksiään tulkevaa julkilausumaa. Eli saamelaismääritelmästä saavat lausua muutkin, kunhan lausuvat kuten Klemetti haluaa.

Kannanoton ajoitus oli tarkoitettu myös palvelemaan hänen työtään tehtäväänsä päättävässä oikeusministeriön saamelaiskäräjälakityöryhmässä – paitsi että työryhmälle haettiin ja annettiin jatkoaika.  Olemme näköjään Klemetin kanssa yhtä mieltä siitä, että jatkoaika oli hyvästä.

Vielä enemmän tolkuttomuuteen mennään kun Suomen saamelaiskäräjien presidentti heristelee Norjan saamelaispoliitikoille heidän puuttumisestaan Suomen saamelaisten sisäisiin asioihin. Kyse on tässäkin tietenkin saamelaismääritelmästä ja siitä Suomessa käydystä keskustelusta, jota Norjan saamelaiskäräjävaaleissa ehdokkaina olevat Aili Keskitalo ja Laila Susanne Vars ovat kampanjoidessaan kommentoineet - ja pahaksi onnekseen toisin kuin Klemetti Näkkäläjärvi haluaisi.

Etenkin Keskitalon puheenvuoroa Klemetti harmittelee, onhan se hyvinkin painava kun Keskitalo saattaa nousta jälleen Norjan saamelaiskäräjien presidentiksi ja on nykyisen saamelaisten parlamentaarisen neuvoston hallituksen jäsen.

Norjassa on ihmetelty muutenkin Suomen saamelaiskäräjien ja sen asiantuntijoiden ahdasta, aggressiivista ja epäloogista saamelaisuuden määrittelyä. Kun saamelaisten oikeuksista käydyssä kädenväännössä Suomen saamelaisjohto ja sen työrukkaset ovat vedonneet monet kerrat Norjan ILO-ratifiointiin ja antaneet mielikuvaa Norjan esimerkillisyydestä, tulee nyt sieltä päin saamelaisten omasta keskuudesta viestiä, joka halutaan torpata maan rakoon ”sisäisiin asioihin puuttumisena”.

Norjassa todellakin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon pääsee neljännen polven polveutumisella sekä myös pelkästään itseidentifikaatiolla. Päinvastoin kuin Suomen puolella, Norjassa on pidetty hyvänä sitä jos saamelaisten määrää voitaisiin kasvattaa.

Näkkäläjärvi näkee Keskitalon ja Varsin esiintymiset huolestuttavana myös siksi, että niillä kaivetaan pohjaa  pitkään tekeillä olleen pohjoismaisen saamelaissopimuksen alta. Siispä pohjoismainen saamelaissopimus voidaan saada aikaan, jos tehdään kuten Klemetti esikuntineen sanoo! Melkoisen kova kanta kun katsotaan millaisella populaatiolla ja pohjoissaamelaisten osalta historialla Suomen saamelaiset asettuvat ”Saamenmaan” kartalle.

Niin, Klemetti viittaa blogissaan myös Suomen ja Norjan erilaiseen historiaan kun puhutaan saamelaisista ja saamelaisten oikeuksista. Näitä oikeusasioita ja ILO 169 -sopimuksen ratifiointia on puolestaan kommentoinut Laila Susanne Vars – ja hänkin Klemetin mukaan siis väärin.

Kaikkineen, kun selaa vielä vanhoja Suomen saamelaispoliitikkojen kannanottoja sekä saamelaismääritelmästä että saamelaisten maaoikeuksista, ei voi kuin ihmetellä miten tällaiseen sekoiluun on voitu suhtautua Suomen valtion hallinnon taholta vakavasti ja näinkin pitkään.

Ehkä mallia kannattaisi ottaa Norjasta, jossa pääministeri Gro Harlem Brundtland taisi sanoa muutamat suorat sanat heidän ILO-ratifointinsa edellä. Noiden pääministerin sanojen kerrotaan vaikuttaneen myös silloisten saamelaiskäräjien johtopaikkoihin.

Viime viikkojen ja päivien uutisiin on kuulunut kansanedustaja Simo Rundgrenin eduskunnalle tekemä toimenpidealoite, jonka mukaan Suomen on laadittava kattava analyysi saamelaisten ja saamelaisalueen olosuhteista ennen kuin ILO 169-sopimuksen ratifiointia ryhdytään harkitsemaan ja valmistelemaan.
Aivan oikein Rundgren haluaa selvityttää missä määrin Suomen nykyinen lainsäädäntö estää saamelaisia harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinoja.

Rundgrenin mukaan riippumattoman ryhmän tulee tutkia myös nykyistä saamelaismääritelmää ja miettiä, voisiko saamelaisuuden erityistä oikeusasemaa laajentaa lainsäädännöllä kaikkiin historiallisten lapinkylien väestöstä polveutuviin henkilöihin. Samassa oikeusaseman ja saamelaismäärittelyn yhteydessä selvitettäisiin kysymys saamelaisalueen todellisesta maantieteellisestä ulottuvuudesta.

Rundgrenin mukana toimenpidealoitteen on allekirjoittanut kansanedustaja Eeva-Maria Maijala. Uskonpa että aloite saa tukea myös muilta lappilaisilta kansanedustajilta.

Minusta Suomen ei pidä kyyristellä saamelaiskäräjien kapoista johtoa ryhtyessään tekemään Rundgrenin esittämää olosuhdeselvitystä. Sitä edellyttää myös ILO.

On varmaa, että Klemetti Näkkäläjärvi vastustaa asiaa Martin Scheininin ja Kaisa Korpijaakko-Labban tukemana, mutta entä sitten? Olen vuorenvarma, että Suomen saamelaisista löytyy myös vahva tuki oikeudenmukaisen ja kestävän saamelais- ja -oikeusratkaisun saavuttamiselle.

Veikko

Saamelaisjärjesjestöt tutulla tiellä

Lapin Kansan pääkirjoittaja pohtii tänään tohtori Erika Sarivaaraan kohdistettua, jo vainolta näyttävää painostusta otsikolla ”Saamelaisjärjestöt oudolla tiellä”.

Pääkirjoittajan artikkeli on ehtinyt saada verkossa jo haisevaa arvostelua. Hänen itsensä nähdään olevan oudolla tiellä rohjetessaan arvioida negatiivisesti tahoja, jotka ovat ensin vastustaneet Sarivaaran väitöstutkimusta ja nyt Koutokeinossa toimivan saamelaisen korkeakoulun hänelle myöntämää Israel Roung -tiedepalkintoa.

Näin Lapin Kansa tänään 15.5.2013:

”Kasvatustieteiden Tohtori Erika Sarivaaran piti tiistaina saada vuoden 2012 Israel Ruong -tiedepalkinto Norjan Kautokeinossa, mutta luovutusta päätettiin lykätä. Syy oli kuuden saamelaisjärjestön vastustus.
Saamelaisneuvosto kysyy, miksi norjalaiset haluavat palkita henkilön vastoin säätiön sääntöjä. Sääntöjen mukaan palkinto luovutetaan nuorelle saamelaiselle tutkijalle, mutta saamelaisjärjestöjen mielestä Sarivaara ei ole saamelainen.
Sarivaara väitteli Lapin yliopistossa kesäkuussa 2012 aiheesta ´statuksettomat saamelaiset´. Saamelaisaktivistit vastustivat myös väitöskirjan hyväksymistä, joskin tuloksetta.
Saamelaisjärjestöjen hyökkäys yhtä tutkijaa vastaan näyttää epäoikeudenmukaiselta eikä se edistä saamelaisten asemaa. Monen sympatiat kääntyvät tässä asiassa Sarivaaran, heikomman, puolelle.”

Minusta kirjoitukseni otsikko sopii syntyneeseen tilanteeseen paremmin. Perustelen sitä pitkällä kokemuksellani näistä painostajista.

Heillä riittää järjestöjä ja uskollisia asiantuntijoita ottamaan kantaa milloin mihinkin asiaan. Muutama henkilö pystyy tai ainakin pyrkii luomaan mielikuvan saamelaisen kansan syvästä huolesta ja närkästyksestä.  Kun pääkirjoittaja arvioi, ettei tällainen, minusta rasismille sukua oleva kampanjointi edistä saamelaisten asemaa, ollaan asian ytimessä: muutama rähinöitsijä todella myrkyttää suhtautumista kokonaiseen kansanryhmään.

Näin, mikäli ei ymmärretä norsunluutorneissaan elävien kiihkoilijoiden ja tavallisten saamelaisten kansalaisten välissä olevaa todellisuuden äytsiä.

Suomenruotsalainen kollegani Gunnar Pettersson kirjoitti eilen Hirvasrumpu-blogissaan syntyneestä selkkauksesta. Hän oli perehtynyt ruotsalais-saamelaisen kielentutkijan ja saamelaispoliitikon Israel Roungin (1903-1986) työhön ja taustoihin ja näkee Sarivaaran ja Roungin välillä tiettyjä yhtäläisyyksiä.

”Saamelainen Israel Roung osoitti, että totuutta etsivä tiede voi edistää oikeamielistä politiikkaa. Erika Sarivaaraa syrjivät saamelaiset eivät ymmärrä, että ei edes oikeamielinen politiikka voi pysäyttää vapaata tutkimusta, sati sitten muunlainen politiikka.
Mielenosoituksellinen päätös ei kohdistu ainoastaan Erika Sarivaaraan, vaan myös palkinnon myöntäjiin. Sen oven takana, joka on suljettu Erika Sarivaaralta, seisoo myös professori Israel Roung.”

Hienosti nähty ja kirjoitettu!

Pettersonin blogi ja kirjoitus kokonaisuudestaan löytyvät seuraavasta linkistä:

http://hirvasrumpu.blogspot.fi/2013/05/erika-sarivaara-ja-israel-ruong.html

Israel Roung oli aloitteentekijänä Pohjoismaisen saamelaisinstituutin NSI:n perustamiselle. NSI perusti hänen nimeään kantavan stipendin vuonna 1983 ja stipendi on tarkoitettu edistämään saamelaista tutkimusta.

Toivottavasti Utsjoella juuri vieraillut ja ILO 169 -asiaa kommentoinut Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n puoluehallituskin lukee pohjoisen pääkirjoittajia ja oman ydinalueensa perehtyneen journalistin kolumneja.

Lukusuositukseni kohdistuu myös ja etenkin Erika Sarivaaran väitöstutkimukseen.

Veikko

ILO-sopimuksen tiedot, toiveet ja taka-ajatukset

Tapasin juuri Ivalon S-marketin käytävällä paikallisen, tovi sitten eläkkeelle siirtyneen virkamiehen.

Tervehdittyään hän avasi keskustelun kertoen lukeneensa ILO 169 -sopimusta, varmuuden vuoksi useampaan kertaan ja ajatuksella.

”Sopimuksella on kansainvälisessä tulkinnassa tarkoitus nostaa ratifioivan maan alkuperäiskansan oikeudet samalle tasolle muiden kansalaisten kanssa. Minusta Suomi on tuon hoitanut ajat sitten kun tarkoitetaan saamelaisia ja vienyt heidän oikeutensa niin sanottuihin perinne-elinkeinoihin liittyen ja niiden varjolla Metsähallituksen toimesta muita kansalaisia edellekin”, hän sanoi.

Kysyi vielä pitäisikö Suomen tosiasiassa tarkentaa vaikkapa erämaalakia kansalaisten luonnonkäytön kannalta tasa-arvoisempaan suuntaan.

Siinäpä yksi tulkinta niin sanotusti katutasolta.

Samaan aikaan Facebookissa Inarin kansalaiskanavalla käydään keskustelua ILO-sopimuksesta ja saamelaisuudesta.  Siellä antaa inarinsaamelainen maisterishenkilö ymmärtää tarvetta sopimuksen ratifiointiin olevan, näkemystään kuitenkaan sen kummemmin käytäntöön sovittamatta. Toisaalla inarinsaamelaisia edustava yhdistys on vastustanut ratifiointia katsoen sen palvelevan kovin heikosti nykyajassa Inarin alkuperäisintä, saamelaiskäräjillä perinteisesti paitsiossa pidettyä saamelaisväestöä.

Ja vielä toisaalla samaisessa sosiaalisessa mediassa saamelaispolitiikan vanhat mestaroijat, tohtorit  Pekka Sammallahti ja Marjut Aikio, ovat saamelaispoliitikko Nils-Henrik Valkeapään tukiessa  karistaneet naftaliinit harteiltaan ja käyneet hyökkäykseen tohtori Erika Sarivaaran esiin nostamia statuksettomia saamelaisia vastaan – ja tietenkin siinä kärkenään Erikaa vastaan.

Heillähän se on se ainoa tieto ja totuus niin saamelaisuudesta kuin suomalaisistakin? Toisaalta heillä on asiassa kiinni koko elämäntyö ja siitä karttunut tai jäljelle jäänyt arvovalta. Hieman jääviyttä siis käydä muiden tutkijoiden töitä ja ihmisten identiteettejä lyttäämään?

Ja samalla karkeasti politikoimaan.

Vai eikö politikointia ole esimerkiksi Sammallahden seinällään heittämä herja, jolla hän kommentoi perustuslakivaliokunnan jäsenen Tuija Braxin esityksestä tehtyä YLEn uutista: 

”Brax: Ahtisaari sovittelemaan saamelaiskysymystä – oikeampi otsikko olisi: Ahtisaari sovittelemaan etnistä häirintää.”

Samaan jopa lapsellisuuksiin menevään politikointiin ja leimaamiseen päätyy Sammalahden ja Aikion ruudin polttaminen siitä, onko Pertti Eilavaaralla jotain meriittiä kansainvälisen oikeuden asiantuntijana, professorina ja niin edelleen. Leimaaminen ja stalinistinen aggressiivisuus on ollut aina aseina näille politiikkansa rakentajille ja siinä mäiskeessä olen minäkin vaatimaton maatiaistoimittaja noussut joskus asemaan ansaitsemattomaan.

Kuten myös Enontekiön kunnanjohtaja Mikko Kärnä, joka leimoja kaihtamatta on käynyt keskustelua tuolla Sammallahden kanavalla torjuen ja kyseenalaistaen kärsivällisesti sen pahimpia mokia. Käykäähän poliitikot ja miksei muutkin tahot lukaisemassa https://www.facebook.com/sammallahti !

Mitä Tuija Braxin esitykseen Martti Ahtisaaresta sovittelijana tulee, on hän hieman oikeilla jäljillä siinä, että tässä ILO-sotkussa tarvitaan riippumatonta tahoa selvittämään mitä kukakin vaatii, pelkää, luulee tai tietää kyseisen sopimuksen tiimoilta. Tarvitaan siis muun muassa kuntien vaatima olosuhdeselvitys siitä, millainen on Suomen oikeuksissaan jälkeen jäänyt alkuperäiskansa ja onko sellaista, ja tarvitaan myös riippumatonta selvitystä siitä miten ILO 169 -sopimusta tulisi Suomen tilanteessa kansainvälisiin esimerkkeihin peilaten soveltaa ja tarvitaanko koko ratifiointia.

Minulla oli tilaisuus saada selkoa muun muassa entisen oikeusministeri Braxin ja muiden perustuslakivaliokunnan jäsenten näkemyksistä ILO-asiassa. Puheenjohtaja Johannes Koskisen näkemykset ovat olleet julkisuudessa ja edustavat hänen vankkaa, jo aiemmin oikeusministerinä hankittua tietoa sekä tuntumaa tilanteeseen. Myös Braxin ajatukset tuntuvat ministeriaikojen kommentteihin nähden muuttuneen, mutta niitä en tässä tarkemmin arvioi.

Paitsi että Brax tuntui Ahtisaaresta kirjoittaessaan olevan edelleen sitä mieltä, että väärät tiedot ja pelot ILO-sopimukseen liittyen eläisivät pohjoisessa jotenkin niin sanotun ” muun väestön” piirissä. Jos Braxilla on suinkin tilaisuus perehtyä tarkemmin erilaisten saamelaispolitiikan sammallahtien ja scheininien kannanottoihin ja vaatimuksiin, hän ehkä vielä nykyistä selkeämmin voi rohkaistua toteamaan missä koko kahinan sylttytehdas on.

Aikanaan saamelaisvaltuuskunta päätyi eripuraiseksi käsitellessään tohtori Kaisa Korpijaakon ja OTK Heikki J. Hyvärisen pitkälti kynäilemää vuoden 1990 saamelaislakiluonnosta. Silloin saamelaisvaltuuskunnassa ja toki myös ”muun väestön” piirissä havahduttiin huomaamaan mihin lakiluonnos laiksi säädettynä olisi saattanut pohjoisten kuntien elämänmenon - niin saamelaisten kuin muidenkin osalta.

Sen jälkeen samaan maaliin ja samoin perustavoittein on yritetty vaatimalla ILO 169 -sopimuksen ratifiointia.

Ehkäpä siksi inarinsaamelaisten yhdistys tai vaikkapa saamelaisten yrittäjien järjestö nytkin vastustavat hanketta. Niissä tiedetään tai ainakin osataan arvioida mitä ratifiointi saamelaiskäräjien johdon ajamin tavoittein toisi tullessaan.

Oman ongelmansa ratifiointiin tuo vielä historiallinen Lapinmaa lappalaisineen. Sitähän eivät 1970-luvulla Pohjolan kartalle ilmaantuneen Saamenmaan johtajat tahdo tunnustaa.

Vielä kommentti Martti Ahtisaaresta ILO-kiistan sovittelijana:

”Eivät kaikki voi olla saamelaisia”, lausui presidentti Ahtisaari taannoin kun häneltä kysyttiin saamelaismääritelmästä. Lausui, vaikkei kysymys kuulunutkaan pitäisikö kaikkien päästä saamelaisiksi. Ahtisaarella kerrotaan olevan myös perhepiirin sukulaissuhde keskeisesti saamelaispolitiikkaa muokanneeseen henkilöön.

Että taitaa niitä leimoja kolmenkymmenen vuoden kiistan ajalta löytyä puolelta jos toiselta.

Veikko

Valiokunta kävi ja ihmetteli

Viikon työt takana ja jaksamista häirinnyt flunssa taisi jäädä siinä menossa myös kyydistä. Tänään tapasimme kunnan delegaatiolla Ivalossa piipahtaneen perustuslakivaliokunnan, jota johtaa siis Johannes Koskinen. Hän tuntee entisenä oikeusministerinä pitkältä ajalta valiokunnan matkan pääaiheena olleen ILO 169 sopimuksen ratifiointiin liittyvät vaiheet, niin vaatimukset kuin vasta-argumentitkin. Sama pätee valiokuntaan kuuluvaan toiseen entiseen oikeusministeriin Tuija Braxiin, valiokunnan kokoonpanoon kuuluvista Lapin omista kansanedustajista Markus Lohesta, Simo Rundgrenista ja Johanna Ojala-Niemelästä puhumattakaan.

Valiokunta sai jo edellisen päivän Enontekiön käyntinsä jälkeen lukea verkosta kuinka kiivasta ILO-sopimuksen ympärillä käytävä keskustelu on. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi kun vaati valtakunnansyyttäjää tutkimaan Enontekiön kunnanhallituksen puheenjohtajan ja kunnanjohtajan kannanottoja kiihotuksena kansanryhmää kohtaan.
Nopeasti vaatimukseen oli saatu valtakunnansyyttäjän vastauskin: Ei mitään kiihotusta tai rikollista.

Näinhän se on mennyt jo vuosikymmeniä: Ellet ole kanssamme samaa mieltä, olet rasisti ja saamelaisten vihollinen. Käsitin, että valiokunta on melkoisen ihmeissään näistä aggressiivisista reaktitoista ja siinä mielessä ne saattoivat olla ihan hyvästäkin asetelmia valaisemaan.

No, Inarin kunnan kannanotto viimeisteltiin perjantaiaamuna työryhmässä, johon kuuluivat hallintojohtaja Pentti Tarvainen, valtuuston puheenjohtaja Anu Avaskari ja meikäläinen. Kannanotto luovutettiin isommalla delegaatiolla valiokunnalle ja päälle vaihdettiin ajatuksia.

Tuossa keskustelussa kysyttiin valiokunnan puolelta keskeisiä syitä vuosikymmeniä jatkuneen vastakkainasettelun jämähtäneeseen tilanteeseen. Omana mielipiteenäni toin julki saamelaiskäräjien johdon jyrkän asenteen siihen, että ILO-asiassa sai olla vain kaksi neuvotteluosapuolta, saamelaiskäräjät ja Suomen valtio. Mainitsin tuoreena esimerkkinä maa- ja metsätalousministeriön yrityksen muodostaa työryhmä pohtimaan saamelaisten vaikutusmahdollisuuksia ja niiden kehittämistä valtionmaiden käytössä. Klemetti Näkkäläjärvi esikuntineen ilmoitti, ettei saamelaiskäräjät osallistu työryhmän työhön ellei se saa siihen kolmea jäsentä suurempaa – eli määräävämpää – edustusta.

Minuthan valittiin tuohon työryhmään ainoana saamelaisalueen kuntien ”muun väestön” edustajana. Ehkä sekin oli Klemetille liikaa.

Seuraavassa Inarin kunnan kannanotto perustuslakivaliokunnalle sen 19.4.2013 kuulemisessa:

”ILO 169-sopimuksen ratifiointihanke

Inarin kunta on useissa eri yhteyksissä (mm. antaessaan lausuntoa 20.3.2000 selvitysmies Pekka Vihervuoren raportista ILO:n alkupäiskansoja koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta ja viimeksi 5.2.2013 kannanotossaan oikeusministeriön saamelaiskäräjälakityöryhmälle) esittänyt, että mahdollinen ILO 169-sopimuksen voimaansaattaminen ilman laajaa selvitystyötä sen vaikutuksista johtaisi kunnan kannalta kestämättömään tilaan sekä väestöryhmien elinolojen kehittämisen että kuntatalouden ja muiden ratkaisemattomien kysymyksien osalta. Kunta on korostanut, että ennen mahdollista sopimuksen ratifiointia Suomen valtion tulee ryhtyä raivaamaan ILO-sopimuksen ratifioinnin esteitä, joita kunta toi lausunnossaan esille.Kunta on johdonmukaisesti tuonut esille, että saamelaisten sekä syntyperäisten inarilaisten ja muiden saamelaisalueella asuvien oikeudet ja etuudet ja mahdollisen sopimuksen ratifioinnin vaikutukset niihin tulisi ennen ratifiointia selvittää. Syntyperäisillä inarilaisilla tarkoitettiin ja tarkoitetaan sellaisia saamelaista sukua olevia inarilaisia (kantainarilaisia), jotka ovat saamelaiskäräjien vaaliluettelon ulkopuolella. Tätä selvitystyötä ei ole tehty, vaikka oikeusministeriö on itse teettänyt oikeuksia selvittäviä, poliittisia päätöksiä tukevia tutkimuksia (esim. professori Jouko Vahtolan johtamat selvitykset), ja vaikka niiden jälkeenkin on tullut uutta saamelaisuuteen ja alkuperäiskansakäsitteeseen yleensä sekä ILO-sopimuksen soveltamiseen liittyvää tutkimustietoa (esim. tohtorit Tanja Joona ja tohtori Erika Sarivaara).

Ennen sopimuksen ratifiointiin tähtääviä toimia on selvitettävä muun muassa, missä määrässä ja laajuudessa poronhoidosta, metsästyksestä ja kalastuksesta ja muista asioista säädetyt Suomen lait estävät tai rajoittavat saamelaisia harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvia elinkeinoja vai onko tällaisia rajoitteita säädöksissä tai niiden soveltamisessa lainkaan. Tulisi myös selvittää, miten Suomen kansainvälisiä sitoumuksia erilaisiin alkuperäiskansoja ja alkuperäisväestöjä koskeviin sopimuksiin on tulkittu ja miten niitä pitää tulkita. Tällainen tarve liittyy muun muassa kansainväliseen biodiversiteettisopimukseen ja sen artiklaan 8j. Siinä Suomi sitoutuu kunnioittamaan, suojelemaan ja ylläpitämään paikallisten yhteisöjen perinteistä tietoa. Tulisi selvittää mitä tarkoittavat nuo paikalliset yhteisöt ja mikä on artiklan mukaan esimerkiksi historiallisten lapinkylien väestöstä polveutuvan ja perinteistä tietoaan ja kulttuuriaan nykypäivään soveltavan väestön ja sen muodostamien paikallisyhteisöjen oikeusasema. Tähän liittynee myös saamelaisalueen kuntien oikeusasema paikallisyhteisönä.Kunnan käsityksen mukaan selvitystyö kuuluu ILO-sopimuksen ratifioinnin kansainvälisen käytännön mukaan valtiolle. Inarin kunta ei pidä oikeana eikä nyt käytettävissä oleviin selvityksiin perustuvana sitä tulkintaa, jonka mukaan yleissopimus 169 rajautuisi koskemaan vai nykyisen saamelaiskäräjien vaaliluettelossa olevia. Kunta ei pidä myöskään kestävänä sellaista toimintamallia, jossa sopimuksen ratifiointiin liittyvässä selvitystyössä on mukana ainoastaan Suomen valtio ja saamelaiskäräjät. Tällainen toimintatapa kärjistää yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien välisiä suhteita ja heikentää ihmisten uskoa siihen, että asiassa saadaan tai edes pyritään saamaan oikeudenmukainen kaikkia osa-puolia mahdollisimman hyvin tyydyttävä ratkaisu.
Inarin kunta esittää pohdittavaksi em. asioita selvittäessä sellaisia mahdollisimman avoimia toimintamalleja, joissa olisi mukana kaikki tahot, joita asiat käytännössä koskevat. Tällaiselle ohjaavalle ryhmälle tekisi selvityksiä mahdollisimman riippumattomat tahot.Edellä olevan mukaisesti Inarin kunta ei näe vieläkään olevan edellytyksiä ILO:n alkuperäiskansasopimuksen voimaansaattamiselle.

Saamelaiskäräjälain muuttaminen

Inarin kunta on esittänyt saamelaiskäräjälakityöryhmän kuulemistilaisuudessa 5.2.2013 kannanottonsa saamelaiskäräjälain vireillä olevasta muutoksesta. Kunta ei pidä tarpeellisena saamelaiskäräjälain muuttamista niiltä osin, kun muutoksella tähdätään ainoastaan ILO 169-sopimuksen voimaansaattamiseen. Inarin kunta haluaa tuoda esille, että sopimuksen voimaan saattamiseen tähtäävät toimet ilman, että selvitetään esim. maaoikeuksiin liittyvät kysymykset, eivät edistä pyrkimystä saavuttaa alueella nykyistä sovinnollisempi tilanne. Tämän toi esille myös presidentti Sauli Niinistö saamelaiskäräjien avajaisissa vuonna 2012.Inarin kunta esitti tuolloin työryhmälle mm. seuraavaa:Saamelaismääritelmää (3 §) ei tulisi muuttaa saamelaiskäräjien esittämään kaventavaan suuntaan. Muutosta kunta pitää tarpeellisena muutoin, koska nykyinen määritelmä ei ota riittävästi huomioon syntyperän merkitystä. Inarin kunta ei pidä oikeana sitä, että saamelaisiksi ei hyväksytä esim. kaikkia niitä saamelaista sukua olevia inarilaisia, jotka edelleenkin pitävät itseään saamelaisina.

Lain neuvotteluvelvoite (9 §) esitetään muutettavaksi yhteistoimintavelvoitteeksi. Inarin kunta pitää tärkeänä, että kaikissa olosuhteissa maankäytön yleis- ja yksityiskohtainen suunnittelu säilyy kunnalla. Nykyinen neuvotteluvelvoite esim. kaavoitusasioissa on toiminut kohtuullisen hyvin. Esitettyä neuvotteluvelvoitteen laajentamista yhteistoimintavelvoitteeksi kunta ei pidä tarpeellisena vaan jopa kunnan kaavoitusoikeutta ja -velvollisuutta haittaavana. Yhteistoimintavelvoitteen yleiset maininnat tuovat uusia velvoitteita kunnalle ja lisäävät valitusmahdollisuuksia, joita kaava-asioissa muutoinkin on riittävästi. Esim. maininta neuvotella ´riittävän hyvissä ajoin´ lisää tulkinnallisuutta. Kunta pitää tulkinnallisuutta lisäävänä myös esitystä, jossa viranomaisilta edellytetään pyrkimystä yhteisymmärrykseen, mutta samaa velvoitetta ei aseta saamelaiskäräjille. 
Neuvotteluvelvoitetta sovellettaessa esim. saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvissa elinkeinoissa on otettava huomioon, että suurin osa saamelaisten nykyisistä elinkeinoista on muita kuin perinteisiä elinkeinoja. Inarin kunta toteaa, että matkailu on merkittävä elinkeino kaikille alueella asuville, myös saamelaisille.
Saamelaiskäräjät esittää saamelaiskäräjälaissa olevan saamelaiskäräjävaalien vaaliluetteloa koskevan valitusoikeuden (26 b §) poistamista. Vaikka Inarin kunta ei halua ottaa kantaa saamelaiskäräjien sisäiseen hallintoon muutoin, kunta pitää saamelaiskäräjien esitystä kansalaisten oikeusturvaa heikentävänä.
Inarin kunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että Inarin kunnan alueella asuu saamelaisalueen kunnista eniten saamelaisia, jotka jakaantuvat kielellisesti ja kulttuurillisesti pohjoissaamelaisiin, inarinsaamelaisiin ja kolttasaamelaisiin. Saamelaiskäräjien kokoonpanossa ei toteudu alueellinen ja väestöllinen edustus.

Muut vireillä olevat inarilaisten oikeuksiin ja velvoitteisiin vaikuttavat hankkeet

Inarin kunnan käsityksen mukaan valtionhallinnossa on vireillä sellaisia lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten valmistelua, joilla on vaikutuksia inarilaisten oikeuksiin. Tällaisia hankkeita ovat ainakin Metsähallituksesta annetun lain muuttaminen, kalastuslain uudistaminen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen valmistelu. Inarilaiseen elämänmuotoon kuuluu keskeisesti kalastus ja metsästys. Paikallisilla olevat metsästykseen ja kalastuksen liittyvät oikeudet tulee jatkossakin turvata.
Inarin kunta olettaa, että näissä valmisteluissa otetaan huomioon niiden vaikutukset inarilaisten oikeuksiin ja velvoitteisiin ja että väestöryhmiä ja elinkeinoja kohdellaan tasavertaisesti.” 

Edellisen kerran ILO 169 -sopimuksesta väännettiin 2000-luvun alussa. Tuo edelliskertaan verrattuna tilanne on mielestäni asiaan liittyvän tietoisuuden ja siitä johtuen myös poliittisen ilmapiirin osalta nyt toinen.

Sanoisinko, että parempi.

Veikko

Perustuslakivaliokunta tulee Ylä-Lappiin

Aiemmin oikeusministerinä toimineen Johannes Koskisen (sd.) johtama eduskunnan perustuslakivaliokunta tekee 18.-19.4. perehtymismatkan yliseen Lappiin. Valiokuntaan kuuluu jäsenenä toinenkin entinen oikeusministeri eli Tuija Brax (vihr.).

Valiokunnan matkan yksi keskeinen teema on kuunnella pohjoista saamelaiskysymyksistä, taustalla tekeillä olevat lakiuudistukset ja aikeet kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksen 169 hyväksymisestä.

Johannes Koskinen käynnisti aikoinaan Ylä-Lapin maaoikeuksia koskevan jatkotyön sitä selvitelleen Pekka Vihervuoren jäljiltä. Hänen päätöksellään saamelaisten ja lappalaisten ”mahdollista maanomistusta” selvittämään valittiin uusi selvitysmies, Juhani Wirilander, ja varsinaista tulevan maaoikeushallinnon valmistelua varten nimettiin maaherra Hannele Pokan johtama, laajapohjaiseksi tavoiteltu toimikunta.

Oikeusministeri Koskinen ilmoitti päätöksestään lokakuun alussa vuonna 2000 Inariin tekemänsä perehtymismatkan päätteeksi. Haastattelin häntä silloin Inarissa ja keskustelimme asiasta myös hieman haastattelun ulkopuolella. Minulle jäi kuva siitä, että Koskisella oli aito pyrkimys ottaa asioista perusteellisesti selvää. Samaa kosketusta ja käsitystä en onnistunut saamaan Tuija Braxin osalta hänen vieraillessaan Inarissa ja kuullessaan noilla kerroilla lähinnä vain saamelaiskäräjiä.

Julkaisenpa muistin virkistämiseksi ja silloista tilannetta kuvatakseni 3.10.2000 Lapin Kansassa julkaistun tekemäni uutisen Koskisen Inarin matkalta:

”Oikeusministeri Johannes Koskinen asettaa toimikunnan hiomaan toteuttamiskelpoista esitystä Ylä-Lapin valtionmaiden käytöstä ja hallinnosta, jotta Suomi voisi ehkä jo vuonna 2002 tehdä päätöksen kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnista. Toimikunnan rinnalle hän nimittää selvitysmiehen tutkimaan maiden omistusoikeuksia.
Koskinen kuuli sunnuntaina ja maanantaina ylälappilaisia vielä kertaalleen selvitysmies Pekka Vihervuoren esityksistä. Keskusteluissa tarkennettiin kantoja niihin kaikkiaan 58:een lausuntoon, jotka oikeusministeriö sai selvitysmiehen työstä.
Koskisen mukaan sekä lausuntojen että nyt käytyjen keskustelujen perusteella maankäyttöoikeuksien ja maiden hallinnon järjestelyä voidaan jatkaa Vihervuoren esitysten pohjalta, eli mitään kokonaan uutta selvittelyn pohjaa ei tarvita. Ministeri ilmoitti kutsuvansa jatkotyötä tekevän toimikunnan puheenjohtajaksi maaherra Hannele Pokan, jonka katsoo nauttivan laajaa luottamusta ylälappilaisten keskuudessa.
Pokan toimikunta nimitetään vielä tämän kuukauden aikana ja myös saamelaisten tai lappalaisten mahdollista maanomistusta tutkiva selvitysmies nimetään seuraavien parin viikon kuluessa. Koskisen mukaan selvitysmies on jo katsottu ja hän edustaa ´maan korkeinta alan lakituntemusta´, mutta henkilön nimeä hän ei halunnut vielä maanantaina Ivalossa kertoa.
Koskisen mukaan Pokan toimikuntaan valitaan Ylä-Lapin ´laaja edustus´, jossa ovat mukana saamelaiskäräjien, Metsähallituksen ja kuntien edustajat. Valtion puolelta toimikuntaan ovat tulossa oikeusministeriön, maa- ja metsätalousministeriön ja ehkä valtiovarainministeriön edustajat.
Kun toimikuntaan mukaan kutsuttavien osapuolten taholta hymisteltiin jatkotyön tarpeellisuutta ja toiveita sen kautta syntyvästä hyvästä ratkaisusta, ilmoitti Lapinkylien yhteistyöjärjestö vastustavansa kaikkia maankäytön ja hallinnon jatkovalmisteluja ennen kuin pohjoisen valtionmaiden omistus on selvitetty.
Oikeusministeri Koskinen vakuutti lapinkylien edustajille, ettei enempää Pokan toimikunnalla kuin uudella selvitysmiehelläkään tähdätä kenenkään oikeuksien polkemiseen. Hänestä se, että joillekin pyritään saamaan lisää oikeuksia, ei saa viedä niitä muilta.
Koskinen muistutti Paavo Lipposen hallituksen ottaneen hallitusohjelmaansa tavoitteeksi ILO-sopimuksen ratifioinnin ja totesi pääministerin ja myös presidentti Tarja Halosen kiirehtineen ratifioinnin edellytysten luomista.”

Saman päivän lehdessä kerroin myös kuntien ja saamelaiskäräjien Koskiselle antamista kommenteista:

”Ylä-Lapin kunnat esittivät maanantaina yksissä tuumin oikeusministeri Johannes Koskiselle pohjoisen valtionmaiden käytön ja hallinnon siirtämistä paikallisille neuvottelukunnille ja Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen tuottojen käyttämistä luontaiselinkeinojen ja luontoon perustuvien elinkeinojen kehittämiseen. Saamelaiskäräjät puolestaan haluaa yksin päättää sekä maankäytöstä että miljoonista, mutta on hyväksymässä välivaiheena myös selvitysmies Pekka Vihervuoren esittämän maaoikeushallinnon.
Inarin, Utsjoen, Enontekiön ja Sodankylän kunnat esittivät Vihervuoren tarjoaman Saamelaiskäräjien vetämän maaoikeusneuvoston sijaan valtionmaiden hallitsijoiksi Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen kuntakohtaisia neuvottelukuntia. Niiden kokoonpanoa tulisi täydentää käsittämään valtion, Saamelaiskäräjien ja saamelaisrekisterin ulkopuolisten syntyperäisten paikkakuntalaisten sekä keskeisten peruselinkeinojen edustus.
Kuntien esityksen mukaan neuvottelukunnille annettaisiin päätösvalta valtion maista ja niistä saatavasta tuotosta, joka kustannusten vähentämisen jälkeen käytettäisiin alueen luontaiselinkeinojen ja luontoon perustuvien elinkeinojen kehittämiseen.
Kunnat esittävät tietenkin myös sitä, ettei neuvottelukuntien valta saisi kävellä missään kunnallisen itsehallinnon kuten kaavoituksen yli.
Kunnat eivät tyrmää kokonaan myöskään Vihervuoren esityksiä, kunhan niitä mukailevien toimien vaikutukset kuntien talouteen, elinkeinoihin, peruspalvelujen tuottamiseen ja vielä kansalaisryhmiinkin perusteellisesti ensin selvitetään. Kunnat kantoivat huolta myös pääsystään ministeri Koskisen nimittämään maaherra Hannele Pokan toimikuntaan ja tuota pääsyä niille myös luvattiin.
Kuntien puolelta tuli maanantain tiedotustilaisuudessa hyvin esille se kiinnostus, jota valtionmaiden tuoton miljooniin tunnetaan. Eräässä puheenvuorossa kyseltiin, josko Metsähallituksen tuotot pitäisi jäädyttää odottamaan lopullisia päätöksiä, ettei niitä ehdittäisi sumputtaa piiloon jonnekin muualle valtion momenteille.
Myös Metsähallitus oli myötäämässä kuntien esittämää hallintomallia kannattamalla paikallisen väestön vaikutusvallan lisäämistä valtionmaiden käytössä. Metsähallituksen mukaan Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen yksikköön voitaisiin liittää nykyisten kolmen pohjoisen kunnan lisäksi saamelaisalueeksi luettu Lapin paliskunnan alue Sodankylästä.
Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio epäili tokko Vihervuoren tai muutkaan esitykset saamelaisten maankäyttöoikeuksien lisäämisestä riittävät edellytyksiksi kansainvälisen ILO-alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnille. Hänestä ehtona tulee olemaan saamelaisten vahvempi oikeus maahan.
Aikio oli valmis kuitenkin hyväksymään Vihervuoren maaoikeushallintomallin askeleena kohti maanomistusta. Samalla Aikio muistutti, että saamelaiskäräjät halusi lopulta olla yksin päättämässä valtionmaiden ja niiden tuoton käytöstä.
Maanomistuksesta lähtee myös Lapinkylien yhteistyöjärjestö, jonka mielestä mihinkään väliaskelmiin ei pidä lähteä ennen kuin maiden omistus on pitävästi todettu. Lapinkylien mukaan on yhä selvittämättä mihin aineelliseen todistusvoimaiseen oikeuteen perustuu vanhojen lappalaissukujen ikiaikaisten oikeuksien ja olemassaolon täydellinen unohtaminen Vihervuoren esityksissä.
Samoin lapinkylät kiistävät jonkin valtion omistukseen jääneen liikamaan, jonka se voisi poliittisella päätöksellä antaa pois alkuperäisten oikeudenomistajien jälkeläisiltä joillekin sellaisille, jotka eivät voi osoittaa mitään aineellista näyttöä omistuksestaan.
Lapinkylien yhteistyöjärjestön puheenjohtaja Lauri Kotavuopio ja enontekiöläinen lapinkylän osakas Eino Niemelä epäilivät oikeusministeri Koskisen haluavan jatkossa jättää lappalaiset syrjään pohjoisen maaoikeuksien selvittelystä, mutta lupasivat heidän jatkavan taisteluaan.
Koskinen katsoi lappalaisilla olevan mahdollisuus osallistua maaoikeushallinnon jatkotyöstämiseen kuntien edustuksen kautta. Näin mikäli kunnat eivät päädy valitsemaan edustajikseen joitain muita.
Maaherra Hannele Pokka sanoi olleensa vähemmän innoissaan kutsumisestaan Ylä-Lapin maaoikeushallintoa pohtivan toimikunnan puheenjohtajaksi. Hän kertoi varsin hyvin tuntevansa ne vaikeudet, joita asian ympärillä edelleen on, mutta katsoi myös tuntevansa asian ja tuntevansa näin velvollisuutta siihen tarttumiseen.
Yleensä Koskisen jatkotoimista tunnuttiin olevan sitä mieltä, ettei Ylä- ja Pohjois-Lappia pitkään jäytänyttä kiistaa pystytä kestävästi lopettamaan ennen kuin valtionmaiden omistus on kunnolla tutkittu.”

Näin vuonna 2000. Maaherra Hannele Pokalla oli toimikuntansa johtamiseen melkoinen uskottavuusvaje nimiteltyään hieman aiemmin Lapin historiallisen alkuperäisväestön jälkeläisiä julkisesti "tekolappalaisiksi ecujen tavoittelijoiksi" ja suitsutettuaan yhtä julkisesti vain saamelaiskäräjien jäsenistön oikeuksista.

Toisaalta juuri Pokan toimiessa oikeusministerinä saamelaismääritelmään lisättiin lappalaisuuden huomioiva polveutumisperuste. Se samainen, josta äskettäin korkein hallinto-oikeus sai nykyisen saamelaiskäräjien johdon taustavoimineen takajaloilleen.

Ajat ovat sikäli muuttuneet ja uusi tutkimus avannut silmiä valtionkin suunnassa, että tulevalla matkallaan perustusvaliokunta kuulee jo ihan virallisesti myös lapinkyliä ja statuksettomia saamelaisia.

Veikko

Jk. Liitänpä tuohon jatkoksi linkin Kalevan uutisesta kahta vuotta myöhemmin. Eli miten kävikään maaherra Hannele Pokan toimikunnan esityksille ja miten sillä kerralla tilannetta tulkitsi oikeusministeri Johannes Koskinen.

http://www.kaleva.fi/uutiset/pohjois-suomi/pokan-toimikunnan-esityksesta-ei-ole-laiksi/482517/