tiistai 25. syyskuuta 2018

Kaikkien mahalaskujen äiti

Kirjoitin maaliskuussa 2015, edellisen Suomen hallituksen kauden lopuilla, silloisen oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja saamelaiskäräjien silloisen puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven mahalaskusta ( https://veikkovaananen.blogspot.com/2015/03/rkpn-ja-henrikssonin-mahalasku.html ).
Nojoo, silloin koko touhun taustalta löytyi vauhdin antajaksi pääministeri Jyrki Katainen, jonka hallitusohjelman mukaisesti saamelaiskäräjälaki piti uudistaa ja myös ILO 169 -sopimus hoitaa pois jaloista – vaikka plankkona ratifioiden. Kataista seurannut Alexander Stubb sen sijaan päätyi kuulemaan saamelais- ja alkuperäiskansa-asioita käräjäjohtoa laajemmin, kiitos paljolti Lapin kokoomuslaisen kansanedustajan Heikki Autton, ja niinpä kävi niin kuin kävi.
Oikeusministeriön virkamiehet eivät päätyneet suinkaan ripottelemaan tuhkaa päillensä. Vaikka pääministeri Juha Sipilän hallituksen ei pitänytkään kovin edistää hyllytettyjä saamelaisasioita, se lopulta päätyi oikeusministeriön väen ohjeistamana varsin vakavaan ponnistukseen saada edelliseltä hallitukselta pöydälle jäänyt ”jappaseminen” päätökseen.
Tänään kai voidaan todeta, että Juha Sipilä tuli saamelaiskäräjien eilisen hylkypäätöksen kanssa mahalleen vielä komeammin kuin Anna-Maja Henriksson. Miksikö on näe rapakossa istuvaa oikeusministeri Antti Häkkästä, se johtuu hänen tulostaan tehtäväänsä välipysäkiltä sekä melko vähäiseltä näyttäneestä aktiivisuudestaan ”saada jotain aikaan”, kuten pääministerin on kerrottu hoputtaneen. Toki Häkkäsen ”ansioksi” menee lupaus siitä, ettei saamelaiskäräjälakia tulla edistämään tai hyväksymään ilman saamelaiskäräjien suostumusta. Ja sitähän ei nyt sitten saatu.
Keskustasta on vinoiltu sen pettävän aina. Nyt puolue taisi löytää ainakin parempansa, sillä saamelaiskäräjäjohto pettää paitsi aina, näköjään myös itsensä. Näinhän on kai tulkittava tilanne, jossa käräjien edustajat olivat hyväksymässä Pekka Hallbergin työryhmässä kansanedustaja Markus Lohen laatiman merkillisen ”kompromissin”, mutta olivat sitä torpedoimassa kotipesässään, käräjien hallituksessa ja yleiskokouksessa. Normaalissa demokraattisessa yhteiskunnassa tai yhteisössä moinen pelaaminen edellyttäisi noiden neuvottelijoiden eroa, mutta nythän ollaan Suomessa ja Suomen saamelaishallinnossa, joten edustukset ja palkat juoksevat entiseen malliin. Olen jopa vähän ollut näkevinäni puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion lausumista, että nykyinen johto haluaisi siirtää seuraavat käräjävaalitkin tuonnemmaksi koskapa mieleistä saamelaismääritelmää ei saatu vieläkään aikaan.
Juntta mikä juntta, ja sen tuki ja ylimmäinen neuvonantaja Martin Scheinin ehti jo Ylen uutisessa kannustaa Suomen päättäjiä kiiruusti ainakin vielä saamelaismääritelmän uudistamiseen. Kun hänestä saamelaisten tahto on joka tapauksessa tullut lainvalmistelussa selväksi (https://yle.fi/uutiset/3-10421730 ).
Tuossa edellä mainitussa uutisjutussa oikeusministeriön neuvotteleva virkamies Yrsa Nyman kuitenkin kertoo, että saamelaiskäräjälain uudistaminen pysähtyi tähän. Nymanin mukaan asiasta sovittiin saamelaiskäräjien kanssa vuosi sitten, ennen kuin lain uudistamistyö alkoi. Valtioneuvoston oli määrä käsitellä saamelaiskäräjälakiesitystä yleisistunnossaan torstaina 27.9., mutta koska saamelaiskäräjät kuitenkin päätyi hylkäämään lakiesityksen, ei valtioneuvostokaan edistä sitä.
Näinköhän lopulta Suomen poliittisessa päätöksenteossa ja jopa oikeusministeriössä opittiin jotain? Hieman olisin epäileväinen, sillä tokihan nyt umpikujaan ajautunut tilanne antaa saamelaiskäräjien junttahallinnolle ja erilaisille sheinineille pelimerkit jatkaa Suomen mustamaalaamista maailmalla. Toisin sanoen, kun käräjäjohdon ”ulkoministeri” Tuomas Aslak Juuso on saanut ainakin 40 New Yorkin matkaansa täyteen, johan siinä on tietoa Suomen alkuperäiskansan kurjuudesta maailmalle ehtinyt ja seuraavat Suomen päättäjät ovat taas korvat punaisina miettimässä miten tämä ahne kierre pysäytettäisiin.
Sen verran vielä pettämisestä, että moinen maku jäi kyllä monista selittelyistä huolimatta tuosta Markus Lohen ”kompromissista”. Jos kansainvälisesti merkittävin alkuperäiskansan määrite eli polveutuminen oltiin heittämässä romukoppaan Suomen alkuperäiskansan määrittelyssä, oli se käsittämätöntä ketkuilua. Tokihan selitettiin, että siirtymäajan jälkeen pelkällä kieliperusteella päästäisiin vain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja ettei saamelaisuutta määriteltäisi varsinaisesti mitenkään, mutta käytännössä perustuslain statukset tuskin olisivat keneltäkään poistuneet tai sitten joillekin toisillekin laajentuneet.
Kaiken kaikkiaan jälleen saatiin aikaan yksi hutiloiden käsikirjoitettu farssi Suomen alkuperäiskansapolitiikan teatterille. Ehkä joskus voittaa sellainenkin viisaus, että lähdetään tekemään ajan kanssa rehellisesti eli ilman ennakkoon kirjattua tai miellettyä lopputulemaa sitä niin kaivattua olosuhdeselvitystä, jossa ihan oikeasti katsottaisiin mikä on Suomen alkuperäiskansan todellinen tila ja asema – ja mikä se alkuperäiskansa yleensä on.
Mutta onhan näitä vielä tulossa, käsikirjoitusvaiheessa olevia ja osin ja valmiiksi nyyhkittyjä totuuskomissioita…

perjantai 7. syyskuuta 2018

Greenpeacelle olisi oikeitakin töitä

Ihan oikeasti pukkasi säälin pintaan kun luki Lapin Kansan jutun ”taiteilijayhteisö” Suohpanterrorin protestista Jäämeren rautatien suunnitelmia vastaan. Ja erityisesti, kun näki kansainvälisesti ihan merkittävänkin Greenpeacen osallistumisesta tuohon punaisten viivojen virittelyyn kevein eväin. Onko Greenpeace todella noin tietämätön Suomen Lapin luonnon tilasta, vai onko se vain jättänyt tänne tullessaan moraalin Hesan narikkaan?
Veikkaan jälkimmäistä, josta mielestäni vahva todiste löytyy Lapin Kansan jutusta ja siinä olleesta Greenpeacen amerikkalaisen metsäkampanjoinnin vetäjän Ethan Gilbertin sanomisista. Printtilehden jutussa hänen kerrotaan todenneen, että pohjoiset havumetsät ovat sademetsiä merkittävämpiä hiilinieluina. Lehden nettiversioon oli jouduttu oikaisemaan, että Gilbert puhuikin havumetsien merkityksestä hiilivarastoina.
Greenpeacessa siis tiedetään ja ollaan tarkkoina siitä, että puhutaan vanhoja metsiä suojeltaessa pelkästään hiilivarastoista eikä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta merkittävämmistä hiilinieluista. Vanha metsä on siis hiilidioksidin sitomisen kannalta pysähtynyt prosessi, mutta uudistuva metsä tekee ilmastomuutoksen kannalta niin tarpeelliseksi nähtyä hiilidioksidin ”nielemistä”. Tottahan Greenpeace selittää pohjoisen metsien hitaan uudistumisen vievän pohjan nuorten metsien merkitykseltä korvata kaadettavat hiilivarastot, mutta tämäkään väite ei metsien määrällisten hakkuiden ja kasvun mittarein pidä paikkaansa.
Greenpeace antaa muun muassa Suomen maajohtajansa Sini Harkin suulla disinformaatiota siitäkin, kuinka ”saamelaiset ja Greenpeace ovat yhdessä suojelemassa arktista luontoamme”. Näinköhän on? Vuotson jängällä näytti mielenosoituksessa seisovan parikymmentä henkilöä, joukossa muutama lapsi ja tietenkin Greenpeacen oma väki. Ehkä jossain toisessa kohteessa väkeä oli enemmänkin, mutta vaikka saamelaisia on vähän, heistä kaikista ei todellakaan kannata mennä leimaamaan nyt polkaistun kampanjoinnin kannattajia.
Arktisen luonnon suojelu Suomen ylisessä Lapissa tarkoittaa ihan muuta kuin mitä Greenpeace ja Suohpanterror ovat nyt suojelemassa. Ja tuossa kokonaisvaltaisessa suojelutyössä Greenpeacella olisi – sitten kun se moraali sattuu völjyyn – ihan oikeaakin työsarkaa tehtäväksi.
Ehkä uutinen saamelaisten mukanaolosta Greenpeacen ja Suohpanterrorin kampanjassa onkin hieman vain ennakoitu? Nimittäin jonkin verran väkeä varmaan vielä puuttuu Suohpanterrorin äänitorvena esiintyneen Jenni Laitin kirjelähettelyn perusteella. Saamelaiset ja varmaan jotkut valikoidut muutkin - ties millä postituslistalla - ovat saaneet hänen vetoomuksensa:
”Olen Jenni Laiti, saamelainen aktivisti ja tuon terveisiä Saamenmaalta! Tämä viikko on hyvin erityinen. Tällä viikolla kokoonnumme yhteen vetämään rajan tulevaisuutemme puolesta. Suojelemme pohjoisia metsiä, maita ja vesiä, jotka ovat selviytymisemme edellytys.Minulla on sinulle erityinen pyyntö. Pyydän, että tuet meitä, kun vaadimme Suomen hallitusta kunnioittamaan oikeuksiamme.Me hoidamme tätä maata kestävästi, kuten olemme vuosituhansien ajan tehneet. Ja vuosisatojen ajan maitamme on käytetty muiden hyväksi. Nyt Suomen hallitus ajaa aggressiivisesti eteenpäin Jäämeren rataa, jonka tarkoitus on päästä käsiksi arktisiin luonnonvaroihin. Me sanomme tällä viikolla Suomen hallitukselle: tätä rajaa ette ylitä ilman suostumustamme.Lue alta kirje, jonka olemme kirjoittaneet ja lisää oma nimesi vauhdilla kasvavaan tukijoiden joukkoon.”
Jos Greenpeacen tietämykseen ja moraaliin jo viittasin, tuon edellisen osalta voi sanoa olevansa lähes sanaton. Että tuhansia vuosia on maita ja vesiä kestävästi hoidettu? Ja että satoja vuosia jotkut muut ovat niitä silti hyödyntäneet?
Ehkä Jenni ihan uskoo noin, mutta todellisuus hänen viittaamassaan alkuperäiskansan ”hoitavassa” luontosuhteessa on toisenlainen. Se on ollut aina - kuten kaikilla muillakin ennen viherpiiperryksen syntyä - utilistinen, luontoa maksimaalisesti hyödyntämään pyrkivä. Välineet vain ovat olleet niin surkeat ennen koneita, ettei luontoa ole kyetty tyystin kuluttamaan.
Arkeologian professori Ari Siiriäinen on joskus pohtinut alkuperäiskansojen määritettä sekä myös niiden luonnon käyttöä. Hänestä "alkuperäiskansat" kuluttavat luontoa kuten muutkin, jopa asumiskelvottomaksi. Siiriäisen mukaan vaikka ihmisten vähyyden ja kehittymättömän teknologian vuoksi tämä kulutus jää joskus vähäisemmäksi, se ei tarkoita, että alkuperäiskansa "ymmärtäisi luontoa" tai "olisi yhtä luonnon kanssa".
Noinhan se taitaa olla. Jostain syystä mieleen tulee muutaman vuoden takainen Lapin Kansassa ollut utsjokelaisen poromiehen ja saamelaiskäräjien jäsenen kommentti liittyen Kaldoaivin alueella tapahtuneeseen hallamittarituhoon. Hänen mukaansa tunturikoivikoiden kuoleminen on vain hyvä asia, koskapa noille alueille tulee kesäporojen ravinnonsaannin kannalta tarpeellisempaa ruohoa. No, onhan sitä metsälauhaa etelämpänäkin Lapissa pidetty tärkeänä porojen talviravinnon lisänä, mutta kun se heinä sattuu vain viihtymään hakkuualoilla.
Poronhoidon elinehdot ovat keskeinen peruste sekä Suohpanterrorin että Greenpeacen jakamassa (dis)informaatiossa niiden vastustaessa jossain 25 vuoden päässä häämöttävää Jäämeren rataa. En liene kovin väärässä – ainakaan enempää kuin nuo ”laidunmetsien” puolustajat omine argumentteineen – että tuolla aikajanalla ”saamelaisen poronhoidon” suurin uhka eli ylilaiduntaminen on tehnyt tehtävänsä. Ehkä en ole näkemässä tai kuulemassa niitä selityksiä, joita Sini Harkki ja Jenni Laiti, nutturat jo harmaantuneina, tai heidän mannekiineinaan Lapin Kansassa esiintyneet, tuolloin jo keski-ikään ehtineet Jussa Seurujärvi ja Henna Lehtola tarjoilevat. Ehkä ne menevät silloinkin vielä läpi, ehkä eivät enää.
Ehkä tuolloin myös jo harmaahapsinen Ethan Gilbert on havainnut, että maaperäämme aiemmin sitoutuneen hiilen vapautumista aiheutti muukin ihmistoiminta kuin hakkuiden aiheuttama eroosio.



sunnuntai 12. elokuuta 2018

Eduskunta päättää jos saamelaiskäräjät sallii – suomalainen alkuperäiskansafarssi huipentumassa?

Saamelaiskäräjät ei tule saamaan uuteen lakiin tulevan yhteistyövelvoitteen avulla mitään veto-oikeutta estääkseen kuntien, valtion tai muiden yhteisöjen hankkeita. Silti saamelaiskäräjät – tai oikeammin sen valtaryhmä – voi estää Suomi-nimisen oikeusvaltion eduskuntaa säätämästä tuota lakia Pekka Hallbergin työryhmän esittämällä tavalla. Näin siitä huolimatta, että esitetty uusi saamelaiskäräjälaki poistaisi saamelaisjohtoa miellyttääkseen kansainvälisesti keskeisimmän alkuperäiskansan määrittämisen perusteen eli polveutumisen. Sitä kun ei poistettaisi heti vaan näennäisen kahden vuoden siirtymäajan jälkeen.
Jotenkin näin voisi kai tiivistää sitä viestiä, jonka Hallbergin työryhmän ”kompromissin” muotoillut kansanedustaja Markus Lohi toi eilen 11.8. Ivalossa järjestetyn keskustelutilaisuuden avaukseksi. Hän arvioi, että mikäli saamelaiskäräjät syyskuussa hyväksyy Hallbergin työryhmän ehdotuksen, se menee läpi myös eduskunnassa.
Lohi ja kansanedustajan tehtävistä tällä hetkellä ulkona oleva puolueveli Mikko Kärnä puolustivat lausunnoilla ollutta ja siis ehkä jo syyskuussa eduskuntaan menollaan olevaa lakiesitystä kuunnellen valtuustosalin yleisöltä tulevaa palautetta. Se ei ollut järin myönteistä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.
Kun Juha Sipilän hallitus oli aloittamassa, kerrottiin saamelaiskysymysten jäävän sen kaudella taka-alalle. Nyt Markus Lohi kertoi, että häntä jäi itse asiassa harmittamaan kun edellisellä Jyrki Kataisen - Alexander Stubbin pääministeri- ja Anna-Maja Henrikssonin oikeusministerikaudella eduskuntaan asti edennyt saamelaiskäräjälakiuudistus vedettiin pois. Siinä yhteydessähän esillä oli ollut kovasti myös plankkona hyväksyttävän ILO 169 -sopimuksen ratifioiminen sekä vielä taustalla lymyävä pohjoismainen saamelaissopimus.
Lohen mukaan saamelaiskäräjälain uudistamisen jatkamiseen tuli painetta hänen omalta eduskuntaryhmältään. Joissain vaiheissa etenemisen tarpeellisuudesta oli ollut puhetta erikseen myös pääministerin kanssa. Lohen mielestä sen sijaan ILO 169 -sopimuksen osalta tuli päättää sen ratifioimisesta luopumisesta, mutta vastaavasti uusi saamelaiskäräjälaki lähes ”yhteispohjoismaisine” eli kieliperusteisine saamelaismääritelmineen avaisi ovia Suomen parafoiman pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifioimiseen.
Vaikka Markus Lohi toisaalta puolusti Hallbergin työryhmän lakiesitystä, hän koki näköjään tarvetta myös jakaa vastuuta hallituskumppanipuolueen oikeusministerille, Antti Häkkäselle. Lohen mukaan juuri Häkkänen meni lupaamaan saamelaiskäräjien johdolle, ettei hallitus veisi eduskuntaan sellaista lakiehdotusta, jota saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt. Tuo lupaus rajasi Lohen ja myös kokoomuksen edustajana työryhmässä olleen Jari Huotarin mukaan työryhmän työtä. Käräjäjohtohan asetti ilman muuta ensimmäiseksi ehdokseen saamelaismääritelmän lappalaismomentin eli polveutumisen poistamisen. Sille kipupisteeksi jäi Lohen kompromissin kahden vuoden siirtymäaika, jona polveutumisen perusteella voitaisiin vielä hakea käräjien vaaliluetteloon.
Nyt Markus Lohi pyrki perustelemaan kansainvälisesti kummallista alkuperäiskansan polveutumisperusteen poistamista sillä, että uusi laki poistaisi saman tien saamelaisuuden rajatun määrittämisen. Ainoastaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttäisiin henkilö, joka täyttäisi identifioitumisen rinnalla ainoaksi kriteeriksi jäävän ”ensimmäisen kielen” perusteen. Lohen mukaan kuka tahansa tai mikä ryhmä tahansa voisi olla jatkossa yhtä lailla saamelaisia. Ja saada siten Suomen perustuslain saamelaisille suoman statuksen?
Kysyin tilaisuudessa miten saamelaiskäräjien ulkopuolelle jäävien saamelaisten edustaminen ja sitä kautta oikeusturva alkuperäiskansana tulisi toteutumaan. Nythän lakiehdotuksessa saamelaiskäräjät tunnustettaisiin ainoaksi viralliseksi saamelaisten edustajaksi niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.
Lohi myönsi, että kysymys on vaikea. Hän pyrki kuitenkin löytämään lainsäätäjille mielenrauhaa pohtimalla, ”että voivathan ryhmät vapaasti järjestäytyä ja perustaa omia organisaatioitaan tai yhdistyksiään”.
No niinpä todellakin! Toisin sanoen, alkaisivatko ne toimia ainakin aluksi omilla varoillaan, ilman verrannollista valtion saamelaiskäräjille syöttämää miljoonatukea, ilman 14 miljoonan kulttuurikeskusta ja ilman lain määräämää oikeutta vaatia neuvotteluja ja suostumukseen tähtäävää yhteistyötä heitä koskevissa julkisissa hankkeissa.
Lohen mielestä tokihan saamelaiskäräjien neuvottelema ja näin lain tuella hankkima ”kollektiivinen hyvä” lankeaisi kaikkien saamelaisten hyväksi.
No niinkö todellakin? Koetin huomauttaa, että saamelaiskäräjien johdon intressit ovat olleet – ja tulevat näillä näkymin olemaankin – kaukana kaikkien saamelaisten yhteisestä hyvästä. Näin ihan siksi, että vain pieni osa saamelaisista harjoittaa tuon intressin piiriin kuulunutta poronhoitoa, jonka rinnalla ei ole oikeastaan tuotu esille juuri muita saamelaisten harjoittamia elinkeinoja tai toimeentulon muotoja. Esimerkiksi kuinka hyvin on tuettu ja puolustettu vaikkapa matkailuyritystoimintaa harjoittavia saamelaisia ja esimerkiksi heidän kaavoitustarpeitaan? Myös poronhoidon kuvioissa ”väärät saamelaiset” ovat tainneet olla mopen osilla?
Mikko Kärnä taisi väläyttää joskus aiemminkin esille nostamaansa ajatusta kahden alkuperäiskansan mallista. Hän kuten Lohikin korostivat sitä kuinka metsälappalaiset, metsäsaamelaiset, tulevat nyt lakiuudistuksen kautta tunnustetuiksi. Vaikka he siis joutunevat lähtemään ajamaan asioitaan lähes nollilta, on heillä todella vahva historiallinen ja polveutumisen selkänoja ajaa statuksensa vahvistamista jatkolainsäädännöllä – jota myös Ivalon tilaisuudessa väläytettiin.
Jatkolaeista vielä sen verran, että inarinsaamelainen Anu Avaskari nosti saamelaiskäräjien karusta todellisuudesta puhuttaessa esille edelleenkin säilyvän tarpeen saada inarinsaamelaisille oma lakinsa kolttien tapaan. Toki tilaisuuden jälkipuheissa taidettiin huomauttaa sellaisestakin mahdollisuudesta, että joiltain osin päälleikäisten ”turvalakien” viidakkoa olisi jo aika vähän tarkistaa, yhtenä tarkistettavana aikanaan asutuslakina alkunsa saanut kolttalaki.
Ehkäpä lähitulevaisuudessa metsäsaamelaiset sekä saamelaiskäräjien edustavuuden puutteelliseksi tai olemattomaksi kokevat inarin- ja tunturisaamelaisetkin löytävät keskinäisen yhteistyön ja organisoitumisen valtioon päin. Onhan niin, että myös saamelaiskäräjien nykyisen vaaliluettelon piirissä olevissa saamelaisissa, etenkin inarin- ja jokisaamelaisissa, on paljon tuon mainitun historiallisen polveutumisen alkuperäiskansakriteerin täyttäviä henkilöitä ja sukuja. Näin, kun puhutaan nykyisestä Suomen alueesta ja sen asuttamisesta sekä niihin liittyvistä oikeuksista, siis Suomen lainsäädännössä.
Valtiolle tuo kahden tai useammankin alkuperäiskansan muodostuminen luo nopeasti paineen olla jakamatta alkuperäiskansapolitiikkansa taloudellisia resursseja yhteen pieneen, mutta tilavaksi osoittautuneeseen koriin.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Metsälappalaisen kulttuurin tutkimushankkeessa ei saa ottaa kantaa alkuperäiskansa-asemaan

Saamelaiskäräjälain uudistamista esittävän Pekka Hallbergin työryhmän esityksen pohjana oli siis kansanedustaja Markus Lohen laatima ”kompromissi”, jossa  esitettiin polveutumista osoittavan lappalaispykälän poistamista saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kelpaavan saamelaisen määrittämisestä. Samaisen esityksen viidentenä kohtana oli erillisenä poliittisena prosessina tapahtuva metsälappalaisen kulttuurin tunnustaminen ja että valtio turvaa ja resurssoi lappalaiskulttuurin elvyttämisen. Kun tarkoin tuon Lohen esityksen lukee, niin todellakin, eihän siinä luvata puolella sanallakaan metsälappalaisten tunnustamista alkuperäiskansana saati että heidän tunnustettaisiin kuuluvan nykyiseen, etniseen saamelaiseen alkuperäiskansaan.
Lakimies Lohen taiturointia suoraviivaisemmin näyttää toimivan pääministeri Juha Sipilän johtama valtioneuvosto. Sen tämän vuoden määrärahoista käynnistettävän ”Metsälappalaisen kulttuurin erityispiirteet ja kulttuuri-identiteetti” -tutkimuksen rahoitusehtoina on, ettei hanke saa ”miltään osin ottaa kantaa metsälappalaisten oikeudelliseen asemaan (esimerkiksi siihen, kuuluvatko he alkuperäiskansaan tai muodostavatko he itse sellaisen, tai ovatko he saamelaisia) eikä tiedontarvetta kytketä saamelaiskäräjälain uudistukseen”. Missä määrin hankerajaus menee oikeusministeriön valmistelevien virkamiesten piikkiin, onhan hankkeen yhteyshenkilö Johanna Hautakorpi oikeusministeriön väkeä?
Koska mitään muutakaan metsälappalaisten tunnustamiseen liittyvää poliittista lupausta ei ole näkynyt, ja koska mitään muitakaan muun muassa Markus Lohen mainostamia ”pääministerin takana olevia lappalaisrahoja” ei ole julki tullut, pitäisikö siis todeta, että tuossapa ne lupaukset ja rahat kaikessa tyhjyydessään ovat? Ja Lohihan minullekin oikein korosti, että nämä varaukset koskevat vain tätä hallitusta ja sen pääministeriä. Mitäköhän tässä pitäisi metsälappalaisten päätellä ja tehdä?
Tuota metsälappalaisen kulttuurin tutkimusrahaa kuulutettiin haettavaksi tarkoituksena ”monipuolistaa keskustelua pohjoisten alueiden historiasta ja kulttuureista”. Tutkimuskysymyksiä olivat: mitkä ovat nykyisen saamen kotiseutualueen eteläpuolisen väestön kulttuurisia erityispiirteitä, milloin esimerkiksi saamen kielen käyttö on väistynyt, miten ihmiset luonnehtivat metsälappalaisen kulttuurin erityispiirteitä tänä päivänä, mitä voisivat olla metsälappalaista kulttuuria elvyttäviä toimenpiteitä ja miten ryhmään kuuluvien ihmisten omaa identiteettiä voitaisiin tukea? Miten lienee jos ihmiset menevätkin sanomaan tutkijoille olevansa alkuperäiskansaa? Ehkä sen saa hankkeen toteuttaja kirjata, muttei siis ottaa asiaan kantaa?
Tutkimushanketta haki kolme tahoa: Helsingin yliopiston Janne Saarikiven tutkimusryhmä, Lapin yliopiston Arktisen keskuksen Tanja Joonan tutkimusryhmä sekä helsinkiläinen konsulttitoimisto MDI Public Oy.
Yliopistojen tarjousten vahvuutta kiiteltiin muun muassa osaamisen ja kokemuksen osilta, mutta niiden hankesuunnitelmia arvioitiin liiankin laajoiksi sekä painottumista oikeudelliseen ja yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen tavoiteltuun (valtioneuvoston) tiedontarpeeseen nähden. Valituksi tulikin – vielä täydennettävin edellytyksin – konsulttifirma, jonka toiminta näyttäisi perustuvan muun muassa ”koeteltujen” ulkopuolisten asiantuntijoiden ja kumppanien käyttöön. Yrityksen verkkosivuilta tulin poimineeksi näistä kumppaneista kuntapuolelta tutun Eero Laesterän sekä neuvonantajista politiikan tantereilla toimineen Osmo Soininvaaran. Yhtiön toimitusjohtaja Janne Antikainen kuvaa itseään visionääriseksi yhteiskuntamaantieteilijäksi, joka on tutkinut, suunnitellut ja toteuttanut kansallista ja paikallista kehittämispolitiikkaa lähes kahden vuosikymmenen ajan. Mitä ulkopuolisia osaajia MDI tulee rekrytoimaan metsälappalaisprojektiinsa, se ei valintaprosessissa käy ilmi. Saattaa toki olla mahdollista, että yliopistojen puolelta valintaan kohdistuu vielä oikaisuvaateita.
Täytyy näin sivusta pitkään ja tarkoin seuranneena ihmetellä millainen poliittinen ymmärrys ja pelailu tähän metsälappalaisten – ja koko saamelaiskäräjälakikuvion – käsittelyyn liittyy. Tätä ihmettelyä kuuli Kittilässä eilen alkaneilla toisilla metsälappalaispäivillä, eikä järkeen käypää selitystä tuntunut keltään löytyvän. Lapin kansanedustajista metsälappalaispäivillä näin ainoastaan Eeva-Maria Maijalan, joka toimi Hallbergin työryhmää ohjastaneen parlamentaarisen ohjausryhmän puheenjohtajana, mutta jolle tietoa vaikkapa tekeillä olleista ja tehdyistä ”kompromisseista” herui vain blogikirjoittelun tai sanomalehtien välityksellä. Silti kuulemma hänet oli haukuttu tietojen ennenaikaisesta vuotamisesta.
No osaltani voin sanoa, ettei se vuotaja kyllä Eeva-Maria ollut.

jk. 9.8.2018:

Eilen 8.8.2018 sain puhelun, jossa ihmeteltiin edellä kirjoittami metsälappalaishankkeen tutkimusrajausta. Se ei kuulemma ollut suinkaan valtioneuvoston tarkoitus (!). Olivat olleet puhelimet kuumina ja tilannetta oli selvitetty ainakin Juha Sipilän hallitusneuvosta Paula Lehtomäkeä myöten. Kun edellä kirjoituksessani kyselin mistä tai keneltä tuo tutkimusrajaus, jolla nimen omaan kielletään metsälappalaisten alkuperäiskansa-aseman tarkastelu, on lähtöisin, näyttäisi siis sylttytehdas olevan muualla kuin valtioneuvostossa. Mutta keihin on luottaminen, sitä tässä joutuu edelleen kysymään.
Jos on niin, että tuo rajaus on todella tehty hankkeen käynnistysvaiheen edellä oikeusministeriön virkamiesten toimesta, tulee mieleen taannoinen brittiläinen tv-sarja "Kyllä herra ministeri". Toisin sanoen, saavathan ne poliitikot esittää ja päättääkin mitä haluavat, mutta me virkamiehet tehdään miten parhaaksi näemme.
Markus Lohi ja Mikko Kärnä tulevat 11. ja 12.8. rahvaan pariin Ivaloon ja Enontekiölle selittämään Hallbergin työryhmän ehdotuksen sisältöä ja kuulemaan palautteita. Ehkä siihen mennessä jo selviää sen tahon tai niiden henkilöidenkin nimi, jotka ovat tämän tutkimusrajauksen takana - ja voidaanko heidän tekosiinsa enää vaikuttaa.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Keskusta myi lappalaiset ehtiäkseen uusia saamelaiskäräjälain ennen vaalitappiota

Otsikko raflaa, mutta sisältää totuuden. Ainakin mikäli on uskominen Pekka Hallbergin saamelaiskäräjälakityöryhmän työn taustakeskusteluihin. Niissä sain pariin, kolmeenkin kertaan keskustalaisilta poliitikoilta kuulla kuinka nyt piti koettaa saada aikaan jokin kompromissi, sillä mitä tapahtuisi kun seuraavassa hallituksessa lakia säätämässä olisivat ruotsalaiset (RKP) ja vihreät.
Tuollaisilla selityksillä haettiin minulta ja ehkä minun kauttani ymmärrystä ja tukeakin tekeillä olevalle lappalaisten syrjäyttämiselle saamelaiskäräjiltä. Toinen ja ehkäpä se perimmäinen totuus saattoi kuitenkin olla keskustan ajatus lieventää tai peräti torjua tulevaa vaalitappiotaan kalastelemalla etelän vihertävien cityihmisten ääniä näyttämällä miten se kykeni ymmärtämään ja hoitamaan saamelaisten asioita – näiden (siis saamelaiskäräjien johdon) toivomalla tavalla. Etelässähän saamelaisten sorretusta asemasta ja historiallisista oikeuksista ollaan parhaiten perillä?
Ehkä Juha Sipilä tykönään oli laskenut, että näin kannatti nyt puolueen ja hänen itsensä kannalta tehdä. Sitä, miten hän oli ajatellut lappilaisille työrukkasilleen Markus Lohelle ja Mikko Kärnälle käyvän, ei tällainen insinöörikoulutusta vailla oleva kirjoittelija osaa mennä arvuuttelemaan. Sen sain kuitenkin noissa taustakeskusteluissa kuulla, että Sipilä oli käräjälakityön maaliin saattamista kiirehtinyt. Toki tuo kiirehtiminen myös toisella suulla kiistettiin.
Kun kirjoitin aiemmin tekeillä olevasta Markus Lohen muotoilemasta lakikompromissista, tietojani väitettiin muun muassa Lohen itsensä ja myös Hallbergin suilla virheellisiksi. Toisin sanoen, työryhmän työ haluttiin pitää viime hetkiin kansalaisilta salassa, saamelaiskäräjilläkin vain pienen ydinjoukon tietona. Kun työryhmä kokoontui viimeisen kerran, koetti saamelaisjohto vielä kunnon iltalypsyä luottaen siihen, että Lohen kompromissiin sopi helposti palata työryhmälle jatkoaikaa pyytämällä. Toki käräjäjohtoa pakotti käräjien hallituksessa syntynyt äänestyspäätös kovempien vaatimusten puolesta. Koska kuitenkin muun muassa kokoomuslainen oikeusministeri Antti Häkkänen oli mennyt aiemmin käräjille lupaamaan, ettei sen ylitse lakityössä käveltäisi, ei lakityöryhmän käräjäedustajilla sinällään ollut mitään riskiä ajaa asiat umpikujaan työryhmän varsinaisen määräajan lopussa. Ja kuten nähtiin, sopuun eli jo aiemmin tiedossa olleeseen Lohen ”kompromissiin” palattiin todella sutjakkaasti heti jatkettaessa.
Kokoomuksen osalta muuten jäin hieman ihmettelemään sen loivaa suhtautumista koko tähän lakisavottaan. Ehkä oma lappilainen kansanedustaja olisi paneutumista ja ainakin linkittymistä puoluejohtoon päin parantanut?
Hallbergin työryhmän työ tuotiin julki korostamalla kärkenä sitä, ettei lailla enää säädettäisi kuka on saamelainen. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi etteikö saamelaiskäräjien äänioikeus olisi kiinni tietystä, pelkästään kieliperusteisesta saamelaisen määritelmästä. Toisin sanoen aiemmin ulos kirjoittamani ennuste kahden kerroksen saamelaisista toteutuisi.
Pelkkään kielimääritelmään nojaamista perusteltiin muun muassa pohjoismaisella yhteneväisyydellä. Näin, vaikka saamelaisten historiallinen perusta on Suomessa omansa ja lisäksi vahvasti todennettavissa. Toki pohjoismaista ”kotikielen” määritystä muutettiin Suomen osalta ”ensimmäisen opitun kielen” määritelmäksi, jolla muutoksella sinällään ei ole käytännön merkitystä; kuka tahansa hämäläinen voisi jatkossa kasvattaa ja ilmoittaa jälkeläisensä saamenkielisenä, jolloin kai voitiin puhua ”uussaamelaisista”. Vaikka aiemmin tällaista saamelaiseksi pääsyä on haluttu rajata niin sanotulla ryhmähyväksynnällä, ei pohjoismaisessa määritelmässä puhuta muusta kuin kielen kautta tulevasta oikeudesta tulla merkityksi saamelaiskäräjien äänioikeusluetteloon.
Kielimääritelmää markkinoitiin vielä sillä, että äänioikeus heltiäisi jos jompikumpi isoisovanhemmista on puhunut saamea ensimmäisinä kielenään – siis kieliperusteella neljän sukupolven taakse.
Jatkossa siis kuka tahansa voisi tuntea olevansa ja olla saamelainen, vaikkakin vain toiset pääsisivät äänestämään saamelaiskäräjillä. Saamelaiskäräjät säilyisi edelleen ainoana saamelaisen kulttuuri-itsehallinnon elimenä, joka myös käyttäisi tuolle itsehallinnolle säädettyä puhevaltaa ja varoja. Kun ihmettelin tätä ”kompromissia” Markus Lohelle, hän kertoi pääministerillä olevan takanaan rahaa, joita voitaisiin käyttää myös käräjien ulkopuolelle jätettävien lappalaisten kulttuurin ja hankkeiden tukemiseen. Hän kuitenkin korosti, että tuo varaus koski vain nykyistä hallitusta. Toisin sanoen sitten RKP:n ja vihreiden vallassa ollessa tilanne voisi olla jo toinen?
Sekä Markus Lohi että Mikko Kärnä ovat korostaneet minulle lappalaisten mahdollisuutta hakeutua edelleen polveutumisensa perusteella saamelaiskäräjien vaaliluetteloon parin vuoden siirtymäajan aikana. Sen jälkeen siis historiallisen Lapinmaan alkuperäiskansa saa elää ja asustella vailla saamelaiskäräjien ja perustuslainkin kautta kielisaamelaisille lankeavaa asemaa. Ehkä perustuslakivaliokunnan jäsen Lohi osaa myöhemmin selvittää miten lappalaisten asema lainsäädännön kautta todetaan?
Markus Lohi tuntui mielestäni jopa vähättelevän saamelaiskäräjien äänioikeuden merkitystä ja ihmisten halua hakeutua ”riitaiseen porukkaan”. Minusta tuo on mitä suurinta ymmärtämättömyyttä – tai pimitystä – kun katsoo lakiesityksen tavoitetta edelleen vahvistaa saamelaiskäräjien asemaa. Tuo tavoite tuotiin kyllä esille jo työryhmän työtä lanseerattaessa ja käytännössä tuo vahvistaminen tarkoittaa muun muassa neuvotteluvelvoitteen lisäämistä saamelaisjohdon pitkään ajaman yhteistyövelvoitteen suuntaan. Siispä jatkossa kunnat, muut julkiset paikalliset yhteisöt, maakunta, Metsähallitus, valtion laitokset ja ministeriöt saavat tottua jatkossa yhä pitemmälle meneviin Akwé:Kon –menettelyihin, joihin pitää varata myös määrärahoja. Metsähallituksessahan on jo tuossa yhteistyössä opittu punaisen puhelimen aikaan, ja nykyään kai Markus Lohen johtamassa Lapin liitossakin, mutta etenkin kunnissa ”yhteistyölle” lienee hyvinkin lisää mahdollisuuksia. Lakityöryhmän arvion mukaan tietenkin myös saamelaiskäräjille tarvitaan lisää rahaa yhteistyövelvoitteen resurssointiin.
Eräs peruste Lohen kompromissia markkinoitaessa oli se, että nyt saamelaiskäräjät sitoutetaan ulos aiemmasta maaoikeus- ja maanomistuspolitiikastaan. En todellakaan tiedä miten tuleva yhteistyövelvoite poistaa tai edes vähentää saamelaiskäräjien halua ja kykyä harjoittaa aiempaa maiden ja vesien käytön politiikkaansa perustuslaissa tuetun alkuperäiskansa-aseman nojalla. Muistutin Markus Lohelle kuinka jo aikanaan maaherra ja oikeusministeri Hannele Pokka kertoi maaoikeuskiistojen loppuvan työryhmänsä silloin ajaman saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon myötä. Silloin kyselin oliko tuo laki todella kulttuurilaki vai Troijan hevonen.
Sepä sitten on nähty ja sitäpä sopii jälleen kysyä ja tulevaisuudessa nähdä.
Pekka Hallbergin työryhmän ehdotus on parhaillaan lausunnoilla, joten ehkäpä siitä vielä jotain kuullaan ennen kuin laki ehättää syksyllä Sipilän pöydälle ja hallituksen käsiteltäväksi.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Polveutumista ei voi poistaa alkuperäiskansan määrittämisestä

Saamelaiskäräjälain uudistamista pohtineen Pekka Hallbergin työryhmälle on haettu jatkoaikaa elokuun loppuun asti. Työryhmä ei saanut määräaikanaan aikaan yksimielistä lakiehdotusta, joka yksimielisyys oli asetettu ehdoksi uusitun lain käsittelyyn ottamiselle.
Vaikka valmistelutyötä pyrittiin tekemään salassa ja tuomaan sitten kulisseissa valmiiksi sovittu esitys hallituksen esityksen muodossa eduskunnan siunattavaksi, salaus ei täysin onnistunut. Tietoa työryhmän työn eri vaiheista tuli useampien kanavien ja vastaanottajien kautta julki – ja siitäkös oltiin sitten mukamas harmissaan.
Erityisen järkyttävä oli julkivuotaneen niin sanotun ”Lohen kompromissin” sisältö. On käynyt ilmi, että tuota - olikohan kuusikohtaista - paperia lienee pureskeltu lakityöryhmässä jo varsin pitkään ja että sen läpiviemistä markkinoitiin myös kentälle erilaisin rauhoittelevin selittelyin.
Tuossa perustuslakivaliokunnan jäsenelle mielestäni erikoisessa esityksessä lähdettiin nollaamaan polveutumista Suomen alkuperäiskansan, saamelaisten, määrittämisestä. Lienee maailmassa ainutlaatuista, ettei polveutuminen olisi merkitsevä alkuperäiskansaa määritettäessä, ja huolimatta siitäkään, etteivät alkuperäiskansat välttämättä aina ole alueensa ensimmäisiä asuttajia (First Nations). Toki Pohjoismaissa on jo pitkään ajettu saamelaisen alkuperäiskansan määrittämistä kielen perusteella, joten siltä osin Markus Lohi pyrki varmaan olemaan linjassa tyydyttääkseen saamelaiskäräjien enemmistöjen toiveita. Hänen ”kompromississaan” parafoidun pohjoismaisen saamelaissopimuksen määrittämä ”kotikieli” oli kuitenkin kirjattu muotoon ”ensimmäinen opittu kieli”, jolla sinällään ei olisi mitään käytännön eroa saamelaisuutta rajattaessa ja esimerkiksi estoa suomalaisten ”uussaamelaisten” tulolle saamelaiskäräjien äänioikeutetuiksi.
Saamelaissopimuksen mukaan saamelaisen kotikielen osoittaminen tuo henkilölle oikeuden tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. On selitetty, että ”uussaamelaisten” tulo voidaan vielä estää niin kutsutun ryhmähyväksynnän (lue ryhmähylkimisen) kautta, mutta sellaista ei nähdäkseni ole ainakaan tuohon sopimuksen määritelmään kirjattu. Sama pätisi harmonisoinnin kautta varmasti myös tuon ensimmäisen kielen osalta. Hallbergin työryhmässä kaavailtu kielikriteeri olisi ulottunut yhteen isoisovanhempaan asti, siis varsin etäälle, mutta riittävän kauas pullauttamaan ulos Suomen alueen alkuperäisiä lappalaisia.
Polveutuminen eli saamelaismääritelmän lappalaispykälä haluttiin Lohen ”kompromississa” poistaa kahden vuoden siirtymäajan jälkeen. Siis tuo aika pantiin tarjolle lappalaisten hakea saamelaiskäräjien äänioikeutta. Taustalla lupailtiin, että voitaisiinhan tuota siirtymäaikaa koettaa sitten eduskunnassa jatkaa, mutta käytännössä siis polveutujat haluttiin erottaa niin kutsutusta ”etnisestä saamelaisuudesta”. He voisivat kyllä olla halutessaan saamelaisia, mutta eivät matkustaa sen businessluokassa.
Sikäli kun olen joistain lähteistä saanut kuulla ja ymmärtää, juuri lappalaishaun kahden vuoden siirtymäaika oli – sekin - liikaa saamelaisjohdolle. He vaativat lappalaispykälän välitöntä poistamista. On myös kerrottu, että kannasta äänestettiin saamelaiskäräjien hallituksessa ja silloin äänin 4 -3 päätettiin lypsää vielä tuo välittömyyden vaatimus läpi. Lisäksi kaiketi vaadittiin myös Lohen esitykseen sisältyneen, saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ja korkeimman hallinto-oikeuden väliin kaavaillun ”riippumattoman oikaisulautakunnan” nimitysoikeutta yksinomaan saamelaiskäräjille oikeusministeriön sijasta.
Saamelaiskäräjäjohdon raaka lypsäminen perustui hyvin pitkälle niihin lupauksiin, joita ihan ministeritahoilta oli heille annettu. Oli siis luvattu, ettei saamelaiskäräjälain uudistuksia esitettäisi ja tehtäisi ilman käräjien hyväksyntää. Toimeksiantajalta naurettava tapa vetää tavallaan matto alta työryhmän poliittisilta ja valtiota edustavilta virkamiesjäseniltä. Saamelaisjohdoltahan ei käsi väsy lypsyhommissa!
Sikäli kun olen edelleenkin oikeilla jäljillä, aloitteen Hallbergin työryhmän työn jatkamisesta teki saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio. Hän lienee tavannut asian tiimoilta myös pääministeri Juha Sipilän. Nähtäväksi siis jää, aikooko saamelaisjohto jatkaa kovilla vaatimuksillaan vai peruuttaako se lypsykiulun kaaduttua takaisin ”Lohen kompromissiin”. Jotenkin tuntuu, ettei saamelaiskäräjillä kovaa linjaa edustanut sisäpiirin osa välttämättä edes halua uusia noillakaan ehdoilla käräjälakia. Pysyminen vanhassa kun takaa heille epädemokraattisten kuntakiintiöiden kautta jatkossakin vallan ja muutama uusi polveutumisen kautta tuleva äänestäjä ei tuota valtaa hetkauta. Heitä voi siis edelleenkin räikeästi ”ryhmähylkiä” kuten nytkin on nähty.
Luulisi keskustan Markus Lohen, kokoomuksen Jari Huotarin ja myös vaikka työryhmän puheenjohtaja Pekka Hallbergin jo nähneen millaiseen puljuun joutuivat. Samoin työtä parlamentaarisessa työryhmässä seuranneiden poliitikkojen kuten Eeva-Maria Maijalan ja Mikko Kärnän. Oli käsittämätöntä miten yleensäkään polveutumisen poistaminen nousi niinkin vahvasti työryhmän todennäköiseen ehdotukseen, kun on nähnyt ja kuullut esimerkiksi juuri poliitikkojen selkeitä vakuutteluja, että tuosta kansainvälisesti käytetystä määrityksestä pidetään kiinni.
Olisiko myös työryhmän poliittisten ja virkajäsenten aiheellista reilusti peruuttaa ja pelastaa tässä prosessissa mitä heillä kylläkin vielä pelastettavissa on?


Jk.
Ivalossa järjestettiin 19.5. Suomen hallituksen alulle paneman sovintoprosessin valmisteluun liittyvä kuulemistilaisuus, jossa kuultavina olivat pääosin inarinsaamelaista juurta olevat, osin vaille saamelaisstatusta jätetyt kansalaiset sekä Inarinmaan lapinkyläyhdistys.
Polveutumisasia nousi vahvasti esille tuossa varsin hyvin väkeä koonneessa kuulemisessa. Samoin valtioneuvostolle lähti selkeä viesti siitä, että jo mielellään ennen sovintoprosessin käynnistymistä tai viimeistään sen aikana, ja siitä aloittaen, tulisi saamelaisväestöä jo pitkään jakanut ja raastanut paikallinen riitely saada selvitetyksi.
Ilman tuon kipeimmän ongelman ratkaisemista ei millään sovintoprosessilla saada tuloksia aikaan, Ivalossa todettiin.
Inarinmaan lapinkyläyhdistyksen taholta todettiin, että kun ”assimilaatiokeskustelussa ja -vaatimuksissa on herkästi käytetty sanontaa kulttuurinen kansanmurha, meistä erityisesti sellainen olisi, mikäli Suomen alueen alkuperäiset lappalaiset ohitettaisiin tällaisessa sovintoprosessissa ja mikäli heidät suljettaisiin historioineen ja sorron kokemuksineen Suomen oikeusvaltion taholta tapahtuvan tunnustamisen ja sopimisen ulkopuolelle”.

Saamelaiset jaetaan farssiratkaisulla eliitti- ja rupukansaan, jatkoa...

Huomattiin, että uusimmat tuon otsikon alla olevaan kirjoitukseeni tulleet kommentit eivät näy lukijoille. Kommenttien määrässä ylittyi 200:n raja ja ehkäpä siinä meni jokin rajoitusasetus päälle.
Kommenttilomakkeen alla ainakin minulle näkyy linkki "Lataa lisää", jota klikkaamalla nuo uusimmatkin kommentit tulevat näkyviin. Ne eivät kuitenkaan  pysy seuraavalla lukukerralla näkyvissä, joten klikkaus on uusittava.
Mutta kokeillaan jatkaa keskustelua tämä "jatko-osan" alla. Uuttakin tekstiä on pian tulossa.

Veikko V.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Saamelaiset jaetaan farssiratkaisulla eliitti- ja rupukansaan?

Kirjoitan edeltäneen vuorokauden aikana saamieni ihmettelevien ja vihaisten viestien sekä muutamien omienkin yhteydenottojeni pohjalta. Kyse on saamelaiskäräjälain uudistamista pohtineen työryhmän mahdollisesti jopa yksimielisistä ehdotuksista. Niistä yksi keskeinen olisi polveutumisen poistaminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kelvollisten henkilöiden osalta. Ainoaksi perusteeksi riittäisi lyhyen, nimellisen siirtymäajan jälkeen kieli.
On selvää, että tuollainen alkuperäiskansan määrittelyssä kansainvälisesti outo, vaikkakin parafoidussa pohjoismaisessa saamelaissopimuksessa kirjattu kieliperuste on sokki Suomen historiallisen Lapinmaan kalastaja- ja metsäsaamelaisen väestön kannalta. Se jos mikä sopii siihen käsitteeseen kulttuurisesta kansanmurhasta, jota väitettä on julisteltu estoitta pitkin maailmaa tuon nyt kieliperusteen takana olevan saamelaishallinnon toimesta.
Sikäli kun olen useammista työryhmän työtä valottaneista ja kommentoineista lähteistä voinut ymmärtää, nyt todennäköisesti sovittu kieliperuste liittyisi kokonaisvaltaiseen kompromissiratkaisuun, jonka on sanottu olleen työryhmään kuuluvan kansanedustaja Markus Lohen käsialaa, mutta jonka saamelaiskäräjien lähteistä on kerrottu syntyneen suurelta osin jo helmikuussa käräjien lakimiehen toimesta, hänen tunnettujen tausta-asiantuntijoidensa pohjustamana. Otapa näistä selvää, kun lakivalmistelua on tehty kovin hys-hys tapaan.
Vaikka siis polveutumismääritelmän tukena ovat olleet kansainvälinen alkuperäiskansan määrittelyn keskeisin peruste sekä lukuisat kotoiset asiantuntijanäkemykset ja poliitikkojen ”varmat” lupaukset, näin vain ne ylikävellään?  Ja milläpä kaikkien osapuolten hyväksymällä kompromissilla?
Saamelaiskäräjälain saamelaisuutta määrittelevä 3 § kirjoitettaisiin nyt siis ”pohjoismaiseen” muotoon eli saamelaiskäräjien vaaliluetteloon päästäisiin pelkästään kokemalla itsensä saamelaiseksi ja todistamalla puhuneensa ensimmäisenä kielenään saamea, tai että joku vanhemmista, isovanhemmista tai isoisovanhemmista on puhunut ensimmäisenä kielenään saamea. Kieliperuste siis vietäisiin sinällään pitkälle, mutta polveutumisperusteeseen verrattuna sopivan lähelle lappalaisten eliminoimiseksi. Kun pohjoismaisessa sopimuksessa puhutaan kotikielestä, Suomessa lakiin kirjattaisiin ensimmäinen kieli, jolla silläkään tuskin estettäisiin uussaamelaisten pääsy (lappalaisten sijasta) saamelaiskäräjien äänioikeutetuiksi. Noita uussaamelaisia olisivat vaikkapa niiden supisuomalaisten samofiilien lapsukaiset, jotka nämä saamea opiskelleet vanhemmat opettaisivat ja ilmoittaisivat saamenkielisiksi ja joilla pohjoismaisen kirjauksen nojalla olisi oikeus tulla merkityksi äänioikeusluetteloihin – sikäli kun äänioikeusikään tullessaan kokisivat olla saamelaisia.
Lappalaisperustein polveutuvia rauhoittamaan lienee sommiteltu erityinen lakiin kirjattava siirtymäaika, jona olisi mahdollisuus hakea vielä äänioikeutta polveutumiseen nojaten. Siirtymäajan päätyttyä lappalaisten luukku pantaisiin kiinni ja heidät lakaistaisiin siltä osin historian maton alle.
Minusta oleellisia kysymyksiä tuollaisessa tilanteessa on se, missä määrin saamelaiskäräjien vaalilautakunta, sen jatkeeksi kaavailtu mahdollinen ”lakiosaamista” omaava oikaisulautakunta ja sen jälkeen vielä korkein hallinto-oikeus pyrkisivät jo ennakoimaan tulevaa kielimääritelmää? Eli palaisiko jo aiemmin niin kovasti yritetty lappalaisuuden takarajavuosi 1875 jälleen käyttöön tai löytyisikö yleensäkin helposti syitä evätä äänioikeuksia?
Käsittämättömiin kuulumisiin luen senkin, että uudessa saamelaiskäräjälaissa saamelaisuus määriteltäisiin kahteen kerrokseen eli saamelaiskäräjillä äänioikeutettuihin saamelaisiin ja toisiin, joilla ei tuota äänioikeutta olisi, mutta jotka voivat pitää itseään ihan vapaasti muuten saamelaisina. Siis yleissuomalaiseen äänioikeuteen sovellettuna toiset voisivat äänestää Juha Sipilää ja Petteri Orpoa ja vaatia heiltä ääniään vastaan kaikkia mahdollista hyvää, kun taas ne toiset saisivat syrjäytyä kaikesta oikeudettomina rupukansalaisina.
Suomalaisen oikeusvaltion uutta uljasta aamunkoittoa?
Lain perusteluissa kaiketi todettaisiin, että kyseessä on hallintolaki, jolla määritellään saamelaiskäräjien tehtäviä vain kieleen ja kulttuuriin liittyvässä itsehallinnossa  eikä laki siis koskisi kaikkia saamelaisia ja heidän jälkeläisiään. Kaiken lisäksi todettaisiin ja käräjätkin siitä tiedottaisi, että saamelaisten oikeuksien edistämisessä ei tavoitella yksityisoikeudellisista maaoikeuksia, vaan kyse kaikkien saamelaisten kollektiivisten oikeuksien edistämisestä. En todellakaan ymmärrä mitä olisivat tähän liittyen yksityisoikeudelliset maaoikeudet ja etenkään nuo kollektiiviset oikeudet. Ja vielä, eikös Suomi ole tunnustanut tiettyjen elinkeinojen liittyvän saamelaiskulttuuriin eli niinköhän saamelaiskäräjälakityöryhmää hieman moisella kompromissilupauksella narutettiin – tai se itse päätti naruttaa, en tosin tiedä keitä?
Aikanaan muuten Hannele Pokka oikeusministerinä markkinoi vuoden 1990 saamelaislakiehdotuksen jälkeen laadittua saamelaiskäräjälakiehdotusta ”pelkkänä kulttuurilakina”, johon eivät sisältyisi mitkään maaoikeusvaateet. Kirjoitin asiasta tuolloin jutun Lapin Kansaan otsikolla ”Kulttuurilaki vai Troijan hevonen”. Niinpä sittemmin on nähty kumpi oli kyseessä.  Näillä tämän päivän tiedoillani taidan kaivaa tuon vanhan otsikon valmiiksi todennäköiseen uusiokäyttöön.
En ole koskaan päässyt selvyyteen siitä uskoiko keskustalainen Pokka vakavissaan ratkaisseensa maaoikeuskiistat tuolla lakiehdotuksella. Ehkä en tule koskaan tietämään sitäkään, uskovatko keskustalaiset Lohi ja Sipilä (ja Mikko Kärnäkin siinä välissä) todellakin nyt kirjaillun sanahelinän johtavan lopulliseen ratkaisuun kymmenien vuosien saamelais- ja maaoikeuskiistoissa. Jos johonkin näillä tiedoilla uskon, niin siihen, että Suomi ui alkuperäiskansa-asiassaan yhä syvemmälle lappalaiskairojen syviin soihin.
Jonkinlaisina suosuksina kerrotussa kompromississa olisi erillisenä poliittisena päätöksenä tehtävä metsälappalaiskulttuurin tunnustaminen. Valtio siis tunnustaisi metsäsaamelaisten olemassaolon, samalla kun toisaalla estäisi heidän pääsynsä saamelaiskäräjälain etuisuuksien piiriin. Tarkoitus olisi kai että valtio rakentaisi jonkinlaisen tukijärjestelmän metsäsaamelaisen kulttuurin elvyttämiseksi, mutta eiköhän kyse ole mitä selkeimmin poliittisesta, rauhoittavasta ja vailla sen kummempaa konkreettista sisältöä omaavasta sanahelinästä.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Metsäsaamelaisetkin kelpaavat uhriutumiseen

Jäämerenradan toteutuminen otti jokin päivä sitten merkittävän askelen, kun julkistetun linjaus- ja kustannusselvityksen kerrottiin johtavan Suomen ja Norjan kesken jatkoselvityksiin ja kun Rovaniemeltä tai Kemijärven suunnasta Sodankylän ja Inarin kautta Kirkkoniemeen kulkevan Arktisen rautatiekäytävän arvioitiin olevan käytössä jo ehkä viidentoista vuoden kuluttua.
Ei tarvinnut arvailla johtiko uutinen ilahtuneiden ja tulevaisuuden kehitysvisioita pohtivien kannanottojen rinnalla myös jyrkkiin vastustaviin älähdyksiin. Eikä tarvinnut arvailla sitäkään miltä tahoilta nuo vastustavat äänet kantautuivat. Eli saamelaisten ja ”saamelaisen poronhoidon” suunnista.
On tietenkin oman kartoituksensa paikka missä määrin eli kuinka kattavasti uutisten saamelaiset tuota Jäämeren rataa vastustavat. Saamelaisia, kuten muitakin pohjoisen asukkaita, on lopulta aika moneen junaan, lisäksi tietenkin se pääosa heistä, jotka eivät asu täällä päinkään. Juuri näistä muualla asuvistahan tuntuvat joskus löytyvän ne suoraviivaisimmat saamelaisten nimissä näkemyksiään laukovat. Heidän taholtaan on heti kärkeen väläytetty uuden Altajoen kapinan käynnistämistä, mikäli rataa aletaan ihan toden teolla tekemään.
Olin aikanaan työn puolesta seuraamassa tuota Altajoen patoamista vastustanutta leireilyä, josta huolimatta se pato lopulta rakennettiin. Talviseen värjöttelyyn nähden Tenon kesäinen moratorioleiri oli lastenleikkiä – eli se ihan vain nykyaktivisteille pieneksi vinkiksi sitten kun panette hösseliksi.
Jäämeren rata on joka tapauksessa sen verran ”iso juttu” osapuolina oleville valtioille ja ihan globaalistikin, että sehän tehdään jos jatkoselvityksissä moiseen päädytään. Enkä sano tätä mitenkään tuon ratahankkeen puolustajana, vaan realistina. Jää vain nähtäväksi miten suoraan tuo realismi meille pohjoisen ihmisille ja niille etelän aktivisteille lopulta sanotaan. Ja millaisia sovitteluja hankkeen toteuttamiseksi raatsitaan tarjota – sen poroja säästävän aitaamisen lisäksi.
Jossain näin jo uutisen, jonka mukaan liikenne- ja viestintäministeriö liittää ratahankkeen jatkovalmisteluun niin sanotun Akwé:Kon menettelyn. Siis ainakin saamelaiskäräjät pääsee jatkotyössä piikkipaikoille hankkeen suunnitelmia arvioimaan. Käytännössähän käräjien Akwé:Kon työ on ollut poronhoidon taloudellisten ja toiminnallisten intressien ajamista, ei niinkään kansainvälisesti tavoiteltua biodiversiteetin puolustamista.
Monenlaisia perusteluja ja sydäntä riipaisevaa uhriutumista tullaan medioiden kautta ratahanketta vastaan kuulemaan ja näkemään. Jo tähän mennessä on saatu lukea kuinka rata tuhoaa saamelaiskulttuurin ja sen kulmakivenä olevan poronhoidon. Näin, vaikka tuskin kukaan on todistanut niin käyneen Pohjois-Ruotsissa kaivostoiminnan takia radoitetulla saamelaisalueella. Lapin luonnon ”ekosysteemin” horjuttamista maalailtiin ihan juurikin Yle:n Lapin uutisissa, jossa toimittaja oli päässyt mukaan poromiesten rekeen viemään heiniä maastossa muutoin jäkälää kaivavalle porotokalle. Jos puhutaan Lapin luonnon ekosysteemistä ja sen horjuttamisesta, ehkei tehoporonhoito ole se viisain mielikuvaverrokki. Todelliset uhkakuvat voivat radan myötä liittyä muuhun luonnon kiihtyvään hyödyntämiseen kuten huonosti suunniteltuun ja siten laajasti ympäristöä rasittavaan kaivostoimintaan. Sellaisesta kyllä poronhoidon ohella koituisi haittaa monille muillekin tahoille, ehkä taloudellisesti merkittävimpänä matkailu.
Mutta onpa tuossa saamelaiskulttuuriasiassa tapahtunut tässä uhriutumisen alkumetreillä ihan positiivistakin. Niin historiaan hävinneiksi ja suomalaisuuteen sulautuneiksi kuin metsäsaamelaiset on viime aikoina ”aitosaamelaisten” taholta manattu, heidät on nyt kelpuutettu esimerkiksi saamelaisten aiemminkin kokemasta kolonisaatiosta. Sosiaalisessa mediassa on jaettu taannoista Ylen uutista Lokan ja Porttipahdan tekojärvien tieltä häädetyistä alueen asukkaista, jotka pääosin olivat nimenomaan metsäsaamelaisia. Tuo tehdystä tutkimuksesta kertova uutinen ”Vesivoiman rakentaminen vahingoitti saamelaisia” löytyy täältä:
Erään blogini kommentoijan mukaan mielenkiintoiseksi jutun tekee kohta: ”Mustosen mukaan valtio poltti sodasta selvinneiden saamelaisten kodit tekoaltaiden tieltä. Mustosen mukaan altaiden alueella asui 640 ihmistä, joista 560 joutui jättämään kotinsa. Heistä suurin osa oli saamelaisia”. Tuo suurin osa olivat Mutenian, Korvasen, Rieston ja Lokan kyläläiset, joiden saamelaisuus on haluttu kuitenkin tähänastisen saamelaispolitiikan linjauksissa pääosin kieltää. Tuon mainitun kirjan pääkirjoittajiin kuuluu muuten saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Pekka Aikio.
Lapin tutkimusseuran ”Acta Lapponica Fenniae” -julkaisussa vuodelta 2011 (http://www.lapintutkimusseura.fi/files/Acta%20Lapponica%20Fenniae%2023.pdf ) ”Lokka muutosten näyttämönä” kerrotaan keistä saamelaisista oli tuossa vesivoiman tieltä evakuoinnissa kyse:
Esimerkiksi sivulla 19: ”Kemin Lapissa on vasotettu hihnassa niin kauan kuin perimätieto muistaa (Hannula 2000). Lapin paliskunnassa erillään vasottivat Mutenian ja Kitisen varren asukkaat, jotka edustavat alueen vanhoja metsälappalaisia sukuja. Sompioon 1800-luvun lopulla muuttaneiden porosaamelaisten kulttuuriin hihnavasotus ei sen sijaan kuulunut (Magga 26.10.2009; Äärelä 26.10.2009).”
Ja sivulla 29: ”Pääelinkeinoksi se ilmoitettiin yksinään alueen viidessä porosaamelaisperheessä, yhdessä porotalous oli yhdistettynä luontaistalouteen. Sompion metsälappalaisista polveutuvalla vanhemmalla väestöllä poronhoito oli pääelinkeinona yhdessä jonkin toisen elinkeinon kanssa. Alueella vuosisatoja vallinneessa vähäporoisessa pyyntikulttuurissa porot olivat toimineet lähinnä ajo- ja kantoporoina sekä houkutuseläiminä peuranpyynnissä. … Kitisen latvoilla perinteinen, vähäporoinen lapinkulttuuri säilyi aidoimpana aina altaan tuloon saakka (Äärelä 23.11.2009). Suurporonhoito alkoi Sompion alueella vasta porosaamelaisten muuton seurauksena 1800-luvun lopulla.”
Edelleen sivulla 40: ”Sompion alueen asujaimisto koostui vanhasta metsäsaamelaisesta ja nuoremmasta porosaamelaisesta väestöstä. Altaat rakennettiin siis kansallisen vähemmistön asuma-alueelle, joten kulttuurin muutoksia oli odotettavissa. (Aikio 1991, 99.) Porosaamelaisessa kulttuurissa ei ole arvostettu haukea ruokakalana. Alueen vanhemmassa, metsälappalaisessa kulttuurissa sitä sen sijaan on totuttu hyödyntämään.”
Kulttuurin omiminen, suorastaan varastaminen, ovat olleet viime aikojen uhriutumisen sloganeita. Niin myös kulttuurin suojelemisen nimissä tapahtunut toisten ihmisten identiteetin kieltäminen. Entä miten tällainen soveltava kohtalon ”lainaaminen” olisi määriteltävissä?
Saamelaismääritelmän avartamisen, tai paremminkin sen lakiin tehdyn kirjauksen sellaisenaan soveltamisen, on monesti perusteltu tuovan vahvuutta saamelaisten asemaan ja sitä kautta kulttuurin säilymiseen. Jotenkin tällaisessa tilanteessa, globaalin talouden intressien kylmässä kosketuksessa, tulee yhä vahvemmin tuon näkemyksen kannattajaksi.
Mutta oli miten oli, Jäämeren radan rakentamisen selvityksiä jatketaan. Samaan aikaan uudistetaan Pohjois-Lapin maakuntakaavaa, jonka Jäämeren käytävään sovitetaan nykyisen Norjaan johtavan Fingridin 220 kilovoltin voimalinjan rinnalle varausta järeämmälle 400 kiloviltin voimalinjalle. Se mahdollistaa sitten jo tuulivoiman rakentamisen pohjoisille tuntureille…jne.


Jk. Tätä kirjoittaessani Yle Lapin uutisissa kerrottiin Lokan ja Porttipahdan vieneen huomattavan osan Lapin paliskunnan porolaitumista. Uutisessa haastatellun uuden poroisännän mukaan Jäämeren rata pilaisi paliskunnan nyt hyvin toimivan laidunkierron. 

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Fáktalávvu – etnopoliittista propagandaa?

”Fáktalávvu on blogi, joka tarjoaa tosiasiallista, luotettavaa ja ajantasaista tietoa saamelaisista. Fáktalávvu on pohjoissaamea ja se tarkoittaa Faktalaavua. Fáktalávvu ei ole yhdistys eikä kollektiivi vaan julkaisualusta…”.
Somasti ajankohtaan eli meneillään olevaan ja saamelaismääritelmäkiistaa aiheuttavaan saamelaiskäräjälain uudistamiseen sekä muihin saamelaisasioihin liittyen syntyi tuo edellä mainitsemani Fáktalávvu-blogi. Kuten nimi ja esipuhe antavat ymmärtää, sieltä löytyy nyt yhtä ja ainoaa totuutta saamelaisista, saamelaiskulttuurista ja saamelaispolitiikasta.
Sen verran on alku antanut kuitenkin huomata, että samalla tavalla kuin sanoja rasismi ja rasisti on käytetty löysästi saamelaisaktivistien puheissa ja teksteissä, on ehkä sanasta fakta tulossa samoissa yhteyksissä sanan propaganda synonyymi.
En ole varmaan kaikkia Fáktalávvun kirjoituksia kahlannut läpi, mutta ehkä tähän mennessä eniten minua ja näköjään monia muitakin on kiinnostanut blogin kirjoittajiin kuuluvan emeritusprofessori Pekka Sammallahden ”faktapaljastus” saamelaiskäräjien vaaliluetteloon perusteitta pyrkivistä suomalaisista, ”lapinkyläväestä”.
Julkaisenpa tässä tuon pitkän emerituksen kirjoituksen, joka antaa lukijalle ehkä mielikuvan perusteellisesta faktoihin pitäytymisestä (onhan kirjoittaja lisäksi saamelaiskäräjien nimeämänä asiantuntijana parhaillaan työskentelevässä Pekka Hallbergin saamelaiskäräjälakityöryhmässä). Sammallahden kirjoituksen perään julkaisen hänen paljastustaan tarkistavan, samaista polveutumisen ja etnisyyden kysymystä tarkastelevan toisen kirjoituksen. Siitä sinnikäs lukija voinee tehdä päätelmiään missä määrin Fáktalávvu esimerkiksi tämän aiheen kohdalla tuottaa julki faktaa.
Siis kaksi todella pitkää kirjoitusta verrattavaksi:

Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia

Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on pyrkimässä ns. lapinkyläväki. Tässä tarkastellaan tuon väestöryhmän taustaa Inarissa ja väitettä, että lapinkyläväki ja inarinsaamelaiset kuuluisivat samaan kansaan.
Inarin lapinkyläväki polveutuu Ivalojoen alajuoksun Kyrön kylän asukkaista, jonka perusti 1750-luvulla Ivalojoen alajuoksulle Kittilän ja Enontekiön kautta muuttanut suomalainen uudisasukas Henrik Kyrö, joka asui alunperin Tornionlaaksossa ja kuului ruotsalaisen sukututkijan Erik Kuoksun mukaan laajalle levinneeseen Kyrön pirkkamies- eli pirkkalaissukuun. Ns. saamelaisrekisterin mukaan Henric Michelsson Kyrö merkittiin Inarin v:n 1758 rippikirjassa suomalaiseksi.
Pirkkalaiset kävivät Ruotsin kuninkaan valtuuttamina kauppaa lapinkylien kanssa ja kantoivat niistä verot. Nämä oikeudet lakkasivat, ja 1500-luvulla pirkkamiessukuiset olivat etupäässä talollisia ja virkamiehiä. Henrik Kyrö merkittiin Kittilässä ja Enontekiöllä kuitenkin lappalaiseksi, koska hän ei perustanut taloa vaan harjoitti kalastusta ja metsästystä.
Inarin lapinkyläväki liittyy kielensä, kulttuurinsa, sosiaalisten suhteidensa ja etnisen taustansa kannalta läheisesti Sodankylän ja Kittilän peräpohjalaisiin talollisiin.
Fellman kertoo 1800-luvun alussa Kyrön kylästä ja sanoo sen olevan kieleltään ja elämänmuodoltaan suomalaiskylä (Fellman III: 333): `Åren 1826 och 1829 vistades jag under den härrligaste Juli-sommar någon tid i Kyrö by. Värmen uppgick om dagen till omkring 20° C, och nätterna, under hvilka solen ej gick ned, voro nästan lika varma, hvarföre skörden ock blef god. De små bostäderna voro snygga och rummen rena; ängarne och åkrarne omgifna af höga granar, stodo i högtidsskrud. Jag tyckte mig vara i en finsk koloni vid Elbens stränder; ty kolonisterna i Kyrö by äro Finnar och bära finsk klädedrägt.` Kieltä ei erikseen mainita, mutta se sisältyy kylän ja sen asukkaiden suomalaisuuteen.
Henrik Mikonpoika Kyrön jälkeläisten sukunimiä olivat jo 1800-luvulla mm. Akujärvi, Huhtamella, Kiviniemi, Kyrö, Mannermaa, ja Mattila. Heikki Mikonpoika (Henric Mickelsson) Kyrön tyttären Britan ja Jouni Martinpoika Morottajan pojat ottivat sukunimekseen Akujärven (Martti, Heikki ja Antti), Huhtamellan (Jouni) ja Kiviniemen (Mikko). Tyttäristä Brita ja Maria olivat ilmeisesti naimattomia, Eva meni naimisiin Antti Hannunpoika Korvan kanssa. Myös Brita otti sukunimekseen Akujärvi, ja hänen poikansa Aatami meni naimisiin Maria Kyrön kanssa. Sukunimien vaihto suomalaisiin heijastelee henkilöiden suomalaisuutta.
Lapinkyläväki perustaa väitteensä saamelaisuudestaan niissä tapauksissa, joista minulla on varmaa tietoa, v. 1762 syntyneeseen Inarin tunturilappalaiseen Jouni Martinpoika Morottajaan, joka 1790 meni naimisiin Henrik Kyrön tyttären kanssa, todennäköisesti kotivävyksi Kyrön kylään. Niinpä hänet on avioliiton solmimisen jälkeen vuosien 1797-1802 rippikirjassa merkitty uudisasukkaaksi. V:n 1825 maakirjassa hänet on kuitenkin merkitty tunturilappalaiseksi. Tämä on osoitus elinkeinomerkintöjen horjuvuudesta. Niitä ei voi käyttää viranomaisluetteloihin merkittyjen henkilöiden etnisyyden kriteerinä ja vielä vähemmän nykyään elävien.Jouni Martinpojan miespuoliset jälkeläiset ottivat suomalaiset sukunimet (esim. Akujärvi ja Huhtamella) ja perustivat omat talonsa Kyrön kylään tai sen läheisyyteen.
Tämän jälkeen aina itsenäisyyden ajan alkuvuosiin saakka Jouni Morottajan jälkeläiset solmivat avioliittoja Inarin, Sodankylän ja Kittilän talollisten kanssa. Jonkin verran yli sadasta avioliitosta vain ilmeisesti vain kaksi solmittiin saamelaisen kanssa, kun v. 1832 ja 1863 syntyneet isä ja poika Jouni Akujärvi ottivat vaimonsa Vallen suvusta.
Kyrön tyttären avioliitto saamelaisen kanssa oli poikkeuksellinen, katsoi sitä kumman kansan kannalta tahansa. Itsenäisyyden alkuvuosiin saakka Kyrön suvun jäsenet samoin kuin saamelaiset hakivat vaimonsa paria poikkeusta lukuunottamatta omasta väestään, suomalaiset Kyröt Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, saamelaiset lähinnä Inarista mutta joskus myös Utsjoelta.
Kyseessä oli Inarin väestön kaksi kieleltään ja kulttuuriltaan erilaista kansaa, joista toinen polveutui suomalaisista uudisasukkaista, puhui suomea ja edusti Lapin suomalaista talolliskulttuuria sosiaalisia suhteita myöten. Toisen kansan kieli oli saame, se polveutui saamelaisista kanta-asukkaista ja oli kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan selvästi saamelainen.
Morottajan tulo Kyrön vävyksi liittyi todennäköisesti hänen porotokkaansa. Talolliset alkoivat 1700-luvun jälkipuoliskolla kehittää poronhoidosta itselleen sivuelinkeinoa. Talollisten vähäisen määrän vuoksi Inariin ei ollut juurikaan tullut raitiolappalaisia toisin kuin sen eteläpuolisiin pitäjiin Sodankylään ja Kittilään, ja poronhoidon aloittamiseksi tarvittiin porosaamelaista, jollainen Jouni Martinpoika oli.
Enontekiön ja Inarin suomalaisväestö alkoi liikehtiä saamelaiskäräjälain valmisteluvaiheessa ja perusti omia etujaan valvomaan ja ajamaan ns. lapinkyläyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli vaalia ja elvyttää lappalaisten kulttuuriperinnettä ja maa- ja vesioikeuksia ja niiden palauttamista. Lapinkyläyhdistysväki – tai lyhyemmin lapinkyläväki – alkoi kutsua itseään lappalaisiksi, koska heidän esivanhemmissaan oli lappalaiseksi merkitty henkilö, joka edusti alueen alkuperäisiä asukkaita.
Nimitys lappalainen oli tavallaan jäänyt saamelaisilta vapaaksi, kun lappalaisen tilalle otettiin uusi, saamen kieleen pohjautuva neutraali nimitys saamelainen. Lapinkyläväki saattoi näin ottaa omaan käyttöönsä ja itseään tarkoittamaan sen nimityksen, jota he olivat aikaisemmin käyttäneet saamelaisista. Nimitys lappalainen vallattiin näin uuteen käyttöön. Paradoksaalista on se, että lapinkyläväestä yksikään ei ole lappalainen.
Vuoden 1999 saamelaiskäräjävaaleissa vaalilautakunnalle saapui määräajassa 1128 hakemusta, jotka perustuivat hakijan ilmoittamaan lappalaisuuteen. Näistä hyväksyttiin vaaliluetteloon 70. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen tehtiin 656 valitusta. KHO hyväksyi hakijoista seitsemän (7) henkilöä merkittäväksi vaaliluetteloon. Lisäksi KHO hyväksyi neljä (4) lappalaisperusteista valitusta valittajien näytettyä olevansa vuoden 1870 henkikirjaan merkityn kalastajalappalaisen jälkeläisiä.
Tämän epäonnistuneen hakeutumisen vuoksi lapinkyläväkeen kuuluvat suomalaiset alkoivat kutsua itseään saamelaisiksi. Näistä pääsi ensi yrittämällä vaaliluetteloon neljä, viime kerralla eli v. 2015 n. sata, kun KHO hylkäsi – voisi sanoa summamutikassa ja ilman näkyvää linjaa – noin puolet valituksista. Kielikriteeri oli väistynyt taka-alalle lappalaiskriteerin tieltä, ja lisäksi KHO käytti ns kokonaisharkintaa, jonka perusteella hakija voitiin merkityttää vaaliluetteloon, vaikka mikään kriteeri ei olisikaan täysin täyttynyt. Kokonaisharkinnassa KHO arvioi hakijan yhteyttä saamelaiskulttuuriin sellaisena kuin KHO:n tuomarit sen ymmärtävät saamelaiskäräjien näkemyksestä riippumatta.
Lapinkyläväen asiaa on liittynyt ajamaan myös muutama saamelainen. Toisilla on kysymyksessä harmistuminen, kun saamelaisyhteisössä muutamat ovat nousseet näkyvään asemaan saamelaiskäräjien toiminnan ansiosta. Toisilla taas on halu ajaa asioita, joilla kunnassa voi saada lisää kannattajia. Kolmansien mielestä taas saamen kielen ja saamelaiskulttuurin pelastus on suomalaisista polveutuvassa, suomenkielisessä ja kulttuuriltaan suomalaisessa lapinkyläväessä.
Saamelainen on siitä hankala sana lain kannalta, että se edustaa ainakin kahta käsitettä. Toisaalta sillä tarkoitetaan saamelaisyhteisön jäsentä, etnistä saamelaisuutta, ja toisaalta niitä yksilöitä saamelaisyhteisön ulkopuolella, joiden esivanhemmissa on lappalaiseksi merkitty henkilö. Lakia säädettäessä sanalla ei jälkimmäistä merkitystä vielä ollut, eikä se myöskään vastaa ILO169-sopimusta joka koskee kansoja eikä yksilöitä.
Lapinkyläväen etnisyys on ollut monille epäselvä. Kieleltään, kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan, jotka ilmenevät esim. avioliittojen solmimisissa, he ovat tyypillisiä Lapin suomalaisia, vaikka kutsuvatkin itseään saamelaisiksi. Heidän ei voi myöskään katsoa menettäneen saamen kieltä, koska Jouni Martinpoika Morottajan jälkeläisten kieleksi tuli Kyrön suomalaisyhteisössä suomi jo 1700-luvun lopussa 6-7 sukupolvea sitten. Suomi myös pysyi Jouni Martinpojan jälkeläisten äidinkielenä.
Inarinsaamelaisille taas evakkoaika, sodanjälkeinen asuntolaelämä ja lisääntyvä suomalaisasutus merkitsi kielellistä murrosaikaa ja kielen menettämistä niiden aiheuttamissa paineissa. Osansa oli myös yksikielisyyden merkityksen korostamisessa, josta tosin ollaan pääsemässä perusteettomana eroon. Kehityksen vastapainoksi on Anarâškielâ servi ry aloittanut menestyksekkään kielipesätoiminnan, joka yhdessä inarinsaamenkielisen kouluopetuksen sekä radio- ja tv-lähetysten kanssa on palauttanut kielen moneen perheeseen.
Lapinkyläväelle ”saamelaisuus” on säälimätöntä leikkiä, jolla saamelaiset yritetään Enontekiöllä ja Inarissa painaa samaan, hallinnollisesti näkymättömään asemaan, joka heillä oli ennen saamelaiskäräjien perustamista. Koska lapinkyläväki ajattelee suomalaisittain, muiden suomalaisten on helpompi asettua heidän kannalleen asiassa. Suomalaisella yhteiskunnalla ei vain ole valmiuksia eikä taustatietoja ottaa vastaan saamelaisten omaa näkemystä. Lapinkyläväkeä eivät ole läheskään kaikki alueen vanhojen suomalaissukujen jäsenet, ja siksi sen käynnistämää liikettä ei voi kutsua etniseksi liikkeeksi, vaan kysymys on kunnallis-elinkeinopoliittisesta liikkeestä.
Toinen motiivi mainitun yhteiskunnallisen motiivin rinnalla raadollisempi: raha ja maanomistus. Saamelaiskäräjien vähäiset kulttuurimäärärahat tulisi lapinkyläväen tuoreen kannanoton (9.2.2018) mukaan jakaa muillekin kuin saamelaisille pitkin laajaa Lappia ja Peräpohjolaa. Harhaluulo (ja pelko) valtion maiden ja vesien jakamisesta saamelaisille saa monet leikkimään saamelaista ja kiistämään saamelaisten oman käsityksen kansastaan ja vuosituhantisesta identiteetistään.
Saamelaiset esitellään lisäksi sortajina ja oman edun tavoittelijoina, kun todellinen sortaja ja oman edun tavoittelija on lapinkyläväki-liike itse julmine saamelaisleikkeineen suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapinkyläväen manipulaatiokeinoihin kuuluu myös uuskieli, josta sanan saamelainen uusi merkitys jo tulikin esille. Toinen on sovinto. Sillä tarkoitetaan saamelaisten alistumista lapinkyläväen vaatimuksiin.
Saamelaisille tilanne on ahdistava. Kun viimein oli saatu edes jonkinlainen itsenäinen mahdollisuus vaikuttaa omien asioiden erittelyyn, esille tuomiseen ja kehitykseen, tätä mahdollisuutta vastaan on asettunut ylivoimallaan lähes koko suomalainen yhteiskunta Inarista ja Enontekiöltä aina Helsingin Pasilaan ja Arkadianmäelle saakka.
Kirjoittaja Pekka Sammallahti on saamen kielen ja saamelaiskulttuurin emeritusprofessori.
Fáktalávvu julkaisee siis edellä olevaa ”faktaa”. Näin sitä kommentoidaan kirjoituksessa, jonka signeeraaja kuuluu tuohon ”julmaa suomalaisten leikkiä” harjoittavaan väestöön – ja jonka etnisen identiteetin emeritusprofessori varsin suoraviivaisesti lyttää:

Sammalahden kirjoituksesta

Nettiin on ilmestynyt vuoden alussa niin kutsuttu Fáktalávvu-blogi, joka ilmoittaa antavansa ”tosiasiallista ja luotettavaa tietoa saamelaisista”.  Tästä lähtökohdasta on ilmeisesti arvioitava myös emeritusprofessori Pekka Sammallahden 10.2. julkaistua kirjoitusta, jonka hän on otsikoinut ”Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia”.
Kirjoittajan mukaan Inarin lapinkyläväki polveutuu Kyrön kylän asukkaista. Kyrön kylän perusti Sammallahden mukaan Kittilästä Ivalojoen alajuoksulle 1750-luvulla saapunut suomalainen uudisasukas Henrik Kyrö. Sammallahti kertoo Henrik Kyrön asuneen aikaisemmin Tornionjokilaaksossa. Hänen mukaan Kyrö oli pirkkalaissukua. Hänet kuitenkin merkittiin Kittilässä lappalaiseksi, koska hän ei perustanut taloa vaan harjoitti metsästystä ja kalastusta. Tässä onkin tosiasioita jo aluksi.
Ensinnäkään Henrik Kyrön yhdistäminen pirkkalaisiin on sananmukaisesti kaukaa haettua. Pirkkalaiset menettivät merkityksensä jo 1500-luvulla sen seurauksena, että Kustaa Vaasa poisti 1550 pirkkalaisprivilegiot. Kaksisataa vuotta myöhemmin eläneellä Henrik Kyröllä ei voinut olla mitään yhteyttä pirkkalaisiin. Toiseksi Henrik Kyrö ei asunut alun perin Tornionlaaksossa. Tornionlaaksosta oli sen sijaan muuttanut hänen isoisänsä isä eli Pellossa 1623 syntynyt Mickel Kyrö, joka meni naimisiin Kittilän ja Enontekiön rajoilla asuneen saamelaisen Ingrid Sirkan kanssa.
Henrik Kyrö oli siis jo neljännen polven kittiläläinen (Riihitammela 2011 s. 306) ja todennäköisesti myös kuuluisan Kittilän Päiviön jälkeläinen.  Ehkä hän oli tietoinen, että hänen isoisänsä isä oli tullut Pellosta. Tämä oli kuitenkin vain yksi hänen esivanhemmistaan. Muut olivat Kittilästä. Jos Sammallahden tarkoituksena on tuoda esille Kyrön suvun suomalaisuutta, minkä vuoksi hän ei mainitse Kyrön sukuun kuuluvan Kyrön-Kaukosen-Näkkäläjärven sukuhaaraa. Tässä sukuhaarassa Kyrön puolisot kuuluivat Savosta tulleen Kaukosen ja Matarengista tulleen Hetan sukuihin (Riihitammela 2011 s. 322). Molemmat olivat suomalaisia uudisasukassukuja. Heidän jälkeläisensä, Näkkäläjärvelle uudistilan perustanut Salomon Kaukonen oli Näkkäläjärven suvun kantaisä ja hyvä esimerkki nimenomaan Kyrön suvun suomalaisesta sukuhaarasta.
Inarin vuoden 1758 rippikirjaan Henrik Kyrö merkittiin Sammallahden mukaan rippikirjaan suomalaiseksi. Mitään tällaista merkintää ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan hänet merkittiin uudistilalliseksi sen jälkeen, kun hän oli perustanut uudistilan yhdessä inarilaisen kalastajasaamelaisen Henrin Kuuvan kanssa vuonna 1758.  Jos Sammallahti tarkoittaa, että uudistilan perustaminen tekee henkilöstä suomalaisen, tällöin myös Johan Aikiota ja Isak Paadaria tulisi pitää suomalaisina, olivathan he perustaneet uudistilan jo ennen Kyröä ja Kuuvaa (Inarin historia 2003 s 167). Tämä koskee käytännössä myös kaikkia Utsjoen kalastajasaamelaisia.
Sammallahti kirjoittaa: ´Fellman (III s. 333) kertoo 1800-luvun alussa Kyrön kylästä ja sanoo sen olevan kieleltään ja elämänmuodoltaan suomalaiskylä. Tyypillisiä Henrik Kyrön jälkeläisten sukunimiä ovat nykyään Akujärvi, Huhtamella, Kyrö, Mannermaa, Mattila´. Asia ei ole kuitenkaan näin. Kyseissä kohdassa Fellman toteaa, että vanhimpia uudisasukkaita Inarissa on vain viisi. Tämän jälkeen hän toteaa, että viime aikoina (1831) myös Inarin saamelaiset ovat alkaneet perustaa uudistiloja ja hän luettelee tällaisia uudisasutuksia Muddusjärellä, Kaamasjoella, Akujärvellä, Ivalonjokisuulla ja Koppelossa. Seuraavaksi hän toteaa, että Kyrön kylässä on neljä uudisasutusta, joita hän pitää suomalaisina ja jotka käyttivät suomalaista vaatepartta. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ne kalastajasaamelaiset, jotka olivat asettuneet uudisasukkaiksi, eivät ole Fellmannin mukaan suomalaisia vaan saamelaisia ja että nämä eivät pitäneet suomalaista vaatepartta vaan saamelaista.
Hänen mainitsemansa Akujärvet, Huhtamellat ja Mannermaat ovat nimenomaan näiden saamelaisten jälkeläisiä. Kun puhutaan suvusta, tarkoitetaan isälinjaa. Nämä kaikki suvut kuuluvat Morottajan laajaan saamelaissukuun. Tässä tullaan koko esityksen merkillisimpään kysymykseen: Miten Kyrön suku liittyy lainkaan tähän asiaan. Ne inarilaiset, jotka haluavat puolustaa Inarin alkuperäisten saamelaisten oikeuksia ja ovat järjestäytyneet Inarin lapinkylän kautta, eivät vetoa oikeuksien perusteena siihen, että he ovat Henrik Kyrön jälkeläisiä ja vain osa edes on. He vetoavat siihen, että he ovat Inarin alkuperäisten metsä- ja kalastajasaamelaisten jälkeläisiä. Sammallahden peruste tämän asian kiistämiseksi on se, että yksi Kyrön tyttö meni vuonna 1790 naimisiin Morottajan sukuun kuuluvan henkilön kanssa.
Jos se, että suvusta löytyy myös suomalaisia esivanhempia aiheuttaa sen, että tällainen henkilö ei ole saamelainen, ei Suomessa ole tietenkään yhtään saamelaista. Sammallahti siteeraa Fellmannia kovin suppeasti. Utsjoella pitkään asunut Fellmann toteaa, että Tenojoen väestö on suurimmalta osaltaan suomalaista syntyperää ja vain vähäiseltä osaltaan saamelaista (III s.  78-79). Hänen mukaansa kaikki tenolaiset puhuvat lähes puhdasta suomea (IV s. 204). Wahlenbergin (1804 s. 24) mukaan (Tenon ja Utsjoen) kalastajalappalaiset ovat useimmiten suomalaista alkuperää ja ulkonäöltään suomalaisten kaltaisia. Hänen mukaansa suomalaiset ovat muuttaneet alueelle Pohjanmaan pohjoisosista ja Tornion pitäjästä. Utsjoella 1800-luvulla käynyt Warelius (1848 s. 66-68) toteaa, että Tenojoen kalastajia kutsutaan lappalaisiksi, vaikka he ovat lähes yksinomaan suomalaista syntyperää.
Sammallahden esitystä ei voi syyttää ainakaan liiallisesta johdonmukaisuudesta. Helsingistä Utsjoelle muuttaneen Sammallahden nykyisen kotiseudun asukkaat ovat saamelaisia, vaikka suuri osa heistä on epäilemättä alkujaan suomalaisia. Kuitenkin yksi Henrik Kyrö riittää tekemään lähes kaikista inarinsaamelaisista suomalaisia.
Sammallahti väittää, että Jouni Morottajan jälkeläiset olisivat saamelaisten jälkeläisiä vain Jouni Morottajan ja kahden tähän sukuun vuosina 1832 ja 1863 naidun Vallen sukuun kuulunen naisen kautta. Tämä väite on yksinkertaisesti vale eikä sitä ole tarvetta kommentoida. Jokainen ymmärtää, että jos henkilö polveutuu inarinsaamelaisista suvuista 1500-luvulta alkaen usean sukuhaaran kautta, täytyy esivanhemmista löytyä muitakin henkilöitä kuin Henrik Kyrö.
Sammallahti toteaa, että saamaleiset hakivat vaimonsa lähinnä omasta väestään. Kyrön suvun jäsenet hakivat vaimonsa ´omasta väestään Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä´. Tässäkin tulee esille vääristely, joka näyttää olevan hänelle tyypillistä. Jos katsoo esimerkiksi Morottajan suvun (ja siis myös Akujärven, Huhtamellan ym.) sukututkimusta, puolisoiden sukuniminä mainitaan muun muassa Ara, Musta, Korva, Mutenia, Korvanen, Riesto, Riimi, Äärelä ja Suikki. Tällaiset sukunimet viittaavat ensisijaisesti saamelaisiin pororaitioihin tai Kittilän ja Sodankylän metsäsaamelaisiin. On otettava huomioon, että Inari oli metsäsaamelaisten pohjoisin lapinkylä ja inarilaisten lähimpiä kieli- ym. sukulaisia olivat nimenomaan Inarin eteläpuoliset metsäsaamelaiskylät. Kyröjä Morottajan suvun puolisoina esiintyy vain muutama.
Sammallahden vääristely tulee esille nimenomaan siinä, että hän tarkoittaa lapinkylään kuuluvilla henkilöillä vain Kyrön sukukuntaa, kun todellisuudessa kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat Inarin alkuperäisistä saamelaissuvuista. Sammallahti kirjoittaa: ´Kyseessä on kieleltään ja kulttuuriltaan kaksi erilaista kansaa, joista toinen polveutui suomalaista uudisasukkaista, puhui suomea ja edusti Lapin suomalaista talolliskulttuuria sosiaalisia suhteita myöten. Toisen kansan kieli oli saame, se polveutui saamelaista kanta-asukkaista ja oli kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan selvästi saamelainen´. Vaikka asian voi joitain tosiasioita rikkoen kärjistää näinkin, kysymys on kuitenkin siitä, että ne henkilöt, jotka yrittävät saada oikeutta itselleen lapinkylän kautta, eivät kuulu ensimmäiseen vaan jälkimmäiseen ryhmään. Seuraavassa kappaleessa Sammallahti yksinkertaisesti lähtee siitä, että ne inarinsaamelaiset, jotka ovat mukana lapinkylän toiminnassa, ovat suomalaisia. Kun he käyttävät itsestään nimitystä lappalainen (tai saamelainen) he ´valtaavat nimityksen uuteen käyttöön´. Tosiasia on kuitenkin se, että kyseiset henkilöt ovat syntyperältään, asuinalueeltaan, kulttuuriltaan ja elinkeinoltaan paljon lähempänä saamelaisuutta kuin vaikkapa ne Etelä-Suomessa syntyneet ja kasvaneet henkilöt, jotka on merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja joilla ei ole mitään tekemistä saamelaisuuden kanssa.
Kuka valtaa käsitteet ja keneltä? Sammallahti kirjoittaa, että Jouni Morottaja menetti saamen kielen jo 1700-luvulla eli ´6-7 sukupolvea sitten´. Hän ei kuitenkaan ilmoita lähdettä, mihin tämä tieto perustuu. Varma tieto on kuitenkin se, että Jouni Morottajan poika joutui jalkapuuhun, koska tämä ei osannut opettaa lapsilleen suomea. Lisäksi monet Jouni Morottajan jälkeläiset ovat pyrkineet hakeutumaan vaaliluetteloon sillä perusteella, että joku hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on täyttänyt kielikriteerin. Vaikka tästä olisi ollut yksiselitteistä näyttöä, saamelaiskäräjät on hylännyt tällaiset vaatimukset ryhmähyväksyntään viitaten.
Sammallahden mukaan saamelaisia ja alkuperäsikansaan kuuluvia ovat ainoastaan kieliperusteella saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt. Muut ovat valtaväestöä, jotka Sammallahden mukaan lähinnä sortavat vaaliluetteloon merkittyjä henkilöitä. Otetaan tässä vaiheessa vähän etäisyyttä Sammallahteen ja käydään lävitse mitä tämä tarkoittaa. Alkuperäiskansaan kuulumisen edellytyksenä on se, että henkilö polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä ja on säilyttänyt ainakin osittain perinteisiä instituutioita (ILO 169-sopimus 1 artikla). Lisäksi edellytetään yleensä yhteyttä maahan ja perinteisiin elinkeinoihin. Nykyisen Pohjois-Suomen alkuperäisiä asukkaita ovat metsäsaamelaiset. Metsäsaamelaiset asuttivat vielä 1600-luvulla suurta osaa nykyisen Pohjois-Suomen alueesta (The Saami – A Cultural Encyslopaedia s. 186-187). Heillä oli yksinoikeus alueiden käyttöön ja elinkeinoihin. Heidän oikeutensa alueisiin oli niin vahva, että sitä on pidetty omistusoikeutena (Korpijaakko-Labba 1989). Vuonna 1673 annetun Lapinmaiden asutusplakaatin antamisen jälkeen suomalaiset uudisasukkaat valtasivat vähitellen 1700-luvun aikana heidän alueensa ja elinkeinonsa ja kirkko pyrki hävittämään heidän kulttuurinsa kieltämällä muun muassa saamen kielen käytön. On kuitenkin tiedossa, että monessa tapauksessa he piilottivat kulttuurinsa ulkopuolisilta. Muulla tavalla ei ole selitettävissä, että vielä 1800-luvun puolivälissä saamea tiedetään puhutun yleisesti Kemin Lapin alueella, aina Sodankylän eteläosia myöten.
Kokonaisuutena heidän kohtalonsa oli kuitenkin samanlainen kuin monen muun alkuperäsikansan eri puolella maailmaa.  Siltä osin kuin saamelaista alkuperäsikansaa koskevalla lainsäädännöllä pyritään korjaamaan menneisyydessä tapahtuneita vääryyksiä, tämän lainsäädännön tulisi koskea Suomessa nimenoman niitä henkilöitä, jotka ovat näiden saamelaisten jälkeläisiä. Metsäsaamelaiseen väestöryhmään kuuluminen tulee esille veroluetteloissa. Kruunun verovoudit kantoivat erityistä lappalaisilta perittävää lapinveroa aina 1550-luvulta lähtien. Pääsääntöisesti kaikki 15 vuotta täyttäneet miespuoliset saamelaiset olivat verovelvollisia, ja heidät on merkitty lapinveron kantoa koskeviin veroluetteloihin ja maakirjoihin. Inaria lukuun ottamamatta Kemin Lapin lapinkylien alueella alkuperäisiltä lappalaisilta kannettiin lapinveroa vuoteen 1763, Inarissa aina 1840-luvulle asti.
Vaikka nämä luettelot on laadittu ensisijaisesti veronkantoa varten, ne ovat samalla myös luettelo nykyisen Suomen alueen alkuperäisistä saamelaisista. Kukaan ei voi väittää kuuluvansa nykyisen Suomen alueella eläneeseen ja elävään saamelaiseen alkuperäsikansaan, jollei hän pysty osoittamaan olevansa näihin luetteloihin merkittyjen saamelaisten jälkeläinen. On lapsellista väittää, että lappalaisilta perityn lapinveron kantoluetteloon merkitseminen ei kerro vielä siitä, että henkilö olisi ollut saamelainen vaan ainoastaan siitä, että henkilö harjoitti metsästystä ja kalastusta. Lapinveroa kannettiin vain lappalaisilta ja on tietysti selvää, että he saivat varsinkin vanhempana aikana pääasiallisen toimeentulonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Jos tämä on ongelma ei liene estettä vaatia, että kun Oulun maakunta-arkisto antaa tätä koskevan todistuksen, kysymyksessä tulee olla paitsi lapinveron kantoluetteloon merkitty, myös saamelaista sukua oleva henkilö.
Vuoden 1852 rajasulun jälkeen nykyisen Pohjois-Suomen alueelle alkoi saapua tunturisaamelaisia Norjasta ja Ruotsista. He valtasivat alkujaan metsäsaamelaille kuuluneita alueita Itä-Enontekiöllä, Inarissa, Kittilässä ja Sodankylässä. Inarin metsäsaamelaiset kertovat, että Norjasta tulleet tunturilaiset valtasivat ´häikäilemättömällä julkeudella´ peuranpyynnin itselleen (Nahkiaisoja 2006 s. 149-150) ja aiheuttivat suurta vahinkoa metsäsaamelaisten poronhoidolle (Tikkanen 1964 s. 42-72). Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle saapuneet tunturisaamelaiset tuhosivat peurakannat, johon metsäsaamelaisten toimeentulo ensisijaisesti perustui.
Nykyisen saamelaiskäräjälain mukaan henkilön voidaan katsoa saamelaiseksi joko niin kutsutulla kieliperusteella tai lappalaisperusteella (3 §). Kieliperusteen taustalla on vuonna 1962 Enontekiön, Inarin, Utsjoen ja Pohjois-Sodankylän alueella tehty haastattelututkimus, jossa haastateltavilta kysyttiin, oliko vähintään yksi hänen isovanhemmistaan oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Jos haastateltava ilmoitti täyttävänsä kriteerin, hänet merkittiin saamelaiseksi. Tällaisia haastatteluja tehtiin kuitenkin vain tällä suppealla alueella tälläkin alueella hyvin summittaisesti. Toisissa taloissa käytiin, toisissa ei. Inarissa Akujärven, Koppelon, Veskonnimen, Inarinjokivarren ja Nellimin alueella ei käyty. Suurin osa perinteisestä saamelaisalueesta eli lapinkylien alueesta jätetiin kokonaan haastattelujen ulkopuolelle. Ilmeisesti kaikki ilmoitukset eivät myöskään pitäneet paikkansa. Vaikka haastateltava oli ilmoittanut isovanhempansa täyttäneen kielikriteerin, hän ei osannut sanoa isovanhempansa nimeä, vaikka tätä nimenomaisesti kysyttiin (Nickul 1968 s. 26). Moni varsinkin Pohjois-Lappiin muuttaneen suomalaisen uudisasukkaan jälkeläinen oppi alueella puhuttua saamea ja heidän jälkeläisensä täyttivät vuonna 1962 asetetun kriteerin. Tämä koski pääsääntöisesti myös alueelle muuttaneiden tunturilappalaisten jälkeläisiä.
Käytännössä lähes kaikki saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä 10 000 saamelaisesta ovat henkilöitä, jotka ovat ilmoittaneet täyttäneensä vuoden 1962 haastatteluissa asetetun kriteerin tai ovat näiden henkilöiden jälkeläisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että vaaliluetteloon merkittyjen henkilöiden ei tarvitse osoittaa polveutuvansa Suomen alkuperäisisitä saamelaisista. Suurin osa on sen sijaan niiden henkilöiden jälkeläisiä, jotka valtasivat metsäsaamelaisten alueet ja riistivät heille kuuluneet elinkeinot ja myös toimeentulon perustan.  Toisaalta suurin osa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä on selvästi suomalaistunut. Kaksi kolmasosaa asuu nykyisen Pohjois-Lapin ulkopuolella, pääasiassa Etelä-Suomen asutuskeskuksissa. Lapsista tämä luku on 80 %. Ainoa yhteys saamelaisuuteen voi olla se, että tällaisella henkilöllä on ollut yksi jo 1800-luvulla elänyt esivanhempi, jonka on 1962 ilmoitettu oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Tästäkään ei tarvinnut esittää mitään näyttöä. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä arviolta 2-3 % saa toimeentulonsa poronhoidosta. Suurin osa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitysitä henkilöistä ei siis täytä sitä vaatimusta, että alkuperäsikansaan kuuluvien tulee säilyttää ainakin osittain alkuperäsikansalle kuuluneita perinteisiä instituutioita eikä heillä ole yhteyttä saamelaisten perinteisiin elinkeinoihin tai muuhun maankäyttöön. Esimerkkinä on käytetty sitä, että helsinkiläinen pankinjohtaja, jonka yhdestä sukuhaarasta löytyy henkilö, joka on vuoden 1962 haastattelujen perusteella merkitty luetteloon, on saamelainen, mutta sallalainen poromies, joka polveutuu kaikkien neljän isovanhempansa kautta saamelaisista, ei ole saamelainen. Miten perustuslaissakin turvattu yhdenvertaisuus suhtautuu tähän? Lappalaisperuste on sinällään selvä ja yksiselitteinen. Lukuun ottamatta yhtä tapausta, korkein hallinto-oikeus on kuitenkin hylännyt kaikki lappalaisperusteella tehdyt valitukset. KHO:n mukaan valitukset voitiin hylätä, koska maa- tai veronkantokirjan lappalaiseksi merkitty henkilö on elänyt liian kaukana menneisyydessä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kysymys on vain siitä, että Kemin Lapissa ja Etelä-Enontekiön metsäsaamelaisilta ei enää vuoden 1762 (Inarissa 1840-luku) kannettu lapinveroa eli myöhempiä merkintöjä ei voi olla. Tämä ei tarkoita, etteikö henkilö olisi ollut saamelainen tämän jälkeenkin.
Oleellista asiassa on kuitenkin se, että saamelaiskäräjälaissa ei ole mitään mainintaa siitä, että vanhempia merkintöjä ei tule ottaa huomioon. Lappalainen esivanhempi ei liity vaatimukseen saamelaiskulttuurin säilyttämisestä vaan siihen, että henkilö polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä. Itse asiassa, mitä vanhempi luettelomerkintä, sitä varmemmin henkilö polveutuu alueen alkuperäisistä saamelaisista. Polveutumisen lisäksi alkuperäiskansaan kuulumisen kysymys on alkuperäisen kulttuurin säilyttäminen. Tämä ei koske menneisyyttä vaan nykyään eläviä ihmisiä. Kaikkein elinvoimaisimpana saamelaiskulttuuri on säilynyt saamelaiselinkeinoissa, metsästyksessä, kalastuksessa ja poronhoidossa. Nykyinen tilanne on monella tavalla absurdi. Saamelaiseen alkuperäsikansaan katsotaan kuuluvaksi ne henkilöt, joiden ei tarvitse osoittaa polveutuvansa alueen alkuperäisestä saamelaisväestöstä ja joista suurin osa ei ole säilyttänyt mitään yhteyttä saamelaiseen kulttuuriin. Suurin osa on assimiloitunut suomalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Sen sijaan niitä henkilöitä, jotka täyttävät nämä vaatimukset, ei hyväksytä saamelaisiksi. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi metsästystä, kalastusta tai poronhoitoa harjoittavat Lapissa asuvat henkilöt, jotka todistettavasti polveutuvat alueen alkuperäisistä saamelaisista tai osaavat todistettavasti puhua saamea.
Norjassa kaikki halukkaat hyväksytään saamelaisiksi. Ketään ei ole hylätty. Tällaisen käytännön on huomattu edesauttavan saamelaisen kulttuurin säilymistä. Miksi asia on näin. Suurin syy on raha. Saamelaiskäräjät saa valtiolta joka vuosi noin kolme miljoonaa euroa, minkä lisäksi useista miljoonista päättämien on annettu saamelaiskäräjien vaaliluettelossa oleville henkilöille. He saavat itse päättää tämän rahan käytöstä. Nämä rahavirrat halutaan pitää omissa käsissä. Lisäksi kysymys on maaoikeuksista. ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan omistusoikeus alkuperäisväestölle kuuluneisiin alueisiin tulee tunnustaa. Kun Suomessa saamelaisina pidetään vain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyjä henkilöitä, omistusoikeus tulisi koskemaan vain heitä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että oikeus alueisiin, joihin metsäsaamelaisilla on katsottu olleen omistusoikeus, tulisivat ILO-sopimusta ratifioitaessa suurelta osin siirtymään niiden henkilöiden jälkeläisille, joiden saapumisen seurauksena alkuperäiset saamelaiset menettivät heille kuuluneet alueet.
Toinen syy on lainvalmistelu. Oikeusministeriön asiasta vastaavat virkamiehet eli Johanna Suurpää ja Sami Manninen näyttävät ymmärtäneen tehtävänsä niin, että heidän tulee edistää saamelaiskäräjien enemmistön poliittisia tavoitteita ja vastustaa vähemmistöä. Tämä näkyy monessa asiassa, muun muassa siinä, että kaikkien niistä komiteoiden ja työryhmien jäsenistä, joissa tätä asiaa on käsitelty, vähintään puolet tulee olla saamelaiskäräjien enemmistön nimittämiä. Tällöin asia ei voi koskaan edetä. Metsäsaameleisille ei ole myöskään koskaan myönnetty mitään rahoitusta. Kolmas syy on poliittiset lehmänkaupat. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja oli RKP:n ehdokkaana edellisissä eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan RKP:n oikeusministeri ja nykyinen puheenjohtaja Anna Maja Henriksson pyrki kaikin keinoin muuttamaan saamelaiskäräjälakia niin, että lappalaispykälä olisi poistettu laista. Tällöin teoreettinenkin mahdollisuus metsäsaamelaisten hyväksymiseksi saamelaisiksi tulisi poissuljetuksi. Neljäs syy on se, että metsäsaamelailla ei ole mahdollisuutta saada näkemyksiään julkisuuteen. Helsingin Sanomat on kieltäytynyt julkaisemasta tähän asiaan liittyviä yleisönosastokirjoituksia. Vain saamelaiskäräjien johdon tavoitteita myötäilevät näkemykset ovat olleet esillä. On mahdotonta ajatella, että Yle Sapmi tai Lapin radio julkaisisi mitään sellaista, jossa metsäsaamelaisten näkemykset tulisivat esille. Viides syy on sosiaalisessa mediassa leviävä propaganda, jota Fàktalávvu ja Sammallahden artikkeli edustavat.  Historiallisia tietoja otetaan esille valikoivasti ja ne esitetään monessa tapauksessa virheellisesti. Erilaisia käsityksiä esittävät henkilöt leimataan moraalisesti kyseenalaisiksi. Sammallahden mukaan inarinsaamelaisten oikeuksien puolustaminen on ´säälimätöntä leikkiä´. Hänen mukaan ´todellisia sortajia ja oman edun tavoittelijoita ovat lapinkylin toiminnassa mukana olevat saamelaiset julmine saamelaisleikkeineen´. Sammallahti tai hänen hengenheimolaisensa eivät myöskään koskaan kerro miksi he pitävät saamelaisina juuri määrättyjä henkilöitä. On vain ´saamelaiset´, ilman että kerrottaisiin minkä vuoksi juuri he eroavat muusta väestöstä sillä perusteella, että he täyttävät alkuperäsikansaan kuulumisen kriteerit. He eivät halua koskaan käydä tätä keskustelua. On vain ´saamelaiset´ ja ´suomalaiset´.
On ilmeistä, että propagandan levittäminen on tuloksellista nimenomaan tällaisessa tilanteessa. Aihepiiri on yleensä hyvin huonosti tunnettu. Harva on perehtynyt yksityiskohtaisemmin Lapin historiaan.  Keskimääräinen lukija, varsinkaan Etelä-Suomessa ei kykene arvioimaan kriittisesti pitävätkö esitetyt tiedot paikkansa ja hyvin harvempi lähtee tarkastamaan lähteitä, jos niitä on ylipäätään ilmoitettu. Tällaisessa tilanteessa on jopa todennäköistä, että täysin virheellisetkin väitteet alkavat elämään omaa elämäänsä.
Yrjö Mattila, (Jouni Morottajan jälkeläinen mieslinjassa)
 Faktantarkistus on ollut mediassa ajan sana. Ehkäpä siellä lainvalmistelun työryhmissäkin olisi sen paikka?

torstai 15. helmikuuta 2018

Median kultamussukat osa 2 – eli se suuri järkytys

Kirjotiin hieman aiemmin median mielellään esittelemistä utopia-aslakeista ja ääripetroista, jollaisten kautta saamelaisten ja jopa koko saamen kansan ääntä esitellään suurelle suomalaisyleisölle – ja miksei sille saamen kansallekin. Ja että tavallisten arjen saamelaisten näistä eroavia mielipiteitä ei juurikaan kuule tai näe. Ne kun eivät ole niin mediaseksikkäitä ja kärjekkäimmillään tietenkin kyseenalaistaisivat tuon saamelaisten mielestä – saamelaiset vaativat – saamelaiset sitä ja saamelaiset tätä julistamisen. Saamelaisasioissa muutoin ehkä niin kriittiselle medialle riittää yleensä vain yksi totuus.
On sanottava, että yleensä riittää. Nimittäin Ylen A-studio järkytti viikonpäivät sitten nämä mediassa paistattelemaan tottuneet kultamussukat ja monet heidän kanssaan samoin ajattelevat tekemällä perusteellisen taustatyön jälkeen journalistisesti ihan oikeaoppisen, siis myös kritiikille vaihteeksi tilaa antavan jutun ”Berliinin muurin kaltainen jako saman väestön keskuudessa – Ylä-Lappia repivä kiista saamelaisuudesta odottaa yhä ratkaisuaan”.
Ylen toimittajat mahtoivat kokea joltisenkin yllätyksen siinä, millaisen itkupotkuraivarin he saivatkaan aikaan kiihkeimpien ”aitosaamelaisten” ja lappalaisvihaajien piirissä. Sikäli kun osaan katsoa käynnistynyttä ”haistattelua” toimittajan silmin, eiköhän se osoittanut A-studion tekijöille millaisen fundamentalismin pesää he olivat menneet sohaisemaan.  Ja että siitä pesästä saattaisi löytyä lisääkin penkaistavaa.
Julkaisenpa tässä tunnetun saamelaisaktiivin Pauliina Feodoroffin paljon piireissään tykätyn ja jaetun julkisen kommentoinnin esimerkkinä millaisena tuo median aiheuttama järkytys purkautui:
(Facebook-päivitys 9.2.2018 klo 11:00)
”Nyt ihan oikeasti, yleisradiolaiset ja A-studio. Onko oletus että meillä kaikilla on aikaa ja resursseja alkaa oikomaan ja tarkistaan aivan alkeistason asioita teille, jotka teette kuukausipalkalla valtionlafkassa uutisia saamelaisasioista? Voinhan toki lähettää teille palautekirjeen ja kirjoittaa tällaisen supervaikuttavan facebook-päivityksen sen jälkeen, kun ohjelma on jo lähetetty ja sen kainalojuttu internettiin julkaistu.
Meneillään on edelliseltä hallitukselta perinnöksi jäänyt saamelaiskäräjälain käsittely, jonka ensisijainen tarkoitus on päivittää ja selventää vuonna 1995 perustuslakiin kirjatun saamelaisten kulttuurisen itsehallitoelin saamelaiskäräjien toimintaa. Tämä sangen nuori kulttuuri-itsehallinnon elin siis hakee edelleen itseään, niin kuin kaikki hallinto, ja tarvitsisi lainpäivitystä monelta osin että kehitys saisi kehittyä. Ja kyllä, yhtenä osana koko lakipakettia on myös pykälä, joka koskee saamelaismääritelmää.
Ja näin ollen voimme jatkaa taas muutaman vuoden lisää tätä aivan vitun hajottavaa, raivostuttavaa, turhauttavaa ja kaiken puurouttavaa keskustelua siitä kuka on saamelainen.
Ja nyt vielä A-studion voimin, joka pontevasti otsikoi tämän kysymyksen jakamaan Berliinin muurin kaltaisen jaon ylä-Lappiin (sitaatti jutussa haastatellulta maa-ja metsätalousministeriöstä hiljattain eläköityneeltä Jouni Kitiltä). Samassa jutussa Jouni Kitti tunnustautuu että `Minä en polveudu Suomen Lapin alkuperäisistä asukkaista.` Kitin pohjoissaamelainen suku tuli Inariin Norjasta 1800-luvulla, taustoittaa uutinen.
Joku muu avatkoon tarkemmin termin `pohjoissaamelainen` problemaattisuus (viittaa kieliryhmään, ei kansanryhmään) ja siihen, millaista asukkuutta puolinomadinen tai nomadinen elämäntapa tuottaa ja vielä bonusraitana tuon Suomen Lappi/ Norjan Lappi-horinan tilanteessa jossa ovat kansa, joka on asuttanut aluetta jolle neljä
kansallisvaltiota on perustettu, ja jos vielä löytyy intoa tälle jaetun Saksan allegorian purkamiselle (saamelaiset muurinrakentajina siis what), go for it. Keskityn nyt isommalla pensselillä A-studiolaisten horinaan.
A-studio siis nostaa koko saamelalaiskäräjälaista käsittelyyn saamelaismääritelmän, eli kysymyksen siitä kuka on saamelainen. No puhutaan siitä sitten. Inserteissä on nostettu esiin Tuomas Keskitalo, poronhoitaja Näkkälän paliskunnasta, joka kertoo että hän kamppailee oikeudestaan poronhoitoon omassa paliskunnassaan, jota ilmeisesti ollaan jakamassa kahtia laidunmaakiistojen takia. Näkkälän paliskunta sijaitsee saamelaisalueella Käsivarressa. Tämän lisäksi haastatellaan Eila Ylilokkaa, joka asuu Savukoskella, saamelaisalueen ulkopuolella. Hänen ensimmäiset kommenttinsa koskevat sitä, kokeeko hän olevansa saamelainen, seuraavat puolestaan sitä, että hän kertoo alueellaan olevasta tarpeesta saada parempaa suojaa
muuta (teollista) maankäyttöä vastaan ja siitä että saamelaisstatus antaisi tälle paremman suojan. Sitten haastatellaan saamelaiskäräjien entistä puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärveä, jolta pyydetään kannanottoa samaan aikaan Tuomas Keskitalon saamelaisuuteen sekä Näkkälän paliskunnan erilaisiin poronhoitotapoihin.
Näiden lisäksi kantaa on kysytty Metsähallituksella elämäntyönsä tehnyttä Kari Kyröltä, joka on käynyt korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti oikeutta pääsystään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon (Kyrö kertoo haastattelussa eläneensä inarinsaamelaisen elämäntavan mukaista tavallista elämää). Sitten kysytään saamelaiskäräjien nykyiseltä puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikiolta, ovatko nämä korkeimman hallinto-oikeuden tekemät päätökset esimerkiksi Kyrön pääsystä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon laittomia, johon Tiina Sanila-Aikio vastaa että saamelaisen oikeuskäsityksen mukaan ovat. Ennen kuin mennään varsinaiseen studiokeskusteluun, jossa mukana ovat Anarasah-yhdistyksen puheenjohtaja Anu Avaskari ja saamelaiskäräjien jäsen Jan Saijets, topataan hetki noihin insertteihin.
Joko tietoisesti tai tietämättään A-studion suoraan sanottuna ääliö taustatoimitustiimi sotkee kahta eri lainsäädäntöä koko ajan ja kysyy toisen näkökulmasta esimerkiksi saamelaiskäräjien puheenjohtajilta ja antaa vasta-argumentit toisen lainsäädännön näkökulmasta. Siis jumalauta, sama asia kuin sote-keskustelussa vastattaisiin kaivoslain argumenteilla. Poronhoito Suomessa on järjestynyt poronhoitolain mukaan, jonka ylin päättävä yksikkö on paliskunta. Suomessa paliskuntien yhteiselin on Paliskuntain yhdistys, joka toimii maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa. Jos ja kun yksittäisessä paliskunnassa on laidunmaa/teurastus/whateverkiista, käsitellään se poronhoitolain mukaisesti, joka ei tunne erillistä saamelaista tai suomalaista poronhoitoa tai poronhoitajaa (joka on rakenteellinen ongelma). Paliskunta on kuin osakeyhtiö, jossa poronomistaja on osakas.
Saamelaiskäräjät Suomessa toteuttavat saamelaisten kulttuurista itsehallintoa, johon ei ulotu määräysvaltaa (edes) saamelaiseen poronhoitoon saati paliskuntien sisäisiin asioihin. Inserteissä tuodaan esiin, että saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on Näkkälän paliskunnan osakas. Eli poronhoitolain kontekstissa käsiteltävää elinkeinokiista nostetaan esiin vasta-argumenttina saamelaiskäräjälain uudistamiseen liittyville kysymyksille. Saman osakeyhtiön osakas syyttää toista osakasta yhtiön sisäisistä asiosta, ja toinen vastaa kulttuuri-itsehallintolainsäädännön kontestista. Siis äly hoi miksi jätit.
Ja kyllä, totta kai nämä asiat liittyvät myös yhteen, mutta ennen kuin tätä liitosta voi puolihuitaisten tehdä, pitäisi KERTOA PERKELE PERUSASIAT KUN IHMISET EI NIITÄ TIEDÄ.
Kukaan ei tietenkään taustoita mitenkään miksi laki kulttuuri-itsehallinnosta luotiin koskemaan vain kieltä ja kulttuuria (jossa edelleen jojotellaan, kuuluuko poronhoito siihen ja miltä osin) ja miksi saamelaisten kotiseutualue ulottuu vain Vuotsoon eikä
historialliselle saamelaisalueelle (minun puolesta vedetään vaikka Nuuksioon asti) ja ei tietenkään nosteta esiin sitäkään, että valtio se vissiin oli se joka nämä raamit saneli ja Eila Ylilokan yhteisön vahvemman maankäytön suojasta ulos jätti ja heidän metsänsä sotakorvauksiksi hakkasi. Eikä tietenkään edes kysytä siitä mitään, onko saamelaiskäräjät pyrkinyt hakemaan muita ratkaisuja ko. ongelmiin kuin lain
saamelaiskäräjistä. Saamelaiskäräjien ja entinen puheenjohtaja joutuvat, totta kai, vastaamaan siitä näkökulmasta mitä OLEMASSAOLEVA laki saamelaiskäräjistä sanoo, (etenkin kun siitä kysytään) ottamatta kantaa onko lainsäädäntö optimaalinen ja voisiko sen ongelmia ratkoa jotenkin muuten, toiset haastateltavat puolestaan voivat maalailla aika isolla pensselillä todellisia ja olemassaolevia yhteiskunnallisia ongelmia, joita koko Lappi on pullollaan. Ja näillä taustoilla astutaan studioon, jossa Avaskarilta ja Saijetsilta aletaan sitten kysellä että miksi kaikki nyt eivät pääse mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.
Kukaan ei selitä, mitä saamelaiskäräjien vaaliluettelo tarkoittaa. Sanaa polveutuminen heitellään tämän tästä sanomatta mitä sillä tarkoitetaan. Kukaan ei kontekstoi kuinka kielen ja kulttuurin vaihtuminen saamelaisryhmittäin on tapahtunut.
Aivan loppumetreillä Saijets yrittää nostaa esiin, että Avaskarin edustama järjestö (hänet esitellään inarinsaamelaisten edustajana (millä mandaatilla?)) hakee yksityisomistukseen pohjaavaa ratkaisua saamelaisten maaoikeuksiin kun taas saamelaiskäräjät hakee vahvempaa suojaa perinteisille elinkeinoille muuta maankäyttöä vastaan. Avaskari alkaa vastata että he eivät hyväksy tuollaista kollektiivista maaoikeusvaadetta, ja siihen toimittaja keskustelun toppaa.
Tänä lauantaina tulisi olla ensimmäinen julkinen seminaari totuuskomissioista Inarissa, jossa saamelaiskäräjät ovat järjestäjätahona. Kiitos aivan vitusti Yleisradio ja teidän kyllä-aivan-ite-tiietään toimitus, nimittäin tehän ette tule tämän paskapöräyksienne jälkiä ja entisestään vaikeutuvaa keskusteluilmapiiriä siivoamaan, te alatte tekemään uutta juttua ja observoitte että miten sekava soppa se siellä ylä-lapissa onkaan. En arvosta yhtään.”
Että näin tulivat toimittajat ojennetuiksi, totuuskomission ajan hengessä. Journalismista sentään jotain ymmärtävä Pirita Näkkäläjärvi muotoili Yle Sápmin jutussa kommenttinsa selvästi poliittisesti loivemmin. Hänestä juttu ei ollut niin paha mitä hän oli odottanut tai pelännyt.
– Olimme valmistautuneet tähän monta viikkoa ja pelänneet, että mitä siitä tulee, kun kuulimme että A-studio on kulkenut pohjoisessa ja myös täällä Helsingissä tekemässä kyseistä juttua, Näkkäläjärvi kertoi. Hänen mukaansa juttuun jopa varauduttiin saamelaiskäräjien johdon politiikkaa tukevan Faktalávvu-nettisivivun kirjoituksilla.
Tätä kirjoitettaessa Ylen A-studio on tehnyt jo toisenkin saamelaisaiheisen jutun, nyt Juha Sipilän hallituksen virittelemästä sovintoprosessista. Tuosta jutusta ei ainakaan samanlaisia ”paskapöräyssyytöksiä” taida tulla, olivathan siinä äänessä vain Tiina Sanila-Aikio ja saamelaisten tilanteeseen suomalaisen älymystöymmärtäjän paapovalla asenteella suhtautuva professori Teivo Teivainen. A-studio olisi voinut kuitenkin kysäistä, onko todella niin, että mahdollinen saamelaisten traumoja purkava sovintoprosessi rajataan vain jonkin asuntolakouluajan kurjuuksiin.
Entä ne vanhemmat ajat kun omaa kieltään puhuneet lappalaiset istutettiin jalkapuuhun tai rangaistiin muuten kurittamalla?