torstai 31. heinäkuuta 2014

ILO-sopimus halutaan ratifioida muuten vain?

Kuuntelin ja luin mielenkiinnolla oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin viimeisintä ulostuloa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen. Ministerin mukaan sopimuksen allekirjoittaminen ei toisi lisää oikeuksia saamelaisille, koska Suomen lait saamelaisia koskien ovat jo tuon sopimuksen vaatimalla tasolla.
Näinkö pitkään Henrikssonilta on mennyt tuon asian oivaltamiseen? Sikäli kun oikein muistan, hän ei ole moista lausunut kertaakaan aiemmin, vaan on ollut tukemassa puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven vaatimuksia ikään kuin saamelaisten asema kaipaisi edelleen tuntuvaa parantamista heidän saamisekseen yhdenvertaisiksi maan pääväestöön nähden.
Kun Henriksson kertoo, ettei sopimuksen ratifiointi muuttaisi enää mitään, hän näyttää edelleen olevan sen kannalla. Tähän soisi ministerin esittävän muitakin perusteluja kuin sen – joka näytti tulevan uutisoinneissa esille -, että Suomi on ollut kansainvälisen yhteisön hampaissa, koska se ei ole vahvistanut allekirjoituksellaan alkuperäiskansamme asemaa.
Mitä lienee tosiasiassa ollut tuo kansainvälinen paine, sillä se on mahtanut olla alkuperältään kovin kotikutoista eli joidenkin aktiivisten tahojen ja yksittäisten henkilöiden harjoittamaa Suomen mustamaalausta. Muistuu tässä mieleen saamelaiskäräjien edellisen puheenjohtajan Pekka Aikion kansainvälisillä foorumeilla esittämät mielipiteet Suomen saamelaisiin kohdistamasta kulttuurisesta kansanmurhasta ja niin edelleen.
Eräs ”kansainvälisen yhteisön” ääni ja miksei manipuloijakin on ollut entinen YK-raportoija ja nykyinen Firenzen yliopiston professori Martin Scheinin. Hänet tunnen jo taannoisten Mirhaminmaan metsäkäräjöintien ajoilta, jolloin hän esiintyi palkatun asiamiehen roolissa menestyen heikosti. Sittemmin Scheininistä on tullut erästä ystävääni lainaten ”päivystävä lausunnonantaja” mitä erilaisimmissa saamelaisia koskevissa asioissa. Toki hänelle luottotoimittajat varmasti soittavatkin, mutta kaikkineen miehen lausunnoista saisi analysoiden jo melkoisen ristiriitaisen koosteen.
Lausuntoja mittatilauksena ja muuntuen aina tilanteen mukaan, kuten saamelaiskäräjien johdolle myös pestattuna asiantuntijana toimineen henkilön varmaan kuuluukin tehdä. Jäävittömyydestä Scheininin kohdalla ei kannattane enää kovin yrittää kenenkään puhua ja sama pätee muutamaan muuhunkin saamelaispolitiikan sisällön tuottajaksi ryhtyneeseen professoriin ja tohtoriin.
Jos Anna-Maja Henriksson uskoo kansainvälisen ILO-paineen aitouteen, hänen pitäisi puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven lausumista ja hänen allekirjoittamastaan saamelaiskäräjien ILO-lausunnossa jo oivaltaa, ettei nyt esitetyllä kiireisellä ”avoimella” ratifioinnilla saataisi tosiasiassa mitään pistettä kymmeniä vuosia jatkuneelle kiistalle. Päinvastoin, näyttää siltä, että Näkkäläjärvi esikuntineen katsoo ILO-sopimuksen antavan entistä enemmän perusteluita maiden ja vesien hallinnan saattamiseksi saamelaiskäräjien valvontaan ja kenties siihen ”kollektiiviseen omistukseenkin”. Ja sikäli kun voidaan esimerkiksi Scheininin tuoreimmista lausumista päätellä, ”kansainvälinen yhteisö” jatkaisi Suomen painostamista.
Onko siis vastuullista toimintaa oikeusministeriltä ajaa edelleen sellaista ratkaisua, jolla kolme vuosikymmentä kestänyt kiista saisi jatkoa vielä vuosikymmeniksi? Samaa on syytä kysyä hallituksen saamelaisasioita käsittelevältä ministerityöryhmältä sekä viime kädessä pääministeri Alexander Stubbilta ja hänen hallitukseltaan.
Jos vaihtoehtoina ovat vuosikymmenten riitely tai enimmillään muutaman vuoden kestävä puolueeton selvitystyö siitä, mikä on Suomessa tuo ILO 169 -sopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa ja mikä on tuon kansan historiallinen asuinalue, ei luulisi valinnan olevan vaikea.
Tottahan tuohon selvitykseen olisi ollut maaherra Hannele Pokan taannoisen saamelaistoimikunnan jälkeen aikaa toistakymmentä vuotta, mutta se vain jäi jälleen tekemättä ja taas on mukamas kiire.
Anna-Maja Henriksson viittaa uutisissa myös ”sovittuun” saamelaismääritelmään, josta oltaisiin säätämässä myös tulevan syyskauden aikana. Ministerityöryhmästä ja perustuslakivaliokunnasta toivoisi löytyvän tähän sellaista rotia, ettei lailla enää turvattaisi saamelaiskäräjien johdon saamelaisuuden määrittelyssä ajamaa mielivaltaa ja syrjintää.
Ja jos Suomen lait ovat jo nykyisin oikeusministerin mukaan saamelaisten osalta riittävän hyvällä tolalla, miksi uusiin tai tarkistettaviin lakeihin tulisi ajaa vielä joitain kulttuurin heikentämiskieltoja? Etenkään, kun niillä tosiasiassa lisättäisiin vain saamelaiskäräjien ja sitä peesailevan kolttien kyläkokouksen subjektiivista vallan käyttöä myös saamelaisiin itseensä nähden.
On aika palata Samuli Paulaharjun tarinoiden tunnelmista nykyaikaan, jossa saamelaiskäräjien viranhaltijat ja heidän tukijansa ovat alueensa suurituloisinta eliittiä eikä saamelainen ”rahvaskaan” asu enää kodassa.


Veikko

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Satuilupolitiikkaa

Patologinen valehtelija valehtelee niin, että uskoo lopulta itsekin omat sanansa. Hän on valmis sanomaan ihan mitä tahansa saadakseen mitä haluaa ja välittämättä siitä miltä muista tuntuu. On sanottu, että patologinen valehtelija on siinä mielessä sosiopaatti tai psykopaatti, että hän ei osaa asettua ollenkaan toisen ihmisen asemaan.
Mutta voiko olla myös kollektiivista patologista valehtelua? Voiko olla patologiseen valehteluun nojaavaa politiikkaa?  
On myös sanottu, että valhe on mädättävää myrkkyä kaikille ihmisyhteisöille. Valehteleminen tuhoaa luottamuksen ilmapiiriä, jonka varassa jokainen yhteisö on. Valhe synnyttää epäluottamusta, epäluottamus pelkoa, pelko vihaa, viha katkeruutta. Vihan ja katkeruuden ilmapiirissä ihmiset voivat huonosti, ahdistuvat ja sulkeutuvat.
Valehtelemisen ja jonkinlaisen jakomielisyyden ilmentymiä joutuu pohtimaan kun yhdistelee todellisuuteen viime aikoina harjoitetussa saamelaispolitiikassa esiin nostettuja ja nousseita asioita. Toisaalta joutuu pohtimaan sitä tabuja kumartavaa uskoa, joka tuota politiikkaa Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa ja kriittistä länsimaista tiedonvälitystä edustavassa yhteiskunnassa suvaitsee ja jopa ruokkii.
Vaikka kaikkea tulee mieleen, en halua leimata ketään patologiseksi valehtelijaksi. Ehkä on parempi arvioida jonkun katsovan asioita silmänsä osalta näkemästään sulkien sekä kirjoittavan ja puhuvan sen mukaisesti - ja ehkä itsekin sanomaansa uskoen. Jos tuo kirjoittaja ja puhuja on johtava poliitikko, tuotosta sopinee kutsua satuilupolitiikaksi.
Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on pitänyt esillä ja esittänyt vaatimuksia ”saamelaisen perinteisen tiedon” soveltamisesta pohjoisen valtionmaiden ja niiden suojelualueiden käytössä ja käytön suunnittelussa. Hän on paistatellut kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen ja sen alkuperäisyhteisöjen perinnetiedon merkitystä korostavan 8(j) -artiklan ylimmäisenä tulkitsijana ja ohjeistanut sen nimissä myös valtiota globaalin ilmastomuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ohdakkeisella polulla.
Toisaalla Näkkäläjärvi esikuntineen on ajanut häikäilemättömästi maankäytössä politiikkaa, jossa hänen viitetaustaansa kuuluva poronhoito ja siinä vuosikymmeniä harjoitettu laiton ylilaidunnus saisivat laillistamisen. Tähän johtaisi muun muassa metsähallituslakiin ja luonnonsuojelulain osauudistukseen esitetyt saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälät. Niiden säätämisen jälkeen mihinkään valtionmailla ja -vesillä ”saamelaiseen poronhoitoon” tai muuhunkaan Näkkäläjärven ja kumppaneiden saamelaiskulttuuriksi hyväksymään toimintaan ei voitaisi puuttua. Ei, vaikka tuo toiminta todettaisiin luonnon kannalta kuinka kestämättömäksi tahansa. Erillislakien heikentämiskieltopykälille saataisiin tietenkin vielä selkänojaa ”blankkona” ratifioidusta ILO 169 -sopimuksesta.
Pohjoisten suojelu- ja erämaa-alueiden luonnon surkea tila on laajalti tutkijoiden, luonnonsuojelijoiden, ministeriöiden ja jopa poliitikkojen tiedossa, mutta asialle on ummistettu jatkuvasti silmiä. Huipputapauksiin kuuluu maa- ja metsätalousministeriön päätös laiminlyödä edellinen kymmenvuotiskausittain tehty suurimpien sallittujen poromäärien tarkistus, perusteluna poronhoitoalueen eteläosassa tapahtunut petojen aiheuttamaksi esitetty poromäärien alenema. Samaan aikaan pohjoisessa, jossa käytännössä jokainen susi sekä karhuja ja ilveksiä on lahdattu erikoisluvin poroja tappamasta, lisäksi ahmoja laittomasti poistaen, poromääriä on voitu pitää laidunten kannalta kestämättömän suurina ja ehkä kasvattaakin niitä.
Maa- ja metsätalousministeriön ohella ympäristöministeriö on ollut täysin vedätettävissä eikä ansaitse pohjoisen luonnonsuojelusta puhuttaessa minkäänlaista luonnonsuojeluministeriön statusta. Ja aivan oma lukunsa on näiden ministeriöiden politiikkaa kentällä valtionmaiden ja -vesien hallinnoijan roolissa toteuttava Metsähallitus. En osaa kuvitella miten oma moraalini kestäisi olla sen aluejohtajana tai jonain aluepäällikkönä ja suunnittelijana silloin kun siellä tehdään luonnonvara- sekä hoito- ja käyttösuunnitelmia. Tai valvotaan luonnon käyttöä.
Totta kai Metsähallituksessa vedotaan säädettyihin lakeihin, mutta johan sillä asiat käytännössä näkevänä toimijana olisi mahdollisuus myös vaikuttaa tehtyjen lainsäädännön virheiden korjaamiseksi. Ainakin Lemmenjoen kullankaivun suhteen Metsähallitus teki parhaansa lopettaakseen tuon kansallispuiston luonnon kannalta marginaalisen toiminnan – osaksi kansallispuistoa totaalisesti hyödyntävän ”kulttuurin” vaatimuksista.
Tähän väliin lainaus Klemetti Näkkäläjärven blogista:
”Tiedän, että osa saamelaisista kannattaa kaivoksien perustamista, koska kaivoksilla voitaisiin saada työtä alueelle ja saamelaisnuoria palaamaan takaisin kotiseutualueelle. Ymmärrän toki taloustilanteen ja sen, että kaivokset voitaisiin nähdä yhtenä keinona työllisyyden parantamiseen. Mutta kaivokset ovat hyvin kaukana perinteisestä saamelaisesta arvomaailmasta. Koko meidän kulttuurimme on rakentanut sille, että elämme harmoniassa luonnon kanssa kunnioittaen luontoa ja eläen siten, että luontoon ei jää suuria jälkiä. Jos emme pidä saamelaisten perinteitä ja arvoja yllä, saamelaisuus on yhä enemmän vaarassa kadota ja saamelaisista tulisi vain kielellinen vähemmistö. Ilman saamelaiskulttuurin ydinarvoja, saamelaisia perinteisiä elinkeinoja ja saamen kieltä mikä on kulttuurimme tulevaisuus? Mikä saamelaiskulttuurin tulevaisuus on ilman puhdasta luontoa? Itse ajattelen tehdessäni päätöksiä sitä, miten päätökset vaikuttavat tuleviin sukupolviin ja miten ne sopivat saamelaiskulttuurin arvoihin ja edeltävien sukupolvien opetuksiin. Jos tuemme kaivoksia, menetämme mielestäni tärkeän osan saamelaisuudesta. Talous on aina sanellut länsimaista yhteiskuntaa ja se on sellainen arvo, minkä en haluaisi tulla osaksi saamelaiskulttuuria. Olemme nähneet mitä talousajattelu on saanut aikaan globaalisti metsäkatojen, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen muodossa.”
Kauniisti kirjoitettu, mutta missä se hipaiseekaan karua todellisuutta? Sitä mielestäni edustavat porotalouden erikoistutkijan ja tutkimuspäällikön Mauri Niemisen sekä Metsähallituksen aluepäällikkö Yrjö Norokorven julkisuudessa olleet näkemykset. Siitä karu esimerkki on myös professorin ja Kilpisjärven biologisen aseman johtajan Antero Järvisen vastikään muun muassa Lapin Kansassa julkaistu artikkeli Mallan luonnonpuiston tuhoista ( https://www.sttinfo.fi/release?releaseId=16078240 ). Heidän lisäkseen tarvitaan kipeästi ja nopeasti lisää rehellisen kriittisiä asiantuntijanäkemyksiä, mikäli pohjoisen arvokkaiden erämaiden ja tunturien luonnon monimuotoisuus halutaan pelastaa ja palauttaa.
Ehkä ainoaksi keinoksi jää tämän ekologisen kuplan puhkaisemisessa kansainvälinen huomio. Olisikohan kansainvälisestä luonnonsuojelualueiden luokituksesta ( http://www.iucn.org/about/work/programmes/gpap_home/gpap_quality/gpap_pacategories/ ja http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Suojelualueet/Kansainvalisetluokitukset/Documents/iucnluokat.pdf ) tai peräti biodiversiteettisopimuksesta apua?
Toisaalta, noiden luokitusten tekemistä ja sopimusten tulkitsemista varmaankin isännöisivät Metsähallitus ja jokin saamelaiskäräjien Akwé: Kon -työryhmä.


Veikko

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Vaatimusten pohjaton kaivo

Metsähallituslain saamelaisosiota pohtineessa työryhmässä nostin kaiken aikaa esille tarvetta selvityksestä, jossa valtionmaiden ja -vesien käyttöä koskien tuotaisiin esiin ne konkreettiset asiat, joissa saamelaisten oikeudet eivät toteudu tasavertaisina muiden Suomen kansalaisten kanssa. Nähdäkseni työryhmän toimeksianto ei sisältänyt tavoitetta nostaa saamelaiset muihin kansalaisiin nähden erityiseen, muiden oikeuksia pois sulkevaan asemaan.
Käytännössä toimeksiannossa ei tarkoitettu saamelaisiakaan yksilöinä ja kansalaisina, vaan tähdättiin heidän ääntään käyttävän saamelaiskäräjien ja sitä siipeilevän kolttien kyläkokouksen statuksen korottamiseen.
Tuota konkreettista selvitystä ei kuulunut eikä noita asioita käsitellä myöskään lakiluonnoksen perusteluissa. Samoin näyttää olevan oikeusministeriön virkamiesten laatiman ILO-sopimusta koskevan ratifiointiehdotuksen kohdalla. Sama henkilö, joka dominoi voimakkaasti metsähallituslakityöryhmässä, on johtanut samoin kevein eväin myös oikeusministeriön tekeleen sisällön synnyttämistä.
Ja nyt siis Alexander Stubbin hallituksen pitäisi hopulla ratifioida ILO-sopimus ilman että sen perusteita ja käytäntöön soveltamista tässä vaiheessa murehdittaisiin.
Jostain syystä en jaksa uskoa Stubbin haluavan olla avaamassa moista vaatimusten pohjatonta kaivoa.
Käteeni osui arkistoistani kuvaava dokumentti siitä, mistä joskus on lähdetty ja missä tänään ollaan. Tuo jo haalistunut paperinippu on Inarin edellisen kunnanjohtajan Antti Korhosen minulle aikanaan käsin kirjoittamine kommentteineen tuikkaama lausunto vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksesta. Tuossa kunnan lausunnossa oiotaan lakiehdotuksen tehneen saamelaisasiain neuvottelukunnan ehdotuksen virheitä, mm. eduskunnan perustuslakivaliokunnan sanomisia koskien, sekä esitetään sama kysymys kuin minkä minäkin esitin metsähallituslakityöryhmässä: Missä on se saamelaisten eriarvoinen oikeudellinen tilanne, jota vaaditaan korjattavaksi?
Lausunnossa kirjoitetaan: ”Ehdotuksen sivuilta henkii käsitys oikeuksien polkemisesta ja riistosta, joka on heti lopetettava siirtämällä valtion maat saamelaisten omistukseen. Yleinen käsitys on, että oikeuksien riisto ja sorto kehitysmaissa on johtanut kansat suureen köyhyyteen ja kurjuuteen. Mainitunlaista kehitystä pyritään estämään kansainvälisin sopimuksin. Jokainen saamelaisalueen kuntalainen pystyy henkilökohtaisesti tekemään johtopäätökset tästä kurjistumisteoriasta, jonka pitäisi näkyä saamelaisalueella. Yhteiskunnan positiiviset toimet elinkeinojen ja kulttuurin alalla ovat olleet niin merkittäviä, että on vaikea ymmärtää vaatimukset muut paikalliset asukkaat poissulkevista oikeuksista, joita ehdotus saamelaislaiksi todellisuudessa merkitsee”.
Korhosen muistiossa viitataan vajaat parikymmentä vuotta aiemmin eli vuonna 1973 mietintönsä antaneeseen saamelaiskomiteaan, jonka mukaan valtionmaiden ja -vesien käytön tuli perustua vapaaseen ja maksuttomaan nautintaoikeuteen ja jonka silloisia muita ehdotuksista vuoden 1990 saamelaislakiluonnos ei pahemmin muistellut saamelaisten kurjaa asemaa perustellessaan.
Kunnanjohtaja kirjoittaa: ”Vähemmälle huomiolle on jäänyt vuoden 1973 saamelaiskomitean muut ehdotukset, jotka ovat pääosiltaan toteutuneet. Näistä esityksistä mainittakoon:
  • yleinen oikeusaputoiminta
  • Utsjoen poliisitoimen kehittäminen
  • maakeinottelun estäminen lunastuslakien avulla tarvittaessa
  • Inarijärven säännöstelykorvaukset on maksettu
  • rajajokien kalastussopimusten tarkistamisessa on ollut mukana vahva saamelaisedustus
  • vähämerkitykselliset uitolle varatut ranta-alueet on Utsjoella palautettu kantatiloille
  • Utsjoen tilojen vapaa puunotto-oikeus on edelleen voimassa
  • luontaiselinkeinojen erityisasema on turvattu lakiteitse
  • eläinlääkintä on järjestetty
  • karjan vapaa laiduntamisoikeus on säilytetty Utsjoella
  • porotilalaki on toteutettu
  • esteaidat on rakennettu valtion varoin
  • porotaloudelta ei peritä laidunmaksua
  • metsänhoidollisten toimenpiteiden muuttaminen luontaiselinkeinoille vähemmän haittaa aiheuttavaksi: uudet käsittelyohjeet, UKK-puisto, Lemmenjoen kansallispuiston laajennus, erämaalaki
  • polttoaineverohelpotukset
  • porotutkimusaseman perustaminen
  • poronhoitolaki uudistettu
  • vesipiirirajankäynti suoritettu
  • rakennettu Tsarmijärven velvoitelaitos
  • järjestetty kalankuljetus
  • kalanjalostusta syntynyt
  • rakennettu kalasatamia ja jäittämisasemia
  • yhtenäinen kalastussääntö
  • hoito- ja käyttösuunnittelu
  • luonnonravintolammikot tehty
  • kalanviljelyä tehostettu, velvoite ylitetty
  • maankäytön suunnittelua toteutetaan; yleiskaavat, rakennuskaavat, rantakaavat
  • saamelainen tuotemerkki
  • tieyhteydet rakennettu, vain vanha Petsamontien reitti toteuttamatta
  • poroerotuspaikoille tiet
  • Inarijärven merikortti saatu
  • Inarijärven rannat raivattu
  • asiointiliikenne kylistä toteutettu taksein ja linja-autoin
  • puhelinliikennettä selvitetty
  • saamelaisalue sähköistetty ja liitetty valtakunnanverkkoon
  • porotilalakia vastaava luontaiselinkeinolaki laadittu
  • paliskuntien tukikohtia rakennettu
  • poromiesten työterveystutkimus käynnistetty
  • terveydenhuoltopalvelut saamelaisalueella kunnossa
  • oppimateriaalituotanto
  • kielilaki
  • koulutusasiain neuvottelukunta
  • Utsjoen yläaste, Karigasniemen yläaste
  • Utsjoen lukio
  • saamen kielen opetus
  • Saamelaisalueen ammatillinen koulutuskeskus
  • saamelaisradio
  • saamelaismuseo suunnitteilla
  • Utsjoen kirkkotuvat entisöity
  • Sallivaaran erotuspaikka entisöity”                                                                                            

Näin siis jo vuoden 1990 lakiluonnoksen aikaan. Kunnanjohtajan lisäkommenteissa muun muassa lukee: ”Edellisten osalta helposti todetaan, että asiat eivät ole palvelleet yksin saamelaisia, mutta miksi vuoden 1972 komitea ne sitten esitti?”.
Niinpä. Ja kun tänä päivänä tuota listaa lähdettäisiin täydentämään, vaikkapa erilaisin saamelaismaininnoin olevat lait perustuslakia myöten kirjaten, ei ole todellakaan ihme etteivät oikeusministeriön virkamiehetkään löydä järkeen käyviä perusteluja ILO-sopimuksen edellyttämän heimokansan heikommasta tai suorastaan kurjasta asemasta.
Lainsäädäntöjohtaja Sami Mannisen joukkueen työn kepeyden voi tosiasioiden valossa ymmärtää, mutta työn tuottamaa ehdotusta ei ensinkään.


Veikko