maanantai 22. tammikuuta 2018

Inarinsaamelaiset halutaan sulauttaa

Lapin Kansa julkaisi (LK 20.1.2018) saamelaiskäräjäjohdon kansanvalistus- ja propagandaministerin tehtävän ottaneen Janne Saijetsin kirjoituksen, jossa pariin tuhanteen merkkiin oli saatu mahtumaan paljon disinformaatiota ja kaunaa. Kirjoitus oli ajoitettu edeltämään Pekka Hallbergin saamelaiskäräjälakityöryhmän Inarin vierailua ja osaltaan vakuuttamaan inarinsaamelaisten hajaannusta ja siihen liittyvää saamelaisvastaista toimintaa.
Saijets halusi kyseenalaistaa kahden inarinsaamelaisen saamelaiskäräjien jäsenen aseman inarinsaamelaisten todellisina edustajia. Näiden kahden äänimäärä tosin edellyttäisi yli neljän Jannen mukanaoloa käräjillä ja on huomattavan suuri verrattuna taustayhteisönsä inarinsaamelaisten äänestäjämäärään.
Saijets kirjoittaa ”oppositioedustajien” vastustavan saamelaisten maaoikeuksia sekä inarinsaamelaisten perinteisen poronhoidon oikeuksia. Hän tarkoittaa käräjien enemmistön valtionmaihin ja -vesiin vaatimia kollektiivisia oikeuksia, joita saamelaiskäräjät hallinnoisi, mutta joille ei löydy poliittisten vaatimusten ohella historiallista pohjaa. Sen sijaan inarinsaamelaisten todellisille ja dokumentoiduille, kalastaja- ja metsästäjäkulttuuriin liittyville lapinkylä- ja tilaoikeuksille tuo pohja käräjäjohdon harmiksi löytyy. Eivätkä inarinsaamelaiset ole harjoittaneet perinteisesti Saijetsin tarkoittamaa suurporonhoitoa, vaikka heillä on toki ollut vähissä määrin poroja ja muutakin karjaa. Tänä päivänä inarisaamelaisten poronhoitajien suhteellinen osuus lienee suurempi, joka osittain on kallistamassa myös kulttuurin painottumista porosaamelaisuuteen. Muutama inarinsaamelaiseksi saamelaiskäräjillä ilmoittautuva kertookin yritystoimintansa verkkosivuilla olevansa porosaamelainen.
Mielestäni pahimman lajin disinformaatiota Saijets jakaa kertomalla saamelaiskäräjien enemmistön olevan inarinsaamelaistaustaisia ja inarinsaamelaisten oikeuksien puolustamisen käräjien keskeisiä tavoitteita. Toisaalla tuota taustaisuutta on korostettu väittäen huomattavan osan käräjäedustajista hallitsevan myös inarinsaamea. Asian todentaminen on tietenkin vaikeaa, mutta inarinsaamea puhuvat inarinsaamelaiset ja muutama pohjoissaamelainenkin ovat pitäneet väitettä perättömänä.
Olen seurannut saamelaisvaltuuskunnan ja -käräjien toimintaa 1970-luvun lopulta saakka ja katson kokemani ja näkemäni pohjalta Janne Saijetsin satuilevan kertoessaan inarinsaamelaisten oikeuksien puolustamisen olleen saamelaiskäräjien keskeisiä tavoitteita. Todellinen halu on yhä selvemmin hajaannusta ruokkien sulauttaa inarinsaamelainen kulttuuri valtasaamelaisuuteen. Juuri tuo niin monien nykyisten käräjäedustajien halu korostaa inarinsaamelaisuutta ja siten oikeutta puhua inarinsaamelaisten nimissä on yksi taktiikan ilmentymä.
Olen aiemmin kirjoittanut, kuinka jo saamelaisvaltuuskunnan aikoina inarinsaamelaisten edustajien pienetkin pyrkimykset saada kansanryhmästään mainintaa esimerkiksi lakiluonnoksiin torjuttiin ”hyvä väärti” -maanitteluin ja vetoamalla ”yleissaamelaisuuden” merkitykseen. Tuolloin saman kohtalon jakajina olivat koltat, joiden johtajat ovat nyt asettuneet valtasaamelaisten rintamaan ja toteuttamaan osaltaan inarinsaamelaisten polkemista.
Näistä viime aikojen polkemisista voinkin kertoa esimerkin kun olin mukana metsähallituslain valmisteluun liittyneessä Pentti Lähteenojan työryhmässä neljän pohjoisimman kunnan ”muun väestön” edustajana. Yritin saada työryhmän valmistelemiin saamelaispykäliin mainintaa inarinsaamelaisista, mutta saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustajien vaatimuksesta se viime vaiheissa evättiin. Esitykseni koski vain inarinsaamelaisten erikseen kuulemista valtionmaita ja -vesiä koskevissa Metsähallituksen hankkeissa, mutta sitä ei haluttu sallia edes inarinsaamelaisten maille asutettujen kolttien edustajan taholta.
Nykyisen saamelaisjohdon ”ponnisteluista” inarinsaamelaisten oikeuksien puolesta käy myös esimerkiksi käräjien suunnitelmiin kaiketi kirjattu inarinsaamelaisten oikeudellisen aseman selvittäminen. Tuo hanke oli esillä vuoden 2016 alussa ja Yle Sápmi uutisoi hankkeen tavoitteena olevan ”rauhoittaa yhteiskunnallista keskustelua”. Rauhaa onkin sikäli kai riittänyt, ettei hanke ole siitänsä käynnistynyt.
Tuskin sitä oltiin aikeissakaan toteuttaa.


Jk.    Janne Saijets harmitteli Lapin Kansan kirjoituksessa sitäkin, kuinka patentti- ja rekisterihallitus oli hyväksynyt Anarâšah rs – Inarinsaamelaiset ry -yhdistysnimen, se kun sisältää etnisen kansanryhmän nimen. Toisaalta kyllä täytyy kysyä monessako muussa saamelaisjärjestön nimessä viitataan kansanryhmään.
Noista nimien rekisteröinneistä sopinee muistella kun Inarinmaan lapinkyläyhdistys yritti toimintansa laajentuessa ottaa käyttöönsä historiallisen Inarin lapinkylän nimen. Se ei onnistunut, koskapa eräs pohjoissaamelainen yrittäjä oli ehättänyt rekisteröidä Inarin lapinkylän yhtiönsä aputoiminimeksi.

torstai 18. tammikuuta 2018

Median kultamussukat liehuvat sokeina historialle, luonnolle ja arjen saamelaisuudelle

”Saamelaisaktivisti Aslak Holmbergin ihanneyhteiskunnassa saamelaiset siidat päättäisivät asioistaan itse eivätkä maksaisi veroja.”
Voi vain kuvitella millaisia ihania väristyksiä etelän toimittaja koki kirjoittaessaan juttunsa ingressiä. Juttunsa, jonka otsikkokin oli raflaava: ”Saamelaisessa utopiassa valtiota ei olisi”. Toimittaja oli nyt lukujutun päällä. Hän saisi haltuunsa Lapin Kansan viikonvaihdeaukeaman ja sille rynnäkkökivääritaidetta some-seinällään julkaisevan nuoren saamelaisradikaalin julistuksen. Ilman kovin kriittisiä tai reaalimaailmaan vänkääviä välikysymyksiä. Sellaisia, kuten miksi saamelaiset suopunkiterroriaktivistit esittelevät Kalashnikov-rynnäkkökivääreitä poliittisten kannanottojensa kuvittamisessa?
No toisaalta, eihän tuo Lapin Kansan juttu mitään sodanjulistusta sentään sisältänyt. Jutusta odotin näkeväni mitä Aslak suunnitteli saamelaisessa utopiassaan (vielä) asustavien kolonialistikansan edustajien asemaksi. Jutun viimeisessä virkkeessä ja sitaatissa tuo tärkeä tieto lopulta tulikin:
”Suomalaisia ei heitettäisi ulos, mutta esimerkiksi siidojen maankäyttöä koskevissa asioissa heidän tulisi hyväksyä siidojen viheltämä sävel. – Yhteiseloon on jollain lailla totuttu ja totuttava.”
Saamen ”kivääriyhdistyksessä” on tuon mukaan menty jopa pehmeämpään suuntaan kuin mitä 1970-luvun alkuperäiset stalinismista ammentaneet aktivistit olivat. Olen joskus kertonut, kuinka tuolloin saamelainen journalistikollega hotellihuuruissa kertoi suomalaisille tulevan lähtö kohta perustettavasta Saamenmaasta. – Laitamme kepit teille hihoihin ja panemme kävelemään etelään!
Nyt saisimme siis jäädä, jos olemme kiltisti. Toimittaja ei kuitenkaan kysynyt mitä tapahtuisi jos suomalaiset eivät tyytyisikään kuuntelemaan siidojen vihellystä. Esimerkki miten journalismia voi tehdä hampaitta.
Tuota hampaattomuutta osoitti vain hetkeä aiemmin Helsingin Sanomien toimittaja haastatellessaan ”Twitterin päivystävää saamelaista”, helsinkiläistä Petra Laitia. Jutun kuvassa saamelaisnuorten puheenjohtaja Mao Zedong (tyynyssä) kainalossaan kertoo sinisine silmineen Suomen ja suomalaisten saamelaisiin kohdistamasta sorrosta. Toimittaja koettaa samaistua Petran huoleen, vaikka yrittääkin nähdäkseni osoittaa, ettei onnistu ihan kasvamaan kunnon samofiiliksi.
Petra Laitin haastattelu nousee kansanedustaja Mikko Kärnän jakamana vilkkaan keskustelun kohteeksi ylisessä Lapissa. Saamelaisnuorten järjestön nimissä Kärnän menettelyä paheksutaan julkisuuteen, vaikka se oli nähdäkseni aivan normaali tapa nostaa mielenkiintoisia yhteiskunnallisia ajattelijoita suuren yleisön arvioitaviksi. En käsitä miksei Mikko olisi saanut noin tehdä, varsinkin, kun Petran näkemysten kerrottiin somessakin jopa mummojen suulla edustavan saamelaisnuorten ja myös laajasti saamelaisten vallitsevaa näkemystä.
Tuo saamelaisten näkemys median luomana ja välittämänä onkin mielenkiintoinen asia. Miten juuri toimittajien haastateltaviksi valikoituvat moiset aslakit ja petrat? Ja vaikka nämä julkisuushakuiset tyrkyt saisivatkin nuo aukeamansa, mikseivät journalistit jatka aihepiiriä menemällä tapaamaan varsinaisia arjen saamelaisia – ja nimenomaan heitä, jotka eivät välttämättä allekirjoita näiden arjesta ja sen ”kulttuurista” irrallaan elävien ja maailmalla lentelevien eliittipoliitikkojen ja -aktivistien julistuksia.
Onko tällainen yksinääninen ja -silmäinen viikonvaihdejournalismi ihan median päätoimittajien linjausta? Ja jos on, niin missä tarkoituksessa?
Yhtä hyvin tällaisen tarkoituskysymyksen voisi esittää median ohella vaikkapa valtionyhtiö Finnairille, joka asiakaslehtensä Bluewingsin avulla levittää ympäri maailmaa mitä järeintä saamelaisaktivistien propagandaa. Tai jollekin Kone-säätiölle, joka osoittaa ”yhteiskunnan valtarakenteita ravistellakseen” suuren summan euroja johonkin äkkiseltään osin varsin ”ravistelevalta” vaikuttavaan hankkeeseen.
Niin, ehkäpä Finnairissa ja Koneessa on kuunneltu vaikkapa Ylen ykkösen Näkökulma-ohjelmaa, jossa citysaamelainen Juho Keva kertoo kuinka saamelaiset olivat täällä ensin ja kuinka suomalaiset heitä silti riistävät halventamalla alkuperäiskansan kulttuuria tanssimalla feikkisaamenpuvuissaan intiaanitansseja.
Juho Keva ja ehkä monet toimittajatkin ovat lukeneet Johan Turin tarinat siitä kuinka saamelaiset eivät ole mistään tulleet, vaan olleet aina täällä. Vaikka nykyinen arkeologis-geneettis-kielitieteellinen tutkimus on kävellyt nuo tarinat ajat sitten yli, on suomalaisiin kansakouluhistorian ajoilla istutettu syyllisyys lappalaisten ajamisesta Suomenniemeltä lähtien pohjoiseen lujassa. Sillä on hyvä edelleenkin ratsastaa?
Ja vielä pari sanaa saamelaispolitiikassa ja -aktivismissa esillä pidetystä luonnosta ja sen hyödyntämisestä:
Aslak Holmberg, Petra Laiti ja kumppanit ovat viettäneet laavukesää taistelemalla saamelaisten oikeudesta verottaa perinteisesti Tenon lohta. En kertaakaan, ehkä huonosti asioita seuranneena, nähnyt heidän kantavan huolta Tenoon nousevan lohen kannan tulevaisuudesta. Eiköhän erilaisten sääntelyjen perusta ole kuitenkin luonnonlohen kestävän kannan säilyttäminen?
Samoin onko saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio kertaakaan nostanut saamelaisen poronhoidon uhkana esiin luonnon kulumisen poronhoidon itsensä aiheuttamana? Alkuperäiskansalla ei ole velvollisuutta olla huolissaan tällaisista asioista?
Tottahan Tiinakin Lapin Kansassa ilmoittaa saamelaiskäräjien vastustavan Jäämeren rautatietä, koskapa sen liikenne tappaisi ”satoja poroja”. Hänestä radan suoja-aitaaminenkaan ei ole sallittu vaihtoehto, koska aidat ovat vapaasti laiduntavalle ”saamelaiselle poronhoidolle” (tunnetusti) kauhistus.
Mutta entäpä tukku euroja? Lapin Kansa olisi voinut jälleen kysäistä miten saamelaiskäräjien jyrkkä vastustus mahtaisi käytännössä vaikuttaa koko kansantaloudelle merkittäväksi todettavan miljardihankkeen toteutumiseen. Tai verrata rautatien ja maantieverkon vaikuttavuuksia.
Suhteellisuuksien esiin nostaminen olisi kuitenkin yhdenlaista realismia, joka vaatisi tutkivampaa ja kriittisempää journalistista paneutumista. 

tiistai 16. tammikuuta 2018

Kolmikanta saamelaiskäräjät, Metsähallitus ja kunta ei toimi

Lapin liiton hallituksen puheenjohtaja, kansanedustaja Markus Lohi esitti viime viikolla Lapin Kansassa (LK 11.1.2018) mielestään uutta mallia ylisen Lapin maankäytön päätöksentekoon. Siinä yhdenlainen kolmikanta, saamelaiskäräjät, Metsähallitus ja kunta päättäisivät suojelualueiden ulkopuolisten valtionmaiden ja -vesien käytöstä, sitä eri tahojen kesken yhteen sovittaen ja ilman yhdenkään osapuolen veto-oikeutta.
Tuo aluksi kokeiluna toteutettava kolmikanta rajattaisiin päättämään Inarin kunnan alueen asioista.
Lähtökohtaisesti esitys on hyvää tarkoittava. Ensiksikin kyseessä olisi kokeilu, jossa tällä hetkellä käytännössä kahdestaan häärivien saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen kanssa samaan pöytään ja yhdenvertaisena astuisi kunta. Mutta, mutta, keitä siihen pöydän ääreen lopulta tulisi ja keitä kenties jäisi edelleen sivusta nurisemaan? Siinä on Markuksen esityksen oleellinen heikkous. Ja sen takia arvostamani kansanedustajan esitys joutaa tuollaisenaan oitis haudata.
Epäilen, tokko saamelaiskäräjien johtokaan näyttää Lohen esitykselle vihreää valoa, vaikka sen aseman ja arvovallan uskoisi kolmikannassa yhä vain vahvistuvan. Käräjäjohto kun haluaa sekä enemmän että tuskin kaipaa kuntaa sekoittamaan puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion taannoin kehumaa niin hyvää yhteistyötä Metsähallituksen kanssa. Tosin metsätalouskysymyksissä tuo hyvä yhteistyö on tainnut joutua välillä jäihin?
Metsähallituksen suhtautumista on vaikeampi ennakoida, onhan se jo tähän mennessä näyttänyt kyvyttömyytensä toimia valtionmaiden ja -vesien isäntänä saamelaiskäräjien ja paliskuntien suuntaan. Kunnan kanssa Metsähallitus on sen sijaan luovinut muun muassa kaavoituskysymyksissä pitämällä hyviä yhteyksiä virkamiehiin ja miksei sopiviin päättäjiinkin. Sikäli kun Metsähallitus on kokenut nykyisen alisteisen Akwe:Kon-asemansa jo välillä kiusalliseksi, se voisi tietenkin olettaa saavansa kolmikannassa kunnalta jonkinlaista tukea.
Mutta sitten se kunta, millainen sopijaosapuoli se olisi? Käytännössä kunta edustaa poliittista muuttujaa, jonka linjaukset voivat vaihdella jopa elimittäin tai työryhmittäin kulloisenkin poliittisen tahdon tai vaalikauden mukaisesti. Tässä mielessä saamelaiskäräjät ja kunta ovat maiden käytössä samantyyppisiä päätöksentekijöitä, toki kunnalla on jonkinlainen lainsäätämä ”saanto” sen kaavoitusmonopolin ansiosta.
Kun Markus Lohi tapasi ministeri Mika Lintilän kanssa 11.1. Ivalossa kansalaisia, nousi hänen samana päivänä julkaistu aloitteensa oitis yhdeksi puheenaiheeksi. Kansanedustajalta kysyttiin, minne hänen kolmikannassaan jäisivät ne valtionmaihin tai -vesiin erityisperusteisia etuuksia omaavat kuntalaiset, joita kunta tai vielä vähemmän saamelaiskäräjät eivät olsi oikeutettuja edustamaan? Lohelle tuo kysymys tuli selvästi yllätyksenä, siis ettei asia ollut tullut hänelle mieleen. Samassa yhteydessä ihmeteltiin sitäkin, kuinka Metsähallitus pokkana esiintyi esimerkiksi vesien isäntänä ja muun muassa luvanmyyjänä, vaikka samat vedet saattoivat olla samanaikaisesti puoliksi yksityisten oikeuksien piirissä.
Lohi kysyi, eikö kunta voisi edustaa näitäkin oikeudenomistajia, mutta sai kuulla ettei se todellakaan voinut. Samoin kysyttiin saamelaiskäräjien oikeutuksesta ja edustavuudesta päättää maiden käytöstä kaikkien saamelaisten ja heidän elinkeinojensa puolesta. Tuo edustuksellisuus kun katsotaan kovin rajalliseksi sekä elinkeinojen aseman että käräjäedustajien edustavuuden kannalta. Erityisesti inarinsaamelaisten osalta kolmikannan koettiin olevan hyvin kyseenalainen, koska sekä saamelaiskäräjillä että Metsähallituksella on intressejä pitää Inarin alueella historiallisia oikeuksia omaava pieni ja alkuperäinen kansanryhmä näpeissään.
En ole tullut selvittäneeksi mahdollisesti mihin suurempaan yhteyteen Markus Lohen aloite voi liittyä. On kaksi mahdollisuutta eli meneillään olevan saamelaiskäräjälakityöryhmän työ, jossa Lohi on Keskustan edustajana, varajäsenenään Mikko Kärnä, tai sitten taustatyövaiheessa oleva sovintokomissio. Sikäli kun voin arvata, uuteen saamelaiskäräjälakiin käräjiltä halutaan sisällyttää nykyisen neuvotteluvelvoitteen sijasta ns. yhteistyövelvoite ja varmaan vielä sille potkua antava kulttuurin heikentämiskielto. Ne yhdessä nostaisivat saamelaiskäräjien aseman arvoon arvaamattomaan ja esimerkiksi kaivoslain aiemmat karut kokemukset olisivat enää pieni maistiainen verrattuna tulevaan.
Jospa Lohi haluaa luoda jonkin oman paikallisemman yhteistyömallin, jossa toisaalla – esimerkiksi maakunnan- tai valtionhallinnossa – säästyttäisiin raskailta ja rahaa nieleviltä yhteistyömenettelyiltä. Metsähallituksen ohella Lapin liittokin lienee päässyt jo maistamaan Akwe:kon-menettelyn hintaa kun se mentiin lisäämään meneillään olevaan Pohjois-Lapin maakuntakaavan uudistamiseen.
Ja voisihan hyväksi todettu kolmikanta olla jonkinlainen palikka myös tulevassa ja toistaiseksi vielä kovin hahmottumattomassa sovintoprosessissa?
Siitä puhuen, missäköhän vaiheessa lienee se valtiosihteeri Paula Lehtomäen vakuuttama kaikkien osapuolten, myös metsälappalaisten tai keiden tahansa statuksettomien saamelaisten, mukaan kysyminen tuohon ihmehankkeeseen? 

torstai 11. tammikuuta 2018

Joku kiittää Luojaa lappalaisten kuukahtamisesta!

Paikallislehti Inarilaisen tesktiviestipalstalla joku nimetön oli pahoittanut mielensä Kari Kyrön edellisessä lehden numerossa julkaistusta kirjoituksesta ”Ratkaiseeko polveutuminen ja kulttuurin säilyttäminen vai kieli?”  Kyrö mielestäni hyvin perustellusti nosti esiin polveutumisen keskeisyyden määriteltäessä alkuperäiskansoja, yhdessä näiden alueensa asuttamisen ja kulttuurin kanssa. Kielen merkitystä hän ei jättänyt mitenkään omaan arvoonsa, mutta esimerkiksi kansainvälisesti juuri polveutuminen ja alueen yhtäjaksoinen asuttaminen ovat nuo keskeisimmät perusteet. Maailmassa on monia alkuperäiskansoja, joiden alkuperäinen kieli on menetetty - ainakin suurimmalla osalla kansan jäsenistä.
Tuo Kyröön vihastunut kirjoitti:
”…, mutta onneksi hänen hengenheimolaisiaan on vähän ja he ovat jo ikäihmisiä. Enkä ole, luojan kiitos, nähnyt, että olisi järjestäytyneitä lappalaisnuoria. Eli luotan siihen, että seuraava sukupolvi on viisaampi.”
Kommentti on monella tavalla huomionarvoinen:
Lähtökohtaisesti kirjoittaja ei tunnusta kansainvälistä alkuperäiskansamääritystä, koska hän tai hänen viiteryhmänsä ei sitä täytä. Hän kuitenkin tiedostaa inarinsaamelaisen Kyrön edustavan oikeuksineen ja kulttuureineen sellaista lappalaista alkuperäiskansaa ja -kulttuuria, joka pyrkii jakamaan ja kenties jopa kumoamaan kirjoittajan pelkkään poliittiseen onnistumiseen perustuvaa asemaa ja yksinoikeutta.
Kirjoittaja paljastaa sen dogtriinin, johon etnopoliittinen alkuperäiskansa-ajattelu on nojannut jo 1970-luvulta. Toisin sanoen, lappalaisoikeudet on tiedostettu, mutta alun alkaen niiden todellisten omistajien on uskottu nukahtaneen assimilaation ikuiseen uneen ja unohtaneen identiteettinsä. Kun sitten lappalaisliike heräsikin eloon ja nosti esille historialliset saantonsa, siitä tuli etnopolitiikan päävihollinen. Lappalaiset, joiden oikeuksiin vedoten lähdettiin ratsastamaan kohti Saamenmaan auringonnousua, tuli kiellettyjä Klemetti Näkkäläjärven ”satuolentoja”.
Jo varsin varhain saamelaisvaltuuskunnan loppuajoilla sen piirissä aavisteltiin edessä olevan pitkä kamppailu poliittisen saamelaisuuden ja historiallisen lappalaisuuden kesken. Olin paikalla eräässä tuollaisessa saamelaisvaltuuskunnan yleiskokouksessa, jossa enontekiöläinen saamelaisvaltuutettu piti palopuhetta 1970-luvun saamelaisradikaalien työn jatkajien tarpeesta.
Tämä puhuja, Nils Henrik Valkeapää, pyysi valtuutettuja katsomaan ympärilleen toisiaan ja huomaamaan kuinka harmaantunutta se joukko siinä jo oli. Hänen mielestään oli korkea aika suunnata saamelaisparlamentin ponnistelut uuden ”taistelijasukupolven” kasvattamiseksi. Se tarkoitti nuorison poliittista herättämistä ja sitä toteuttavaa koulutusta. Tätä opetusta on sittemmin saatu onnistuneesti aikaan Lapin ja Oulun yliopistoissa sekä Koutokeinossa. Eräs tuon opetustyön merkittävä saavutus lienee - Suomen valtioon kohdistuvan vihan ohella - tietynlainen historian typistäminen ja oikominen. Saamelaisuuden määrittelyssä se haluttiin tarkoitushakuisesti katkaista vuoteen 1875, koskapa lappalaismomentista arveltiin alun perin olevan maaoikeuksien saannissa hyötyä, mutta samalla varsinaiset lappalaiset voitaisiin rajata oikeuksien ulkopuolelle. Sittemmin kun haukuttu Suomi hätääntyi myöntämään perustuslaissaan etnisille saamelaisille alkuperäiskansan statuksen, saamelaismääritelmän polveutumista tunnustavasta lappalaismomentista tuli riesa. Parhaillaankin siitä on pyrkimystä päästä eroon meneillään olevassa saamelaiskäräjälain uudistamistyössä. Nykyinen saamelaisjohto ei enää vetoa lappalaisoikeuksiin, vaan Suomen perustuslain tunnustamaan alkuperäiskansa-asemaan.
Kun siis paikallislehden tekstiviestinkirjoittaja viittasi puuttuviin ”järjestäytyneisiin lappalaisnuoriin”, hän ilkkui järjestäytyneiden saamelaisnuorten olemassaololla. Mitä se sitten tarkoittaa? Nähdäkseni sitä, että kun Kyrön ja kumppaneiden päät kallistuvat viimeisen kerran, joku joukko odottaa vastustuksen valta- ja oikeuspyrkimyksilleen viimeinkin päättyvän ja Saamenmaan auringon pääsevän lopultakin loistamaan viimeisten harmaiden pilvien kaikottua.
Tätäkö sinä Luojaa kiittänyt tarkoitit?
Vielä jos analysoisi tuota lyhyttä viestiä, siinä viitataan alentuvasti Kyrön ja kumppanien tyhmyyteen; ”Eli luotan siihen, että seuraava sukupolvi on viisaampi”. . Minusta se antaa aihetta huoleen siitä syvällisemmästä, negatiivisesta asenteesta vanhempiin kansalaisiin ja muihin kansanryhmiin nähden, joka näissä valaistuneissa nuorissa järjestäytyneissä asuu. Tällaisenko, sinällään pienen, mutta äärimmäisen aggressiivisen uuden saamelaiseliitin johdollako aluetta pitäisi tulevaisuudessa yrittää asuttaa ja kehittää? Jos kuunnellaan ja luetaan sitä vihaa tihkuvaa viestiä, jota nämä onnistuneen koulutuksen tuotokset suoltavat, ei järin valoisalta näytä.
Lienee varmasti jo parikymmentä vuotta siitä kun tulin maininneeksi tuosta harmaantumisesta jotain lapinkyläihmisten kokousta seurattuani. Melkoiselta takamatkalta ovat historiallisten oikeuksiensa puolustajat joutuneet lähtemään, eikä heillä ole todellakaan ollut valtion suomia resursseja kasvattaa nuorisoaan oikeustaistelunsa jatkajiksi. Ei varmasti myöskään oivallusta tuohon kasvattamiseen.
Ihan en silti menisi kuuluttamaan lappalaisten – tai sanotaan statuksettomien saamelaisten – taistelun päättymistä tappioon. Jotain he ovat kaikesta rasistisesta lyömisestä ja tyhmittelystä huolimatta saaneet aikaan ja esimerkiksi aiemmin kovin yksisilmäinen media on ruvennut suhtautumaan kriittisemmin sille syötettyyn ns. ”oikeaan tietoon” saamelaisista ja heidän oikeuksistaan.
Vielä kun Suomi oikeusvaltiona uskaltaisi näyttää ajoittain kovin piilossa pitämiä kynsiään. Ja ne monet asioista jo perillä olevat lappalaisnuoret ja nuoremmat lappalaiset aktivoituisivat.