lauantai 28. syyskuuta 2013

Metsähallituksella erityinen syrjintäohjelma?

Provosoiva otsikko, mutta moinen ajatus nousi mieleeni kun lueskelin joitain Metsähallituksen laatimia luonnonsuojelu- ja erämaa-alueiden käyttöä koskevia julkaisuja. Itse asiassa vasta nyt tulin huomanneeksi, että valtion liikelaitoksella, jonka tehtäviin kuuluu – myös viranomaisasemassa – hoitaa luonnonsuojelu- ja muita käytännössä vastaavia alueita sekä valvoa ja säädellä yleensä valtionmailla tapahtuvaa toimintaa, on olemassa ihan virallinen yhdenvertaisuussuunnitelma, johon sisältyy saamelaisia koskeva ohje ”positiivisesta erityiskohtelusta”.
Aiemmin tuosta termistä käytettiin nimitystä ”positiivinen syrjintä”.
Metsähallituksen kansalaisia eriarvoistava yhdenvertaisuussuunnitelma (1821/01/2004) on vuodelta 2006 (3.5.2006) ja esimerkiksi Lemmenjoen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa sen kerrotaan perustuvan yhdenvertaisuuslakiin (21/2004), työministeriön suosituksiin 9.9.2004. sekä eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan yhdenvertaisuuslain eduskuntakäsittelyssä antamaan mietintöön (TyVM 7/2003 vp – HE 44/2003 vp) viranomaisten velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta.
Metsähallitus viittaa mietinnön kohtaan, jonka mukaan ”Erityistä huomiota tulee kiinnittää saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana ja saamelaiskulttuurin tärkeimmän aineellisen perustan eli poronhoidon turvaamiseen”. Ja edelleen, että ”Viranomaisten tulee suunnitelmallisesti edistää saamelaisten mahdollisuuksia harjoittaa poronhoitoa ja hankkia sillä toimeentulonsa”.
Lemmenjoen kansallispuiston kohdalla viittaus poronhoitoon saamelaiskulttuurin tärkeimpänä aineellisena perustana tuntuu sikäli erikoiselta, että samaisen hoito- ja käyttösuunnitelman toisessa kohdassa, jossa kerrotaan alueen historiasta, Lemmenjoen alueen kerrotaan olleen aikoinaan inarinsaamelaisten pyyntialuetta ja että suurporonhoito on tullut sille varsin myöhään Utsjoen ja Norjan suunnista.
Tarkkaan ottaen tuossa historiaosiossa lukee näin:
”Lemmenjoen kansallispuiston alue oli vanhastaan kalastajasaamelaisten, nykyisten inarinsaamelaisten kalastus- ja metsästysmaita. Villipeuran pyynnistä on vieläkin nähtävillä pyyntikuoppajärjestelmien jäänteitä monissa paikoissa puiston jokivarsilla ja järvikannaksilla. Peuranpyynti menetti merkitystään 1800-luvulla, kun peurakanta taantui ja poronhoito levisi Lemmenjoellekin. Alueen väestörakenne muuttui, kun Utsjoelta tulleet porosaamelaiset eli tunturisaamelaiset ja etelästä tulleet suomalaiset asettuivat Inariin.”
Kun katsoo tänään laajalti kulunutta ja lukemattomien maastoliikenneurien verkottamaa Lemmenjoen kansallispuistoa, täytyy todeta, että Metsähallitus on toteuttanut omaa ”yhdenvertaisuussuunnitelmaansa” tinkimättömästi, yhteen puiston käyttömuotoon puuttumatta. Sen sijaan kun ajatellaan vaikkapa alueen alkuperäisimpiä käyttäjiä, inarinsaamelaisia, heilläkään ei ole asiaa mennä puistoon mönkimään tai veneilemään minkään erityiskohtelun oikeutuksella, elleivät satu jostain syystä asumaan aivan puiston rajalla ja harjoittamaan kulttuuriinsa alun perin kuulumatonta suurporonhoitoa.
Metsähallitus on siis noudattamassa kirjaimellisesti yhdenlaisia lausumia, mutta ohittaa käytännössä muita. Hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi eräiden uusien luonnonsuojelualueiden perustamisessa valtionmaille todetaan että ”…kansallispuistoja suunniteltaessa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, ettei luonnonsuojelualueiden perustamisella loukata paikallisen väestön oikeuksia tai rajoiteta sen toimeentulon mahdollisuuksia”.
Väitän, että tätä loukkaamista on tapahtunut ja tapahtuu jatkuvastikin.
Yhdenvertaisuuslakia (21/2004) sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa ja silloin kun on muun muassa kysymys itsenäisen ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksistä tai elinkeinon tukemisesta. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Lakiin on tehty lisäys erilaisesta kohtelusta (14.11.2008/690). Sen mukaan syrjintänä ei pidetä: 1) yhdenvertaisuussuunnitelman mukaista menettelyä, jolla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen käytännössä; 2) tavoitteeltaan oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin; 3) ikään perustuvaa erilaista kohtelua silloin kun sillä on objektiivisesti ja asianmukaisesti perusteltu työllisyyspoliittinen taikka työmarkkinoita tai ammatillista.
Olisiko syytä kysyä, harjoittaako Metsähallitus valtionmailla ja vaikkapa Lemmenjoella paikalliseen väestöön kohdistettuna ”oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua”?
Ihan oma kysymyksensä liittyy Metsähallituksen tehtäviin luonnonsuojelualueiden hoitajana, luonnonsuojelun kannalta.
Lemmenjoen kansallispuiston kohdalla hoito- ja käyttösuunnitelmassa todetaan, että kansallispuiston tärkein tehtävä on suojelu ja ”koska suojelutehtävä on ensisijainen, muut toiminnat on sopeutettava siten, ettei suojelu vaarannu”.

Veikko

tiistai 24. syyskuuta 2013

Katselin vanhoja kirjoituksia

Katselin tuossa vanhoja arkistoimiani kirjoituksia ja uutisia aihepiiristä, johon joudun ensi viikosta alkaen paneutumaan. Eteen tuli arvostamani luontokuvaajan ja ennen muuta kriittisen luonnonsuojelijan Veikko Vasaman puheenvuoro Inarin Siidassa syyskuussa vuonna 2001 pidetyssä erämaaseminaarissa.
Tuolloin oli tuoreena keskustelun ja huolenaiheena maaherra Hannele Pokan saamelaistoimikunnan mietintö Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnan järjestämisestä. Vasama otsikoi kirjoituksensa: ”Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat”:
”Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikkoihin keväällä 1987 ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.
Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.
Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.
Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.
Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.
Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ´saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen´. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.
Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin: ´Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin - kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.´ Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.
Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.
Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.
Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.”
Pian nähdään onko Veikko Vasaman reilun kymmenen vuoden takainen huoli yhä ajankohtainen.

Veikko

maanantai 9. syyskuuta 2013

Maaoikeusneuvostoa perustamaan?

Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen asettama työryhmä, jonka tehtäväksi on asetettu valmistella ehdotus saamelaisten osallistumisoikeuksien lisäämiseksi valtion maa- ja vesialueiden käyttöä koskevassa päätöksentekomenettelyssä saamelaisten kotiseutualueella, aloittaa työnsä 1.10.2013.
Metsähallituslain uudistamiseen liittyvä ehdotus on tarkoitus saada valmiiksi todella lyhyessä ajassa eli joulukuussa tänä vuonna. Suunnitelman mukaan työryhmä pitäisi vain neljä kokousta, joista Helsingissä pidettävän aloituksen jälkeen marraskuussa kaksi kokousta Saariselällä sekä joulun alla päätöskokous Helsingissä.
Mitään lausuntokierrosta ei maa- ja metsätalousministeriöstä ole luvattu, mutta sen sijaan luvataan Saariselän kokousten yhteydessä kuulla ”laajasti” eri intressiryhmiä.
Mitä tuo laaja kuuleminen käytännössä tulee olemaan, sitä en vielä tarkemmin tiedä. Omalta osaltani tulen laajaa kuulemista luonnollisesti edellyttämään, olenhan työryhmässä ainoa alueen niin sanotun ”muun väestön” edustaja. Sidostahojani ovat minut työryhmään nimenneet Lapin liitto ja kunnat, joiden lisäksi työryhmätyöhön liittyen olen saanut yhteydenottoja useilta muilta alueen väestöä edustavilta tahoilta, myös saamelaisilta.
Asettamispäätöksen mukaan työryhmä voi kuulla muitakin asiantuntijoita kuin asettamispäätöksessä nimetyt saamelaiskäräjien ja Metsähallituksen asiantuntijat. Myös tätä kuulemista aion tarvittaessa edellyttää, etenkin, jos päädytään keskustelemaan esimerkiksi ILO 169 -sopimuksen tulkinnoista sekä kun keskustellaan työryhmän työn ydinkohtana olevasta osallistumismahdollisuuksien parantamisesta suhteessa nykytilanteeseen ja sen todellisuuteen.
Työryhmän pohjaehdotuksena on tehdä mahdollinen ehdotus Metsähallituksen yhteyteen perustettavasta toimielimestä, jossa valtionmaiden käyttöön liittyviä kysymyksiä käsiteltäisiin. Millainen tuon toimielimen sananvalta olisi ja miten eri tahot siinä olisivat edustettuina, siitä minulla ei ole etukäteisarviota. Voin ainoastaan julkisuudessa aiemmin kuulluista kannanotoista arvioida millaisia vaatimuksia esimerkiksi saamelaiskäräjien taholta tullaan esittämään; saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on muun muassa todennut uuden kaivoslain tyydyttävän saamelaishallintoa ja toivonut sille vastaavaa vaikuttamisen asemaa muissakin tulevissa lainsäädäntö- ja -uudistushankkeissa.
Eräs pohja alkavalle työlle on epäilemättä maaherra Hannele Pokan työryhmän vuonna 2001 valmistunut mietintö. Myös tuossa erittäin erimielisessä mietinnössä tavoitteena oli aikaansaada saamelaisalueelle jonkinlainen saamelaishallinnon vahvasti miehittämä maaoikeusneuvosto.
Vaatimukset ja myös ongelmat tullevat olemaan paljolti samat, mutta Pokan toimikunnan ajoista tilanne on uuden tutkimustiedon valossa muuttunut sekä saamelaisalueen että saamelaisuuden määrittelyn osalta, samoin kun katsotaan käytännön kehitystä nykyisten saamelaisten elinkeinorakenteessa ja jo pelkästään asumisessa saamelaisalueella tai sen ulkopuolella. Eräs ydinkysymys tulee minusta olemaan se, keille ja kuinka monelle nyt kaavailtuja lakiuudistuksia ollaan lopulta laatimassa.
Tarve ILO 169 -keskustelun yhteydessä esille nousseesta olosuhdeanalyysista on huutava.
Voidakseni edustaa mahdollisimman hyvin sidostahojani, pyrin pitämään ne ajan tasalla työn etenemisestä samalla kun toivon niiden aktiivisuutta työryhmän suuntaan. Marraskuussa tapahtuviin kuulemisiin kannattaa panostaa.
Olen myös pyytänyt tähän aloitusvaiheeseen työryhmän tehtävään liittyviä evästyksiä. Koska kysymys on metsähallituslaista, erityisen tärkeää on saada työryhmään vertailevia näkemyksiä Metsähallituksen käytännöistä huomioida eri väestöryhmät ja elinkeinot sen hallinnoidessa valtion maita ja vesiä.
Lakityöryhmän puheenjohtajana tulee toimimaan osastopäällikkö, ylijohtaja Pentti Lähteenoja maa- ja metsätalousministeriöstä. Jäseniä ovat apulaisosastopäällikkö Liisa Saarenmaa ja hallitusneuvos Timo Tolvi maa- ja metsätalousministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Sami Manninen oikeusministeriöstä, hallitusneuvos Satu Sundberg ympäristöministeriöstä, hallitusneuvos Tuula Manelius työ- ja elinkeinoministeriöstä, puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi, hallituksen jäsen Petra Magga-Vars ja poromies Ilmari Tapiola saamelaiskäräjiltä, Tiina Sanila-Aikio kolttien kyläkokouksesta sekä Veikko Väänänen Lapin liiton valitsemana sen ”muun väestön” edustajana. Lisäksi työryhmään kuuluvat sihteereinä lainsäädäntöneuvos Susanna Paakkola ja esittelijä Anna Siljamäki maa- ja metsätalousministeriöstä sekä pysyvinä asiantuntijoina Anna Morottaja saamelaiskäräjiltä ja lakiasiantuntija Tommi Nieppola Metsähallituksesta.
Saamelaiskäräjiltä siis käytännössä neljä porotalouden edustajaa kun mukaan ottaa käräjien varapuheenjohtaja Sanila-Akionkin viitetaustan. Eipä siis ihme, että myös saamelaisten taholta on päälleni asteltu vastuuta tuoda työryhmässä esille nykyisten saamelaisten nykyaikaa maankäytön tarpeista.
Laitanpa tähän loppuun pari uutislinkkiä työryhmän perustamisen vaiheista sekä muistutukseksi miten aikanaan Pokan työryhmän maaoikeusneuvoston perustamisessa kävi.