lauantai 24. lokakuuta 2015

Olosuhdeselvityksellä loppu ruikutuksesta

Olin kunnan edustajana Rovaniemellä pidetyssä Metsähallitusta koskevan lainsäädäntöuudistuksen esittelyssä ja kuulemisessa. Lakiluonnos mennee lähiaikoina maan hallituksen käsittelyyn ja edelleen eduskunnalle päätettäväksi viimeistään jo tulevan vuoden alkuviikkojen aikana.
Metsähallituslakiin sinällään sisältyy asioita, joissa on sekä kunnallisen että kansalaisnäkökulman kannalta tarkentamista. Tässä en noihin tarkennuksiin puutu, vaan ihmettelen jo pitempään valmistellun lakiuudistuksen loppumetreille synnytettyä saamelaispoliittista propagandamyllytystä.
Viimeistään nyt on maan päättäjien nähtävä mistä on kysymys ja puhallettava peli suorasanaisesti poikki käynnistämällä ILO 169-sopimuksesta käydyn väännön aikana moneen kertaan vaadittu olosuhdeselvitys.
On voitava tehdä loppu järkyttäviin mittoihin nousseesta ja suurimmaksi osaksi pelkkiin valheisiin, aiheettomaan syyllistämiseen, suoranaiseen uhkailuun ja myötätuntoa kalastelevaan nyyhkintään lajittuvasta kovaäänisestä mesoamisesta.
Saamelaisten asema kansanryhmänä ja yksilöinä on nyt katsottava ehdottoman riippumattomalla ja sekä juridisen että poliittisen tilanteen kirjaavalla selvityksellä, jossa saamelaisten aseman vertaamisen tarkastelun lähtökohtana on pidettävä kansainvälistä kansalaisten yhdenvertaisuuden vaatimusta.
Jos tuossa vertaamisessa ei päädytä siihen nyt huudettuun sortamiseen, Suomen ei tarvitse potea mitään sille syötettyä syyllisyyttä eikä mennä enää pitemmälle jo nytkin osin mahdottomiin johtaneessa erityislakien ja erityisten lainosien säätämisessä. Ehkäpä pieni paluuaskelkin olisi jo paikallaan jos halutaan kaikkien kansalaisten todellista eli käytäntöihin ulottuvaa yhdenvertaisuutta.
Olosuhdeselvityksessä on syytä verrata saamelaisten asemaa myös kansainvälisesti alkuperäiskansojen asemaan. Näin sekä ILO 169-sopimuksen ratifioimatta jättäneissä että sen ratifioineissa maissa. Tästäkin vertailusta tullaan saamaan pohjaa arvioinnille siitä kuinka heikosti – tai kenties hyvin – Suomi on kansainväliset alkuperäiskansoja koskevat velvoitteensa kansallisesti hoitanut.
Jos vaikka olosuhdeselvitys veisi pari vuotta ja sen pohjalta päädyttäisiin vielä harkitsemaan ILO 169-sopimuksen ratifiointia, seuraavana Suomen tulisi määrittää niin ikään ehdottoman riippumattomalla ja kansainvälisesti vertailukelpoisella selvityksellä mikä tai mitkä ovat ne Suomessa elävät alkuperäiskansat, joita tuleva ILO-ratifointi koskisi ja joita sen tulisi koskea. Sen jälkeen olisi yksilöitävä ne asiat, joissa ILO-ratifioinneilla tuon tai noiden kansojen asema korjaantuisi suhteessa muuhun kansaan ja yhteiskuntaan. Aivan ehdoton ja ILO 169-sopimuksen ratifiointiin liittyvä asia on luonnollisesti myös sopimuksen alueellinen rajaus. ILO 169-sopimushan puhuu jollain alueella elävästä kansasta, joka polveutuu tuolla alueella ennen sen valtaamista ja valtioiden muodostumista eläneestä kansasta. Eli tarvitaan alue ja mielellään myös historiaan nojaava selvitys sen tapahtuneesta valtaamisesta.
Minkään historiattoman ja savua silmissä elävän tarinaperinteen perusteella ei pidä tällaisia sopimuksia ja niihin liittyviä erityislakeja tai -käytäntöjä ruveta raapustelemaan.
On myös muistettava, että ennen Juha Sipilän hallitusta hyllylle nostettu ILO 169-sopimuksen ratifioinnin käsittely ja ratifiointia ennakoinut Pentti Lähteenojan erimielisen työryhmän ehdotus metsähallituslakiin säädettävistä uusista saamelaispykälistä olisi merkinnyt osaan nykyisenkin saamelaismääritelmän sisällä olevista saamelaisista kohdistuvia sortotoimia, puhumattakaan tuon määritelmän ulkopuolella vielä olevista ja ILO:n alkuperäiskansamääritelmän kirkkaasti täyttävistä sekä muista Lapinmaassa asuvista kansalaisista.
En osaa sanoa kuinka kauan ILO-ratifioinnin käytäntöä pohjustava selvitys voisi kestää, mutta tuskin se valmistuisi, josko ehtisi käynnistyäkään, tällä vaalikaudella. Maailmalla on toki tehty niinkin – kuten Suomessa viimeksi yritettiin –, että ratifioidaan ensin sopimus ja aletaan sen jälkeen selvittelemään keitä sen piiriin kuuluu tai pitäisi kuulua ja mikä on sopimuksen soveltamisen tapa ja alue. Kokemukset näin päin tehtynä ovat olleet karut ja jopa monesti esimerkkinä käytetyssä Norjassa työtä ei ole saatu vallitsevasta tyytymättömyydestä päätelleen vieläkään kuntoon.
Norjahan ratifioi ILO 169-sopimuksen jo vuonna 1990 ja nykyisin siellä kuulee vuosikymmenten selvittelyn ja säätämisen jälkeen vaatimuksia sopimuksesta irrottautumiseksi. Sekä saamelaiset että Pohjois-Norjan muu väestö lienevät sopimuksen tuomaan maahallintoon tyytymättömiä. Suomessa esillä ollut malli ei ole vertailukelpoinen Norjaan ja olisi merkinnyt paljon rajumpia ongelmia.
Johtavat saamelaispoliitikot ovat väläytelleet ILO 169-sopimuksen jättämisestä vanhenemaan ja puhuneet energian ohjaamisesta pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamiseen.
Tuo sopimus menisi todella pitkälle ainakin jos esimerkiksi otetaan vaikkapa siinä merkittävässä osassa oleva poronhoito. Kun kuuntelin Rovaniemellä kuinka Paliskuntain Yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila yhtyi paikalla olleiden saamelaistahojen vaatimuksiin saamelaiskulttuurin heikentämiskiellon saamisesta uuteen metsähallituslakiin, tuli mieleen miten lienee Paliskuntain Yhdistys hahmottanut tukemansa politiikan horisontissa siintävät poronhoidon järjestämisen tavoitteet? Tarkoittaen myös ei-nykysaamelaisten Suomessa ja poronhoitoalueemme pohjoisosissakin harjoittamaa porotaloutta.
Pohjoismainen saamelaissopimuskin joutaa olemaan hyllyllä tai sen alla niin kauan kuin Suomi on keitellyt ja rauhassa jäähdyttänyt oman alkuperäiskansasoppansa.
Rovaniemen lakikuulemisessa tuli hetkittäin sellainen vaikutelma, että ollaankohan täällä laisinkaan kuulemassa uudesta metsähallituslaista vai tehdäänkö täällä jotain saamelaislakia. Silti monista saamelaispoliitikkojen suista valiteltiin kuinka saamelaisia ei koskaan kuunnella.
Pikkuisen pakkasi hymyilyttämään kun vanha ”väärtini” Pekka Aikio pääsi kuittaamaan kuinka ”näin meidät aina vaiennetaan”. Pekka jouduttiin keskeyttämään kesken hänen muistelustensa kun tilaisuuteen käytettävä aika oli jo reilusti ylitetty eikä tarinalle näyttänyt kuuluvan loppua.
Pekka Aikio kertoi edustavansa tilaisuudessa Suomen porosaamelaisia, jonka lisäksi äänessä olivat ainakin saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto, kolttien kyläkokous, saamen käsityöntekijät, Klemetti Näkkäläjärven ”arvoyhdistys” sekä Rovaniemen saamelaisyhdistys. Näiden ehkäpä kantavana yhteisenä viestinä oli Lähteenojan työryhmän ehdottamien pykälien palauttaminen metsähallituslakiehdotukseen ja ainakin saamelaiskäräjien veto-oikeuden mahdollistavan saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälän säätäminen.
Saamelaispolitiikan eliitin vaatimuksiin toivat säröä Inarinmaan Lapinkyläyhdistyksen ja sekä Saamen luonnonystävien kannat ministeri Kimmo Tiilikaiselle tuonut saamelaiskäräjien uusi jäsen Kari Kyrö sekä Inarinsaamelaiset ry:n kannanotot esittänyt Ritva Hirvelä. Ainoa saamelaisedustaja, jonka esiintyminen taisi jäädä pelkäksi rekvisiittana olemiseksi, oli saamelaiskäräjien uusiin jäseniin kuuluva Jouni ”Haikonen” Aikio.
Lähipäivät näyttävät tekivätkö verkatakit metsähallituslakiehdotukseen ulottuvan vaikutuksen.
Mielestäni saamelaiskäräjien aseman samoin kuin muutkin saamelaiskirjaukset nykyisellään säilyttävä lakiluonnos on tältä osin riittävä. Kun vielä lakiin saadaan kunnollinen kirjaus ylisen Lapin kuntakohtaisista ja kuntien ohella kaikkien väestöryhmien ja riittävän kattavasti myös elinkeinojen äänen esiin tuovista neuvottelukunnista ollaan oikealla uralla.
Klemetti Näkkäläjärvelle neuvottelukunnat olivat varsinainen kivi kengässä jo Lähteenojan työryhmässä ja niitä hän erityisesti haukuskeli myös Rovaniemellä. Näkkäläjärvi piikitteli myös maa- ja metsätalousministeriötä, ja taisipa uhata metsäkiistojenkin jatkuvan Inarin Lapissa, ellei saamelaisjohdon vaatimuksia lakiin saada.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Saamelaiset ulkopuolisten vietävinä?

Saamelaismääritelmästä on väännetty ja yksi askel kohti oikeudenmukaisempaa saamelaismääritelmää on taas otettu. Näin, jos halutaan puhua saamelaisista kansainvälisesti alkuperäiskansana.
Montakin askelta on vielä jäljellä jos aiottaisiin Suomen ehkä joskus ratifioivan sen niin kovasti vuosikymmenet esillä olleen ILO 169 -alkuperäiskansasopimuksen. Tähänastisilla eväillä siitä ratifioinnista syntyisi todellinen fiasko ja Suomi todella menettäisi sen maineensa, jonka menettämisen pelottelulla tuota ratifiointia on koetettu edistää.
Kun katsoo juuri valittua saamelaiskäräjiä ja koettaa arvioida millaista politiikan muutosta se ehkä kykenee saamaan aikaan, voi olla edelleen pessimisti – toki erehtymistään toivoen. Eipä taida Suomen alkuperäiskansa-asia tulevallakaan käräjien vaalikaudella edetä. Eikä ainakaan ILO 169 -sopimuksen osalta. Toki se vaadittu olosuhdeselvitys toteutunee, mutta se tuskin tuo ainakaan mitään tukea harjoitetulle sukuyhteisöpolitiikalle.
Itse asiassa muutamat itseään saamelaispolitiikan kärkenä pitävät tai sinne pyrkivät ovatkin jo nostaneet päätavoitteekseen pohjoismaisen saamelaissopimuksen aikaansaamisen. Sehän menisi yhden saamelaiskulttuurin haaran kannalta vieläpä pitemmälle, kuin mihin ILO 169 -sopimuksella oli realistista uskoa päästävän. Pohjoismainen saamelaissopimuskaan ei sataisi mannaa kaikille saamelaisille, vaikka kaikkien saamelaisten nimissä sitä ajavat toki esiintyvät.
Tuosta saamelaissopimuksesta myöhemmin ja nyt otsikkoon:
Viime aikoina on saamelaisasioista kirjoitettaessa ja puhuttaessa näkynyt usein pyrkimystä rajata siitä ulos niin sanotut ulkopuoliset. Toki näin on tapahtunut ennenkin, samoin kuin että tässä yhteydessä on näytetty samalla löysästi rasismikorttia ja huudettu saamelaisten (yleistäen!) kohdanneen vihapuhetta ja vihakirjoittelua.
Siis kriittisyys harjoitettua saamelaispolitiikkaa kohtaan on rasismia?
Kun saamelaisten ja saamelaispolitiikan nimissä vaaditaan ulkopuolisten puuttumattomuutta, leijuu tuo vaatimus jalat tukevasti ilmassa. Kuinka muutaman tuhannen ihmisen populaatio voisi nykyisessä maailmassa ja muiden kansalaisryhmien joukossa eläessään eristäytyä tai vaatia tulla eristetyksi omiin ympyröihinsä? Ja etenkään, jos vaaditaan noiden muiden ryhmien ylitse käyviä ja ehkä vain poliittisesti perusteltavia sekä noiden muiden taloudellisesti ylläpitämiä erityisoikeuksia. Onhan myös omaa juridista oikeuskäytäntöä vaadittu ja tuohon ”diplomatiaan” on kuulunut hurjimmillaan Suomen valtion ja sen korkeimman hallinto-oikeuden julistaminen rasistisiksi. Julistamista on painotettu uhkauksilla YK-kanteluista.
Vastaako tuollainen eristäytyminen ja aggressiivinen suhtautuminen naapureina oleviin ihmisiin ja yhteisöihin historiallista totuutta saamelaisista? Hyvinkin lienee niin, että jotkut muinaiset nykysaamelaistenkin esi-isät tai heidän yhteisönsä ovat noin eläneet siellä historian hämärässä keisarien ja kuninkaiden lakeja ja verottajia pakoillessaan. Mutta pitkä on myös se historia, jossa saamelaiset ovat olleet sopuisassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja kulttuurien kanssa. Näin on tapahtunut ainakin Inarissa, joka on ollut todellinen kulttuurien kohtaamispaikka, niin hyvine kuin pahoine seurauksineen.
Jätän tässä yhteydessä pohtimatta millainen olisi se nykysaamelainen yhteiskunta, jossa ei sallittaisi politiikan kritiikkiä ja jossa olisi mahdollista rajata yhteiskunnan sisällä eläviä ja sitä työllään ja kaikkinaisella osaamisellaan pystyssä pitäviä ihmisiä heidän taustansa (vaikkapa suomalaisuuden, kainuulaisuuden tai ammatin) johdosta ulkopuolisiksi. Pitämään suut tukossa ja oikeutettuina vain maksamaan veroja?
Jos ulkopuolisuuden tarkastelussa edetään yhteiskunta- ja yhteisötasoilta kansalaistasolle, ulkopuolisuuden voi katsoa tarkoittavan pääsääntönä ei-saamelaisia. Heitä taas lienee ainakin kolmenlaisia eli pahimpina saamelaisjohtoa ja sen harjoittamaa politiikkaa kriittisesti arvioivat, yhdentekevät tai sopivasti hyödynnettävät aljut sekä täysin yhdentekevät ja asioita seuraamattomat passiiviset. Näyttää toki myös siltä, että kriittisiä saamelaisiakin halutaan sulkea ulos yhden totuuden sukuyhteisöstä ja aivan oman kauhugalleriansa muodostavat saamelaisstatusta asutushistoriallisin, polveutumisen ja kulttuurisin perustein vaativat statuksettomat saamelaiset, joita ylin saamelaisjohtokin on nimitellyt estottomasti jopa joulutontuiksi.
Vähemmistöhän ei saamelaiskäräjien entisen puheenjohtajan Pekka Aikion mukaan voi harjoittaa rasismia?
Keitä siis ovat ne ulkopuoliset, jotka ovat sekaantuneet saamelaispolitiikkaan siihen jollain tavalla vaikuttaen? Heitä löytyy paljon enemmän kuin esimerkiksi viime aikoina esillä olleet sudeettikainuulaiset Veikko Väänänen ja Mikko Kärnä, joita joku sudeettihelsinkiläinen Pekka Sammallahti tai joku, ehkä hänen opetuslapsiinsa kuuluva, nuorsaamelainen Neeta Jääskö tuntuvat tarjoilevan pahimpina saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon haittaajina ja varsinaisina saamelaisten vihaajina.
Tuollainen väittäminen on sekä historiatonta että tökeröä. Ja aivan ensimmäisenä tuossa edellä mainitun Sammallahden kohdalla ohitetaan hänen oma sivullisuutensa sekä hillitön halunsa vaikuttaa saamelaispolitiikkaan. Toki ymmärtäen hänen tarpeensa puolustaa saavutettua asemaansa kynsin hampain.
Ulkopuolisia vaikuttajia koskeva historiavaje tuntuu koettelevan erityisesti nuoria saamelaisaktiiveja. Eikö todella tiedetä tai ymmärretä, että saamelaisilla on riittänyt noita ulkopuolisia tutkijoita, auttajia ja politiikan opettajia ihan koko nykyisen saamelaispolitiikan historian juoksun?
Jo 1960-luvun alulta löytyy ensimmäinen sekaantuja, saamelaispolitiikan nykyisen saamelaismääritelmäkiistan pohjana pyörineen saamelaiskartoituksen tekijä Karl Nickul. Tuon kartoituksen totesi työn loppuun jatkanut poika Erkki Nickul puutteelliseksi, mutta hyvin sillä on puolustettu saamelaista sukuyhteisöä pitkälle 2000-luvulle asti.
Seuraavilla vuosikymmenillä mukaan kuvaan astuivatkin jo sellaiset tekijät kuin Kaisa Korpijaakko, Heikki J. Hyvärinen, Martin Scheinin sekä jonkinmoinen joukko erilaista yliopistoporukkaa, joista voisi hymyssä suin ihan mainita minua myöhemmin kovasti kaunanneen Pekka Aikion ex-vaimon, helsinkiläisen Marjut Aikion, sekä tietenkin ajoittaisia poliittisia pyrähdyksiä jo tuolloin ottaneen Sammallahden.
Olen joskus pohtinut kuinka paljon tähän päivään jatkuneessa ja matkan varrella muotoutuneessa saamelaispolitiikassa on lopulta noiden lukuisten ja hyvinkin aggressiivisesti kollektiivista ihannevaltiotaan rakentaneiden ulkopuolisten kädenjälkeä. Olisiko saamelaispolitiikasta tullut kenties vähemmän repivää ja riitelevää jos sitä olisi tehty ihan vain rauhan kansan omien poliitikkojen voimin?
Toisaalta, kyllähän tuon ajan vasemmistoradikalismi oli kirvoittamassa myös nuoria nousevia saamelaispoliitikkojakin, jotka ihan tosissaan taisivat uskoa luovansa Pohjan perukoille oman, aiemmin historian kartoista tuntemattoman Saamenmaan.
Olen tainnut joskus sen jo kirjoittaa miten itse kiinnostuin saamelaispolitiikasta ja sen Saamenmaa-haaveiluista ensimmäisen kerran, ihan työni merkeissä?
Se tapahtui 1970-luvun lopulla käynnissä olleen porotilojen perustamiskierroksen aikana. Olin yöpymässä Hetassa ja parhaillaan hotellin saunassa kun sinne rymysi kolme hyvässä huurussa olevaa saamelaisherraa, heistä yksi oli toimittajakollega silloisesta saamenradiosta. Hän alkoi valistaa minua Suomen valtion yrittävän näillä porotiloilla tyynnytellä saamelaisia tilallisiksi, mutta että se ei riittäisi, vaan kaikki maat tuli luovuttaa heille:
”Kohta tulee sellainen laki, että teille lantalaisille pannaan kepit hihoihin ja laitetaan kävelemään täältä helvettiin!”
Noin pauhasi tuo journalistipoliitikko. Aloin kuulostella missä ja millainen laki sieltä oli tulollaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen se lakiluonnos Kaisa Korpijaakon tutkimuksia myötäillen sitten saamelaisasiain neuvottelukunnan mietintönä ilmaantuikin. Kyseessä oli siis vuoden 1990 saamelaislaki, joka muuten nojasi saamelaisten maanomistusvaatimuksissa lappalaisoikeuksiin ja siksi lappalaisperuste (ilmeisesti neuvottelukunnan sihteerinä toimineen Korpijaakon ansiosta) liitettiin myös saamelaisen määritelmään. Tänä päivänä kun varsinaiset lappalaiset ovat ilmaantuneet uusien tutkimusten tukemina peräämään ja todistamaan oikeuksiaan, puhutaan Korpijaakkoa ja Scheininiä myöten joustavasti enää vain alkuperäiskansan oikeuksista. Eikä lappalaisia haluta myöntää maaoikeuksiin tai saamelaisuuteen liittyen olleen olemassakaan.
Ja samat vanhat saamelaispolitiikan ulkopuoliset johdattajat jatkavat valitun kansansa vaellusta erämaahan?


Jk. Jos joskus 1970-luvulla puuhasteltiin enemmän tai vähemmän itsenäisen Saamenmaan perustamista, havahduttiin sittemmin huomamaan tavoitteeseen sisältyvät riskit.
Yksi niistä oli se, ettei alkuperäiskansalla voi olla omaa valtiota, koska silloin tuo kansa lakkaa (suomalaisten tavoin) olemasta mikään alkuperäiskansa.
Toinen oli Saamenmaan talous. Jo saamelaislain kohdalla havahduttiin, ettei ylisessä Lapissa riittäisi luonnonvaroja, lähinnä hakattavia metsiä, kaikkien ehdotettujen paliskuntalapinkylien tarpeisiin. Silloiset vihreätkin taisivat liittyä ulkopuolisiin lain vastustajiin torjuakseen aikeita tehdä suojelualueista talousmetsiä.
Saamelaislain kyllä taisivat parhaiten torpata itse saamelaiset, joilla oli ulkopuolisia johdattajiaan enemmän todellisuuden ja ennen kaikkea elettävän ajan tajua.