lauantai 22. marraskuuta 2014

Faktaa ja fiktiota ILO-keskustelussa

Lapin Kansa julkaisi (LK 19.11.2014) Kaisa Korpijaakko-Labban ja Heikki J. Hyvärisen kirjoitukset, jotka olivat vastineita aiemmin Korpijaakko-Labban kirjoitusta kommentoineelle Jouko Vahtolalle. Tänään 22.11.2014 Vahtola vastaa puolestaan kaksikolle – ja mielestäni erittäin hyvin.
Liitän kaikki viisi kirjoitusta tähän blogiini, jotta kiinnostunut lukija voi hahmottaa miten nämä oppineet, oikeustieteen tohtori, historian emeritus professori ja saamelaiskäräjien entinen lakimiessihteeri sanailevat saamelaisten maa-asioista. Keskustelun juuret ovat paljastuksessa, jonka mukaan oikeusministeriön yhdessä saamelaiskäräjien johdon kanssa valmisteleman ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen maaoikeusartiklaa koskeva ”selitys” eli varauma ei ole juridisesti sitova. ”Selityksen” mukaan maaoikeusartiklaa 14 ei Suomessa sovellettaisi, kuten se on kirjoitettu, vaan saamelaiskäräjien itselle vaatima valtionmaiden omistus ja hallinta jäisi toteutumatta.
”Selityksen” pätemättömyydestä johtuen saamelaiskäräjien 30.10.2014 tekemä äänestyspäätös, jolla oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven junailema ratifiointiehdotus hyväksyttiin käräjillä, oli yhdenlainen näytelmä. Sen piti hämätä Suomen päättäjät luulemaan, että oli saavutettu saamelaiskäräjien kannalta vaikeasti hyväksyttävä, mutta kuitenkin jollain tavoin hyväksyttävä kompromissi. Henriksson ehätti jopa tiedottamaan ”merkittävästä askelesta” puolueensa RKP:n nimissä.
Todellisuudessa virityksen piti johdattaa Suomi yhä syvemmälle maaoikeuskiistassa. Näin sen jälkeen kun ILO 169 -ratifiointi olisi tehty ja saamelaisjohto, ja ehkäpä RKP sitä edelleen tukien, olisi voinut sopimuksen sisältöön vedoten jatkaa kahinointia entistä paljon paremmilta pohjilta.
Vaikea arvioida, mutta käsittikö Kaisa Korpijaakko-Labba todella niin kuin heti kohta saamelaiskäräjien päätöksen jälkeen Lapin Kansassa kirjoitti. ”Halvalla menivät saamelaisten maat” otsikoidussa kirjoituksessaan hän harmitteli elämäntyönsä valumista moisen kompromissiehdotuksen takia hukkaan ja paljasti myös kaksoisrooliaan tutkijana ja poliitikkona, jollaisia ”poliitikkotutkijoita” saamentutkimus tuntuu keränneen enemmältikin. ”En malta jättää sanomatta vanhaa CSV-henkeä (näyttäkää saamelaisten voima)”, tohtori haikaili. Hänen mielestään tuo ilmeisesti häntä itseäänkin elähdyttänyt henki oli nyt kuollut.
Tulkitsin Korpijaakko-Labban vuodatuksen kömpelöksi harhautukseksi, jolla piti vahvistaa Henrikssonin ja Näkkäläjärven ”kompromissin” erinomaisuutta ratifioinnin vastustajien kannalta. Taktisesti vielä ihmeellisemmäksi tilanne muuttui, kun firenzeläinen saamelaisasioiden ylimystöön kuuluva Martin Scheinin ehätti suoraan ilmoittamaan, että pätemätönhän se Suomen ”selitys” olisi.
Scheinin olisin uskonut malttavan pysyä hetken vielä hiljaa, mutta ei.
Korpijaakko-Labba sai Jouko Vahtolan kommentoimaan saamelaisten maiden menetystä kirjoituksellaan ”Saamelaiset ovat saaneet maansa”. Nyt sitten Korpijaakko-Labba ja Hyvärinen kävivät oikein kahdestaan todistamaan, ettei Vahtola ymmärrä mistä kirjoitti.
Tuo muiden ymmärtämättömyys on ollut perinteisesti aina Heikki J. Hyvärisen harmina, sillä hänhän nämä asiat usein ihan yksin ja ylimielisiesti ymmärtää ja tietää.
Nyt Korpijaakko-Labba jo iloitsee onnesta onnettomuudessa, Scheininiin vedoten, että Suomen ”selitys” onkin oikeudellisesti pätemätön ja mahdollistaa siis saamelaisten maaoikeustaistelun jatkumisen. Hyvärisen kirjoitus on varsinainen ääni kumpujen yöstä. Hänen mukaansa ”Porosaamelaiset ovat tilattomia”, koska hänen tiedossaan ei ole, että Lapinmaahan olisi koskaan voitu edes perustaa uudistiloja poronhoidon harjoittamista varten. Hyvärisen mukaan tilat perustettiin maatalouden harjoittamiseksi.
Kun katsoo millaisia peltoja ja karjamääriä taannoisilla Lapinmaan tiloilla oli, ei Hyvärisen selitykselle löydy kummoista kaikupohjaa. Ja etenkään, kun tietää mistä kaikista elinkeinon haaroista tilallisten elanto otettiin silloin ja otetaan yhä. Tuohon aikaan tilojen toimeentulo perustui muutaman lehmän tai lampaan ohella poroihin, metsästykseen ja kalastukseen sekä keräilyyn. Vasta nyt uudemmalla ajalla ovat syntyneet sellaiset käsitteet ja perustamisperusteet kuin porotilat, luontaiselinkeinotilat ja kolttatilat, joissa niilläkään ei kaiketi yhdelläkään eletä pelkän yhden luontaiselinkeinon varassa.
Kaiken lisäksi Hyvärinen haluaa kohottaa porosaamelaiset aivan erityiseksi elinkeinoharjoittajien haaraksi poronhoidossa, jossa hänen mukaansa poronhoitolakikaan ei tunne heidän erityistä oikeuttaan poronhoitoon.
Heikki J. Hyvärisen ajatuksista ei löydä tähän aikaan ja tämän ajan tietoon soveltuvaa punaista lankaa. Ehkä se ainoa onkin luoda asioita tuntemattomille mielikuvaa tuntureilla maattomina värjöttelevistä sorretuista porosaamelaisista, joita Suomen valtio ei halua vieläkään kohdella tasa-arvoisesti muuhun väestöön nähden.
Todellisuudessa nykyajan porosaamelainen on tilallinen ja maallinen siinä missä muutkin saamelaiset ja suomalaiset.
Jouko Vahtolan viimeisin kirjoitus ansaitsee suorasanaisuudessaan ja objektiivisuudessaan suuret kiitokset. Noin kirjoittaa tutkija, eikä mikään ”poliitikkotutkija”.


Veikko





Ja 25.11.2014 Kaisa Korpijaakko-Labba vielä vastailee ja toivoo aloittamansa keskustelun päättyvän:


perjantai 21. marraskuuta 2014

Kaivoslain kokemus nostaa kissan pöydälle

Käsillä ovat hetket, jolloin valtioneuvosto joutuu pohtimaan mitä tehdään oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin yhdessä puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven kanssa ajamille saamelaiskäräjälain uudistamiselle ja ILO 169 - sopimuksen ratifiointiehdotukselle.
Koska edellä mainituille henkilöille sekä taustana olevalle Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) johdolle ei ehdotusten seuraamuksilla näytä olevan mitään merkitystä, jää vastuullinen ajattelu hyvään lainsäädäntöön oleellisesti liittyvine vaikutusten arviointeineen muiden poliitikkojen ja heitä avustavien virkamiesten tehtäväksi. Jopa oikeuskanslerin olisi syytä tarkistaa ehdotukset etukäteen.
Keskityn nyt yhdellä esimerkillä kertomaan miten muutamaan lakiin ennakoiden säädetyt, saamelaiskulttuurin suojaksi tarkoitetut säädökset ovat johtaneet saamelaiskäräjien johdon harjoittamaan mielivaltaan ja härskiin haitantekoon. Jos vastaava yhteistyövelvoite säädettäisiin yleisenä viranomaisia ja julkisyhteisöjä määräävänä pykälänä saamelaiskäräjälakiin ja lisäksi vielä maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpon hyllyttämään metsähallituslakiin – johon myös vaaditaan erityistä kulttuurin heikentämiskieltopykälää – jouduttaisiin tilanteeseen, jossa Pohjois- ja Ylä-Lapin kehitykselle voisi sanoa maiden käyttöön nojaavien elinkeinojen, vaikkapa matkailun, osalta soromnoo. Myös kuntien toimintaa säädeltäisiin mielivaltaisesti Inarin kirkonkylässä sijaitsevasta miljoonalinnakkeesta. Esimerkiksi kuntien alaa olevan maankäyttö- ja rakennuslain soveltamiseen on sieltä ilmaistu kovin halukkuutta.
Tämä esimerkkini koskee kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n soveltamista ja erityisesti Inarin alueella jo ennen suurporonhoidon saapumista harjoitetun kullankaivun osalta.
Tuon 38 §:n mukaan lupaviranomaisen tulee saamelaisten kotiseutualueella selvittää yhteistyössä saamelaiskäräjien, alueen paliskuntien, alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen ja hakijan kanssa malminetsintäluvan, kaivosluvan tai kullanhuuhdontaluvan mukaisesta toiminnasta aiheutuvat vaikutukset saamelaisten oikeudelle alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä harkita haittojen vähentämiseksi ja estämiseksi tarvittavat toimenpiteet.
Kaivoslain 50 §:n mukaan malminetsintälupaa ja kullanhuuhdontalupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta yksin tai yhdessä muiden vastaavien lupien tai alueiden muiden käyttömuotojen kanssa olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria.
Nämä mihin tahansa ”muutoin”-haittaan valitusmahdollisuuden avaavat pykälät ovat johtaneet käsittämättömään sarjavalittamiseen, jonka on mahdollistanut ministeri Henrikssonin saamelaiskäräjille aluksi väliaikaisena hankkima, nyttemmin jo kai vakinaistettu vuotuinen määräraha. Noiden kullanhuuhdontalupien haun hyydyttäneiden valitusten kaava on ollut sama: noin kymmenen sivua, jossa puoli sivua asian yksilöintiä ja muu yleistä toistoa. Niinpä esimerkiksi jokien pohjista pienimuotoisilla imurilaitteilla kultaa huuhtovien lupahakemuksia koskevissa valituksissa on puhuttu kaivinkoneiden ongelmista, mönkijää omistamattoman kullankaivajan luvasta valitettaessa mönkijöiden haitasta luonnolle ja niin edelleen. Yleensä vaaditaan ehdotonta kieltoa kaikelle kullankaivuun liittyvälle toiminnalle.
Kuvaavaa valitusprosesseissa on siis se, ettei saamelaiskäräjien puolelta ole edes neuvotteluin yritetty selvittää mistä kulloisessakin lupahaussa on käytännössä kyse. Laissa puhuttua yhteistyötä ei siis ole käytännössä valittajan puolelta harjoitettu. Siitä huolimatta valitukset ovat menestyneet niin Rovaniemen hallinto-oikeudessa kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO). Näin vuoden 2012 lupahakemuksia on edelleen KHO:n palauttamana Tuvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin käsittelyssä.
Kullankaivajille valitusprosesseista on aiheutunut noin 20 000 euron kustannukset. Käytännössä prosessi kulkee näin: 1) Hakemus Tukesille jatkoluvasta (noin 10 sivua), 2) Tukesin käsittely (sisältää neuvottelupyynnön saamelaiskäräjille) ja lisätietopyynnöt, 3) Tukesin päätös myöntää kolmen vuoden jatkolupa (noin 10 sivua), 4) Saamelaiskäräjien valitus Rovaniemen hallinto-oikeuteen (noin 10 sivua), 5) Hakijoiden vastine hallinto-oikeudelle (noin 7 sivua), 6) Hallinto-oikeuden päätös palauttaa asia Tukesille (noin 23 sivua), 7) Tukesin ja hakijoiden valitus KHO:lle (asiamiehen käyttäminen, noin 8 sivua), 8) KHO:n vastaselityspyyntö saamelaiskäräjille ja käräjien vastaus (noin 12 sivua), 9) Vastaselitys saamelaiskäräjien vastaselitykseen (16 sivua), 10) KHO:n päätös palauttaa asia takaisin Tukesille.
KHO ei ole ottanut kantaa saamelaiskäräjien valituksissa esitettyihin väitteisiin hakijoiden toiminnan vaikutuksista kulttuuriin, luontoon, maisemaan tai muihin sellaisiin asioihin. Ei, vaikka näin KHO:n päätöstä onkin koetettu julkisuudessa tulkita.
KHO:n mukaan kaivosviranomaisen on selvitettävä kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n mukaisia asioita, vaikka saamelaiskäräjät ei selvittelyyn osallistuisikaan. KHO:n päätös on tältä osin hyvin raju eikä vastaa yleistä hallintomenettelyä. Päätös avaa saamelaiskäräjille yhteisen yhteistyövoitteen säätämisen jälkeen erinomaisen mahdollisuuden puuttua mihin tahansa asiaan jälkikäteen, ilman että sen edustajien tarvitsisi ravata missään yhteistyöneuvotteluissa kuntien tai muiden julkisyhteisöjen kanssa. Itse asiassa tätä jälkikäteistä puuttumista on jo kokeiltu Inarin kunnanvaltuuston hyväksymän Rahajärven ranta-asemakaavan valituksella.
KHO ei ottanut kantaa siihen, millainen viranomaisen ”kulttuuriselvittelyn” tulisi olla. Niinpä myös tämä avaa mahdollisuuden valittamiseen siitä, onko tehtykään selvitys ollut kyllin oikeaoppinen. Siihen oikeus otti kannan, että saamelaiskäräjien on saatava vaatimuksensa mukaisesti kaikki asioihin liittyvä materiaali paperilla, vaikka se olisi saatavissa netistä julkisista tietokannoista ja ajantasaisena.
Ehkäpä jatkossa kaikki materiaalit tulee toimittaa käräjille vielä kolmelle saamelle käännettyinä!
Kullanhuuhdonnasta vielä sen verran, että tälle vuodelle tehdyistä kullankaivulupahakemuksista antamissaan lausunnoissa saamelaiskäräjät näyttäisi vain tiukentaneen otettaan. Käräjät vaatii kullankaivajien laavuille rakennuslupamenettelyä, lapiokaivulle ympäristölupamenettelyä kullanhuuhdontaluvan lisäksi, saamelaiskäräjät lausuu myös porotalouteen liittyvistä asioista ohi paliskuntien ja esimerkiksi Kutturan alueen kullankaivuasioista on kuultava myös kolttien kyläkokousta. Kutturan seutu on aika kaukana koltta-alueelta.
Kun näitä esimerkkejä katsoo, täytyy ihmetellä oikeusvaltio Suomen lainsäädäntöä ja samalla muistaa vanha kansanhokema, ettei se ole hullu joka pyytää, vaan se joka antaa.
Kullankaivajat ovat saaneet maistaa ensimmäisenä yhteistyövelvoitteen ja kulttuurin heikentämiskieltopykälän mahdollistamaa mielivaltaa. Pääsevätkö muutkin siitä pian osallisiksi, siitä päättää lähiaikoina osaltaan Alexander Stubbin hallitus ja sen perään eduskunta.
Kullankaivajien kohdalla lyhyen aikaa voimassa ollut uusi kaivoslaki on pysäyttänyt työt kymmeniltä kultapaikoilta. Metsähallitus on rähmällään saamelaiskäräjien edessä kaivoslakiin liittyvissä asioissa, eikä tiedetä miten vastaavat pykälät vesi- ja ympäristölaissa tulevat sovellettaviksi.
Kaivoslakiin saatiin heinäkuussa tänä vuonna muutos, joka jatkossa mahdollistaa jatkoluville toimenpideluvan antamisen ja estää olemassa olevan toiminnan katkeamisen.
Täytyy vain arvailla millainen rumba esitetyn metsähallituslain säätämisestä näillä kokemuksilla seuraisikaan – vielä ILO -sopimuksen ratifioinnilla höystettynä.
Tai millainen konflikti tästä koko sotkusta saattaa vielä syntyä.


Veikko

lauantai 8. marraskuuta 2014

Henrikssonin ILO-hämäys oikeusvaltion pilkkaa

Nimittelin muutama kirjoitus taaksepäin oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ajamaa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiesitystä yhdenlaiseksi ”troijalaiseksi”, virukseksi oikeusvaltio Suomen järjestelmässä.  Klemetti Näkkäläjärveä ja hänen sukusidonnaista saamelaiskäräjien organisaatiotaan varten tehty esitys näyttää lopulta olevan kuitenkin samanlainen kömpelö ja suoraviivaiseen hämäykseen tähtäävä ”Troijan hevonen”, kuin minkä nimityksen annoin aikanaan silloisen oikeusministerin Hannele Pokan markkinoimalle maakiistojen rauhoittajalle ja lopettajalle, saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaille. Eivät loppuneet kiistat, vaan saivat vain lisävauhtia.
Suomen hallituksen esitykseksi laaditussa ratifiointiehdotuksessa on ILO-sopimuksen 14. artiklaa eli maaoikeusartiklaa koskeva selitys, jonka kerrotaan ratkaisevan maa- ja vesialueiden hallinta- ja omistusoikeuksiin liittyvät kysymykset Ylä-Lapissa. Kysymys on siis eräänlaisesta kansallisesta varaumasta olla soveltamatta sopimusta maa- ja vesioikeuksien osalta sopimukseen kirjatulla tavalla.
Saamelaiskäräjät hyväksyi äänestäen 30.10. yleiskokouksessaan tuon Suomen hallituksen esitykseksi tarjotun ehdotuksen selityksineen. Tämän jälkeen oikeusministeri Henriksson ehätti antamaan tiedotteen, jossa hän katsoi ratifioinnin ottaneen nyt suuren harppauksen eteenpäin ja että vihdoin saataisiin päätökseen kymmeniä vuosia kestänyt ”prosessi”. Henriksson on kertonut, että hänen tavoitteenaan on antaa tuo hallitukselle tuleva esityksensä marraskuun aikana.
Heti kun tieto Henrikssonin ja Näkkäläjärven sopuilemasta selityksestä tuli julkisuuteen, saatettiin kysyä missä määrin tuollainen varauma olisi laillisesti kestävä. Itse ainakaan en uskonut moiseen mahdollisuuteen hetkeäkään ja eipä siihen tainnut uskoa moni muukaan.
Enontekiön kunnanjohtaja ja nyt myös kansanedustajaehdokas Mikko Kärnä teki sen minkä toivon Suomen hallituksen ja eduskunnan istuvien päättäjien osaltaan myös varmistavan. Kärnä soitti ILO:n entiselle alkuperäiskansaoikeuksien erityisasiantuntijalle Lee Swepstonille, jota myös saamelaiskäräjien johto on joissain yhteyksissä muistaakseni kuullut ja siteeraillut. Lisäksi Kärnä soitti oikeusministeriön lainsäädäntöjohtaja Sami Manniselle, joka lienee ollut kovin kiireinen, mutta pystynyt vastaamaan esitettyyn lyhyeen kysymykseen. Molemmat kysytyt vahvistivat, ettei nyt valmisteltu selitys ole oikeudellisesti sitova.
Kärnän mukaan näyttääkin siltä, että ILO-esitys on selityksen osalta Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen ja saamelaisjohdon yhdessä laatima bluffi. Sillä yritetään suoraan sanottuna hämätä Suomen hallitusta ja eduskuntaa saattamaan ratifiointi maaliin, jonka jälkeen alkaa jälleen riitely maa- ja vesioikeuksista ILO-sopimukseen täysimääräisesti vedoten.
Kuten olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut ja eri yhteyksissä muutoinkin todennut, puoluevellosten Henrikssonin ja Näkkäläjärven tarkoituksena on laulaa Suomi yhä syvemmälle suohon.
”On hyvin hälyttävää ja demokratian kannalta arveluttavaa, että kukaan ei ole puhunut asiasta julkisuudessa. Eduskunnan tulee tietää, että sille aiotaan esittää ehdotus, joka ei sido kumpaakaan osapuolta oikeudellisesti. Tämä tarkoittaa, että kansainvälinen työjärjestö voi selityksestä huolimatta vapaasti puuttua sopimuksen soveltamiseen joko omasta aloitteestaan tai kenen tahansa osapuolen kantelun johdosta. Ihmisiä on nyt johdettu tarkoituksella harhaan puhumalla asiasta puolitotuuksia.”
Näin kirjoittaa Mikko Kärnä pari päivää sitten jakamassaan tiedotteessa.
Nyt kyllä odottaisin pääministeri Alexander Stubbilta miehen työtä eli päätöstä jättää ILO-ratifiointi kylmän viileästi syrjään hallituksensa pöydältä. Olen mitä melkoisen varma, että täytyyhän pääministerin nähdä, mikäli ehtii hetkeksi ILO-ratifioinnin ympärillä vallitsevia ongelmia ajatusalta pohtimaan ja perehtymään ratifiointiin liittyviin lausuntoihin muutoinkin kuin oikeusministeriön valikoivan yhteenvedon kautta, että kyseessä on Suomen kannalta todella arveluttava hanke.
Minusta maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo perehtyi omalla tontillaan metsähallituslakiehdotukseen, myös sen saamelaisosioon, ja laittoi lain uuteen valmisteluun. Näin pitää päättäjän tehdä jos näkee, ettei lainvalmistelu ole ollut kohdillaan.
Jonkinlaisen kevennyksenä tähän loppuun en malta olla kommentoimatta myös parisen päivään sitten Lapin Kansassa julkaistua Kaisa Korpijaakko-Labban kirjoitusta ”Halvalla menivät saamelaisten maat”. Saamelaisjohdon asiantuntijana ja taustatyöntekijänä toiminut tohtori vuodattaa kirjoituksessaan krokotiilin kyyneleitä ILO-ratifiointiehdotukseen tehdyn selityksen takia. Hän katsoo elämäntyönsä valuneen hukkaan taisteltuaan pitkään maita ja vesiä saamelaisten kollektiiviseen omistukseen – ja nyt niistä noin vain luovutaan.
Korpijaakko-Labba muistuttaa, että ILO 169 -sopimuksen 14. artiklan mukaan valtion tulee tunnustaa alkuperäiskansalleen maat ja vedet, joita se aikoinaan on hallinnut ja yhä hallitsee.
Ehkäpä tuo Kaisa-tohtorin kirjoitus oli jonkinlainen esiviritelmä siihen avaukseen, jolla ILO-ratifioinnin jälkeen kiista pantaisiin taas niin sanotusti jalalle. Kansainvälisen paineen synnyttäjä Martin Scheinin on sentään malttanut olla hiljaa ja odottelee siellä Firenzessä josko Alexander ja sitten Arkadianmäen salillinen ensin päättäisivät panna Suomen nimen ILO-sopimukseen.

Veikko