torstai 29. maaliskuuta 2012

Maaherra maaoikeuksien ristiaallokossa

Arkistoja mahdollista myöhempää kirjoittamista varten jäsentäessä tulee ihmetelleeksi, miten samojen ihmisten mielipiteet, selitykset ja viralliset lausunnot vaihtuvat tilanteiden ja vuosien varrella.
Aivan ihmeissäni olen ollut muun muassa verratessani saamelaisvaltuuskunnan ja saamelaiskäräjien emerituspuheenjohtajan Pekka Aikion aikojen saatossa eri tahoilla esittämiä selvityksiä saamelaisuudesta ja saamelaisoikeuksien muodostumisesta.
Eilen tutkin oikeusministerinä, Lapin maaherrana ja siinä tehtävässä saamelaisasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana sekä Ylä-Lapin metsäkiistojen selvittelijänäkin toimineen Hannele Pokan kirjoituksia ja sanomisia. Niissäkin riittää kirjoa, josta muutama hajanäyte:
8.2.1996 maaherra kirjoittaa Lapin Kansan kolumnissaan hieman ivalliseen sävyyn ”uuslappalaisista”. On saatu kokemuksia Pokan ministerinä ajamasta saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaista, jonka piti siirtää syrjään aiemman, maaherra Asko Oinaan johtaman neuvottelukunnan esittämän saamelaislain nostattamat maaoikeuskiistat.
Vaan eihän tuo Troijan puuhevoseksi epäilty laki niitä kiistoja tietenkään poistanut, päinvastoin kiistely vain voimistui ja keskiöön nousi väittely kuka ja ketkä olivat Suomen ja Lapin todellista alkuperäiskansaa ja miten tuo määrittely piti oikeudenmukaisesti tehdä.
”Onko todella tapahtumassa oikeusmurha? Ollaanko saamelaisten ulkopuolelle jättämässä sellaisia ihmisiä, joiden pitäisi sinne kuulua?” kysyy Pokka kolumnissaan.
Ja vastaa, että eihän toki.
”Lappalaiskulttuuri- perinneyhdistyksen jäsenet pyrkivät aluksi vaikuttamaan lakiesityksen kaatamiseksi eduskunnassa. Eduskunta kuitenkin hyväksyi viime kesäkuussa saamelaislait suurella äänten enemmistöllä. Tämän jälkeen yhdistys on ruvennut vaatimaan jäsenilleen pääsyä mukaan saamelaiskäräjien hallintoon ja äänioikeutetuksi saamelaiskäräjävaaleissa, koska he ovat lappalaisia", maaherra kirjoittaa.
”Saamelaiseksi ei kuitenkaan pääse julkilausumilla, saamelaiseksi synnytään”, hän jatkaa.
”Kansainväliset sopimukset, jotka Suomi on omalta osaltaan hyväksynyt, määrittelevät alkuperäiskansan jäsenen, saamelaisen, yksiselitteisesti. Ensinnäkin henkilön täytyy itse haluta olla saamelainen ja toiseksi hänen, hänen vanhempansa tai isovanhempansa tai ainakin jommankumman edellä mainituista on pitänyt ensimmäisenä kielenään, äidinkielenään puhua saamea”.
Pokka vielä täydentää, että ollakseen saamelainen henkilön tai hänen lähimmän sukunsa suoraan ylenevässä polvessa on pitänyt säilyttää kulttuurisiteensä saamelaisuuteen ja että siteistä tärkein kansainvälisten sopimusten mukaan on juuri oma kieli.
Nykyisen ja silloisenkin tiedon valossa maaherran tulkinnat ovat kotoperäisesti valikoituneet.
”Jos saamelaiseksi pääsisi kuka hyvänsä suomalainen, joka voi kirkonkirjojen perusteella osoittaa, että joku hänen esi-isistään on ollut todennäköisesti saamelainen, niin kuin nyt vaaditaan, meitä ´uuslappalaisia´ olisi nopeasti puolet Lapin läänin asukkaista. Silloin kuitenkin harhaannuttaisiin jo kauas niistä kansainvälisistä sopimuksista, joiden perusteella yleensä maailmalla alkuperäiskansat rekisteröidään ja luetteloidaan”, Pokka kirjoittaa.
Siis mistä rekisteröimisen ja luetteloinnin sopimuksista?
Pokka epäilee, että halussa päästä saamelaisiksi oli kyse perisuomalaisesta kateudesta kun uskottiin, että saamelaisille oltaisiin Suomen ja EU:n ainoana alkuperäiskansana tuputtamassa maaoikeuksien ohella myös muuta taloudellista hyvää.
”Eläköön me uuslappalaiset, mutta ei meidän pidä ruveta saamelaisasioilla elämöimään!” Pokka huikkaa.
29.3.2002 maaherra kertoo Rovaniemellä tehdyssä Lapin Kansan uutisessa, kuinka saamelaiskäräjät jatkaa perinneriitelyä.
”Yliperällä on helpompi jatkaa perinneriitelemistä koetulta pohjalta kuin yrittää rakentaa sopua ja yhteistyötä”, hän lausuu kun käräjät on tyrmännyt maaherran johdolla istuneen, Ylä-Lapin maaoikeushallintoa pohtineen työryhmän esitykset.
”Saamelaiset eivät halua Ylä-Lapin valtion maille sellaista yhteishallintaa, jossa muutkin paikkakunnan asukkaat olisivat edustettuina”, Pokka kertoo saamelaiset käräjiensä ajaman politiikan taakse niputtaen.
 ”Nykyinen järjestelmä, jossa saamelaiset saavat aina valittaa metsänhakkuista ja muista valtion maankäyttöpäätöksistä tuntuu miellyttävän käräjiä enemmän kuin toimikunnan kaavailema yhteistyö”, hän purkautuu.
31.10.2006 maaherra Hannele Pokka sanoo jälleen Rovaniemellä tehdyssä uutisessa, että jos vääryyksiä Ylä-Lapin maaoikeuskiistassa on ja niitä aiotaan korjata, on sen tapahduttava valtion kustannuksella.
Uutinen on tehty Lapin lääninhallituksen ja maaherran verkkosivuilla olleesta kirjoituksesta, jossa Pokka toteaa oikeusministeriön kustantaman ja edellisellä viikolla oikeusministeri Leena Luhtaselle jätetyn tutkimuksen vahvistavan, että niin Ruotsin kuin Venäjän valtaapitävät ovat polkeneet lappilaisten oikeuksia.
”Luonnolliselta tuntuu, että yksityisillä ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus hakea häneltä vietyjen oikeuksien palauttamista”, Pokka kirjoittaa.
Tuota valtion rahaa ei ole tähän päivään mennessä kuulunut.

Veikko

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Eduskuntaa saa harhauttaa

Näin aloittaa mielipidekirjoituksensa eilisessä Lapin Kansassa (27.3.2012) hollolalainen, Lemmenjoella pitkään kultaa kaivanut kultaseppä Aarne Alhonen.
Hän viittaa viime päivinä julkisuudessa käytyyn keskusteluun puolustusministeri Stefan Wallinin menettelystä säilyttääkseen ruotsinkielisen Dragsvikin varuskunnan puolustusvoimia rankalla kädellä koskevassa toimipaikkojen ja toimintojen lakkautuksessa.
Wallinhan kiisti aluksi epäilyt niin sanotusta poliittisesta ohjauksesta lakkautuslistoja laadittaessa ja vetosi kenraalien kykyyn ammattimiehinä päättää mistä säästetään ja mitä jätetään. Pian hän kuitenkin joutui myöntämään ohjailleensa upseereita kertomalla lain edellyttävän ruotsinkielisen joukko-osaston olemassaoloa. Siis joukko-osaston, ei välttämättä varuskunnan.
”Eräät kansanedustajat ovat sitä mieltä, että ministeri ei saa harhauttaa lainsäädäntötyötä tekevää eduskuntaa”, kirjoittaa monet kiistat Metsähallitusta vastaan Lemmenjoen kullankaivuoikeuksistaan voittanut, mutta nyt uuden kaivoslain jyräämäksi jäänyt Alhonen.
”Minulla on asiasta parempaa tietoa. 1.7.2011 voimaan astuneen kaivoslain käsittelyssä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen kertoi eduskunnalle, että ammattimaista koneellista kullankaivua Lemmenjoella ei kielletä, vaan lailla ainoastaan rajoitetaan kaivinkoneiden kokoa.”
Näinhän Lemmenjoella ex-kansanedustaja Janne Seurujärven kanssa helikopterilla lennellyt Pekkarinen tosiaan väitti. Elinkeinotoiminta Lemmin kulta-alueen parillakymmenellä kaivospiirillä saisi jatkua.
Alhonen muistuttaa Pekkarisen johtaneen lainvalmistelua, joten hän tiesi tosiasiat. Hänen puoltamansa laki kieltää yksiselitteisesti kaikenlaisen kaivinkoneiden käytön ja merkitsee siten elinkeinojen lakkauttamista.
”Jos lain todellinen vaikutus olisi kerrottu lainsäätäjille, olisi lakiesityksen käsittely voinut mennä toisin”, Alhonen pohtii.
Alhonen kertoo kannelleensa Pekkarisen puheitten ja lakiesityksen sisällön ristiriidasta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Vastauksessaan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen totesi, ettei ministerin toiminta lain eduskuntakäsittelyssä kuulunut parlamentaarisen valvonnan piiriin eikä hänelle.
Alhonen arvelee, että oikea tie olisi ilmeisesti ollut asian vieminen perustuslakivaliokuntaan ja käsittelyn eteneminen valtakunnanoikeuteen. Tie oli kuitenkin tukossa, koska kansanedustajat eivät tienneet heitä harhautetun.
”Suomalaisten pienyrittäjien harjoittama pienimuotoinen kaivostoiminta ajettiin alas Pekkarisen ja Anni Sinnemäen välisellä poliittisella sopimuksella. Lemmenjoen kullankaivajat joutuivat pelinappuloiksi kun tilaa raivattiin suurille ylikansallisille kaivosyhtiöille.”
Noin kirjoittaa Aarne Alhonen.
Olin seuraamassa Pekkarisen Lemmenjoen vierailua, jolla ministerin valmiiksi lukkoon lyöty ennakkoasenne paistoi läpi pitkin matkaa. Retken sivutuotteena Pekkarinen tuli myös nykäisseeksi yhden jalan Janne Seurujärven muutenkin jo huojuvaksi käyneestä politiikan jakkarasta. Inarin oman pojan kansanedustajuus jäi näin ainakin toistaiseksi yhteen kauteen, vaikka kyllähän heikkoon menestykseen tarvittiin muutakin töpeksintää kuin hymyileminen Lemmenjoella kelmin ministerin rinnalla.
Minua on jaksanut harmittaa Lemmenjoen kullankaivajien kohtalo näennäisluonnonsuojelun yhtenä karvaana esimerkkinä. Lemmenjoen kansallispuistossakin olisi pohdittavana ja hoidettavana paljon suurempia luonnonsuojelun kysymyksiä, kuin parilla promillella puiston pinta-alasta toimiva kullankaivu.
Ja etenkin, kun Lemmenjoen kulta-alue oli olemassa ja toiminnassa jo paljon ennen sille laajennettua kansallispuistoa.
Eikä kansallispuistonkaan pitänyt taannoisten poliittisten lupausten mukaan vaikuttaa alueella harjoitettavaan kullankaivuun.

Veikko

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Kovaa peliä porolaitumilla

Inarissa viime vuosina velloneissa metsäkiistoissa on noussut useammankin kerran esille kysymys siitä, ovatko saamelaisten poromiesten alkuperäiskansa- ja ihmisoikeudet paremmat kuin esimerkiksi saamelaisilla metsureilla.
Asiaan on saatu joskus vastauskin ja tietenkin Martin Scheininiltä.  Hänen mukaansa on tosiaankin niin, että saamelaisporomiehen ihmisoikeudet ovat vahvemmat kuin saamelaismetsurin, koska poromies harjoittaa perinteistä saamelaiselinkeinoa ja metsuri kaataa vain puita. Saman logiikan mukaan saamelainen parturi tai muu yrittäjä, lehtori tai tutkijakaan ei siis olisi yhtä oikeutettu kuin tuo poromies.
Ota näistä selityksistä aina selvää!
Ja eroa näyttäisi olevan poromiehissäkin. Siteeraan seuraavassa enontekiöläisen Tuomas Keskitalon kirjoitusta 23.3.2012 Lapin Kansassa. Keskitalo kuuluu Näkkälän paliskuntaan, jossa pohjoinen pääosin porosaamelaisten muodostama tokkakunta on ajamassa paliskunnan jakamista estääkseen eteläisten Ounastunturin ”suomalaistokkien” pääsyn ”perinteisille” laitumilleen. Keskitalo kuuluu paliskunnan eteläisiin poromiehiin.
Näkkälän riitaisesta kokouksesta on luettu toistaiseksi esimerkiksi Lapin Kansasta vain toisen osapuolen eli jakoa ajavan pohjoisen tokkakunnan edustajien näkemyksiin nojaava uutinen. Sen lisäksi on tullut eri teitä julki saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven toiminta kyseisessä kokouksessa.
Koska Näkkäläjärvi on itse paliskunnan ja nimenomaan pohjoisen tokkakunnan osakas, hänen on katsottu olleen jäävi esiintymään samalla saamelaiskäräjien edustajana. Näkkäläjärvi on tietenkin torjunut syytöksen muun muassa paikallislehti Enontekiön Sanomissa (14.3.2012).
Tuomas Keskitalo vastaa: ”Luulisi saamelaiskäräjien edustajien tuntevan hyvän hallinnon ja sitä kautta esteellisyyden perusteet. Hallintolain mukaan virkamies on esteellinen 1) jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen, 2) jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa, 3) jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle läheiselleen. Läheisellä tarkoitetaan 1) virkamiehen puolisoa ja virkamiehen lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa, isovanhempaa ja virkamiehelle muuten erityisen läheistä henkilöä samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa, 2) virkamiehen vanhempien sisarusta sekä hänen puolisoaan, virkamiehen sisarusten lapsia ja virkamiehen entistä puolisoa ja 3) virkamiehen puolison lasta, lapsenlasta, sisarusta, vanhempaa ja isovanhempaa samoin kuin tällaisen henkilön puolisoa sekä virkamiehen puolison sisarusten lapsia”.
Keskitalo muistuttaa, että lain mukaan virkamiehen pitää edellä mainituissa tilanteissa jäävätä itse itsensä. Kokouksessa olivat saamelaiskäräjien edustajina mukana lisäksi varapuheenjohtaja Heikki Paltto ja lakimiessihteeri  Aimo Guttorm.
Keskitalo kertoo: ”Saamelaiskäräjien puheenjohtajat olivat jäävejä osallistumaan Näkkälän palkisen kokoukseen. Kummallakin on läheisiä palkisessa poronhoitajina: toisella veli ja muita lähisukulaisia, toisella lapsen perhe. Lisäksi Näkkäläjärvellä on oma poromerkki palkisessa. Saamelaiskäräjien presidentti yritti vaientaa poromiehet sanoen, että vain hänen tulisi antaa lausuntoja kokouksessa.”
Keskitalo muistuttaa edelleen hallinnon oikeusperiaatteista, joiden mukaan viranomaisen on kohdeltava ihmisiä tasapuolisesti. Enontekiön Sanomissa Näkkäläjärvi kertoo kuinka saamelaiskäräjien tehtävänä on hoitaa saamelaisten asioita.
”Voikin kysyä, mihin unohtuivat Näkkäläjärven tarkoittamat saamelaiset, sillä poronhoitajasuvussamme on yksitoista saamelaiskäräjien tarkoittamaa saamelaista. Hän ei sukumme asiaa kokouksessa ajanut”, Keskitalo kirjoittaa.
Hän kysyy täyttävätkö saamelaiskäräjien toimintapiirteet korruption tuntomerkit, kun toimivaltaa tunnutaan käyttävän yksityisen edun tavoitteluun.
Paliskunnan jakokokouksen oli kutsunut koolle pohjoiseen tokkakuntaan kuuluva poroisäntä Hannu Ranta. Paliskuntain kattoelin Paliskuntain Yhdistys ei nähnyt sen toiminnanjohtajan Anne Ollilan mukaan ongelmaa Näkkäläjärven esiintymisessä ”vain saamelaiskäräjien edustajana”.
Ollilla ei näytä tienneen paliskunnan osakkuudesta.
Paliskunnissa on tiukkaa laidunten kuluessa. Kun tähän tilanteeseen vielä raapaistaan valtion allekirjoitus ILO-sopimukseen, taataan laidun- ja etnisten riitojen kiihtyminen.  Valtiolla ei sen jälkeen ole asiaa puuttua edes poromääriin, josta puuttumisesta sitä on jo tätä ennenkin saamelaiskäräjien johdon taholta moitittu.

Veikko

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Niinköhän oikeus voisi toteutua?

Kuuntelin tänään vähän ihmeissäni Lapin alueradiota.
Siellä ei ole juurikaan otettu kantaa saamelais-lappalaiskysymykseen, eikä ainakaan niin, että lappalaisista olisi kerrottu tasapuolisesti. Yleensä uutiset ovat olleet saamelaiskäräjien politiikan selostamista, sen tiedotteiden sähköistä monistamista. Eipä silti, sitä se on ollut useimmissa sanomalehdissäkin, pohjoisena esimerkkinä lappalaisaihetta kilometrin päästä kiertänyt Pohjolan Sanomat.
Nyt radiossa puhuttiin ”statuksettomista saamelaisista”, joka käsite julkistui  viimeviikkoisen  Helsinkiin tehdyn lähetystökäynnin yhteydessä. Minusta tuo Erika Sarivaaran pian valmistuvassa väitöstutkimuksessa käyttämänsä määritelmä on tällä hetkellä osuva ja sillä määritellään niitä Lapin ja Suomen alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä, joita ei ole kelpuutettu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon eli saamelaisiksi.
Lapin radio kertoi mielestäni oikein, että saamelaiskäräjien äänioikeutta vaille jääneet vaativat saamelaismääritelmän laajentamista. Tai vähimmillään kyse olisi määritelmän tulkinnan avartamisesta huomioimaan nykyistä paremmin ihmisen polveutuminen sekä historiallinen, yhtäjaksoinen sidos alueeseen elinkeinot ja kulttuuri mukaan lukien.
Samoin radio kertoi kuinka saamelaiskäräjien vaalilautakunta on syrjinyt näitä ihmisiä. Etupäässä kieliperustein, mutta myös heitä saamelaiskulttuurista etääntyneiksi ja jopa saamelaisten vihollisiksi julistaen. Ainakin näin näyttäisi tehneen saamelaiskäräjien viimeisin vaalilautakunnan puheenjohtaja Pekka Aikio asiantuntijanaan käräjien entinen lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen. Eikä saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvikään ole ollut toivottamassa tervetulleiksi korkeimman hallinto-oikeuden viimeksi hyväksymiä uusia saamelaisia.
Näkkäläjärven myötävaikutuksella oikeusministeriössä valmistellaan parhaillaan esitystä saamelaismääritelmän edelleen tiukentamiseksi.  Onhan luvassa kansainvälisen ILO-alkuperäiskansasopimuksen ratifioiminen, eikä sen takia ole mieltä antaa osille pääsevän joukon enää kasvaa.
Radio kertoi myös, että yhteisymmärrykseen saamelaismääritelmästä kannattaisi päästä ihan yhteiskuntarauhan vuoksi.
Olen samaa mieltä. Jos oikeusministeri Anna-Maja Henriksson  (r.) ajaa Martin Scheininin, Eero J. Aarnion, Eva Biaudetin, Tarja Halosen, Kaisa Korpijaakko-Labban ja ties keiden kaikkien vanhojen taustavaikuttajien tukemina  hallitukseen esityksen nykyiseen saamelaisrajaukseen perustuvasta  ILO-ratifioinnista, osoittaa se nykyisen uuden tiedon valossa käsittämätöntä piittaamattomuutta ja ylimielisyyttä kansalaisten oikeuksia kohtaan.
En jaksa uskoa, että juristi Henriksson menisi tuon tekemään. Silloin hän ajaisi ratkaisua, joka ei olisi kestävä ja joka todella järkyttäisi yhteiskuntarauhaa. Huomautan kuitenkin, etten tarkoita mitään sotaa tai kansanmurhaa. Sellaiset sanat ovat kuuluneet Heikki J. Hyvärisen ja Pekka Aikion retoriikkaan heidän kertoessaan kotimaassa tai maailmalla saamelaisiin kohdistuvasta suomalaisuhkasta (lappalaisista).
Pekka Aikio on tarkkaan siteeraten puhunut ”saamelaisten kulttuurisesta kansanmurhasta”, mutta määrittelevä sanavalinta on silti minusta kovin raflaava ja mielikuvia ruokkiva.
Radio oli haastatellut saamelaismääritelmästä ja statuksettomista saamelaisista väittelevän Erika Sarivaaran lisäksi rovaniemeläistä, enontekiöläislähtöistä  kansanedustaja Heikki Auttoa.
Olihan selväsanaista tekstiä  Auttolta!
Hänen mielestään saamelaismääritelmän tulisi yhdistää Ylä-Lapin saamelaisia eikä jakaa eri joukkoihin.
”Lain tulkinta on liian tiukkaa. Saamelaisuuden tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää, että se joukko olisi elinvoimainen. Lain tulkintaa pitää väljentää, että kaikki alkuperäisasukkaat mahtuisivat lain piiriin”, Autto sanaili.
Autto näkee tärkeäksi selvittää senkin, olisiko saamelaismääritelmän ohella laajennettava myös lain tarkoittamaa saamelaisaluetta. Ainakin esitykselle on vahva historiallinen pohja.
Viime viikolla Helsingissä käyneessä lähetystössä oli mukana jo aiemminkin lappalaisliikkeessä vaikuttaneen Kemin-Sompion lapinkyläyhdistyksen edustajia. Kun saamelaisuutta on nojattu jo ainakin kolme vuosikymmentä kieleen, muistutti lähetystö hallitsijoiden ja kirkon pakottaneen Kemin Lappia etelämpänä asuttaneet lappalaiset luopumaan kielestään.
Esimerkiksi Kemin-Sompion alueen kieli on hävinnyt, mutta nykykielessäkin tuo vanha lappi kuuluu murteessa sekä paikkanimistössä, kertoi lähetystöön kuulunut Ritva Hannuniemi-Pulska. Radiossa muistutettiin Tuomo Itkosen kirjoittaneen vuonna 1918 kirjassaan ”Suomen Lappalaiset” kuinka Kuoskun ja Nousun kylissä vanhempi väestö taisi lappia.
Kirjoitan jossain vaiheessa piispa Samuel Salmen hiljattaisesta anteeksipyynnöstä saamelaisille. Siinä menivät piisparievulta ehkä monetkin asiat sekaisin ja mikäli johdonmukaisia edes yritetään olla, on enempään anteeksipyytelyyn vielä aihetta.
Jo 1970-luvun lopulla kuulin Hetan hotellin saunan lauteilla, että kohta tänne pohjoiseen tulee Saamenmaa, josta lantalaiset ajetaan kepit hihoissa kohti etelää. Sen jälkeen on asioita käännetty ja väännetty sekä tehty niin sanottua saamelaistutkimusta. Henkilökohtaisesti pidän tuon tieteenhaaran tyypillisenä eräänä huippusaavutuksena Erkki Pääkkösen vuonna 2008 esiteltyä väitöstutkimusta ”Saamelainen etnisyys ja pohjoinen paikallisuus”. Suosittelen lukemaan ja vertaamaan!
Eli että niinköhän oikeus voisi tässä pohjoista Lappia ja laajemminkin raastaneessa asiassa toteutua?
Näin voisi kaiken uuden tiedon ja rohkeiden ulostulojen valossa uskoa, vaikka uskomattomalta se varmaan jo tuntuisi.

Veikko

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Voiko vähemmistö harjoittaa rasismia?

Otsikon kysymykseni sattuu YK:n rasisminvastaiselle päivälle.
Kysymys nousee mieleeni kun luen Lapin Kansasta oikeustieteen tohtori Kaisa Korpijaakko-Labban kirjoitusta ”Alkuperäisyydestä Saamenmaassa”.  Kirjoitus ajoittuu sopivasti päiviin, jolloin Helsingissä perehdytään lappalaisten jälkeläisten näkemyksiin Suomen saamelaismääritelmästä, ILO-sopimuksen mahdollisen ratifioinnin laajuudesta ja tarpeellisuudesta sekä tuodaan esille uusimpia tarkastettuja ja tarkastettavaksi tulevia tutkimuksia saamelais-lappalaiskysymykseen ja ILO-ratifiointiin liittyen.
Vanhasta taustat tuntevasta journalistista näyttää siltä, että oikeusministeriön luottoväki on sähköttänyt maakuntaan pyytäen tulitukea.
Noihin uusiin ja hieman vanhempiinkin tutkimuksiin nähden Korpijaakko-Labba omine suppeine maaoikeustutkimuksineen edustaa jo menneen talven lumia. Se ei ole estänyt häntä halveksimasta avoimesti nuorempien kollegoittensa kuten esimerkiksi Matti Enbusken töitä.
Nytkin hän kirjoittaa ”kiivailusta alkuperäiskansakysymyksen tiimoilla”, joka hänestä on ”alkanut  muistuttaa 1990-luvun alun ylikuumenemista”.
 Koska mitään kansalaisliikehdintää ei ole viime aikoina juuri esiintynyt, tohtorin täytyy tarkoittaa kiivailulla esimerkiksi Tanja Joonan äsken tarkastettua väitöstutkimusta ja siitä tehtyjä uutisia medioissa, viimeksi sanomalehti Kalevassa.
Korpijaakko-Labba oli itse hyvin keskeinen henkilö synnyttämässä tuota mainitsemaansa 1990-luvun alun ylikuumenemista. Tutkijana hän ryhtyi estottomasti politikoimaan ja väsäämään saamelaislakia pohjoisen valtionmaiden omistuksen siirtämiseksi paliskunnittain perustettaville lapinkylille. Lakiluonnokseen sisältyi myös elinkeino-oikeuksien siirtoa ja niin edelleen. Lakiluonnos kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Kun eilen kirjoitin YK:n rotusyrjinnän poistamista käsittelevän komitean huomauttaneen Suomea jo vuosina 2003 ja 2009 Suomen saamelaismääritelmän suppeudesta, ei se estä Korpijaakko-Labbaa kirjoittamasta edelleenkin määritelmän avartamista vastaan.
Hän vetoaa Suomen perustuslakiin, joka tunnustaa saamelaiset maan ainoaksi alkuperäiskansaksi.  Samoin että ILO-sopimuksen tarkoitusta on kysyttävä kansainvälisen oikeuden asiantuntijalta Martin Scheininiltä, jonka mukaan ”alkuperäiskansaoikeudet eivät ihmisoikeuskontekstissa ole erioikeuksia vaan tehoste universaalien ihmisoikeuksien toteuttamiseksi alkuperäiskansojen kohdalla”.
Voitkos sen selkeämmin sekavasti ja ympäripyöreästi historiallisilla polveutumisilla sun muilla pyyhkien sanoa?
Korpijaakon mukaan ”muita alkuperäiskansan tunnusmerkistön ehtoja ovat omaleimaisuus suhteessa muihin väestöryhmiin, jatkuvuus historiallisesta alkuperäisyyden tilasta nykypäivään ja tulevaisuuteen, kollektiivinen itseidentifikaatio (ei vain yksilön oma väite) sekä erityinen suhde tiettyyn maantieteelliseen alueeseen luonnonvaroineen”.
 En muuten ihan käsitä miten itseidentifikaatio ”ei voi olla vain yksilön oma väite”. Eli onko siihenkin saatava niin sanottua poliittista ohjausta ja –hyväksyntää?
Voin jonkin verran kuvitella miltä vanhan Kemin Lapin lappalaisväestöstä tuntuu, kun alueen alkuperäiskansan suppeasti rajaavat saamelaispoliitikot tukijoineen painavat päälle ja halventavat kaiken aikaa heidän identiteettiään. Myös lappalaisten nimittely rasisteiksi heidän nollaamisekseen on ollut estotonta.
Saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja ja viimeksi käräjävaalien vaalilautakunnan puheenjohtajana toiminut Pekka Aikio sanoi kerran kahdenkeskisessä jutustelussamme, että vähemmistö ei voi harjoittaa rasismia. Pekan mukaan rasismisyyte voi siis langeta aina vain enemmistön suuntaan, onhan rasistinen syrjintä Suomen lain mukaan rikos.
Näinhän se on näyttänyt olevan kun katsoo vaikkapa noin vuoden takaisista saamelaiskulttuurin professorin Veli-Pekka Lehtolan sanomisista tehtyä poliisitutkintaa. Siinä ei havaittu mitään syyteharkintaan johtavaa, vaikka Lehtola Saamen radion ja –television haastattelussaan leimasi lappalaisliikkeen Suomessa päätään nostavien rasististen liikkeiden ja –ilmiöiden joukkoon.
Sen jälkeen liikkeellä on ollut Pekka Aikio.  Hän on teettänyt Kaisa Korpijaakko-Labban aisaparina maaoikeuskahinaa pyörittäneellä saamelaiskäräjien entisellä lakimiessihteerillä , Heikki J. Hyvärisellä arvion korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päätöksestä hyväksyä viime vaaleissa neljä vaalilautakunnan hylkäämää hakijaa käräjävaalien luetteloon eli saamelaisiksi.
Aikion saamelaiskäräjille toimittamassa arviossa vaaditaan KHO:ta purkamaan päätöksensä tai siitä on valitettava YK:n ihmisoikeuskomitealle. Hyvärisen arviossa nostetaan esille erityisesti Yrjö Mattila, joka on Hyvärisen ja Aikion mielestä saamelaisten julkinen vihamies toimittuaan saamelaisiin vihamielisesti suhtautuvan lappalaisliikkeen johtohenkilönä.
Hyvärisen ja Aikion mukaan lappalaiset ovat sodalla ja väkivallalla uhaten sekä väärentäen pyrkineet pakolla saamelaisiksi päästäkseen käsiksi alkuperäiskansalle ILO-sopimuksen mukaan odotettavissa oleviin maahan, veteen ja luonnonvaroihin.
On mielenkiintoista seurata johtaako hurja ja henkilöön sekä kansanryhmään (lappalaisiin) käyvä muistio tutkintapyyntöihin ja löydetäänkö mahdollisessa tutkinnassa Hyvärisen kertomaa lappalaisliikkeen saamelaisiin kansanryhmänä kohdistamaa vihaa ja uhkaa.
Minun vaatimaton käsitykseni on, että kansanryhminä suomalaiset, saamelaiset ja lappalaiset elävät edelleen varsin rauhassa ja sovussakin täällä Ylä-Lapissa. Eivätkä kai kaikki suomenruotsalaisetkaan suhtaudu suomalaisiin niin alentuvasti kuin täällä perukoilla seikkailleet ja suvaitsevaisuutta peränneet edushenkilönsä.


Veikko

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Suomalainen saamelaismääritelmä

YK:n rotusyrjinnän poistamista käsittelevä komitea on vuosina 2003 ja 2009 huomauttanut Suomelle, että saamelaisen määritelmä, johon saamelaisia koskeva lainsäädäntö perustuu, on liian suppea.
Tuollaiseen tietoon törmäsin viime syksynä saamelaiskäräjävaalien edellä, kun korkein hallinto-oikeus (KHO) kumosi saamelaiskäräjien vaalilautakunnan hylkäävät päätökset neljän vaalien äänioikeusluetteloon hakeneen henkilön osalta.
Noista neljästä äänioikeutta hakeneesta tuli siis oikeuden päätöksellä saamelaisia, vaikka jotkut saamelaispoliitikot käräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi mukaan lukien olivat tulkinnasta kauhuissaan. Pelättiin polveutumiseen perustavien ”suomalaisten” rynnistystä saamelaisluetteloon murentamaan kulttuuria sekä osille pian ratifioitavan ILO-alkuperäiskansasopimuksen suomasta mannasta.
KHO:n päätöksen perusteluissa mainittu YK:n puuttuminen jopa kahteen otteeseen suomalaiseen saamelaismääritelmään oli minulle uusi asia. Niin, vaikka olen varsin tiiviisti seurannut vuosikymmenten ajan saamelaispolitiikkaa sekä saamelaisten oikeuksista käytyä kamppailua rintamien molemmilla puolilla.
Kovin oli moinen tieto jäänyt tai jätetty valtionkin suunnasta, esimerkiksi oikeusministeriöltä, katveeseen, vaikka samaan aikaan siltäkin taholta on painettu viimeksi ministeri Tuija Braxin (vihr.) ja nyt parhaillaan Anna-Maja Henrikssonin (r.) voimin ILO-sopimuksen ratifiointia. Sillä halutaan tuolle tiedetylle, liian suppeasti määritellylle etniselle ryhmälle määräysvalta ylisen Lapin valtionmaiden hallintaan sekä niin sanottuihin saamelaiselinkeinoihin kuten poronhoitoon.
En muuten vielä tiedä mitä hyvää ILO-sopimus toisi niille yli 60 prosentille saamelaisista, jotka asuvat kolmen pohjoisimman kunnan ja Lapin paliskunnan ulkopuolella. Enkä sitäkään, mitä hyvää kyseisellä saamelaisalueella asuvillekaan, jos sattuu olemaan  yrittäjä-, virkamies- tai vaikkapa metsurisaamelainen. Enemmistö saamelaistahan on muita kuin perinteisten elinkeinojen harjoittajia.
Tulee väkisinkin mieleen juontuuko ILO-paine suurelta osin Suomen valtion halusta paistatella maailmalle mallioppilaana etnisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen oikeuksien takaajana. Ettei vain olisi jokin YK:n merkittävä mandaatti kiikarissa jollekin ex-presidentille tai muulle suvaitsijalle, tapelkoot sitten siellä Ylä-Lapissa miten jaksavat?
Kirjoitin blogissani aiemmin saamen kielten tilanteesta kuinka vähemmistökielten asiantuntija, tohtori  Tove Skutnabb-Kangas ihmetteli saamelaisten torailua kieltensä käyttämisen ja kulttuurinsa oikeuksista.
Skutnabb-Kangas totesi, kuinka monien pienten alkuperäiskansojen kielten tulevaisuus riippuu pitkälle siitä, miten suvaitsevaisia ollaan ottamaan vastaan uusia puhujia.
Jostain samanlaisesta lyhytnäköisestä ja oikeudellisesti kestämättömästä torailusta näyttää olevan kyse myös saamelaisuuden määrittelyssä, kun siinä kansainvälisesti keskeisin alkuperäiskansan määrittelyn peruste eli polveutuminen on haluttu tiettyjen saamelaispoliitikkojen ja heitä neuvovien vaikuttajien toimesta kiistää ja ainakin tarkoin rajata vuotta 1875 uudempaan aikaan.
Tuolla vuosiluvulla on haluttu estää nykyisen Suomen valtion pohjoisosia kautta historian asuttaneista lappalaisista polveutuvien henkilöiden pääsy saamelaisiksi, koska heidän väitetään jo menettäneen ”elävän yhteytensä” kieleen ja yhteisön hyväksyntään nojaavaan nykysaamelaisuuteen. Sitä taas hallinnoivat pääosin 1850-luvun tienoilla Suomeen lännestä muuttaneet ja tänne asettuneet  tunturi- eli pohjoissaamelaiset, joilla on ollut saamelaisvaltuuskunnassa ja nykyisin saamelaiskäräjillä enemmistö ja joihin kapeaa saamelaismääritelmää rajusti puolustava puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvikin kuuluu.
Minulle hänen politiikkansa on ymmärrettävää ”viimeistä taistoa” historian totuuksien pikkuhiljaa uusien tutkimusten ja ILO-tulkintojen myötä paljastuttua.
Monille saamelaispolitiikan vaikuttajille nykyisen saamelaismääritelmän ja –politiikan puolustamisessa on kyse myös elämäntyön, usein omien tutkimusten ja niillä hankitun professuurin tai muun aseman puolustamisesta. Senkin toisaalta ymmärtää ja mieleen tulevat silloin aikanaan Neuvostoliittoa ihannoineet ja sen tekemisiä kynsin hampain puolustaneet kommunistit, joilta sitten vedettiin karusti matto alta.
Nämä ei-saamelaiset neuvonantajat ovat olleet kiivaampia kuin saamelaispoliitikot konsanaan.  Niinpä heidän ansiotaan on paljolti saamelaisiin iskostunut pelko siitä, kuinka saamelaismääritelmän laajentaminen johtaa suomalaiseen invaasioon, joka lopullisesti tuhoaa saamelaiskulttuurin sulauttaen sen suomalaisuuteen.
Ansioituneimmat pelottelijat ovat tehneet selvityksen siitäkin, että saamelaismääritelmän laajentaminen johtaisi jopa 100 000 suomalaisen rynnistykseen saamelaisiksi, joita nykyisen määritelmän mukaan on Suomessa enimmillään ehkä 9 000.
Suomessa polveutumiseen perustavia saamelaisten vaaliluetteloon hakijoita on ollut 1990-luvulla runsaat 1 000 henkilöä. Esimerkiksi Norjassa, jossa saamelaisia katsotaan olevan jopa kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa ja jossa saamelaisilla on laajemmat oikeudet kuin Suomessa, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on hakeutunut ainoastaan vajaat 14 000 henkilöä. Norjassa on jopa mietitty keinoja miten saamensukuisia saataisiin enemmän mukaan saamelaisluetteloon ja sitä kautta vahvistamaan saamelaiskulttuurin äänen kuulumista.

Veikko

Jk.
Pelottelusta vielä sen verran, että se on kuulunut vuosikymmenten varrella keinona myös vaientaa saamelaispolitiikkaan ja asenteelliseen saamelaistutkimukseen kohdistuvaa kritiikkiä.
Olen saanut tuntea tuon pelottelun omissa nahoissani pohjoisessa pitkään toimineena toimittajana, joka ei ole osannut miellyttää radikaalin saamelaispolitiikan tekijöitä.
Syytökset rasismista ovat olleet löysässä ja niiden pelossa hyvin moni kollega on valinnut saamelaispolitiikasta kirjoittaessaan helpon ja turvallisen sopeutumisen tien.
Tyypillisin keino yrittää päästä käsiksi ikävän toimittajan kirjoituksiin on väittää hänen leimaavan saamelaisia kansanryhmänä ja jopa syyllistyvän kiihotukseen kansanryhmää kohtaan.  Olen saanut kuulla ja lukeakin julkisuudesta, kuinka minunkin kirjoituksiani on toimitettu valtakunnansyyttäjälle edellä mainitun kiihottamisen toteamiseksi ja syytteiden nostamiseksi.
Syytteitä ei ole toistaiseksi kuulunut eikä voi kuuluakaan, jos sanomiseni ja kirjoittamiseni kuullaan ja luetaan ilman vainoharhoja. Kun kirjoitan kriittisesti saamelaismääritelmistä, saamelaiskiistoista, saamelaiskulttuurista ja saamelaisuudesta, on peruslähtökohtana yhteiskunnan huomattavalla tuella harjoitettu saamelaispolitiikka ja sen julkiset tekijät ja tukijat.
Saamelaiset kansanryhmänä, kuntalaisina, kyläläisinä ja ihmisinä ovat aivan eri asia. Pidän tavallisia saamelaisia rauhallisina ja sopuisina kansalaisina, joiden kanssa on ollut hyvä elää rinnakkain täällä Lapin perukoilla ja joita hyvin monia olen oppinut syvästi kunnioittamaan.
Ja jos arvioisi saamelaisten suhtautumista kansanryhmänä heitä varten laadittuun ja vaadittuun saamelaispolitiikkaan, on tuo suhtautuminen hyvinkin vaihtelevaa. Täydellisestä hyväksymisestä täydelliseen torjumiseen

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Inari viidellä kielellä karttoihin

STT kertoi Ahvenanmaan maakuntahallituksen vaatineen, että Ahvenanmaan alueen kartoista poistettaisiin suomenkieliset nimet. Näin siksi, että Ahvenanmaa on julistautunut yksikieliseksi, siis ruotsinkieliseksi.
Maanmittauslaitos, jolle vaatimus on esitetty, ei ole suostumassa vaan nojaa Kotimaisten kielten keskuksen lausuntoon. Kieliasiantuntijat katsovat , että esimerkiksi  niin Ahvenanmaa ja Maarianhamina kuin Åland ja Mariehamn on katsottava alkuperäisnimiksi.
”Kysymys ei ole juridinen, vaan enemmän nimistökulttuurinen”, sanoo Maanmittauslaitoksen pääjohtaja Jarmo Ratia.
STT:n mukaan Kotimaisten kielten keskus suosittelee, että karttoihin lisättäisiin kaikki viralliset kunnannimet. Niinpä esimerkiksi yksikielisen Lahden alle pitäisi jatkossa karttoihin painaa myös ruotsinkielinen nimi Lahtis.
Maanmittauslaitoksen johtava sovellusasiantuntija Teemu Leskinen kertoo, että laitoksessa ollaan jo suunnittelemassa tällaista muutosta ja tavoitteena on tasapuolinen kohtelu suomelle, ruotsille ja saamelle. Karttoihin yleisimmän kielen nimi tulee aina ylimmäksi.
Maanmittauslaitoksen mukaan eniten nimiä kertyy Inarin kohdalle, jossa suomen lisäksi nimi tulee ainakin pohjoissaameksi, inarinsaameksi ja koltaksi sekä tietenkin vielä ruotsiksi.
No, toki ruotsi on hyvä saada Inarin nimikieleksi, onhan kunnassa ollut muun muassa huomattavaa Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) kannatusta viime eduskunta- ja presidentinvaaleissa.  Ja onhan Inarissa päämajaansa pitävän saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi ollut RKP:n ehdokaskin sekä lisäksi puolueen asiantuntijana viime hallitusohjelmaneuvotteluissa.
En tiedä tullaanko ruotsia ja kuinka monta saamea painamaan jatkossa myös esimerkiksi Inarin maastokarttojen paikannimistöön.  Saamennettu nimiä on jo vuosien varrella sinnikkäästi, sen olen huomannut verratessani nykyisiä ja vaikkapa sadan vuoden takaisia alueen karttoja.
Metsähallitus on tilannut viime vuosina muutamia paikannimistöjä erämaasuunnitelmiensa liitteiksi. Viimeksi tällainen varsin ansiokkaalta vaikuttava nimistöjulkaisu on valmistunut Itä-Inarista, kokoajana inarinsaamelainen evp. rajamies Ilmari Mattus.
Minua henkilökohtaisesti kiinnostaisi nähdä Hammastunturin erämaa-alueelta tehty paikannimistöselvitys, sillä siellä nimistöä löytyy runsaan sadan vuoden aikajanalta monessa kerroksessa.
Hammastunturin erämaa on ollut inarinsaamelaisten, vai pitäisikö sanoa historiaa kunnioittaen inarinlappalaisten  ja Sompion lappalaisten takamaata, ikiaikaista pyyntialuetta, jossa vielä vuottuu  jonkin verran tuota vanhimpien käyttäjien antamaa nimistöä.  Vanhoissa kartoissa esiintyy myös runsaasti suomenkielisiä nimiä.
Seuraavan nimikerrostuman alullepanija oli vuonna 1868 alkanut Ivalojoen ensimmäinen kultaryntäys. Viimeisimpänä nimiä ovat tuottaneet erämaahan asettuneet porosaamelaiset. Pohjoissaamelaista uusnimistöä alueelle onkin siunaantunut runsaasti, joko vanhoista nimistä käännettyinä tai uusina.
Siinäpä sitä on tutkimista ja ajoittamista nimistötutkijalle kun pohtii vaikkapa Kiimasianmaan, Ripulipaskavaaran tai Sumppilammen historiallista nimitaustaa.

Veikko

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Seurakunta kadotuksen tiellä?

Uusvanhana Inarin seurakuntalaisena ja entisenä luottamushenkilönä en voi edelleenkään kuin ihmetellä seurakunnan kirkkoherran toilailuja. Kirkkoherrahan se kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan voi seurakunnan toimintoja varsin suvereenisti ohjailla, jos sattuu olemaan vielä sitä sorttia, ettei paljon muita työntekijöitä saati seurakuntalaisia kuuntele.  Ja jos seurakunnan luottamushenkilöiksi on onnistunut valikoitumaan väkeä, jotka seuraavat paimenta kuin päättömät lampaat.
Inarin kirkkoneuvosto  päätyi eilen Ulla Kemppaista (kok.) lukuun ottamatta myötäämään kirkkoherran esitystä aloittaa henkilöstöä koskevat yt-neuvottelut tavoitteena noin 100 000 euron säästöt. Kirkkoneuvoston pöytäkirjan mukaan yt-menettely voi johtaa henkilöstössä lomautuksiin, työn osa-aikaistamisiin tai irtisanomisiin. Seurakunnan talous kun on menollaan tuon 100 000 euroa miinukselle ja edellisenäkin vuonna tehtiin 70 000 euron alijäämäinen tulos.
Käytännössä siis tunturipappi Anitta ”Anis” Kuusisen ajojahti on jälleen alkanut. Näin on syytä epäillä ja pelätä kirkkoherran viimevuotiset elkeet muistaen.
Inarin seurakunnan jäsenmäärä on ollut laskussa ja minusta kirkkoherralla henkilökohtaisestikin on laskuun omat ansionsa.
Mielestäni seurakunnan pitäisi juuri nyt panostaa ihmisten palvelemisen parantamiseen eikä pitää kynsin hampain kiinni seinistä ja muusta maallisesta omaisuudesta.
Aivan irvokasta on, että samaisessa eilisessä kirkkoneuvoston kokouksessa päätettiin lisätä seurakunnan omistusosuutta Saariselän tunturikappelista ja lunastaa kappelin osakkeita Kansan raamattuseuralta ja Suomen Luterilaiselta evankeliumiyhdistykseltä yhteensä 53 000 eurolla. Sitä varten kirkkoneuvosto esittää seurakunnan tämän vuoden talousarvioon 53 000 euron investointimäärärahaa. Siis lisämäärärahaa.
Muualla maassa ja Euroopassa talouskriisien koettelemat seurakunnat pyrkivät eroon turhista tai vajaakäyttöisistä kiinteistöistään säilyttääkseen kykynsä hoitaa päätehtäväänsä, ihmisten palvelemista.
Inarissa mennään tässä asiassa takapuoli edellä tapuliin.
Muun muassa kirkon Kotimaa-lehdessä kerrottiin helmikuussa, kuinka tyhjinä humisevia kirkkojakin myydään jo täyttä päätä Saksassa, Englannissa, Ruotsissa ja Tanskassa. Kirkoista on tehty konserttitaloja, kirjastoja ja jopa asuinrakennuksia. Rapistuneimpia pyhättöjä on jätetty kylmilleen tai niille on annettu purkutuomioita.
Muualla kirkko haluaa seinien omistamisen sijasta tehdä mahdollisimman pitkälle palvelutyötään.
Samaisten uutisten mukaan Suomessakin kiinteistöjen kylmilleen jättämisiä on jo tehty ja myyntejä suunnitellaan. En usko, että Inarin kirkoilla olisi akuuttia uusiokäyttöä, mutta muita kiinteistöjä ja muuta omaisuutta löytyy myytäväksi .
Seuraavaksi kirkkoherra lampaineen huomauttaa, ettei kiinteistöjen myynnillä saada pysyvästi korjatuksi seurakunnan taloutta. Eipä niin, mutta vajeita voitaisiin poistaa vuosiksi eteenpäin ja saada samalla aikaan käyttömenojen pysyviä säästöjä.
Lisäksi tuona aikana seurakunnan taloudenpitoon ehkä saataisiin myös uutta osaamista ja näkemystä. Ja kun Inarin kunnassakin päästäisiin ehkä keskittymään kunnan peruspalvelujen kehittämiseen  nykyisen, virtuaalityöpaikkoja tuottaneen ”yrittämisen” sijasta, voisi kunnan väestökato ja sitä kautta seurakunnan  jäsenkatokin pysähtyä ja väestö kääntyä jopa nousuun.
Verotulot lisääntyisivät ja nuoren kirkkoherran ei tarvitsisi saarnata kuulijanaan vain vaimonsa.

Veikko

torstai 15. maaliskuuta 2012

Saamen ja suomenkin menoa se taitaa olla

Luin paikallislehti Inarilaisesta kaksi lukijakirjoitusta, jotka koskivat saamen kielen tai –kielten tilannetta ja joissa esitettiin näkemyksiä tuon heikon tilanteen korjaamiseksi.
Tohtori, dosentti , vähemmistökielten ja ihmisoikeuksien asiantuntija etc. Tove Skutnabb-Kangas ihmetteli, ovatko saamelaiset itse heikentämässä kieliään ja kulttuurejaan ”räyskimällä ja äyskimällä” ketkä saavat puhua saamia ja ketkä eivät.
Kyseessä on vähän sama asia kuin ketkä saavat käyttää saamenpukua ja milloin puku on päällä oikein.
Skutnabb-Kangas kertoo seuranneensa surullisena keskusteluja saamenkielisestä päivähoidosta, kielipesistä, kielikylvystä, äidinkielen merkitsemisestä väestörekisteriin ja siitä kuka on saamelainen. Omasta puolestani voin yhtyä näkemykseen paikalliselta inarilaiselta taholta kun olen seurannut aika läheltä sitä kyläläisittäin apartheidiksi kuvattua ilmiötä, kun jotkut  ”supersaamelaiset”   ja ”samofiilit” kiivailevat ettei heidän päiväkodin saamenkielisellä osastolla oleville lapsilleen saa tulla edes suomenkielistä aamupuuronkeittäjää, ettei vaan lasten kulttuuri-identiteetti  häiriinny.
Nuo edellä mainitut saamelaisuuteen viittaavat termit olen oppinut televisiossa juuri pyörineestä saamelaisten itsensä tuottamasta ”Märät säpikkäät” –sarjasta, joten niiden johdosta minusta ei pidä mennä tekemään mitään rasistista nimittelijää.
Skutnabb-Kangas viittaa Inarin alueen alkuperäiskielen, inarinsaamen elvytysprojektiin. Siinä  katoamassa olevalle kielelle koulutettiin uuspuhujia henkilöistä, jotka eivät ole etnisiä saamelaisia, mutta joilla on halu ainakin kielen puolesta sisäistyä saamelaisuuteen ja  käyttää inarinsaamea jopa kotikielenään ja opettaa se ensimmäisenä kielenä lapsilleen.
Viimeistään lapsistahan tulee siinä tilanteessa saamelaisia Suomen nykyisen, polveutumisesta irrallaan kulkevan saamelaismääritelmän ansiosta. Ja jos lapset vielä täysi-ikäisinä identifioituvat saamelaisiksi.
”Monien pienten alkuperäiskansojen kielten tulevaisuus riippuu pitkälle siitä, miten suvaitsevaisia kansat ovat sen suhteen miten ne ottavat vastaan uusia puhujia”, Skutnabb-Kangas muistuttaa.
Suvaitsevaisuuden osalta kehitys saamelaisalueella on mennyt kyllä kaikilta osin negatiivisen suuntaan, siitä kyseenalainen kunnia paljolti jo aiemmin viittaamilleni suomenruotsalaisille ”suvaitsijoille”.
Inarilaisen toinen kielestä kirjoittaja oli inarinsaamelainen, lappalaisliikkeen kärkihahmoihin kuuluva Kari Kyrö. Hän esitti, että saamen kielten elvyttämiseksi  todellisella  saamelais-lappalaisalueella (Kemin Lappi?), voitaisiin nykyisen pakkoruotsin sijasta kouluissa opiskella ensimmäisenä vieraana kielenä jotain saamen kieltä.
Kyrön esitys on tehty ehkä hieman pilke silmäkulmassa ja testaamaan Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen ja suomenruotsalaisvaikuttajien saamelaiskulttuurista  julistaman huolen aitoutta. Minusta jos todella jotain konkreettista halutaan saada aikaan saamen kielten hyväksi, Kyrön esitys on vakavasti otettava.
Muistan takavuosilta esityksiä saamen kielten nostamisesta ruotsin rinnalle Suomen toisena tai kolmantena kansalliskielenä suomen rinnalla. Esityksiä tehtiin tilanteessa, jossa saamelaisten asema alkuperäiskansana vahvistettiin Suomen perustuslaissa.
Taisivat muuten silloin suomenruotsalaiset poliitikot olla ensimmäisinä torjumassa tuollaiset esitykset. Olisihan se saattanut merkitä ruotsin aseman heikkenemistä.
Kun Skutnabb-Kangas kysyy ovatko saamelaiset itse heikentämässä saamen kieliä ja kulttuureja, tekee mieli osoittaa saamelaiskäräjiä ja sen edeltäjää saamelaisvaltuuskuntaa.  Nuo saamelaisten omat elimet ovat yhteensä vuosikymmenten ajan sortaneet saamelaisten omien vähemmistöjen, inarinsaamelaisten ja kolttien kieliä. On todella vasta lyhyt aika siitä kun noita pieniä kieliä ryhdyttiin edes käyttämään saamelaiskäräjien hallintokielinä pohjoissaamen rinnalla.
Pohjoissaame on edelleen se kieli, joka yleisesti tarjoillaan saamena silloin kun kielestä puhutaan yksikössä.
En ole ollenkaan optimisti siinä, että inarinsaame, koltta ja pohjoissaamekaan säilyvät elossa pitemmälle tulevaisuuteen. Se ei ole mitenkään mahdollista nykyisessä globalisoituvassa ja urbanisoituvassa maailmassa, jonne saamelaiset nuoretkin räppäävät lippa vinossa muiden maailman lökäpöksyjen  jatkona.
Ja samassa menossa menevät suomikin ja suomalaisuus.
” Tyyliin omg lol on niinQ niin jeba et toi kieli niinQ rikastuu ja sillai…”. Vai mitä?

Veikko

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Ovatko alkuperäiskansat alkuperäisiä?

Tuollaiseen otsikkoon törmäsin jollain nettireissullani ja otsikon alta löytyi syyskuussa 2002 Kepa ry:n verkkolehdessä julkaistu Janne Sivosen artikkeli.
Kepa on kehitysyhteistyöstä kiinnostuneiden suomalaisten kansalaisjärjestöjen kattojärjestö ja Suomen johtava kehityspolitiikan järjestöasiantuntija.
Kepan artikkelissa arkeologian professori Ari Siiriäinen pitää alkuperäiskansa-käsitettä vähintäänkin ongelmallisena. "Alkuperäiskansa on poliittisesti latautunut käsite. Termi pitää sisällään ajatuksen siitä, että jokin kansa voisi omistaa asuttamansa maa-alueen siksi, että he ovat alueen ensimmäisiä asukkaita", hän toteaa.
Siiriäisen mukaan yksittäisen ihmisryhmän alkuperäisyyttä jollakin maa-alueella ei voida luotettavasti osoittaa. Esimerkiksi eteläistä Afrikkaa asuttavat bantut ovat Afrikkaan tunkeutuneisiin siirtomaaisäntiin verrattuna alueen alkuperäisiä asukkaita, mutta bantut ovat puolestaan syrjäyttäneet aikanaan tieltään "vielä alkuperäisempiä" kansoja, kuten esimerkiksi Lounais-Afrikan khoisanit. Ja joku on asunut samalla alueella myös ennen khoisaneja.
"Alkuperäiskansoina pidetyt ihmisryhmät ovat osa pitkää historiallista jatkumoa aivan samalla tavalla kuin ne kansat, joita ei pidetä alkuperäisinä. Kukaan ei voi sanoa, mikä ihmisryhmä on jollakin alueella se aivan ensimmäinen", Siiriäinen sanoo Kepan artikkelissa
Myös termin jälkimmäinen osa, "kansa", on Siiriäisen mukaan kiistanalainen käsite. "Ei voida yksiselitteisesti sanoa, mistä asioista jokin yksittäinen ’kansa’ muodostuu. Erilaisia kriteereitä kuten kieli, verenperintö tai identiteetti voidaan kyllä luoda ja niitä mielivaltaisesti yhdistelemällä saadaan mistä tahansa ryhmästä ’kansa’.”
”Esimerkiksi etninen saamelaisuus muodostui vasta siinä vaiheessa, kun ulkopuoliset määrittelivät saamelaiset erilliseksi ryhmäkseen”, kertoo Siiriäinen.
"Olisi kuitenkin poliittisesti rehellistä johdattaa alkuperäiskansoja tarkoittava termi jostakin muusta sanasta kuin ’alkuperäinen’. Oikeampaa olisi puhua esimerkiksi nykyistä valtaväestöä edeltävästä väestöstä”, Siiriäinen pohtii.
Kepan artikkelin mukaan monet alkuperäiskansojen edustajat ovat päätyneet aivan samanlaiseen määritelmään kuin Siiriäinen, vaikka itse sana onkin pidetty ennallaan.
” Esimerkiksi saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio on todennut, että alkuperäiskansa on tekninen määrittely, joka ei merkitse sitä, että joku ryhmä olisi ensimmäinen jollakin alueella. Hänen mukaansa alkuperäiskansa on jonkin valtion alueella asuva ryhmä, jonka kulttuuri poikkeaa hallitsevasta ryhmästä. Alkuperäiskansa elää valtiossa, jonka hallinto rakentuu toisen kulttuurin pohjalle”, on Aikio selittänyt.
Valtiottomia kansoja on kutsuttu toisinaan myös neljänneksi maailmaksi. Niitä onkin melkoisesti: maailmassa on vajaat parisataa valtiota ja niissä asuu tuhansia kieleltään, kulttuuriltaan ja identiteetiltään muista erottautuvia ihmisryhmiä, kertoo Kepan lehti.
Niinpä, mutta saamelaiskäräjien mukaan saamelaiset ovat kuitenkin Euroopan ainoa alkuperäiskansa.
”Usein painotetaan myös sitä, että kansa itse pitää itseään alkuperäiskansana. Väljimmillään määriteltynä alkuperäiskansoiksi voidaan laskea ne ihmisryhmät, jotka ovat perineet tietynlaisen elämäntavan. Alkuperäiskansaan kuuluva ihminen käsittää itsensä yhdeksi ekosysteemin osaksi ja hänen kulttuurinsa sopeutuu luonnon tuotantokykyyn siten, että ekologinen tasapaino säilyy. Siksi usein ajatellaan, että juuri alkuperäiskansojen kulttuuritraditio voi opettaa meille kuinka elää sopusoinnussa luonnon kanssa.”
Arkeologi Siiriäisen mukaan alkuperäiskansat eivät ole muita ekologisempia:
"Kyse on vain mittakaavaerosta: alkuperäiskansoiksi kutsutut ihmisryhmät kuluttavat luontoa siinä kuin muutkin - joskus jopa asumiskelvottomaan kuntoon. Mutta kun ihmisiä on vähän ja teknologia on yksinkertaista, luonnon kuluttaminen ei ole niin tehokasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että alkuperäiskansat ’ymmärtäisivät luontoa’ tai ’olisivat yhtä luonnon kanssa’ - moiset väitteet saavat tutkijan niskakarvat pystyyn."
Kepan mukaan alkuperäiskansan määritteleminen ei ole pelkkää saivartelua, sillä alkuperäiskansat ovat vaatineet itselleen asemansa perusteella erilaisia oikeuksia. Kansainvälinen työjärjestö ILO edellyttää alkuperäiskansoja koskevassa sopimuksessaan, että alkuperäiskansojen oikeudet esimerkiksi maahan, veteen ja perinteisiin elinkeinoihin turvataan.
Suomessa sopimusta ei siis ole ratifioitu. Oikeusministeriössä on kuitenkin väännetty jo vuosikymmenet lakiehdotuksia, joiden tavoitteena on ollut niin sanotun saamelaisalueen valtionmaiden siirtäminen tavalla tai toisella saamelaishallintoon.
Suomessa ongelmaksi on muodostunut historiallinen ja oikeushistoriallinen kysymys siitä, keitä tosiasiassa kuuluu alueen alkuperäisiin saamelaisiin tai lappalaisiin eli miten esimerkiksi ILO-sopimusta tulisi kansainvälisesti oikein soveltaa - jos siihen yleensäkin päädytään. 
Kepan mukaan kansainvälisissä sopimuksissa alkuperäiskansan käsite on irrotettu alkuperäisyyteen viittaavasta arkimerkityksestään. ILO:n yleissopimuksessa alkuperäiskansaksi määritellään sellaiset kansat, joiden esi-isät ovat asuneet alueella ennen sen valloitusta tai nykyaikaisten valtionrajojen muodostumista. Lisäksi alkuperäiskansat ovat ILOn mukaan säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.
Kepan artikkelissa Suomen saamelaisten keskusjärjestön puheenjohtaja Maria Sofia Aikio katsoo, että alkuperäiskansan ja saamelaisuuden määritelmiä tarvitaan vain hallintoa varten. "Tavallinen ihminen ei tarvitse määritelmiä. Hän tietää sukunsa, tuntee lähipiirinsä ihmiset ja tietää, kuka kuuluu mihinkin ryhmään", Aikio kertoo.
Ei siis välttämättä tarvitse olla alkuperäinen, kunhan on alkuperäiskansaa?

Veikko

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Alkuperäiskansa vailla alkuperää?

Kokoan parhaillaan erilaisia aineistoja muutamanlaiseen projektiin päivittäisen toimittajatyöni päätyttyä, sen jatkeeksi.
On aikaa perehtyä asioihin tutkivalla otteella iänikuisen vanhan vainoojan, deadlinen häiritsemättä.
Tänään luin erilaisia raportteja suomalaisten ja saamelaisten juurista ja niihin liittyen Skandinavian pohjoisosien asuttamisesta viimeisestä jääkaudesta nykypäiviin. Kyse oli oikeastaan tietojen kertaamisesta ja vahvistamisesta. Johan toki näitä asioita on joutunut tässä vuosikymmenten varrella alkuperäiskansakiistojen keskellä eläessään selvittämään.
Kun kuuntelee ja näkee käsityksiä suomalaisten ja saamelaisten alkuperästä, ei voi olla ihmettelemättä erilaisten myyttien ja tarinoiden voimaa ihmisten käsitysten ylläpitäjinä ja muokkaajina.
Suomalaisten uskotaan yhä tulleen enemmän tai vähemmän yhtenäisenä joukkona Suomenlahden poikki vain noin 2 000 vuotta sitten ja työntäneen Suomenniemeä etelää myöten asuttaneet saamelaiset tieltään pohjoisen perukoille.
Tosiasiassa tutkimus tuntee jo käytännössä lähes sataprosenttisen varmasti sekä suomalaisten että saamelaisten alkuperän ja saapumiset Fennoskandian ja nykyisen Suomen alueille.
Eri väestöjen sukujuuria ei ole voitu selvittää vain yhden tieteenalan perusteella. Siihen on tarvittu genetiikkaa, arkeologiaa ja kielitutkimusta, joilla kaikilla on toki voitu päätyä ainakin osittain ristiriitaisiin tuloksiin, mutta joita tuloksia on pystytty tulkitsemaan myös paljolti samoin päätelmin.
Omalta osaltani olen taipuvainen uskomaan erityisesti nykyaikaiseen geenitutkimukseen, jota tosin edellinen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio luonnehti aikanaan ”Hitlerin hommiksi” eli tuntui vastustavan saamen kansan alistamista moiselle tutkimukselle.
Mutta jos kuitenkin…
On siis yleisesti tiedossa, että Suomen aluetta asutettiin heti jääkauden väistyessä niin sanottua itäistä reittiä eli nykyisen Karjalan suunnasta. Nuo muinaiset asuttajat olivat kieleltään ugrilaista juurta ja heistä mahtoi syntyä myöhemmin myös lappalaisina tunnettu väestö, jonka myöhäinen perimä ulottunee nykyään Lappiin aina Inaria ja kenties Tenonvarren varhaisimpia asujia myöten.
Sitten oli se läntinen joukko, joka samosi pohjoiseen nykyisen Norjan rannikon suunnassa ja jota kääntyi myöhemmin itään kohdaten väistyneen jäätikön toisella puolella olevat asuttajat. Väestöt olivat kieliltään erilaisia ja jossain vaiheessa osa läntisistä tulijoista vaihtoi kielensä ugrilaiseksi.
Onkohan niin, että nykyisten saamelaisten geneettinen kirjavuus johtuu nimenomaan jo tuhansia vuosia sitten tapahtuneesta väestöjen sekoittumisesta. Eli tieteen kirjoituksista lainaten ”Saamelaisten esivanhemmat ovat todennäköisesti peräisin eri marginaaliheimoista, joita jo kivikaudelta lähtien on saapunut eri suunnista Pohjois-Fennoskandiaan”.
Mutta mikäpä on saamelaiskäräjien näkemys saamen kansan alkuperästä?
Saamelaiskäräjien verkkosivuilta sen voi jokainen lukea. Ainakin sillä julkaistavasta Oktavuohta –verkkolehdestä sen määritellessä saamelaista alkuperäiskansaa:
”Saamelaiset ovat Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alkuperäiskansaa, jonka varhaisemmista vaiheista voidaan edelleenkin esittää vain olettamuksia. Kieleltään saamelaiset kuuluvat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen. Siitä huolimatta, että saamelaiset ovat kielellisesti sukua suomalaisille, saamelaisten geneettisessä perimässä on säilynyt piirteitä, jotka erottavat saamelaiset kaikista naapurikansoistaan. Saamelaisten alkuperä on siten edelleen arvoitus, jota useiden tieteenalojen tutkijat ovat pyrkineet selvittämään.”
”Tutkimus ei ole toistaiseksi voinut antaa saamelaisten alkuperästä tarkempaan kuvausta kuin ensimmäisen saamenkielisen proosateoksen vuonna 1910 julkaissut Johan Turi (1854-1936). Turi kuvaa teoksessaan Muittalus samid birra (Kertomus saamelaisista) laajasti saamelaisten perinteistä elämää. Teos on saamelaiskirjallisuuden klassikko ja se on käännetty useille maailman kielille, myös suomeksi. Turin teos on edelleenkin hyvä lähdeteos saamelaiskulttuurista.”
”Turi kirjoittaa kansansa alkuperästä mm. seuraavaa: Saamelaisista ei ole kuultu, että he olisivat tulleet tänne mistään. Saamelainen on ollut paikallinen asuja kautta koko Lapinmaan, ja kun saamelainen aikoinaan oleskeli näillä seuduin rannikolla, silloin ei meren rantamilla ollut muita asukkaita. Siihen aikaan saamelaisten kelpasi olla ja elellä. Ja saamelainen on asunut ruotsalaisalueillakin kaikkialla. Silloin ei ollut talollisia lähimaillakaan; saamelaiset eivät edes tienneet että oli muita ihmisiä kuin he itse.
Siitä saatte geeni-, arkeologia- ja kielitutkijat!

Veikko

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Mustan lampaan paluu

Sain eilen postia Inarin evankelisluterilaiselta seurakunnalta.
Minut oli hyväksytty seurakunnan jäseneksi ja vuodelle 2011 päivätyllä, tosin käsin tälle vuodelle korjatulla monisteella kirkkoherra Jouko Lepistö toivotti minut tervetulleeksi ja toivotti kirjeen lopussa Jumalan siunausta elämääni ja läheisteni elämään.
Erosin kirkosta viime vuoden lopulla protestina sille, että tuo samainen kirkkoherra oli ryhtynyt seurakunnan menoja säästääkseen lakkauttamaan sen ainoan naispapin, pääosin Saariselän kappelilla tunturipappina toimivan ja erilaisiin kirkollisiin toimituksiin paljon halutun Anitta ”Anis” Kuusisen virkaa.
Olen saanut jo aikoja sitten tietää muun muassa aiemmin seurakunnan kirkkovaltuutettuna ja tovin kirkkovaltuuston puheenjohtajana toimineena Lepistön ja Kuusisen välirikosta. Sen syynkin luulen tietäväni, mutten ryhdy sitä nyt tässä enkä ainakaan tässä vaiheessa selittämään.
Minulla siis oli protestissani syytä epäillä, että kirkkoherran Kuusiseen kohdistaman säästöaikeen syy oli ennemmin yksityinen kuin puhtaasti seurakunnan taloushuolista lähtevä.
Samalla kerralla kun menin seurakunnan kirkkoherranvirastoon täyttämään eroilmoitustani, meitä oli paikalla useita muitakin. Sovimme, että palaamme seurakunnan yhteyteen mikäli kirkkovaltuusto päättää poiketa kirkkoherran esityksestä  -  ja niinhän siinä kävikin.
Vaan eipä asia siihen jäänyt, sen toki osasimme odottaa käräjöimäänkin sinnikkääksi osoittautuneen kirkkoherran tuntien. Heti tämän vuoden toiminta- ja taloussuunnitelmaa käsitellessään kirkkovaltuusto sai Anis-asian uudelleen eteensä ja taipui päättämään, että vuoden aikana seurakunnassa tarkastellaan taloussyin kaikkien virkojen ja toimien tarpeellisuutta.
Päädyin joka tapauksessa tammikuun alkupuolella jättämään liitykirkkoon.fi –nettisivuston kautta liittymishakemukseni ja sivustolta vastattiin nopeasti hakemuksen menneen Inarin seurakuntaan.
Sen jälkeen ei kuulunut pariin kuukauteen mitään.
Kun tapasin viime viikolla muutaman kirkosta samanaikaisesti eroamassa olleen henkilön, kysäisin oliko hän jo palannut seurakuntaan ja saanut paluustaan mitään ilmoitusta.
”Palasin ja olen eronnut jo uudelleenkin kun se (jääköön kirjaamatta) jatkoi Aniksen erottamishankettaan”, henkilö vastasi.
Hän kertoi saaneensa seurakunnalta tervetulokirjeen välittömästi liitykirkkoon.fi –sivuston hakemuksen sinne mentyä. Viimeisin ilmoitus oli siis tullut Kittilästä Lapin maistraatista, joka kirjaa eronneet omaan siviilirekisteriinsä.
Kun olen työssäni joutunut käräjille kirkkoherran kanssa hänen perättyään maallista kunniaansa erään maanostelusta vanhuksilta kertoneen uutisen johdosta, ja kun myöhemminkin hän on tehnyt kanteluja Julkisen sanan neuvostoon muista uutisistani, kuten kun kerroin hänen posauttaneen hirvimetsällä poron hirvenä, aloin epäillä hakemukseni joutuneen kenties rovastin roskakoriin.
Olihan vaara, että seurakunnan jäsenenä saattaisin pulpahtaa jälleen vaikka kirkkovaltuustoon.
Lähetin liitykirkkoon.fi –sivustolle tiedustelun, jossa viittasin henkilökohtaisiin suhteisiini seurakunnan päällikön kanssa ja heitinpä hieman huumorilla epäilyn, josko nuo suhteet olivat johtaneet seurakuntatasolta langetettuun porttikieltoon Pietarin puheille.
Pian minulle vastasi Ulla Uimonen kirkon tiedotuskeskuksesta kertoen kohteliaasti tarkistaneensa asian Ivalosta ja että minut on hyväksytty Inarin seurakuntaan jo 30.1.2012.
Uimoselle oli seurakunnasta kerrottu, että koska tietoja liittyjien hyväksymisistä postitetaan keskitetysti, ei kirje minullekaan ollut vielä lähtenyt.
No, se tuli siis seuraavana päivänä.
Voin sanoa, että todellinen musta lammas palasi laumaan. En siis tunnustaudu miksikään kunnon seurakuntalaiseksi mitä kirkon seremonialliseen puoleen tulee. Kaiken lisäksi lasken inhoamieni vallan ja aseman väärinkäyttäjien joukkoon myös kirkkoherroja ja piispoja, joiden katson milloin minäkin vapaamuurareina hääriessään vahingoittaneen sinällään hyvää kristillistä yhteisöä.
Ajattelen kuitenkin, että puu voi olla vielä vahva seisomaan maailman tuulissa vaikka latva olisikin laho.
Seurakuntalaisena uskon voivani vaikuttaa Anitta Kuusisen kaltaisten, ylhäältä väheksyttyjen ja ehkä kiusattujenkin kirkon perustyöntekijöiden apuna paremmin kuin ulkopuolisena.

Veikko

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Yksi susi uhkana 10 000 porolle?

Suomen poronhoitoalueella palkii paliskuntien laskentaan ja ilmoituksiin perustuen noin 200 000 poroa. Kyseessä on niin sanottujen eloporojen eli teurastamattomien porojen vuotuinen määrä. Porojen bruttomäärä kairoilla, ihmisten pelloilla ja maanteiden pientareilla on parhaimmillaan tai pahimmillaan vuosittain noin 300 000.
Kukaan tuskin tietää porojen todellista määrää, sillä se on pyrkinyt viime vuosikymmeninä kärkkymään yli niin sanottujen suurimpien sallittujen poromäärien ja paliskunnissa on ollut intressi saattaa porolukunsa sallittujen rajoihin teurastuksia lisäämällä. Joskus poroja on myös ”piilotettu” eli jätetty lukematta. Käytäntö saattaa olla tätäkin päivää sikäli kun on uskominen paliskunnissa silloin tällöin virinneiden riitojen yhteydessä esiin tulleita väitteitä.
Viime vuosina olen toimittajan työssä saanut kuulla noita ylilukuväitteitä ainakin Käsivarresta ja Utsjoen tunturipalkisista. Ja tiedän, että ainakin Käsivarressa porojen määriä on yritetty selvittää jopa viranomaisten helikopterilennoin.
Mutta jos sovitaan tässä, että poroja on poronhoitoalueella alimmillaan se 200 000. Ja että luonnonsuojelijoiden ja Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) arvioima poronhoitoalueen alin susimäärä on 20. Sehän tarkoittaa, että kymmentätuhatta poroa kohden kairassa jolkottaa yksi susi.
Ei siis mikään uhka. Ei susi poroille enkä tiedä porojenkaan ahdistelleen susia. Silti ei voida puhua luonnon tasapainosta, onhan susia joka tapauksessa luonnottoman vähän ja poroja luonnottoman paljon.
Olen liikkunut Lapin kairoilla yli 40 vuotta ja ajoittain varsin laajastikin. Väitän, että minulla on vielä nykyäänkin tuntuma sekä poro- että petotilanteeseen.
Tiedän ärsyttäväni monia kun arvioin, että parikymmentä sutta eivät voi olla mikään todellinen uhka tai edes vakava haitta poronhoidolle. Ja että ennemminkin tappamalla poronhoitoalueen vähät sudet niistä tulee vainajina poronhoidolle todellinen uhka. Imagouhka.
Kirjoitan siis maa- ja metsätalousministeriön Suomen riistakeskukselle poronhoitoalueelle osoittamista lisäkaatoluvista 15 suden hävittämiseen. Lupia ovat toivoneet paliskunnat ja niillä RKTL:n petotutkijan mukaan tehdään käytännössä selvää alueen heikosta susikannasta.
Poronhoitoalueen maapinta-ala on 114 000 km² eli 36 prosenttia Suomen maapinta-alasta. Poronhoidolla on taloudellisesti mitaten pienenä elinkeinona aivan erityinen asema maankäyttäjänä Suomessa kun tietää sen jokseenkin lyhyen historian. Poronhoito ei siis ole mikään ikiaikainen elinkeino, ei edes saamelaisille, mutta sen eksoottisuus on purrut vuosikymmenestä toiseen lainsäätäjiin, tutkijoihin, mediaan ja luonnonsuojelijoihin.
Nyt alkavat näköjään ainakin luonnonsuojelupuolella hihat kärähtää. Näin, kun on nähnyt ja kuullut suomalaisen Luonto-Liiton ja myös muutaman muun eurooppalaisen luontojärjestön viimeaikaisia kannanottoja.
Ei siis hyvältä näytä, mutta siitäkös rehupaalia metsään vetävä poromies tai eduskuntavaaleihin valmistautuva poliitikko välittäisi tai osaisi välittää. Viittaan edelliseen maa- ja metsätalousministeriin, Sirkka-Liisa Anttilaan (kesk.), joka viime vuonna vaalien alla päätyi siirtämään määräaikaisen porolukujen tarkistamisen hamaan tulevaisuuteen kun edessä näytti olevan vääjäämättä porojen vähentäminen.
Norjassa maatalousministeri ei ole mennyt samanlaisen ongelman edessä piiloon pensaaseen.
Susia on ollut kautta poronhoidon historian porotokkien äärellä. Sudet ovat ottaneet niistä ravintoaan ja tappaneet joskus evästä muillekin riutoille.
Joutuukin kysymään miten entisajan hiihtävät poromiehet pystyivät säilyttämään elinkeinonsa, vaikka susia oli paljon enemmän ja poromiehillä ei ollut luodin lailla hangilla kiitäviä moottorikelkkoja, mönkijöitä, vhf-puhelimia ja kännyköitä. Joku vanha poromies sanoi joskus suden olleen jopa renkinä pitämässä poroja koossa niiden hoitajan lähellä.
Entäpä jos susi otettaisiin nykyaikanakin rengiksi auttamaan porojen ylilukujen kurissapidossa?
Olen sitä mieltä, että jos ja kun susien ja muidenkin suurpetojemme kantoja pitää säädellä, sen ei pidä tapahtua minään massalahtina pienen intressiryhmän tarpeista.  Se ei ole ekologisesti eikä sosiaalisesti pitkän päälle kestävä menettely.
Pedon saa käsittääkseni tappaa nykyäänkin jos se tavataan verekseltään tekemässä tuhoja omaisuudelle. Se on sitä perua vanhan ajan poronhoidosta ja karjaniityiltä. Mutta että lähdetään laukottamaan muutamaa hukkaa konein ja miehissä palkisesta toiseen, silloin ei pidä ihmetellä jos porotaloutta lyödään uutisten nettikommenteissa.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Maanomistajaksi kasvamalla, ei polveutumalla?


Eilinen ILO-kirjoitukseni saa jatkoa, kun törmäsin netissä Enontekiön Sanomissa olleeseen lappilaisen kansanedustajan Heikki Autton (kok.) vetoomukseen, jossa hän toivoi sopuratkaisua pohjoisessa jo vuosikymmenet velloneeseen alkuperäiskansa- ja maaoikeuskiistaan.
ILO-alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi on ollut keskeinen asia kiistassa ja tällä hetkellä jälleen hyvin ajankohtainen.
”Lapin alkuperäisen väestön oikeuksien turvaaminen pitäisi olla meitä enontekiöläisiä yhdistävä, ei jakava tekijä, kirjoittaa Autto. Hän toivoo, että Enontekiön saamelaisten perherekisterikortistosta olisi apua tässä asiassa.
Autto viittaa edellisviikolla Enontekiön Sanomissa kerrottuun enontekiöläisten saamelaisten perherekisterikortistoon, joka kattaa ajanjakson 1700-luvun alusta 1900-luvun alkupuolelle ja jollainen on olemassa myös Inarin ja Utsjoen tuon ajan saamelaisperheistä.
Kirkonkirjoihin perustuva rekisteri on kaiketi Lapin Sivistysseuran kokoama ja Suomen sukuhistoriallisen seuran sähköiseen arkistoon alun perin Oulun maakunta-arkistossa tehtyjen kortistokuvausten kautta kulkeutunut. Rekisteri vastaa aikansa tietoa saamelais- eli lappalaisperheistä ja näyttäisi kattavan sukujen eli polveutumisen puolesta saamelaisväestön nykyistä saamelaiskäräjien vaaliluetteloa laajempana. Toisaalta kortistosta voidaan nähdä joidenkin ”julkisaamelaisten” sukujen myöhäinen saapuminen alueelle, tai peräti puuttuminen. Myös nimien ja sukujen kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Autto vetoaa, että nyt olisi hyvä tutkia, voidaanko löytyneiden tietojen pohjalta olla luomassa kestävämpää pohjaa paikallisen alkuperäisen väestön määrittelylle.
”Ja siten, että kaikki alueen todelliset alkuperäiset asukkaat pääsisivät tasapuolisesta niiden oikeuksien piiriin, joita alkuperäiselle väestölle katsotaan kuuluvan”, hän esittää.
Autto muistuttaa, että ILO-sopimuksen ratifiointi on oikeusministeriön toimesta valmistelussa ja siksi on tärkeää perehtyä kaikkiin seikkoihin, jotka vaikuttavat siihen keitä ILO-sopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa Suomessa tarkoittaa.
Mutta mitä vastaa samassa lehdessä saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi?
Hänen mielestään vanhalla rekisterillä ei ole mitään tekemistä saamelaisten oikeuksien (siis maa- ja elinkeino-oikeuksien) kanssa. Näkkäläjärven mukaan perherekisteri ei ole nykyisen saamelaisten vaaliluettelon lähtökohta.
”Saamelaiskäräjät ei huomioi sukujen omia sukumatrikkeleita eikä sukututkimuksia. Saamelaiskäräjien kannalta tilanne ei muutu miksikään. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloa voidaan täydentää lain mukaa seuraavan kerran vuonna 2015 saamelaiskäräjien vaalien valmistelun yhteydessä”, Näkkäläjärvi torjuu. Hän painottaa, ettei Suomessa ole olemassakaan mitään saamelaisrekisteriä.
Hänen mukaansa Oulun maakunta-arkisto on kuitenkin laatinut Lapin Sivistysseuran aloitteesta tilastoja Suomen saamelaisista vuodesta 1945 lähtien.
”Ensimmäinen systemaattinen ja kenttätöihin perustuva kartoitus saamelaisista on Saamelaisneuvoston vuonna 1962 aloittama väestötieteellinen tutkimus saamelaisista. Tutkimuksen perustana olivat Oulun maakunta-arkiston tilastot, mutta primääri aineisto kerättiin lähinnä saamelaisopiskelijoiden kenttätöinä Suomen pohjoisosissa vuonna 1962. Väestötieteellinen analyysi valmistui tilastotieteen opinnäytetyönä vuonna 1968. Saamelaisuuden kriteerinä oli saamen kieli äidinkielenä joko henkilön itsensä, jommankumman vanhemman tai jonkun hänen isovanhempiensa puhumana. Toisena kriteerinä oli itseidentifikaatio eli henkilön oma näkemys siitä katsoiko hän itsensä saamelaiseksi” Näkkäläjärvi selvittää Suomen kieliperustein valikoivan saamelaismääritelmän kehitystä.
Näkkäläjärvi siis sanoo, ettei vanha rekisteri liity mitenkään nykysaamelaisten oikeuksiin, heidän määräänsä tai oikeuteen päästä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.
Näkkäläjärven mukaan kulttuuri ei siirry verenperintönä vaan kulttuuriin kasvetaan.
”Saamelaiskulttuuriin kuuluvat saamen kielet, perinteiset elinkeinot, joiku- ja käsityöperinne saamen pukuineen, oma tietämysjärjestelmänsä sekä kulttuurin historia, arvot ja perinteet”, listaa saamelaiskäräjien puheenjohtaja.
Hän sijoittaa kielten ja joikaamisen väliin elinkeinot, joiden on korostettu kuuluvan saamelaiskulttuuriin koko saamelaisten kulttuuri-itsehallintolain voimassaolon ajan. Eikä ILO-sopimusta olla suinkaan ajamassa lapintakkien ompelijoita tai joikaajia varten, vaan sillä saamelaiskäräjät pyrkii ja on jo vuosikymmenet pyrkinyt päästä hallinnoimaan Ylä-Lapin valtionmaita.
Jo vuonna 1990 yritettiin saattaa voimaan saamelaislaki, jolla pohjoisissa kunnissa olisi synnytetty historiaan perustumaton, paliskunnittain rajattu lapinkyläjärjestelmä hallitsemaan valtionmaita ja hyödyntämään niiden luonnonvaroja. Kun laki kaatui omaan mahdottomuuteensa, kehiteltiin silloisen oikeusministeri Hannele Pokan (kesk.) tuella saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaki.
Sitä markkinoitiin ”pelkkänä kulttuurilakina”, johon eivät sisältyisi kiistellyt maaoikeudet.
Kirjoitin tuolloin jutun, jonka otsikko ”Kulttuurilaki vai Troijan puuhevonen” on jäänyt elämään ylälappilaisten huulille. Epäilin, että kulttuurilain nojalla perustettava saamelaiskäräjät jatkaisi edeltäneen saamelaisvaltuuskunnan tavoin pohjoisen valtionmaiden havittelua. Ja olen ollut oikeassa: saamelaiskäräjien toiminta on 1990-luvulta lähtien keskittynyt varmaan vähintään 90-prosenttisesti maaoikeuksien pyörittämiseen milloin minkinlaisten pää- ja sivuraiteiden kautta.
Se muu kulttuuri on ollut käräjien toimintaa aktiivisesti seuranneen toimittajan näkökulmasta ajoittain hyvinkin heikolla hoidolla.
Klemetti Näkkäläjärven logiikalla maiden omistajaksi ja hallinnoijaksi ei siis voida tulla polveutumisen eli perimyksen kautta, vaan kasvamalla.
Kun katsoo vanhaa kortistoa, saamelaiskäräjien puheenjohtajan näkemyksen voi ymmärtää.

Veikko

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

ILO-sopimuksen ratifiointia kysytään, perätään ja luvataan – tuntematta, tutkimatta ja kuulematta


Eilen 6.3. vierailivat Rovaniemellä EU:n ulkoministeri Catherine Ashton, Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt ja molempia isännöinyt Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.). Tapaamisen teemana olivat arktiset kysymykset, joihin liittyen Suomi havittelee Rovaniemelle jotain unionin arktista osaamiskeskusta, mahdollisesti Rovaniemellä jo olevan Arktisen keskuksen yhteyteen.
Ulkoministerivieraita tapaamaan oli muiden muassa kutsuttu Pohjoismaiden saamelaiskäräjien puheenjohtajat, Suomesta näin Klemetti Näkkäläjärvi (r.).
Kun Ylen Lapin radio haastatteli iltapäivällä Erkki Tuomiojaa, piti toimittajan varsinaisen arktisen osaamisaiheen jatkeeksi kysyä viime aikoina ja oikeastaan viime vuosina toimittajien huulilla pyörinyt asia. Eli aikooko Suomi vihdoin ratifioida saamelaisten maaoikeudet vahvistavan ILO-sopimuksen. Kyse on yli 20 vuotta vanhasta kansainvälisen työjärjestön ILOn yleissopimuksesta 169, jolla oli ja on ollut pyrkimys vahvistaa alistetussa asemassa joissain valtioissa elävien alkuperäiskansojen oikeuksia perinteisiin alueisiinsa ja niiden luonnonvaroihin.
”Olisin kovin pettynyt, ellei sopimusta saada tällä hallituskaudella voimaan”, vastasi Erkki Tuomioja (sd.).
ILO-sopimuksen ratifiointi on ollut saamelaiskäräjien ja sitä tukevien, yllättäen melkein poikkeuksetta suomenruotsalaisten, vaikuttajien painostamana mukana jo ainakin kahden ellei kolmenkin aiemman Suomen hallituksen ohjelmassa.  Myös Jyrki Kataisen (kok.) istuvan hallituksen ohjelmaan se tuli Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen ajamana. Saamelaisilta ääniä kalastellut RKP kutsui ehdokkaanaankin olleen Klemetti Näkkäläjärven asiantuntijana hallitusneuvottelijoihinsa.
Erityisen ärhäkkäänä ILO-asiassa esiintyi presidenttiehdokkaana ollut tasa-arvovaltuutettu Eva Biaudet (r.), jonka mielestä Ahvenanmaan kaltainen itsehallintoalue sopisi perustaa myös yliseen Lappiin, malliksi maailman maille Suomen upeasta vähemmistö- ja alkuperäiskansapolitiikasta.
Voimakkaasti Kataisen hallitusohjelmaa ILO-asin osalta on lähtenyt ajamaan myös RKP:n oikeusministeri  Anna-Maja Henriksson (r.). Hän on pyytänyt ministeriöitä kertomaan tämän kuukauden loppuun mennessä mahdollisuuksista  ILO-sopimuksen ratifiointiin. Henrikssonin mielestä uusia selvityksiä ei enää tarvita ja niinpä hän on tietojeni mukaan muun muassa kieltäytynyt tapaamasta Suomen kieliperusteisen saamelaismääritelmän ulkopuolelle jätettyjä lappalaisia. Oudomman lukijan käsitteet ”saamelainen” ja ”lappalainen” vievät viimeistään tässä vaiheessa ulalle mikäli hänen edellytetään näkevän niissä eroa.
Lyhyesti tällä kertaa sen verran, että saamelaisilla tarkoitetaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon pitkälti kieleen perustuvan valinnan perusteella hyväksyttyä noin 7000 – 9000 henkilön suuruista väestön osaa, kun taas lappalaisiksi lukeutuvat katsovat polveutuvansa Lapin alkuperäisistä asuttajista eli olevan nimenomaan polveutumisen kautta enemmän alkuperäiskansaa kuin Lappiin suurelta osalta varsin myöhään 1800-luvun puolivälin jälkeen asettuneet saamelaiset – joita myös aiemmin lappalaisiksi kutsuttiin.
Jotta sotku olisi täydellinen, on osa nykyisistä saamelaisista myös polveutujia ja näin osa lappalaisista näiden verisukulaisia. Pahimmillaan kieleen nojaava ja käytännössä saamelaiskäräjien vaalilautakunnan subjektiiviseen arviointiin nojaava saamelaismääritelmä on jakanut Inarissakin jopa sisarusparvia saamelaisiin ja suomalaisiin (lappalaisiin). Jako on saanut viime vuosikymmeninä merkitystä, kun Suomi on tunnustanut saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvat perustuslaissaan maan ainoaksi alkuperäiskansaksi ja kun nyt ILO-sopimuksen kaltaisilla ratifioinneilla tuolle joukolle halutaan erityisiä oikeuksia alueen maihin ja luonnonvaroihin.
Minua on toimittajana hämmästyttänyt se, etteivät toimittajat eivätkä poliitikotkaan tunnu tietävän tai edes haluavan kunnolla selvittää mitä kansainvälinen alkuperäiskansamääritelmä ja mitä esimerkiksi ILO-sopimuksen ratifiointi käytännössä tarkoittavat.
Eli hyvät toimittajat ja poliitikot, olisiko aika tutkia ihan käytännön tasolle onko Suomessa ILO:n tarkoittamaa alkuperäiskansaa ja mikä on sen asema ja keitä ovat saamelaiset ja keitä lappalaiset?
Oma kysymyksensä käytännön tasolle mentäessä on vielä sekin, miten ILO-sopimus vaikuttaisi nykyisiin saamelaisiin, joista reilusti yli 60 prosenttia asuu jo muualla kuin saamelaisalueella ja joiden toimeentulo nojaa enää vain muutamilla prosenteilla niin sanottuihin perinteisiin saamelaiselinkeinoihin, päällimmäisenä poronhoito.
Hämmästyttävintä minusta on se, että tietoa saamelaisten alkuperästä sekä Skandinavian ja Suomen alueiden asuttamista jääkaudesta nykypäivään on pilvin pimein. Jopa oikeusministeriö on teettänyt perusteellisia tutkimuksia nimenomaan pohjoisen asutushistoriasta ja maaoikeuksista, mutta nuo oikeusministeri Johannes Koskisen (sd.) käynnistämät tutkimukset eivät ilmeisesti sopineet myöhempien päättäjien ja vaikuttajien näkemyksiin ja niinpä esimerkiksi Juha Joonan ja Matti Enbusken ansiokkaat tutkimukset on piilotettu oikeusministeriössä jonnekin komeroihin.
Kaivoin juuri eilen 18.4.2008 Lapin Kansassa julkaistun uutiseni saamelaiskäräjien Inarissa järjestämästä maaoikeusseminaarista. Siellä oikeusministeriön hallintojohtaja Olli Muttilainen kertoi kuinka Suomella on "erityinen syy ratifioida ILO-sopimus, koska Suomi oli EU-puheenjohtajakaudellaan aktiivisesti ajamassa eteenpäin YK:ssa hyväksyttyä alkuperäiskansajulistusta”.
Muttilainen arvioi alkuperäiskansajulistuksen antaneen uutta terää vanhalle ILO-sopimukselle. Näin siitä huolimatta, ettei julistus ole maita sitova ja vaikka suuret valtiot eivät ole siihen sitoutuneet.
Muttilainen halusi kiistää väitteet, joiden mukaan ILO-sopimus voitaisiin ratifioida ilman lisätoimia. Väite pohjautuu tilanteeseen, jossa saamelaiset nauttivat samanlaista perustuslain suojaa kuin muutkin kansalaiset ja ovat saavuttaneet myös valtaväestön tasoisen sosiaalisen ja taloudellisen aseman.
Muttilaisen ja oikeusministeriön mielestä saamelaisille tarvitaan siis muiden kansalaisten tasa-arvon ja aseman ylittävää kohtelua
Muttilainen tuli ainakin minulle todistaneeksi myyttien siivittämän politiikan ehtineen Suomen alkuperäiskansakysymyksessä historian ja oikeushistoriankin edelle. Ja varsinkin, kun hän kertoi, ettei oikeusministeriö ota kantaa teettämiinsä tutkimuksiin, koska se on tieteellisen ja muun keskustelun tehtävä.
 Voihan ihme!
Pelättävissä siis on, ettei Anna-Maja Henriksson ja hänen johtamansa oikeusministeriö, eikä ulkoministeri Erkki Tuomiojakaan, haluaa enää nähdä saati lukea esimerkiksi juuri Lapin yliopistossa tarkastettua Tanja Joonan ILO-asiaan perehtyvää väitöstutkimusta. Lisääkin uutta lappalaisia tukevaa tutkimusta on lähiaikoina tulossa julki.
Joonan mukaan ILO-sopimuksen yhteydessä ongelmaksi voi muodostua, että on henkilöitä, jotka eivät ole saamelaiskäräjien vaaliluettelossa, mutta jotka täyttävät ILO-sopimuksen kriteerit. Vaaliluettelossa voi puolestaan olla henkiöitä, jotka eivät maaoikeuksien osalta täytä kriteereitä eli heidän suhteensa maahan on katkennut. Joonan mukaan ILO-sopimuksen soveltamisalue olisi myös paljon laajempi kuin nykyinen niin sanottu saamelaisalue: kolme pohjoisinta kuntaa ja Sodankylän kunnassa oleva Lapin paliskunta.
Joonan tutkimuksen perusteella ILO-sopimuksen ratifioiminen asettaa valtiolle haasteen, miten saada kaikki sopimuksen piirissä olevat henkilöt olemaan tietoisia oikeuksistaan.
Joonan mukaan ILO-sopimuksen ratifioiminen on merkittävä ihmisoikeuskysymys. Hänen mukaansa sitä ei tulisi nähdä vastakkainasetteluna.
Siis tutkikaa ja kuunnelkaa eri osapuolia! Maailmassa on syntynyt pienemmistäkin asioista vakavia konflikteja, joita ei soisi itseään mallioikeusvaltiona markkinoivalle Suomelle.

Veikko

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Entinen suunnistaja, nykyinen erakko


 Kun on kirjoittanut 40 vuotta julkisuuteen, viime vuodet varsinaisessa leipätyössäkin jotain 300 uutisen tai jutun vuosivauhtia, huomaa putoavansa jonkinlaiseen tyhjiöön kun odottelee viimeisiä lomia pidellessään varsinaisen eläkeajan alkamista.
Tuntuu oudolta kun kenestäkään vanhasta vainoojasta, vastineiden vakiotuottajasta, ei ole kuulunut kohta kuukausiin mitään.
Tässäkö tämä sitten oli? Näin on ehtinyt huomata miettivänsä.
No ei vaiteskaan! Ei elämä muuten ole menossa tyhjän päälle. Päinvastoin, kauhea puuhaaminen on ollut päällä vuosikymmenten työn tuottamia arkistoja tutkiessa, tarkoituksena edelleen kirjoittaa. Ajatus on saada aikaan jonkinlaiset populaarit muistelmat. Sen verran tuulista elämä toimittajana ylisessä Lapissa on taakse jääneinä vuosikymmeninä ollut. Ja ovatpa jotain muistelusta kaivanneet jotkut vakiintuneet lukijatkin.
Toivottavasti eivät ihan vain kohteliaisuuttaan.
Tämä nettipäiväkirja liittyy sekin "uuteen tulemiseeni" kirjoittajana. Kun jatkossa seurailen maailman menoa enemmän tavallisena lehtien lukijana ja sähköisen median kuuntelijana ja katsojana, aion kommentoida sitä tällä julkisella foorumilla.
Ehkäpä avaudun kertomaan jopa henkilökohtaisista arkisista puuhistani. Eihän sitä koskaan tiedä millaiseksi kertojaksi tässä vielä hurahtaa, dementiaa torjuessaan.
Tämä avauskirjoitukseni ei varmaan vielä paljoa oudommalle lukijalleni minusta tai aihepiireistäni avannut, mutta palataan asiaan.
Blogini nimestä kerron sen verran, että Kollumit ovat matalia tuntureita, oikeastaan vain hieman laeiltaan kaljuja kuusikkorinteisiä rovia Hammastunturin erämaassa. Ne ovat aluetta, joilla olen metsästänyt ja liikkunut muutenkin paljon Inarissa asuessani ja joille inhoamani EU:n direktiivit eivät ole koskaan kunnolla ulottuneet.
Kollumit ovat olleet minulle paikka aktiiviseen syrjäytymiseen, joka on ollut tärkeää jo työssäkin jaksamiselle ja johon aion jatkossa uppoutua lähes päätoimisesti.
Toinen minulle tärkeä paikka on ollut ja on edelleen Inarijärvi, jonka pienessä saaressa tulen varmaan tätäkin päiväkirjaa monesti, toivottavasti vielä monesti kirjoittamaan.

Veikko