sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Polveutumista ei voi poistaa alkuperäiskansan määrittämisestä

Saamelaiskäräjälain uudistamista pohtineen Pekka Hallbergin työryhmälle on haettu jatkoaikaa elokuun loppuun asti. Työryhmä ei saanut määräaikanaan aikaan yksimielistä lakiehdotusta, joka yksimielisyys oli asetettu ehdoksi uusitun lain käsittelyyn ottamiselle.
Vaikka valmistelutyötä pyrittiin tekemään salassa ja tuomaan sitten kulisseissa valmiiksi sovittu esitys hallituksen esityksen muodossa eduskunnan siunattavaksi, salaus ei täysin onnistunut. Tietoa työryhmän työn eri vaiheista tuli useampien kanavien ja vastaanottajien kautta julki – ja siitäkös oltiin sitten mukamas harmissaan.
Erityisen järkyttävä oli julkivuotaneen niin sanotun ”Lohen kompromissin” sisältö. On käynyt ilmi, että tuota - olikohan kuusikohtaista - paperia lienee pureskeltu lakityöryhmässä jo varsin pitkään ja että sen läpiviemistä markkinoitiin myös kentälle erilaisin rauhoittelevin selittelyin.
Tuossa perustuslakivaliokunnan jäsenelle mielestäni erikoisessa esityksessä lähdettiin nollaamaan polveutumista Suomen alkuperäiskansan, saamelaisten, määrittämisestä. Lienee maailmassa ainutlaatuista, ettei polveutuminen olisi merkitsevä alkuperäiskansaa määritettäessä, ja huolimatta siitäkään, etteivät alkuperäiskansat välttämättä aina ole alueensa ensimmäisiä asuttajia (First Nations). Toki Pohjoismaissa on jo pitkään ajettu saamelaisen alkuperäiskansan määrittämistä kielen perusteella, joten siltä osin Markus Lohi pyrki varmaan olemaan linjassa tyydyttääkseen saamelaiskäräjien enemmistöjen toiveita. Hänen ”kompromississaan” parafoidun pohjoismaisen saamelaissopimuksen määrittämä ”kotikieli” oli kuitenkin kirjattu muotoon ”ensimmäinen opittu kieli”, jolla sinällään ei olisi mitään käytännön eroa saamelaisuutta rajattaessa ja esimerkiksi estoa suomalaisten ”uussaamelaisten” tulolle saamelaiskäräjien äänioikeutetuiksi.
Saamelaissopimuksen mukaan saamelaisen kotikielen osoittaminen tuo henkilölle oikeuden tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. On selitetty, että ”uussaamelaisten” tulo voidaan vielä estää niin kutsutun ryhmähyväksynnän (lue ryhmähylkimisen) kautta, mutta sellaista ei nähdäkseni ole ainakaan tuohon sopimuksen määritelmään kirjattu. Sama pätisi harmonisoinnin kautta varmasti myös tuon ensimmäisen kielen osalta. Hallbergin työryhmässä kaavailtu kielikriteeri olisi ulottunut yhteen isoisovanhempaan asti, siis varsin etäälle, mutta riittävän kauas pullauttamaan ulos Suomen alueen alkuperäisiä lappalaisia.
Polveutuminen eli saamelaismääritelmän lappalaispykälä haluttiin Lohen ”kompromississa” poistaa kahden vuoden siirtymäajan jälkeen. Siis tuo aika pantiin tarjolle lappalaisten hakea saamelaiskäräjien äänioikeutta. Taustalla lupailtiin, että voitaisiinhan tuota siirtymäaikaa koettaa sitten eduskunnassa jatkaa, mutta käytännössä siis polveutujat haluttiin erottaa niin kutsutusta ”etnisestä saamelaisuudesta”. He voisivat kyllä olla halutessaan saamelaisia, mutta eivät matkustaa sen businessluokassa.
Sikäli kun olen joistain lähteistä saanut kuulla ja ymmärtää, juuri lappalaishaun kahden vuoden siirtymäaika oli – sekin - liikaa saamelaisjohdolle. He vaativat lappalaispykälän välitöntä poistamista. On myös kerrottu, että kannasta äänestettiin saamelaiskäräjien hallituksessa ja silloin äänin 4 -3 päätettiin lypsää vielä tuo välittömyyden vaatimus läpi. Lisäksi kaiketi vaadittiin myös Lohen esitykseen sisältyneen, saamelaiskäräjien vaalilautakunnan ja korkeimman hallinto-oikeuden väliin kaavaillun ”riippumattoman oikaisulautakunnan” nimitysoikeutta yksinomaan saamelaiskäräjille oikeusministeriön sijasta.
Saamelaiskäräjäjohdon raaka lypsäminen perustui hyvin pitkälle niihin lupauksiin, joita ihan ministeritahoilta oli heille annettu. Oli siis luvattu, ettei saamelaiskäräjälain uudistuksia esitettäisi ja tehtäisi ilman käräjien hyväksyntää. Toimeksiantajalta naurettava tapa vetää tavallaan matto alta työryhmän poliittisilta ja valtiota edustavilta virkamiesjäseniltä. Saamelaisjohdoltahan ei käsi väsy lypsyhommissa!
Sikäli kun olen edelleenkin oikeilla jäljillä, aloitteen Hallbergin työryhmän työn jatkamisesta teki saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio. Hän lienee tavannut asian tiimoilta myös pääministeri Juha Sipilän. Nähtäväksi siis jää, aikooko saamelaisjohto jatkaa kovilla vaatimuksillaan vai peruuttaako se lypsykiulun kaaduttua takaisin ”Lohen kompromissiin”. Jotenkin tuntuu, ettei saamelaiskäräjillä kovaa linjaa edustanut sisäpiirin osa välttämättä edes halua uusia noillakaan ehdoilla käräjälakia. Pysyminen vanhassa kun takaa heille epädemokraattisten kuntakiintiöiden kautta jatkossakin vallan ja muutama uusi polveutumisen kautta tuleva äänestäjä ei tuota valtaa hetkauta. Heitä voi siis edelleenkin räikeästi ”ryhmähylkiä” kuten nytkin on nähty.
Luulisi keskustan Markus Lohen, kokoomuksen Jari Huotarin ja myös vaikka työryhmän puheenjohtaja Pekka Hallbergin jo nähneen millaiseen puljuun joutuivat. Samoin työtä parlamentaarisessa työryhmässä seuranneiden poliitikkojen kuten Eeva-Maria Maijalan ja Mikko Kärnän. Oli käsittämätöntä miten yleensäkään polveutumisen poistaminen nousi niinkin vahvasti työryhmän todennäköiseen ehdotukseen, kun on nähnyt ja kuullut esimerkiksi juuri poliitikkojen selkeitä vakuutteluja, että tuosta kansainvälisesti käytetystä määrityksestä pidetään kiinni.
Olisiko myös työryhmän poliittisten ja virkajäsenten aiheellista reilusti peruuttaa ja pelastaa tässä prosessissa mitä heillä kylläkin vielä pelastettavissa on?


Jk.
Ivalossa järjestettiin 19.5. Suomen hallituksen alulle paneman sovintoprosessin valmisteluun liittyvä kuulemistilaisuus, jossa kuultavina olivat pääosin inarinsaamelaista juurta olevat, osin vaille saamelaisstatusta jätetyt kansalaiset sekä Inarinmaan lapinkyläyhdistys.
Polveutumisasia nousi vahvasti esille tuossa varsin hyvin väkeä koonneessa kuulemisessa. Samoin valtioneuvostolle lähti selkeä viesti siitä, että jo mielellään ennen sovintoprosessin käynnistymistä tai viimeistään sen aikana, ja siitä aloittaen, tulisi saamelaisväestöä jo pitkään jakanut ja raastanut paikallinen riitely saada selvitetyksi.
Ilman tuon kipeimmän ongelman ratkaisemista ei millään sovintoprosessilla saada tuloksia aikaan, Ivalossa todettiin.
Inarinmaan lapinkyläyhdistyksen taholta todettiin, että kun ”assimilaatiokeskustelussa ja -vaatimuksissa on herkästi käytetty sanontaa kulttuurinen kansanmurha, meistä erityisesti sellainen olisi, mikäli Suomen alueen alkuperäiset lappalaiset ohitettaisiin tällaisessa sovintoprosessissa ja mikäli heidät suljettaisiin historioineen ja sorron kokemuksineen Suomen oikeusvaltion taholta tapahtuvan tunnustamisen ja sopimisen ulkopuolelle”.

Saamelaiset jaetaan farssiratkaisulla eliitti- ja rupukansaan, jatkoa...

Huomattiin, että uusimmat tuon otsikon alla olevaan kirjoitukseeni tulleet kommentit eivät näy lukijoille. Kommenttien määrässä ylittyi 200:n raja ja ehkäpä siinä meni jokin rajoitusasetus päälle.
Kommenttilomakkeen alla ainakin minulle näkyy linkki "Lataa lisää", jota klikkaamalla nuo uusimmatkin kommentit tulevat näkyviin. Ne eivät kuitenkaan  pysy seuraavalla lukukerralla näkyvissä, joten klikkaus on uusittava.
Mutta kokeillaan jatkaa keskustelua tämä "jatko-osan" alla. Uuttakin tekstiä on pian tulossa.

Veikko V.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Saamelaiset jaetaan farssiratkaisulla eliitti- ja rupukansaan?


Kirjoitan edeltäneen vuorokauden aikana saamieni ihmettelevien ja vihaisten viestien sekä muutamien omienkin yhteydenottojeni pohjalta. Kyse on saamelaiskäräjälain uudistamista pohtineen työryhmän mahdollisesti jopa yksimielisistä ehdotuksista. Niistä yksi keskeinen olisi polveutumisen poistaminen saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kelvollisten henkilöiden osalta. Ainoaksi perusteeksi riittäisi lyhyen, nimellisen siirtymäajan jälkeen kieli.
On selvää, että tuollainen alkuperäiskansan määrittelyssä kansainvälisesti outo, vaikkakin parafoidussa pohjoismaisessa saamelaissopimuksessa kirjattu kieliperuste on sokki Suomen historiallisen Lapinmaan kalastaja- ja metsäsaamelaisen väestön kannalta. Se jos mikä sopii siihen käsitteeseen kulttuurisesta kansanmurhasta, jota väitettä on julisteltu estoitta pitkin maailmaa tuon nyt kieliperusteen takana olevan saamelaishallinnon toimesta.
Sikäli kun olen useammista työryhmän työtä valottaneista ja kommentoineista lähteistä voinut ymmärtää, nyt todennäköisesti sovittu kieliperuste liittyisi kokonaisvaltaiseen kompromissiratkaisuun, jonka on sanottu olleen työryhmään kuuluvan kansanedustaja Markus Lohen käsialaa, mutta jonka saamelaiskäräjien lähteistä on kerrottu syntyneen suurelta osin jo helmikuussa käräjien lakimiehen toimesta, hänen tunnettujen tausta-asiantuntijoidensa pohjustamana. Otapa näistä selvää, kun lakivalmistelua on tehty kovin hys-hys tapaan.
Vaikka siis polveutumismääritelmän tukena ovat olleet kansainvälinen alkuperäiskansan määrittelyn keskeisin peruste sekä lukuisat kotoiset asiantuntijanäkemykset ja poliitikkojen ”varmat” lupaukset, näin vain ne ylikävellään?  Ja milläpä kaikkien osapuolten hyväksymällä kompromissilla?
Saamelaiskäräjälain saamelaisuutta määrittelevä 3 § kirjoitettaisiin nyt siis ”pohjoismaiseen” muotoon eli saamelaiskäräjien vaaliluetteloon päästäisiin pelkästään kokemalla itsensä saamelaiseksi ja todistamalla puhuneensa ensimmäisenä kielenään saamea, tai että joku vanhemmista, isovanhemmista tai isoisovanhemmista on puhunut ensimmäisenä kielenään saamea. Kieliperuste siis vietäisiin sinällään pitkälle, mutta polveutumisperusteeseen verrattuna sopivan lähelle lappalaisten eliminoimiseksi. Kun pohjoismaisessa sopimuksessa puhutaan kotikielestä, Suomessa lakiin kirjattaisiin ensimmäinen kieli, jolla silläkään tuskin estettäisiin uussaamelaisten pääsy (lappalaisten sijasta) saamelaiskäräjien äänioikeutetuiksi. Noita uussaamelaisia olisivat vaikkapa niiden supisuomalaisten samofiilien lapsukaiset, jotka nämä saamea opiskelleet vanhemmat opettaisivat ja ilmoittaisivat saamenkielisiksi ja joilla pohjoismaisen kirjauksen nojalla olisi oikeus tulla merkityksi äänioikeusluetteloihin – sikäli kun äänioikeusikään tullessaan kokisivat olla saamelaisia.
Lappalaisperustein polveutuvia rauhoittamaan lienee sommiteltu erityinen lakiin kirjattava siirtymäaika, jona olisi mahdollisuus hakea vielä äänioikeutta polveutumiseen nojaten. Siirtymäajan päätyttyä lappalaisten luukku pantaisiin kiinni ja heidät lakaistaisiin siltä osin historian maton alle.
Minusta oleellisia kysymyksiä tuollaisessa tilanteessa on se, missä määrin saamelaiskäräjien vaalilautakunta, sen jatkeeksi kaavailtu mahdollinen ”lakiosaamista” omaava oikaisulautakunta ja sen jälkeen vielä korkein hallinto-oikeus pyrkisivät jo ennakoimaan tulevaa kielimääritelmää? Eli palaisiko jo aiemmin niin kovasti yritetty lappalaisuuden takarajavuosi 1875 jälleen käyttöön tai löytyisikö yleensäkin helposti syitä evätä äänioikeuksia?
Käsittämättömiin kuulumisiin luen senkin, että uudessa saamelaiskäräjälaissa saamelaisuus määriteltäisiin kahteen kerrokseen eli saamelaiskäräjillä äänioikeutettuihin saamelaisiin ja toisiin, joilla ei tuota äänioikeutta olisi, mutta jotka voivat pitää itseään ihan vapaasti muuten saamelaisina. Siis yleissuomalaiseen äänioikeuteen sovellettuna toiset voisivat äänestää Juha Sipilää ja Petteri Orpoa ja vaatia heiltä ääniään vastaan kaikkia mahdollista hyvää, kun taas ne toiset saisivat syrjäytyä kaikesta oikeudettomina rupukansalaisina.
Suomalaisen oikeusvaltion uutta uljasta aamunkoittoa?
Lain perusteluissa kaiketi todettaisiin, että kyseessä on hallintolaki, jolla määritellään saamelaiskäräjien tehtäviä vain kieleen ja kulttuuriin liittyvässä itsehallinnossa  eikä laki siis koskisi kaikkia saamelaisia ja heidän jälkeläisiään. Kaiken lisäksi todettaisiin ja käräjätkin siitä tiedottaisi, että saamelaisten oikeuksien edistämisessä ei tavoitella yksityisoikeudellisista maaoikeuksia, vaan kyse kaikkien saamelaisten kollektiivisten oikeuksien edistämisestä. En todellakaan ymmärrä mitä olisivat tähän liittyen yksityisoikeudelliset maaoikeudet ja etenkään nuo kollektiiviset oikeudet. Ja vielä, eikös Suomi ole tunnustanut tiettyjen elinkeinojen liittyvän saamelaiskulttuuriin eli niinköhän saamelaiskäräjälakityöryhmää hieman moisella kompromissilupauksella narutettiin – tai se itse päätti naruttaa, en tosin tiedä keitä?
Aikanaan muuten Hannele Pokka oikeusministerinä markkinoi vuoden 1990 saamelaislakiehdotuksen jälkeen laadittua saamelaiskäräjälakiehdotusta ”pelkkänä kulttuurilakina”, johon eivät sisältyisi mitkään maaoikeusvaateet. Kirjoitin asiasta tuolloin jutun Lapin Kansaan otsikolla ”Kulttuurilaki vai Troijan hevonen”. Niinpä sittemmin on nähty kumpi oli kyseessä.  Näillä tämän päivän tiedoillani taidan kaivaa tuon vanhan otsikon valmiiksi todennäköiseen uusiokäyttöön.
En ole koskaan päässyt selvyyteen siitä uskoiko keskustalainen Pokka vakavissaan ratkaisseensa maaoikeuskiistat tuolla lakiehdotuksella. Ehkä en tule koskaan tietämään sitäkään, uskovatko keskustalaiset Lohi ja Sipilä (ja ehkä Mikko Kärnäkin siinä välissä) todellakin nyt kirjaillun sanahelinän johtavan lopulliseen ratkaisuun kymmenien vuosien saamelais- ja maaoikeuskiistoissa. Jos johonkin näillä tiedoilla uskon, niin siihen, että Suomi ui alkuperäiskansa-asiassaan yhä syvemmälle lappalaiskairojen syviin soihin.
Jonkinlaisina suosuksina kerrotussa kompromississa olisi erillisenä poliittisena päätöksenä tehtävä metsälappalaiskulttuurin tunnustaminen. Valtio siis tunnustaisi metsäsaamelaisten olemassaolon, samalla kun toisaalla estäisi heidän pääsynsä saamelaiskäräjälain etuisuuksien piiriin. Tarkoitus olisi kai että valtio rakentaisi jonkinlaisen tukijärjestelmän metsäsaamelaisen kulttuurin elvyttämiseksi, mutta eiköhän kyse ole mitä selkeimmin poliittisesta, rauhoittavasta ja vailla sen kummempaa konkreettista sisältöä omaavasta sanahelinästä.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Metsäsaamelaisetkin kelpaavat uhriutumiseen

Jäämerenradan toteutuminen otti jokin päivä sitten merkittävän askelen, kun julkistetun linjaus- ja kustannusselvityksen kerrottiin johtavan Suomen ja Norjan kesken jatkoselvityksiin ja kun Rovaniemeltä tai Kemijärven suunnasta Sodankylän ja Inarin kautta Kirkkoniemeen kulkevan Arktisen rautatiekäytävän arvioitiin olevan käytössä jo ehkä viidentoista vuoden kuluttua.
Ei tarvinnut arvailla johtiko uutinen ilahtuneiden ja tulevaisuuden kehitysvisioita pohtivien kannanottojen rinnalla myös jyrkkiin vastustaviin älähdyksiin. Eikä tarvinnut arvailla sitäkään miltä tahoilta nuo vastustavat äänet kantautuivat. Eli saamelaisten ja ”saamelaisen poronhoidon” suunnista.
On tietenkin oman kartoituksensa paikka missä määrin eli kuinka kattavasti uutisten saamelaiset tuota Jäämeren rataa vastustavat. Saamelaisia, kuten muitakin pohjoisen asukkaita, on lopulta aika moneen junaan, lisäksi tietenkin se pääosa heistä, jotka eivät asu täällä päinkään. Juuri näistä muualla asuvistahan tuntuvat joskus löytyvän ne suoraviivaisimmat saamelaisten nimissä näkemyksiään laukovat. Heidän taholtaan on heti kärkeen väläytetty uuden Altajoen kapinan käynnistämistä, mikäli rataa aletaan ihan toden teolla tekemään.
Olin aikanaan työn puolesta seuraamassa tuota Altajoen patoamista vastustanutta leireilyä, josta huolimatta se pato lopulta rakennettiin. Talviseen värjöttelyyn nähden Tenon kesäinen moratorioleiri oli lastenleikkiä – eli se ihan vain nykyaktivisteille pieneksi vinkiksi sitten kun panette hösseliksi.
Jäämeren rata on joka tapauksessa sen verran ”iso juttu” osapuolina oleville valtioille ja ihan globaalistikin, että sehän tehdään jos jatkoselvityksissä moiseen päädytään. Enkä sano tätä mitenkään tuon ratahankkeen puolustajana, vaan realistina. Jää vain nähtäväksi miten suoraan tuo realismi meille pohjoisen ihmisille ja niille etelän aktivisteille lopulta sanotaan. Ja millaisia sovitteluja hankkeen toteuttamiseksi raatsitaan tarjota – sen poroja säästävän aitaamisen lisäksi.
Jossain näin jo uutisen, jonka mukaan liikenne- ja viestintäministeriö liittää ratahankkeen jatkovalmisteluun niin sanotun Akwé:Kon menettelyn. Siis ainakin saamelaiskäräjät pääsee jatkotyössä piikkipaikoille hankkeen suunnitelmia arvioimaan. Käytännössähän käräjien Akwé:Kon työ on ollut poronhoidon taloudellisten ja toiminnallisten intressien ajamista, ei niinkään kansainvälisesti tavoiteltua biodiversiteetin puolustamista.
Monenlaisia perusteluja ja sydäntä riipaisevaa uhriutumista tullaan medioiden kautta ratahanketta vastaan kuulemaan ja näkemään. Jo tähän mennessä on saatu lukea kuinka rata tuhoaa saamelaiskulttuurin ja sen kulmakivenä olevan poronhoidon. Näin, vaikka tuskin kukaan on todistanut niin käyneen Pohjois-Ruotsissa kaivostoiminnan takia radoitetulla saamelaisalueella. Lapin luonnon ”ekosysteemin” horjuttamista maalailtiin ihan juurikin Yle:n Lapin uutisissa, jossa toimittaja oli päässyt mukaan poromiesten rekeen viemään heiniä maastossa muutoin jäkälää kaivavalle porotokalle. Jos puhutaan Lapin luonnon ekosysteemistä ja sen horjuttamisesta, ehkei tehoporonhoito ole se viisain mielikuvaverrokki. Todelliset uhkakuvat voivat radan myötä liittyä muuhun luonnon kiihtyvään hyödyntämiseen kuten huonosti suunniteltuun ja siten laajasti ympäristöä rasittavaan kaivostoimintaan. Sellaisesta kyllä poronhoidon ohella koituisi haittaa monille muillekin tahoille, ehkä taloudellisesti merkittävimpänä matkailu.
Mutta onpa tuossa saamelaiskulttuuriasiassa tapahtunut tässä uhriutumisen alkumetreillä ihan positiivistakin. Niin historiaan hävinneiksi ja suomalaisuuteen sulautuneiksi kuin metsäsaamelaiset on viime aikoina ”aitosaamelaisten” taholta manattu, heidät on nyt kelpuutettu esimerkiksi saamelaisten aiemminkin kokemasta kolonisaatiosta. Sosiaalisessa mediassa on jaettu taannoista Ylen uutista Lokan ja Porttipahdan tekojärvien tieltä häädetyistä alueen asukkaista, jotka pääosin olivat nimenomaan metsäsaamelaisia. Tuo tehdystä tutkimuksesta kertova uutinen ”Vesivoiman rakentaminen vahingoitti saamelaisia” löytyy täältä:
Erään blogini kommentoijan mukaan mielenkiintoiseksi jutun tekee kohta: ”Mustosen mukaan valtio poltti sodasta selvinneiden saamelaisten kodit tekoaltaiden tieltä. Mustosen mukaan altaiden alueella asui 640 ihmistä, joista 560 joutui jättämään kotinsa. Heistä suurin osa oli saamelaisia”. Tuo suurin osa olivat Mutenian, Korvasen, Rieston ja Lokan kyläläiset, joiden saamelaisuus on haluttu kuitenkin tähänastisen saamelaispolitiikan linjauksissa pääosin kieltää. Tuon mainitun kirjan pääkirjoittajiin kuuluu muuten saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Pekka Aikio.
Lapin tutkimusseuran ”Acta Lapponica Fenniae” -julkaisussa vuodelta 2011 (http://www.lapintutkimusseura.fi/files/Acta%20Lapponica%20Fenniae%2023.pdf ) ”Lokka muutosten näyttämönä” kerrotaan keistä saamelaisista oli tuossa vesivoiman tieltä evakuoinnissa kyse:
Esimerkiksi sivulla 19: ”Kemin Lapissa on vasotettu hihnassa niin kauan kuin perimätieto muistaa (Hannula 2000). Lapin paliskunnassa erillään vasottivat Mutenian ja Kitisen varren asukkaat, jotka edustavat alueen vanhoja metsälappalaisia sukuja. Sompioon 1800-luvun lopulla muuttaneiden porosaamelaisten kulttuuriin hihnavasotus ei sen sijaan kuulunut (Magga 26.10.2009; Äärelä 26.10.2009).”
Ja sivulla 29: ”Pääelinkeinoksi se ilmoitettiin yksinään alueen viidessä porosaamelaisperheessä, yhdessä porotalous oli yhdistettynä luontaistalouteen. Sompion metsälappalaisista polveutuvalla vanhemmalla väestöllä poronhoito oli pääelinkeinona yhdessä jonkin toisen elinkeinon kanssa. Alueella vuosisatoja vallinneessa vähäporoisessa pyyntikulttuurissa porot olivat toimineet lähinnä ajo- ja kantoporoina sekä houkutuseläiminä peuranpyynnissä. … Kitisen latvoilla perinteinen, vähäporoinen lapinkulttuuri säilyi aidoimpana aina altaan tuloon saakka (Äärelä 23.11.2009). Suurporonhoito alkoi Sompion alueella vasta porosaamelaisten muuton seurauksena 1800-luvun lopulla.”
Edelleen sivulla 40: ”Sompion alueen asujaimisto koostui vanhasta metsäsaamelaisesta ja nuoremmasta porosaamelaisesta väestöstä. Altaat rakennettiin siis kansallisen vähemmistön asuma-alueelle, joten kulttuurin muutoksia oli odotettavissa. (Aikio 1991, 99.) Porosaamelaisessa kulttuurissa ei ole arvostettu haukea ruokakalana. Alueen vanhemmassa, metsälappalaisessa kulttuurissa sitä sen sijaan on totuttu hyödyntämään.”
Kulttuurin omiminen, suorastaan varastaminen, ovat olleet viime aikojen uhriutumisen sloganeita. Niin myös kulttuurin suojelemisen nimissä tapahtunut toisten ihmisten identiteetin kieltäminen. Entä miten tällainen soveltava kohtalon ”lainaaminen” olisi määriteltävissä?
Saamelaismääritelmän avartamisen, tai paremminkin sen lakiin tehdyn kirjauksen sellaisenaan soveltamisen, on monesti perusteltu tuovan vahvuutta saamelaisten asemaan ja sitä kautta kulttuurin säilymiseen. Jotenkin tällaisessa tilanteessa, globaalin talouden intressien kylmässä kosketuksessa, tulee yhä vahvemmin tuon näkemyksen kannattajaksi.
Mutta oli miten oli, Jäämeren radan rakentamisen selvityksiä jatketaan. Samaan aikaan uudistetaan Pohjois-Lapin maakuntakaavaa, jonka Jäämeren käytävään sovitetaan nykyisen Norjaan johtavan Fingridin 220 kilovoltin voimalinjan rinnalle varausta järeämmälle 400 kiloviltin voimalinjalle. Se mahdollistaa sitten jo tuulivoiman rakentamisen pohjoisille tuntureille…jne.


Jk. Tätä kirjoittaessani Yle Lapin uutisissa kerrottiin Lokan ja Porttipahdan vieneen huomattavan osan Lapin paliskunnan porolaitumista. Uutisessa haastatellun uuden poroisännän mukaan Jäämeren rata pilaisi paliskunnan nyt hyvin toimivan laidunkierron. 

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Fáktalávvu – etnopoliittista propagandaa?

”Fáktalávvu on blogi, joka tarjoaa tosiasiallista, luotettavaa ja ajantasaista tietoa saamelaisista. Fáktalávvu on pohjoissaamea ja se tarkoittaa Faktalaavua. Fáktalávvu ei ole yhdistys eikä kollektiivi vaan julkaisualusta…”.
Somasti ajankohtaan eli meneillään olevaan ja saamelaismääritelmäkiistaa aiheuttavaan saamelaiskäräjälain uudistamiseen sekä muihin saamelaisasioihin liittyen syntyi tuo edellä mainitsemani Fáktalávvu-blogi. Kuten nimi ja esipuhe antavat ymmärtää, sieltä löytyy nyt yhtä ja ainoaa totuutta saamelaisista, saamelaiskulttuurista ja saamelaispolitiikasta.
Sen verran on alku antanut kuitenkin huomata, että samalla tavalla kuin sanoja rasismi ja rasisti on käytetty löysästi saamelaisaktivistien puheissa ja teksteissä, on ehkä sanasta fakta tulossa samoissa yhteyksissä sanan propaganda synonyymi.
En ole varmaan kaikkia Fáktalávvun kirjoituksia kahlannut läpi, mutta ehkä tähän mennessä eniten minua ja näköjään monia muitakin on kiinnostanut blogin kirjoittajiin kuuluvan emeritusprofessori Pekka Sammallahden ”faktapaljastus” saamelaiskäräjien vaaliluetteloon perusteitta pyrkivistä suomalaisista, ”lapinkyläväestä”.
Julkaisenpa tässä tuon pitkän emerituksen kirjoituksen, joka antaa lukijalle ehkä mielikuvan perusteellisesta faktoihin pitäytymisestä (onhan kirjoittaja lisäksi saamelaiskäräjien nimeämänä asiantuntijana parhaillaan työskentelevässä Pekka Hallbergin saamelaiskäräjälakityöryhmässä). Sammallahden kirjoituksen perään julkaisen hänen paljastustaan tarkistavan, samaista polveutumisen ja etnisyyden kysymystä tarkastelevan toisen kirjoituksen. Siitä sinnikäs lukija voinee tehdä päätelmiään missä määrin Fáktalávvu esimerkiksi tämän aiheen kohdalla tuottaa julki faktaa.
Siis kaksi todella pitkää kirjoitusta verrattavaksi:

Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia

Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon on pyrkimässä ns. lapinkyläväki. Tässä tarkastellaan tuon väestöryhmän taustaa Inarissa ja väitettä, että lapinkyläväki ja inarinsaamelaiset kuuluisivat samaan kansaan.
Inarin lapinkyläväki polveutuu Ivalojoen alajuoksun Kyrön kylän asukkaista, jonka perusti 1750-luvulla Ivalojoen alajuoksulle Kittilän ja Enontekiön kautta muuttanut suomalainen uudisasukas Henrik Kyrö, joka asui alunperin Tornionlaaksossa ja kuului ruotsalaisen sukututkijan Erik Kuoksun mukaan laajalle levinneeseen Kyrön pirkkamies- eli pirkkalaissukuun. Ns. saamelaisrekisterin mukaan Henric Michelsson Kyrö merkittiin Inarin v:n 1758 rippikirjassa suomalaiseksi.
Pirkkalaiset kävivät Ruotsin kuninkaan valtuuttamina kauppaa lapinkylien kanssa ja kantoivat niistä verot. Nämä oikeudet lakkasivat, ja 1500-luvulla pirkkamiessukuiset olivat etupäässä talollisia ja virkamiehiä. Henrik Kyrö merkittiin Kittilässä ja Enontekiöllä kuitenkin lappalaiseksi, koska hän ei perustanut taloa vaan harjoitti kalastusta ja metsästystä.
Inarin lapinkyläväki liittyy kielensä, kulttuurinsa, sosiaalisten suhteidensa ja etnisen taustansa kannalta läheisesti Sodankylän ja Kittilän peräpohjalaisiin talollisiin.
Fellman kertoo 1800-luvun alussa Kyrön kylästä ja sanoo sen olevan kieleltään ja elämänmuodoltaan suomalaiskylä (Fellman III: 333): `Åren 1826 och 1829 vistades jag under den härrligaste Juli-sommar någon tid i Kyrö by. Värmen uppgick om dagen till omkring 20° C, och nätterna, under hvilka solen ej gick ned, voro nästan lika varma, hvarföre skörden ock blef god. De små bostäderna voro snygga och rummen rena; ängarne och åkrarne omgifna af höga granar, stodo i högtidsskrud. Jag tyckte mig vara i en finsk koloni vid Elbens stränder; ty kolonisterna i Kyrö by äro Finnar och bära finsk klädedrägt.` Kieltä ei erikseen mainita, mutta se sisältyy kylän ja sen asukkaiden suomalaisuuteen.
Henrik Mikonpoika Kyrön jälkeläisten sukunimiä olivat jo 1800-luvulla mm. Akujärvi, Huhtamella, Kiviniemi, Kyrö, Mannermaa, ja Mattila. Heikki Mikonpoika (Henric Mickelsson) Kyrön tyttären Britan ja Jouni Martinpoika Morottajan pojat ottivat sukunimekseen Akujärven (Martti, Heikki ja Antti), Huhtamellan (Jouni) ja Kiviniemen (Mikko). Tyttäristä Brita ja Maria olivat ilmeisesti naimattomia, Eva meni naimisiin Antti Hannunpoika Korvan kanssa. Myös Brita otti sukunimekseen Akujärvi, ja hänen poikansa Aatami meni naimisiin Maria Kyrön kanssa. Sukunimien vaihto suomalaisiin heijastelee henkilöiden suomalaisuutta.
Lapinkyläväki perustaa väitteensä saamelaisuudestaan niissä tapauksissa, joista minulla on varmaa tietoa, v. 1762 syntyneeseen Inarin tunturilappalaiseen Jouni Martinpoika Morottajaan, joka 1790 meni naimisiin Henrik Kyrön tyttären kanssa, todennäköisesti kotivävyksi Kyrön kylään. Niinpä hänet on avioliiton solmimisen jälkeen vuosien 1797-1802 rippikirjassa merkitty uudisasukkaaksi. V:n 1825 maakirjassa hänet on kuitenkin merkitty tunturilappalaiseksi. Tämä on osoitus elinkeinomerkintöjen horjuvuudesta. Niitä ei voi käyttää viranomaisluetteloihin merkittyjen henkilöiden etnisyyden kriteerinä ja vielä vähemmän nykyään elävien.Jouni Martinpojan miespuoliset jälkeläiset ottivat suomalaiset sukunimet (esim. Akujärvi ja Huhtamella) ja perustivat omat talonsa Kyrön kylään tai sen läheisyyteen.
Tämän jälkeen aina itsenäisyyden ajan alkuvuosiin saakka Jouni Morottajan jälkeläiset solmivat avioliittoja Inarin, Sodankylän ja Kittilän talollisten kanssa. Jonkin verran yli sadasta avioliitosta vain ilmeisesti vain kaksi solmittiin saamelaisen kanssa, kun v. 1832 ja 1863 syntyneet isä ja poika Jouni Akujärvi ottivat vaimonsa Vallen suvusta.
Kyrön tyttären avioliitto saamelaisen kanssa oli poikkeuksellinen, katsoi sitä kumman kansan kannalta tahansa. Itsenäisyyden alkuvuosiin saakka Kyrön suvun jäsenet samoin kuin saamelaiset hakivat vaimonsa paria poikkeusta lukuunottamatta omasta väestään, suomalaiset Kyröt Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, saamelaiset lähinnä Inarista mutta joskus myös Utsjoelta.
Kyseessä oli Inarin väestön kaksi kieleltään ja kulttuuriltaan erilaista kansaa, joista toinen polveutui suomalaisista uudisasukkaista, puhui suomea ja edusti Lapin suomalaista talolliskulttuuria sosiaalisia suhteita myöten. Toisen kansan kieli oli saame, se polveutui saamelaisista kanta-asukkaista ja oli kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan selvästi saamelainen.
Morottajan tulo Kyrön vävyksi liittyi todennäköisesti hänen porotokkaansa. Talolliset alkoivat 1700-luvun jälkipuoliskolla kehittää poronhoidosta itselleen sivuelinkeinoa. Talollisten vähäisen määrän vuoksi Inariin ei ollut juurikaan tullut raitiolappalaisia toisin kuin sen eteläpuolisiin pitäjiin Sodankylään ja Kittilään, ja poronhoidon aloittamiseksi tarvittiin porosaamelaista, jollainen Jouni Martinpoika oli.
Enontekiön ja Inarin suomalaisväestö alkoi liikehtiä saamelaiskäräjälain valmisteluvaiheessa ja perusti omia etujaan valvomaan ja ajamaan ns. lapinkyläyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli vaalia ja elvyttää lappalaisten kulttuuriperinnettä ja maa- ja vesioikeuksia ja niiden palauttamista. Lapinkyläyhdistysväki – tai lyhyemmin lapinkyläväki – alkoi kutsua itseään lappalaisiksi, koska heidän esivanhemmissaan oli lappalaiseksi merkitty henkilö, joka edusti alueen alkuperäisiä asukkaita.
Nimitys lappalainen oli tavallaan jäänyt saamelaisilta vapaaksi, kun lappalaisen tilalle otettiin uusi, saamen kieleen pohjautuva neutraali nimitys saamelainen. Lapinkyläväki saattoi näin ottaa omaan käyttöönsä ja itseään tarkoittamaan sen nimityksen, jota he olivat aikaisemmin käyttäneet saamelaisista. Nimitys lappalainen vallattiin näin uuteen käyttöön. Paradoksaalista on se, että lapinkyläväestä yksikään ei ole lappalainen.
Vuoden 1999 saamelaiskäräjävaaleissa vaalilautakunnalle saapui määräajassa 1128 hakemusta, jotka perustuivat hakijan ilmoittamaan lappalaisuuteen. Näistä hyväksyttiin vaaliluetteloon 70. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen tehtiin 656 valitusta. KHO hyväksyi hakijoista seitsemän (7) henkilöä merkittäväksi vaaliluetteloon. Lisäksi KHO hyväksyi neljä (4) lappalaisperusteista valitusta valittajien näytettyä olevansa vuoden 1870 henkikirjaan merkityn kalastajalappalaisen jälkeläisiä.
Tämän epäonnistuneen hakeutumisen vuoksi lapinkyläväkeen kuuluvat suomalaiset alkoivat kutsua itseään saamelaisiksi. Näistä pääsi ensi yrittämällä vaaliluetteloon neljä, viime kerralla eli v. 2015 n. sata, kun KHO hylkäsi – voisi sanoa summamutikassa ja ilman näkyvää linjaa – noin puolet valituksista. Kielikriteeri oli väistynyt taka-alalle lappalaiskriteerin tieltä, ja lisäksi KHO käytti ns kokonaisharkintaa, jonka perusteella hakija voitiin merkityttää vaaliluetteloon, vaikka mikään kriteeri ei olisikaan täysin täyttynyt. Kokonaisharkinnassa KHO arvioi hakijan yhteyttä saamelaiskulttuuriin sellaisena kuin KHO:n tuomarit sen ymmärtävät saamelaiskäräjien näkemyksestä riippumatta.
Lapinkyläväen asiaa on liittynyt ajamaan myös muutama saamelainen. Toisilla on kysymyksessä harmistuminen, kun saamelaisyhteisössä muutamat ovat nousseet näkyvään asemaan saamelaiskäräjien toiminnan ansiosta. Toisilla taas on halu ajaa asioita, joilla kunnassa voi saada lisää kannattajia. Kolmansien mielestä taas saamen kielen ja saamelaiskulttuurin pelastus on suomalaisista polveutuvassa, suomenkielisessä ja kulttuuriltaan suomalaisessa lapinkyläväessä.
Saamelainen on siitä hankala sana lain kannalta, että se edustaa ainakin kahta käsitettä. Toisaalta sillä tarkoitetaan saamelaisyhteisön jäsentä, etnistä saamelaisuutta, ja toisaalta niitä yksilöitä saamelaisyhteisön ulkopuolella, joiden esivanhemmissa on lappalaiseksi merkitty henkilö. Lakia säädettäessä sanalla ei jälkimmäistä merkitystä vielä ollut, eikä se myöskään vastaa ILO169-sopimusta joka koskee kansoja eikä yksilöitä.
Lapinkyläväen etnisyys on ollut monille epäselvä. Kieleltään, kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan, jotka ilmenevät esim. avioliittojen solmimisissa, he ovat tyypillisiä Lapin suomalaisia, vaikka kutsuvatkin itseään saamelaisiksi. Heidän ei voi myöskään katsoa menettäneen saamen kieltä, koska Jouni Martinpoika Morottajan jälkeläisten kieleksi tuli Kyrön suomalaisyhteisössä suomi jo 1700-luvun lopussa 6-7 sukupolvea sitten. Suomi myös pysyi Jouni Martinpojan jälkeläisten äidinkielenä.
Inarinsaamelaisille taas evakkoaika, sodanjälkeinen asuntolaelämä ja lisääntyvä suomalaisasutus merkitsi kielellistä murrosaikaa ja kielen menettämistä niiden aiheuttamissa paineissa. Osansa oli myös yksikielisyyden merkityksen korostamisessa, josta tosin ollaan pääsemässä perusteettomana eroon. Kehityksen vastapainoksi on Anarâškielâ servi ry aloittanut menestyksekkään kielipesätoiminnan, joka yhdessä inarinsaamenkielisen kouluopetuksen sekä radio- ja tv-lähetysten kanssa on palauttanut kielen moneen perheeseen.
Lapinkyläväelle ”saamelaisuus” on säälimätöntä leikkiä, jolla saamelaiset yritetään Enontekiöllä ja Inarissa painaa samaan, hallinnollisesti näkymättömään asemaan, joka heillä oli ennen saamelaiskäräjien perustamista. Koska lapinkyläväki ajattelee suomalaisittain, muiden suomalaisten on helpompi asettua heidän kannalleen asiassa. Suomalaisella yhteiskunnalla ei vain ole valmiuksia eikä taustatietoja ottaa vastaan saamelaisten omaa näkemystä. Lapinkyläväkeä eivät ole läheskään kaikki alueen vanhojen suomalaissukujen jäsenet, ja siksi sen käynnistämää liikettä ei voi kutsua etniseksi liikkeeksi, vaan kysymys on kunnallis-elinkeinopoliittisesta liikkeestä.
Toinen motiivi mainitun yhteiskunnallisen motiivin rinnalla raadollisempi: raha ja maanomistus. Saamelaiskäräjien vähäiset kulttuurimäärärahat tulisi lapinkyläväen tuoreen kannanoton (9.2.2018) mukaan jakaa muillekin kuin saamelaisille pitkin laajaa Lappia ja Peräpohjolaa. Harhaluulo (ja pelko) valtion maiden ja vesien jakamisesta saamelaisille saa monet leikkimään saamelaista ja kiistämään saamelaisten oman käsityksen kansastaan ja vuosituhantisesta identiteetistään.
Saamelaiset esitellään lisäksi sortajina ja oman edun tavoittelijoina, kun todellinen sortaja ja oman edun tavoittelija on lapinkyläväki-liike itse julmine saamelaisleikkeineen suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapinkyläväen manipulaatiokeinoihin kuuluu myös uuskieli, josta sanan saamelainen uusi merkitys jo tulikin esille. Toinen on sovinto. Sillä tarkoitetaan saamelaisten alistumista lapinkyläväen vaatimuksiin.
Saamelaisille tilanne on ahdistava. Kun viimein oli saatu edes jonkinlainen itsenäinen mahdollisuus vaikuttaa omien asioiden erittelyyn, esille tuomiseen ja kehitykseen, tätä mahdollisuutta vastaan on asettunut ylivoimallaan lähes koko suomalainen yhteiskunta Inarista ja Enontekiöltä aina Helsingin Pasilaan ja Arkadianmäelle saakka.
Kirjoittaja Pekka Sammallahti on saamen kielen ja saamelaiskulttuurin emeritusprofessori.
Fáktalávvu julkaisee siis edellä olevaa ”faktaa”. Näin sitä kommentoidaan kirjoituksessa, jonka signeeraaja kuuluu tuohon ”julmaa suomalaisten leikkiä” harjoittavaan väestöön – ja jonka etnisen identiteetin emeritusprofessori varsin suoraviivaisesti lyttää:

Sammalahden kirjoituksesta

Nettiin on ilmestynyt vuoden alussa niin kutsuttu Fáktalávvu-blogi, joka ilmoittaa antavansa ”tosiasiallista ja luotettavaa tietoa saamelaisista”.  Tästä lähtökohdasta on ilmeisesti arvioitava myös emeritusprofessori Pekka Sammallahden 10.2. julkaistua kirjoitusta, jonka hän on otsikoinut ”Lapinkyläväki: saamelaisina esiintyviä suomalaisia”.
Kirjoittajan mukaan Inarin lapinkyläväki polveutuu Kyrön kylän asukkaista. Kyrön kylän perusti Sammallahden mukaan Kittilästä Ivalojoen alajuoksulle 1750-luvulla saapunut suomalainen uudisasukas Henrik Kyrö. Sammallahti kertoo Henrik Kyrön asuneen aikaisemmin Tornionjokilaaksossa. Hänen mukaan Kyrö oli pirkkalaissukua. Hänet kuitenkin merkittiin Kittilässä lappalaiseksi, koska hän ei perustanut taloa vaan harjoitti metsästystä ja kalastusta. Tässä onkin tosiasioita jo aluksi.
Ensinnäkään Henrik Kyrön yhdistäminen pirkkalaisiin on sananmukaisesti kaukaa haettua. Pirkkalaiset menettivät merkityksensä jo 1500-luvulla sen seurauksena, että Kustaa Vaasa poisti 1550 pirkkalaisprivilegiot. Kaksisataa vuotta myöhemmin eläneellä Henrik Kyröllä ei voinut olla mitään yhteyttä pirkkalaisiin. Toiseksi Henrik Kyrö ei asunut alun perin Tornionlaaksossa. Tornionlaaksosta oli sen sijaan muuttanut hänen isoisänsä isä eli Pellossa 1623 syntynyt Mickel Kyrö, joka meni naimisiin Kittilän ja Enontekiön rajoilla asuneen saamelaisen Ingrid Sirkan kanssa.
Henrik Kyrö oli siis jo neljännen polven kittiläläinen (Riihitammela 2011 s. 306) ja todennäköisesti myös kuuluisan Kittilän Päiviön jälkeläinen.  Ehkä hän oli tietoinen, että hänen isoisänsä isä oli tullut Pellosta. Tämä oli kuitenkin vain yksi hänen esivanhemmistaan. Muut olivat Kittilästä. Jos Sammallahden tarkoituksena on tuoda esille Kyrön suvun suomalaisuutta, minkä vuoksi hän ei mainitse Kyrön sukuun kuuluvan Kyrön-Kaukosen-Näkkäläjärven sukuhaaraa. Tässä sukuhaarassa Kyrön puolisot kuuluivat Savosta tulleen Kaukosen ja Matarengista tulleen Hetan sukuihin (Riihitammela 2011 s. 322). Molemmat olivat suomalaisia uudisasukassukuja. Heidän jälkeläisensä, Näkkäläjärvelle uudistilan perustanut Salomon Kaukonen oli Näkkäläjärven suvun kantaisä ja hyvä esimerkki nimenomaan Kyrön suvun suomalaisesta sukuhaarasta.
Inarin vuoden 1758 rippikirjaan Henrik Kyrö merkittiin Sammallahden mukaan rippikirjaan suomalaiseksi. Mitään tällaista merkintää ei kuitenkaan löydy. Sen sijaan hänet merkittiin uudistilalliseksi sen jälkeen, kun hän oli perustanut uudistilan yhdessä inarilaisen kalastajasaamelaisen Henrin Kuuvan kanssa vuonna 1758.  Jos Sammallahti tarkoittaa, että uudistilan perustaminen tekee henkilöstä suomalaisen, tällöin myös Johan Aikiota ja Isak Paadaria tulisi pitää suomalaisina, olivathan he perustaneet uudistilan jo ennen Kyröä ja Kuuvaa (Inarin historia 2003 s 167). Tämä koskee käytännössä myös kaikkia Utsjoen kalastajasaamelaisia.
Sammallahti kirjoittaa: ´Fellman (III s. 333) kertoo 1800-luvun alussa Kyrön kylästä ja sanoo sen olevan kieleltään ja elämänmuodoltaan suomalaiskylä. Tyypillisiä Henrik Kyrön jälkeläisten sukunimiä ovat nykyään Akujärvi, Huhtamella, Kyrö, Mannermaa, Mattila´. Asia ei ole kuitenkaan näin. Kyseissä kohdassa Fellman toteaa, että vanhimpia uudisasukkaita Inarissa on vain viisi. Tämän jälkeen hän toteaa, että viime aikoina (1831) myös Inarin saamelaiset ovat alkaneet perustaa uudistiloja ja hän luettelee tällaisia uudisasutuksia Muddusjärellä, Kaamasjoella, Akujärvellä, Ivalonjokisuulla ja Koppelossa. Seuraavaksi hän toteaa, että Kyrön kylässä on neljä uudisasutusta, joita hän pitää suomalaisina ja jotka käyttivät suomalaista vaatepartta. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ne kalastajasaamelaiset, jotka olivat asettuneet uudisasukkaiksi, eivät ole Fellmannin mukaan suomalaisia vaan saamelaisia ja että nämä eivät pitäneet suomalaista vaatepartta vaan saamelaista.
Hänen mainitsemansa Akujärvet, Huhtamellat ja Mannermaat ovat nimenomaan näiden saamelaisten jälkeläisiä. Kun puhutaan suvusta, tarkoitetaan isälinjaa. Nämä kaikki suvut kuuluvat Morottajan laajaan saamelaissukuun. Tässä tullaan koko esityksen merkillisimpään kysymykseen: Miten Kyrön suku liittyy lainkaan tähän asiaan. Ne inarilaiset, jotka haluavat puolustaa Inarin alkuperäisten saamelaisten oikeuksia ja ovat järjestäytyneet Inarin lapinkylän kautta, eivät vetoa oikeuksien perusteena siihen, että he ovat Henrik Kyrön jälkeläisiä ja vain osa edes on. He vetoavat siihen, että he ovat Inarin alkuperäisten metsä- ja kalastajasaamelaisten jälkeläisiä. Sammallahden peruste tämän asian kiistämiseksi on se, että yksi Kyrön tyttö meni vuonna 1790 naimisiin Morottajan sukuun kuuluvan henkilön kanssa.
Jos se, että suvusta löytyy myös suomalaisia esivanhempia aiheuttaa sen, että tällainen henkilö ei ole saamelainen, ei Suomessa ole tietenkään yhtään saamelaista. Sammallahti siteeraa Fellmannia kovin suppeasti. Utsjoella pitkään asunut Fellmann toteaa, että Tenojoen väestö on suurimmalta osaltaan suomalaista syntyperää ja vain vähäiseltä osaltaan saamelaista (III s.  78-79). Hänen mukaansa kaikki tenolaiset puhuvat lähes puhdasta suomea (IV s. 204). Wahlenbergin (1804 s. 24) mukaan (Tenon ja Utsjoen) kalastajalappalaiset ovat useimmiten suomalaista alkuperää ja ulkonäöltään suomalaisten kaltaisia. Hänen mukaansa suomalaiset ovat muuttaneet alueelle Pohjanmaan pohjoisosista ja Tornion pitäjästä. Utsjoella 1800-luvulla käynyt Warelius (1848 s. 66-68) toteaa, että Tenojoen kalastajia kutsutaan lappalaisiksi, vaikka he ovat lähes yksinomaan suomalaista syntyperää.
Sammallahden esitystä ei voi syyttää ainakaan liiallisesta johdonmukaisuudesta. Helsingistä Utsjoelle muuttaneen Sammallahden nykyisen kotiseudun asukkaat ovat saamelaisia, vaikka suuri osa heistä on epäilemättä alkujaan suomalaisia. Kuitenkin yksi Henrik Kyrö riittää tekemään lähes kaikista inarinsaamelaisista suomalaisia.
Sammallahti väittää, että Jouni Morottajan jälkeläiset olisivat saamelaisten jälkeläisiä vain Jouni Morottajan ja kahden tähän sukuun vuosina 1832 ja 1863 naidun Vallen sukuun kuulunen naisen kautta. Tämä väite on yksinkertaisesti vale eikä sitä ole tarvetta kommentoida. Jokainen ymmärtää, että jos henkilö polveutuu inarinsaamelaisista suvuista 1500-luvulta alkaen usean sukuhaaran kautta, täytyy esivanhemmista löytyä muitakin henkilöitä kuin Henrik Kyrö.
Sammallahti toteaa, että saamaleiset hakivat vaimonsa lähinnä omasta väestään. Kyrön suvun jäsenet hakivat vaimonsa ´omasta väestään Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä´. Tässäkin tulee esille vääristely, joka näyttää olevan hänelle tyypillistä. Jos katsoo esimerkiksi Morottajan suvun (ja siis myös Akujärven, Huhtamellan ym.) sukututkimusta, puolisoiden sukuniminä mainitaan muun muassa Ara, Musta, Korva, Mutenia, Korvanen, Riesto, Riimi, Äärelä ja Suikki. Tällaiset sukunimet viittaavat ensisijaisesti saamelaisiin pororaitioihin tai Kittilän ja Sodankylän metsäsaamelaisiin. On otettava huomioon, että Inari oli metsäsaamelaisten pohjoisin lapinkylä ja inarilaisten lähimpiä kieli- ym. sukulaisia olivat nimenomaan Inarin eteläpuoliset metsäsaamelaiskylät. Kyröjä Morottajan suvun puolisoina esiintyy vain muutama.
Sammallahden vääristely tulee esille nimenomaan siinä, että hän tarkoittaa lapinkylään kuuluvilla henkilöillä vain Kyrön sukukuntaa, kun todellisuudessa kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat Inarin alkuperäisistä saamelaissuvuista. Sammallahti kirjoittaa: ´Kyseessä on kieleltään ja kulttuuriltaan kaksi erilaista kansaa, joista toinen polveutui suomalaista uudisasukkaista, puhui suomea ja edusti Lapin suomalaista talolliskulttuuria sosiaalisia suhteita myöten. Toisen kansan kieli oli saame, se polveutui saamelaista kanta-asukkaista ja oli kulttuuriltaan ja sosiaalisilta suhteiltaan selvästi saamelainen´. Vaikka asian voi joitain tosiasioita rikkoen kärjistää näinkin, kysymys on kuitenkin siitä, että ne henkilöt, jotka yrittävät saada oikeutta itselleen lapinkylän kautta, eivät kuulu ensimmäiseen vaan jälkimmäiseen ryhmään. Seuraavassa kappaleessa Sammallahti yksinkertaisesti lähtee siitä, että ne inarinsaamelaiset, jotka ovat mukana lapinkylän toiminnassa, ovat suomalaisia. Kun he käyttävät itsestään nimitystä lappalainen (tai saamelainen) he ´valtaavat nimityksen uuteen käyttöön´. Tosiasia on kuitenkin se, että kyseiset henkilöt ovat syntyperältään, asuinalueeltaan, kulttuuriltaan ja elinkeinoltaan paljon lähempänä saamelaisuutta kuin vaikkapa ne Etelä-Suomessa syntyneet ja kasvaneet henkilöt, jotka on merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja joilla ei ole mitään tekemistä saamelaisuuden kanssa.
Kuka valtaa käsitteet ja keneltä? Sammallahti kirjoittaa, että Jouni Morottaja menetti saamen kielen jo 1700-luvulla eli ´6-7 sukupolvea sitten´. Hän ei kuitenkaan ilmoita lähdettä, mihin tämä tieto perustuu. Varma tieto on kuitenkin se, että Jouni Morottajan poika joutui jalkapuuhun, koska tämä ei osannut opettaa lapsilleen suomea. Lisäksi monet Jouni Morottajan jälkeläiset ovat pyrkineet hakeutumaan vaaliluetteloon sillä perusteella, että joku hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on täyttänyt kielikriteerin. Vaikka tästä olisi ollut yksiselitteistä näyttöä, saamelaiskäräjät on hylännyt tällaiset vaatimukset ryhmähyväksyntään viitaten.
Sammallahden mukaan saamelaisia ja alkuperäsikansaan kuuluvia ovat ainoastaan kieliperusteella saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityt henkilöt. Muut ovat valtaväestöä, jotka Sammallahden mukaan lähinnä sortavat vaaliluetteloon merkittyjä henkilöitä. Otetaan tässä vaiheessa vähän etäisyyttä Sammallahteen ja käydään lävitse mitä tämä tarkoittaa. Alkuperäiskansaan kuulumisen edellytyksenä on se, että henkilö polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä ja on säilyttänyt ainakin osittain perinteisiä instituutioita (ILO 169-sopimus 1 artikla). Lisäksi edellytetään yleensä yhteyttä maahan ja perinteisiin elinkeinoihin. Nykyisen Pohjois-Suomen alkuperäisiä asukkaita ovat metsäsaamelaiset. Metsäsaamelaiset asuttivat vielä 1600-luvulla suurta osaa nykyisen Pohjois-Suomen alueesta (The Saami – A Cultural Encyslopaedia s. 186-187). Heillä oli yksinoikeus alueiden käyttöön ja elinkeinoihin. Heidän oikeutensa alueisiin oli niin vahva, että sitä on pidetty omistusoikeutena (Korpijaakko-Labba 1989). Vuonna 1673 annetun Lapinmaiden asutusplakaatin antamisen jälkeen suomalaiset uudisasukkaat valtasivat vähitellen 1700-luvun aikana heidän alueensa ja elinkeinonsa ja kirkko pyrki hävittämään heidän kulttuurinsa kieltämällä muun muassa saamen kielen käytön. On kuitenkin tiedossa, että monessa tapauksessa he piilottivat kulttuurinsa ulkopuolisilta. Muulla tavalla ei ole selitettävissä, että vielä 1800-luvun puolivälissä saamea tiedetään puhutun yleisesti Kemin Lapin alueella, aina Sodankylän eteläosia myöten.
Kokonaisuutena heidän kohtalonsa oli kuitenkin samanlainen kuin monen muun alkuperäsikansan eri puolella maailmaa.  Siltä osin kuin saamelaista alkuperäsikansaa koskevalla lainsäädännöllä pyritään korjaamaan menneisyydessä tapahtuneita vääryyksiä, tämän lainsäädännön tulisi koskea Suomessa nimenoman niitä henkilöitä, jotka ovat näiden saamelaisten jälkeläisiä. Metsäsaamelaiseen väestöryhmään kuuluminen tulee esille veroluetteloissa. Kruunun verovoudit kantoivat erityistä lappalaisilta perittävää lapinveroa aina 1550-luvulta lähtien. Pääsääntöisesti kaikki 15 vuotta täyttäneet miespuoliset saamelaiset olivat verovelvollisia, ja heidät on merkitty lapinveron kantoa koskeviin veroluetteloihin ja maakirjoihin. Inaria lukuun ottamamatta Kemin Lapin lapinkylien alueella alkuperäisiltä lappalaisilta kannettiin lapinveroa vuoteen 1763, Inarissa aina 1840-luvulle asti.
Vaikka nämä luettelot on laadittu ensisijaisesti veronkantoa varten, ne ovat samalla myös luettelo nykyisen Suomen alueen alkuperäisistä saamelaisista. Kukaan ei voi väittää kuuluvansa nykyisen Suomen alueella eläneeseen ja elävään saamelaiseen alkuperäsikansaan, jollei hän pysty osoittamaan olevansa näihin luetteloihin merkittyjen saamelaisten jälkeläinen. On lapsellista väittää, että lappalaisilta perityn lapinveron kantoluetteloon merkitseminen ei kerro vielä siitä, että henkilö olisi ollut saamelainen vaan ainoastaan siitä, että henkilö harjoitti metsästystä ja kalastusta. Lapinveroa kannettiin vain lappalaisilta ja on tietysti selvää, että he saivat varsinkin vanhempana aikana pääasiallisen toimeentulonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Jos tämä on ongelma ei liene estettä vaatia, että kun Oulun maakunta-arkisto antaa tätä koskevan todistuksen, kysymyksessä tulee olla paitsi lapinveron kantoluetteloon merkitty, myös saamelaista sukua oleva henkilö.
Vuoden 1852 rajasulun jälkeen nykyisen Pohjois-Suomen alueelle alkoi saapua tunturisaamelaisia Norjasta ja Ruotsista. He valtasivat alkujaan metsäsaamelaille kuuluneita alueita Itä-Enontekiöllä, Inarissa, Kittilässä ja Sodankylässä. Inarin metsäsaamelaiset kertovat, että Norjasta tulleet tunturilaiset valtasivat ´häikäilemättömällä julkeudella´ peuranpyynnin itselleen (Nahkiaisoja 2006 s. 149-150) ja aiheuttivat suurta vahinkoa metsäsaamelaisten poronhoidolle (Tikkanen 1964 s. 42-72). Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle saapuneet tunturisaamelaiset tuhosivat peurakannat, johon metsäsaamelaisten toimeentulo ensisijaisesti perustui.
Nykyisen saamelaiskäräjälain mukaan henkilön voidaan katsoa saamelaiseksi joko niin kutsutulla kieliperusteella tai lappalaisperusteella (3 §). Kieliperusteen taustalla on vuonna 1962 Enontekiön, Inarin, Utsjoen ja Pohjois-Sodankylän alueella tehty haastattelututkimus, jossa haastateltavilta kysyttiin, oliko vähintään yksi hänen isovanhemmistaan oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Jos haastateltava ilmoitti täyttävänsä kriteerin, hänet merkittiin saamelaiseksi. Tällaisia haastatteluja tehtiin kuitenkin vain tällä suppealla alueella tälläkin alueella hyvin summittaisesti. Toisissa taloissa käytiin, toisissa ei. Inarissa Akujärven, Koppelon, Veskonnimen, Inarinjokivarren ja Nellimin alueella ei käyty. Suurin osa perinteisestä saamelaisalueesta eli lapinkylien alueesta jätetiin kokonaan haastattelujen ulkopuolelle. Ilmeisesti kaikki ilmoitukset eivät myöskään pitäneet paikkansa. Vaikka haastateltava oli ilmoittanut isovanhempansa täyttäneen kielikriteerin, hän ei osannut sanoa isovanhempansa nimeä, vaikka tätä nimenomaisesti kysyttiin (Nickul 1968 s. 26). Moni varsinkin Pohjois-Lappiin muuttaneen suomalaisen uudisasukkaan jälkeläinen oppi alueella puhuttua saamea ja heidän jälkeläisensä täyttivät vuonna 1962 asetetun kriteerin. Tämä koski pääsääntöisesti myös alueelle muuttaneiden tunturilappalaisten jälkeläisiä.
Käytännössä lähes kaikki saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä 10 000 saamelaisesta ovat henkilöitä, jotka ovat ilmoittaneet täyttäneensä vuoden 1962 haastatteluissa asetetun kriteerin tai ovat näiden henkilöiden jälkeläisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että vaaliluetteloon merkittyjen henkilöiden ei tarvitse osoittaa polveutuvansa Suomen alkuperäisisitä saamelaisista. Suurin osa on sen sijaan niiden henkilöiden jälkeläisiä, jotka valtasivat metsäsaamelaisten alueet ja riistivät heille kuuluneet elinkeinot ja myös toimeentulon perustan.  Toisaalta suurin osa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä on selvästi suomalaistunut. Kaksi kolmasosaa asuu nykyisen Pohjois-Lapin ulkopuolella, pääasiassa Etelä-Suomen asutuskeskuksissa. Lapsista tämä luku on 80 %. Ainoa yhteys saamelaisuuteen voi olla se, että tällaisella henkilöllä on ollut yksi jo 1800-luvulla elänyt esivanhempi, jonka on 1962 ilmoitettu oppineen saamen kielen ensimmäisenä kielenään. Tästäkään ei tarvinnut esittää mitään näyttöä. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkityistä henkilöistä arviolta 2-3 % saa toimeentulonsa poronhoidosta. Suurin osa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitysitä henkilöistä ei siis täytä sitä vaatimusta, että alkuperäsikansaan kuuluvien tulee säilyttää ainakin osittain alkuperäsikansalle kuuluneita perinteisiä instituutioita eikä heillä ole yhteyttä saamelaisten perinteisiin elinkeinoihin tai muuhun maankäyttöön. Esimerkkinä on käytetty sitä, että helsinkiläinen pankinjohtaja, jonka yhdestä sukuhaarasta löytyy henkilö, joka on vuoden 1962 haastattelujen perusteella merkitty luetteloon, on saamelainen, mutta sallalainen poromies, joka polveutuu kaikkien neljän isovanhempansa kautta saamelaisista, ei ole saamelainen. Miten perustuslaissakin turvattu yhdenvertaisuus suhtautuu tähän? Lappalaisperuste on sinällään selvä ja yksiselitteinen. Lukuun ottamatta yhtä tapausta, korkein hallinto-oikeus on kuitenkin hylännyt kaikki lappalaisperusteella tehdyt valitukset. KHO:n mukaan valitukset voitiin hylätä, koska maa- tai veronkantokirjan lappalaiseksi merkitty henkilö on elänyt liian kaukana menneisyydessä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kysymys on vain siitä, että Kemin Lapissa ja Etelä-Enontekiön metsäsaamelaisilta ei enää vuoden 1762 (Inarissa 1840-luku) kannettu lapinveroa eli myöhempiä merkintöjä ei voi olla. Tämä ei tarkoita, etteikö henkilö olisi ollut saamelainen tämän jälkeenkin.
Oleellista asiassa on kuitenkin se, että saamelaiskäräjälaissa ei ole mitään mainintaa siitä, että vanhempia merkintöjä ei tule ottaa huomioon. Lappalainen esivanhempi ei liity vaatimukseen saamelaiskulttuurin säilyttämisestä vaan siihen, että henkilö polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä. Itse asiassa, mitä vanhempi luettelomerkintä, sitä varmemmin henkilö polveutuu alueen alkuperäisistä saamelaisista. Polveutumisen lisäksi alkuperäiskansaan kuulumisen kysymys on alkuperäisen kulttuurin säilyttäminen. Tämä ei koske menneisyyttä vaan nykyään eläviä ihmisiä. Kaikkein elinvoimaisimpana saamelaiskulttuuri on säilynyt saamelaiselinkeinoissa, metsästyksessä, kalastuksessa ja poronhoidossa. Nykyinen tilanne on monella tavalla absurdi. Saamelaiseen alkuperäsikansaan katsotaan kuuluvaksi ne henkilöt, joiden ei tarvitse osoittaa polveutuvansa alueen alkuperäisestä saamelaisväestöstä ja joista suurin osa ei ole säilyttänyt mitään yhteyttä saamelaiseen kulttuuriin. Suurin osa on assimiloitunut suomalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Sen sijaan niitä henkilöitä, jotka täyttävät nämä vaatimukset, ei hyväksytä saamelaisiksi. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi metsästystä, kalastusta tai poronhoitoa harjoittavat Lapissa asuvat henkilöt, jotka todistettavasti polveutuvat alueen alkuperäisistä saamelaisista tai osaavat todistettavasti puhua saamea.
Norjassa kaikki halukkaat hyväksytään saamelaisiksi. Ketään ei ole hylätty. Tällaisen käytännön on huomattu edesauttavan saamelaisen kulttuurin säilymistä. Miksi asia on näin. Suurin syy on raha. Saamelaiskäräjät saa valtiolta joka vuosi noin kolme miljoonaa euroa, minkä lisäksi useista miljoonista päättämien on annettu saamelaiskäräjien vaaliluettelossa oleville henkilöille. He saavat itse päättää tämän rahan käytöstä. Nämä rahavirrat halutaan pitää omissa käsissä. Lisäksi kysymys on maaoikeuksista. ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan omistusoikeus alkuperäisväestölle kuuluneisiin alueisiin tulee tunnustaa. Kun Suomessa saamelaisina pidetään vain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyjä henkilöitä, omistusoikeus tulisi koskemaan vain heitä. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että oikeus alueisiin, joihin metsäsaamelaisilla on katsottu olleen omistusoikeus, tulisivat ILO-sopimusta ratifioitaessa suurelta osin siirtymään niiden henkilöiden jälkeläisille, joiden saapumisen seurauksena alkuperäiset saamelaiset menettivät heille kuuluneet alueet.
Toinen syy on lainvalmistelu. Oikeusministeriön asiasta vastaavat virkamiehet eli Johanna Suurpää ja Sami Manninen näyttävät ymmärtäneen tehtävänsä niin, että heidän tulee edistää saamelaiskäräjien enemmistön poliittisia tavoitteita ja vastustaa vähemmistöä. Tämä näkyy monessa asiassa, muun muassa siinä, että kaikkien niistä komiteoiden ja työryhmien jäsenistä, joissa tätä asiaa on käsitelty, vähintään puolet tulee olla saamelaiskäräjien enemmistön nimittämiä. Tällöin asia ei voi koskaan edetä. Metsäsaameleisille ei ole myöskään koskaan myönnetty mitään rahoitusta. Kolmas syy on poliittiset lehmänkaupat. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja oli RKP:n ehdokkaana edellisissä eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan RKP:n oikeusministeri ja nykyinen puheenjohtaja Anna Maja Henriksson pyrki kaikin keinoin muuttamaan saamelaiskäräjälakia niin, että lappalaispykälä olisi poistettu laista. Tällöin teoreettinenkin mahdollisuus metsäsaamelaisten hyväksymiseksi saamelaisiksi tulisi poissuljetuksi. Neljäs syy on se, että metsäsaamelailla ei ole mahdollisuutta saada näkemyksiään julkisuuteen. Helsingin Sanomat on kieltäytynyt julkaisemasta tähän asiaan liittyviä yleisönosastokirjoituksia. Vain saamelaiskäräjien johdon tavoitteita myötäilevät näkemykset ovat olleet esillä. On mahdotonta ajatella, että Yle Sapmi tai Lapin radio julkaisisi mitään sellaista, jossa metsäsaamelaisten näkemykset tulisivat esille. Viides syy on sosiaalisessa mediassa leviävä propaganda, jota Fàktalávvu ja Sammallahden artikkeli edustavat.  Historiallisia tietoja otetaan esille valikoivasti ja ne esitetään monessa tapauksessa virheellisesti. Erilaisia käsityksiä esittävät henkilöt leimataan moraalisesti kyseenalaisiksi. Sammallahden mukaan inarinsaamelaisten oikeuksien puolustaminen on ´säälimätöntä leikkiä´. Hänen mukaan ´todellisia sortajia ja oman edun tavoittelijoita ovat lapinkylin toiminnassa mukana olevat saamelaiset julmine saamelaisleikkeineen´. Sammallahti tai hänen hengenheimolaisensa eivät myöskään koskaan kerro miksi he pitävät saamelaisina juuri määrättyjä henkilöitä. On vain ´saamelaiset´, ilman että kerrottaisiin minkä vuoksi juuri he eroavat muusta väestöstä sillä perusteella, että he täyttävät alkuperäsikansaan kuulumisen kriteerit. He eivät halua koskaan käydä tätä keskustelua. On vain ´saamelaiset´ ja ´suomalaiset´.
On ilmeistä, että propagandan levittäminen on tuloksellista nimenomaan tällaisessa tilanteessa. Aihepiiri on yleensä hyvin huonosti tunnettu. Harva on perehtynyt yksityiskohtaisemmin Lapin historiaan.  Keskimääräinen lukija, varsinkaan Etelä-Suomessa ei kykene arvioimaan kriittisesti pitävätkö esitetyt tiedot paikkansa ja hyvin harvempi lähtee tarkastamaan lähteitä, jos niitä on ylipäätään ilmoitettu. Tällaisessa tilanteessa on jopa todennäköistä, että täysin virheellisetkin väitteet alkavat elämään omaa elämäänsä.
Yrjö Mattila, (Jouni Morottajan jälkeläinen mieslinjassa)
 Faktantarkistus on ollut mediassa ajan sana. Ehkäpä siellä lainvalmistelun työryhmissäkin olisi sen paikka?

torstai 15. helmikuuta 2018

Median kultamussukat osa 2 – eli se suuri järkytys

Kirjotiin hieman aiemmin median mielellään esittelemistä utopia-aslakeista ja ääripetroista, jollaisten kautta saamelaisten ja jopa koko saamen kansan ääntä esitellään suurelle suomalaisyleisölle – ja miksei sille saamen kansallekin. Ja että tavallisten arjen saamelaisten näistä eroavia mielipiteitä ei juurikaan kuule tai näe. Ne kun eivät ole niin mediaseksikkäitä ja kärjekkäimmillään tietenkin kyseenalaistaisivat tuon saamelaisten mielestä – saamelaiset vaativat – saamelaiset sitä ja saamelaiset tätä julistamisen. Saamelaisasioissa muutoin ehkä niin kriittiselle medialle riittää yleensä vain yksi totuus.
On sanottava, että yleensä riittää. Nimittäin Ylen A-studio järkytti viikonpäivät sitten nämä mediassa paistattelemaan tottuneet kultamussukat ja monet heidän kanssaan samoin ajattelevat tekemällä perusteellisen taustatyön jälkeen journalistisesti ihan oikeaoppisen, siis myös kritiikille vaihteeksi tilaa antavan jutun ”Berliinin muurin kaltainen jako saman väestön keskuudessa – Ylä-Lappia repivä kiista saamelaisuudesta odottaa yhä ratkaisuaan”.
Ylen toimittajat mahtoivat kokea joltisenkin yllätyksen siinä, millaisen itkupotkuraivarin he saivatkaan aikaan kiihkeimpien ”aitosaamelaisten” ja lappalaisvihaajien piirissä. Sikäli kun osaan katsoa käynnistynyttä ”haistattelua” toimittajan silmin, eiköhän se osoittanut A-studion tekijöille millaisen fundamentalismin pesää he olivat menneet sohaisemaan.  Ja että siitä pesästä saattaisi löytyä lisääkin penkaistavaa.
Julkaisenpa tässä tunnetun saamelaisaktiivin Pauliina Feodoroffin paljon piireissään tykätyn ja jaetun julkisen kommentoinnin esimerkkinä millaisena tuo median aiheuttama järkytys purkautui:
(Facebook-päivitys 9.2.2018 klo 11:00)
”Nyt ihan oikeasti, yleisradiolaiset ja A-studio. Onko oletus että meillä kaikilla on aikaa ja resursseja alkaa oikomaan ja tarkistaan aivan alkeistason asioita teille, jotka teette kuukausipalkalla valtionlafkassa uutisia saamelaisasioista? Voinhan toki lähettää teille palautekirjeen ja kirjoittaa tällaisen supervaikuttavan facebook-päivityksen sen jälkeen, kun ohjelma on jo lähetetty ja sen kainalojuttu internettiin julkaistu.
Meneillään on edelliseltä hallitukselta perinnöksi jäänyt saamelaiskäräjälain käsittely, jonka ensisijainen tarkoitus on päivittää ja selventää vuonna 1995 perustuslakiin kirjatun saamelaisten kulttuurisen itsehallitoelin saamelaiskäräjien toimintaa. Tämä sangen nuori kulttuuri-itsehallinnon elin siis hakee edelleen itseään, niin kuin kaikki hallinto, ja tarvitsisi lainpäivitystä monelta osin että kehitys saisi kehittyä. Ja kyllä, yhtenä osana koko lakipakettia on myös pykälä, joka koskee saamelaismääritelmää.
Ja näin ollen voimme jatkaa taas muutaman vuoden lisää tätä aivan vitun hajottavaa, raivostuttavaa, turhauttavaa ja kaiken puurouttavaa keskustelua siitä kuka on saamelainen.
Ja nyt vielä A-studion voimin, joka pontevasti otsikoi tämän kysymyksen jakamaan Berliinin muurin kaltaisen jaon ylä-Lappiin (sitaatti jutussa haastatellulta maa-ja metsätalousministeriöstä hiljattain eläköityneeltä Jouni Kitiltä). Samassa jutussa Jouni Kitti tunnustautuu että `Minä en polveudu Suomen Lapin alkuperäisistä asukkaista.` Kitin pohjoissaamelainen suku tuli Inariin Norjasta 1800-luvulla, taustoittaa uutinen.
Joku muu avatkoon tarkemmin termin `pohjoissaamelainen` problemaattisuus (viittaa kieliryhmään, ei kansanryhmään) ja siihen, millaista asukkuutta puolinomadinen tai nomadinen elämäntapa tuottaa ja vielä bonusraitana tuon Suomen Lappi/ Norjan Lappi-horinan tilanteessa jossa ovat kansa, joka on asuttanut aluetta jolle neljä
kansallisvaltiota on perustettu, ja jos vielä löytyy intoa tälle jaetun Saksan allegorian purkamiselle (saamelaiset muurinrakentajina siis what), go for it. Keskityn nyt isommalla pensselillä A-studiolaisten horinaan.
A-studio siis nostaa koko saamelalaiskäräjälaista käsittelyyn saamelaismääritelmän, eli kysymyksen siitä kuka on saamelainen. No puhutaan siitä sitten. Inserteissä on nostettu esiin Tuomas Keskitalo, poronhoitaja Näkkälän paliskunnasta, joka kertoo että hän kamppailee oikeudestaan poronhoitoon omassa paliskunnassaan, jota ilmeisesti ollaan jakamassa kahtia laidunmaakiistojen takia. Näkkälän paliskunta sijaitsee saamelaisalueella Käsivarressa. Tämän lisäksi haastatellaan Eila Ylilokkaa, joka asuu Savukoskella, saamelaisalueen ulkopuolella. Hänen ensimmäiset kommenttinsa koskevat sitä, kokeeko hän olevansa saamelainen, seuraavat puolestaan sitä, että hän kertoo alueellaan olevasta tarpeesta saada parempaa suojaa
muuta (teollista) maankäyttöä vastaan ja siitä että saamelaisstatus antaisi tälle paremman suojan. Sitten haastatellaan saamelaiskäräjien entistä puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärveä, jolta pyydetään kannanottoa samaan aikaan Tuomas Keskitalon saamelaisuuteen sekä Näkkälän paliskunnan erilaisiin poronhoitotapoihin.
Näiden lisäksi kantaa on kysytty Metsähallituksella elämäntyönsä tehnyttä Kari Kyröltä, joka on käynyt korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti oikeutta pääsystään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon (Kyrö kertoo haastattelussa eläneensä inarinsaamelaisen elämäntavan mukaista tavallista elämää). Sitten kysytään saamelaiskäräjien nykyiseltä puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikiolta, ovatko nämä korkeimman hallinto-oikeuden tekemät päätökset esimerkiksi Kyrön pääsystä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon laittomia, johon Tiina Sanila-Aikio vastaa että saamelaisen oikeuskäsityksen mukaan ovat. Ennen kuin mennään varsinaiseen studiokeskusteluun, jossa mukana ovat Anarasah-yhdistyksen puheenjohtaja Anu Avaskari ja saamelaiskäräjien jäsen Jan Saijets, topataan hetki noihin insertteihin.
Joko tietoisesti tai tietämättään A-studion suoraan sanottuna ääliö taustatoimitustiimi sotkee kahta eri lainsäädäntöä koko ajan ja kysyy toisen näkökulmasta esimerkiksi saamelaiskäräjien puheenjohtajilta ja antaa vasta-argumentit toisen lainsäädännön näkökulmasta. Siis jumalauta, sama asia kuin sote-keskustelussa vastattaisiin kaivoslain argumenteilla. Poronhoito Suomessa on järjestynyt poronhoitolain mukaan, jonka ylin päättävä yksikkö on paliskunta. Suomessa paliskuntien yhteiselin on Paliskuntain yhdistys, joka toimii maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa. Jos ja kun yksittäisessä paliskunnassa on laidunmaa/teurastus/whateverkiista, käsitellään se poronhoitolain mukaisesti, joka ei tunne erillistä saamelaista tai suomalaista poronhoitoa tai poronhoitajaa (joka on rakenteellinen ongelma). Paliskunta on kuin osakeyhtiö, jossa poronomistaja on osakas.
Saamelaiskäräjät Suomessa toteuttavat saamelaisten kulttuurista itsehallintoa, johon ei ulotu määräysvaltaa (edes) saamelaiseen poronhoitoon saati paliskuntien sisäisiin asioihin. Inserteissä tuodaan esiin, että saamelaiskäräjien entinen puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on Näkkälän paliskunnan osakas. Eli poronhoitolain kontekstissa käsiteltävää elinkeinokiista nostetaan esiin vasta-argumenttina saamelaiskäräjälain uudistamiseen liittyville kysymyksille. Saman osakeyhtiön osakas syyttää toista osakasta yhtiön sisäisistä asiosta, ja toinen vastaa kulttuuri-itsehallintolainsäädännön kontestista. Siis äly hoi miksi jätit.
Ja kyllä, totta kai nämä asiat liittyvät myös yhteen, mutta ennen kuin tätä liitosta voi puolihuitaisten tehdä, pitäisi KERTOA PERKELE PERUSASIAT KUN IHMISET EI NIITÄ TIEDÄ.
Kukaan ei tietenkään taustoita mitenkään miksi laki kulttuuri-itsehallinnosta luotiin koskemaan vain kieltä ja kulttuuria (jossa edelleen jojotellaan, kuuluuko poronhoito siihen ja miltä osin) ja miksi saamelaisten kotiseutualue ulottuu vain Vuotsoon eikä
historialliselle saamelaisalueelle (minun puolesta vedetään vaikka Nuuksioon asti) ja ei tietenkään nosteta esiin sitäkään, että valtio se vissiin oli se joka nämä raamit saneli ja Eila Ylilokan yhteisön vahvemman maankäytön suojasta ulos jätti ja heidän metsänsä sotakorvauksiksi hakkasi. Eikä tietenkään edes kysytä siitä mitään, onko saamelaiskäräjät pyrkinyt hakemaan muita ratkaisuja ko. ongelmiin kuin lain
saamelaiskäräjistä. Saamelaiskäräjien ja entinen puheenjohtaja joutuvat, totta kai, vastaamaan siitä näkökulmasta mitä OLEMASSAOLEVA laki saamelaiskäräjistä sanoo, (etenkin kun siitä kysytään) ottamatta kantaa onko lainsäädäntö optimaalinen ja voisiko sen ongelmia ratkoa jotenkin muuten, toiset haastateltavat puolestaan voivat maalailla aika isolla pensselillä todellisia ja olemassaolevia yhteiskunnallisia ongelmia, joita koko Lappi on pullollaan. Ja näillä taustoilla astutaan studioon, jossa Avaskarilta ja Saijetsilta aletaan sitten kysellä että miksi kaikki nyt eivät pääse mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.
Kukaan ei selitä, mitä saamelaiskäräjien vaaliluettelo tarkoittaa. Sanaa polveutuminen heitellään tämän tästä sanomatta mitä sillä tarkoitetaan. Kukaan ei kontekstoi kuinka kielen ja kulttuurin vaihtuminen saamelaisryhmittäin on tapahtunut.
Aivan loppumetreillä Saijets yrittää nostaa esiin, että Avaskarin edustama järjestö (hänet esitellään inarinsaamelaisten edustajana (millä mandaatilla?)) hakee yksityisomistukseen pohjaavaa ratkaisua saamelaisten maaoikeuksiin kun taas saamelaiskäräjät hakee vahvempaa suojaa perinteisille elinkeinoille muuta maankäyttöä vastaan. Avaskari alkaa vastata että he eivät hyväksy tuollaista kollektiivista maaoikeusvaadetta, ja siihen toimittaja keskustelun toppaa.
Tänä lauantaina tulisi olla ensimmäinen julkinen seminaari totuuskomissioista Inarissa, jossa saamelaiskäräjät ovat järjestäjätahona. Kiitos aivan vitusti Yleisradio ja teidän kyllä-aivan-ite-tiietään toimitus, nimittäin tehän ette tule tämän paskapöräyksienne jälkiä ja entisestään vaikeutuvaa keskusteluilmapiiriä siivoamaan, te alatte tekemään uutta juttua ja observoitte että miten sekava soppa se siellä ylä-lapissa onkaan. En arvosta yhtään.”
Että näin tulivat toimittajat ojennetuiksi, totuuskomission ajan hengessä. Journalismista sentään jotain ymmärtävä Pirita Näkkäläjärvi muotoili Yle Sápmin jutussa kommenttinsa selvästi poliittisesti loivemmin. Hänestä juttu ei ollut niin paha mitä hän oli odottanut tai pelännyt.
– Olimme valmistautuneet tähän monta viikkoa ja pelänneet, että mitä siitä tulee, kun kuulimme että A-studio on kulkenut pohjoisessa ja myös täällä Helsingissä tekemässä kyseistä juttua, Näkkäläjärvi kertoi. Hänen mukaansa juttuun jopa varauduttiin saamelaiskäräjien johdon politiikkaa tukevan Faktalávvu-nettisivivun kirjoituksilla.
Tätä kirjoitettaessa Ylen A-studio on tehnyt jo toisenkin saamelaisaiheisen jutun, nyt Juha Sipilän hallituksen virittelemästä sovintoprosessista. Tuosta jutusta ei ainakaan samanlaisia ”paskapöräyssyytöksiä” taida tulla, olivathan siinä äänessä vain Tiina Sanila-Aikio ja saamelaisten tilanteeseen suomalaisen älymystöymmärtäjän paapovalla asenteella suhtautuva professori Teivo Teivainen. A-studio olisi voinut kuitenkin kysäistä, onko todella niin, että mahdollinen saamelaisten traumoja purkava sovintoprosessi rajataan vain jonkin asuntolakouluajan kurjuuksiin.
Entä ne vanhemmat ajat kun omaa kieltään puhuneet lappalaiset istutettiin jalkapuuhun tai rangaistiin muuten kurittamalla?

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Sámi Árvvut sekoaa pauloihinsa saamelaismäärittelyssään

Koetin saada selkoa Klemetti Näkkäläjärven Sámi Árvvut -yhdistyksen lausunnosta hiljattain Inarissa kuulemistilaisuutta pitäneelle Pekka Hallbergin saamelaiskäräjälain uudistamista pohtivalle työryhmälle. Sekavasta kirjoituksesta nousi ehkä selkeimmin esiin väite, jonka mukaan saamelaismääritelmä ei ole mielipidekysymys. Kirjoitus kuitenkin toimii tosiasiassa tuon väitteen kanssa ristiin vakuuttamalla, että saamelaisuuden määritteleminen onkin mitä suurimmassa määrin mielipidekysymys.
Klemetti julistaa:”Henkilökohtaisesti tilaisuus nostaa mieleen déjá vu ilmiön – aivan kuin olisimme olleet muutama vuosi sitten samalla asialla. Kokoonpano ja henkilöiden roolit ovat vain hieman muuttuneet, mutta kokoonpanon perusteella juridinen ja valtiokeskeinen lähestymistapa saamelaisten oikeuksiin näyttää selvältä, joka ei ole aiemmin osoittautunut hedelmälliseksi ratkaisuksi.”
Klemetin mielestä juridinen ja valtiokeskeinen rooli saamelaisia koskevassa lainvalmistelussa ei ole oikea? Millä perustein ja kuka moisen valmistelun suorittaisi?
Edelleen yhdistys moittii: ”Kuulemiset ovat lähtökohdiltaan hyvin kuvaavia – kutsutaan valikoivasti saamelaisyhdistyksiä ja myös saamelaisten oikeuksia vastustavia tahoja kertomaan näkemyksiään. Kuulemisella saadaan luotua perusteltu esitys, jossa laaditaan arpomalla summanmutikassa näennäinen kompromissiesitys, joka todellisuudessa antaa vain oikeuksia etnisille suomalaisille – näin esimerkiksi Suomen perustuslakia valvova perustuslakivaliokunta toimi, kun se edellisen kerran saamelaismääritelmää käsitteli.”
Klemetin mielestä Hallbergin työryhmän olisi pitänyt kuulla vielä runsaammin saamelaisyhdistyksiä, joita nytkin oli paikalla ehkä yli tarpeen? Klemetin mielestä muut kutsutut edustivat saamelaisten oikeuksia vastustavia tahoja? Klemetin mielestä työryhmä pyrki arpomaan summanmutikassa jonkin näennäisen ja etnisiä suomalaisia palvelevan kompromissin? Klemetin mielestä Suomen perustuslakia valvova eduskunnan perustuslakivaliokuntakin – Hallbergin työryhmän ohella – on tehtävissään osaamaton?
Klemetti vetoaa esillä olleeseen sovittelun henkeen: ”Sovittelun hengessä olisi myös virkistävää, jos saamelaiskäräjälain uudistuksen yhteydessä tehtäisiin huolellinen vaikutustenarviointi saamelaismääritelmän vaikutuksista saamelaisyhteisölle, saamelaisista luotuun kuvaan, määritelmän rooliin saamelaisvastaisten liikkeiden synnyssä ja kehityksessä eli kannettaisiin vastuuta, joka valtion vastuulla on. Yhdistyksemme esittää tätä harkittavaksi. Huolellinen tieto auttaa päätöksentekoa. Saamelaismääritelmä ei ole mielipidekysymys.”
Mikä on Klemetin mielestä hänen tarkoittamansa saamelaisyhteisö? Onko se kenties hänen joskus kuvailemansa ja polveutumiseen viittaava sukuyhteisö? Mitä ovat Klemetin mielestä saamelaisvastaiset liikkeet ja miten ne ovat julistaneet vastustavansa saamelaisia, yleistäen ilmaisten? Ja se mielipidekysymys, eikö Klemetti edellä vastusta juridista saamelaisuuden määrittelyn tapaa? Ehkä hän haluaa kiistää myös ihmisen itseidentifikaation keskeisyyden?
Vahvistaakseen omaa mielipiteeseen perustuvaa saamelaisuuden määrittelyään, Klemetti kertoo: ”Yhdistyksemme jäseniksi pääsevät vain saamelaiset – ei KHO-saamelaiset. Koska Suomen saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä on vastoin saamelaiskulttuuria, identiteettiä ja perinteitä, rajaamme saamelaisuuden siten, kun saamelaiset ovat aina rajanneet – eli henkilön on tullut oppia kotonaan saamen kieltä ja kulttuuria, ylläpitää saamelaiskulttuurin perinteitä ja tietää olevansa saamelainen ja olla saamelainen omassa yhteisössään. Yhdistyksemme toimii asiamiehenä YK:n ihmisoikeuskomitealle tehdyssä valituksessa KHO:n ratkaisuista, jotka koskevat KHO-saamelaisten hyväksymistä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon…”
Jos tuollaisen vuodatuksen jälkeen Pekka Hallbergin ja hänen työryhmänsä mielestä oikeusvaltiossa alkuperäiskansan, ihmisen identiteetin ja käsityksen alkuperäiskansaan kuulumisesta määrittäminen tulisi antaa Klemetti Näkkäläjärven esittämän ”arvuuttelun” hoteisiin, pitäisin ihmeenä. Tuossa kirjoitelmassaan Klemetti lyttää jäälleen Suomen oikeuslaitoksen ja rajaa saamelaisuuden määrittämisen täysin mielivaltaiseksi arvioinniksi. Olisiko se sitä kuuluisaa ryhmähyväksyntää jonkin yhden ”oman saamelaisyhteisön aina-rajaamisen” pohjalta, kohdistuen myös muihin saamelaisyhteisöihin? Kun lukee tuota Klemetin tekstiä ja yrittää pohtia mitä kaikkea se pitää sisällään, täytyy kyllä kysyä mielessään mitä kaikkea kirjoittajan tai kirjoittajien päässä liikkuu. Millaiseen monokulttuuriin he mahtaisivat haluta sulloa monimuotoisen ja -perimällisenkin saamelaisuuden?
Kun Klemetti lausunnossaan äityy pohtimaan oikein syvältä saamelaisuutta, hän päätyy myös saamelaisuuden menettämisen äärelle: ”Saamelaismääritelmä on luonut automaation. Se unohtaa, että ihmiset voivat hylätä kulttuurinsa ja kielensä, samaistua muihin kulttuureihin ja voivat haluta elää toisella tavalla. Saamelaisuus on nyt automaatio, eli kun kerran sinne on päässyt joku esivanhemmista, hänen jälkeläisensä pääsevät vaaliluetteloon vaikka ikuisesti, vaikka yhteys saamelaiskulttuuriin on voinut katketa jo sukupolvia sitten. Tällaisesta tulisi luopua, koska saamelaisuus ei ole ilmoitusasia, vaan saamelaisuutta tulee ylläpitää osana yhteisöä.”
Ihan mielenkiintoinen haara vaikkapa siihen Klemetin edellä esittämään vaikutustenarviointiin. Eli että kuinka fyysisesti kaukana fyysisestä saamelaiskulttuurissa elämisestä pitää olla säilyäkseen siihen yhteydessä ja sen ylläpitäjänä? Riittävätkö jo monen polven citysaamelaiselle enää kieliharrastus tai osallistuminen toimimaan pukupoliisina? Tai miten on kielensä menettäneen Inarilla kalastavan inarinsaamelaisen saamelaisuuden säilymisen laita?
Kun vielä katsotaan mitä Klemetti kirjoittaa kotikielestä, ollaan silläkin yhä usein keskeisimmäksi nostetulla saamelaisen määrittelyn alueella ihmeissään: ”Keskusteluissa on ollut pohjoismaisen saamelaissopimuksen saamelaismääritelmä, lappalaiskriteerin rajaaminen tiettyyn vuoteen tai pelkkä kieliperusteinen ratkaisu. Sámi Àrvvut ei kannata vielä ratifioimatonta saamelaissopimuksen määritelmää, koska se ei turvaa saamelaiskulttuurin säilymistä ja on todella huono. Sopimuksessa riittäisi. että yksi henkilön isovanhemmista olisi puhunut kotikielenään saamea ja pitäisi itseään saamelaisena. On hyvin surullista, että tilanteessa jossa saamelaisyhteisön tulisi pohtia miten saamelaisuus ja saamelaisten identiteetti säilyy globaalissa, ilmastollisesti muuttuvassa, lämpenevässä maailmassa, katse käännetään yhä kauemmas historiaan. Kuolleiden ihmisten etnisyyden sijasta meidän tulisi pystyä kääntämään katse tulevaisuuteen – eli lapsiin ja nuoriin ja heidän mahdollisuuksiinsa turvata saamelaiskulttuurin jatkuvuus.”
Ja kun vielä edelleen: ”Pohjoismaisen saamelaissopimuksen määritelmä ei siis ratkaise sitä ongelmaa mikä nykyisin on – asiakirjasaamelaisuudesta luopumista. Kotikieli-käsite irrottaa myös kielen ja kulttuurin kielellisen yhteyden ja koska saamen kieltä voi opiskella kattavasti, myös ei-saamelaiset voivat puhua kotikielenään saamea. Juridisista asiakirjaratkaisuista tulisi luopua, eihän meillä ole kotikielestä tietoa tai tilastoa nykyisistä saamelaisistakaan.”
Niinpä. Polveutumista ei pitäisi hyväksyä ”kuolleisiin katsomalla” Suomen alkuperäiskansan määrittelemiseksi, mutta eipä sitä saisi tehdä pelkän kielenkään perusteella? Siispä saamelaisuus pitäisi määritellä jonkin tai joidenkin valikoivan mielipiteen perusteella?
Kun saamelaisten maaoikeuksia on vaadittu 1970-luvulta alkaen ensin historiaan viitaten lappalaisoikeuksilla, nykyisin lappalaisuus haluttaisiin irrottaa saamelaisuuden määrittelystä sekä vaihtaa maaoikeuksien vaatiminen poliittisesti tunnustetun – ja Klemetin kirjoittelun perusteella varsin vaikeasti määriteltävän – alkuperäiskansan saannoksi. Miten näillä eväillä pystyttäisiin koskaan lähtemään ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin ja sen edellyttämiin selvityksiin? Miten suomalainen oikeusvaltio mahtaisi yleensäkin selvitä tästä osin itse keittämästään sopasta sitä enempää nielemättä? Ja kun Klemetinkään mielestä parafoitua pohjoismaista saamelaissopimusta ei pidä mennä hyväksymään?

Jk.
Klemetti Näkkäläjärvi puuttui luonnollisesti Sámi Àrvvut -lausunnossaan myös aivan erikseen lappalaisuuteen, sen merkitystä saamelaisuuden määrittelyssä vähätelläkseen. Ihan uudenlaisena tarkastelukriteerinä on hänen – sekä hiljattain sanomalehti Kalevassa julkaistussa mielipidekirjoituksessa kumppaninaan olleen Pirita Näkkäläjärven – näkökulmaan liitetty sukupuolisuus: ”Henkikirjat, joihin on merkitty vielä 1960-luvun lopulle asti patriarkaalisesti mies, hänen puolisonsa ja lapsensa sekä miehen ammatti ja mahdollinen lappalaisuus, ovat sekava asiakirjakokonaisuus, joita pidetään KHO:ssa riittävänä todisteena etnisyydestä. Henkikirjojen lappalaismerkintää ei ole tehty etnisyyden osoittamiseksi eikä sen perusteella, että siitä voisi tulevaisuudessa määritellä henkilön etnisyyden. KHO kuitenkin tulkitsee vanhoja asiakirjalähteitä vastoin niiden alkuperäistä tarkoitusta. Olen henkikirjoja tutkinut ja jatkan niiden tutkimista akateemista tutkimusta varten. Alustavan arvion perusteella henkikirjojen lappalaismerkintä on ollut mielivaltaista ja perustunut henkilön omaan ilmoitukseen ja kirjaajan tulkintaan. Järjestelmä on ollut hyvin mieskeskeinen, miehen mukaan on merkitty kaikki ja naisen rooli on ollut olla vaimo tai leski. Herkullinen tutkimusaihe naistutkimukselle. Saamelaiskulttuurissa naiset ovat tasa-arvoisia yhteisöllisesti, elinkeinollisesti ja omistuksellisesti. Lappalaisiksi tai paimentolaislappalaisiksi on merkitty Etelä-Suomesta saamenmaalle muuttaneita virkamiehiä, kirvesmiehiä, saamelaisten renkejä ja piikoja – vaihtelevin termein. Mutta kaikki saamelaiset eivät ole henkikirjoihin lappalaisiksi merkitty – eli kaikki saamelaiset eivät pääsisi lappalaiskriteerillä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. On aika lopettaa asiakirjamielivaltaisuus ja tehdä saamelaismääritelmä, mikä lopettaa asiakirjoilla ja lippusilla ja lappusilla todistelun.”
Siinä saa Suomen oikeuslaitos huutia kaiken maailman mielivaltaisiin asiakirjamerkintöihin nojaamisesta. Samalla Klemetti kertoo paneutumisestaan osoittaa polveutumisen heikkous perusteena ”oikean” saamelaisuuden määrittelyssä - sekä ”oikeiden” saamelaisten pääsystä saamelaismääritelmän piiriin. Voisiko vetoaminen sukupuoleen ja viittaaminen ”suomalaiseen” mieskeskeisyyteen merkitä tavoitetta osoittaa sitä kautta muodostunut saamelaisuus osin kyseenalaiseksi. Kuitenkin samaan aikaan toisaalla, sosiaalisessa mediassa, saamelaiskäräjien asiantuntijana Pekka Hallbergin työryhmässä toimiva emeritusprofessori määrittelee suomalaistumista myös toisin päin – kun saamelainen mies meni avioitumaan professorin mielestä suomalaisen naisen kanssa. Aika suoraviivaista vanhoihin asiakirjoihin ja ”kuolleiden ihmisten” etnisyyteen liittyvää saamelaismääritystä:
”Inarissa saamelaisten avioliitot suomalaisen Henrik Kyrön jälkeläisten kanssa ovat johtaneet kielen ja kulttuurin suomalaistumiseen. Tämä käy selvästi ilmi Morottajan suku -kirjasta. Niinpä esim. Henrik Kyröstä polveutuvat Akujärvet ja Huhtamellat solmivat 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosiin avioliittoja paria poikkeusta lukuunottamatta Inarin, Sodankylän ja Kittilän suomalaisten talollisten kanssa. Akujärvien ja Huhtamellojen aviopuolisoissa ei tuona aikana ole esim. Aikioita, Paadareita, Mattuksia, Mujoja, Kuuvia, Palttoja, Morottajia, Mustia tai Sarreja. Toisaalta niissä on Korvia, Mutenioita, Kyröjä, Katajamaita, Kiviniemiä, Marttiloita, Akujärviä, Sanioloita ja muita suomalaisia.
Samaan aikaan pitäjän inarinsaamelaiset solmivat avioliittoja paria poikkeusta lukuunottamatta muiden inarinsaamelaisten kanssa ja säilyttivät kielensä ja kulttuurinsa. Esim. Morottajien aviopuolisot ovat mainittuna aikana Valleja, Saijetseja, Aikioita, Kuuvia, Sarreja, Paadareita, Morottajia, Mattuksia ja Mujoja.
Yksi näistä poikkeuksista inarinsaamelaisten avioitumisessa on Jouni Martinpoika Morottajan avioliitto Brita Kyrön kanssa 25.03.1790. Heidän jälkeläisistään sukeutui mm. Akujärven ja Huhtamellan kieleltään ja kulttuuriltaan suomalaiset suvut. Jouni Martinpojan (1762-1837) perusteella monet mainitun suomalaisen ryhmän jäsenet ovat alkaneet kutsua itseään inarinsaamelaisiksi.
Henrik Kyrön jälkeläiset ja inarinsaamelaiset muodostivat näin kaksi erillistä etnistä ryhmää, joita voi hyvällä syyllä kutsua suomalaisiksi ja saamelaisiksi. Parin vuosisadan takaisia sukusiteitä näiden etnisten ryhmien välillä toki on, kuten muutenkin lähekkäin elävien etnisten ryhmien välillä.”
Millä tavalla tavalla nämä emerituksen suomalaisiksi tuomitsemat mahtoivat irrottautua avioitumisten myötä inarinsaamelaisesta kulttuurista?  Tai miten nämä hänen hyväksymänsä sen kielensä ja kulttuurinsa ovat säilyttäneet? Nämä jäävät tuossa sometuomaroinnissa vaille perusteita.