tiistai 30. joulukuuta 2014

ILO-ehdotuksella kohti valtion säätämää rotuerottelua?

Saamelaiskäräjät on osin erimielisenä vaatinut ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen 169 ratifiointia ilman minkäänlaista olosuhteiden selvittämistä. Saamelaisjohdon asianajaksi sitoutunut oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on myös painottanut, että selvityksiä on tehty jo riittävästi.
Henriksson ei ole yksilöinyt mitä ovat hänen mielestään nuo riittävät selvitykset. Lieneekö hän koskaan kovin paljon aikaansa käyttänytkään perusteellisempaan olemassa olevien selvitysten analysointiin – ja etenkään kriittisiin johtopäätöksiin niistä.
Ja miksi olisi ollut tarpeenkaan? Eihän oikeusministerin ja hänen kauttaan hallituksen esityksellä olla tekemässä kuin valtion säätämää rotuerottelua maan pohjoisimmalle kolkalle, tosin sieltä koko maahan ja kansainväliseen huomioon ulottuen.
Vakavasti puhuen kyse on monessa mielessä Ylä-Lapin tulevaisuudesta ja siinä sivussa Suomen maineesta oikeusvaltiona. Saamelaisten niin kuin muidenkin väestöryhmien erityistarpeet on kyettävä täyttämään ilman että luodaan rotuerottelun ja -syrjinnän tunnusmerkit täyttävä järjestelmä. Hallituksen kokeneiden ministerien, eduskunnan perustuslakivaliokunnan ja sille lausuvien muiden valiokuntien kokeneiden kansanedustajien tulee muistaa ja olla tietoinen niistä useista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista, jotka nyt sitovat Suomea. Eduskunnan suuren salin tulee perehtyä asiaan ja kuunnella siinä erityisen tarkoin ILO-ratifioinnin yksimielisesti ja hyvin perustellen kyseenalaistavia Lapin kansanedustajia.
Viimeisin mitä Lapissa ja Suomessa tarvitaan, on ihmisoikeuksia räikeästi polkevan virallisen rotuerottelupolitiikan luominen.
Miten ajattelemattoman ohjelmakirjauksen mahdollistamasta ja yksioikoisen ja yksisilmäisen valmistelun synnyttämästä tilanteesta päästään ulos? Jos päättäväisyyttä löytyy, voidaan yksikantaan todeta, ettei Suomi voi mennä ratifioimaan ILO-sopimusta ilman että hallitus, eduskunta ja kansalaiset tietävät onko ratifioinnille todelliset ja riittävät perusteet sekä tarpeet olemassa. Ja että ymmärretään mitä ratifioinnista seuraa.
Tuo tieto ja ymmärrys edellyttää jo moneen kertaan esille nostetun olosuhdeselvityksen tekemistä. Moni varmaan pitää tuon selvityksen lopputulosta selvänä ja selvitystä sinällään siten tarpeettomana, kannattaen ILO-ratifioinnin lopullista hautaamista. Silti ihan reilua olisi jättää tuo ratifiointi toki syrjään nykyisen hallituksen ja eduskunnan kaudelta, mutta kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan sitä koskevan olosuhdeselvityksen tekemisen ja sen perusteella aikanaan tehtävän harkinnan ratifioinnin todellisesta tarpeesta, mahdollisine subjekteineen ja alueineen.
Ei pitäisi olla mikään poliittinen mahalasku, mikäli tuollainen perusteltu päätös tehtäisiin. Ja etenkään, koska oikeusministeriö ei pannut taannoisen Hannele Pokan epäonnistuneen saamelaistoimikunnan jäljiltä käytännössä rikkaa ristiin tuon olosuhteita koskevan pohjatyön teettämiseksi.
Aikaa olisi ollut reilu vuosikymmen.
Ylä-Lapin juuriltaan saamelainen ja juuriltaan suomalainen väestö elävät ja asuvat samoissa kyläyhteisöissä ja taajamissa, työskentelevät samoissa elinkeinoissa joko yhdessä tai erikseen, lapset käyvät samoja kouluja ja niin edelleen. Vaikka Ylä-Lappi on monietninen ja monikulttuurinen, väestöryhmät ovat yksilötasolla vilkkaassa jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Myös sukujuuria seurattaessa selviää, että väestöryhmien väliset avioliitot ovat olleet hyvinkin yleisiä. Erillisiä etnisesti puhtaita saamenkielisiä saarekkeita ei ole enää, yhtä vähän kuin on ”rodullisesti puhtaita” suomalaisia alueita. Väestöryhmien keskinäinen riippuvaisuus on tänään silmiinpistävää ja tämän myönteisen vuorovaikutuksen häiritseminen väestöä jakavalla lainsäädännöllä on erittäin herkkä asia.
Jos vielä puhutaan pelkästään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kirjatuista saamelaisista, heistä kohta lähes 70 prosenttia asuukin nykyisen Ylä-Lapin saamelaisalueen ulkopuolella ja perinteisistä saamelaiselinkeinoista puhuttaessa vain noin pari prosenttia saamelaisista on enää varsinaisia poronhoitajia. Tuloerot saamelaisten omassa keskuudessa ovat huikeat alkaen kärjekkäimmin lisäoikeuksia vaativasta eliitistä ja päätyen tavalliseen työttömyyttä potevaan duunarisaamelaiseen.
Tulevasta olosuhdeselvityksestä on kaavailtu jo joitain malleja, mutta sen tulisi joka tapauksessa sisältää kriittiset tarkastelut niistä epäkohdista, joiden on väitetty heikentävän saamelaisten asemaa kansanryhmänä muuhun maan ja sen saamelaisalueen väestöön nähden.
Onko saamelaisten maanomistus-, metsästys-, kalastus-, tai muita oikeuksia poistettu tai vähennetty erillisellä lainsäädännöllä? Onko kaikilla saamelaisten kotiseutualueen asukkailla oikeus omistaa maa- ja vesialueita, oikeus saada korvauksetta lupa kalastaa valtion vesialueilla, oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion omistamilla mailla, oikeus harjoittaa poronhoitoa sekä muita luvallisia elinkeinoja?
Ja edelleen: Onko saamelaiskulttuurin harjoittamista rajoitettu erillisellä lainsäädännöllä tai viranomaisten toimenpitein estetty? Entäpä jos saamelaisten elinolosuhteiden parantamiseen ja saamelaiskulttuurin muuhun edistämiseen onkin päinvastoin myönnetty huomattavat määrät rahoitusta valtion talousarvion kautta, maatilatalouden kehittämisrahastosta ja muista julkisista varoista?
Entäpä väite, ettei saamelaisilla olisi vieläkään riittävästi vaikutusmahdollisuuksia heitä itseään koskevissa asioissa? Onko se kestämätön, koska saamelaiset saavat itse määrätä maa- ja muun omaisuutensa käytöstä, kulttuurinsa ja elinkeinojensa harjoittamisesta, kouluttautumisestaan ja muista henkilöään koskevista asioista aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin suomalaiset omalta osaltaan?  He ovat jäseninä ja vaikuttavat myös paikallisten olojen kehitykseen ainakin seuraavissa elimissä: 1) saamelaiskäräjät (laissa asetettu muun muassa neuvotteluvelvoite viranomaisille) 2) kolttien kyläkokoukset, kolttaneuvostot ja luottamusmiesjärjestelmä 3) saamelaisten omat järjestöt 4) Lapin lääniä varten aikanaan asetettu neuvottelukunta 5) saamelaiset kunnan jäseninä ja kunnan luottamuselimissä 6) kuntakohtaiset metsähallituksen yhteistyöryhmät 7) kalastuskunnat ja niiden jäsenyys 8) kalastusalueet ja niiden jäsenyys 9) kalatalousneuvottelukunnat (sitovat lausunnot) 11) paikalliset riistanhoitoyhdistykset ja metsästysseurat 12) paliskunnat 13) Paliskuntain yhdistys ja edustus siellä 14) kansallispuistojen neuvottelukunnat.
Siinäpä noita alkajaisiksi.
Entäpä saamelaiskäräjien puheenjohtajan Klemetti Näkkäläjärven esillä pitämä paimentolaissaamelaisuus? Onko sitä oikeasti muualla kuin hänen mielikuvissaan?  Ovatko saamelaiskulttuuri ja saamelaisten elinolosuhteet tosiasiassa jo niin pitkälle kehittyneet, vai pitäisikö sanoa muuttuneet, ettei nykysaamelaisia voida pitää paimentolais- tai heimoasteella olevana kansanosana? Ovatko saamelaiset päinvastoin täysin kykeneviä ottamaan osaa nykyiseen yhteiskunnalliseen toimintaan edellä mainittujen järjestelmien ja omien edunvalvonta- ja yhdistystoimintojensa puitteissa?
Klemetti Näkkäläjärven ja Anna-Maja Henrikssonin ajamaa alueellista keskitettyä hallintomallia veto-oikeuteen rinnastuvine yhteistyövelvoitteineen ja heikentämiskieltoineen voisi tietenkin tarkastella vielä myös Suomessa noudatetun demokratiaperiaatteen näkökulmasta. Olisiko kenties tuon periaatteen vastaista, että jokin pieni ryhmä ehkä muutaman hengen johtoryhmänsä toimesta voisi sanella käytännössä ne periaatteet, joita perinteisesti pääosin muiden asuttamilla ja omistamilla maa- ja vesialueilla olisi noudatettava? Tuon sanelun kohteina olisivat muiden mukana ne saamelaiskäräjien vaaliluettelosta puuttuvat saamelaiset, joilla ei ole edustusta saamelaiskäräjillä.
Ja ovathan olemassa myös monet saamelaisten erityistä asemaa esiin tuovat väitteet. Kuten, että kun saamelaisen kulttuurin harjoittamiselle tai kehittämiselle ei ole nykyisin maanomistuksesta tai Suomen lainsäädännöstä johtuvia esteitä, onko esimerkiksi maahan muuttaneiden saamelaisten asema maanomistajina asutus- ja muiden lakien perusteella jopa parempi kuin monilla Suomen alkuperäisillä lappalaissuvuilla ja parempi kuin saamelaisilla niissä maissa mistä he muuttivat Suomeen?
Olosuhdeselvitykselle on olemassa todellinen tarve.


Veikko

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Suomi ihmisoikeuksien ja niiden loukkaamisen tienhaarassa

Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen 169 mukaan sopimus koskee
”1. a) niitä itsenäisissä maissa eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan; b) niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.”
”2. Määriteltäessä ryhmät, joihin tämän yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan, on olennaisena perusteena pidettävä sitä, että kansa itse pitää itseänsä alkuperäis- tai heimokansana.”
”3. Tässä yleissopimuksessa käytettävää ilmausta "kansat" ei ole tulkittava siten, että sillä olisi vaikutuksia niihin oikeuksiin, joita tähän ilmaisuun saattaa liittyä kansainvälisen oikeuden mukaan.”
Onko sopimuksen ratifiointia harkitseva Suomi selvittänyt oikeusvaltiolta edellytettävällä tavalla alueellaan sopimuksen piiriin mahdollisesti kuuluvan alkuperäis- tai heimokansan, tai alkuperäis- ja heimokansojen, olemassaolon?
Väitän, että oikeusministeriön äärimmäisen suppealta pohjalta valmistelema ja avoimesti joitain osapuolia syrjivä ratifiointiehdotus on kaikkea muuta kuin oikeusvaltion käsialaa. Lainsäädännöksi ulotettuna se tulee suistamaan Suomen ikävällä tavalla kansainvälisen huomion kohteeksi ja omalla alueellaan syvenevän etnisen konfliktin tielle.
Tilanteesta, johon nyt on ajauduttu, on osoitettu harvinaisen tökeröksi ja esimerkiksi eduskunnan ILO-lähetekeskustelussa valehteluun asti häikäilemättömäksi osoittautunutta oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonia sekä koko Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) johtoa. On kuitenkin muistettava, että valttikortit ruotsalaisille tarjosi kokoomuspääministeri Jyrki Katainen hallitusohjelmassaan, johon kirjattiin kovin löysästi Suomen tavoite ratifioida ILO-sopimus kuluvalla hallituskaudella. Hallituskauden lähestyessä loppuaan Alexander Stubbin jatkaessa Kataisen seuraajana, voidaan nähdä millaiseen liemeen tuo ylimalkainen kirjaus on lopulta johtamassa. Stubbkaan ei huomannut puuttua ILO-kirjaukseen pätkähallituksensa ohjelmaa laadittaessa, vaan ehkä katsoi koko asian Suomen mittakaavassa kovin marginaaliseksi.
Sielläpä olkoon!
Nyt sitten hallituksen tasapainoillessa kohti vaalikauden loppua äärimmäisen pienen eduskuntakannatuksen varassa, päähallituspuolueet näyttävät jääneen tässä(kin) ILO-asiassa Suomen hallituksissa takiaisen tavoin vuosikymmenet kiikkuneen RKP:n hännyspuolueiksi.
Vai onko niillä vielä kanttia karistaa tuo takiainen liepeistään?
Anna-Maja Henriksson on aivan tuoreeltaan Yle-uutisten mukaan julistanut, ettei hän aio vetää eduskunnalle saattamiaan saamelaiskäräjälain muutosehdotusta ja ILO-ratifiointiehdotusta pois, vaan niiden läpi ajamista jatketaan eduskunnassa kasvaneesta kritiikistä huolimatta. Henriksson siis luottaa puolueryhmänsä vaa´ankieliasemaan ja varmasti myös siihen, että tukea ihmisoikeuksien edistämisen valekaapuun verhotuille ihmisoikeusloukkauksille löytyy muidenkin puolueiden citypiireistä. Yhtenä tavoitteenaan hänellä on tietenkin vahvistaa myös puolueensa äänisaalista lähestyvissä eduskuntavaaleissa – saamelaisilla.
Olen useammista yhteyksistä voinut päätellä, että tietoisuus nyt meneillään olevan saamelaiskäräjälaki-ILO –projektin ongelmallisuudesta on valjennut isojen puolueiden ja niiden johtohahmojen parissa. Näin uskon tapahtuneen muiden muassa pääministeri Stubbin kohdalla, toki hallitukseltahan nämä esitykset ovat vilahtaneet kovin nopeasti eduskunnalle ja siellä parhaillaan sosialidemokraatti Johannes Koskisen johtaman perustuslakivaliokunnan arvioitaviksi.
Entinen oikeusministeri Koskinen on niitä eduskunnan ja sen perustuslakivaliokunnan kokeneita poliitikkoja, joilla on pitkällinen tuntuma ja tieto saamelaispolitiikan taustoihin ja tavoitteisiin. Se tieto mitä olen voinut perustuslakivaliokunnan järjestämistä asiantuntijakuulemisista saada, valiokunta on paneutumassa huolella asioihin ja ehkäpä myös nähnyt sen kapeuden ja yksisilmäisyyden, joka esimerkiksi saamelaismääritelmään, saamelaiskäräjien asemaan ja ILO-ratifiointiin liittyy.
En tiedä onko valiokunnalle osoitettu ylimielisyyttäkin, vai onko kyseessä ollut pelkkä ”marssikestävyyden” notkahdus, kun valiokunnan edessä on joidenkin tietojen mukaan esiinnytty ehtoja sanellen ja jopa ”nunnukatunnelmissa”.
Kestävyydestä puheen ollen eduskunnan valiokunnat voisivat osoittaa paineensietokykyä ja ehdottaa Henrikssonin ehdotusten palauttamista. Kun seuraavaa hallitusohjelmaa valmistellaan puolueissa ja kun seuraava hallitus toivon mukaan muodostetaan suurten puolueiden voimin ilman nyt koettua toimimatonta hässäkkää, tuohon ohjelmaan kirjattaisiin Suomen tavoite ryhtyä hallituskaudella selvityttämään perusteellisesti ja puolueettomasti alkuperäiskansakysymykseen liittyvät oikeudelliset ja olosuhdekysymykset sekä niiden pohjalta aikanaan arvioimaan saamelaiskäräjälain muutostarpeet sekä ILO-ratifioinnin tarve ja mahdollisuudet.
Koska sitten oikeusministeri ja maaherra Hannele Pokan taannoisten saamelaislaki- ja saamelaistoimikuntamietintöjen umpikujien jälkeen oikeusministeriössä ei ole kyetty pääsemään alkuperäiskansa-asiassa vaivanneesta putkinäöstä, tuli eduskunnan ja tulevan hallituksen ojentaa sille riittävän tukeva ja riittävän valkoinen keppi oikeusvaltiolle soveltuvan reitin etsimiseen.
Lopulta tuolla reitillä tulee vastaan yksinkertaisia kysymyksiä, joihin rehellisesti vastaamalla asiat kyllä selviävät.
Kuten että onko Suomessa heimoasteella eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan?
Ja että onko Suomessa kansoja, joita pidetään (historiallisesti) alkuasukkaina koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa?
Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin kritiikittömän näkemysten mukaan saamelaiset ovat ”Euroopan ainoa alkuperäiskansa” ja sillä hyvä. Todellisuudessa hän ei ole lainvalmistelussaan vaivautunut kuulemaan kokonaisuudessaan edes kaikkia saamelaiskäräjillä olevia saamelaisryhmiä saati alistunut keskustelemaan kasvotusten statuksettomien saamelaisten tai heihin liittyvien historiallisten lapinkylien alkuperäisväestön kanssa.
Oikeusministeri Henriksson on tuossa otsikossa mainitsemassani tienhaarassa reittinsä valinnut ja menee jo siellä polkkatukka hulmahdellen ja risku rinnalla kilahdellen.


Veikko

lauantai 22. marraskuuta 2014

Faktaa ja fiktiota ILO-keskustelussa

Lapin Kansa julkaisi (LK 19.11.2014) Kaisa Korpijaakko-Labban ja Heikki J. Hyvärisen kirjoitukset, jotka olivat vastineita aiemmin Korpijaakko-Labban kirjoitusta kommentoineelle Jouko Vahtolalle. Tänään 22.11.2014 Vahtola vastaa puolestaan kaksikolle – ja mielestäni erittäin hyvin.
Liitän kaikki viisi kirjoitusta tähän blogiini, jotta kiinnostunut lukija voi hahmottaa miten nämä oppineet, oikeustieteen tohtori, historian emeritus professori ja saamelaiskäräjien entinen lakimiessihteeri sanailevat saamelaisten maa-asioista. Keskustelun juuret ovat paljastuksessa, jonka mukaan oikeusministeriön yhdessä saamelaiskäräjien johdon kanssa valmisteleman ILO 169 -sopimuksen ratifiointiehdotuksen maaoikeusartiklaa koskeva ”selitys” eli varauma ei ole juridisesti sitova. ”Selityksen” mukaan maaoikeusartiklaa 14 ei Suomessa sovellettaisi, kuten se on kirjoitettu, vaan saamelaiskäräjien itselle vaatima valtionmaiden omistus ja hallinta jäisi toteutumatta.
”Selityksen” pätemättömyydestä johtuen saamelaiskäräjien 30.10.2014 tekemä äänestyspäätös, jolla oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ja puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven junailema ratifiointiehdotus hyväksyttiin käräjillä, oli yhdenlainen näytelmä. Sen piti hämätä Suomen päättäjät luulemaan, että oli saavutettu saamelaiskäräjien kannalta vaikeasti hyväksyttävä, mutta kuitenkin jollain tavoin hyväksyttävä kompromissi. Henriksson ehätti jopa tiedottamaan ”merkittävästä askelesta” puolueensa RKP:n nimissä.
Todellisuudessa virityksen piti johdattaa Suomi yhä syvemmälle maaoikeuskiistassa. Näin sen jälkeen kun ILO 169 -ratifiointi olisi tehty ja saamelaisjohto, ja ehkäpä RKP sitä edelleen tukien, olisi voinut sopimuksen sisältöön vedoten jatkaa kahinointia entistä paljon paremmilta pohjilta.
Vaikea arvioida, mutta käsittikö Kaisa Korpijaakko-Labba todella niin kuin heti kohta saamelaiskäräjien päätöksen jälkeen Lapin Kansassa kirjoitti. ”Halvalla menivät saamelaisten maat” otsikoidussa kirjoituksessaan hän harmitteli elämäntyönsä valumista moisen kompromissiehdotuksen takia hukkaan ja paljasti myös kaksoisrooliaan tutkijana ja poliitikkona, jollaisia ”poliitikkotutkijoita” saamentutkimus tuntuu keränneen enemmältikin. ”En malta jättää sanomatta vanhaa CSV-henkeä (näyttäkää saamelaisten voima)”, tohtori haikaili. Hänen mielestään tuo ilmeisesti häntä itseäänkin elähdyttänyt henki oli nyt kuollut.
Tulkitsin Korpijaakko-Labban vuodatuksen kömpelöksi harhautukseksi, jolla piti vahvistaa Henrikssonin ja Näkkäläjärven ”kompromissin” erinomaisuutta ratifioinnin vastustajien kannalta. Taktisesti vielä ihmeellisemmäksi tilanne muuttui, kun firenzeläinen saamelaisasioiden ylimystöön kuuluva Martin Scheinin ehätti suoraan ilmoittamaan, että pätemätönhän se Suomen ”selitys” olisi.
Scheinin olisin uskonut malttavan pysyä hetken vielä hiljaa, mutta ei.
Korpijaakko-Labba sai Jouko Vahtolan kommentoimaan saamelaisten maiden menetystä kirjoituksellaan ”Saamelaiset ovat saaneet maansa”. Nyt sitten Korpijaakko-Labba ja Hyvärinen kävivät oikein kahdestaan todistamaan, ettei Vahtola ymmärrä mistä kirjoitti.
Tuo muiden ymmärtämättömyys on ollut perinteisesti aina Heikki J. Hyvärisen harmina, sillä hänhän nämä asiat usein ihan yksin ja ylimielisiesti ymmärtää ja tietää.
Nyt Korpijaakko-Labba jo iloitsee onnesta onnettomuudessa, Scheininiin vedoten, että Suomen ”selitys” onkin oikeudellisesti pätemätön ja mahdollistaa siis saamelaisten maaoikeustaistelun jatkumisen. Hyvärisen kirjoitus on varsinainen ääni kumpujen yöstä. Hänen mukaansa ”Porosaamelaiset ovat tilattomia”, koska hänen tiedossaan ei ole, että Lapinmaahan olisi koskaan voitu edes perustaa uudistiloja poronhoidon harjoittamista varten. Hyvärisen mukaan tilat perustettiin maatalouden harjoittamiseksi.
Kun katsoo millaisia peltoja ja karjamääriä taannoisilla Lapinmaan tiloilla oli, ei Hyvärisen selitykselle löydy kummoista kaikupohjaa. Ja etenkään, kun tietää mistä kaikista elinkeinon haaroista tilallisten elanto otettiin silloin ja otetaan yhä. Tuohon aikaan tilojen toimeentulo perustui muutaman lehmän tai lampaan ohella poroihin, metsästykseen ja kalastukseen sekä keräilyyn. Vasta nyt uudemmalla ajalla ovat syntyneet sellaiset käsitteet ja perustamisperusteet kuin porotilat, luontaiselinkeinotilat ja kolttatilat, joissa niilläkään ei kaiketi yhdelläkään eletä pelkän yhden luontaiselinkeinon varassa.
Kaiken lisäksi Hyvärinen haluaa kohottaa porosaamelaiset aivan erityiseksi elinkeinoharjoittajien haaraksi poronhoidossa, jossa hänen mukaansa poronhoitolakikaan ei tunne heidän erityistä oikeuttaan poronhoitoon.
Heikki J. Hyvärisen ajatuksista ei löydä tähän aikaan ja tämän ajan tietoon soveltuvaa punaista lankaa. Ehkä se ainoa onkin luoda asioita tuntemattomille mielikuvaa tuntureilla maattomina värjöttelevistä sorretuista porosaamelaisista, joita Suomen valtio ei halua vieläkään kohdella tasa-arvoisesti muuhun väestöön nähden.
Todellisuudessa nykyajan porosaamelainen on tilallinen ja maallinen siinä missä muutkin saamelaiset ja suomalaiset.
Jouko Vahtolan viimeisin kirjoitus ansaitsee suorasanaisuudessaan ja objektiivisuudessaan suuret kiitokset. Noin kirjoittaa tutkija, eikä mikään ”poliitikkotutkija”.


Veikko





Ja 25.11.2014 Kaisa Korpijaakko-Labba vielä vastailee ja toivoo aloittamansa keskustelun päättyvän:


perjantai 21. marraskuuta 2014

Kaivoslain kokemus nostaa kissan pöydälle

Käsillä ovat hetket, jolloin valtioneuvosto joutuu pohtimaan mitä tehdään oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin yhdessä puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven kanssa ajamille saamelaiskäräjälain uudistamiselle ja ILO 169 - sopimuksen ratifiointiehdotukselle.
Koska edellä mainituille henkilöille sekä taustana olevalle Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP) johdolle ei ehdotusten seuraamuksilla näytä olevan mitään merkitystä, jää vastuullinen ajattelu hyvään lainsäädäntöön oleellisesti liittyvine vaikutusten arviointeineen muiden poliitikkojen ja heitä avustavien virkamiesten tehtäväksi. Jopa oikeuskanslerin olisi syytä tarkistaa ehdotukset etukäteen.
Keskityn nyt yhdellä esimerkillä kertomaan miten muutamaan lakiin ennakoiden säädetyt, saamelaiskulttuurin suojaksi tarkoitetut säädökset ovat johtaneet saamelaiskäräjien johdon harjoittamaan mielivaltaan ja härskiin haitantekoon. Jos vastaava yhteistyövelvoite säädettäisiin yleisenä viranomaisia ja julkisyhteisöjä määräävänä pykälänä saamelaiskäräjälakiin ja lisäksi vielä maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpon hyllyttämään metsähallituslakiin – johon myös vaaditaan erityistä kulttuurin heikentämiskieltopykälää – jouduttaisiin tilanteeseen, jossa Pohjois- ja Ylä-Lapin kehitykselle voisi sanoa maiden käyttöön nojaavien elinkeinojen, vaikkapa matkailun, osalta soromnoo. Myös kuntien toimintaa säädeltäisiin mielivaltaisesti Inarin kirkonkylässä sijaitsevasta miljoonalinnakkeesta. Esimerkiksi kuntien alaa olevan maankäyttö- ja rakennuslain soveltamiseen on sieltä ilmaistu kovin halukkuutta.
Tämä esimerkkini koskee kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n soveltamista ja erityisesti Inarin alueella jo ennen suurporonhoidon saapumista harjoitetun kullankaivun osalta.
Tuon 38 §:n mukaan lupaviranomaisen tulee saamelaisten kotiseutualueella selvittää yhteistyössä saamelaiskäräjien, alueen paliskuntien, alueen hallinnasta vastaavan viranomaisen tai laitoksen ja hakijan kanssa malminetsintäluvan, kaivosluvan tai kullanhuuhdontaluvan mukaisesta toiminnasta aiheutuvat vaikutukset saamelaisten oikeudelle alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä harkita haittojen vähentämiseksi ja estämiseksi tarvittavat toimenpiteet.
Kaivoslain 50 §:n mukaan malminetsintälupaa ja kullanhuuhdontalupaa ei saa myöntää, jos luvan mukainen toiminta yksin tai yhdessä muiden vastaavien lupien tai alueiden muiden käyttömuotojen kanssa olennaisesti heikentäisi saamelaisten kotiseutualueella edellytyksiä harjoittaa perinteisiä saamelaiselinkeinoja taikka muutoin ylläpitää ja kehittää saamelaiskulttuuria.
Nämä mihin tahansa ”muutoin”-haittaan valitusmahdollisuuden avaavat pykälät ovat johtaneet käsittämättömään sarjavalittamiseen, jonka on mahdollistanut ministeri Henrikssonin saamelaiskäräjille aluksi väliaikaisena hankkima, nyttemmin jo kai vakinaistettu vuotuinen määräraha. Noiden kullanhuuhdontalupien haun hyydyttäneiden valitusten kaava on ollut sama: noin kymmenen sivua, jossa puoli sivua asian yksilöintiä ja muu yleistä toistoa. Niinpä esimerkiksi jokien pohjista pienimuotoisilla imurilaitteilla kultaa huuhtovien lupahakemuksia koskevissa valituksissa on puhuttu kaivinkoneiden ongelmista, mönkijää omistamattoman kullankaivajan luvasta valitettaessa mönkijöiden haitasta luonnolle ja niin edelleen. Yleensä vaaditaan ehdotonta kieltoa kaikelle kullankaivuun liittyvälle toiminnalle.
Kuvaavaa valitusprosesseissa on siis se, ettei saamelaiskäräjien puolelta ole edes neuvotteluin yritetty selvittää mistä kulloisessakin lupahaussa on käytännössä kyse. Laissa puhuttua yhteistyötä ei siis ole käytännössä valittajan puolelta harjoitettu. Siitä huolimatta valitukset ovat menestyneet niin Rovaniemen hallinto-oikeudessa kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO). Näin vuoden 2012 lupahakemuksia on edelleen KHO:n palauttamana Tuvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin käsittelyssä.
Kullankaivajille valitusprosesseista on aiheutunut noin 20 000 euron kustannukset. Käytännössä prosessi kulkee näin: 1) Hakemus Tukesille jatkoluvasta (noin 10 sivua), 2) Tukesin käsittely (sisältää neuvottelupyynnön saamelaiskäräjille) ja lisätietopyynnöt, 3) Tukesin päätös myöntää kolmen vuoden jatkolupa (noin 10 sivua), 4) Saamelaiskäräjien valitus Rovaniemen hallinto-oikeuteen (noin 10 sivua), 5) Hakijoiden vastine hallinto-oikeudelle (noin 7 sivua), 6) Hallinto-oikeuden päätös palauttaa asia Tukesille (noin 23 sivua), 7) Tukesin ja hakijoiden valitus KHO:lle (asiamiehen käyttäminen, noin 8 sivua), 8) KHO:n vastaselityspyyntö saamelaiskäräjille ja käräjien vastaus (noin 12 sivua), 9) Vastaselitys saamelaiskäräjien vastaselitykseen (16 sivua), 10) KHO:n päätös palauttaa asia takaisin Tukesille.
KHO ei ole ottanut kantaa saamelaiskäräjien valituksissa esitettyihin väitteisiin hakijoiden toiminnan vaikutuksista kulttuuriin, luontoon, maisemaan tai muihin sellaisiin asioihin. Ei, vaikka näin KHO:n päätöstä onkin koetettu julkisuudessa tulkita.
KHO:n mukaan kaivosviranomaisen on selvitettävä kaivoslain 38 §:n ja 50 §:n mukaisia asioita, vaikka saamelaiskäräjät ei selvittelyyn osallistuisikaan. KHO:n päätös on tältä osin hyvin raju eikä vastaa yleistä hallintomenettelyä. Päätös avaa saamelaiskäräjille yhteisen yhteistyövoitteen säätämisen jälkeen erinomaisen mahdollisuuden puuttua mihin tahansa asiaan jälkikäteen, ilman että sen edustajien tarvitsisi ravata missään yhteistyöneuvotteluissa kuntien tai muiden julkisyhteisöjen kanssa. Itse asiassa tätä jälkikäteistä puuttumista on jo kokeiltu Inarin kunnanvaltuuston hyväksymän Rahajärven ranta-asemakaavan valituksella.
KHO ei ottanut kantaa siihen, millainen viranomaisen ”kulttuuriselvittelyn” tulisi olla. Niinpä myös tämä avaa mahdollisuuden valittamiseen siitä, onko tehtykään selvitys ollut kyllin oikeaoppinen. Siihen oikeus otti kannan, että saamelaiskäräjien on saatava vaatimuksensa mukaisesti kaikki asioihin liittyvä materiaali paperilla, vaikka se olisi saatavissa netistä julkisista tietokannoista ja ajantasaisena.
Ehkäpä jatkossa kaikki materiaalit tulee toimittaa käräjille vielä kolmelle saamelle käännettyinä!
Kullanhuuhdonnasta vielä sen verran, että tälle vuodelle tehdyistä kullankaivulupahakemuksista antamissaan lausunnoissa saamelaiskäräjät näyttäisi vain tiukentaneen otettaan. Käräjät vaatii kullankaivajien laavuille rakennuslupamenettelyä, lapiokaivulle ympäristölupamenettelyä kullanhuuhdontaluvan lisäksi, saamelaiskäräjät lausuu myös porotalouteen liittyvistä asioista ohi paliskuntien ja esimerkiksi Kutturan alueen kullankaivuasioista on kuultava myös kolttien kyläkokousta. Kutturan seutu on aika kaukana koltta-alueelta.
Kun näitä esimerkkejä katsoo, täytyy ihmetellä oikeusvaltio Suomen lainsäädäntöä ja samalla muistaa vanha kansanhokema, ettei se ole hullu joka pyytää, vaan se joka antaa.
Kullankaivajat ovat saaneet maistaa ensimmäisenä yhteistyövelvoitteen ja kulttuurin heikentämiskieltopykälän mahdollistamaa mielivaltaa. Pääsevätkö muutkin siitä pian osallisiksi, siitä päättää lähiaikoina osaltaan Alexander Stubbin hallitus ja sen perään eduskunta.
Kullankaivajien kohdalla lyhyen aikaa voimassa ollut uusi kaivoslaki on pysäyttänyt työt kymmeniltä kultapaikoilta. Metsähallitus on rähmällään saamelaiskäräjien edessä kaivoslakiin liittyvissä asioissa, eikä tiedetä miten vastaavat pykälät vesi- ja ympäristölaissa tulevat sovellettaviksi.
Kaivoslakiin saatiin heinäkuussa tänä vuonna muutos, joka jatkossa mahdollistaa jatkoluville toimenpideluvan antamisen ja estää olemassa olevan toiminnan katkeamisen.
Täytyy vain arvailla millainen rumba esitetyn metsähallituslain säätämisestä näillä kokemuksilla seuraisikaan – vielä ILO -sopimuksen ratifioinnilla höystettynä.
Tai millainen konflikti tästä koko sotkusta saattaa vielä syntyä.


Veikko

lauantai 8. marraskuuta 2014

Henrikssonin ILO-hämäys oikeusvaltion pilkkaa

Nimittelin muutama kirjoitus taaksepäin oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin ajamaa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiesitystä yhdenlaiseksi ”troijalaiseksi”, virukseksi oikeusvaltio Suomen järjestelmässä.  Klemetti Näkkäläjärveä ja hänen sukusidonnaista saamelaiskäräjien organisaatiotaan varten tehty esitys näyttää lopulta olevan kuitenkin samanlainen kömpelö ja suoraviivaiseen hämäykseen tähtäävä ”Troijan hevonen”, kuin minkä nimityksen annoin aikanaan silloisen oikeusministerin Hannele Pokan markkinoimalle maakiistojen rauhoittajalle ja lopettajalle, saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaille. Eivät loppuneet kiistat, vaan saivat vain lisävauhtia.
Suomen hallituksen esitykseksi laaditussa ratifiointiehdotuksessa on ILO-sopimuksen 14. artiklaa eli maaoikeusartiklaa koskeva selitys, jonka kerrotaan ratkaisevan maa- ja vesialueiden hallinta- ja omistusoikeuksiin liittyvät kysymykset Ylä-Lapissa. Kysymys on siis eräänlaisesta kansallisesta varaumasta olla soveltamatta sopimusta maa- ja vesioikeuksien osalta sopimukseen kirjatulla tavalla.
Saamelaiskäräjät hyväksyi äänestäen 30.10. yleiskokouksessaan tuon Suomen hallituksen esitykseksi tarjotun ehdotuksen selityksineen. Tämän jälkeen oikeusministeri Henriksson ehätti antamaan tiedotteen, jossa hän katsoi ratifioinnin ottaneen nyt suuren harppauksen eteenpäin ja että vihdoin saataisiin päätökseen kymmeniä vuosia kestänyt ”prosessi”. Henriksson on kertonut, että hänen tavoitteenaan on antaa tuo hallitukselle tuleva esityksensä marraskuun aikana.
Heti kun tieto Henrikssonin ja Näkkäläjärven sopuilemasta selityksestä tuli julkisuuteen, saatettiin kysyä missä määrin tuollainen varauma olisi laillisesti kestävä. Itse ainakaan en uskonut moiseen mahdollisuuteen hetkeäkään ja eipä siihen tainnut uskoa moni muukaan.
Enontekiön kunnanjohtaja ja nyt myös kansanedustajaehdokas Mikko Kärnä teki sen minkä toivon Suomen hallituksen ja eduskunnan istuvien päättäjien osaltaan myös varmistavan. Kärnä soitti ILO:n entiselle alkuperäiskansaoikeuksien erityisasiantuntijalle Lee Swepstonille, jota myös saamelaiskäräjien johto on joissain yhteyksissä muistaakseni kuullut ja siteeraillut. Lisäksi Kärnä soitti oikeusministeriön lainsäädäntöjohtaja Sami Manniselle, joka lienee ollut kovin kiireinen, mutta pystynyt vastaamaan esitettyyn lyhyeen kysymykseen. Molemmat kysytyt vahvistivat, ettei nyt valmisteltu selitys ole oikeudellisesti sitova.
Kärnän mukaan näyttääkin siltä, että ILO-esitys on selityksen osalta Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen ja saamelaisjohdon yhdessä laatima bluffi. Sillä yritetään suoraan sanottuna hämätä Suomen hallitusta ja eduskuntaa saattamaan ratifiointi maaliin, jonka jälkeen alkaa jälleen riitely maa- ja vesioikeuksista ILO-sopimukseen täysimääräisesti vedoten.
Kuten olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut ja eri yhteyksissä muutoinkin todennut, puoluevellosten Henrikssonin ja Näkkäläjärven tarkoituksena on laulaa Suomi yhä syvemmälle suohon.
”On hyvin hälyttävää ja demokratian kannalta arveluttavaa, että kukaan ei ole puhunut asiasta julkisuudessa. Eduskunnan tulee tietää, että sille aiotaan esittää ehdotus, joka ei sido kumpaakaan osapuolta oikeudellisesti. Tämä tarkoittaa, että kansainvälinen työjärjestö voi selityksestä huolimatta vapaasti puuttua sopimuksen soveltamiseen joko omasta aloitteestaan tai kenen tahansa osapuolen kantelun johdosta. Ihmisiä on nyt johdettu tarkoituksella harhaan puhumalla asiasta puolitotuuksia.”
Näin kirjoittaa Mikko Kärnä pari päivää sitten jakamassaan tiedotteessa.
Nyt kyllä odottaisin pääministeri Alexander Stubbilta miehen työtä eli päätöstä jättää ILO-ratifiointi kylmän viileästi syrjään hallituksensa pöydältä. Olen mitä melkoisen varma, että täytyyhän pääministerin nähdä, mikäli ehtii hetkeksi ILO-ratifioinnin ympärillä vallitsevia ongelmia ajatusalta pohtimaan ja perehtymään ratifiointiin liittyviin lausuntoihin muutoinkin kuin oikeusministeriön valikoivan yhteenvedon kautta, että kyseessä on Suomen kannalta todella arveluttava hanke.
Minusta maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo perehtyi omalla tontillaan metsähallituslakiehdotukseen, myös sen saamelaisosioon, ja laittoi lain uuteen valmisteluun. Näin pitää päättäjän tehdä jos näkee, ettei lainvalmistelu ole ollut kohdillaan.
Jonkinlaisen kevennyksenä tähän loppuun en malta olla kommentoimatta myös parisen päivään sitten Lapin Kansassa julkaistua Kaisa Korpijaakko-Labban kirjoitusta ”Halvalla menivät saamelaisten maat”. Saamelaisjohdon asiantuntijana ja taustatyöntekijänä toiminut tohtori vuodattaa kirjoituksessaan krokotiilin kyyneleitä ILO-ratifiointiehdotukseen tehdyn selityksen takia. Hän katsoo elämäntyönsä valuneen hukkaan taisteltuaan pitkään maita ja vesiä saamelaisten kollektiiviseen omistukseen – ja nyt niistä noin vain luovutaan.
Korpijaakko-Labba muistuttaa, että ILO 169 -sopimuksen 14. artiklan mukaan valtion tulee tunnustaa alkuperäiskansalleen maat ja vedet, joita se aikoinaan on hallinnut ja yhä hallitsee.
Ehkäpä tuo Kaisa-tohtorin kirjoitus oli jonkinlainen esiviritelmä siihen avaukseen, jolla ILO-ratifioinnin jälkeen kiista pantaisiin taas niin sanotusti jalalle. Kansainvälisen paineen synnyttäjä Martin Scheinin on sentään malttanut olla hiljaa ja odottelee siellä Firenzessä josko Alexander ja sitten Arkadianmäen salillinen ensin päättäisivät panna Suomen nimen ILO-sopimukseen.

Veikko

maanantai 13. lokakuuta 2014

Hakuaika saamelaiskäräjien vaaliluetteloon lähestyy

On pyydetty, että blogissani kerrottaisiin yksityiskohtaisesti miten saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hakeudutaan. Asia on sikäli ajankohtainen, että hakuaika tuohon äänioikeuden saamelaiskäräjävaaleissa antavaan luetteloon tapahtuu seuraavan kerran 5.11. - 31.12.2014 välisenä aikana. Jatkuvaa hakua on toki vaadittu, mutta toistaiseksi sellaiseen avoimuuteen ei ole päästy.
Pyysin hakumenettelystä ja siinä tarvittavista asiakirjoista sekä perusteista koostetta inarinsaamelaiselta henkilöltä. Tätä hakuasiaa on inarinsaamelaisten parissa selvitetty heidän yhteisönsä tarpeista, mutta yhtä lailla siitä lienee käytännön apua muillekin saamelaisvaalien luetteloon hakua aikoville.
Seuraavassa lainausta:
”Hakeutumiseen valmistautuminen kannattaa aloittaa jo nyt jotta saat kootuksi kaikki tarvittavat asiakirjat.
1.     Pyydä seurakuntasi kirkkoherranvirastosta virkatodistus saamelaisista sukulinjoistasi, jossa näyt sinä itse, vanhempasi ja isovanhempasi, niin pitkälle kuin saat. Liitä virkatodistus ja mahdolliset suvustasi tehdyt sukuselvitykset Oulun maakunta-arkiston hakemukseen.
2.     Soita Oulun maakunta-arkistoon ja pyydä heitä lähettämään sinulle todistus polveutumisestasi saamelaisista henkilöistä (esim. lapinvero). Puhelin: 029 533 7230. Oulun maakunta-arkiston papereiden tulo kestää noin kaksi viikkoa ja maksaa 25 euroa.
3.     Täyttäessäsi saamelaiskäräjien hakemusta, täytä se huolellisesti ja jatka tarvittaessa liitteessä sekä pyydä tarvittaessa apua.
-  Korosta hakemuksessa saamelaista identiteettiäsi, tuo esille se seikka, että olet saamelainen. Ei haittaa, vaikka korostat sitä useampaan kertaan
-  Merkkaa hakemukseen polveutumisesi saamelaisista suvuista, kaikista niistä linjoista, joista saamelaisuutesi polveutuu
-  Kuvaile millä lailla olet omaksunut saamelaisen kulttuurin suvussasi, miten saamelaisuus näkyy elämässäsi ja miten ylläpidät saamelaista kulttuuria
Saamelaiseen kulttuuriin voi viitata esimerkiksi siten, että on harjoittanut perinteistä kalastusta isän ja ukin kanssa. Korosta tuntevasi itsesi saamelaiseksi. Jos sinulla on suhteita metsästykseen, kalastukseen, poronhoitoon ja/tai keräilyyn, kerro niistä asioista osoittaakseni kulttuurin vaalimista.
-  Korosta niitä kulttuurin muotoja, joita suvussasi vaalitaan, esimerkiksi lapinpuvun käyttö, poronlänkien teko, käsityöt, heinän teko, kesäpaikat, elämäntapa, maiden tärkeys, perinteinen tieto, kieli.
-  Kieli, jos osaat kieltä mainitse siitä, mainitse ne henkilöt, jotka suvussasi puhuvat tai ovat puhuneet saamea.
-  Kuvaile myös vanhempiesi ja isovanhempiesi kulttuurista osaamista, kerro miten olet pitänyt yhteyttä saamelaiseen kulttuuriin ja miten se on siirtynyt vanhemmiltasi ja isovanhemmiltasi sinulle.
Mainitse hakemuksessasi kaikki ne sukulaiset, jotka ovat merkittyinä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Isovanhemmat, vanhemmat, sisarukset, serkut, tädit, sedät ja enot.
4.     Liitä hakemukseen kirkkoherran viraston todistus sekä Oulun maakunta-arkiston todistus. Muita liitteitä voi olla todistus saamenkielen taidosta, todistus vanhempien tai isovanhempien saamenkielen taidosta. Suomen sukuhistoriallinen yhdistyksen (SSHY) saamelaista perhekortistoa voi myös käyttää todisteena saamelaisesta polveutumisesta. Lehtileikkeet ja valokuvat, sekä todistus saamelaisyhteisöltä, että he pitävät sinua saamelaisena.
5.      Lähetä hakemus todisteellisesti saamelaiskäräjille kirjattuna tai vie hakemus itse Sajokseen saamelaiskäräjille. Pyydä vaalilautakunnan sihteeriltä etusivusta kopio ja siihen Sk-leima, päiväys sekä vastaanottajan allekirjoitus nimenselvennyksineen.”
Näin siis haetaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.
On mielenkiintoista nähdä millaiseksi hakumenettely ja yleensä saamelaiskäräjävaalien järjestäminen muodostuu tilanteessa, jos saamelaiskäräjälakia mentäisiin vielä äänioikeushakemusten vireillä ja käsittelyssä ollessa muuttamaan. Nythän on julkisuudessa kerrottu välillä kuinka vaalit järjestetään nykyisen saamelaiskäräjälain mukaisesti ja välillä kuinka vaaleissa tullaan soveltamaan “uutta saamelaiskäräjälakia”.
Tuollaista uutta lakiahan ei ole vielä missään lyöty lukkoon ja näyttäisipä sen käsittely eduskunnassa hieman vielä kestävänkin.

Veikko


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Yhdenvertaisuus lain edessä?

 Yhdenvertaisuus on sana, joka esiintyy saamelaispolitiikan vaatimuksissa ja jota myös ILO 169 – sopimuksella on haluttu edistää heimokansojen hyväksi suhteessa maiden niin sanottuihin valtaväestöihin.
Toinen sana on rasismi. Siitä syytetään hyvinkin kevyesti nimenomaan valtaväestöä tai sen yksittäisiä edustajia. Mutta voiko yhdenvertaisuuden vajetta, sortamista, tai rasismia esiintyä myös nk. vähemmistöstä valtaväestöön päin? Oheinen aikanaan pitkään seuraamani ja sittemmin pitkään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa viipynyt tapaus panee osaltaan pohtimaan näitä kysymyksiä. Julkaisen oheisen kirjoituksen pyynnöstä blogini kommenttina.

                                                                                                                         Veikko


"Ohessa yksi esimerkki kantelusta (ote kantelusta) ja siitä miten oikeuslaitos toimii saamelaispolitiikassa.




Kantelu on osoitettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle 15.10.2001. Kantelun teosta on siis kulunut 13 vuotta. Lähes puoli vuotta olen odottanut vastausta kysymykseen, missä vaiheessa käsittely on. En ole saanut minkäänlaista vastausta.

V. 2010 ko. oppilaitoksen uudistettuun lakiin on tullut kohta: ”Muutosta ei kuitenkaan voi hakea henkilöstön nimittämistä koskeviin päätöksiin”




Lakeihin näyttää olevan helppo ujuttaa kohtia, joilla voidaan laillistaa vallitseva laiton toimintamalli. Miten tällainen on voitu kirjata lakiin?

Jos joku vielä luulee, että oikeutta saa viimeistään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, en suosittelisi luottamaan. Ainakaan tällaisen junan tuoman, jonka pitäisi suostua pelinappulaksi ja olemaan rähmällään saamelaishypetyksen edessä.

Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaate on vahvistettu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tuntomerkki on asian käsitteleminen suullisesti tuomioistuimessa. Perustuslain saneleman turvan ja lakien pitäisi koskea kaikkia myös Ylä-Lapissa.


Anja Kinnari"

Tässäpä vielä tuore Xia Torikan kolumni, jossa hän puhuu saamelaisten maita hamuavista "valkoisista varkaista". Opetettua vai omaksuttua rasimia, joutuu pohtimaan. http://www.lappilainen.fi/kolumnit/nykyajan-saamelaisnuoret.html

Veikko


lauantai 11. lokakuuta 2014

Pokan Troijan hevosesta Henrikssonin troijalaiseen

Vuoden 1990 saamelaislakiluonnos oli ensimmäinen suuri ponnistus saattaa pohjoisimman Lapin valtionmaat niin sanotusti saamelaisten hallintaan ja omistukseenkin. Silloin esitettiin perustettavaksi paliskuntien rajoin historiaan pohjautumattomia lapinkyliä, joiden hallinto olisi rahoitettu ainakin osittain kylien alueiden luonnonvaroja hyödyntämällä.
Saamelaislaki jäi pelkäksi Kaisa Korpijaakon, Heikki Hyvärisen ja Pekka Aikion märäksi uneksi. Sitä ryhdyttiin vastustamaan jo silloisessa saamelaisvaltuuskunnassa, jossa ymmärrettiin kuinka laki kaventaisi myös saamelaisten silloisia ja nykyaikaan jatkuneita oikeuksia; kun silloin ja nykyisinkin saamelainen saa vaikkapa metsästää, kalastaa ja kelkkailla koko kotikuntansa alueella, olisi hänen pitänyt hakea uuden lain voimaan tultua lupa näihin mikäli aikoi poistua asuinpalkisensa eli ”lapinkylän” alueelta toisen paliskunnan puolelle.
Inarissahan on seitsemän paliskuntaa.
Saamelaislain kaatumista vauhdittivat lisäksi saamelaisvaltuuskunnassa virinnyt keskustelu siitä, pitikö metsättömille Utsjoen ”lapinkylille” saada talousmetsää Inarin puolelta. Tuo yhteismetsä ehdotettiin lohkaistavaksi Lemmenjoen kansallispuistosta. Silloiset vihreätkin moisesta hermostuivat ja Vihreässä Langassa saamelaislakiehdotuksen käsittelyä kuvailtiin varsin kriittisesti (olen jotain tästä kirjoittanut aiemmin blogissani  http://veikkovaananen.blogspot.fi/2012/04/ilo-tarinoita-esivihrealta-ajalta.html  ).
Nykyään jopa Lapin vihreät nuoret ovat tainneet vaatia ILO 169 -sopimuksen ratifiointia, vaikka kyse on edelleen tuosta vuoden 1990 lakivyörytyksen jatkumosta.
Saamelaislain tilalle ruvettiin puuhaamaan välittömästi saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakia. Tuolloin jo ILO-sopimuskin oli vahvasti kuvioissa mukana, mutta silloinen oikeusministeri Hannele Pokka painotti voimakkaasti kuinka kulttuuri-itsehallintolailla poistettaisiin kiistely maiden omistuksista ja hallinnastakin ja että kulttuurilaki koskisi vain saamelaiskulttuuria.
Koska olin kuunnellut saamelaisvaltuuskunnassa käytyjä keskusteluja, joita taustoittivat muiden muassa tohtori Martin Scheinin ja oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Eero J. Aarnio, jonka erään ”strategia-alustuksen” saamelaisvaltuuskunnalle pääsin Saariselällä pidetyn saamelaisvaltuuskunnan kokouksen alla vahingossa kuulemaan, en oikein uskonut Pokan vakuutteluja. Kirjoitin Lapin Kansaan tekeillä olevasta kulttuuri-itsehallintolaista ja otsikoin juttuni ”Kulttuurilaki vai Troijan hevonen”.
No, jokainen saattoi pian todeta kummasta oli kyse. Tuon lain ansiosta Suomi on tänään yhä syvemmällä sekä kotoisessa alkuperäiskansakiistassaan että konfliktissa pohjoisen maiden ja vesien hallinnasta. On kaivoslakia ja vesilakia, on hyllyllä olevassa metsähallituslakiehdotuksessa saamelaiskäräjille todella suurta valtaa tarjoileva Pentti Lähteenojan työryhmän ehdotus – johon jätin työryhmän jäsenenä eriävän mielipiteen. On saamelaiskäräjälakiehdotukseen ujutettu julkisyhteisöjä ja viranomaisia koskeva yhteistyövelvoite, on Metsähallituksen vapaaehtoisesti käyttöön ottama Akwé:Kon ja niin edelleen.
Sen sijaan, että Suomen hallitus ja sille lakiehdotuksia valmistelevat ministeriöt olisivat havahtuneet kaikkien uusien tutkimusten ja muun tämän päivän tiedon valossa lyömään jarruja tälle 1970-luvun radikalismissa juuret omaavalle maiden valtaukselle, painaa hallituksen nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson käärmettä yhä syvemmälle pyssyyn ajaessaan koko arvovallallaan ja Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen vaa´ankieliasemalla kiireistä ILO 169 -sopimuksen ratifiointia. Edellisen kerranhan sitä esitti Hannele Pokan saamelaistyöryhmä vuoden 2001 lopussa, eikä oikeusministeriössä ole lotkautettu korvaakaan tuon ajan tilanteen jälkeen tehdyille ja ministeriön itsensäkin teettämille tutkimuksille, vaaditusta olosuhdeanalyysista puhumattakaan.
Myös Henriksson kertoo kuinka nyt Alexander Stubbin hallituksen allekirjoitettavaksi plankkona tarjottava ja seuraavan hallituksen toimeenpantavaksi tuleva ILO 169 -sopimus ei tuo mitään uutta saamelaisten oikeuksiin eikä vie keneltäkään mitään oikeuksia pois. Hän on jopa sanonut, että Suomen lainsäädäntö täyttää ja ylittääkin nykyisellään ILO-sopimuksen edellyttämän yhdenvertaisuuden vaatimukset - eli on itse asiassa ihan turha -, mutta siitä huolimatta se vain pitää ratifioida koska Suomi on saanut kansainvälisesti huomautuksia viivyttelystään vahvistaa saamelaisten oikeudet (lue: saamelaiskäräjien oikeudet).
Ja kukapa sitä ”kansainvälistä painetta” onkaan ollut saamelaiskäräjien johdon ohella maailmalta Suomelle haalimassa kuin firenzeläinen Martin Scheinin. Hän on jo ehtinyt kommentoida Henrikssonin rauhoittelua toteamalla, ettei Suomi pääse ILO 169 -sopimuksen ratifioinnin edellyttämään tasoon nykyisellä lainsäädännöllään, vaan kun sopimus allekirjoitetaan, sitä on myös sovellettava kaikkien artiklojen osalta.
Se tarkoittaa, ettei maa- ja vesikiistoja rauhoiteta saati haudata ratifioimalla viidakkokansojen suojaksi aikanaan laadittu ILO 169 -sopimus. Se tarkoittaa, että kiistoja maista ja vesistä sekä siitä ketkä saavat olla saamelaisia ja ketkä lopulta ovat Suomessa ILO:n tarkoittamaa alkuperäiskansaa, jatketaan yhä vaikeammista asemista hamaan tulevaisuuteen.
Oikeusministeri Hannele Pokan lupaukset osoittautuivat Troijan hevoseksi. Ehkä oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin aikomusta voidaan kuvata nykyajassa troijalaiseksi, joka tulee pilaamaan vielä monta elämää ja hidastamaan tai ehkä pysäyttämäänkin Suomen pohjoisimman kolkan kehityksen.
Pahimmillaan tämä troijalainen kaataa maailmalla koko Suomen imagon ihmisoikeuksien puolustajana ja opettajana.


Veikko

lauantai 27. syyskuuta 2014

Uudella lailla halutaan kaventaa saamelaisuutta ja kuntien asemaa

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn tuleva oikeusministeriön valmistelua myötäävä hallituksen esitys saamelaiskäräjälain uudistamisesta tulisi säädettynä johtamaan Suomen alkuperäiskansakysymyksen entistä syvempään ja ihmisoikeuksia loukkaavaan allikkoon. Asiaa pitkään seuranneena ei voi muuta kuin hämmästellä sitä keveyttä, jolla asiaan on oikeusvaltion oikeusministeriössä suhtauduttu, ja täytyy vain toivoa, ettei perustuslakivaliokunta eikä eduskunta kokonaisuudessaan päästäisi tätä etnisen konfliktin sytytintä käsistään sitä kunnolla purkamatta.
Lakiehdotus sisältää kaksi keskeistä asiaa: saamelaisuuden määritelmän kaventamisen vastaamaan saamelaiskäräjien nykyjohdon pyrkimyksiä turvata valtansa sekä saamelaiskäräjien ja sitä hallitsevan ryhmän aseman vahvistamisen suhteessa alueen kuntien itsehallintoon sekä valtion maiden ja vesien hallintaan. Kummallakin tavoitteella loukataan myös huomattavaa joukkoa, käytännössä enemmistöä, saamelaisista, joiden nykyinen elämänmuoto ja toimeentulo eivät istu käräjäeliitin kapea-alaiseen näkemykseen oikeasta saamelaiskulttuurista ja joille tasavertaisina kuntalaisina kunnat ovat luonnollinen toimija yhteiskunnan palvelujen tuottajana ja sen kehityksen moottorina.
Tuon yhden ja hyväksytyn saamelaiskulttuurin tärkeimmäksi julistettu perusta on Suomeen varsin myöhäisellä ajalla tullut suurporonhoito.
Nyt tehty lakiesitys merkitsee luopumista korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) vuonna 2011 tekemästä tulkinnasta, joka vahvisti saamelaisuuden määrittelyssä sekä polveutumista että saamelaiseksi hakeutuvan itseidentifikaation merkitystä. Nuo molemmat perusteet ovat kestäviä, sekä historiallisesti että kansainvälisen alkuperäiskansojen määrittelyn kanssa. Tuolla KHO:n tulkinnalla tehtiin oikeutta kolonisaatiossa kielensä menettäneelle lappalaisväestölle. Maailmasta löytyy lukuisia lappalaisten ja statuksettomien saamelaisten kaltaisia alkuperäiskansanryhmiä, joita ei ole etenkään valtion lainsäädäntötoimin haluttu erottaa identiteetistään ja kulttuuristaan vain siksi, että he eivät enää puhu vanhaa kieltään. Oikeusvaltio Suomessa tällaiseen ihmisoikeusloukkaukseen ollaan pyrkimässä valtakunnan oikeusministeriön vedättämänä.
Itseidentifikaation tilalle ollaan nostamassa saamelaiskäräjien valtaryhmän vaatimana ryhmähyväksyntää eli tuon valtaryhmän hallitseman vaalilautakunnan valintaa. Se tarkoittaa, että käytännössä pohjoissaamelainen enemmistö voi päättää siitä kenet se hyväksyy saamelaiskäräjien vaaliluetteloon inarinsaamelaisena. Kun tämä sama valtaryhmä haluaa vähentää myös polveutumisen perusteen ”sukuyhteisössä tapahtuneeksi kasvamiseksi saamelaiskulttuuriin” tuntuisi jokseenkin oikeudenmukaiselta, että pohjoissaamelaiset saisivat ryhmähyväksyä henkilöt, jotka he tuntevat pohjoissaamelaisiksi, inarinsaamelaiset ne henkilöt, jotka haluavat tulla ja jotka he tuntevat inarinsaamelaisiksi ja koltat tietenkin myös omat ”sukuyhteisönsä” jäsenet. Vaan ei taida kelvata tällainen!
1970-luvulta asti haaveiltu ja alun perin vasemmistolaisen kollektivismin ihanteisiin perustunut Saamenmaa ei ole mikään nykypäivän demokratia. Ja eihän sitä olleet nuo ihanneyhteiskunnatkaan.
Saamelaiskäräjälakiehdotuksessa oleva käräjien aseman vahvistaminen suhteessa viranomaisiin ja muun muassa kuntien itsehallintoon on kuitattu tähän asti käydyissä keskusteluissa varsin vähin pohdinnoin.
Kun nykyinen saamelaiskäräjälaki sisältää viranomaisia ja kuntien kaltaisia julkisyhteisöjä koskevan velvoitteen saamelaiskäräjien kuulemisesta, ollaan tuota neuvotteluin ja lausuntopyynnöin sovellettua velvoitetta vahvistamassa siten, että "Viranomaisten velvollisuus neuvotella saamelaiskäräjien kanssa saamelaisten kieleen ja kulttuuriin samoin kuin saamelaisten asemaan ja oikeuksiin alkuperäiskansana vaikuttavista toimenpiteistä laajenisi. Ehdotetulla sääntelyllä kehitetään neuvottelumenettelyä tavanomaista lausunto- ja kuulemismenettelyä pidemmälle meneväksi muodoksi osallistua ja myötävaikuttaa viranomaisten ja julkisia hallintotehtäviä hoitavien tahojen päätöksentekoon."
Tuota osallistumista on jo jossain määrin sovellettu Metsähallituksen Akwé:Kon työryhmien muodossa ja käytännössä se tuo tai ainakin pyrkii tuomaan saamelaiskäräjien valvontakomissiot myös muihin organisaatioihin kuten kuntiin. Ainakin tuota lain suomaa osallistumisoikeutta tultaisiin eri tavoin testaamaan, sanokaapa minun sanoneen.
Perustuslakivaliokunta on pyytänyt kuulla lakiehdotuksesta kuntien edustajia 7.10. Hallituksen esitystä pyritään uutistietojen mukaan viemään läpi kiireellä niin, että laista voitaisiin päättää ”hyvissä ajoin” ennen tämän vuoden loppua ja lähestyviä saamelaiskäräjävaaleja.
Ehkä selkein ja helpoin vaatimus tässä ihmeen kiireessä olisi säilyttää saamelaisuuden määrittely ennallaan, samoin saamelaiskäräjien asema neuvottelu- ja lausunnonantajaelimenä.
Suomen alkuperäiskansakysymystä tuolla ratkaisulla ei vielä oikeudenmukaisesti eikä lopullisesti ratkaistaisi, mutta pysyttäisiin edes jotenkuten vielä oikeusvaltion kirjoissa ja turvattaisiin edes jotenkuten pohjoisimman Suomen yhteiskunnallinen rinnakkaiselo ja kehitys.


Veikko

perjantai 26. syyskuuta 2014

Jonkalta siunaus Lähteenojan työryhmälle

Odotetusti oikeuskansleri ei löytänyt huomautettavaa maa- ja metsätalousministeriön menettelystä metsähallituslain uudistamiseen liittyneiden saamelaispykälien valmistelusta.
Oikeuskansleri Jaakko Jonkan allekirjoittamassa vastauksessa maaliskuussa tänä vuonna tekemääni kanteluun todetaan, että ministeriöille ei ole annettu lainvalmistelutyössä ja siihen liittyvässä sidosryhmien kuulemisessa sitovia oikeusohjeita, joten niillä on harkintavaltaa siitä miten työ yksittäisissä lainvalmisteluhankkeissa järjestetään.
Oikeuskansleri on tutkinut maa- ja metsätalousministeriön verkkosivuja, joilta käy hänen mukaansa ilmi, ettei metsähallituslaista aiota tehdä kuluvan syksyn aikana hallituksen esitystä eduskunnalle. Näin ollen oikeuskansleri katsoo, ettei hänen kuulu osallistua lainvalmistelun aikana tehtäviin, lain sisältöä koskeviin ratkaisuihin. Kun valtioneuvosto tekee lakiesityksen eduskunnalle, kanslerin tehtävänä on Jonkan mukaan tarkastaa etukäteen ja valvoa, että esitys täyttää lakiesityksille asetettavat oikeudelliset ja muodolliset vaatimukset.
Aiemmin Jonkka on moitiskellut lainvalmistelun heikkouksia ja ollut huolissaan mm. lakiesitysten perustelujen puutteista. Perustelut ovat olleet hänestä toisinaan irrallisia ja niukkoja. Hänestä esityksiin sisältyviä rasitteita ei ole välttämättä tuotu avoimesti ja uskottavasti esiin.
Jonkasta pahimmillaan lakien vaikutuksia ja vaihtoehtoja ei ole arvioitu riittävän syvällisesti ja tasapuolisesti. Hänen mukaansa joskus on käynyt ilmi, että lain sisältö on lyöty lukkoon ensin ja perustelut laadittu vasta jälkikäteen.
Juuri noihinkin Jonkkaa huolestuttaneisiin asioihin kantelussani kiinnitin huomiota, mutta koska lakiesitystä ei siis ole annettu ja kun valmistelussa sitä harkintavaltaa sitovien oikeusohjeiden puuttumisen takia on, täytyy vain toivoa, että kansleri tosiaan tarkastelee metsähallituslakiehdotusta ja sen saamelaisosiota uudelleen sitten valtioneuvoston antamana ehdotuksena.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sevetin koltta ohjeistaa Kekkospuiston matkailua

Lapin Kansa uutisoi 12.9.2014 Urho Kekkosen kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelman tarkistukseen liittyvästä Akwé:Kon työryhmästä. Sen kautta Metsähallitus saa saamelaiskäräjiltä ohjeita miten laajassa kansallispuistossa on otettava huomioon alkuperäiskansa saamelaisten perinteinen tieto. Vastaava työryhmä on toiminut ainakin koetelluissa muissa vastaavissa suunnitteluprosesseissa erillään muusta suunnitteluun liittyvästä sidosryhmätyöstä. Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelman uudistamisen yhteydessä muut sidostahot kuulivat vasta prosessin lopussa mitä moisen työryhmän kanssa oli sovittu.
Hammastunturin kohdalla Akwé:Kon työryhmässä ei ollut lopulta ketään sellaista saamelaistakaan, jonka olisi voitu katsoa edustaneen historiallisessa perspektiivissä erämaata käyttänyttä alkuperäiskansaa, inarinsaamelaisia tai metsälappalaisia.
Kekkospuiston Akwé:Kon työryhmä näyttää edustavan pitkälti tuota samaa kolonisaatiota, ainakin mitä uutisessa julkaistusta kokoonpanosta voisi päätellä. Työryhmään kuuluvat Jouko Hetta, Inkermarja Hetta, Inga-Briitta Magga, Jouni Alakorva ja Veikko Feodoroff.
Hettojen ja Maggojen historia kyseisessä erämaassa tiedetään varsin lyhyeksi. Missä määrin sevettijärveläinen Feodoroff on perinteisen saamelaisen luonnontietonsa alueella, sitä on sivullisen vaikeampi mennä sanomaan. Ehkä Feodoroffin esi-isät ovat kisailleet kyseisessä kairassa reviireistään ja poroistaan Moskun ja muidenkin metsälappalaisten kanssa. Pelkästään nykypäivän tiedosta puhuttaessa asiahan selviäisi kun ajettaisiin kelkalla Saariselältä Korvatunturin kautta Kärekeojalle.
Toki tuosta Akwé:Kon työryhmästä muutama tuon välin tunteva löytyisi, pois siis moinen viisastelu.
Siis Jouni Alakorvako hän sitten edustaa ainoana Sompion erämaan alkuperäisintä lappalaisväestöä?
On myös muistettava, että UKK-puisto on varsin pitkälle Inarista etelään inarinsaamelaisten, inarinlappalaisten, asiakirjoistakin todennettavaa pyyntialuetta. Totta toki yhtään inarinsaamelaista ei tähänkään Akwè:Kon työryhmään voitu valita, joten mistään perinteisyydestä en menisi työryhmän kohdalla kokonaisuutena puhumaan.
Inarinsaamelaisten kohdalla on todettava vielä sen verran, että jotkut heistä ovat ihan ministereihin vedoten vaatineet, ettei heidän edustustaan saa saamelaiskäräjillä vahvistaa. Kauhea vahinko sinällään tuo taannoinen 84 nimen vetoomus.
UKK-puiston Akwé:Kon työryhmä on yhden lausuntonsa antanut. Se vastustaa jyrkästi moottorikelkkojen sallimista matkailussa puiston alueella, koska kelkat heikentävät saamelaisen kulttuurin, erityisesti poronhoidon, harjoittamista. Sikäli kun olen puiston johdolta toisessa yhteydessä kuullut, mitään massakelkkailua alueelle ei olla edes esittämässä, ainoastaan jonkun verran ohjatun retkeilyn huoltoajoa. En tiedä montako Vuotson tai Inarin saamelaista tai ilman etnistä erityisstatusta omaavaa matkailuyrittäjää UKK-puistoon noilla luvanvaraisilla huoltoajoillaan suunnistaisi, mutta kyllä se sitten varmaan poronhoidolle merkittävä uhka olisi?
Kun seuraava otsikko liittyy toivomiseen, voisin tässä toivoa, että Metsähallitus ottaisi näihin Akwé:Kon haahuiluihin jo kriittisemmän kannan ja koettaisi osaltaan kokeilla elää nykypäivää ja nykyajan realismit ymmärtäen.
Tuohon realismiin kuuluu se, että annetaan sellaistenkin elinkeinojen elää, joilla on vielä kehittymisen edellytyksiä.

Toivotaan, toivotaan ILOa


Samainen Lapin kansa kertoi kahdella kielellä kuinka eduskunta käsittelee ILO 169 sopimuksen ratifiointia syksyn aikana. Uutisen mukaan sopimuksen voimaansaattaminen mainitaan valtioneuvoston kanslian luettelossa, jossa listataan eduskunnalle vaalikauden lopulla annettavat esitykset.
Luettelossa ILO-sopimuksen aikatauluksi mainitaan marraskuu. Oula-Antti Labba uutisoi valtasaamella ja Riku Lavia monistaa saman suomenkielelle, että oikeusministeriön saamelaisasioista vastaava virkamies Camilla Busck-Nilsen ei kuitenkaan tiedä vielä tarkkaa ILO-aikataulua. Se riippuu hänen mukaansa saamelaisasioiden ministerityöryhmän päätöksestä ja miten jatkovalmistelussa edetään.
Siis miten lienee, mutta toivotaan, toivotaan, on ainakin tuon uutisen fakta-anti.
Ei voi ainakaan sanoa, etteivätkö Yle Sápmi ja Lapin Kansan saamelaistoimitus olisi jaksaneet asiaa pyörittää ja siitä kysellä. Myös saamelaiskäräjälain uudistamisesta on kirjoitettu niin, että puhutaan jo vanhasta ja uudesta saamelaiskäräjälaista, vaikka mitään virallista uutta lakiehdotustakaan ei liene missään valtioneuvoston käsittelyssä.
Siispä katsotaan, katsotaan.


Veikko

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Saamelaisvetoomus ministerityöryhmälle

Viisi saamelaisvaikuttajaa on vedonnut hallituksen ministereihin, että ennen kuin hallitus antaa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen mitään esitystä, ministerit vaikuttaisivat siihen, että oikeusministeriö yhdessä muiden ministeriöiden, saamelaiskäräjien, saamelaisalueen kuntien, Lapin liiton ja saamelaisjärjestöjen kanssa järjestävät avoimen tilaisuuden, jossa ILO-sopimuksen ratifiointiin liittyvistä kysymyksistä voidaan keskustella avoimessa ja rehellisen välittömässä hengessä.
Vetoajat pyytävät valtioneuvoston jäseniä huomioimaan joka tapauksessa, että ILO-sopimuksen ratifiointi ja siitä johtuva lainsäädännön uudistaminen vaikuttavat jokaisen saamelaisalueen ihmisen oikeudelliseen asemaan, vaikka institutionaalinen vaikutus olisikin epäsuoraa ja toissijaista.
Vetoajat toteavat, että jos alkuperäiskansaoikeuksien realisoimista koskevat esitykset annetaan lakeina koskemaan vain ahtaan saamelaismääritelmän tarkoittamaa väestönosaa, se nostattaa varmuudella syviä ristiriitoja väestönosien välille. Toisaalta yksityisten, asumisen suhteen alkuperäisten kansalaisten vuosisataisiin oikeuksiin puuttuminen ei ole oikeudenmukaista eikä hyväksyttävää ja toisaalta yleisten kansalaisoikeuksien epääminenkään ei ole oikein.
Vetoomuksessa kerrotaan, että saamelaiskäräjien puheenjohtaja on julkisuudessa viime aikoina tuonut voimakkaasti esille kuinka ILO:n yleissopimuksen ratifioimisessa saamelaiskäräjät on ainoa osapuoli valtioon nähden ja että muilla alkuperäisväestön jäseninä esiintyvillä henkilöillä tai tahoilla ei ole mitään roolia eikä puhevaltaa ratifioimisen valmisteluun liittyvässä keskustelussa. Kun käräjien puheenjohtajan mukaan muita osapuolia saamelaiskäräjien lisäksi ei yksinkertaisesti ole, käsitys on ministereitä lähestyneiden saamelaisten mukaan väärä, sillä maahan ja sen käyttöön liittyvät oikeudet ovat yksityisten lappalaisten ja saamelaisten oikeuksia. Heidän mukaansa saamelaiskäräjien alkuperäiskansaoikeuksia koskeva mandaatti kattaa vain kielen ja aineettoman kulttuurin.
Saamelaiskäräjien puheenjohtajan tulkintaa näyttää käytännössä myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson kannattavan ottamatta huomioon oikeusministeriön teettämiä selvityksiä ja tutkimuksia, kuten Juhani Wirilander (2001) ja Oulun yliopisto (2006). Oikeusvaltiossa poikkeaminen yleisesti noudatettavista oikeusvaltioperiaatteista, kuten oikeusministeriön teettämien selvitysten huomioimisesta lainsäädännössä, herättää vetoajien mukaan hämmennystä, varsinkin kun ministeri Henriksson on ministerivalassaan luvannut puolustaa voimassa olevaa valtiosääntöä ja perustuslakia.
Vetoomuksessa korostetaan, että selvitysten ja tutkimusten edellyttämässä maaoikeuskysymyksen ratkaisemisessa on oleellista saada kaikkien tutkimusten kattamien alkuperäisten väestöryhmien - lappalaisten ja muiden kiinteästi asuneiden saamelaisten - kannalta oikeudenmukainen ratkaisu. Tämä tarkoittaa sitä, että ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia koskevassa lakiesityksessä ja laissa, kuten myös ratifiointiin perustuvassa lainsäädännössä, ei evätä lappalaisten ja muiden kiinteästi asuneiden saamelaisten omistus- ja hallintaoikeuksia ennen Suomen valtion itsenäistymistä muodostettujen ja laillisesti vahvistettujen kiinteistöjen osalta, vaan että nuo saamelaisten veromaista muodostettujen kiinteistöjen omistus- ja hallintaoikeudet tunnustetaan ILO-sopimuksen tarkoittamalla tavalla asumisperusteisina alkuperäiskansaoikeuksina sen mukaisesti kuin kiinteistöt on aikoinaan laillisesti muodostettu ja käyttöoikeudet sen mukaisesti kuin ei yksinomaisessa käytössä ollutta yhteisaluetta on käytetty tai voitu käyttää elannon hankkimiseen.
Saamelaiset huomauttavat, että keskeisin ja päävastuullinen osapuoli ratifiointihankkeessa on Suomen valtio. Heistä on täysin virheellinen esillä ollut ajatus, että valtio olisi ILO:n yleissopimuksen ratifioinnin valmistelussa poikkeuksellisesti siirtänyt mandaattiaan saamelaiskäräjille. Kun saamelaiskäräjät ei syntyhistoriastaan (kieltä ja aineetonta kulttuuria koskeva itsehallinto) johtuen ole alun perin edustanut kattavasti koko saamelaista alkuperäiskansaa, niin saamelaiskäräjillä ei ole vetoajien valtuutta neuvotella kaiken kattavasti saamelaisen alkuperäiskansan puolesta. Heistä kieliperusteinen identifioituminen alkuperäiskansaan ei voi juridisesti ylittää asumiseen perustuvaa alkuperäisyyttä ja tätä periaatetta tukee implisiittisesti myös Suomen perustuslaki.
Perustuslain mukaan saamelaisten kieltä ja aineetonta kulttuuria koskevat oikeudet perustuvat alkuperäiskansa-asemaan ja ovat vetoajien mukaan siksi alkuperäiskansaoikeuksia Suomessa eikä päinvastoin niin, että saamen kieli olisi alkuperäisyyden tai alkuperäiskansaoikeuksien peruste, niin kuin saamelaiskäräjälaki antaa sen ymmärtää.
Vetoajat muistuttavat, että ne saamelaiset, joista on historiallisesti käytetty nimitystä lappalaiset, ovat pyrkineet järjestämään yhteisen, alkuperäiseen asumiseen perustuvan edunvalvonnan ja ilmoittautuneet kiinteästi asuneeksi alkuperäiskansaksi siinä kuin kiinteästi asuneet kielensä säilyttäneet saamelaisetkin. ”Mikäli Suomen valtio päättää ratifioida ILO:n alkuperäiskansasopimuksen, niin ratkaisun (alkuperäiskansaoikeuksien tunnustamisen) on perustuttava kiistattomaan tutkimusnäyttöön ja perustuslain tarkoittamaan saamelaisten alkuperäiseen asumiseen eikä alemman tasoisen saamelaiskäräjälain tarkoittamaan saamelaismääritelmään”, ministereille kerrotaan.
Vetoajat katsovat myös, ettei saamelaiskäräjälain ja siihen liittyvän ahtaan saamelaismääritelmän valmistelu ei ole tapahtunut ILO:n yleissopimuksessa noudatettavien periaatteiden ja menettelytapojen mukaan, vaan kansallisesti saamelaiskäräjien ja hallintoviranomaisten välisissä keskusteluissa sekä kuulemalla niin sanottuja asiantuntijoita. Kun saamelaisten alkuperäiskansaoikeudet on Suomessa perustuslain mukaan rajattu kielen ja aineettoman kulttuurin piiriin, ovat asiantuntijoiden lausunnotkin rajoittuneet kielen ja kulttuuriin alueeseen ja alkuperäiseen, perinteiseen asumiseen perustuvat ILO-sopimuksen tarkoittamat alkuperäiskansaoikeudet on jätetty täysin huomioimatta.
Alkuperäiskansaoikeuksien rajoittaminen kieleen ja aineettomaan kulttuuriin on johtanut saamelaisvaikuttajien mielestä saamelaisalueen alkuperäisten asukkaiden, kiinteästi asuneiden saamelaisten ja lappalaisten syrjintään maaoikeuksia ja maankäyttöä koskevassa lainsäädännössä ja maanmittaustoimituksissa. Niinpä ILO-sopimuksen kieliperusteinen ratifiointi johtaisi lainsäädännölliseen ristiriitaan. Esimerkiksi kiinteistölainsäädäntö tulisi olemaan ristiriidassa ILO:n alkuperäiskansasopimuksen kanssa, ellei siinä ole otettu huomioon kiinteästi asuneiden saamelaisten ja lappalaisten alkuperäiskansaoikeuksia.
Vetoomuksen mukaan saamelaiskäräjälailla ei voida evätä kenenkään yksityisiä alkuperäiskansaoikeuksia eikä ottaa tai muuttaa kenellekään kuuluvia ILO:n yleissopimuksen tarkoittamia omistus- ja hallintaoikeuksia. Ja edelleen, ettei kieliperusteisen saamelaismääritelmän kirjaaminen perustuslakiin ei voi olla oikea tapa ratkaista sitä, kenellä saamelaisalueen alkuperäisellä asukkaalla on ILO:n alkuperäiskansasopimuksen tarkoittamia muita kuin kieleen ja aineettomaan kulttuuriin liittyviä oikeuksia. Kun ILO-sopimuksen tarkoittama alkuperäisyys perustuu perinteiseen historialliseen asumiseen, muut kuin kieltä ja aineetonta kulttuuria koskevat alkuperäiskansaoikeudet tulee vetoajien mukaan turvata muulla kuin kieliperusteisella saamelaiskäräjälailla.
Vielä ministereitä muistutetaan siitä, että saamelaiskäräjien ajama ahdas kieliperusteinen saamelaismääritelmä jättää suuren joukon alkuperäisväestöstä statuksettomiksi kielellisten ja kulttuurillisten oikeuksien suhteen, mutta ahtaan kieliperusteisen saamelaismääritelmän varjolla Suomen Lapin alkuperäisiltä asukkailta, lappalaisilta ja muilta kiinteästi asuneilta saamelaisilta, ei voi evätä eikä rajoittaa ILOn yleissopimuksen tarkoittamia maanomistukseen, -hallintaan ja - käyttöön liittyviä perinteisiä oikeuksia, jotka on jo ennen isojakotoimitusta laillisesti vahvistettu ja rekisteröity.
Laajaa ILO 169 -sopimuksen soveltamisaluetta käsittävää kansalaiskuulemista on ryhdytty vaatimaan laajemminkin. Ensimmäisenä kuulemisesta teki virallisen esityksen Enontekiön kunta.


Veikko

lauantai 16. elokuuta 2014

Inarinsaamelaiset halutaan halata historiaan

Viime aikoina saamelaispolitiikan johtajia ja heitä estottomasti tukevaa saamelaista mediaa seuratessa on havainnut kuinka inarinsaamelaisia pidetään valikoidusti myönteisellä tavalla esillä, samalla osaa heistä suruttomasti polkien.
Jostain syystä tulee muuan Ukrainan tilanne mieleen.
Tuo hajota ja hallitse -politiikka on purrut sikäli, että varmasti saamelaiskäräjälain uudistamista valmistelleessa oikeusministeriössä, saamelaisasioita käsittelevässä hallituksen ministeriryhmässä ja ehkäpä myös muutamien laista eduskunnassa päättävien kansanedustajien keskuudessa on alettu pohtia mikä mahtaa olla Suomen alkuperäisintä saamelaisväestöä olevan pienen kansanryhmän todellinen mielipide.
”Pienestäkin kansasta löytyy aina joku joka on valmis ryhtymään valloittajan juoksupojaksi, markalla tai muuten höynäytettynä”, tuumasi tuossa jokin aika sitten muuan iäkäs inarinsaamelainen, kun tilanne tuli jotain kautta puheeksi. Hän kertoi erään touhukkaan henkilön kierrättäneen jonkun toisen laatimaa ja ministerityöryhmälle osoitettua vetoomusta, tarkoituksena estää inarinsaamelaisten oikeus itse henkilökohtaisesti samastuen sekä ryhmän hyväksynnällä päästä saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Tuo pääsy halutaan inarinsaamelaisten nimissä jättää edelleen pohjoissaamelaisten enemmistönä hallitseman vaalilautakunnan ja viime kädessä käräjien pohjoissaamelaisenemmistöisen hallituksen tehtäväksi.
Vaatimus on mielestäni vähintäänkin absurdi. Olen joskus verrannut pitkään saamelaiskäräjillä vallinnutta saamelaisuuden määrittelyä siihen, kuinka savolaiset saisivat päättää ketkä voivat ovat kainuulaisia. Tässä saamalaisuuden määrittelyssä on kyseessä vakavasta ihmisoikeuskysymyksestä ja inarinsaamelaisten sekä laajemmin vielä statuksettomien metsäsaamelaisten kohdalla ihmisoikeusrikoksesta – jota nyt halutaan harjoittaa oikeustermiä käyttäen jatkettuna.
Sain tuo oikeusministeriöön ja ministerityöryhmälle osoitetun vetoomuksen allekirjoituksineen käyttööni ja listoissa on 84 nimeä, joukossa kaiken varalta muutama pohjoissaamelainen. Nimilista ei osoita kovin kattavaa otosta inarinsaamelaisten mukana olosta. Voin ihmisiä tuntien väittää, etteivät kaikki nimensä tutun miehen kierrättämään listaan raapustaneet ole kyllä oivaltaneet mitä ovat olleet allekirjoittamassa.
Vetoomus on suunnattu selkeästi noin satajäsenistä Anarâšah rs – Inarinsaamelaiset ry:tä vastaan. Juuri tuo yhdistys on koettanut puhua inarinsaamelaisten ja heidän kulttuurinsa puolesta valtakunnan päättäjien suuntaan ja on saanut paljon hyvää aikaan. Pieni ja todella alkuperäinen kansanryhmä on ruvettu tiedostamaan aiempaa paremmin valtakunnan tasolla.
Se on ollut tietenkin myrkkyä sulauttajille. Etenkin, jos inarinsaamelaisten joukko jopa hieman kasvaisi ja saisi mahdollisesti lisää painoarvoa saamelaiskäräjien pöydän ääressä.
Muistan pitkältä ajalta inarinsaamelaisten pyrkimyksen nostaa profiiliaan omana kulttuurisena osanaan saamelaisyhteisöä. Nuo pyrkimykset on milloin maanitteluin, milloin vain noteeraamatta torjuttu.
Aikanaan jo saamelaisvaltuuskunnan loppuaikoina inarinsaamelaiset ja koltat yrittivät saada ryhminä omat erityismainintansa tekeillä olleeseen saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakiin. Silloin muistan kuinka ainakin sittemmin saamelaiskäräjien pitkäaikaisena puheenjohtajana toiminut Pekka Aikio maanitteli vähemmistöryhmiä pidättäytymään moisista vaatimuksista muistuttaen ”yleissaamelaisuuden” tärkeydestä.
Kun nykyään tiedetään keillä on vaikkapa Inarissa historialliset ja jopa asiakirjanäytöt erityisistä oikeuksistaan - ja keiltä ne puuttuvat - , ei ihme, että erityisesti inarinsaamelaiset haluttiin sulauttaa tuohon ”yleissaamelaisuuteen”.
Nykyään sitten koltat on jo saatu mukaan tukemaan valtasaamelaista politiikkaa tukemalla kolttien kyläkokouksen aseman näennäistä vahvistamista erinäisissä lakihankkeissa. Koltista onkin tullut uusi valloittajajoukko inarinsaamelaisten ikiajat asuttamille maille ja vesille.
Viimeisimpiin inarinsaamelaisten sulauttamispyrkimyksiin voin liittää viime talvena työskennelleen Pentti Lähteenojan metsähallituslakityöryhmän toiminnan. Yritin työryhmnän ainoana ”muun väestön” edustajana saada inarinsaamelaisista oman mainintansa metsähallituslain saamelaispykäliin, mutta jo väliluonnoksissa ollut maininta lopulta poistettiin saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustajien vaatimuksesta.
Eivätpä olleet kauniita silloin inarinsaamelaisia koskevat puheenvuorot!
Juuri tänään sain viestin, jonka mukaan uusi maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo on hyllyttänyt koko metsähallituslakipaketin. Tänään muistin kysyä myös oikeuskanslerilta missä vaiheessa maaliskuussa Pentti Lähteenojan lakityöryhmästä tekemäni kantelun käsittely on. En tuon kantelun menestymiseen jaksa juurikaan uskoa nykyisessä oikeusvaltiossamme, mutta tulevan päätöksen perustelut suuresti kiinnostavat.


Veikko



torstai 31. heinäkuuta 2014

ILO-sopimus halutaan ratifioida muuten vain?

Kuuntelin ja luin mielenkiinnolla oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin viimeisintä ulostuloa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin liittyen. Ministerin mukaan sopimuksen allekirjoittaminen ei toisi lisää oikeuksia saamelaisille, koska Suomen lait saamelaisia koskien ovat jo tuon sopimuksen vaatimalla tasolla.
Näinkö pitkään Henrikssonilta on mennyt tuon asian oivaltamiseen? Sikäli kun oikein muistan, hän ei ole moista lausunut kertaakaan aiemmin, vaan on ollut tukemassa puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven vaatimuksia ikään kuin saamelaisten asema kaipaisi edelleen tuntuvaa parantamista heidän saamisekseen yhdenvertaisiksi maan pääväestöön nähden.
Kun Henriksson kertoo, ettei sopimuksen ratifiointi muuttaisi enää mitään, hän näyttää edelleen olevan sen kannalla. Tähän soisi ministerin esittävän muitakin perusteluja kuin sen – joka näytti tulevan uutisoinneissa esille -, että Suomi on ollut kansainvälisen yhteisön hampaissa, koska se ei ole vahvistanut allekirjoituksellaan alkuperäiskansamme asemaa.
Mitä lienee tosiasiassa ollut tuo kansainvälinen paine, sillä se on mahtanut olla alkuperältään kovin kotikutoista eli joidenkin aktiivisten tahojen ja yksittäisten henkilöiden harjoittamaa Suomen mustamaalausta. Muistuu tässä mieleen saamelaiskäräjien edellisen puheenjohtajan Pekka Aikion kansainvälisillä foorumeilla esittämät mielipiteet Suomen saamelaisiin kohdistamasta kulttuurisesta kansanmurhasta ja niin edelleen.
Eräs ”kansainvälisen yhteisön” ääni ja miksei manipuloijakin on ollut entinen YK-raportoija ja nykyinen Firenzen yliopiston professori Martin Scheinin. Hänet tunnen jo taannoisten Mirhaminmaan metsäkäräjöintien ajoilta, jolloin hän esiintyi palkatun asiamiehen roolissa menestyen heikosti. Sittemmin Scheininistä on tullut erästä ystävääni lainaten ”päivystävä lausunnonantaja” mitä erilaisimmissa saamelaisia koskevissa asioissa. Toki hänelle luottotoimittajat varmasti soittavatkin, mutta kaikkineen miehen lausunnoista saisi analysoiden jo melkoisen ristiriitaisen koosteen.
Lausuntoja mittatilauksena ja muuntuen aina tilanteen mukaan, kuten saamelaiskäräjien johdolle myös pestattuna asiantuntijana toimineen henkilön varmaan kuuluukin tehdä. Jäävittömyydestä Scheininin kohdalla ei kannattane enää kovin yrittää kenenkään puhua ja sama pätee muutamaan muuhunkin saamelaispolitiikan sisällön tuottajaksi ryhtyneeseen professoriin ja tohtoriin.
Jos Anna-Maja Henriksson uskoo kansainvälisen ILO-paineen aitouteen, hänen pitäisi puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven lausumista ja hänen allekirjoittamastaan saamelaiskäräjien ILO-lausunnossa jo oivaltaa, ettei nyt esitetyllä kiireisellä ”avoimella” ratifioinnilla saataisi tosiasiassa mitään pistettä kymmeniä vuosia jatkuneelle kiistalle. Päinvastoin, näyttää siltä, että Näkkäläjärvi esikuntineen katsoo ILO-sopimuksen antavan entistä enemmän perusteluita maiden ja vesien hallinnan saattamiseksi saamelaiskäräjien valvontaan ja kenties siihen ”kollektiiviseen omistukseenkin”. Ja sikäli kun voidaan esimerkiksi Scheininin tuoreimmista lausumista päätellä, ”kansainvälinen yhteisö” jatkaisi Suomen painostamista.
Onko siis vastuullista toimintaa oikeusministeriltä ajaa edelleen sellaista ratkaisua, jolla kolme vuosikymmentä kestänyt kiista saisi jatkoa vielä vuosikymmeniksi? Samaa on syytä kysyä hallituksen saamelaisasioita käsittelevältä ministerityöryhmältä sekä viime kädessä pääministeri Alexander Stubbilta ja hänen hallitukseltaan.
Jos vaihtoehtoina ovat vuosikymmenten riitely tai enimmillään muutaman vuoden kestävä puolueeton selvitystyö siitä, mikä on Suomessa tuo ILO 169 -sopimuksen tarkoittama alkuperäiskansa ja mikä on tuon kansan historiallinen asuinalue, ei luulisi valinnan olevan vaikea.
Tottahan tuohon selvitykseen olisi ollut maaherra Hannele Pokan taannoisen saamelaistoimikunnan jälkeen aikaa toistakymmentä vuotta, mutta se vain jäi jälleen tekemättä ja taas on mukamas kiire.
Anna-Maja Henriksson viittaa uutisissa myös ”sovittuun” saamelaismääritelmään, josta oltaisiin säätämässä myös tulevan syyskauden aikana. Ministerityöryhmästä ja perustuslakivaliokunnasta toivoisi löytyvän tähän sellaista rotia, ettei lailla enää turvattaisi saamelaiskäräjien johdon saamelaisuuden määrittelyssä ajamaa mielivaltaa ja syrjintää.
Ja jos Suomen lait ovat jo nykyisin oikeusministerin mukaan saamelaisten osalta riittävän hyvällä tolalla, miksi uusiin tai tarkistettaviin lakeihin tulisi ajaa vielä joitain kulttuurin heikentämiskieltoja? Etenkään, kun niillä tosiasiassa lisättäisiin vain saamelaiskäräjien ja sitä peesailevan kolttien kyläkokouksen subjektiivista vallan käyttöä myös saamelaisiin itseensä nähden.
On aika palata Samuli Paulaharjun tarinoiden tunnelmista nykyaikaan, jossa saamelaiskäräjien viranhaltijat ja heidän tukijansa ovat alueensa suurituloisinta eliittiä eikä saamelainen ”rahvaskaan” asu enää kodassa.


Veikko

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Satuilupolitiikkaa

Patologinen valehtelija valehtelee niin, että uskoo lopulta itsekin omat sanansa. Hän on valmis sanomaan ihan mitä tahansa saadakseen mitä haluaa ja välittämättä siitä miltä muista tuntuu. On sanottu, että patologinen valehtelija on siinä mielessä sosiopaatti tai psykopaatti, että hän ei osaa asettua ollenkaan toisen ihmisen asemaan.
Mutta voiko olla myös kollektiivista patologista valehtelua? Voiko olla patologiseen valehteluun nojaavaa politiikkaa?  
On myös sanottu, että valhe on mädättävää myrkkyä kaikille ihmisyhteisöille. Valehteleminen tuhoaa luottamuksen ilmapiiriä, jonka varassa jokainen yhteisö on. Valhe synnyttää epäluottamusta, epäluottamus pelkoa, pelko vihaa, viha katkeruutta. Vihan ja katkeruuden ilmapiirissä ihmiset voivat huonosti, ahdistuvat ja sulkeutuvat.
Valehtelemisen ja jonkinlaisen jakomielisyyden ilmentymiä joutuu pohtimaan kun yhdistelee todellisuuteen viime aikoina harjoitetussa saamelaispolitiikassa esiin nostettuja ja nousseita asioita. Toisaalta joutuu pohtimaan sitä tabuja kumartavaa uskoa, joka tuota politiikkaa Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa ja kriittistä länsimaista tiedonvälitystä edustavassa yhteiskunnassa suvaitsee ja jopa ruokkii.
Vaikka kaikkea tulee mieleen, en halua leimata ketään patologiseksi valehtelijaksi. Ehkä on parempi arvioida jonkun katsovan asioita silmänsä osalta näkemästään sulkien sekä kirjoittavan ja puhuvan sen mukaisesti - ja ehkä itsekin sanomaansa uskoen. Jos tuo kirjoittaja ja puhuja on johtava poliitikko, tuotosta sopinee kutsua satuilupolitiikaksi.
Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on pitänyt esillä ja esittänyt vaatimuksia ”saamelaisen perinteisen tiedon” soveltamisesta pohjoisen valtionmaiden ja niiden suojelualueiden käytössä ja käytön suunnittelussa. Hän on paistatellut kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen ja sen alkuperäisyhteisöjen perinnetiedon merkitystä korostavan 8(j) -artiklan ylimmäisenä tulkitsijana ja ohjeistanut sen nimissä myös valtiota globaalin ilmastomuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ohdakkeisella polulla.
Toisaalla Näkkäläjärvi esikuntineen on ajanut häikäilemättömästi maankäytössä politiikkaa, jossa hänen viitetaustaansa kuuluva poronhoito ja siinä vuosikymmeniä harjoitettu laiton ylilaidunnus saisivat laillistamisen. Tähän johtaisi muun muassa metsähallituslakiin ja luonnonsuojelulain osauudistukseen esitetyt saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälät. Niiden säätämisen jälkeen mihinkään valtionmailla ja -vesillä ”saamelaiseen poronhoitoon” tai muuhunkaan Näkkäläjärven ja kumppaneiden saamelaiskulttuuriksi hyväksymään toimintaan ei voitaisi puuttua. Ei, vaikka tuo toiminta todettaisiin luonnon kannalta kuinka kestämättömäksi tahansa. Erillislakien heikentämiskieltopykälille saataisiin tietenkin vielä selkänojaa ”blankkona” ratifioidusta ILO 169 -sopimuksesta.
Pohjoisten suojelu- ja erämaa-alueiden luonnon surkea tila on laajalti tutkijoiden, luonnonsuojelijoiden, ministeriöiden ja jopa poliitikkojen tiedossa, mutta asialle on ummistettu jatkuvasti silmiä. Huipputapauksiin kuuluu maa- ja metsätalousministeriön päätös laiminlyödä edellinen kymmenvuotiskausittain tehty suurimpien sallittujen poromäärien tarkistus, perusteluna poronhoitoalueen eteläosassa tapahtunut petojen aiheuttamaksi esitetty poromäärien alenema. Samaan aikaan pohjoisessa, jossa käytännössä jokainen susi sekä karhuja ja ilveksiä on lahdattu erikoisluvin poroja tappamasta, lisäksi ahmoja laittomasti poistaen, poromääriä on voitu pitää laidunten kannalta kestämättömän suurina ja ehkä kasvattaakin niitä.
Maa- ja metsätalousministeriön ohella ympäristöministeriö on ollut täysin vedätettävissä eikä ansaitse pohjoisen luonnonsuojelusta puhuttaessa minkäänlaista luonnonsuojeluministeriön statusta. Ja aivan oma lukunsa on näiden ministeriöiden politiikkaa kentällä valtionmaiden ja -vesien hallinnoijan roolissa toteuttava Metsähallitus. En osaa kuvitella miten oma moraalini kestäisi olla sen aluejohtajana tai jonain aluepäällikkönä ja suunnittelijana silloin kun siellä tehdään luonnonvara- sekä hoito- ja käyttösuunnitelmia. Tai valvotaan luonnon käyttöä.
Totta kai Metsähallituksessa vedotaan säädettyihin lakeihin, mutta johan sillä asiat käytännössä näkevänä toimijana olisi mahdollisuus myös vaikuttaa tehtyjen lainsäädännön virheiden korjaamiseksi. Ainakin Lemmenjoen kullankaivun suhteen Metsähallitus teki parhaansa lopettaakseen tuon kansallispuiston luonnon kannalta marginaalisen toiminnan – osaksi kansallispuistoa totaalisesti hyödyntävän ”kulttuurin” vaatimuksista.
Tähän väliin lainaus Klemetti Näkkäläjärven blogista:
”Tiedän, että osa saamelaisista kannattaa kaivoksien perustamista, koska kaivoksilla voitaisiin saada työtä alueelle ja saamelaisnuoria palaamaan takaisin kotiseutualueelle. Ymmärrän toki taloustilanteen ja sen, että kaivokset voitaisiin nähdä yhtenä keinona työllisyyden parantamiseen. Mutta kaivokset ovat hyvin kaukana perinteisestä saamelaisesta arvomaailmasta. Koko meidän kulttuurimme on rakentanut sille, että elämme harmoniassa luonnon kanssa kunnioittaen luontoa ja eläen siten, että luontoon ei jää suuria jälkiä. Jos emme pidä saamelaisten perinteitä ja arvoja yllä, saamelaisuus on yhä enemmän vaarassa kadota ja saamelaisista tulisi vain kielellinen vähemmistö. Ilman saamelaiskulttuurin ydinarvoja, saamelaisia perinteisiä elinkeinoja ja saamen kieltä mikä on kulttuurimme tulevaisuus? Mikä saamelaiskulttuurin tulevaisuus on ilman puhdasta luontoa? Itse ajattelen tehdessäni päätöksiä sitä, miten päätökset vaikuttavat tuleviin sukupolviin ja miten ne sopivat saamelaiskulttuurin arvoihin ja edeltävien sukupolvien opetuksiin. Jos tuemme kaivoksia, menetämme mielestäni tärkeän osan saamelaisuudesta. Talous on aina sanellut länsimaista yhteiskuntaa ja se on sellainen arvo, minkä en haluaisi tulla osaksi saamelaiskulttuuria. Olemme nähneet mitä talousajattelu on saanut aikaan globaalisti metsäkatojen, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen muodossa.”
Kauniisti kirjoitettu, mutta missä se hipaiseekaan karua todellisuutta? Sitä mielestäni edustavat porotalouden erikoistutkijan ja tutkimuspäällikön Mauri Niemisen sekä Metsähallituksen aluepäällikkö Yrjö Norokorven julkisuudessa olleet näkemykset. Siitä karu esimerkki on myös professorin ja Kilpisjärven biologisen aseman johtajan Antero Järvisen vastikään muun muassa Lapin Kansassa julkaistu artikkeli Mallan luonnonpuiston tuhoista ( https://www.sttinfo.fi/release?releaseId=16078240 ). Heidän lisäkseen tarvitaan kipeästi ja nopeasti lisää rehellisen kriittisiä asiantuntijanäkemyksiä, mikäli pohjoisen arvokkaiden erämaiden ja tunturien luonnon monimuotoisuus halutaan pelastaa ja palauttaa.
Ehkä ainoaksi keinoksi jää tämän ekologisen kuplan puhkaisemisessa kansainvälinen huomio. Olisikohan kansainvälisestä luonnonsuojelualueiden luokituksesta ( http://www.iucn.org/about/work/programmes/gpap_home/gpap_quality/gpap_pacategories/ ja http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Suojelualueet/Kansainvalisetluokitukset/Documents/iucnluokat.pdf ) tai peräti biodiversiteettisopimuksesta apua?
Toisaalta, noiden luokitusten tekemistä ja sopimusten tulkitsemista varmaankin isännöisivät Metsähallitus ja jokin saamelaiskäräjien Akwé: Kon -työryhmä.


Veikko