Maaoikeuspuheita vuosien takaa

Veisikö ILO 169-sopimuksen ratifiointi joiltain pohjoisen maankäyttöön ja elinkeinoihin liittyviä oikeuksia?  Toisiko ratifiointi joillekin lisää muut ohittavia oikeuksia? Mihin ILO 169 -sopimuksen ratifioinnilla lopulta tähdätään ja keiden oikeuksista asian yhteydessä on oikeastaan kyse?  Voisiko saamelaiskäräjät olla pohjoisen maiden parempi hallinnoija kuin Suomen valtio ja sen Metsähallitus?

Näitä kysymyksiä on pyöritelty viime aikoina suunnasta jos toisesta ja niitä on pyöritelty jo kymmenien vuosien ajan. Ihan vanhempien lukijoitteni muistin virkistämiseksi ja nuorempien taustatiedon kartuttamiseksi julkaisen tässä vanhan Lapin Kansassa 17.12.1990 julkaistun kokousselostuksen siitä, miten silloinen saamelaisvaltuuskunta linjasi kantaansa tekeillä olleesta saamelaislaista (vähän pitkä, mutta siihen aikaan lehdissä riitti tilaa):

”Saamelaisvaltuuskunta tyytyväinen saamelaislain periaatteeseen
Saamelaislaista sunnuntaina Kiilopäällä varsin vajaalukuisena keskustellut saamelaisvaltuuskunta kannattaa lakiesityksen päätavoitetta, nykyisten Ylä-Lapin valtionmaiden omistus- ja käyttöoikeuden siirtämistä saamelaisille.
Valtuuskunta päätti ottaa kuitenkin lisäaikaa lain yksityiskohtaiseen ruotimiseen. Jo nyt nousi esiin huolia lain mahdollisista haittavaikutuksista saamelaisten omille elinkeinoille sekä valtion saamelaistukien kuihtumisesta.
Valtuuskunnan keskustelun evästi lakimiessihteeri Heikki Hyvärinen lukemalla lakiluonnosta koskevan tuoreimman muistionsa. Sen mukaan lailla pyritään tukemaan ns. lappalaiselinkeinoja, poronhoitoa, kalastusta ja metsästystä, muuttamalla oikeus niiden harjoittamiseen kaikille kuntalaisille pelkän asuinpaikan perusteella lankeavasta yleisoikeudesta lappalaisten perillisten heidän vanhaan maanomistukseensa liittyväksi oikeudeksi.
Hyvärinen vaati muistiossaan kansalaisten yhdenvertaista kohtelua todeten lappalaisten joutuneen suomalaisessa yhteiskunnassa tilallisiin nähden heikompaan asemaan. Niinpä hänen mielestään lappalaisten perillisille tulisi turvata lainsäädännöllä, ilman oikeudenkäyntejä, heille kuuluva maaomaisuus, samoin kuin aikanaan saamelaisten kotiseutualueen tilallisille.
Suojelualueista Hyvärisen uusimmassa paperissa mainittiin myös vasta muodostetut erämaat. Lakiehdotuksen mukaan valtion mailla olevat suojelualueet siirtyisivät lapinkylien omistukseen, eivät kuitenkaan välttämättä suojelualueina. Muiden kuin luonnonsuojelulain perusteella muodostettujen kansallis- ja luonnonpuistojen kohtaloon joudutaan Hyvärisen mukaan ottamaan vielä kantaa.
Saamelaisvaltuutetuista keskustelun avasi Samuli Aikio. Hän arvioi aihetta ehkä olevan lakiehdotusta pitemmälle meneviin, jyrkempiin päätelmiin ja vaatimuksiin, mutta esitti saamelaisvaltuuskunnalle asian käsittelyn tässä vaiheessa matalan profiilin taktiikkaa – Lapin korkeakoulun malliin.
Aikio piti saamelaislain maankäyttörajoituksia ongelmallisina. Hänestä lailla tulisi antaa saamelaisille mahdollisuus myös modernimpaan maittensa käyttämiseen, vaikka se liittyisi pelkkään harrastustoimintaan.
Nils Henrik Valkeapää arvioi saamelaislakiesityksen etenemismahdollisuuksia Suomen valtion päätöksentekokoneistossa lupaaviksi. Hän piti ainoana mahdollisena kapulana rattaissa saamelaisvaltuuskunnan eripuraisuutta; siihen ei Valkeapään mielestä olisi nyt varaa.
Valkeapää sanoi saamelaislain antavan toteutuessaan saamelaisille paljon, mutta kyseli onko oikein antaa lailla lapinkylissä oikeuksia myös muille kuin saamelaisille. Hänestä loogista ja oikein olisi rajata lapinkyläoikeudet vain saamelaisille.
Valkeapää toivoi saamelaisvaltuuskunnan pitäytyvän lakilausunnossaan vain peruslinjoissa. Moniin yksityiskohtiin voitaisiin kyllä palata myöhemmin lakia sovellettaessa vaikkapa laatimalla asetuksia.
Pekka Aikio myönsi saamelaislakiehdotuksen kompromissiksi, jossa saamelaisten vanhoja maita ei pyritäkään palauttamaan kenellekään henkilökohtaisesti, ei edes suvuille, perimyksiä juovattamalla. Aikio muistutti lain tärkeänä tavoitteena olevan saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon vahvistaminen.
Saamelaislain mahdollisista kielteisistä puolista Aikiokin toi esille maankäyttörajoitukset. Lisäksi hän tuntui pelkäävän, että valtio luistelisi lain varjolla velvollisuuksistaan eli vähentäisi saamelaiselinkeinoihin ja -kulttuuriin varaamiaan tukirahoja.
Pekka Aikiokin oli optimisti Suomen päättäjien suhteen todeten maan johdon itse asiassa jo tunnustaneen – ensimmäisen kerran selväsanaisesti – saamelaisten maanomistuksen. Hän tarkoitti presidentti Mauno Koiviston ja ministeri Matti Puhakan allekirjoittamaa lausuntoa kansainväliselle työjärjestö ILO:lle, jossa lausunnossa todetaan, että ´Suomen tulisi liittyessään ILO-yleissopimukseen turvata saamelaisille voimassa olevaa lainsäädäntöämme laajemmin heidän perinteisesti asumiinsa ja omistamiinsa maihin sekä niiden luonnonvarojen käyttämiseen liittyviä oikeuksia´.
Samuli Aikio huomautti samaiseen ILO-lausuntoon viitaten, että myös saamelaislaissa olisi rohjettava todeta saamelaisten aikovan todella hyödyntää maittensa luonnonvaroja, eikä pelkästään puhua saamelaisyhteismaan hoidosta.
Kalastaja ja koltat huolissaan
Veikko Aikio siirsi keskustelua saamelaislain yksityiskohtiin kysyen, miten kaavailtujen lapinkylien yhdenvertaisuus luonnonvarojen hyödyntämisessä toteutuisi kun kaikkien kylien alueella ei olisi edes metsiä hakattaviksi.
Käytännön luontaiselinkeinossa, kalastajana, toimiva Aikio ihmetteli vielä joutuisiko hän Inarijärvellä anomaan luvat oman lapinkylänsä ulkopuolisilta kolmelta, neljältäkin kylältä voidakseen harjoittaa ammattiaan nykyisessä laajuudessaan. Aikio kyseli myös muiden luontaiselinkeinonharjoittajien toimintamahdollisuuksista, saattaisihan monen poronhoito ja muu toiminta, metsästys ja kalastus, sijoittua useamman lapinkylän alueelle. Aikio epäili vaikeuksia syntyvän tilanteissa, joissa jotkut lapinkylien osakkaat ryhtyvät vastustamaan toisen kylän osakkaiden laskemista mailleen.
Kolttajäsen Matti Sverloff epäili hänkin kaavaillun kaavaillun lapinkyläjaon mielekkyyttä. Hän kysyi eikö kyläjakoa voitaisi ajatella Inarin-Utsjoen alueella aidolta historialliselta pohjalta. Sverloffiin mukaan 1500-luvun tietojen perusteella Utsjoen lapinkylä käsitti suunnilleen Utsjoen kunnan nykyisen alueen ja Inarin lapinkylä vastasi pitkälle Inarin kunnan nykyistä aluetta ulottuen vielä nykyisen Sodankylänkin alueelle.
Sverloff samoin kuin toinen koltta, Sinikka Semenoja, pahoittelivat heimonsa pirstoutumista ehkä viiteen lapinkylään, mikäli saamelaislaki toteutuisi. Käytännössä saamelaislaki tekisi lopun myös kolttien 1500-luvulta säilyneestä kyläkokousinstituutiosta, joka Semenojan mukaan on oikeastaan ainoa elossa oleva saamelaishallinnon jäänne.
Koltet kiinnittivät huomiota myös saamelaislain vaikutukseen kolttien suomalaisten puolisoiden asemaan. Kun kolttalain mukaan koltiksi hyväksytään heidän suomalaiset puolisonsa, veisi saamelaislaki ensisijaisena lakina tämän oikeuden ja tekisi puolisoista äänivallattomia saamelaiskäräjillä.
Aikion, Sverloffin ja Semenojan ohella kaavaillun lapinkyläjaon mahdollisiin harmeihin viittasi myös Hans Nuorgam. Pekka Aikio ja Samuli Aikio olivat hekin valmiit myöntämään, että lapinkyläjako oli vielä heikosti kypsytelty käytäntöä ajatellen. Samuli Aikio varoitteli kuitenkin minkään työryhmän vaatimista kyläorganisaatiota lähemmin pohtimaan, koska tässä vaiheessa siitä tehtäisiin jonkinlainen valtiollinen komitea. Kun asia otettaisiin esille vasta lain läpimenon jälkeen, voitaisiin kyläjako miettiä saamelaiskäräjien nimeämässä työryhmässä saamelaisten kesken.
Saamelaisvaltuuskunnan puheenjohtaja Matti Morottaja pohti mm. saamelaisten ymmärtämättömyydessään pilkkahinnalla suomalaisille myymien yksityistilojen takaisin lunastamista. Morottaja ei nähnyt tässä vaiheessa paikkaa pakkolunastuksille, mutta heitti ajatuksen saamelaiskäräjien käyttöön saatavasta rahastosta sekä etuosto-oikeudesta, joiden avulla saamelaiskäräjät voisi ostaa kaupaksi tulevat tilat saamelaisten entiset tilat ja myydä ne edelleen saamelaisille.
Saamelaisvaltuuskunta päätti pyrkiä laatimaan lopullisen lakilausuntonsa tammi-helmikuun vaihteeseen mennessä eli ylittänee annetun määräajan parilla, kolmella viikolla. Valtuuskunta ei pyydä sisäasiainministeriöltä erillistä jatkoaikaa, koska ministeriö on luvannut valtuuskunnalle vapauden edetä omaan tahtiinsa. Kuntien jatkoaika-anomuksiin ministeriö ei ole ottanut sen sijaan kantaa.
Saamelaisvaltuuskunnan sunnuntaisesta keskustelusta puuttui seitsemän kahdestakymmenestä valtuutetusta. Poissa olivat Jouni Kitti, Ilmari Tapiola, Kaarin Suomenrinne, Uula Guttorm, Irja Seurujärvi-Kari, Simo Jefremoff ja Johannes Helander".

Näin lappalaisten maita ja oikeuksia niihin jaeltiin vuonna 1990.

Veikko