sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Vihreää järkipuhetta ILO-sopimuksesta

Lappilainen tutkija ja maaseutu- ja erävihreiden varapuheenjohtaja Mika Flöjt tarjoili Lapin Kansassa (LK 22.4.2012) vihreäksi harvinaista herkkua kirjoituksellaan ”Lapin vihreämmän kehityksen puolesta”.
Harvinaista sikäli, että pitkään aikaan en ole nähnyt vihreiltä moista ulostuloa Ylä-Lapille ja koko Lapille keskeisessä maaoikeusasiassa. Yleensä vihreät ovat kyenneet aiemmin kommentoimani Esko Juhani Tennilän (vas.) tavoin kritiikittä toistelemaan heille kerrottua surkutarinaa jonkun tarkoin rajatun ryhmän ryöstetyistä oikeuksista, jotka tulisi pikimmiten palauttaa ratifioimalla kansainvälinen ILO-alkuperäiskansasopimus. Ja samalla pelastettaisiin Suomen kansainvälinen maine.
Flöjt on varmasti perehtynyt uusimpiin Lapin asutushistoriaa ja maaoikeuksia sekä ILO-sopimusta koskeviin tutkimuksiin. Hän näet näkee ILO-ratifioinnin koskevan käytännössä koko vanhaa Lappia.
”Tuen vihreiden linjausta ILO-sopimuksen ratifioinnista siten, että se kattaa koko vanhan Lapin mukaan lukien pakkosuometetut metsä- ja järvisaamelaisten alueet. Sillä juuri metsä- ja järvisaamelaisilla oli tutkimuksien mukaan täysimääräinen maa- ja vesialueiden omistusoikeus vielä Lapinmaan asutusplakaatin (1673) jälkeen aina vuoteen 1742, kunnes Ruotsin kuningas ne pelkällä julistuksella vei."
Näin kirjoittaa vihreä tutkija ja toivoo vihreiltä ministereiltä lappilaisten oikeuksien puolustamista ja poliittista valvontaa siinä, että Lapin luonnonresurssien tuotto saataisiin lappilaisten hyväksi ja että samalla Lapin kehitystä voitaisiin ohjata vihreämpään suuntaan nykyisen resurssien viennin ja polkumyynnin sijasta.
Toivottavasti ympäristöministeri Ville Niinistö (vihr.) ja kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) saavat ja noteeraavat Mika Flöjtin viestin.
Kun muistelen vihreiden aiempia perustellun kriittisiä kannanottoja Lapin maaoikeuskiistaan, päädyn vuoteen 1990. Voi toki olla, että joku on jotain siinä välissäkin yrittänyt sanoa, mutta ei tule heti mieleen.
Tuolloin keskusteltiin saamelaislakiluonnoksesta, jota en ole löytänyt enää verkosta vaan ainoastaan ajan kellastamalla paperilla. Kyse ei ole siis saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaista, vaan sen edeltäjästä, jolla piti siirrettämän Ylä-Lapin valtionmaat saamelaisten hallinnoimille lapinkylille.
Elettiin vielä saamelaisvaltuuskunnan aikaa.
Tohtori Kaisa Korpijaakko oli tehnyt Käsivarren alueelle sijoittuvaa Rounalan lapinkylää käsittävän maaoikeustutkimuksensa ja siirtynyt sen jälkeen politikoimaan tutkimuksellaan Saamenmaan perustamista koko Ylä-Lappiin. Tukimiehinä toimivat Heikki J. Hyvärinen ja Pekka Aikio. Muistan kolmikon lakiluonnoksen esittelytilaisuuksista, joista etenkin Ivalossa pidetty päättyi hieman nolosti Inarijärven jakamisesta syntyneeseen ryöpytykseen.
Jos julisti Ruotsin kuningas metsä- ja kalastajalappalaisten oikeudet virattomiksi, yritti edellä mainittu kolmikko julistaa ne takaisin saamelaisvaltuuskunnan vaaliluetteloon kuuluville.
Lain idea oli, että paliskuntarajoin muodostettaisiin lapinkyliä, joiden hallinto rahoitettaisiin kunkin kylän alueen luonnonvaroista saatavilla tuloilla. Ne taas olisivat kertyneet metsänhakkuista ja muun muassa muulta väestöltä perittävistä luvista ja ties mistä mitä keksittäisiin.
Käytännössä myös saamelaisten nykyisinkin kuntalaisina nauttimat, koko kotikuntaa käsittävät oikeudet olisivat kutistuneet lapinkyläkohtaisiksi.
Kävi kuitenkin niin, että utsjokelaiset havahtuivat huomaamaan, ettei heillä ollut metsiä mistä saada tuloja. Niinpä utsjokelainen valtuuskunnan jäsen (jätän nimen tässä pois) vaati, että Utsjoen lapinkylille tuli voida perustaa yhteismetsä Inarin lapinkylien alueelle. Utsjokelaisillahan on jo nykyisin kaksi tällaista yhteismetsää, joista toinen porotilojen.
Utsjokelainen saamelaisvaltuuskunnan jäsen esitti, että Lemmenjoen kansallispuistossa oli runsaasti männiköitä, joista tuo yhteismetsä voitaisiin perustaa.
Koska olen ainoana toimittajana istunut vuosikymmenten aikana lähes kaikki alueellani pidetyt saamelaisvaltuuskunnan ja -saamelaiskäräjien kokoukset näihin eläkepäiviini asti, olin tuolloinkin paikalla ja uutisoin saamelaislaista ja siihen liittyvästä metsäongelmasta käydyn keskustelun.
Silloin vihreissä jyrähdettiin.
Sattui nimittäin niin, että Vihreiden varapuheenjohtajana oli Ivalon Törmäsessä asuva ekolääkäri ja myöhempi Kessin veteraani Teuvo Niemelä. Hän tyrmäsi ajatuksen, että pohjoisen luonnonsuojelualueita ruvettaisiin purkamaan joidenkin talousmetsiksi.
Tieto aikeista kulkeutui Vihreiden valtakunnan tasolle ja totta vie puolueestahan asetuttiin vastustamaan saamelaislakia. Niemelä varmaan tiesi myös lain soveltamiseen liittyvät historialliset ongelmat.
Saamelaislakiluonnos haudattiin, mutta oikeusministeri Hannele Pokka (kesk.)saatiin vetämään uutta lakihanketta, saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakia.
Sen piti jättää syrjään maaoikeuskiistat ja keskittyä edistämään saamelaiskulttuuria.
”Kulttuurilaki vai Troijan hevonen”, kirjoitin lakia arvioivan juttuni otsikon.
Ehkä viime vuosikymmeninä on nähty kumpi laista tuli.

Veikko

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti