Saamelaisvastaisuutta vai oikeuksien puolustamista?

Saamelaiskäräjien citysaamelaisia edustava jäsen, inarilaislähtöinen Pirita Näkkäläjärvi on kauhuissaan.

Hän kirjoittaa Helsingin Sanomissa (HS 23.4.2012) ja varmaan pian myös Lapin Kansassa kuinka polveutumisesta on tulossa uhka oikealle saamelaisuudelle, mikäli ”saamelaisvastainen liikehdintä” perii voiton saamelaiskäräjien pohjoissaamelaisen enemmistön ajamasta ILO-sopimuksen ratifioinnin vaatimuksesta.

”Polveutumistaktiikka uhka saamelaisille” -otsikon alla Näkkäläjärvi kirjoittaa:

”Voimistunut saamelaisvastainen liikehdintä kauhistuttaa. Seuraan pelolla, kuinka hyvin sen propaganda tuntuu vetoavan ihmisiin.

Keskiössä on polveutumisen käsite, jonka oikeutuksella uhataan saamen kansan elävää kulttuuria. Minusta tuntuu samalta kuin Suomen kansasta silloin, kun Zhirinovskin pelättiin tulevan rajan yli ja valtaavan Suomen.

Vaikka liikehdinnän johtohahmot esittävät itsensä saamelaisen kulttuurin puolestapuhujina, kyse on saamelaisvastaisesta toiminnasta. Kyseessä on kampanja, jonka puitteissa joukko aiemmin selkeästi suomalaisiksi identifioituneita lappilaisia on puhumassa itseään saamelaiskäräjien äänestysluetteloon ja alkuperäiskansaksi, monet potentiaalisten maaoikeuksien toivossa.

Jos tavoite toteutuisi ja pelkkä polveutuminen sekä subjektiivinen itseidentifikaatio nousisivat saamelaismääritelmän perustaksi, voisi saamelaiskäräjien äänestysluetteloon tulla 100 000 suomalaista, joilla on kaukaisia saamelaisia sukujuuria. Tässä tapauksessa olisi löytynyt uusi, nerokas tapa assimiloida Suomen 10 000 saamelaista lopullisesti valtaväestöön! Tämä merkitsisi myös perustuslaissa turvatun saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon loppua ja kuolemaniskua saamelaiskulttuurille Suomessa.

Erilaiset ryhmät käyttävät polveutumisen käsitettä taitavasti oikeuttamaan omia vaatimuksiaan. Niin ´lappalaisliike´kuin uusi, saamelaisiksi haluavien lappilaisnuorten liike keräävät sympatioita vetoamalla jopa yli 100-200 vuotta sitten lappalaisveroluetteloihin merkittyihin yksittäisiin esi-isiinsä tai -äiteihinsä. Kuitenkaan tällä joukolla ei laajalti ole (eikä parhaimmillaan vuosisataan ole ollut) yhteyttä elävään saamelaiskulttuuriin vaan se edustaa valtaväestöä – siltikö heidän pitäisi päästä päättämään saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta?

He eivät ole, ILO 169 -sopimuksen sanamuotoa mukaillen, säilyttäneet omia sosiaalisia, taloudellisia, kulttuurillisia ja poliittisia instituutioitaan, mukaan lukien saamen kieltä. On vaikea uskoa, että he äänestysluetteloon päästyäänkään vaihtaisivat suomalaisen kulttuurinsa jonkun kauan sitten eläneen esivanhempansa elämänmuotoon ja kieleen tai olisivat niistä edes aidosti kiinnostuneita.

Sitä paitsi ILO:n relaatioon perustuvan määritelmän mukaan tietyn maan väestö ei ole alkuperäiskansaa, vaikka se olisi asuttanut aluetta ikimuistoisista ajoista saakka, jos se kuitenkin on dominoivassa asemassa.

Saako siis valtaväestöä hyödyttävän polveutumisen käsitteen perusteella tulla ja hävittää elävän, kollektiivisen kulttuurin? Sillä niinhän siinä kävisi, jos ryhmä, jonka muistokin kaukaisista saamelaisjuuristaan on heikko, valitsisi saamelaiskäräjien jäsenet, jakaisi kulttuurimäärärahat ja neuvottelisi saamelaisten asioista valtion kanssa.”

Näin Pirita Näkkäläjärvi kuin suoraan saamelaiskäräjien entisen lakimiessihteerin Heikki J. Hyvärisen kynästä.

Sama pelottelu, sama toisten historiasta nousevan ja nykypäivään ulottuvan identiteetin ja kulttuurin halventaminen.  Ja lisäksi huoli miten kävisi rahanjaossa.

ILO-sopimus ei perustu mihinkään kielelliseen osaamiseen.  Ja maissa, missä heimoasteella olevien alkuperäiskansojen suojaksi laadittu ILO-sopimus on ratifioitu, eivät puhutut kielet ole hävinneet.  Sopimuksella kun ei puututa kieleen vaan korjataan maankäytössä olleita puutteita.

Mitä muuhun kulttuurin säilyttämiseen tulee, esimerkiksi Suomessa Kuusamon alueelta alkanut poronhoito on jatkunut käsittääkseni katkeamattomana jatkumona koko vanhan Lapinmaan alueella näihin päiviin.

Veikko