Lappalaisoikeudet perimällä vai mastauttaen?

Jälleen kysymyksen sisältävä otsikko. Kysymys silmäiltyäni vanhan vastineväärtini, saamelaiskäräjien ex-lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärisen kirjoituksia saamelais- ja lappalaiskysymysten ympärillä.

Aiemmin mainitsemassani Hyvärisen arviossa saamelaismääritelmästä saamelaiskäräjien vaalilautakunnalle hän kirjoittaa lappalaisista käyttäen esimerkkinä inarilaista Yrjö Mattilaa, jonka korkein hallinto-oikeus (KHO) määräsi liitettäväksi saamelaisena saamelaiskäräjien vaaliluetteloon:

”Mattila katsoo kuuluvansa lappalaisiin, joka on muiden kansojen saamelaisista käyttämä nimitys. Saamelaisten omakielinen nimitys sápmelas –saamelainen on korvannut 1900-luvun jälkipuoliskolla nimityksen lappalainen.”

Ja edelleen:

”Juridisesti lappalais-nimitys koskee vain henkilöitä, jotka itse on merkitty valtion viranomaisten asiakirjoihin lappalaisiksi. Valittajista (KHO:een) ei yksikään ole lappalainen.”

Suomen lakiin kirjatun saamelaismääritelmän toisen kohdan mukaan saamelainen ”on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa”. Hyvärisen mukaan on siis ilmiselvää, että henkilö on lappalainen vain jos hänet itsensä on merkitty lappalaiseksi asiakirjoissa.

Hyvärisen mukaan lappalaisen jälkeläinen ja luonnollisesti lappalainen itse voi olla saamelainen, mutta hän ei ole lappalainen ilman tuota asiakirjamerkintää. Niinpä Hyvärisen mukaan KHO menetteli virheellisesti kun se hyväksyi Mattilan lappalaisena saamelaiseksi, vaikka tämän lähin lappalainen esi-isä löytyy vuoden 1825 maakirjasta ja oli syntynyt vuonna 1763.

Hyvärinen on ollut alun perin ajamassa saamelaisuuden polveutumismäärityksen takarajaksi vuotta 1875, jonka jälkeen lappalaiskirjauksia ei paljoa näy.

Hyvärinen tarkentaa, että lappalainen on tunnettu lainsäädännön käsitteenä jo keskiajalta lähtien ja että ”Nykyaikaisena lappalainen on kameraalioikeudellinen – maaverotuksellinen – eikä etninen termi, joka merkittiin maanjaotusta, maaverotusta ja maanluontoa koskeviin asiakirjoihin lappalaiselinkeinon harjoittajalle. Henkilö kuului joko vanhempaan lapinkyliin ja veromaihin perustuvaan kiinteistöjaotukseen ja oli lappalainen, tai uudempaan uudistiloihin perustuvaan kiinteistöjaotukseen ja oli (uudis)tilallinen. Tilalliset eivät siten käsitteellisesti ole olleet eivätkä ole lappalaisia olivatpa he etnisyydeltään suomalaisia tai saamelaisia”.

Pari vuotta sitten eli vuonna 2010 Lapin yliopiston jatko-opiskelija, oikeustieteiden kandidaatti Heikki J. Hyvärinen kirjoittaa Kai T. Kokon toimittamassa yliopiston julkaisussa ”Kysymyksiä saamelaisten oikeusasemasta” lappalaisoikeuksista näin:

”Saamelaisten oikeudet ja oikeussuoja maan ja vesien käyttöön lappalaisina, lappalaisten oikeudenomistajina ja alkuperäiskansana eivät toteudu kunnolla tai toteutuvat vain osittain perinteisissä elinkeinoissa, kuten poronhoidossa, metsästyksessä, kalastuksessa ja luonnontuotteiden keräilyssä. Kyseinen saamelaisten erityisasema kulttuurimuotoonsa toteutuu lain mukaan vain osana muun paikallisen väestön yleiskäyttöoikeutta, vaikka saamelaisten osalta kyse on erityisperusteisesta alueen käyttöoikeudesta.”

Hyvärisen mukaan lappalaisia on siis yhä olemassa ja nykyiset saamelaiset ovat  lappalaisten oikeudenomistajia. Vieläpä kollektiivisesti.

Hyvärisen mukaan Mattilan edustama lappalaisuus on kuitenkin kadonnut silloin kun nuo entiset lapinkylittäin järjestäytyneet lappalaiset ryhtyivät perustamaan tiloja ja joutuivat kanssakäymisiin alueelleen tunkeneiden suomalaisten uudisasukkaiden kanssa.

”Miehestä tuli toisinaan uudisasukkaan renki tai koko perheestä kerjäläisjoukko. Lapset oppivat, mikäli pysyivät hengissä, uuden kielen ja heistä tuli suomalaisia. Lappalaiset eivät siis väistyneet, vaan suomalaistuivat tai tuhoutuivat”, Hyvärinen kertoo. Näin hänen mukaansa kävi tyypillisesti eteläisissä lapinkylissä, kuten Kuusamon ja Kittilän alueilla.

Hyvärisen saamelaiskäräjien vaalilautakunnalle esittämän asiantuntija-arvion logiikalla samoin on täytynyt käydä aina Inaria myöten.

Mutta keitä ovat sitten Hyvärisen mainitsemat nykylappalaiset?

He ovat, mikäli lakimiessihteerin kiemurat voi tajuta, tunturilappalaisia, joita heitäkin Hyvärinen on joskus kirjoittanut lappalaiseksi kirjattuna löytyvän nykyään vain yksi henkilö – Enontekiöltä.

Tunturilappalaisten nautintamaille Norjan tuntureille ja sieltä Enontekiölle, Utsjoelle ja osin Inariinkin ulottuen, eivät tilojen perustamisen pakot eivätkä uudisasutuksen tuomat pahat ulottuneet. Hyvärisen mukaan tunturilappalaisille muodostui kuitenkin alueiden käytön myötä omistusoikeuteen rinnastettava yhteys maihin ja vesiin.

Niillä oikeuksillako mastautettaisiin myös vaikkapa Inarin lappalaisten isännättömiksi jääneet oikeudet?

Kun parhaillaankin vaaditaan Suomea ratifioimaan kansainvälinen ILO-alkuperäiskansasopimus, ja kun vaatimusten yhteydessä rauhoitellaan sopimuksen olevan merkityksetön muiden väestöryhmien oikeuksien kannalta, muistuttelee sopimustyöryhmän taattuihin taustavaikuttajiin kuuluva Hyvärinen tarpeesta säätää saamelaisille muiden ylitse käyviä erityisoikeuksia. Näin esimerkiksi poronhoitoon, jossa muiden kuin saamelaisten oikeus elinkeinoon säilyisi siirtymäsäännöksellä vain tietyn ajan.

Ehkäpä oikeusministeriön olisi aika tulla jo kentälle ja kertoa mitä kaikkea ILO-sopimuksen ratifiointi ihan käytännössä aiheuttaisi. Tai ainakin millaisia vaatimuksia se ruokkisi.

Veikko

Jk. Sana mastauttaa on poronhoidon sanastoa ja tarkoittaa porojen jättämistä tai tahallista päästämistä sekoittumaan tokkien kohdatessa. Aikanaan kalastuksella, metsästyksellä ja karjanpidolla paljolti eläneet inarinlappalaiset olivat välistä suutuksissaan kyliensä lähelle tulleille porolappalaisille, joiden suuret poroelot imaisivat mukaansa myös heidän vähiä porojaan.