Millainen olisi saamelainen kieli- ja kulttuurivaltio?

Saamelaiskäräjävaalit ovat uutistenkin mukaan virallisesti alkaneet. Tosin vielä eilen tapasin muutaman saamelaisen, joka ihmetteli kun mitään vaaleihin liittyvää äänestysmateriaalia ei ollut hänelle eikä muutamalle tuttavalleenkaan tullut.

”Ehkä ovat ruksanneet meikäläisetkin pois vaaliluettelosta – ne kaikki saamelaiset tuntevat siellä lautakunnassa?” hän pohdiskeli.

No, joka tapauksessa saamelaiskäräjävaalit on ilmoitettu toimitettavaksi 2.9.–30.9.2019. Jos viittaisi aiempiin kokemuksiin noista vaaleista, kaikkine saunakamariin unohtuneine Enontekiön vaaliuurnineen ja viime aikojen ennakkosekoiluineen, voisi lyödä melkoisen veikan jälkipelejä ja ehkä ihan virallisia kantelujakin jälkikäteen nähtävän.

Ja mistä saamelaiskäräjävaaleissa äänestetään tai millaisia linjauksia ehdokkailta odotetaan, sitä kaiketi osaltaan kuvastaa Yle Sápmin julkaisema vaalikone? Kiinnitin monen muun ohella huomiota kysymykseen ”Saamelaisalueelle tulee perustaa yksi saamelaisvaltio, joka vahvistaa neljän maan saamelaisten kieltä ja kulttuuria”. Kuulin, että moinen kysymys on selitetty vaalikonetta laatineen konsultin aivoitukseksi. Niinköhän joku konsultti meni moisen kysymyksen ihan itse keksimään?

No, joka tapauksessa moinen kysymys ehdokkaiden pohdittavaksi osoittaa ainakin sen, että 1970-luvun vasemmistohuuruissa syntynyt hallusinaatio kollektiivisesta saamelaisvaltiosta häilyy vieläkin joidenkin nykyistenkin etnonationalistien kalloissa. Se osoittaa siis millaiselle tavallisten saamealaisten elämästä etääntyneelle epärealismille saamelaispolitiikkaa rakennellaan.

Tarkkaan kysymystä lukiessa kiinnittyy huomiota haaveillun valtion tehtävään eli kielen ja kulttuurin vahvistamiseen. Siitäkö se valtio syntyisi? Mistä se rakentuisi materiaalisesti, siis millä se vaikkapa rahoittaisi pönäkän hallintonsa ja joka torpasta löytyvät taitelijansa, tavallisten kansalaisten perus- ja hyvinvointipalveluista puhumattakaan? Ja mitä sanoisivat ne nykyiset kansallisvaltiot, joista tuo ”neljän maan saamelaisten” eldorado muodostettaisiin? Erityisesti olisi mielenkiintoista katsoa kärpäsenä katosta mitä Vladimir sanoo kun saamelaisvaltion itsenäisyysjulistus tipahtaa hänen pöydälleen. Se nyt ei niin arvuuteltavaa olekaan kuinka Anna Maja Henriksson ja Martin Scheinin pyörähtelisivät hilpeinä tuon julistuksen tultua ”Morsgrisar”-laululeikkiään.

No joo, tottahan tuollaisia voin ilkamoida, mutta eivätköhän nämä saamelaisvaltion jo harmaantuneet radikaalit olleet haaveissaan ihan tosissaan ja ehkäpä sitä on tämä heidän historiaa tuntematon jälkikasvunsakin. Kiinnostuin tuosta haaveilusta nuorena toimittajana 1970-luvun jälkipuoliskolla Hetan hotellin saunassa, jossa satuin meneillään olleen porotilojen perustamiskierroksen aikana lauteille yhtä aikaa siellä kovasti huuruissa olleen saamelaiskolmikon kanssa. Kolmikkoon kuuluivat pitkään saamelaismediassa vaikuttanut toimittaja sekä sittemmin saamelaisvaltuuskunnassa ja –käräjillä keskeisesti vaikuttaneet – silloin nousevat – poliitikot. He valistivat minua, ettei Suomen valtion yritys asuttaa maattomia saamelaisia porotiloille tulisi riittämään. Kohta kun oli tulossa sellainen laki, että pohjoisen maat julistettaisiin saamelaisten kollektiiviseksi omaisuudeksi, ja kun vielä perään syntyisi oma saamelaisvaltio, pantaisiin lantalaisille kepit hihoihin ja laitettaisiin heidät kävelemään kohti etelää.

Olikohan Pekka Aikio vai ken se johtava saamelaispoliitikko, joka vuosia myöhemmin kertoi jossain haastattelussa, etteivät saamelaiset olleet oikeasti haluamassa omaa valtiota. Jo siitäkään yksinkertaisesta syystä, että siinä menisi saman tien kaikin puolin antoisa vähemmistö- ja alkuperäiskansa-asema. Sen sijaan Pekkakin taisi olla ideoimassa ja ainakin kannattamassa myöhempää ajatusta Saamenmaan tietullista Vuotsoon. Sitä kaivattiin lähinnä matkailun Saamenmaalle aiheuttamien haittojen lievikkeeksi. Hupailin silloin ilkeästi ajatuksella kuinka Pekka istuisi puomivahtina Vuotson hirsisen portin kupeessa, peltinen kassalipas vieressään.

No taas mennään, Väänänen! Oikeasti kyllä arvostan Aikion Pekkaa saamelaispoliitikkona, vaikkakin hänen toimintansa on pääosin keskittynyt – nykyisen hallitsevan saamelaisjohdon tavoin – yhden saamelaisryhmän ja -elinkeinon etujen ajamiseen.

Saamelaiskäräjävaaleista vielä se, että taisin jo hyvissä ajoin ennen kuultuja ehdokkuusratkaisuja ennustaa kuinka seuraavien saamelaiskäräjien johdossa ei nähtäisi enää kolttaa. Nykyinen puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio oli omiaan ja hyödyllinenkin rypemään Klemetti Näkkäläjärven eksoduksen jälkeisen mutapainin, mutta sitten hän saisikin jo mennä. Ja niin hän päätti ihan itse myös tehdä. Veikkasin tuolloin samalla, että saamelaiskäräjien johtoon tarvittiin jälleen joku Näkkäläjärvi ja taisinpa mainita nimenkin – Piritan.

Hänen kuningatartietään petailemaan näyttivät äskettäin lähtevän ihan julkisen sanan neuvosto JSN ja Lapin Kansa, jotka kutsuivat Faktalaavu-blogin perustajiin ja ylläpitäjiin kuuluvan ”A resilient advocate of Sámi rights” – aktiivin asiantuntijaksi saamelaisia vaientavaa vihakirjoittelua pohtivaan paneeliinsa. Ja olihan siinä asiantuntijoina pari muutakin ”objektiivista” tutkijaa. En seurannut keskustelua, mutta varmaan jo pelkästään Piritan kapoiseen tutkimukseen nojaten tuota hiljentävää vihakirjoittelua todettiin esiintyvän.

Ehkä JSN:n ja Lapin Kansan olisi kannattanut nostaa paneelinsa pöydälle tuon mainitsemani Faktalaavun, jossa viimeksi näin Piritan lämmitelleen jonkin 1990-luvun – nykyisin jo edesmenneen henkilön – kirjoituksen. Tuossa kirjoituksessa ei paljon faktoilla tai lähteillä pelattu, mutta vihaa siihen kyllä sisältyi senkin edestä.

Moinen kirjoitus sai erään saamelaisen tuttavani toteamaan, että juuri suomalaiset ”kaiken maailman samofiilit” ovat olleet kiivaimpia ruokkimaan syyllistämisellä ja uhriutumisella ratsastavaa saamelaispolitiikkaa.

”Mitä riukumpi, sen kiukumpi”, kiteytyi hänen analyysinsa.