Tekisikö Suomi naapurinsa erheen ILO-sopimuksen ratifioinnissa?

Ulkoministeri Erkki Tuomioja käväisi jokin aika sitten Rovaniemellä toteamassa, että Suomen nykyinen hallitus ratifioi ILO-sopimuksen vielä päättymässä olevalla kaudellaan. Vähän aiemmin saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi oli tullut julkisuuteen arvioimalla, ettei sopimuksen ratifioinnista tule toistaiseksi mitään ja että hommalle pitää laittaa piste. Myöhemmin hän kyllä oli sitä mieltä, etteivät meneillään olevat lakimuutoshankkeet vielä poista ILO-sopimuksen ratifioinnin tiellä olevia esteitä. Tuosta saattoi päätellä, että ratifiointi oli edelleen hänen ja hänen aivoillaan ajattelevan saamelaiskäräjien vaatimus ja tavoite.

Ota siis näistä herroista selvää!

Kansanedustaja Heikki Autto kuittasi paikallislehti Inarilaisessa (16.4.2014) Tuomiojan uutispommin paremminkin uutisankaksi. Heikin mukaan ratifiointi on kyllä ollut nykyisenkin hallituksen ohjelmassa, mutta todellisuudessa asian ympärillä istuneen ministeriryhmän työ on tainnut vain mutkistua sitä enemmän, minkä enemmän asioihin on perehdytty.

Heikki Auttolla on tilanteesta varmasti taustatietoa ja löytyyhän sitä niin sanotusti kentältäkin. Sen tiedon valossa Erkki Tuomioja näyttää perustaneen optimisminsa siihen ministerityöryhmässä esille tulleeseen linjaukseen, jonka mukaan saamelaismääritelmää ei lähdettäisi muuttamaan saamelaiskäräjien johdon vaatimalla tavalla, vaan polveutuminen ja itseidentifikaatio säilyisivät edelleen kansainvälisen käytännön mukaan alkuperäiskansan jäsenen määrittelyn keskeisinä perusteina.

”Jos saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmää tiukennettaisiin lakimuutosta valmistelleen työryhmän esityksen mukaisesti, saattaisi saamelaiskäräjille käydä vähän kuin kunnille sote-uudistuksessa; saamelaiskäräjät jäisi sivuraiteelle ja ILO-sopimuksen ratifiointia varten pitäisi alkaa kiireen vilkkaa kehittelemään kokonaan uudenlainen päätöksentekokonstruktio, joka kykenisi edustamaan koko sopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa.”

Noin Heikki Autto kirjoittaa ja osuu ILO-ratifioinnin keskeiseen kysymykseen eli millaista alkuperäiskansaa sopimus Suomen kohdalla voisi tarkoittaa. Sen sijaan Erkki Tuomioja tuntuu lähestyvän kerta toisensa jälkeen asiaa sieltä missä aita näyttää matalimmalta. Tai jossa sitä ei mieluusti ole ollenkaan.

ILO-asiassa usein esimerkkinä mainitussa Norjassa sopimuksen ratifiointi tehtiin vähän samalla matalimman aidan taktiikalla. Sen jälkeen vierähtikin toistakymmentä vuotta kun ratifioinnin vaikutuksia ruvettiin miettimään ja säätämään käytäntöön. Tulos ei ole ollut lopulta Finnmarkin lakeineen kovinkaan tyydyttävä; ei saamelaisille, ei muulle alueen väestölle eikä kunnille. Kaiken lisäksi etnisen konfliktin siemen näyttää jääneen Norjassakin itämään.

Toistaisiko Suomi siis naapurinsa erheen ratifioimalla kevein eväin jo vanhan heimokansasopimuksen? Sitä sopii kysyä erityisesti sellaisilta Suomen päättäjiltä, jotka ovat esiintyneet usein arvioijina ja opettajina maailmalle ihmisoikeuksien ja etnisen sovun sekä rauhan kysymyksissä. Erkki Tuomioja on nykyisessä asemassaankin poliitikko, jonka uskoisi erityisellä huolella paneutuvan myös ILO-sopimuksen ratifioinnin edellytyksiin Suomessa.

Olosuhdeselvitys laiminlyöty

Aivan ensimmäinen edellytys ratifioinnille on sopimuksen tarkoittaman alkuperäiskansan ja sen perinteisesti asuttaman alueen selvittäminen. Uskomatonta on, että asian ympärillä käydyn kymmenien vuosien väännön sekä useiden kyseenalaistavien tutkimusten jälkeen virallisella Suomella ei ole ollut kykyä eikä mielenkiintoa päivittää alkuperäiskansapolitiikkaansa kansainväliselle tasolle. Niinpä valtio edelleen pohtii vanhan ILO 169 -heimokansasopimuksen ratifiointia maan ja Euroopan ainoana alkuperäiskansana esiintyvän, taannoisen opiskelijatyönä kootun saamelaisluettelon pohjalle rakennetun väestöryhmän ja sen samaiseen luetteloon perustuvan alueen pohjalta.

Ministeri Tuomiojan pitäisi jo tietää varsin tarkasti, että kyse on hyvin rankasta kiistasta, joka koskettaa vahvasti niitä ihmisiä, jotka joutuvat elämään sopimuksen määräyksistä aiheutuvien seurausten kanssa. Mikä tahansa ratkaisu koskee eri väestöryhmiä ja muuttaa niiden välisiä suhteita. Tällaiset ministerien ulostulot, joissa vain sanotaan, että hallitus tekee sitä ja hallitus tekee tätä ilman että tuodaan esiin mitään lakivalmistelujen sisältöä ja ennakoitavissa olevia seuraamuksia, ovat vähintäänkin arveluttavia. Demokratian näkökulma on kuunnella kansaa ja sen käsityksiä; mikään valtuutusdemokratia ei toimi tällaisessa asiassa eikä se ole demokratian mukaistakaan.

Lapin näkökulmasta tällainen paikallisten asukkaiden pään yli toteutettava hanke edustaa ylimielistä pääväestön ja huippupoliitikkojen harjoittamaa herruutta ja antaa hyvin kielteisen ennusteen sille, miten Suomen valtion alkuperäiskansapolitiikka tulisi jatkumaan sopimuksen ratifioinnin jälkeen. Ei ole hyväksyttävää alkuperäiskansapolitiikkaa kieltää sen mukainen status toisilta ja hyväksymällä se toisille vailla mitään kestävää tiedon perustaa.

Tähän mennessä ei siis ole lainkaan selvitetty ja verrattu niitä olosuhteita, joissa Ylä-Lapin juuriltaan saamelainen ja juuriltaan suomalainen väestö yhdessä ja erikseen elävät. Sellaista tietoa tarvittaisiin juuri nyt kun keskustellaan väestöä jakavasta ILO-sopimuksen ratifioinnista. Jo moneen kertaan eri yhteyksissä esitetty vaatimus olosuhdeselvityksestä on vähintä millä ratifiointihanketta voidaan pitää jatkossa vireillä. Saamelaiset ja pääväestö asuvat ja elävät samoissa kyläyhteisöissä, taajamissa, työskentelevät samoissa elinkeinoissa joko yhdessä tai erikseen, lapset käyvät samoja kouluja ja niin edelleen. Vaikka Ylä-Lappi on monietninen ja monikulttuurinen, väestöryhmät ovat yksilötasolla vilkkaassa jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Myös sukujuuria seurattaessa selviää, että väestöryhmien väliset avioliitot ovat olleet hyvinkin yleisiä; jo nyt tätä rasittaa etninen syrjintä vailla perusteita sen suhteen, keitä kuuluu saamelaisrekisteriin ja keitä ei.

Erillisiä etnisesti puhtaita saamenkielisiä saarekkeita ei enää ole, yhtä vähän kuin on ”rodullisesti puhtaita” suomalaisiakaan alueita. Väestöryhmien keskinäinen riippuvaisuus on tänään silmiinpistävää ja tämän myönteisen vuorovaikutuksen häiritseminen väestöä jakavalla lainsäädännöllä on erittäin herkkä asia.

Suomalainen apartheid

Kyse on monessa mielessä Ylä-Lapin tulevaisuudesta. Saamelaisten ja muiden väestöryhmien erityistarpeet on kyettävä täyttämään ilman että luodaan rotuerottelun ja -syrjinnän tunnusmerkit täyttävä järjestelmä. Ministeri Tuomiojan täytyy olla tietoinen siitä, että Suomi on liittynyt useisiin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, jotka nyt sitovat Suomea. Suomi ei voi mennä ratifioimaan ILO-sopimusta niin, että siitä seuraisi ihmisoikeuksien rikkomuksia ja vieläpä valtiovallan toimesta. Viimeisin mitä Lapissa ja ylipäätänsä Suomessa tarvitaan, on virallisen rotuerottelupolitiikan luominen.

Tästä seuraa, että Suomi ei voi mennä ratifioimaan ILO-sopimusta ilman, että niin hallitus, eduskunta kuin paikallinen väestö tietävät onko sopimuksen ratifioinnille todelliset ja riittävät perusteet ja tarpeet olemassa ja ilman että ymmärretään mitä ratifioinnista seuraa.

Olosuhdeselvityksen tulee kattaa ainakin seuraavia asioita: 1) asutuksen muotoutuminen; saamenkielinen ja suomenkielinen väestö (mistä toinen alkaa ja mihin loppuu), 2) asutuksen ja elinkeinojen erilaisuus; alueellinen jakautuminen, 3) asutuksesta käytettävissä oleva aikaisempi aineisto (kirjallisuus), 4) rakennemuutos, integroituminen, 5) saamenkielisen väestön integroituminen; saamenkielisen ja suomenkielisen väestön erilaisuus ja samanlaisuus, 6) oikeustilan muutokset.

Lappilainen yhteiskunta on viimeksi kuluneen 150 vuoden aikana käynyt läpi perusteellisia muutoksia eikä muutosprosessiin pää ole suinkaan vielä näkösällä. Erityisen merkittäviä muutoksia on tapahtunut nk. saamelaisten kotiseutualueella. Esimerkiksi usein esillä pidetty poronhoito on muuttunut työvaltaisuudesta kohti konevaltaisuutta, väkeä on jatkuvasti muuttanut kylistä asutuskeskuksiin, haja-asutusalueen ikärakenne on vanhentunut.

Virallisesti tunnustetut etniset saamelaiset ja nykyisin vielä statuksettomat saamelaiset (lappalaiset) ovat samoissa kyläyhteisöissä eläessään joutuneet yhtäläisesti kokemaan nämä muutokset. Toisaalta liikenneyhteyksien tehostuminen on lisännyt liikkuvuutta, ei vain maaltapaon muodossa, vaan myös maaseudun sisällä. Monet saamelaiset ovat tulleet riippuvaisiksi sellaisista suurista keskuksista kuin Inari, Ivalo ja Hetta sen jälkeen kun koulut ja kaupat ovat lopettaneet toimintansa monista pikkukylistä. Monien saamelaisten kohdalla omavaraisuus on muuttunut peruselintarvikkeiden kohdalla pitkälti Inarin, Ivalon ja Hetan markettivaraisuudeksi.

Elämän ulkoisten puitteiden muuttuessa sekä alueellisen ja sosiaalisen liikkuma-alueen laajentuessa vanhojen tieto ei ole enää sopinut uusiin oloihin ja suomalainen koululaitos ja joukkotiedotusvälineet ovat suurelta osin ottaneet vastatakseen tiedon tradition siirrosta uusille sukupolville sekä toimintaa ohjaavien arvostusten ja tarpeiden luomisesta.

Kaikkea tätä tiedetään tapahtuneen, mutta selvä ja kokonaisvaltainen kuva puuttuu. On olemassa ilmeinen vaara, että etelän päättäjät toimivat romantisoivan kuvan varassa, joka heillä on Lapista ja saamelaisista. Viime vuosien runsas ja kiistämätön tutkimustieto on heitetty romukoppaan, mikä aiheuttaa enemmän kuin kivistystä. Jos Suomi ratifioi ILO-sopimuksen tämän tasoisen tiedon varassa, eduskunta ei täytä niitä velvollisuuksia jotka sille lainsäätäjänä kuuluvat. Kansanedustajien on tiedettävä ja ymmärrettävä se mitä he ovat päättämässä. Maata on lailla rakennettava, mutta toki on ymmärrettävä mitä ollaan tekemässä, mitä siitä seuraa ja mitä on paras jättää tekemättä.

Tieto Ylä-Lapin tilanteen monimutkaisuudesta on viime aikoina kiitettävästi eduskunnassakin lisääntynyt. Päävastuu oikean tiedon tuottamisesta on kuitenkin ollut oikeusministeriöllä, jolle saamelaisasiat lain mukaan kuuluvat. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on saamelaisasioiden kohdalla antanut taluttaa itseään kuin lammas narussa. Se ei ole ollut kunniaksi valtiolle eikä edes ruotsalaiselle kansanpuolueelle, jota puoluetta oikeusministeri Henriksson ja saamelaiskäräjien puheenjohtaja Näkkäläjärvi poliitikkoina edustavat.

On ilmeistä, että tämän reviirinsä ulkopuolella saamelaisasioissa hääräävän kielivähemmistöpuoleen keskuudessa vääristyneet käsitykset Lapin ja saamelaisten tilanteesta ovat erinäisten biaudetien ja scheininien ansiosta syvimmälle juurrutettuina. Oikeusministeriön asioiden valmistelu ei täytä kaikilta osin perusoikeuksien suojaamiseksi asetettuja vaatimuksia.

Myytti sorretusta kotakansasta

Pitkäksi menee, mutta vielä on syytä mainita tähän ILO-ratifiointiin liittyen pari sanaa väitetystä saamelaisten vaikuttamismahdollisuuksien puuttumisesta. Saamelaisten maanomistus-, metsästys-, kalastus-, tai muita oikeuksia ei ole poistettu tai vähennetty erillisellä lainsäädännöllä kuten väitetään. Kaikilla saamelaisten kotiseutualueen asukkailla on oikeus omistaa maa- ja vesialueita, oikeus saada korvauksetta lupa kalastaa valtion vesialueilla, oikeus metsästää kotikunnassaan olevilla valtion omistamilla vesialueilla, oikeus harjoittaa poronhoitoa sekä muita luvallisia elinkeinoja. Mikään tutkimus ei osoita valtion vieneen saamelaisilta kuvattuja oikeuksia. Sen sijaan valtio ei ole tunnustanut kaikkia oikeuksia lappalaisille. Kaikkien väestöryhmien oikeudet ovat olleet yksityisiä, eivät kollektiivisia. Kaikkien nykyiset oikeudet ovat omaisuudensuojan piirissä. Lappalaisten ja saamelaisten oikeudet ovat juuri näin vahvimmin suojattuja eikä tätä suojaa voi eikä saa rajoittaa tai kaventaa.

Saamelaiskulttuurin harjoittamista ei ole rajoitettu erillisellä lainsäädännöllä tai estetty viranomaisten toimenpitein. Saamelaisten elinolosuhteiden parantamiseen, koulutukseen ja saamelaiskulttuurin muuhun edistämiseen on päinvastoin myönnetty huomattavat määrät rahoitusta valtion talousarvion kautta, maatilatalouden kehittämisrahastosta ja muista julkisista varoista.

Väite, ettei saamelaisilla olisi vieläkään riittävästi vaikutusmahdollisuuksia heitä itseään koskevissa asioissa, on kaikissa suhteissa kestämätön. Saamelaiset saavat itse määrätä maa -ja muun omaisuutensa käytöstä, kulttuurinsa ja elinkeinojensa harjoittamisesta, kouluttautumisestaan ja muista henkilöään koskevista asioista aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin suomalaiset. Sen sijaan ongelmia on historiallisten lappalaisten oikeuksien yhdenvertaisessa tunnustamisessa.

Saamelaiset ovat jäseninä ja vaikuttavat myös paikallisten olojen kehitykseen ainakin seuraavissa elimissä: 1) saamelaiskäräjät (laissa asetettu mm. neuvotteluvelvoite viranomaisille), 2) kolttien kyläkokous, kolttaneuvostot ja luottamusmiesjärjestelmä, 3) saamelaisten omat järjestöt, 4) Lapin alueen eri neuvottelukunnat, 5) kunnan jäseninä ja luottamuselimissä, 6) kuntakohtaiset yhteistyöryhmät (Metsähallitus ja paikallinen väestö), 7) kalastuskunnat, 8) kalastusalueet, 9) kalatalousneuvottelukunnat, 11) paikalliset riistanhoitoyhdistykset ja metsästysseurat, 12) paliskunnat ja Paliskuntain yhdistys, 13) kansallispuistojen neuvottelukunnat.

Saamelaiskulttuuri ja saamelaisten elinolosuhteet ovat nykyisin niin pitkälle kehittyneet, ettei nykysaamelaisia voida pitää paimentolais- tai heimoasteella olevana kansanosana. Saamelaiset ovat päinvastoin täysin kykeneviä ottamaan osaa nykyiseen yhteiskunnalliseen toimintaan eri järjestelmien ja oman yhdistystoimintansa puitteissa.

Suomessa noudatetun demokratian vastaista on, että 30 prosentin vähemmistö voisi sanella ne periaatteet, joita entisille inarinsaamelaisille kuuluvilla maa- ja vesialueilla olisi noudatettava. Käytännössä ratkaisut koskisivat myös statuksettomia saamelaisia eli lappalaista väestöä, vaikka heillä ei ole minkäänlaista edustusta käräjien kokoonpanossa. Tällaista päätöksentekotapaa ei pidä oikeusvaltiossa hyväksyä.

Veikko