Sietämätöntä suvaitsemista

Lapin Kansan päätoimittaja Antti Kokkonen kirjoittaa tänään (LK 29.4.2012) kolumnissaan suvaitsemisesta. Hänen mielestään meidän täällä Lapissa pitää oppia suvaitsemaan venäläisiä. Muidenkin kuin heistä hyötymään oppineiden ja heistä siksi pitävien kauppiaiden ja matkailuyritysten.

Kokkonen kertoo, kuinka Lapin Kansa joutui katkaisemaan verkkosivuiltaan epäasiallisen räksytyksen, joka ehti päästä vauhtiin Apukan koeaseman kauppaa koskeneen uutisen ympärillä.

Koeasemahan myytiin venäläisille ja uusi omistajayhtiö Scandinavian Dream aikoo tehdä asemasta venäläismatkailijoiden majoituspaikan.

Kokkonen muistuttaa, että venäläismatkailun alkuaikoina Lappeenrannan seudulla kauppojen ovissa saattoi olla kyltti: vain yksi venäläinen kerrallaan.

Nyt siellä ja Lapissakin on huomattu kuinka venäläisten eurot kilisevät kaupan kassassa samalla tavalla kuin suomalaisten ja venäläisillä noita euroja on yleensä vielä enemmän.

Päätoimittaja kehottaa lappilaisia suvaitsemaan venäläisiä edes oman edun nimissä, jos ei muuten.

Asenne venäläisiä matkailijoita ja ostosmatkailijoita kohtaan on esimerkiksi Ivalossa paljon alkuvuosista muuttunut. Mutta niin on muuttunut suurin osa itäisistä vieraistakin.

Alussa oltiin todella helisemässä kun ihmisten piti vahtia pihojaan, ettei siellä autotallin nurkalla vaan ollut joku irrottamassa Hiacesta perää tai lastaamassa irtainta tavaraa omaan Hiaceensa. En tiedä miksi rajan yli tulikin alussa tuollaista porukkaa.

Tänään Ivalossa vaimon kanssa käydessämme parkkeerasimme S-marketin edessä Skoda Yetimme  venäläisten ökymaastureiden vaikuttavan rivin päähän. Marketissa tippui vesi silmistä ja nenää turrutti hienojen venäläisrouvien hajuvesien infernaalinen huuru.

En tuntenut silti mitään suvaitsemattomuutta.

Olen pientä ohjelmapalvelutoimintaa harjoittaessani opastanut myös venäläisiä matkailijoita kelkkasafareilla ja Inarijärven retkillä. Alussa venäläisiä piti paimentaa kelkkojen kanssa kun he hullaantuivat helposti hurjastelemaan hyvien koneiden päälle päästyään. Jonkun kerran on vodkakin muuttanut sovittua ohjelmaa, mutta yleensä yrittäjän kannalta rahakkaampaan suuntaan.

Matkailijoina venäläiset ovat olleet alusta saakka joustavia ja mukavia asiakkaita, jotka kaiken lisäksi osaavat olla luonnossa.

Minusta venäläisten ja suomalaisten kesken ei ole olemassa suvaitsemisongelmaa henkilötasolla. Mutta kun mennään valtioiden käytäntöihin, ei minusta suomalaisten tarvitse mennä esimerkiksi myymään maita ja kiinteistöjä strategisten kohteiden naapurista. Ei edes yksityisen oman edun nimissä.

Ei sellaista tehdä vastavuoroisesti naapurissakaan.

En tunne Apukan tilannetta tarkkaan, mutta ehdin nähdä jotain siitä käydystä keskustelusta, Kokkosen mukaan räksytyksestä. Hän myös tuntuu tietävän, ettei enemmistö suomalaisista ajattele kuten nuo räksyttäjät.

Toimittajilla on tapana opettaa ja luulla tietävänsä yhtä sun toista. Noita opettajia ja yhteensä mediaa saamme kiittää paljolti siitä, kuinka suvaitsevaisia lopulta olemme.

Väitän, että Suomessa nykyisin jatkuvasti tuputettava suvaitsevaisuus on yksi syy koventuneisiin asenteisiin milloin keitäkin mamuja, homoja, suomenruotsalaisia tai vaikka tässä aiheena olleita venäläisiä kohtaan.

Kun sitten tarjoutuu tilaisuus kommentoida asioita nimettömänä, annetaan paukkua.

Olen viime aikoina käyttänyt termiä suvaitsematon suvaitsevaisuus. Minusta näin sanoessani näen silmissäni jonkun tasa-arvovaltuutettu Eva Biaudetin nenä pystyssä kertomassa miten meidän vähän yksinkertaisten suomalaisten pitäisi olla ollaksemme ihmisiksi.

En tunne suvaitsevani Evaa enkä monia muitakaan hänenlaisiaan suvaitsemattomia.

Veikko

ILO-tarinoita esivihreältä ajalta

Mainitsin aiemmin Mika Flöjtin kirjoitusta kommentoidessani vuoden 1990 saamelaislakiluonnoksesta ja kuinka silloiset vihreät asettuivat valtakunnallisesti vastustamaan pohjoisen valtionmaiden yksityistämistä paliskunnittain muodostettavien lapinkylien yhteismaiksi.

Arkistoni uumenista osui käteeni ”Planeetan paikallislehti” Vihreä lanka 3/1992 (16.1.1992), jossa oli peräti kaksi saamelaislakiin liittyvää kirjoitusta. Muuta pohjoisen uutisantia oli erämaaliikkeen järjestäytyminen.

”Lapin apartheid?” otsikolla Vihreä lanka kertoo:

”Vuosisadan maanomistuskeikaus kuumentaa lappilaisia. Saamelaislaista annetuissa lausunnoissa on tiukkaa vastustusta sille, että Ylä-Lapin maat - noin kolme kertaa Uudenmaan läänin kokoinen alue - annettaisiin valtiolta saamelaisille.

Lakiehdotusta perustellaan saamelaisten historiallisilla omistusoikeuksilla. Maiden nykyinen isäntä metsähallitus kiistää nekin.

Muut kielteiset lausunnonantajat vetoavat paljon siihen, että laki toisi riitoja paikallisten asukkaiden kesken. Lakia eivät kannata kaikki saamelaisetkaan.

Suonttajärven maakylä sanoo lain muistuttavan apartheidia jättäessään perusväestön muukalaisiksi omalla koti- ja synnyinseudullaan.

Lausunnoissa myös katsotaan saamelaisten olevan saamassa kummallisen paljon ylimääräistä etua siihen nähden, että Suomen ´saamelaiset´ ovat suomalaisia kaikkine Suomen kansalaisten etuineen, kuten Enontekiön kunta asian ilmaisee.

Suomen Luonnonsuojeluliitto vastustaa lakia peläten luonnon kärsivän. Luonnonsuojeluliitto uskoo, että lakisääteisten suojelumaiden siirtäminen yksityisomistukseen on mahdotonta.

Muutamissa lausunnoissa lain oikeushistoriallisia perusteluja sanotaan oikeusideologismiksi, jolla ei ole järkevää yhteyttä todellisuuteen.

Muun muassa Lapin seutukaavaliitto katsoo, että YK:n kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus vähemmistöjen oikeuksista ei edellytä esitetyn kaltaista saamelaislakia.

Ruotsissa ja Norjassakaan ei ole näin pitkälle meneviä esityksiä, sanoo metsähallitus.”

”Luonnonkansaa – pyh” -väliotsikon jälkeen Vihreä lanka jatkaa:

”Saamelaislaista keskusteltiin viime viikon keskiviikkona Inarin opistolla. Lakia valmistelemassa ollut saamelaisaktivisti ja oikeustieteen ylioppilas Esko Aikio vakuutteli, että luonnonsuojelualueet sekä metsästäjien ja retkeilijöiden oikeudet voidaan aivan varmasti turvata, vaikka maiden omistus saamelaisille palautettaisiin.

Saamelaisaktivisti - ja kuten itse sanoo: lain edunsaaja - Oula Näkkäläjärvi sanoi kaikkien saamelaisomistuksen mielekkyyttä epäilevien mielipiteiden olevan rasismia.

Salin takariviltä mutistut totuudet olivat:

-Näkkäläjärvet ovat bisnessukua.

-Poromiehet vihaavat petoja. Ajavat kännissä kelkalla ilveksen yli ja hakkaavat kepillä kuoliaaksi.

-Saamelainen luonnonihminen: juo kaljaa ja ajaa kelkalla.”

”Metsät murheitta markoiksi?” -väliotsikon jälkeen artikkeli jatkuu:

”Saamelaisomistus järjestettäisiin lapinkyliin. Lapinkylien rajat noudattaisivat paliskuntien rajoja. Lapinkylien osakkaiksi pääsisivät saamelaisina itseään pitävät, luontaiselinkeinojen harjoittajat ja muut lapinkylien osakkaiksi hyväksymät alueen asukkaat.

Saamelaisvaltuuskunnassa on halua helpottaa omistajan mahdollisuutta asua lapinkylän ulkopuolella.

Lapinkylät saisivat alueen tulot ja vastaisivat menoista niin kuin kuka tahansa omistaja.

Nyt metsähallituksen pumaskoista näkyy, että menot ja tulot menevät suurin piirtein tasan. Metsänhoidosta tulee nettoa noin 9 miljoonaa markkaa vuodessa, maanvuokratuloja saadaan noin miljoona ja metsästys- ja kalastusluvista 1,7 miljoonaa. Yhteensä noin 12 miljoonaa markkaa. Saman verran menee alueen hoitoon, virkistyspalvelujen huoltoon ja vartiointiin.

Saamelaisten pelätään laiminlyövän hoidon ja hakkaavan metsästä rajusti rahaa yksityismetsätalouden kovilla menetelmillä.”

Siinäpä sitä uutisjuttua esivihreältä ajalta.  Jutun kirjoittajaa ei ole painettu, mutta samassa numerossa kakkospääkirjoituksessa käsitellään samaa asiaa kertoen muun muassa Oula Näkkäläjärven rasismisyytöksistä. Kirjoituksen on signeerannut Esko Naskali.

Pääkirjoitus pohtii saamelaislain ydintä ja päätyy toteamaan sen kantaviksi teemoiksi ”rodun ja yksityisen oikeuden maahan”.

Veikko

Inarilaisen tahdon timpuri

Lukaisin Inarin kuntablogia, jota julkaisee Inarin kunta ja kirjoittaa näköjään toistaiseksi vain kunnanjohtaja Reijo Timperi.

Otsikon ”Työllisyyden parantaminen vaatii investoinneilta vaikuttavuutta” alla (19.4.2012) hän selvittää pitkään ja hartaasti kuinka kunnan on ryhdyttävä luomaan edellytyksiä kaivattuja työpaikkoja tuovalle yritystoiminnalle. Siinä hän peräänkuuluttaa heti kärkeen kuntalaisten yhteistä tahtoa.

”Inarin kunnan väestön työllisyys ei ole kehittynyt toivotulla tavalla. Työpaikkoja ei ole syntynyt työllisyyttä parantavin vaikutuksin ja siitä seuraten väestöä on muuttanut kunnasta ja osa väestöstä on jäänyt vaille työtä”, Timperi kirjoittaa.

Siinäpä hän kirjaa saavutuksiaan jo varsin pitkältä kunnanjohtajakaudeltaan, jona aikana kunta on huusannut jos minkinlaisissa investointi-, kaavoitus-, teollistamissopimus- ja yhtiöittämishankkeissa ja aina perusteina uudet, luvassa olevat työpaikat sekä vanhojen työpaikkojen turvaaminen. On ostettu kalanviljelylaitosta ja kaikkea muuta mistä joku toinen taho on halunnut päästä eroon, rakennettu halleja, kuuluisa Siula, riidelty tonteista ja liittymämaksuista yrittäjien kanssa, ajettu muutama koulu kuluja tuottamasta nurin, yritetty kaavoittaa loma- ja matkailurakentamista suojelualueille vaikka kunnassa olisi toisaallakin tuhansia hehtaareita ja neliökilometrejä tilaa. Eli on touhuttu kuin norsu porsliinikaupassa kuntalaisten mielipidettä paljoakaan kuulematta. Tai ainakaan siitä välittäen.

Olen muutamia kertoja kysellyt julkisesti paljonko kunnan investoinnit, kaupat ja kunnan elinkeinoyhtiöön sen pääomaksi pumpatut miljoonat ovat oikeita työpaikkoja tuottaneet ja mikä on näin ollen ollut työpaikan hinta.

Ei vain ole sitä selvitystä kuulunut eikä näkynyt.

Esimerkiksi Mellanaavalle tehtyjen sijoitusten on ylimalkaan kerrottu näkyneen Ivalon ja Saariselän hotellien ja ravintoloiden myynneissä kun paikkakunnalle saadut auto- ja rengastestaajat ovat tarvinneet majoitusta, ruokaa ja juomaa. Näin varmaan, mutta kuinka paljon? Ja mikä näissä myynneissä on ollut niiden alueella toimivien testiyritysten osuus, jotka ovat kyenneet toimimaan ilman kunnan subventioita?

Niitäkin kun on.

Jos matkan varrella lupaillut työpaikat olisivat toteutuneet, Inarissa alkaisi olla työvoimapula. Toki esimerkiksi Inarijärven matkailukaavoituksessa tapahtuneet viiveet ovat toistaiseksi estäneet niiden - oliko se peräti - 700:n uuden työpaikan tuloa, jotka konsultin mukaan kaavalla syntyisivät.

Ken elää, se näkee. Ja toivottavasti myös muistaa.

Kaikella tällä koheltamisella ja samalla peruspalvelujen jatkuvilla säästökuureilla eli ”tehostamistoimilla” on luotu Inarille negatiivista imagoa. Sitä ovat kuvailleet jopa jotkut alueelta Leville tai muualle Lappiin suosiolla väistyneet potentiaaliset sijoittajat.

Syy huonosta imagosta on vieritetty kuitenkin medialle ja muille kaiken maailman ”uusortodokseille”. Jälkimmäiset kulkevat asiakirjoissa kylläkin kuntalaisina ja sen veronmaksajina. Osa jopa ihan mitä melkoisina.

Nyt kunnanjohtaja Timperi peräänkuuluttaa kuntalaisten yhteistä tahtoa kaavoittaa Inarin kirkonkylän lakkautetun koulun tontista hotelli- ja lomaosakealue. Kun yhteistä tahtoa ei löytynyt hankkeen etenemiselle riittävästi teknisestä lautakunnasta, joka on kuunnellut matkailurysän tuomista kylän keskustaan kyseenalaistavia kuntalaisia ja kyläyhdistystä, hän käytti kunnanjohtajan otto-oikeutta ja alisti lautakunnan päätöksen kunnanhallitukselle.

Kun lautakunta oli karsinut koulu- ja satama-alueen suunnitelmasta kylän ilmettä hallitsevan lomaosakeslummin, palautti yhteinen tahto eli kunnanjohtaja sen tätä kautta takaisin suunnitelmiin.

Satuin kuulemaan sivusta muutamien luottamushenkilöiden keskustelun teknisen lautakunnan kokouksen jälkeen. Kertoivat toisilleen, kuinka kunnanjohtaja oli karjunut heille ja osasivat odottaa päätöksen vaihtuvan kunnanhallituksessa.

Siellä sanelee se yhteinen tahto?

”Inarin kirkonkylän asemakaava asetetaan kaikkien nähtäville ja sen sisällöstä päätetään aikanaan valtuustossa erikseen, joten eri vaihtoehtoja voidaan paremmin punnita kunnanhallituksen uuden päätöksen perusteella”, selittää Timperi. Toisin sanoen, hanke viedään kalkkiviivoille ja sitten se on jälleen melkeinpä pakko siunata, ettei tule leimatuksi ”uusortodoksiksi”.

Timperi runoilee tarpeesta lisätä Inarin kirkonkylän vetovoimaa kulttuurikeskus Sajoksen ja saamelaismuseo Siidan imussa sijoittajia ja yrityksiä kiinnostavaksi.

Samaan aikaan kirkonkylässä ei tahdo olla asuntoja, eikä olekaan, nykyisillekään työntekijöille. Päiväkodissa, jossa samanaikaisesti pyörii parhaimmillaan tai pahimmillaan 25 lasta on vain 12 sänkyä, mutta kaipa sentään enemmän patjoja.

”Rakentakaa itsellenne omakotitalo!” kehottavat kunnan niin sanotut luottamushenkilöt. Eivätkä sijoittajat nuku siskonpetillä.

Ehkä kunta rakentaa kirkonkylän kolmannen hotellin jos vaikka kukaan yrittäjä ei rohkenisi investoida vielä Oy Loma- ja kongressikeskus Inariin.

Veikko

Jk. Inarin kuntablogissa on palautepalsta. Laitoin sinne lyhyesti näkemystäni inarilaisten yhteisen tahdon jalostumisesta yhdeksi tahdoksi.

”Kommenttisi on otettu vastaan. Kommentti julkaistaan kun ylläpitäjä on hyväksynyt sen”, ilmoitti palautepalsta.  Eipä ole palautettani näkynyt.

Oikeuksien perustelemista, riitaa, väkivaltaa - vai sotaa?

Olen aikaisemmin kertonut saamelaiskäräjien entisen lakimiessihteerin Heikki J. Hyvärisen julkisissa yhteyksissä esittämistä näkemyksistä, joilla hän on kuvannut mielestään kuvitteellisten lappalaisten toimintaa heidän puolustaessaan omia näkemyksiään alkuperäiskansasta ja alkuperäiskansan maa- ja vesioikeuksista.

Hyvärinen on kertonut saamelaisia uhatun väkivallalla ja sodalla. On valehdeltu ja väärennetty ja niin edelleen.

Kovaa puhetta lakia lukeneelta henkilöltä.  Hän on myös julistanut nimeltä joitain ”saamelaisten julkisiksi vihollisiksi”. Jos joku toinen näin tekisi, hän olisi oikopäätä syyttäjän hampaissa ja käräjillä.

Hyvärisen suruton sanankäyttö tuli mieleeni jälleen eilen kun silmäilin Pirita Näkkäläjärven kirjoittamaa kauhumaalailua, jossa käytettiin Hyvärisen viljelemiä argumentteja. Oli uhka sulauttaa 10 000 nykyistä saamelaista 100 000:een suomalaiseen ja niin edelleen.

Teit isäin astutaan?

Eilen tuli uutisiin myös saamelaisten yrittäjien ILO-kannanotto. Siinä todettiin, että heimokansojen tueksi aikanaan laaditun sopimuksen ratifiointi johtaisi saamelaisten keskinäiseen riitelyyn sekä riitoihin myös saamelaisten ja alueen muiden asukkaiden kesken.

Jos tämän sanoisivat lappalaisliikkeen inarinsaamelaiset edusmiehet, Yrjö Mattila ja Kari Kyrö, heitä varmasti syytettäisiin väkivallalla tai sodalla uhkaamisesta. Koska yhteiskuntarauhan järkkymisen todennäköisyys otettiin esille saamelaisten yrittäjien yhdistyksen taholta, rohjennen minäkin asiasta kirjoittaa joutumatta Hyvärisen tutkinnan, syytteen lukemisen ja tuomitsemisen kohteeksi.

Tai tuskin niiltä sittenkään vältyn.

Savukoskelainen Raimo Maaninka kirjoitti Lapin Kansassa (LK 15.4.2012) aiheesta otsikolla ”ILO uhkaa kansalaisrauhaa”.

”On saatu maahan selväsanainen ja rohkea presidentti, joka sanoi suomeksi sen, mikä on ILO-sopimus.

Se on tarkoitettu palauttamaan entisissä siirtomaavalloissa alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Ja jos jollekin kansanosalle annettaisiin erioikeuksia, ei ne voi olla keneltäkään muulta pois. Suurin osa lappilaisista on asiasta samaa mieltä.

Vielä elää pieni toive siitä, että kansalaisrauha säilyy Lapissa, vaikka osa ministereistä ei selvästikään ymmärrä yhteistä parasta, vaan ajaa asiaa eteenpäin. Se on oikeustajun puutetta.

Maaoikeuspyrkimykset eivät sovi nyky-yhteiskuntaan. Jos ILO ratifioitaisiin Suomessa, syyllistyttäisiin syrjintään niitä kohtaan, jotka asuvat saamelaisalueella, mutteivät täytä saamelaisuuden kriteereitä.

Olen jo odotellut valtiovallan taholta kannanottoa, jossa tuodaan esille hankkeen epäoikeudenmukaisuus. Toivoisin myös lappilaisten ottavan asiaan kantaa, puolustavan oikeuksiaan. Saamelaismääritelmästä on käyty väittelyitä, mutta se ei riitä, vaikka onkin hyödyksi.

Saamelaismääritelmän ulkopuolelle jäävästä suuresta enemmistöstä voi tulla helposti kakkosluokan kansalaisia Lapissa.

Se fanaattisuus, jolla ILOa on viety eteenpäin, on saanut jo uskonnollisia piirteitä. Jopa kuntarajoja pitäisi siirrellä saamelaisaluerajoihin vedoten. Taustalla ovat maa-oikeudet.

Enää ei ole kysymys vain kulttuurin tai elinkeinojen tukemisesta. On kiire saada sopimus myös siksi, että nykyiselle saamelaisalueelle se voisi vielä onnistuakin, muttei samojen kriteerien alueelle, jos se tunnustettaisiin. Siihen kuului ns. Kemin Lappi, jonka kyliä olivat Maanselkä Kuusamossa, Kitka Posiolla, Sompio Sodankylässä ja niin edelleen.

Todellinen metsäsaamelaisten asuttama alue oli huomattavasti suurempi vielä 1700-luvulla kuin nykyisin tunnustettu saamelaisalue. Oli olemassa selvä ja tunnustettu Lapinraja.

Suurella osalla lappilaissyntyperäisistä virtaa suonissaan samaa lappalaisverta. Savolaisten muutto alueelle sulautti lappalaiset suomalaisiin. Oma lappalaisveripisarani periytyy yhdeksän sukupolven takaa Kemin Lapin Kitkajärven lapinkylässä asuneelta Anders Oulanpojalta (1703-1794).

Tunnen hengenheimolaisuutta saamelaisia kohtaan. Kannatan lämpimästi heidän kielensä, kulttuurinsa ja elinkeinojensa tukemista jatkossakin. Sanon silti ei ILOlle.”

Näin kirjoitti Raimo Maaninka. Väkivaltaa ja sotaa julistamatta. Vailla fanaattisuutta.

Eikä propagoiden, joksi Pirita Näkkäläjärvi leimasi kirjoituksessaan ILO-sopimuksesta käydyn keskustelun jos se ei yhdy saamelaiskäräjien johdon määrittelemään yhteen ja ainoaan totuuteen.

Siihen tuskin on enää nykyisillä tiedoilla ja ihmisten identiteetin vahvistuttua paluuta.

Veikko

Saamelaisen yrittäjäyhdistyksen ILO-lausunto

Utsjoella toimiva Saamelaismatkailu- ja yrittäjät ry on lähettänyt maa- ja metsätalousministeriölle sen lausunnon tausta-aineistoksi kriittisen näkemyksensä ILO-sopimuksen ratifioinnista.

24.4.2012 pitämänsä kokouksen päätöksen mukaan saamelaisyrittäjät ilmoittavat, ettei ILO-sopimusta pidä ratifioida.

”Ratifiointi johtaa turhiin riitoihin saamelaisten kesken ja muiden alueella asuvien ihmisten kanssa. Sopimus on turha nyky-Suomessa, jossa oikeudet voidaan hoitaa tavallisilla laeilla”, yrittäjäyhdistys viestittää.

Saamelaisyrittäjien mukaan mikäli alkuperäiskansasopimus kaikesta huolimatta ratifioitaisiin, tulisi myös saamelaismatkailu- ja muiden saamelaisyrittäjien olla mukana ratifiointiin liittyvissä neuvotteluissa sekä lausunnonantajina.

”Saamelaiskäräjät ei voi edustaa yhdistystämme eikä elinkeinoamme”, yrittäjäyhdistys ilmoittaa.

Saamelaismatkailu- ja yrittäjät ry:n tarkoituksena on muun muassa edistää ja ylläpitää saamelaisten elinieinoja sekä valvoa saamelaisten yrittäjien yleisiä ja yhteisiä ammatinharjoittamiseen liittyviä etuja. Yhdistyksen jäsenet ovat saamelaisia.

Yhdistys lausuu edelleen:

”Vielä olemme sitä mieltä, että ratifioinnissa pitää huomioida maankäyttönä saamelaisten harjoittama matkailuelinkeino, joka pohjautuu saamelaisten perinteisiin elinkeinoihin. Kun mietitään kuka ILO-sopimuksessa on alkuperäiskansaa, määritelmänä käytetään KHO:n päätöstä 2011:81, jossa on hyvin huomioitu pohjoisen ihmiset.  Saamelaismatkailu- ja yrittäjät ry kiinnittää maa- ja metsätalousministeriön huomiota siihen, että ILO-sopimuksen ratifioinnissa kaikkia on kohdeltava tasapuolisesti.”

Saamelaisyrittäjien lausunnon on allekirjoittanut yhdistyksen puheenjohtaja Petteri Valle.

Lausunnossa mainittu korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päätös on se nimenomainen, jota saamelaiskäräjien johto saamelaisnuorten järjestön tukemana on vaatinut oikaistavaksi. Päätös huomioi aikaisempia tulkintoja pitemmälle saamelaiseksi hakeutuvan henkilön polveutumisen ja itseidentifikaation, kun aiemmin kieli ja saamelaiskäräjien vaalilautakunnan näkemys henkilön sopivuudesta ovat olleet ratkaisevia.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) pyysi eri ministeriöiltä lausuntoja ILO-sopimuksen ratifioinnin mahdollisuuksista. Ministeriöt, joita asia ei käytännössä paljonkaan koske, ovat antaneet lausuntonsa määräajassa eli maaliskuun loppuun mennessä. Sen sijaan maaoikeusasioissa keskeinen maa- ja metsätalousministeriö pyysi lausunnolleen jatkoaikaa.

Oikeusministerin mielestä ILO-ratifiointi ei edellytä enää mitään jatkoselvityksiä. Sopimuksen kohdealueelta eli Lapista on kuitenkin esitetty moitteita muun muassa siitä, ettei ministeriö ole ainakaan toistaiseksi vaivautunut tulemaan kentälle kertoakseen mitä kaikkia käytännön vaikutuksia ja keille sopimuksen ratifioinnista seuraisi.

Eräiden tuoreiden analyysien mukaan sopimus edellyttäisi jopa 22:n eri lain muuttamista ja eniten muutospaineita kohdistuisi lakiin metsähallituksesta sekä poronhoitolakiin.

Veikko

Saamelaisvastaisuutta vai oikeuksien puolustamista?

Saamelaiskäräjien citysaamelaisia edustava jäsen, inarilaislähtöinen Pirita Näkkäläjärvi on kauhuissaan.

Hän kirjoittaa Helsingin Sanomissa (HS 23.4.2012) ja varmaan pian myös Lapin Kansassa kuinka polveutumisesta on tulossa uhka oikealle saamelaisuudelle, mikäli ”saamelaisvastainen liikehdintä” perii voiton saamelaiskäräjien pohjoissaamelaisen enemmistön ajamasta ILO-sopimuksen ratifioinnin vaatimuksesta.

”Polveutumistaktiikka uhka saamelaisille” -otsikon alla Näkkäläjärvi kirjoittaa:

”Voimistunut saamelaisvastainen liikehdintä kauhistuttaa. Seuraan pelolla, kuinka hyvin sen propaganda tuntuu vetoavan ihmisiin.

Keskiössä on polveutumisen käsite, jonka oikeutuksella uhataan saamen kansan elävää kulttuuria. Minusta tuntuu samalta kuin Suomen kansasta silloin, kun Zhirinovskin pelättiin tulevan rajan yli ja valtaavan Suomen.

Vaikka liikehdinnän johtohahmot esittävät itsensä saamelaisen kulttuurin puolestapuhujina, kyse on saamelaisvastaisesta toiminnasta. Kyseessä on kampanja, jonka puitteissa joukko aiemmin selkeästi suomalaisiksi identifioituneita lappilaisia on puhumassa itseään saamelaiskäräjien äänestysluetteloon ja alkuperäiskansaksi, monet potentiaalisten maaoikeuksien toivossa.

Jos tavoite toteutuisi ja pelkkä polveutuminen sekä subjektiivinen itseidentifikaatio nousisivat saamelaismääritelmän perustaksi, voisi saamelaiskäräjien äänestysluetteloon tulla 100 000 suomalaista, joilla on kaukaisia saamelaisia sukujuuria. Tässä tapauksessa olisi löytynyt uusi, nerokas tapa assimiloida Suomen 10 000 saamelaista lopullisesti valtaväestöön! Tämä merkitsisi myös perustuslaissa turvatun saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon loppua ja kuolemaniskua saamelaiskulttuurille Suomessa.

Erilaiset ryhmät käyttävät polveutumisen käsitettä taitavasti oikeuttamaan omia vaatimuksiaan. Niin ´lappalaisliike´kuin uusi, saamelaisiksi haluavien lappilaisnuorten liike keräävät sympatioita vetoamalla jopa yli 100-200 vuotta sitten lappalaisveroluetteloihin merkittyihin yksittäisiin esi-isiinsä tai -äiteihinsä. Kuitenkaan tällä joukolla ei laajalti ole (eikä parhaimmillaan vuosisataan ole ollut) yhteyttä elävään saamelaiskulttuuriin vaan se edustaa valtaväestöä – siltikö heidän pitäisi päästä päättämään saamelaiskulttuurin tulevaisuudesta?

He eivät ole, ILO 169 -sopimuksen sanamuotoa mukaillen, säilyttäneet omia sosiaalisia, taloudellisia, kulttuurillisia ja poliittisia instituutioitaan, mukaan lukien saamen kieltä. On vaikea uskoa, että he äänestysluetteloon päästyäänkään vaihtaisivat suomalaisen kulttuurinsa jonkun kauan sitten eläneen esivanhempansa elämänmuotoon ja kieleen tai olisivat niistä edes aidosti kiinnostuneita.

Sitä paitsi ILO:n relaatioon perustuvan määritelmän mukaan tietyn maan väestö ei ole alkuperäiskansaa, vaikka se olisi asuttanut aluetta ikimuistoisista ajoista saakka, jos se kuitenkin on dominoivassa asemassa.

Saako siis valtaväestöä hyödyttävän polveutumisen käsitteen perusteella tulla ja hävittää elävän, kollektiivisen kulttuurin? Sillä niinhän siinä kävisi, jos ryhmä, jonka muistokin kaukaisista saamelaisjuuristaan on heikko, valitsisi saamelaiskäräjien jäsenet, jakaisi kulttuurimäärärahat ja neuvottelisi saamelaisten asioista valtion kanssa.”

Näin Pirita Näkkäläjärvi kuin suoraan saamelaiskäräjien entisen lakimiessihteerin Heikki J. Hyvärisen kynästä.

Sama pelottelu, sama toisten historiasta nousevan ja nykypäivään ulottuvan identiteetin ja kulttuurin halventaminen.  Ja lisäksi huoli miten kävisi rahanjaossa.

ILO-sopimus ei perustu mihinkään kielelliseen osaamiseen.  Ja maissa, missä heimoasteella olevien alkuperäiskansojen suojaksi laadittu ILO-sopimus on ratifioitu, eivät puhutut kielet ole hävinneet.  Sopimuksella kun ei puututa kieleen vaan korjataan maankäytössä olleita puutteita.

Mitä muuhun kulttuurin säilyttämiseen tulee, esimerkiksi Suomessa Kuusamon alueelta alkanut poronhoito on jatkunut käsittääkseni katkeamattomana jatkumona koko vanhan Lapinmaan alueella näihin päiviin.

Veikko

Vanha pakina

Saamelaisuudesta ja lappalaisuudesta, maaoikeuksista ja ILO-sopimuksesta väännetään parhaillaan kättä.

Ovatko lappalaisten maaoikeudet olemassa? Ja jos ovat, kuuluvatko ne suomenkielisiksi pakotetuille lappalaisten jälkeläisille, vai 1970-luvulla saamelaisvaltuuskunnan vaaliluetteloon kieli- ja kulttuuriperustein kirjatuille saamelaisille ja heidän jälkeläisilleen?  Voiko vaaliluettelo olla samalla kiinteistöoikeudellinen asiakirja?  Ja niin edelleen…

Lappalaiset ja lappalaisoikeudet ovat olleet olemassa tai olematta vähän tilanteen mukaan. Viime aikoina on saamelaiskäräjien suunnasta katsottu, että lappalaiset ovat lakanneet olemasta, mutta heidän oikeutensa ovat olemassa ja kuuluvat käräjien vaaliluettelossa oleville saamelaisille.

Seuraavassa vanha 18.11.1999 Lapin Kansassa julkaistu pakinani ”Lauseita ja lausuntoja lappalaisista”:  

Viikonpäivät sitten tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba kertoi oululaisessa Kalevassa: ”Etnistä kansaa nimeltä lappalaiset ei ole koskaan ollut eikä lappalaiset-käsitteellä ole mitään tekemistä etnisyyden kanssa. Oikeushistoriassa se liittyy ainoastaan elinkeinoihin ja maaveroon ja yleisessä kielenkäytössä milloin mihinkin.” Lapinkylien hän totesi  kadonneen maarekisteriyksikköinä 1900-luvun isojaossa ja lapinveron lakkautuessa vuonna 1924.

8.4.1982 oikeustieteiden kandidaatit Korpijaakko ja Heikki J. Hyvärinen julkaisivat Kaltio-lehdessä laajahkon saamelaisalueen maanjakoja ja omistuksia käsitelleen artikkelin. Näin he silloin: ”Perintömaihin kohdistuvien oikeuksien omistaja on edelleen täsmennettävissä. Sellaista henkilöä, jonka omistusoikeus kohdistuu perintömaahan ja joka siitä maksaa lapinveroa ja lapinkylän kyläkunnan jäsenenä tarvittaessa osallistuu kylän muun perintömaan maaveron maksamiseen, nimitetään maa- ja vesioikeudellisessa lainsäädännössä lappalaiseksi. Lappalaisten muodostama kyläkunta määräsi kylän yhteisistä alueista.”

Ja näin Korpijaakko ja Hyvärinen lapinkylistä ja perintömaista: ”Saamelaisten kotiseutualueella näyttää olevan kaksi erillistä valtiovallan vahvistamaa kiinteistöjärjestelmää. Vanhemman eli lappalaiselinkeinojen harjoittamiseen perustuvan lapinkylä- ja perintömaajaon päälle on isojaossa vahvistettu maanviljelyyn perustuva tilajärjestelmä ottamatta vanhempaa jakoa lainkaan huomioon.”  Ja edelleen: ”Kiinteistö ei lakkaa olemasta pelkästään sillä perusteella, että sitä koskeva merkintä jää pois viranomaisrekisteristä. Kun maaveron lakkauttaminen ei ole lopettanut muita kiinteistöjä Suomessa, ei se ole lopettanut niitäkään, joista maksettiin lapinvero-nimistä maaveroa. Maahan ja veteen kohdistuvista oikeuksista on taas yleisenä periaatteena todettava, etteivät oikeudet siirry omistajalta toiselle ilman laillista saantoa.”  Ja edelleen: "Oikeudet eivät myöskään menetä merkitystään tai lakkaa pelkästään sillä perusteella, että on kulunut paljon aikaa tai että yleisesti on lähdetty siitä, ettei niitä ole.”

28.3.1982 oikeustieteiden kandidaatti Oula Näkkäläjärvi laati korkeimmalle oikeudelle (KKO) lapinkylien silloisten perillisten asianajajana vaateita pohjoisten kuntien käynnissä olleeseen vesipiirirajankäyntiin. Asiantuntijoihin (Korpijaakko ja Hyvärinen) vedoten hän esitti KKO:lle muun muassa: "Tutkimuksesta selviää, että lappalaisten vanhastaan maksama vero on ollut luonteeltaan maavero. Sitä on maksettu lapinveromaista (myös lapinmaa, veromaa, perintömaa) eli yksittäisten perheiden lappalaiselinkeinojen harjoittamista varten hallitsemista perinnöllisistä maa- ja vesialueista. Lapinverojaotus on vastannut muualla valtakunnassa vallinnutta talojaotusta."

Ja edelleen: "Verolappalaiset olisi tullut ottaa isojakolainsäädännössä asianmukaisesti huomioon, sikäli kuin isojakoa ylipäätänsäkään olisi vallinnut oikeustila huomioon ottaen tullut suorittaa.”

Korpijaakko-Labban viikon takaisen linjauksen ja vuoden 1982 lausumien välille mahtuu mappikaupalla erilaisia lauseita ja lausuntoja lappalaisista ja saamelaisista. Mielenkiintoisimpia tutkittavia ovat ne, joissa kollektiivinen saamelaisuus ja perimykseen nojaava lappalaisuus ruvetaan kytkemään yhteen maaoikeuksista puhuttaessa. Tällöin mukaan astuu muun muassa tuo viime vuosina kovasti pinnalla ollut maaginen vuosiluku 1875.

Korpijaakko-Labba ei ole ainoa tohtori- ja professoritason kynäilijä, joiden määritykset esimerkiksi saamelaisuudesta ovat vaihtuneet – joidenkin moneenkin kertaan. Viikko sitten Korpijaakko-Labba toteaa, "ettei etnisyys ole ikuinen ilmiö vaan prosessi, sukuja on sekä suomalaistunut että saamelaistunut". Linjaus on ehkä nykytilanteessa viisas ja käyttökelpoinen, antaahan se lappalaisille toivoa saamelaistua etnisellä puolella ja saamelaisille toivoa lappalaistua maaoikeuksista puhuttaessa.

Tohtori Marjut Aikio kirjoitti 3.3.1996 Kalevassa tästä etnisyydestä muuten seuraavasti: "Suomessa saamenkansa on nykypäivän ihmisille kuitenkin lähes tuntematon. Ei tiedetä, että saamelaiset ovat oma etninen ryhmä. Ei tiedetä, että saamelaiset ovat sama asia kuin lappalaiset, samoin kuin romanit ovat mustalaisia, eestiläiset virolaisia ja inuitit eskimoita."

Korkein hallinto-oikeus siirsi viime saamelaiskäräjävaaleihin liittyen vuoden 1875 takarajaa hieman tuonnemmaksi lappalaisista polveutuvien saamelaiseksi hakeutuneiden henkilöiden hyväksi. Asiassa lienee auttanut Suomea liian suppeasta saamelaismääritelmästä huomautellut YK.

Vireillä ovat kuitenkin saamelaiskäräjien ja saamelaisnuorten järjestön vaatimukset, joilla KHO palautettaisiin saamelaismääritelmän osalta järjestykseen.

Vihreää järkipuhetta ILO-sopimuksesta

Lappilainen tutkija ja maaseutu- ja erävihreiden varapuheenjohtaja Mika Flöjt tarjoili Lapin Kansassa (LK 22.4.2012) vihreäksi harvinaista herkkua kirjoituksellaan ”Lapin vihreämmän kehityksen puolesta”.

Harvinaista sikäli, että pitkään aikaan en ole nähnyt vihreiltä moista ulostuloa Ylä-Lapille ja koko Lapille keskeisessä maaoikeusasiassa. Yleensä vihreät ovat kyenneet aiemmin kommentoimani Esko Juhani Tennilän (vas.) tavoin kritiikittä toistelemaan heille kerrottua surkutarinaa jonkun tarkoin rajatun ryhmän ryöstetyistä oikeuksista, jotka tulisi pikimmiten palauttaa ratifioimalla kansainvälinen ILO-alkuperäiskansasopimus. Ja samalla pelastettaisiin Suomen kansainvälinen maine.

Flöjt on varmasti perehtynyt uusimpiin Lapin asutushistoriaa ja maaoikeuksia sekä ILO-sopimusta koskeviin tutkimuksiin. Hän näet näkee ILO-ratifioinnin koskevan käytännössä koko vanhaa Lappia.

”Tuen vihreiden linjausta ILO-sopimuksen ratifioinnista siten, että se kattaa koko vanhan Lapin mukaan lukien pakkosuometetut metsä- ja järvisaamelaisten alueet. Sillä juuri metsä- ja järvisaamelaisilla oli tutkimuksien mukaan täysimääräinen maa- ja vesialueiden omistusoikeus vielä Lapinmaan asutusplakaatin (1673) jälkeen aina vuoteen 1742, kunnes Ruotsin kuningas ne pelkällä julistuksella vei."

Näin kirjoittaa vihreä tutkija ja toivoo vihreiltä ministereiltä lappilaisten oikeuksien puolustamista ja poliittista valvontaa siinä, että Lapin luonnonresurssien tuotto saataisiin lappilaisten hyväksi ja että samalla Lapin kehitystä voitaisiin ohjata vihreämpään suuntaan nykyisen resurssien viennin ja polkumyynnin sijasta.

Toivottavasti ympäristöministeri Ville Niinistö (vihr.) ja kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) saavat ja noteeraavat Mika Flöjtin viestin.

Kun muistelen vihreiden aiempia perustellun kriittisiä kannanottoja Lapin maaoikeuskiistaan, päädyn vuoteen 1990. Voi toki olla, että joku on jotain siinä välissäkin yrittänyt sanoa, mutta ei tule heti mieleen.

Tuolloin keskusteltiin saamelaislakiluonnoksesta, jota en ole löytänyt enää verkosta vaan ainoastaan ajan kellastamalla paperilla. Kyse ei ole siis saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaista, vaan sen edeltäjästä, jolla piti siirrettämän Ylä-Lapin valtionmaat saamelaisten hallinnoimille lapinkylille.

Elettiin vielä saamelaisvaltuuskunnan aikaa.

Tohtori Kaisa Korpijaakko oli tehnyt Käsivarren alueelle sijoittuvaa Rounalan lapinkylää käsittävän maaoikeustutkimuksensa ja siirtynyt sen jälkeen politikoimaan tutkimuksellaan Saamenmaan perustamista koko Ylä-Lappiin. Tukimiehinä toimivat Heikki J. Hyvärinen ja Pekka Aikio. Muistan kolmikon lakiluonnoksen esittelytilaisuuksista, joista etenkin Ivalossa pidetty päättyi hieman nolosti Inarijärven jakamisesta syntyneeseen ryöpytykseen.

Jos julisti Ruotsin kuningas metsä- ja kalastajalappalaisten oikeudet virattomiksi, yritti edellä mainittu kolmikko julistaa ne takaisin saamelaisvaltuuskunnan vaaliluetteloon kuuluville.

Lain idea oli, että paliskuntarajoin muodostettaisiin lapinkyliä, joiden hallinto rahoitettaisiin kunkin kylän alueen luonnonvaroista saatavilla tuloilla. Ne taas olisivat kertyneet metsänhakkuista ja muun muassa muulta väestöltä perittävistä luvista ja ties mistä mitä keksittäisiin.

Käytännössä myös saamelaisten nykyisinkin kuntalaisina nauttimat, koko kotikuntaa käsittävät oikeudet olisivat kutistuneet lapinkyläkohtaisiksi.

Kävi kuitenkin niin, että utsjokelaiset havahtuivat huomaamaan, ettei heillä ollut metsiä mistä saada tuloja. Niinpä utsjokelainen valtuuskunnan jäsen (jätän nimen tässä pois) vaati, että Utsjoen lapinkylille tuli voida perustaa yhteismetsä Inarin lapinkylien alueelle. Utsjokelaisillahan on jo nykyisin kaksi tällaista yhteismetsää, joista toinen porotilojen.

Utsjokelainen saamelaisvaltuuskunnan jäsen esitti, että Lemmenjoen kansallispuistossa oli runsaasti männiköitä, joista tuo yhteismetsä voitaisiin perustaa.

Koska olen ainoana toimittajana istunut vuosikymmenten aikana lähes kaikki alueellani pidetyt saamelaisvaltuuskunnan ja -saamelaiskäräjien kokoukset näihin eläkepäiviini asti, olin tuolloinkin paikalla ja uutisoin saamelaislaista ja siihen liittyvästä metsäongelmasta käydyn keskustelun.

Silloin vihreissä jyrähdettiin.

Sattui nimittäin niin, että Vihreiden varapuheenjohtajana oli Ivalon Törmäsessä asuva ekolääkäri ja myöhempi Kessin veteraani Teuvo Niemelä. Hän tyrmäsi ajatuksen, että pohjoisen luonnonsuojelualueita ruvettaisiin purkamaan joidenkin talousmetsiksi.

Tieto aikeista kulkeutui Vihreiden valtakunnan tasolle ja totta vie puolueestahan asetuttiin vastustamaan saamelaislakia. Niemelä varmaan tiesi myös lain soveltamiseen liittyvät historialliset ongelmat.

Saamelaislakiluonnos haudattiin, mutta oikeusministeri Hannele Pokka (kesk.)saatiin vetämään uutta lakihanketta, saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakia.

Sen piti jättää syrjään maaoikeuskiistat ja keskittyä edistämään saamelaiskulttuuria.

”Kulttuurilaki vai Troijan hevonen”, kirjoitin lakia arvioivan juttuni otsikon.

Ehkä viime vuosikymmeninä on nähty kumpi laista tuli.

Veikko

Lukemisen vaikeus

Olen joskus vitsaillut, että puhelias haastateltava pilaa helposti hyvän jutun.

Nykyaikana ongelma saattaa olla ihan todellinenkin, kun lehtiä suunnitellaan ja suunnitellaan etukäteen ja jos uutispäällikön saama idea ja näkökulma romuttuu siihen, ettei haastateltava sitten sanokaan niin kuin oli ajateltu. Eikä ainakaan niin raflaavia kuin idean perusteella pääuutisaukeamalle piirretty geometria edellyttäisi.

Kun asenne on kohdallaan, syntyy jymyjuttu, skuuppi, kuuli tai luki toimittaja mitä tahansa.  Ja viimeistään jos jätti kuuntelematta tai lukematta.

Huhtikuun Journalisti-lehdestä sattui silmään Manu Martikaisen pisteliäs kirjoitus kollegoille lukemisen vaikeudesta.  ”Kortit esiin” otsikon alla hän kirjoittaa näin:

”Voihan natsikortti sentään. Taas ne saippuamaiset persut lipesivät toimittajien pihtiotteesta. Ja taas samalla tekosyyllä: vitsiähän se vain oli, hahhahaa.

Mutta toimittajia ei taaskaan naurattanut.

Ei naurattanut, koska Helena Erosen hihamerkkikirjoitus ei ole varsinaisesti mitenkään hauska, mutta ennen kaikkea siksi, ettei monikaan toimittaja oikeasti lukenut tekstiä ennen kuin tuuttasi siitä otsikkoa verkkoon.

Taas kerran, olisi kannattanut.

Epämääräinen teksti kertoo kirjoittajastaan paljonkin, mutta ei Eronen ihan oikeasti ehdottanut hihamerkkejä ulkomaalaisille. Kuten ei Jussi Halla-ahokaan vaatinut tankkeja Kreikkaan.

Epäilen myös vahvasti, että Aki Kaurismäki suunnittelee parhaillaan ökyrikkaiden joukkomurhaa. Lisäksi olen melko varma, ettei kirjailija Tuomas Kyrö oikeasti pahoita mieltään niin usein kuin kirjoittaa, eikä Paavo Lipponen ole takavuosien hurjista puheistaan huolimatta vieläkään tavannut yhtään kepulaista nahkurin orsilla.”

Että tällaista mediakritiikkiä Journalistissa.

Puhumisesta vielä sen verran, että saattaahan puhelias toimittajakin pilata hyvän jutun. En tiedä löytyisikö sellaisista esimerkkiä?

Veikko

Tosimiehet kelkkailevat

Inarin kairoilla työnsä puolesta liikkuva kaveri soitti Sarmitunturin erämaasta palaillessaan.

”Kirjoita jotain näistä tunturien huiputtajista, näistä muka aikuisista paikkakuntalaisista kavereista, jotka jylläävät vuoristokelkoillaan huvikseen jyrkimmissä rinteissä ja huudattavat koneitaan pitkin kairoja keväisen luonnon kauhuna”, hän viestitti.

Kyseessä olivat olleet Venäjän rajan pinnassa olevan Akalauttapään rinteet. Kelkoilla oli tosiaan ajeltu ylös ja alas pitkin tunturia ja välillä jouduttu lapio- ja raivaustöihinkin.

Vastaavan tosimiesten leikkipaikan samainen työkseen kelkkaileva oli tavannut Muotkatunturin erämaassa. Siellä kelkkahemmot olivat tykittäneet Kuarvikodsin jyrkintä kylkeä. Jälki oli ollut kavereista varmaan silmiä hivelevää, mutta tavallisen luonnossa liikkuvan silmin järkyttävää.

”Eivät kaverit ymmärrä, ettei paikkakuntalaisille myönnettävä ilmainen ja alueellinen kelkkailulupa tarkoita tällaista käyttäytymistä”, sanoi soittaja. Hänen mielestään ei pidä valittaa ja vaahdota sitten jos lupakäytäntöä ja maastoliikenteen lainsäädäntöä kiristetään.

Soittajasta paikkakuntalaisten ilmainen ja alueellinen kelkkailupa on arvokas asia. Se on kuitenkin tarkoitettu ihmisten tarvekelkkailuun, johon toki voidaan lukea myös asiallinen virkistäytyminen luontoa ja toisia liikkujia kunnioittaen.

Soittajan mukaan Inarissa on merkittyjä kelkkailu-uria ja -reittejä sekä tarve- että vapaa-ajan ajeluun. Lisäksi on paikallisia, perinteisiä kulku-uria, joita pääsee paikoista toisiin ilman että tarvitsee mennä möyhimään sekapäisesti omia polkujaan.

Jos kelkkailu ei ole ihmiselle muuta kuin hillitöntä rälläämistä sekä kaluston ja omien luiden kestävyyden koettelua, on Ivalossa olemassa tarkoitukseen sopiva moottorirata. Varmaan kylän nuorten miesten kokoontumisia varten voitaisiin varata myös jokin soramonttukin hyppyytyspaikaksi.

Omituinen leikkiminen on ollut muodissa siitä asti kun niin sanotut vuoristokelkat tulivat markkinoille. Harrastukseen on liittynyt myös luvaton kruisailu luonnonsuojelualueiden halki – ennen kuin alueen valvojat ehtivät reagoida mitenkään.

Taisi sentään Kevon luonnonpuistossa joku porukka taannoin kärähtää.

On se niin väärin! Kevon kanjoni jos mikä sopisi tosimiesten peuhapaikaksi jyrkkine rinteineen.

Veikko

Tennilä ja aikain saatto

Entinen kansanedustaja ja nykyinen Rovaniemen kaupunginvaltuuston jäsen Esko-Juhani Tennilä (vas.)tarjoili Lapin Kansassa (LK 17.4.2012) yli kymmenen vuoden takaisia lääkkeitä ILO-sopimusongelman ratkaisuksi.

Hän katsoo siis vieläkin kauemmaksi takavuosiin kuin mitä oikeusministeri  Anna-Maja Henriksson (r.) pohjoismaista saamelaissopimusta ja ILO-ratifiointia valmistelevine virkamiehineen.

Tekee mieli suoraan sanoa, että Tennilästä on aika ajanut tässä asiassa oikealta ohi.

”Saamelaiset pyrittiin vielä 1960-luvullakin suomalaistamaan kovin ottein. Kouluissa saamea ei opetettu, eivätkä saamenlapset saaneet puhua sitä edes välitunneilla tai asuntoloissa. Ensimmäinen laajemmin koulutettu saamelaisten ryhmä nosti Nils-Aslak Valkeapään johdolla 1960-luvun lopulla taistelulipun, minkä jälkeen moni asia on mennyt eteenpäin. Saamen kielen asema on tunnustettu ja saamelaiset saivat 1990-luvulla myös kulttuuri-itsehallinnon.”

Näin maalailee Esko-Juhani ja kehuu viimeisenä saamelaisten aseman parannuksena Inarin Sajosta.

”Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva sopimus 169 vuodelta 1989 on kuitenkin yhä hyväksymättä. Se edellyttää maanomistuksen palauttamista alkuperäiskansoille. Kiistaa on käyty siitä, mitä saamelaisten maahan ja perinteisiin elinkeinoihin liittyvien oikeuksien järjestäminen saamelaisten kotiseutualueella olevilla valtion mailla tarkoittaisi.”

Tennilä viittaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön Sajos-puheessaan esittämiin ILO-näkemyksiin ja toteaa saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärven epäilleen presidentin tietoja asiassa. Esko-Juhanilla ei näyttäisi olevan tässä asiassa erimielisyyttä Klemetin kanssa.

”Saamelaisilla on katkeria kokemuksia etujensa sivuuttamisesta päätöksenteossa. Esimerkkinä tästä ovat vaikkapa Lokan ja Porttipahdan yhteensä yli 600 neliökilometrin tekoaltaat. Niiden alta joutui saamelaisväestö muiden Sompion asukkaiden tavoin lähtemään allasevakoiksi Vuotsoon poromaitaan menettäen”, kirjoittaa Tennilä.

Keitähän muuten ovat Esko-Juhanin mainitsemat ”Sompion muut asukkaat”? Etteivät vain niitä alkuperäisimpiä metsälappalaisten jälkeläisiä. Nykyinen saamelaisväestöhän on alueelle varsin myöhään muuttanutta.

”Saamelaiset odottavat, että he pääsevät ILO-sopimuksen myötä oikeasti vaikuttamaan alueensa maiden, metsien ja vesien käytöstä päätettäessä. Saamelaisalueella asuvat suomalaiset taas pelkäävät, että heidän asemansa heikkenee, jos ILO-sopimus hyväksytään”, Tennilä jatkaa.

”Realistinen ratkaisu tähän vuosikymmeniä jatkuneeseen ´jäätyneeseen konfliktiin´ löytyy haluttaessa valmistelussa olevasta uudesta Metsähallitus-laista. Sitä laadittaessa kannattaa kaivaa esille hallintoneuvos Pekka Vihervuoren (1999) ja Hannele Pokan saamelaistoimikunnan (2001) esitykset niitä edelleen kehitellen.”

”Valtion maat muodostavat 90 prosenttia saamelaisalueen maista. Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueesta voidaankin tehdä täysin oma yksikkönsä, jota johtamaan asetettuun johtokuntaan valitsevat vahvan edustuksen niin Saamelaiskäräjät kuin Ylä-Lapin kunnat.

Samalla osa Metsähallituksen tuotoista tulee ohjata johtokunnalle ja sen kautta saamelaisten ja Ylä-Lapin muiden toimijoiden käyttöön. Nyt Metsähallitus tulouttaa Suomen valtiolle noin 100 miljoonaa euroa vuodessa.”

Näin kirjoittelee Esko-Juhani Tennilä ja saa minut ihmettelemään muutoin arvostamani suorasanaisen entisen kansanedustajan ajasta jääneitä perusteita.

Onko niin, että kun on kerran johonkin asiaan ottanut tietyn kannan, siinä on pysyttävä ja suljettava pois kaikki tuota kantaa mahdollisesti horjuttava uusi tieto?

Ystäväni Esko-J. , kun sinulla on varmaan nykyään paremmin aikaa perehtyä asioihin kiireisen edustajaurasi jälkeen, otapa käteen Pekka Vihervuoren jälkeen julkistetut selvitykset ja tutkimukset (esim. Juhani Wirilander, Matti Enbuske, Juha Joona, Tanja Joona) ja lue ne kerrankin ajatuksella läpi.

Ja jos tuntuu, että janoat vielä lisää tietoa, sitä löytyy ruotsalaisten ja norjalaisten tuottamana.  Puhumattakaan, jos näissä alkuperäiskansa-asioissa halutaan mennä tutkimaan vaikkapa Fennoskandian varhaisinta asutushistoriaa Johan Turia pitemmälle.

Tiedosta ei ole todellakaan enää pulaa, ainoastaan sen omaksumisesta.

”Nehän ovat rasisteja!” tokaisit Esko J. minulle kerran kun tapasimme työni puitteissa ja tulin maininneeksi jotain lappalaisista.

Pahoittelin silloin asennettasi ja epäilin tietojasi asiasta.

Veikko

ILO-sopimus – mitä se on?

Tänään vähän kansainvälisen työjärjestö ILO:n yleissopimus 169:n sisällöstä. Lisäksi joitain ”alan ihmisten”  näkemyksiä vuosien varrelta sekä jokunen sana kirjoittajalta:

Sopimus on vuodelta 1989, jolloin se korvasi vuodelta 1957 olleen alkuperäiskansasopimuksen.

Artiklan 1 mukaan sopimus koskee ”a) niitä itsenäisissä maissa eläviä heimokansoja, jotka eroavat selvästi maan muista väestöryhmistä sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten olojensa puolesta ja joiden asema määräytyy kokonaan tai osittain niiden omien tapojen tai perinteiden tai erityislainsäädännön mukaan; b) niitä itsenäisissä maissa eläviä kansoja, joita pidetään alkuasukkaina, koska he polveutuvat väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtionrajojen muodostumisen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu, ja jotka oikeudellisesta asemastaan riippumatta ovat säilyttäneet kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa.

Määriteltäessä ryhmät, joihin tämän yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan, on olennaisena perusteena pidettävä sitä, että kansa itse pitää itseänsä alkuperäis- tai heimokansana.”

Artiklan2 mukaan ”hallituksille kuuluu vastuu kysymyksessä olevien kansojen oikeuksia puolustavien ja heidän koskemattomuutensa takaavien yhteen sovitettujen ja järjestelmällisten toimien kehittämisestä yhteistyössä näiden kansojen kanssa.

Näihin toimiin tulee sisältyä hankkeita, joiden avulla a) näiden kansojen jäsenille varmistetaan pääsy yhdenvertaisesti osallisiksi maan lainsäädännön muille väestöryhmille myöntämistä oikeuksista ja mahdollisuuksista; b) edistetään näiden kansojen sosiaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen oikeuksien täysimääräistä toteutumista, kunnioittaen niiden sosiaalista ja kulttuuri-identiteettiä, niiden tapoja, perinteitä ja instituutioita; c) autetaan näiden kansojen jäseniä kaventamaan alkuperäisväestön ja muun väestön välillä mahdollisesti vallitsevia sosiaalis-taloudellisia eroja mainittujen kansojen pyrkimysten ja elintapojen kanssa yhteensopivilla tavoilla.”

Artiklan 3 mukaan ”alkuperäis- ja heimokansojen tulee voida nauttia täysimääräisesti ihmisoikeuksista ja perusvapauksista ilman rajoituksia ja syrjintää. Tämän sopimuksen määräyksiä sovelletaan tasapuolisesti mainittujen kansojen mies- ja naispuolisiin jäseniin. Näiden kansojen ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, mukaan lukien tässä yleissopimuksessa mainitut oikeudet, ei saa loukata minkäänlaisin voima- tai pakkokeinoin.”

Artiklan 4 mukaan ”mainittujen kansojen jäsenten, instituutioiden, omaisuuden, työvoiman, kulttuurin ja ympäristön suojelemiseksi on tarvittaessa ryhdyttävä erityistoimenpiteisiin.”

Se ILO-kansan määrittelystä. Siis heimoaste, erottautuminen selvästi muusta väestöstä sosiaalisten ja taloudellisten olojen puolesta, polveutuminen aluetta ikiajat asuttaneesta väestöstä, kulttuuriset instituutiot, tarve päästä yhdenvertaiseen asemaan muuhun väestöön nähden.

ILO-kansan oikeudesta maahan Artikla 14. lausuu näin:  ”Kyseisille kansoille on tunnustettava omistus- ja hallintaoikeus niihin maihin, joilla ne perinteisesti asuvat. Soveltuvissa tapauksissa on lisäksi turvattava asianmukaisilla toimenpiteillä näiden kansojen oikeudet käyttää alueita, jotka eivät ole niiden yksinomaista asuinaluetta, mutta joita ne ovat perinteisesti voineet käyttää toimeentulonsa hankkimista ja perinteisiä toimiaan varten. Tässä suhteessa on kiinnitettävä erityistä huomiota paimentolaiskansojen ja kiertävien viljelijöiden tilanteeseen. Hallitusten on tarpeellisin toimenpitein määriteltävä kysymyksessä olevien kansojen perinteisesti asuttamat maat ja taattava tehokas suoja niiden omistus- ja hallintaoikeudelle. Kansalliseen oikeusjärjestykseen on sisällytettävä tarkoituksenmukainen menettely kysymyksessä olevien kansojen maahan liittyvien vaatimusten ratkaisemiseksi.”

Artikla on yhtenevä tekeillä olevan pohjoismaisen saamelaissopimuksen luonnoksen kanssa.

Sopimuksen Artikla 15. lausuu ILO-kansan maiden luonnonvaroista ja niiden käytöstä: ”Kysymyksessä olevien kansojen oikeuksia maittensa luonnonvaroihin on erityisesti suojeltava. Näihin oikeuksiin sisältyy kansojen oikeus osallistua näiden luonnonvarojen käyttöön, hallintaan ja suojeluun. Tapauksissa, joissa valtio säilyttää omistusoikeuden mineraalivaroihin tai maanalaisiin luonnonvaroihin tai oikeudet muihin maahan liittyviin luonnonvaroihin, hallitusten on luotava tai ylläpidettävä menettelytapoja varmistaakseen, että mitään kysymyksessä olevien kansojen maahan kohdistuvaa tutkimus- tai hyödyntämisohjelmaa ei aloiteta tai sitä koskevaa lupaa ei myönnetä, ennen kuin kansojen kanssa on neuvoteltu siitä, vaikuttaisiko ohjelma haitallisesti niiden etuihin ja missä määrin. Näiden kansojen on mahdollisuuksien mukaan päästävä osallisiksi tällaisten toimintojen tuottamasta hyödystä ja saatava oikeudenmukainen korvaus kaikesta vahingosta, jota tällainen toiminta voi niille aiheuttaa.”

ILO-sopimuksen merkityksestä maiden ja vesien sekä niillä harjoitettavien elinkeinojen omistukseen on väitelty kymmenet vuodet.

Tohtori Kaisa Korpijaakko (myöhemmin Korpijaakko-Labba) totesi vuonna 1997 saamelaismääritelmään liittyvässä selvityksessään maaherra Hannele Pokan johtamalle saamelaisasiain neuvottelukunnalle:

”Mielestäni on osittain harhauttavaa väittää – kuten toistuvasti tehdään – ettei nyt kysymyksessä olevalla lainsäädäntöuudistuksella ja maaoikeuskysymyksellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tämänhetkisessä tilanteessa asia kyllä voidaan tulkita näin, mutta se muuttuu välittömästi sen jälkeen, jos ILO-sopimus ratifioidaan Suomessa.” Korpijaakon mukaan ILO-sopimukseen ei voida tehdä maanomistukseen liittyviä varaumia, vaan omistusoikeus on tunnustettava juuri kyseisille kansoille, ei muille.

Tutkimusprofessori Timo Koivurova kirjoitti viime vuonna Arctic Finland –foorumilla ILO-sopimuksesta: ”Lehtikirjoittelussa näytetään olettavan, että ILO sopimuksen ratifioinnilla saamelaiset saisivat jonkun määrittelemättömän omistusoikeuden Lapin maihin tai ainakin kotiseutualueensa maihin. On totta, että kun artiklan 14 lukee, vaikuttaa siltä, että maanomistus Lapissa pitää pistää uusiksi. Näin ei näytä käyneen Norjassa, jossa on erittäin vaikutusvaltainen saamelaisväestö. Norja ratifioi sopimuksen ensimmäisenä valtiona maailmassa vuonna 1990 mutta toteutti sopimuksen maaoikeusartiklan hyvin kiireettömästi 15 vuoden prosessin aikana. Pelkästään ILO sopimus ei siirrä kenenkään omaisuutta toiselle. Maanomistus ja -käyttöasiat ovat kansallisen oikeusjärjestyksen ydintä ja ne menevät Suomessa lopulta riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaistaviksi.”

Juuri ILO-sopimuksesta väitellyt Tanja Joona näkee suurimpana ongelmana sopimuksen vaatimuksen omistus- ja hallintaoikeuden tunnustamisesta alkuperäiskansojen perinteisesti asuttamille alueille. Ratifioinut Norja on rajannut sopimusalueeksi toistaiseksi vain osan saamelaisaluettaan eli Finnmarkin, kun ratifioinnista pidättynyt Ruotsi näkisi sopimuksen käsittävän maan koko poronhoitoalueen.

Joona näkee Suomen tilanteen pitkälti samana kuin Ruotsissa. Ja lisäksi, että saamelaiskäräjien vaaliluettelossa saattaa olla henkiöitä, jotka eivät maaoikeuksien osalta täytä kriteereitä eli heidän suhteensa maahan on katkennut.

Voinenkohan olla oikeassa jos väitän, että mikäli ILO-sopimus nyt ratifioitaisiin oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (r.) lupaamalla tavalla, ilman lisäselvityksiä ja näköjään myös ilman että sen käytäntöä kansalle avataan, edessä olisi kymmenien vuosien uusi paini ja käräjöinti.

Veikko

Jk. Tuli pitkä kirjoitus. Ainakaan toimittajat eivät jaksa tällaisia lukea loppuun asti, sen olen saanut jo näistä blogikirjoituksistani kuulla. Koska myös ILO-sopimuksen ymmärtäminen on kuulemma kovin vaikeaa, on se ollut parempi jättää lukematta ja tyytyä vain kaipailemaan tuon varmasti niin hyvän paperin allekirjoittamista.

Uhkauskirje toimittajalle

Eilen sain muun päivän postin mukana uhkauskirjeen.

Nimetön kirjoittaja ilmoitti minulle ”maahamme tunkeutuneelle”, että tulee lähtö kunhan ILO-sopimus ratifioidaan.

”Eikä auta vaikka myötäilet näitä Inarin luopiosaamelaisia”, kirjoitti tuo nimetön, joka kertoi lähestyvänsä asiassaan Klemetin ja Halosen valtuutuksella.

Sen verran ehdollinen menolippuni Saamenmaasta sentään oli, että jos en kirjoita enää tunturisaamelaisista ”paskaa”, he voivat vielä harkita minulle asumis- ja kämppäoikeutta.

Liitän kirjeen edellisten vastaavien joukkoon ja jään odottamaan muiluttajia.

Ensimmäisen kerran jo 1970-luvun lopussa kuulin kuinka lantalaisille pannaan kepit hihoihin ja laitetaan kävelemään Saamenmaasta kohti etelää. Asian kertoi minulle Hetan hotellin saunassa eräs mediassa edelleen vaikuttava saamelainen kollega.

Oli tulossa hänen mukaansa tutkimus, jolla suomalaisten laiton maahantunkeutuminen todistettaisiin ja sen jälkeen tulisi tunkeutujille lähtö.

Olimme tuon kollegan kanssa seuraamassa jotain porotilojen muodostamiskierrosta, joka jatkuisi seuraavana päivänä ja olimme siksi majoittuneet hotelliin. Kaveri oli nauttinut reippaasti tulilientä, joka oli nostanut hänen syvimmät tuntonsa pintaan.

No, sittenhän se Kaisa Korpijaakon tutkimus tulikin ja sen jälkeen häätöä on toimeenpantu hallituskausittain. Uudemmista tutkimuksista viis.

Saamani uhkauskirje ei kaipaisi julkista mainintaa, ellei saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi olisi nostanut vastaavaa, johonkin saamelaisaktivistiin kohdistunutta sepustusta peräti tasavallan presidentille pitämänsä puheen yhdeksi aiheeksi.

Kuka tällaisia kirjeitä alkaa rustata? Kuka näkee sen vaivan, että koettaa raapustaa tekstiä paljastamatta käsialaansa tai jättämättä kirjeeseen dna:taan?

Olisi virhe tulkita tässäkin tapauksessa kirje siksi mitä sen sisältö antaa ymmärtää.  Eli että kirjoittaja olisi joku tunturisaamelainen, minua ja inarinsaamelaisia vihaava kiihkoilija.

Ihan hyvin kyseessä voi olla kuka tahansa, joka haluaa lietsoa vihaa. Tässä tapauksessa yhtä lailla tunturisaamelaisiin päin.

En tiedä onko tällainen laiton uhkaus niin sanottu syyttäjä- vai asianomistajarikos. Omasta aloitteestani en ole kuitenkaan viemässä asiaa tutkintaan.

Ihan yleisellä tasolla haluan muistuttaa, että toimittajien uhkailu ei ole mikään ennenkuulumaton asia.

Yleisemmin heitä kuitenkin uhkaillaan ihan toisenlaisissa maissa kuin Suomen kaltaisissa avoimissa demokratioissa.

Veikko

Nappaskenkäsaamelaiset ulkona maankäyttöoikeuksista

Mediassa on näkynyt uutinen siitä, että Paliskuntain yhdistyksessä äänestettiin sen ILO-lausunnosta. Myös se taidettiin kertoa, että lausunto meni maa- ja metsätalousministeriöön ennen kuin yhdistyksen hallitus oli sen käsitellyt.

Siinä tyypillinen uutinen tästä aiheesta. Vihjataan, että jotain outoa ehkä tapahtui ja että annettu lausunto ei ehkä vastannut paliskuntien todellista kantaa.

Eli lausunnon täytyi siis vastustaa ILO-ratifiointia tai olla ainakin varautunut sen suhteen.

Itse lausunto jäi sivuseikaksi ja esittelemättä. Siispä minäkin jouduin hankkimaan sen erikseen nähdäkseni mitä Paliskuntain yhdistys lausuikaan. Sisältöhän ei yhdistyksen hallituksessa miksikään enää muuttunut.

Paliskuntain yhdistyksen mukaan poronhoidon harjoittamisen edellytysten turvaaminen on poronhoitoalueella teollisen maankäytön vuoksi aiempaa suurempi haaste. ILO-sopimuksen ratifiointi edellyttäisi yhdistyksen mukaan poronhoidon maankäytöllisen aseman vahvistamista, mikä sen mielestä olisikin nykyisten kehityssuuntien valossa erittäin tarpeellista.

Näin Paliskuntain yhdistys:

”ILO-sopimuksen ratifioinnissa käytävässä keskustelussa ei kuitenkaan tule lähteä siitä oletuksesta, että sopimus koskee ainoastaan saamelaisten kotiseutualuetta ja saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttyjä ja sitä kautta saamelaisiksi nimettyjä henkilöitä. Sopimuksen ratifiointi ei myöskään saa asettaa minkään alueen poronhoitajia keskinäisesti eriarvoiseen asemaan poronhoito-oikeuden suhteen.”

”Tanja Joona tarkastelee tuoreessa väitöstutkimuksessaan (2012) ILO-sopimuksen maaoikeusartikloita ja niiden merkitystä poronhoidolle. Paliskuntain yhdistys toteaa, että ILO-sopimuksen ratifioinnin edellytyksiä ja lähtökohtia pohdittaessa tulee huomioida Joonan tutkimuksessa esiin nostetut, poronhoidon näkökulmasta erityisen keskeiset seikat:”

Toiminnanjohtaja Anne Ollilan allekirjoittamassa lausunnossa noiksi erityisen keskeisiksi seikoiksi todetaan se, mitä aluetta ILO-sopimus koskisi ja ketkä lopulta olisivat sopimuksen tarkoittamaa alkuperäiskansaa.

”Suomessa maakysymysten on ajateltu koskevan pelkästään saamelaisten kotiseutualuetta eli valtion maita Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Lapin paliskunnassa. Joonan mukaan tämä ajattelutapa on ILO-sopimuksen näkökulmasta ongelmallinen. ILO-sopimuksen mukaan valtioiden on määriteltävä alueet, joilla alkuperäiskansaa asuu yksin tai yhdessä muun väestön kanssa. Suomessa aluemääritys on tekemättä ja alue on ajateltua suurempi. Ruotsissa ILO-sopimusta koskeva alue on koko poronhoitoalue, joka on noin kolmasosa maan pinta-alasta. Suomessa pitäisi tarkastella asiaa enemmän suhteessa Ruotsiin, pitkästä yhteisestä lainsäädäntöhistoriasta johtuen. Ruotsissa ja Norjassa ILO-sopimuksen ratifioinnin lähtökohtana on ollut poronhoito-oikeuden vahvistaminen, Suomessa poronhoitoon liittyvät kysymykset eivät ole saaneet samanlaista huomiota.”

Sen verran väliin tarkennusta, ettei kai Ruotsi ole ILO-sopimusta ratifioinut eikä viimeisten tietojen mukaan ole aikeissakaan niin tehdä.

Paliskuntain yhdistys jatkaa ILO-kansalaisista:

”Joona toteaa tutkimuksessaan ongelmalliseksi sen, että Suomessa ILO-sopimuksen on ajateltu koskevan vain saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkittyjä noin 9000 saamelaista. Kuitenkin ihmisillä on erilaisia syitä kuulua tai olla kuulumatta vaaliluetteloon. Norjassa on 75 000 – 100 000 saamelaista ja vain 13 000 heistä kuuluu saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Henkilön oikeudet suhteessa ILO-sopimukseen eivät voi olla kiinni siitä, onko hänet merkitty vaaliluetteloon vai ei. Näin asiaa on tarkasteltu erityisesti Ruotsissa, mutta myös useissa muissa maissa.”

Ja edelleen:

”ILO-sopimuksen mukaan alkuperäiskansaan kuuluu ihminen, joka polveutuu alueen alkuperäisestä väestöstä, käyttää maata perinteisellä tavalla ja on säilyttänyt kulttuurisia erityispiirteitään. Lisäksi hän mieltää itsensä alkuperäiskansaan kuuluvaksi. Alkuperäiskansan määrittelyssä perinteisten elinkeinojen, kuten poronhoidon, harjoittaminen tulee siis nostaa määrittelyn lähtökohdaksi: sopimuksen maaoikeudet edellyttävät, että henkilön tulee käyttää maata edelleen, jatkumona sukupolvelta toiselle.”

”Perinteisistä elinkeinoista luopuneiden, saamelaiskäräjien vaaliluetteloonkin kuuluvien, saamelaisten yhteys maahan ja perinteiseen elinkeinoon on saattanut katketa jo useita sukupolvia sitten. Joonan mukaan he ovat toki ILO-sopimuksen muiden oikeuksien suojelun piirissä, mutta on vaikea nähdä, että heillä olisi oikeuksia Lapin maihin ja vesiin. Kuten Joonakin väitöskirjassaan toteaa, valtiolle on iso haaste ratkaista kysymys ihmisoikeuksia kunnioittaen.”

Niinpä. Alkaisi varmaan olla jo aika sille, että Suomen varmaotteiseksi havaittu pääministeri Jyrki Katainen (kok.)astuisi esiin ja ilmoittaisi ILO-ratifioinnin edellyttävän uusimpien tutkimusten valossa niin paljon lisäselvityksiä ja kansallisen yhteisymmärryksen hierontaa, että Stefan Wallinin (r.)johdolla hallitusohjelmaan ujutettu ratifiointitavoite joudutaan siirtämään.

Tai saisihan siinä media taas spekuloida, kuten Sajos-kulttuurikeskuksen avajaisten jälkeen muutama uskollinen jo kirjoittikin, että ILO-sopimuksen ratifioinnista voi syntyä presidentin ja pääministerin välille ensimmäinen ”suuri konflikti”.

Veikkaan, ettei edes pientä.

Veikko

Daavidin tähti

Juutalaiset joutuivat natsien julman holokaustin aikana kantamaan vaatteissaan merkkinään keltaista Daavidin tähteä. Voi vain kuvitella mitä seurasi, jos yritti hämätä eikä käyttänyt merkkiä ja sitten paljastuikin.

Viime päivinä Daavidin tähti on vilahdellut julkisessa keskustelussa kun on paheksuttu erään eduskunta-avustajan blogissaan heittämää huumoria jonkun Suomessa esiintyvän kansanryhmän tunnistamiseksi.

Daavidin tähti tuli esille myös eräässä pohdiskelussa miten ILO-sopimuksen ja pohjoismaisen saamelaissopimuksen ratifiointien jälkeen erotettaisiin ketkä olivat Ylä-Lapin erämaissa erityisten alkuperäiskansaoikeuksien ja ketkä tavallisten tai kavennettujen kansalaisoikeuksien käyttäjiä.

Eroa täytyisi olla, koska noita erityisiä oikeuksia on jo 30 vuotta vaadittu ja niissä yhteyksissä oikeuksien on todettu toteutuvan ”positiivisen syrjinnän” kautta.

Sitä lajiahan on toki jo pitkään harjoitettukin.

On selvää, että olisi rasistista ja täysin tuomittavaa, jos saamelaiskäräjien vaaliluettelossa oleva alkuperäiskansa säädettäisiin kantamaan jotain tunnusta erävalvojien, kalastuksenvalvojien, kelkkapoliisien, rajavartijoiden ja ties keiden poroviranomaisten työn helpottamiseksi. Näin siksi, että etnisyyden paljastava luettelo ei ole julkinen, eikä ihmistä voida vastoin hänen tahtoaan vaatia todistamaan etnistä taustaansa tai osoittamaan sen kantamalla esimerkiksi lapinpukua.

Eikä vaatetus, lapinpuku tai karvalakkikaan, välttämättä kertoisi varmuudella, että kyseessä on ILO-sopimuksen suojaama, kulttuuriaan harjoittava alkuperäiskansalainen. Kyseessähän voisi olla vaikka identiteettinsä hukannut samofiili tai ihan vain läpikelmi lantalainen salapilkkijä, joka yrittäisi näin vältellä kelkkailuluvan lunastamista ja kypäräpakkoa.

Tuo käytännön tunnistamisongelmia pohtinut keskustelu oli ehken turha, sillä varmasti oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas.) ovat tämänkin ongelman jo tykönään ratkaisseet. Onhan kumpikin käynyt täällä perukoilla kertomassa, ettei  ILO-sopimuksen ratifiointiin liity enää mitään selvitystarpeita, vaan sopimukseen sutaistaan nimet alle vielä tällä hallituskaudella. Eli siis ihan vuoden, parin, korkeintaan kolmen sisällä.

Vähän kyllä ihmetyttää se, että ILO-sopimusta ja siihen liittyvää pohjoismaista saamelaissopimusta valmistellaan vuosien takaisten esitysten pohjalle, vaikka esimerkiksi vuonna 2005 luonnostellun saamelaissopimuksenkin jälkeen on tullut lukuisia uusia tutkimuksia, joiden perusteella sopimusten alueellisen soveltamisen sekä niiden piiriin kuuluvan väestön selvittämiseen olisi mitä suurin tarve.

Ajatellaanko oikeusministeriössä niin, että pannaan nyt vain tuli nurkan alle ja katsotaan palaako talo.

Koska enemmistöä kohtaan ei voida koskaan syyllistyä rasismiin, niin on saamelaiskäräjiltä opetettu, voitaisiin ILO-suoja-alueella liikkuva ulkopuolinen väestö sen puolesta säätää kantamaan jotain tunnistetta. Siihen voitaisiin liittää saman tien viivakoodi kertomaan valvonnassa ja mahdollisessa sakottamisessa tarvittavat henkilö- ja verotiedot.

Homma ei kuitenkaan edelleenkään pelaisi, sillä se johtaisi nyt jonkinlaiseen käänteiseen rasismiin. Tunnuksettomat ihmiset voitaisiin tunnistaa ILO-kansalaisiksi eli he tulisivat siten leimatuiksi.

Koska ILO-kansalaiset voisivat harjoittaa kulttuuriaan myös naapurivaltioiden alueella, ainakin poronhoidossa, tarvittaisiin pohjoismaisen saamelaissopimuksen lisäksi toinen pohjoismainen sopimus yhtenäistämään ulkopuolisen väestön tunnistamista. Noihin ulkopuolisiin kuuluisivat luonnollisesti myös matkailijat, jotka pitäisi voida tunnistaa ainakin mikäli he ovat liikkeellä muutoin kuin ILOisen oppaan vetäminä.

Siinä saksalainen Joachim tai itävaltalainen Gerhard olisivat ihmeissään liimatessaan kelkkailukypäräänsä tunnistetta.

Ei tämä näin tule onnistumaan. Ei edes Anna-Majalta ja Paavolta.

Ainoa käyttökelpoinen ja kairassa varmaan vahvaa kannatustakin saava ratkaisu lienee ILO-kansan oma etnopoliisi. Se tuntisi tunturissa jo kelkan äänestä kuka on omaa ja kuka vierasta väkeä. Tuntevathan porotkin kenen kelkalla tuodaan tuorerehua ja kenen kelkka säikyttää luomaan vasat.

Olen vuosikymmenten aikana käytännössä huomannut, että monissa poromiehissä on poliisiainesta kyselemään milloin mitäkin hillanpoimintalupaa tai ajamaan tankillinen bensaa kuoratessaan mitä joku toinen on kairassa puuhannut.

Ei muuta kuin erävalvojat tekemään takkapuita tunturimajoille ja rajakurvarit istumaan Helsingin satamien passintarkastukseen. Ja sijaan poroaitavahdeille kiinniotto- ja sakotusoikeus. Etnopoliisit voisivat samalla hoitaa myös luonnon tasapainon seurantaa ja tehdä siihen liittyen erilaisia säätötoimenpiteitä.

Käsittääkseni Ruotsissa tällaista seurantaa, raportointia ja samalla tapahtuvaa säätämistä on jo sovellettu.

Luulen, että emerituslainsäädäntöneuvos Eero J. Aarniolla, asiantuntija OTK Heikki J. Hyvärisellä ja asiantuntija YK-raportoija Martin Scheininillä on jo tällainen asetus valmiina lähtemään oikeusministerin pöydälle.

Veikko

”Suomalaiset ovat pieni alkuperäiskansa”

Professori ja Metsäntutkimuslaitoksen entinen ylijohtaja Eljas Pohtila on ilahduttanut minua viime aikoina muutamat kerrat mainioilla mielipidekirjoituksillaan Lapin Kansassa.

Pohtilan kynä on ollut terävä kohdistuessaan muun muassa luonnonsuojelun näennäisyyksiin. Nyt hän (LK 13.4.2012) kirjoitti yllä olevan otsikon alla suomalaisuudesta ja saamelaisuudesta. Koska blogini lukijoista todennäköisesti vain osa on lukenut kirjoituksen lehdestä, siteeraan sitä tässä.

Näin metsäprofessori:

”Kansakunnan historia on sen kielessä, sanoi meikäläisten suurmies J.W Snellman. Ei hän suomen kieltä kunnolla osannut, mutta ilmeisesti ymmärsi asian ytimen.

Itse havahduin, kun Ruotsiin muuttanut sukulaispoika puhui oppimallaan kiekuvalla ruotsilla minulle vuoroin suomea, vuoroin ruotsia. ´Mygga´ on ihan eri asia kuin ´hyttynen´.

Suomi menetti köyhyydessään satoja tuhansia kansalaisiaan Ruotsiin, Amerikoihin ja Australiaan. Minnesotassa suuren järven rannalla tapasin kerran nuoren miehen, joka muisti vain yhden suomen kielen sanan: ´puukkoveitti´. Käteltiin ja taisimme ottaa ryypynkin.

Kun jouduin perehtymään siirtolaisuuteen, minulle selvisi, että maailmassa oli 150 miljoonaa ihmistä tien päällä etsimässä uusia asuinsijoja. EU:n alueella oli runsas viisi miljoonaa ihmistä, jotka eivät olleet missään kirjoissa eivätkä kansissa. Suunnilleen saman verran kuin meitä ´suomalaisia´. Näitä ihmisiä vyöryy EU:ssa Suomeen enemmän ja enemmän.”

Pohtila jatkaa:

”Suomen pienellä kansalla ei ole mitään niin suurta ongelmaa kuin eloonjäämisen ongelma. Kun suomen kieli ja suomalaisuus katoavat, kukaan ei itke meidän peräämme, mutta maailma on kuitenkin vähän köyhempi – tämän lausun Snellmanin muistoissa.

Meillä on kohkattu ´saamelaisista´ alkuperäiskansana. Ovathan hekin, mutta puhuvat useita murteita, joista monet on helppo johtaa suomen kielestä.

Isäni Sallassa puhui Värriön Uulan kanssa kieltä, josta en saanut paljon selvää. Isäni oli poromies ja muisti Inarin saamen ilmaisuja. Opinhan minäkin niitä, samoin kuin poromerkit.

Pahaksi onneksi monet eri saamelaismurteiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan. Meillä ei ole kattavia saame-suomi sanakirjoja.

Minusta on käsittämätöntä, että vain saamelaiset on nostettu alkuperäiskansan asemaan meillä, EU:ssa ja koko maailmassa. Kaikki suomalaiset kuuluvat yhtä oikeutetusti siihen uhanalaiseen heimoon.

Muistan, kun kerran käytiin kiistaa siitä, kuka on ´saamelainen´.

Oikea vastaus mielestäni vieläkin on: saamelainen on entinen lappalainen, joka on mennyt naimisiin korkeakoulututkinnon suorittaneen suomalaisen kanssa.”

Ja edelleen Pohtilaa:

”Sana ´saame´ tulee Jouko Vahtolan mukaan sanasta ´sämä´, ´häme´, joka tarkoittaa yleisesti vain ihmistä.

Lapinpuku, jonka käytöstä on siitäkin riidelty, on renessanssiajan jäänne. ´Neljän tuulen lakki´ on alun pitäen puolalaisten ajurien lakki, jonka malli kulkeutui Suomen Lappiin Venäjän kautta.

Nykyiset saamelaisaktivistit Aikiot, Maggat ynnä muut tulivat suurine porokarjoineen Suomeen Norjasta Sompioon vasta 1852 rajasulun jälkeen ja karkottivat samalla metsäpeuran, tärkeän esi-isieni riistaeläimen. ´Pois kaitui peura kauas pois´, haikaili Samuli Paulaharjukin.

Riitaannuin poroparlamentin illallisilla Pohjanhovissa, kun olin Lapin päämetsänhoitajana moittinut porotilallisia tuhlailevasta metsänkäytöstä. Toimittaja Sulo Aikio nimitteli minua siirtomaaherraksi, joka riistää alkuperäiskansaa.

Minulla oli kirkonkirjat 1600-luvun alusta, jossa esi-isäni olivat metsäsaamelaisia: tennoja, miuluksia, kuhmitsoja, hareja, suikkeja ja muita sellaisia. Joka epäilee sanomisiani lukekoon Itkosten, Jouko Vahtolan ja Matti Enbusken tutkimuksia.

Suomalaisten, mukaan ottaen saamelaiset, pitää julistautua EU:ssa alkuperäiskansaksi.”

Niinköhän Pohtilaakin huudetaan kohta rasistiksi? Klemetti Näkkäläjärvi, Martin Scheinin, Eva Biaudet, apua!

Veikko

Matkailua ja kesämökkejä vain saamelaiskäräjien luvalla

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö edellytti Inarissa pitämässään puheessa, että ennen ILO-alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin harkitsemista Suomessa on löydettävä yksimielisyys alkuperäiskansa- ja maaoikeuskysymykseen sekä katsottava myös syntyykö jokin pohjoismainen saamelaissopimus.

Oikeusministeriössä hiotaan joka tapauksessa parhaillaan esitystä ILO-sopimuksen ratifioinnista ja samoin on käynnissä työ pohjoismaisen saamelaissopimuksen laatimiseksi. Koska ministeriöstä ei ole tihkunut sopimusten kohdealueelle asioista tuoreita tietoja, on nojattava viimeisimpiin olemassa oleviin tiedon murusiin.

Tänään jotain saamelaissopimuksesta:

Suomalais-norjalais-ruotsalais-saamelainen työryhmä luovutti viimeisimmän sopimusversionsa 27.10.2005. Työryhmään kuuluivat Suomesta saamelaiskäräjien asiantuntijoina Martin Scheinin ja Heikki J. Hyvärinen sekä lisäksi Lapin yliopiston professori Matti Niemivuo.

Sopimusluonnokseen sisältyy 51 artiklaa, joista työryhmä oli yksimielinen.

12.11.2008 Pohjoismaiden saamelaisasioista vastaavat ministerit ja saamelaiskäräjien puheenjohtajat päättivät yksimielisesti jatkaa sopimuksen valmistelua luonnoksen pohjalta. Suomesta asiasta päätti oikeusministeri Tuija Brax.

Valmistelutyöryhmän tarkka kokoonpano ei ole ainakaan minulla tiedossa, mutta veikkaisin entisiä asiantuntijoita. Jatkotyö on alkanut viime vuonna ja sopimusesityksen on määrä olla valmiina siitä viiden vuoden kuluessa.

Odotetusti maa- ja elinkeino-oikeudet nousevat sopimusluonnoksessa keskeisiksi, samoin niiden vaatimista tukeva ILO-sopimus.

Saamelaissopimuksen 34. artiklassa määritellään saamelaisten omistustasoinen oikeus ”perinteisiin maa- ja vesialueisiin”. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota poronhoitoa harjoittavien saamelaisten oikeuksiin.

Seuraavan artiklan mukaan valtioiden on laadittava oikeuskäytäntö, jonka avulla saamelaiset saavat valtion tuella mahdolliset käytön kiistat oikeuskäsittelyyn.

Seuraavassa artiklassa määrätään, että ”lupaa luonnonvarojen tutkimiseen tai hankkimiseen ei saa saamelaisten mailla myöntää, jos toiminta tekisi mahdottomaksi tai vakavasti vaikeuttaisi saamelaisten jatkuvaa kyseessä olevien alueiden hyödyntämistä ja tämä hyödyntäminen on olennaista saamelaiselle kulttuurille, elleivät saamelaiskäräjät ja saamelaiset, joita asia koskettaa, suostu tähän”.

Artiklan määräysten todetaan lisäksi koskevan muita ”luontoon kajoamisen tai luonnon käyttämisen muotoja”. Esimerkeiksi on kirjattu muun muassa metsänhakkuut, vesi- ja tuulivoimalaitokset, teiden ja vapaa-ajan asuntojen rakentaminen sekä sotilaalliset harjoitukset ja harjoitusalueet.

Sopimuksella siis halutaan muodostaa saamelaisalueesta jopa ihan demilitarisoitu vyöhyke?

Edelleen sopimusluonnoksessa esitetään, että saamelaisilla, joita edellä mainitut asiat koskettavat, tulee olla oikeus saada korvausta kaikesta toiminnan aiheuttamasta vahingosta.

Jos kansallisessa lainsäädännössä on säännöksiä, joilla luonnonvarojen hyödyntämisestä on maksettava korvauksia maanomistajille, tulee sopimuksen mukaan säätää samanlainen korvausvelvoite aluetta perinteisesti käyttäneille ja edelleen käyttäville saamelaisille. Siis vaikka he eivät olisikaan varsinaisia maanomistajia.

Poronhoidossa saamelaissopimus edellyttää poronhoidon ulottamista tarvittaessa yli valtakunnanrajojen. Kyseessä on sopimuksen valmistelijoiden mukaan perinnäistapa, josta voidaan sopia rajoista piittaamatta saamelaiskylien, siidojen tai paliskuntien kesken. Poronhoito-oikeutta toisen valtion alueella voisi myös vaatia kanteilla kyseisessä maassa. Sopimusluonnoksessa ei ole ainakaan selvää mainintaa, voisiko niin sanottu saamelainen poronhoito vaatia myös valtion sisällä laajentumista perinteisiksi katsotuille alueille.

Saamelaisen poronhoidon itsehallintoa sopimus joka tapauksessa kaikilta osin vahvistaisi ja todennäköisesti esimerkiksi mahdollisuus ulkopuoliseen puuttumiseen ylisuuriin poromääriin käytännössä poistuisi.

Kun viime aikojen ILO-keskusteluissa on pidetty sopimuksen vaikutuksiin liittyviä pelkoja huuhaana väittäen, ettei moisia maankäytön ja muiden oikeuksien eriarvoisuuksia voida Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa säätää, on esimerkiksi Metsähallitus suhtautunut vuoden 2005 saamelaissopimusluonnokseen ihan vakavissaan.

Toimitusjohtaja Jan Heinon allekirjoittamassa lausunnossa katsotaan, ettei esitettyä sopimusta voida hyväksyä. Metsähallituksen lausunnon mukaan sopimus edellyttäisi saamelaiskäräjien tai saamelaisten suostumuksia jopa esimerkiksi matkailun rinnekeskusten rakentamiseen ja yleensäkin luontoon tukeutuvan turismin harjoittamiseen.

Vuodelta 2006 olevassa lausunnossaan Metsähallitus katsoo, että saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana on jo nyt otettu huomioon lainsäädännössä.

Metsähallituslakiakin ollaan kuitenkin kai uudistamassa ja on mielenkiintoista nähdä vahvistetaanko siinä edelleen noita Heinon mainitsemia oikeuksia.

Veikko

 Jk.

Oikeusministeriössä on tehty Eero J. Aarnion johdolla työryhmäarvio saamelaissopimusluonnoksen suhteesta Suomen perustuslakiin ja muuhun kansalliseen lainsäädäntöön sekä Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin.

Työryhmä asetettiin 8.1.2009 ja se antoi arvionsa  30.11.2009. Työryhmä näkee sopimusluonnoksen jatkovalmistelun Suomen kannalta suurelta osin ongelmattomaksi.

Hyvärisen pitkä sota lappalaisia vastaan

Saamelaiskäräjien entinen, eläkkeellä oleva lakimiessihteeri Heikki J. Hyvärinen on tehnyt pitkän päivätyön vääntäessään ja kääntäessään Ylä-Lapista Saamenmaata, jossa saamelaiskäräjät vaaliluetteloonsa hyväksyttyjen saamelaisten nimissä hallitsisi valtionmaita sekä niiden vanhoja lappalaisoikeuksia.

Asioita pitkään seuranneena tuntuu siltä, että pitkälti Hyvärisen omasta ansiosta tuo Saamenmaa on jäänyt syntymättä.

Viime vuodet Hyvärinen on joutunut käyttämään oikeustieteiden kandidaatin taitojaan ja luontaista aggressiivisuuttaan lappalaisten nujertamiseen. Ja jopa heidän olemassaolonsa kiistämiseen.

Tiivistettynä hänen politiikkansa on ollut, että Lapin alueen alkuperäiset lappalaiset ovat kadonneet eli suomalaistuneet ja heiltä jääneet ”isännättömät” oikeudet tulisi nyt siirtää viimeisinä alkuperäiskansan tunnusmerkit säilyttäneille saamelaisille. Siitäkin huolimatta, että suurin osa heistä on Ruotsista ja Norjasta varsin myöhään Suomeen muuttaneiden entisten porolappalaisten jälkeläisiä.

Oikeuksien siirtäminen täysimääräisinä tapahtuisi viimeistään siinä vaiheessa kun Suomi ratifioi kansainvälisen ILO-alkuperäiskansasopimuksen.

Viimeksi viime viikolla Hyvärinen opetti pitkäaikaista saamelaispoliitikkoa Jouni Kittiä ”oikeille raiteille” alkuperäiskansatulkinnassa.

Kitti kirjoitti Lapin Kansassa, että saamen kielen vaihtuminen vuosisatojen aikana suomeksi ei estä ILO:n yleissopimuksen nojalla lappalaisia identifioitumasta alkuperäiskansaksi.

Hyvärisen mukaan lappalaiset ovatkin satoja vuosia sitten puhuneet saamea, mutta vaihdettuaan kielensä suomeksi muodostavat nykyisin enää kuvitteellisen lappalaisten alkuperäiskansan saamelaisten alkuperäiskansan rinnalle.

Hyvärisen katsoo, että ILO:n alkuperäiskansasopimus 169 koskee vain kansoja, kuten ”alkuperäiskansat” eikä ”alkuperäisväestöä”, jota termiä on paljon viljelty lappalaisia saamelaisista erottamaan.

”Kansan itsensä tulee sopimusmääräyksen mukaan pitää itseään alkuperäiskansana eli identifioitua alkuperäiskansaksi”, Hyvärinen opettaa. Hän jättää huomiotta myös lappalaisten julistautumisen sekä liittymisen muinaiskveenien jälkeläisinä suomalais-ugrilaisten kansojen yhteisöön.

On toki totta, ettei Suomi ole tunnustanut lappalaista alkuperäiskansaa perustuslaissaan kuten se on tehnyt saamelaisten osalta, mutta sekin saattaa tulla eteen mikäli valtio aikoo ratifioida ILO-sopimuksen ja noudattaa sitä suomalaiseen hallintotapaan kirjaimellisesti ja jopa oikeudenmukaisesti.

Hyvärinen tulkitsee myös niin, ettei ILO-sopimus edes määritä ketkä katsotaan alkuperäiskansaksi, vaan sen tekee Pohjolassa Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisia koskeva lainsäädäntö.

 ”Suomen laki tuntee vain saamelaiset maan ainoana alkuperäiskansana. Lisäksi ILO:n yleissopimus edellyttää, että ollakseen alkuperäiskansa ryhmän on täytynyt säilyttää kokonaan tai osittain omat sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Ei ole tiedossa, mitä mainittuja instituutioita lappalaisiksi virheellisesti kutsutut henkilöt olisivat säilyttäneet”, Hyvärinen kirjoittaa.

Kuten edellä huomautin, lakeja ja tunnustamisia voidaan ja voi olla pakkokin päivittää. Mitä taas tulee Hyvärisen väitteeseen lappalaisten sosiaalisten, taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten instituutioiden katoamisesta, on se täyttä puppua ja osoittaa käsittämätöntä kansanryhmän nollaamista.

Näin väittäessäni nojaan muun muassa Juha Joonan näkemyksiin tutkimuksessaan ”Entisiin Tornion ja Kemin lapinmaihin kuuluneiden alueiden maa- ja vesioikeuksista”.

Hyvärisen kadottamista lappalaisten instituutioista voidaan todeta, että verrattaessa 1600- ja 1700-luvuilla eläneiden ja nykypäivän lappalaisten elämää, yhteistä on esimerkiksi maa- ja vesialueiden käyttäminen metsästykseen, kalastukseen ja poronhoitoon. Ja kuten tunnettua, nuo mainitut maitten ja vesien käyttömuodot luetaan lainsäädännössä ainakin saamelaiseen kulttuuriin kuuluviksi.

”Lähtökohtana tulisi joka tapauksessa olla, että erilaisten instituutioiden säilymisen osalta tunturilappalaisten jälkeläisiä tulisi verrata tunturilappalaisiin ja metsälappalaisten jälkeläisiä metsälappalaisiin”, Joona toteaa.

On historiallinen tosiasia, että edellä mainitut kaksi lappalaisryhmää, kuten siinä välissä vielä esimerkiksi Tenon joki- ja Inarin kalastajalappalaiset, ovat poikenneet toisistaan paitsi asuinalueittensa, kieltensä ja elinkeinojensa, myös kulttuurinsa osilta.

”Ei voitane olettaa, että toisen ryhmän jälkeläisen olisi tullut säilyttää sellaisia instituutioita, jotka ovat olleet käytössä vain toisen ryhmän piirissä, vaan nykyään eläviä henkilöitä tulee verrata kunkin henkilön omiin esivanhempiin”, toteaa Joona.

Veikko

Jk:

”Yhä useammat ymmärtävät tänään, ettei saamelaiskäräjien alkuperäisväestöä repivällä politiikalla ole tulevaisuutta. Samanlaisista utopioista on eri puolilta maailmaa historiallisia esimerkkejä, joihin on liittynyt loputtomasti uskonnollisia ja kansallisia konflikteja ennen kuin ne on saatu loppumaan. Silloinkin kaikki alkaa tosiasioiden tunnustamisesta”, kommentoi Jouni Kitti vielä Lapin Kansassa Hyväriseltä saamaansa ojennusta.